Part 3

Ada oli laskunsa tehnyt. Hän myöntyi. Tapiolle nousi tämä menestys päähän. Hänestä tuntui kuin olisi hän parhaallaan tyhjentämässä maailman riemun kaikkinaisuuden maljaa. Hän tempasi Adan rajuun syleilyyn. Se häntä hurmasi, huumasi, meni läpi ruumiin kuin sähkön isku ja uuvutti kuin tuores, kirkas kevätpäivä.

Mutta Ada tunsi nenässään hiuksen hikeä ja kun hän mansikkahuulillaan suuteli Tapiota poskelle, otti siinä vasten hänen huuliaan kova luu. Mutta nyt olisi "Lokki" hänen ja hän voisi sillä tästäpuoleen panna toimeen tämän päivän kaltaisia retkiä, milloin vaan haluaisi. Ja hän pitäisikin noita järviparaadeja tiheään.

Illan ohjelma päättyi Adan ja Tapion kihlauksen ilmoittamisella, sillä Löwenstein tahtoi aina pitää kiirettä. Silloin menivät nuorten herrain silmät pystyyn. Tuota he nyt eivät kuitenkaan olisi tahtoneet. Ja kaikkein katseet naulautuivat Armas Brandtiin, joka vienosti värisi vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan. Hänen nenäkakkulansa kävivät kosteiksi liikutuksesta.

Ylen onnellisena saattoi Tapio morsiamensa hevosella hänen kotiinsa aamupuoleen yötä. Vieraat alkoivatkin jo harveta. Ainoastaan rypäs herroja jäi jatkamaan juominkia ja laulaa hoilottamaan kirkkaassa suviaamussa, jolloin lintu oli jo aikaa herännyt ja talonpoika kiirehti pelloltaan aamiaiselle.

Heidän joukkoonsa liittyi Armas Brandt.

— Näitkö sinä, ritari-laulaja, että _meidän_ ajallamme kositaankin höyryllä, ivaili muuan herra Brandtia.

— Trubaduureille näyttävät _meidän_ neitosemme pitkää nenää, säesti toinen.

Brandt käänsi heille selkänsä ja läksi pois. Mutta tämä tapaus oli havauttanut hänet huomaamaan, että nykyajan ihmisiin keskiajan ihanteiden istuttaminen on hedelmätöntä työtä.

Pääkaupunkiin.

— Iloisella elämälläänhän se Auvonen itsensä tappoi, puheli aina nauru suussa kauppias Kaakkuri edeltäjästään puodissaan, kun ne kauvempaa olevat ostajat entistä kauppiasta kyselivät.

Ja Kaakkuri oikein nautti siitä, että sai noin puhua, kun Auvos-vainajan poika Asko, hänen nykyinen puotilaisensa, sattui puodissa olemaan. Auvoset olivat näet pitäneet suurellista elämää, kunnes lopulta tuli kuperkeikka ja kaikki vasaran alle. Ja hullunkurisinta oli se, että Auvosen entinen renki Kaakkuri nyt kohosi kauppiaaksi. Huutokaupassa hän oli ylin huutaja, hän, joka oli aina saanut kuskata Auvos-vainajaa, kun tämä ajeli kaupunkimatkoilla karhun talja reen perällä ja hoilottava aisakello täydessä soinnissa. Kaakkuri oli ollut Auvosen talossa yhtenä terävähampaisimmista rotista nakertamassa rahalaatikon pohjaa.

Askoa kohdeltiin Kaakkurissa renkipojan tavalla. Mutta hän oli lujaluontoinen, purasi vain hammasta pahimmissa pinteissä eikä kyyneltä silmistään valuttanut.

— Tuo poika menee vielä maailmassa pitemmälle kuin isänsä, sanoi hiljaisuudessa Kaakkuri rouvalleen, joka oli entinen karjapiika ja tuoksui vieläkin navetalle.

Sentähden saivat he vielä suurempaa halua "koetella Askoa". Asko oli nerokas ja ymmärsi ajan oloon heidän typeryytensä. Puotipoikanakin isäntänsä rinnalla hän sivistyneen ihmisen silmissä näytti itse kauppiaalta ja Kaakkuri makasiinirengiltä, joka hän todellisuudessa ennen oli ollutkin. Asko hoiti kirjanpidon ja teki aina kaupat pitäjään säätyläisten kanssa.

Asko oli käynyt kansakoulun ja hänellä oli kova lukuhalu. Vähistä palkoistaankin säästi Asko niin paljon, että hän tilasi Uuden Suomettaren itselleen. Tuosta jo Kaakkuri vaimonsa kanssa sai sen luulon, että Asko varasti heiltä. He vakoilivat Askoa jos jollakin tavalla. Pienestä pyöreästä lasiruudusta, joka oli puotikammarin ovessa, tähtäsi usein naissilmä Askoa hänen kauppaa tehdessään, varsinkin jos itse Kaakkuri oli poissa puodista. Kun Asko oli syömässä, käytiin sillä aikaa laskemassa rahat puodin laatikossa. Lopuksi muutamana iltana pudotti rouva tahallaan Askon kammarin lattialle kymmenen markan setelin hyvin näkyvälle paikalle. Mutta aamulla ilmoitti Asko löytönsä ja rouva vähän häveten omisti tuon kymmenen markan setelin omakseen.

