Part 4

Reeta näkyi tulevan taas pahalle tuulelle, kun seppä lähti. Mutta seppä puhutteli häntä hellästi, käski emännän vaalia parhaan mukaan ja jätti hänelle viisi markkaa vereksen ruoan hankkimiseksi Reetalle. Reeta näytti ikäänkuin ymmärtävän ja tyyntyi. Ja kun seppä oli mennyt ulos tuvasta, katsoi Reeta kauvan ulos. Sitte hänen silmissään näkyi sanattomia kyyneleitä kuin koiran silmissä, jonka isäntänsä on jättänyt.

Isä Pertti rupesi riitelemään mökin emännältä sepän jättämää rahaa itselleen, mutta mökin vaimo käski hänen tietää huutia. Sitte hän rupesi Pertille selittelemään suuria ansioitaan sepän mielen muuttamisessa ja että jos nyt Reeta selvenee, niin seppä naipi hänet yksinomaan sentähden, että hän on sepän siihen pakottanut. Pertti pian tyrehtyi sanattomaksi. Reeta istui hiljaa akkunan ääressä siinä paikassa, mihin oli mennyt Mikon lähtöä katsomaan, ja vielä nyökkäsi eturuumiillaan ikäänkuin hyvästiksi.

Mökin emäntä keitti kahvia Pertin rahoilla, kävi hakemassa lukkarin emännänkin juomaan ja sitte taas särvettiin sitä joukolla vehnäsen kanssa. Mutta Reetaa ei saatu juomaan millään ehdolla. Hän istui vain akkunan edessä ja nyökkäsi.

Syötyään ja juotuaan isä Pertin yhtenään riidellessä emäntäin kanssa, että he kuluttavat hänen tavarataan, alkoivat emännät hyvin jyrkästi selittää Pertille, että hehän tämän kaiken hyvyyden ovat sepältä hankkineet. Tietäköön mies huutia ja pureksikoon suolatun siian päätä, jonka emännät olivat hänelle antaneet! Tämä emäntäin urotyö tunnettiinkin jo koko kirkon kylällä ja paraallaan oli tieto menossa sydänmaan kyliin, mutta kun se niihin taivalsi hieroja-ämmäin ja muiden raihnaisten muassa, niin viipyi se, mutta tulikin sitte perille vahvasti väritettynä sepän kustannuksella.

Reeta taas sepän poissa ollessa ei syönyt eikä juonut. Mökin emäntä alkoikin jo kaivata seppää tulevaksi näkemään Reetaa. Kolmen päivän perästä tuli muuan mies sepän kylästä kirkolle ja kun mökin emäntä häneltä tiedusteli seppää, sai hän kuulla, että seppä on myönyt pajansa ja kontunsa varsin halvasta naapuritalon isännälle ja lähtenyt pari päivää sitte hiihtämään Venäjää kohti Aunukseen lähemmin kenellekään matkaansa selittämättä. Koko omaisuutensa oli hän saanut muutetuksi rahaksi ja vienyt mennessään. Reetan asiaa ei sillä perukalla lähemmin tunnettukaan ennenkuin nyt sepän mentyä oli alkanut kuulua kuiskeita. Näin mies jutteli.

Mutta mökin emäntä tyhmistyi nyt vuorostaan sanattomaksi. Seppä oli sittekin pettänyt hänet ja lukkarin emännän, vaikka he olivat uskoneet seppää nuorasta taluttavansa.

Muutamana yönä oli Reeta renkaansa köyteen kuristanut itsensä kuoliaaksi. Tämän kuoleman tapauksen selittämisessä kuvernöörin virastoon saivat kunnan viranomaiset vaivata itseään enemmän kuin koskaan ennen Reetan vuoksi.

Kaunosielu.