Kun Asko oli neljä vuotta palvellut Kaakkurilla, sai hän tulisen halun päästä Helsinkiin. Se oli omituinen päähänpisto, jonka silti Uuden Suomettaren lukeminen lienee vähitellen kypsyttänyt, vaikka se nyt yht'äkkiä pulpahti esiin. Koko Kaakkurissa olo tuntui hänestä nyt kuoleman vaivalta. Vuosien kuluessa saadut nurjamielisyydet kokoontuivat nyt yhtenä sykkyränä painamaan hänen sieluaan. Mutta toiselta puolelta Helsinki kuvittui hänelle ihanana kangastuksena. Hän saisi nähdä yliopiston, senaatin, Runebergin patsaan ja käydä Suomalaisessa Teatterissa, kuulla ylioppilaiden laulua ja edes ulkokausteelta ihailla sitä taloa, jossa Uusi Suometar valmistettiin. Sillä tuo lehti oli hänen parhain ystävänsä, hänen morsiammensa, hänen seuransa, hänen koko maailmansa ulkopuolella Kaakkurin tiskiä.

Ja Helsingissähän niitä on kauppiaitakin ja kauppapuoteja. Hän lyö vähäiset hynttyynsä arkkuun ja lähtee...

Ja hän lähti. Mutta kun hän pääsi Helsinkiin, tunsi hän melkein katumusta, että oli lähtenyt. Täällä pääkaupungissa ei näyttänyt kukaan tarvitsevan niin vähäpätöistä henkilöä kuin Kaakkurin entistä puotilaista. Senpätähden hän murheinen ilme silmäkuopassa nyt katseli Runebergin patsastakin ja muita loistopaikkoja, jotka olivat niin jalon mahtavina tuolla maaseudulla hänen mielikuvittelussaan välkkyneet. Olihan niissä komeutta, ennen näkymätöntä Askolle, mutta eivät ne nyt häntä innostaneet, sillä hänellä oli kauhea nälkä, kun hän ei ollut syönyt toiseen vuorokauteen, sillä viimeisiä rahakipeneitään koki hän säästää ja vasta viimeisessä hädässä niistä luopua. Kaikkiin paikan tiedusteluihin oli hän saanut kieltävän vastauksen.

Suurien herkkutavarakauppojen edustalla hän veti henkeensä niistä lemuavaa imelää tuoksua ja muutaman suuren ravintolan avonaisesta kyökin akkunasta lähtevä ruuan haju viekotteli häntä puoleensa kuin haaska kettua. Ja tässä kaikessa surussa ja elämän kauheudessa alkoi Kaakkurin talo muistua mieleen lämpöiseltä linnun pesältä, josta hän siipisatona suin päin oli pudonnut raakaan, vetelään suohon, joka on täynnä myrkkyhöyryä ja suuria käärmeitä.

Hän päätti poiketa muutamaan halpahintaisen näköiseen ruuantarjoilupaikkaan. Siellä hän istahti tuolille, kuulosteli huoneessa olijoita ja katsoi, kun he söivät. Askolle tuli vesi suuhun, hän meni tiskin luo, pyysi ja sai itselleen kupin lämmintä ruokaa. Hän ahmi sitä suuremmalla nautinnolla kuin metsäkoira jäniksen verta ja tunsi syötyään erinomaisen miellyttävää hyvinvointia. Voimakas liharuoka melkein herpasi häntä, nälkäistä olentoa. Hän jäi edelleen istumaan. Huoneessa, joka oli suuri, mutta matala, jossa oli likaiset seinät ja vielä likaisempi lattia tupakansylen ja muun töryn vallassa, oli syöjiä jos mistä ammatista. Siinä oli mustanaamaisia seppiä, joilla silmät kiiluivat kuin neekereillä, oli punapuseroisia muurareita saven ja tiilen ryönässä, oli hirveän laihoja ja kalpeita räätäliammattilaisia ja pikikyntisiä suutareita, oli selviä ja humalaisia, nuoria ja vanhoja, ehytruumiisia ja raajarikkoja. Tuo ontui, tuolla oli puujalka, tällä ei ollut toista kättä; muutamalla miehellä ei ollut nenää, vaan litteä mykerö sen kohdalla ja yhdellä olivat kasvot aivan mustelmissa ja kuhmuissa. Se oli Helsingin pohjakerrosta, joka täällä aterioitsi, sen katulikaa ja maanalaisten komerojen eläjiä. Lähemmin heitä tarkastellessa puistatti Askoa, että jos hänkin joutuisi tämän mustan seurakunnan yhdeksi jäseneksi. Monen kasvoilla istui pahe kunniaistuimellaan ja Askon mieleen muistui raamatusta syntiset ja publikaanit heitä nähdessään. Tällaista joukkoa ei Asko ollut osannut arvatakkaan Helsingissä olevan. Hänen silmissään siellä maalla oli Helsinki ollut vain ylioppilaslaulun, tieteen, taiteen ja kaiken isänmaallisen henkevyyden koti. Sellaisen Helsingin oli hän luonut itselleen Uudesta Suomettaresta. Mutta mitä pitikään hänen nyt nähdä!

Alakuloisin mielin lähti hän pois ruokapaikasta. Jumalan viljankin tuntuivat onnettomat häpeämättä tekevän ivansa esineeksi.

Asko majaili muutaman ajurin luona. Tullessaan rautatieasemalle oli hän siihen osunut. Kun Asko valitteli hänelle hätäänsä, silmäsi hän merkitsevästi Askon pieneen matka-arkkuun, jossa olivat hänen vähät rihkamansa, mitä hän ei päällään tarvinnut. Ajuri sanoi:

— Vie panttipuotiin!

Tämän laitoksen merkityksen selitti sitte ajuri perinpohjaisesti kuin joku suuri kansanpuhuja rahvasjoukolle jotain nykyajan yhteiskunnallista kysymystä niin hohtavassa valossa, että Asko kopeloi arkustaan uudet maalla tehdyt villavaatteensa ja lähti panttilaitokseen ajurin opastamana.

Panttipuodin edustalla vaati ajuri opastuksestaan 50 penniä. Se oli viimeinen hopearaha Askolla ja sen kyllä ajurikin tiesi. Mutta antaa täytyi.

Panttipuodin sisälle tullessaan Asko säikähti kuin jos hän olisi kynnyksellä astunut sähisevän käärmeen päälle. Täällä tuntuivat olevan oikeat pimentolan markkinat. Tuossa venäläinen tensikka kaupitteli herran isäntänsä olkapoletteja muka niiden hopean arvon tähden, muuan rietaskasvoinen tytön hoilake veti esiin paperista hiuksen hienot korvarenkaat, joiden piti olla kultaa, vanha huokaileva nainen kiiltelevässä tohvelikapassaan pani esille tiskille sylyyksen liinavaatteita ja muuan renttuherra tinki mitättömän pienen kellon kanssa.

Ainoastaan nuo huomasi Asko, vaikka koko huone täysinäisenä huojui samallaisia kauppoja tekevää yleisöä. Joukossa oli tositarpeessa olevia, mutta suurin osa niitä, jotka uhrasivat viimeisensä nautintojen alttarille. Ilma huoneessa oli kuuma, pahalta löyhkäävä ja tuoksahti vienosti viinan katkulle.

Asko jo huomasi purjehtivansa yhdestä pääkaupungin likapyörteestä toiseen, jotka kokemattoman nuorukaisen heltiämättä tahtovat pyörittää omanaan, kun kerran kiinni saavat. Jos markkakaan oli Askon taskussa, niin hän pyörsi takaisin. Mutta hätä pakotti häntäkin raivaamaan itselleen tietä tiskin eteen, jolle hän levitti villakutoiset vaatteensa nähtäviksi niinkuin näki muidenkin tekevän tuomiensa aarteiden kanssa. Tiskimies iski häneen terävästi silmänsä, kai tutkiakseen, liikkuiko Asko varkaan kengissä.

Asko heitti häneen niin näissä oloissa älyttömän, melkein lapsellisesti kysyvän katseen, että tiskimies sielutieteellisellä tarkkuudella — hänellä lieneekin ollut sellaista kokonainen varasto — ymmärsi nuoren miehen rehelliseksi, lupasi 10 markkaa ja sen saatuaan Asko lähti.

Mutta kun hän pääsi ulos, alkoi seteli värisemään hänen kourassaan ja silmät kostuivat, sillä rinnassa tuntui niin työlään ahdistavalta.

Kävellessään kohisi häntä vastaan Helsingin elämä kaikessa ylellisyydessään. Oi, nuo herrat olivat hänestä niin tylynnäköisiä, pystynenä-ihmisiä ja naiset kuin sieluttomia nukkeja, joiden koko merkitys onkin vain niiden puvussa, mikä hohtaa ja säteilee. Sellaista herrasmiestä kuin kotipitäjään rovasti, joka hymyili ja kätteli kaikkia, ei Asko täällä yhtään nähnyt ja sellaista nuorta herrasneitiä kuin rovastin Aili, jonka silmissä oli lämpöinen loisto ja puku yksinkertainen, itsensä kutoma ei varmaankaan ollut koko Helsingissä. Niin arveli Asko. Nyt jo kotipitäjä tuntui hänestä kadotetulta paratiisilta.

Hän olikin parhaimman iltakävelyn aikana osunut tuolle hienostuneelle esplanaadille, joka on yhtä ventovierasta aitosuomalaiselle kuin kasvomaali sydänmaan impyelle. Pian hän sieltä pois pakeni, sillä nuo ylpeät kävelijät olivat hänen polkea jalkoihinsa kuin jonkun valtaväylälle eksyneen, tuulen heittelemän resupaperin.

Monien ennen huomioon panemiensa merkkien mukaan pääsi hän viimein majapaikkaansa. Siellä ajuri häntä odotti ahnain silmin, ja alkoi kohta pyytelemään maksoa asunnosta. Jos ei Asko maksaisi, saisi hän muuttaa pois yön selkään. Kaikessa lapsekkaassa rehellisyydessään oli hän tullut paljastaneeksi ajurille tilansa. Ja se mies oli sellainen pääkaupungin katuloilla issikkapukilla paatunut julmuri, joka hentoi kyniä linnunpojan syyskylmässä.

— Saat muuten huomenna mennä reppuinesi! Nyt menee 5 markkaa hyyrystä, kun olet ollut jo niin kauvan.

Askolla musteni maailma silmissä. Hän katsoi ajuriin ikäänkuin ei sitä oikein ymmärtäisi.

— Niin, niin. Maksa pois! Muuten heitän sinut ja arkkusi ovesta ulos. Mokoma retkale!

Ajuri lisäsi tupakkaa suuhunsa ja kääntyi selin Askoon ollakseen aivan välinpitämätön ja nauraa virnisteli eukolleen, joka suu auki seurasi keskustelua.

— Enhän minä nyt yön selkään... Tässä on raha, puhui Asko ääni värähdellen.

Ajuri sipasi huoletonna kuin kyytipalkan vanhalla tottumuksella setelin taskuunsa. Mutta Asko istahti tuolille eikä osannut sanaa puhua.

Mitä oli silti olo siellä maalla tähän tällaiseen verrattuna, mietti hän. Olihan Kaakkurissa toki aina katto pään päälle, ruokaa nälkään ja ystävällistä leikinlaskua kauppaa tekevien suussa.

— Pitääkö minun huomenna mennä pois? kysyi Asko ontosti painaen silmänsä lattiaan, sillä hän pelkäsi joutuvansa itkun valtaan.

— Kun maksanet, niin ole tuota vielä! Mutta ymmärräthän itsekin, että tässä täytyy pitää puolensa. Kalliit hyyryt, puu kallis, vesijohto kallis, alkoi eukko puhumaan, sillä hänellä oli vähän enemmän sääliä Askoa kohtaan kuin ajurilla itsellään.

Ajuri lähti ajoon eikä puhunut luotuista sanaa. Se oli yksi niitä pääkaupungin roistoja, jotka kulkevat vapain jaloin, vaikka monesti harjoittavat suurempaa epärehellisyyttä kuin nälkäänsä leivän varkaudesta kiinni joutunut luudankauppias.

Isännän mentyä alkoi Asko lähemmin pakinoida eukon kanssa. Kesken kaikkea puhetta tokasi se kuin olisi yht'äkkiä arvoituksen selityksen keksinyt:

— Mene huomenna Samaroffin rouvan luo!

— Mikä se on se?

— Upporikas ontuva rouva. Raajarikko mutta hyvin auttavainen.

Nyt seurasi pitempi keskustelu tuosta rouvasta, joka ontui, mutta melkein joka ontuvalla askeleellaan pudotti rahoja köyhille ja vaivaisille, raajarikoille ja tilapäisesti puutteeseen joutuneille.

Ja huomenna päätti Asko käväistä tuon ihmeellisen rouvan luona, joka tuntui olevan jonkunlainen sadun tonttu.

Rouva Samaroff oli äveriään tehtailijan leski ja asui uhkeassa palatsissa kuin joku oman heimonsa ruhtinatar. Mutta hän oli Suomessa syntynyt, täällä saanut kasvatuksensa ja oli Suomen kansalainen. Lapsesta pitäen oli hän ollut raajarikko. Toinen jalka oli toista lyhyempi, ja sitä vammaa ei mikään ihmistaito voinut parantaa. Kun hän sukeusi nuoreksi neidoksi, ei hän voinut ottaa osaa tanssijaisiin eikä huvituksiin. Ensi alussa hän suri sitä sydänjuuriansa myöten, monesti itkien hautautui pöyhkeilevän kotinsa silkkityynyihin. Mutta vähitellen hän tottui syrjäiseen elämäänsä, vietti aikaansa suurten kirjailijain teoksia lukien, ja taidenäyttelyissä hän oli parhaimpia ostajia. Hänestä tuli taiteilijain hyvä enkeli ja jokainen siihen luokkaan kuuluva tunsi hänet. Tarvitsevina he kävivät hänen luonaan ja saivat aina avustusta. Siitä levisi rouva Samaroffin hyväntekeväisyyden maine. Ja kun hän itse kärsi, avautui hänen sydämmensä kaikkia puutteessa olevia kohtaan. Etenkin naimisiin tultuaan oli hänen anteliaisuutensa rajaton. Hän jakoi täysin kourin kaupungin köyhille. Suurina juhlina ravitsi hän heitä kahvilla ja vehnäisillä. Eikä ainoastaan ammattiköyhille, mutta muillekin tarvitseville ulottui hänen auttava kätensä.

Hänen luokseen se nyt Askokin oli menossa. Mutta häntä hävetti niin sanomattomasti mennä oudolta ihmiseltä kerjäämään armoa.

Hän tuli hakemalleen talolle. Se oli niin suuri kivimuuri, että Askoa hirvitti mennä sinne sisälle. Tuollaiseen taloonhan sopisi asumaan koko pieni kaupunki ja vielä pari kylää lisäksi, mietti hän.

Hän joutui suureen, kaikuvaan läpikäytävään, nousi ylös rappuja, arkaili astua ylemmäksi, mutta meni kuitenkin. Muutamalla ovella hän soitti. Se avautui ja hänen nenänsä edessä ihmetteli häntä kiiltonappinen palvelija. Sammaltaen tiedusteli Asko tältä rouva Samaroffia.

— Rouva ottaa vastaan tunnin takaa, o'ot kai pyytämässä apua?

— O'on.

— Tiehesi nyt!

Palvelija työnsi Askoa hartioista ulos ja paiskasi oven lujasti kiinni hänen jälkeensä.

— Jos rouvakin on noin ylpeä kuin palvelija, niin on parasta pyörtää kokonaan pois, ajatteli Asko.

Mutta sittenkin hän päätti koettaa uudelleen. Ja takaisin hän palasi rouvan palatsiin. Tällä kertaa ei hänen tarvinnut kuin hiukan odottaa ennenkuin äskeinen palvelija opasti häntä rouvan luo. Askeleita ei kuulunut pehmosessa lattiamatossa heidän kävellessään ja jalka hiukan upposi siihen kuin hyllyvään mättääseen. Eteisen miellyttävä lämmin hiveli niin hyvältä Askon syyskylmästä tullutta ruumista ja vieno hämärä teki hänen mielestään tämän kulun vielä satumaisemmaksi. Askon silmä ei ymmärtänyt arvostella tätä loistoa, jota hän näki. Hän ainoastaan aavisti olevansa suuren prameuden keskellä.

Huoneeseen, johon hän vietiin, oli ovi auki eteisestä. Hän ujosti astui sisälle, sillä oviverhot olivat niin pelottavan komeat. Puoli huumautuneena vastaan tuoksuvasta lemusta jäi hän seisomaan oven pieleen ja näki punakarvaisessa nojatuolissa sen pehmeään helmaan uponneena istuvan pienen naisen, jolla oli kalpeat liitukasvot. Se oli personoitu huolien hengetär. Musta silkkileninki, johon hän oli puettu, teki vielä suuremmaksi kasvojen lumenomaisen kalpeuden ja sopi hyvin yhteen sysimustan kiiltelevän tukan kanssa. Silmissä oli värähtelevä kiilto, katse syvä ja sielukas.

Nähdessään Askon nousi vieno hymy hänen suupieliinsä, mutta se kohta suli pois. Hellällä hopeanhelähtelevällä äänellä kysyi hän Askon asiaa. Asko selitti, miten hän Helsinkiin oli joutunut.

Rouva soitti palvelijan sisälle, antoi sille pienen lipun, jonka kanssa se katosi huoneesta. Kohta se palasi ja antoi rouvan käskystä Askolle mukanaan tuomansa 50 markan setelin. Asko oli pyörtyä hämmästyksestä. Palvelija poistui. Asko kumarteli ja kiitteli, rouva vain hymyili ja kehotti Askoa tulemaan mieheksi, jonka ei koskaan tarvitse itseään hävetä.

Eteisessä, ovesta päästäessään tuumi hänelle palvelija:

— Kyllä sinä sen rahan juot niinkuin moni muu täällä käynyt; rouva on liian tuhlaavainen, kun syytää rahojaan rapakkoon.

Asko ei ollut häntä kuulevinaan. Hän oli pelastettu.

Muutaman päivän takaa sai Asko paikan suuressa viinikaupassa. Kohta kun hän voi, lähti hän suorittamaan lainansa Samaroffin rouvalle.

— Eikö kymmenen pelastettu, kussa yhdeksän on? sanoi rouva silmät säteilevinä kuullessaan, mitä Asko nyt asioitsi.

Hän sai pitää setelinsä, vieläpä sai samallaisen lisäksi. Palvelijakin sanoi hänelle nyt ystävällisesti hyvästin. Ja siellä sisällä kaiken hienoutensa keskellä herkutteli äveriäs rouva sielussaan sillä tunteella, että oli pelastanut pääkaupungin kurjuuteen joutumasta viattoman nuorukaisen. Tuosta maalaispojasta tuli vielä ajan päälle huomattu liikemies.

Kuvaus ylimaasta.

Pihlajavaarasta, syrjäkylästä, toivat isä ja veli hänet, mielipuoli-naisen, kirkolle, toivoen saavansa kunnan kustannuksella hänet lähetetyksi kaupungin mielisairaalaan. Heillä oli mökki niin kovin ahdas mielipuolen mellastettavaksi. Ja sitte mieltä käänteli kun se huusi ja ulvoi kuin susi nälkäisenä pakkasessa. Väliin olivat he hänen kytkeneet köyteen seinään, mutta siinä ollessaan se oli pureksinut huulensa ja takonut päätään seinään, jotta oli luullut hengen lähtevän.

Semmoiseksi se nyt oli Reeta tullut synnytettyään tuon toisen mukulan samalle Seppä-Mikolle kuin ensimmäisenkin, joka kuitenkin onneksi oli kuollut. Hullu äiti oli koettanut monesti jo saada tappaa tätäkin, mutta se oli estetty. Huhupuheiden mukaan hän olisi ollut avuliaana ensimmäisen lapsensa kuolemassa, mutta silloin hän oli ollut terve järjeltään. Reeta oli ollut pulska ihminen ja hyvin kunniansa tunteva. Seppä-Mikon olisi pitänyt avioliiton lupauksella viekotella Reeta. Ämmät sanoivat Reetan hulluuden syyksi sen, että hänellä oli maito noussut aivoihin.

Isä Pertti oli toissilmä mökkiläinen, rangaistu viinan keittämisestä ja sen myönnistä. Hän ei Reetan häpeästä niin välittänyt kuin rahallisista menoista ja jos seppä Mikko olisi vuodessa maksanut ruokkoa lapsesta sata markkaa, olisi Reeta Pertin mielestä saanut niitä hänelle tehdä vaikka kymmenen. Mitä se ylimaan syrjäkylässä, sellaisessa kuin Pihlajavaarakin, jossa asuu vain kymmenkunta mökkiläistä, maksaa mökkiläisen kunnia. Pöhöh! Jolla on sata markkasia, niin kyllä niitä kunnioita siellä saa ostaa vaikka minkä käskyn rikkomiseen. Mutta Reeta nyt ei ollut tavallista laatua. Rahasta hän ei olisi myönyt kunniaansa, mutta rakkaudesta se nyt oli livahtanut, jota oli surrut niin, että hermosto oli kokonaan heikontunut. Sitte ei hän ollut syönyt eikä nukkunut, jotta oli aina vaan pahentunut sairaudessaan. Nyt oli hän pelottavan näköinen: silmät kuin veripallot päässä ja hurjasti mulkoilevat, alahuuli rikki ja mustat mustalaishiukset sikin sokin päälaella. Väliin kourasi hän vatsaansa, hypähti ja rääkäsi kuin metsän peto. Hävyttömyyksiä hän puhui, kiroili ja pui nyrkkiä nuorille miehille. Häntä käytiin katsomassa kuin kummitusta kunnanhuoneen pirtissä, jonne Pertti oli tyttönsä vienyt, mutta josta heitä molempia pois ahdisteltiin.

Kunnallislautakunnan esimies ei ruvennut omin päinsä puuhaamaan Reetaa lääninsairaalaan, vaan hommasi kokoon kuntakokouksen, jossa asia päätettäisiin. Muutamien päivien takaa se pidettiin. Sinä aikana hoiti apteekkari Reetaa joillakin seotuksillaan, jotta hän sai nukkua. Kuntakokouksessa ei paljon saavutettu.

— Mikäpä niitä kaikkia vaivaisia herrrasväen tavalla hoitamaan. Pidetään kotona ja apteekkari hoitakoon. Pappilan pikku puolella on joutilas kamari, sinne Pertti laittautukoon ja valvokoon siellä tyttöään. Laittaa rautarenkaan seinään ja siihen sitoo. Muuten väljälle ja hyvälle tilalle...

Näin päätettiin. Pertti, kuultuaan päätöksen, rupesi itkemään. Mutta hänelle sanottiin:

— Elä itke toista silmääsikin ulos! Et näe sitte enää viinaa keitellä...

Pappilaan oli jo joku ehättänyt tiedon tästä kunnan päätöksestä. Sieltä lähetti pappi renkipojan juoksemaan henki kurkussa kokoukseen kertomaan, että pappilan nuori varsa on tullut kipeäksi ja että on täytynyt sijoittaa se tuohon joutilaaseen kamariin pikku puolella. Ukot naurahtivat ja käskivät pojan sanoa papille, että hän laittaisi sinne kamariin hevoselle mukavuusastian. Sitte päätettiin laittaa tila Reetalle muuttamaan läheiseen mökkiin pientä vuokraa vastaan. Tässä pienessä tuparähjässä oli jo ennestään toistakymmentä henkeä omaa perhettä ja loisina räätäli muorineen.

Kokous hajosi, pöytäkirja tarkastettiin ja esimies oli kirjoittavinaan nimensä sen alle, vaikka siihen paperille tuli vain karkeita koukeroita, jotka sitte kunnankirjuri kokosi esimiehen nimeksi. Kenenkään mieleen ei ollut johtunut, että lapsen isää olisi ensi kädessä kovuutettava.

Mutta sen kohta älysi sen mökin emäntä, jonne Reeta siirrettiin. Hän meni lukkarin emännän puheille.

— Mitenkä lukkarin emäntä ajattelee tuossa Pihlajavaaran Reetan asiassa? kysyi hän tullessaan.

— Taivas paratkoon! Kuka sille minkä mahtaa!

— Kyllä sille jotain mahtaa, jos lukkarin emäntä auttaa minua.

— Teillehän se nyt on sijoitettu.

— Niin on. Myötään hulluttelee siitä seppä-Mikosta. Se meidän pitää saada tänne.

— Minä en koko rahjusta tahdo silmiinikään!

— Ei — ei. Eiköhän emäntä lähtisi minun kanssani sitä hakemaan meille? Tuotaisiin se katsomaan tekojaan, niin eiköhän tuon herjan sydän heltyisi, kun sitä ensin kahden kovilla puheilla pehmitettäisiin. Uhattaisiin ensi suvena ilmoittaa asia piispantarkastuksessa piispalle.

— No ne kyllä kelpaa ne konstit. Onpa tässä aikaa. Pitäähän lähimmäisensä eduksi niin paljon toimia.

— Sitte mies on kovempaa kuin rautaa, jos ei aristu.

— Jaa se on suuri asia saattaa ihminen mielipuoleksi. Kyllä hän linnaa siitä saisi.

— Linnalla me häntä uhkaamme. Piispa saa hänet toimittaa linnaan.

— Mutta jos lähtee karkuteille.

— Hänellä on paja ja mökki. Ei se niitä hevillä heitä.

Lukkarin emäntä laitatti hevosen valjaisiin ja niin lähtivät akat ajamaan nilkulla hevosella sepän mökille.

Seppä oli pajassaan, kun emännät tulivat. He menivät pajaan. Seppä katsoi heitä, mutta ei virkkanut mitään.

— Onko mustamies sinulla täällä mestarina? sanoi mökin emäntä ja kokoili helmojaan, jottei niitä ryvöttäisi.

— Teilläpä on somat terveiset, sanoi seppä lyhyesti.

— Niin on terveiset kuin tervehdittäväkin. Lähes sinne kirkolle katsomaan sitä Pihlajavaaran Reetaa! Se sinua pyytelee luokseen.

Seppä jäi sanattomaksi.

— Voi sinua, seppä parka, minkä työn olet tehnyt, alkoi lukkarin emäntä. Sinua odottaa nyt varma linna, ellet aikonasi korjaa tekojasi.

— Hulluko minun pitäisi naida?

— Jos ei nyt naida, niin pitää kuitenkin huoli siitä, kun kerran olet saattanut hänet mielipuoleksi.

— Mikä sen nyt teki mielipuoleksi! Eikö lie heittäymistä kaikki?

— Häpeä, retale, niin ajatellakaan! Lähdehän katsomaan, niin näet, onko heittäytymistä!

— Ei minulla oo aikaa juosta akkain kanssa... Ja minkäpä minä sille!

— Mutta sinä lähdet! kivahti jo mökin emäntä. Seppä nosti tulikuuman raudan ahjosta ja lähti sen kanssa emäntiä kohti.

— Pois minun pajastani! karjasi hän vihasta kiehuen.

Lukkarin emäntä sai oven suusta käteensä vesikiulun. Sen hän viskasi vettä täynnä sepälle vasten silmiä. Sepän rauta jäähtyi ja putosi permantoon. Itse hän säikähti tuota vesitulvaa. Mökin emäntä ojenteli puukangella häntä ja tiuski:

— Lähdetkö vai etkö? Kyllä me sinut viemme väkiselläkin. Viemme suoraan kirkkoherran luo, jotta se manaa sinut alimpaan helvettiin, erottaa seurakunnasta ja laittaa linnaan vedelle ja leivälle. Pian se on tehty, kun vain piispalle asiasta ilmoitetaan. Suvella tulee piispa itse tänne. Kyllä silloin miesparka lämpenet, jos et ennen taivu. Ja meitä vielä uhkasit kuumalla raudalla. Sekin ilmoitetaan. Se on murhayritys. Kaikki sinun metkusi ilmoitetaan, ruoja!

Seppä ei osannut sanaa puhua. Hän oli hölmistynyt, kun kuuli tuollaista puhetta. Noin pitkälle hän ei ollut ymmärtänyt ajatellakaan.

— Ottakaapa sitä emäntä toisesta käsivarresta, niin minä otan toisesta. Viedään mies rekeen, toimitti mökin emäntä.

Seppä punastui.

— Ette te minua väkisin vie. Mutta minä lähden omasta vapaasta tahdostani, lisäsi hän lauhasti.

— Joko alat ymmärtää. Kyllä se on parasta taipua, seppä. Ennen tapettiinkin tällaisista asioista, puhui lukkarin emäntä.

— Mitä menit lupailemaan naimista! Isä Pertti sanoo, että siihen ovat vieraatkin miehet.

— Ehkäpä olisinkin nainut, ellei olisi sekautunut.

— Et kuulu käyneenkään sitte, kun alkoi tulla selville, että Reeta on niin puolin. Huuti, seppä, että mies on niin kelvoton. Ei pitäisi olla niin himojensa orja, kun muuten on niin raukka. Ja mikä se sinua riivaa? kiivaili mökin emäntä.

— Kyllä viepi tiesi suoraan linnaan, ellet rupea hoimaamaan Reetaa, pelotteli lukkarin muija.

Seppä istui nilkun tamman rekeen ja niin lähdettiin kirkolle. Seppä oli vaiti ja akat häntä pelottelivat. Miesparka olikin jo kovin aristunut. Piispaa hän varsinkin pelkäsi. Mutta ämmäin kieli oli kuin rasvattu, kun oli näin hyvin onnistunut.

— Tulleeko tuosta mitään? Enhän minä häntä... uskalsi seppä huomauttaa.

— No tee, miten tahdot! Sittepä hänen näet. Palaa pajaasi, jos tahdot! Ptruu tamma! pidätteli lukkarin emäntä, kun jo varmasti huomasi, mille suunnalle se sepän mieli oli alkanut kallistua.

— Enpä häntä takaisinkaan. Käyn katsomassa.

— Kyllä se seppä saa uskoa, että tästä jotain tulee. Olet lisäksi elänyt huonosti muidenkin kanssa. Ensiksi sinut pannaan jalkapuuhun tuomiokirkon porstuaan kaikkein nähtäväksi kirkon ajaksi ja sitte passitetaan linnaan ja sieltä paraassa tapauksessa Siperiaan. Ja silloin saat sanoa ainaiset hyvästit pajallesi. Kyllä piispa on mies, jolla on valtaa. Etkö ole nähnyt, miten kirkkoherra ja lukkarikin häntä pelkäävät, vaikkei heillä mitään rikoksia ole, lasketteli lukkarin emäntä.

— Ettekö sitte ilmoittaisi piispalle, jos minä maksaisin Reetan parannuskustannukset? tiedusteli seppä.

— Ja nait Reetan, jos hän selvenee, lisäsi mökin vaimo.

— Niin, ja nait Reetan, vahvisti lukkarin emäntä.

— Seppä ei puhunut mitään. Hänen mieltään karvasteli, että hän oli joutunut akkain kynittäväksi.

Tultiin mökille, jossa Reeta oli. Kolmen menivät he sisälle, seppä viimeisenä. Reeta oli päiväseen aikaan irti renkaastaan seinässä. Kun hän näki sepän, kourasi hän helmojaan hypähti ja ulvahti. Sitte hän pärähti remakkaaseen nauruun ja lähenteli seppää. Seppä ujosteli, ei saanut sanaa suustaan ja oli aivan tyhmistynyt. Reeta lensi hänen kaulaansa ja hänen silmänsä loistivat. Seppä koetti estellä, mutta Reeta puristi lujasti. Seppä istahti ja Reeta hänen syliinsä. Mökin emäntä meni irrottamaan Reetaa, joka käpertyi kuin käärme seppään. Reeta murahti vihaisesti, mutta hellitti kuitenkin. Sitte hän taas rupesi nauramaan. Hyvän aikaa katseltiin mielipuolen eljeitä sanattomina.

— Syöpikö se? kysyi seppä.

— Vähän maitoa.

— Eiköhän ottaisi vehnästä kahvin kanssa? Keittäisikö emäntä kahvia? Minä laittaisin tämän Pertin hakemaan vehnästä, puhui seppä.

Emäntä rupesi kahvin keittoon ja Pertti lähti ostamaan vehnästä.

— Hyvin se näkyy seppään taipuvan, sanoi lukkarin emäntä.

— Seppä jääkin tänne yöksi, ehdotti mökin emäntä.

— Saatanpa jäädä. Pimeähän tuolla ulkona onkin jalan mennä.

Kun kahvi oli keitetty, juotiin sitä joukolla vehnäsen kanssa. Reetalle tarjottiin ja Reeta joi. Katsoi aina seppään ja joi.

— Ei se tämä seppä tunnukaan pohjaltaan olevan paha mies, imarteli jo lukkarin emäntä.

— Mikäs paha mies se seppä, säesti mökin emäntä ja iski silmää lukkarin emännälle.

— Jos olisi hankkia sairaalle jotain verestä ruokaa, kyllä minä maksan, ehdotti seppä.

— Kauppiaassa on suolasiikaa ja nuorta voita. Minä käyn sieltä noutamassa, kun annat rahaa, sanoi mökin emäntä.

Seppä kaivoi massistaan viiden markan setelin ja mökin vaimo lähti kauppiaaseen. Hänen muassaan lähti lukkarin emäntä pitkin kylää selittämään uutista sepästä. Reeta söi verestä ruokaa, kun sitä tuotiin ja nukkui sitte hyvästi. Aamulla oli hän enemmän tajullaan kuin pitkiin aikoihin. Yötä oli seppä mökissä. Aamulla lähti hän, mutta lupasi tulla pian takaisin.