Pastori Roos makasi ruumiina työhuoneensa viereisessä suuressa salissa, joka nyt oli heitetty kylmille. Puhtaat, lumivalkoiset lakanat salin ikkunoissa ilmaisivat ohikulkijoillekin tuonen tylyn viikatemiehen käyneen tuossa rauhaisassa talossa, josta ei koskaan kuulunut mitään melua ja jonka näkemisestä jo hurskaat ihmiset tunsivat sielussaan tyyntymistä. Ja itse talo oli heille ollut niin rauhoittava lepohetkien vierailupaikka kuin lämpöinen äidin helma pikkupalleroisille. Siinä talossa he saivat ajatuksensa sopusointuun, siinä heitä ylensi hengellisiin tunnelmiin talon ilmakin, jossa oli jotain pyhää, selittämätöntä hartautta, ikäänkuin kirkossa. Pastorin ylevä uskonnollisuus se sai aikaan tuollaisen vaikutuksen ympäristöönsä. Kun pastori liikkui heidän parissaan siellä pehmeillä askeleilla yksinkertaisten, vanhanaikuisten huonekalujen keskellä, jotka aikoinaan olivat olleet piispan omia, samoin kuin koko talokin — pastorin rouva oli ollut piispan tytär — niin oli hän kuin entisen ajan hurskas apotti luostarissaan, joka tarjosi kaikille särjetyille sydämille lohdutusta, rauhattomille rauhaa, hurskaille puhdistavaa vierailua.

Pastorilla oli vain kaksi lasta: tytär ja poika. Niiden äiti oli kuollut aikoja sitte. Lapset olivat jääneet jo pieninä ilman emon hoivaa. Olivat saaneet kasvaa vähän omin päin, sillä se heikkous oli ollut pastorissakin, että hän liiaksi hellitteli lapsiaan. Poika Runo oli ylioppilas ja oli ollut nyt jo pitemmän aikaa pääkaupungissa yhteen menoon. Hän oli noita "kaunosieluja", jotka elostelevat ja olostelevat miten parhaiksi näkyy, kuvitellen itseään neroiksi, paremmiksi kaikkia muita ihmisiä. Tytär Aina oli pysynyt isän aatteille uskollisena ja ollut hartain opetuslapsi tuon pidetyn mestarin, isänsä, jalkain juuressa.

Viime ajat oli pastori saanut elää aivan erillään omaisistaan, kun tytärkin oli joutunut naimisiin. Hänellä oli ollut taloudenhoitajana Maiju-niminen palveluspiika, joka jo nuoresta tyttölepakosta oli ollut talossa ja nyt viime aikoina rohkeana kulkenut talon jokaisessa sopessa avainkimppu kupeillaan kuten emäntä ainakin. Hän oli sievonen tyttö, puhdasverinen, silmissä kostea verho ja vartalo erinomaisen suhteellinen. Nyt hän odotti tätinsä kanssa pastorin lapsia tulevaksi kotiinsa hautaamaan isänsä ruumista. Pääkaupungista sen "nuoren herran" pitäisi tulla ja Aina-rouvan kaukaa maaseuduilta monien metsien ja monien järvien takaa. Hän oli jo ennen pastorin kuolemaa lähtenyt matkaan miehineen, nähdäkseen isänsä vielä elävänä, mutta se toivo oli nyt pettynyt. Kylmän kankean ruumiin hän tullessaan tapaisisi.

Seuraavana aamupäivänä ajoi ajurin hevonen pihaan ja reestä kohousi ylös hienosti puettu "nuori herra", Runo Roos, "kirjailija", joka arvonimi oli hänen nimikorteissaan. Maiju vaaleni ja punastui, sydän löi hänellä kovasti ja huulia nyki, kun hänen piti mennä eteiseen Runoa vastaan.

Runo astui sisälle huoneisiin kuin teaatterin rappuja välinpitämättömästi. Hän tervehti Maijua kädestä puristaen, joka niijasi ja oli hätääntynyt. Runokin näki paraaksi tehdä tervehdyksen niin lyhyeksi kuin mahdollista. Hän meni isänsä työhuoneeseen, heitti huolettomasti turkkinsa, lakkinsa ja hansikkaansa nahkasohvalle, josta niitä Maiju alkoi korjata viedäkseen ne eteiseen.

— Täälläkö salissa isä-vainajan ruumis on, kysyi Runo.

— Niin, vastasi Maiju luoden alas kosteat, härmäiset silmänsä.

Runo avasi salin oven, näki avatussa ruumisarkussa isänsä ruumiin jo valmiiksi hankittuna. Mutta ruumiin liitukasvot häntä hermostuttivat ja vähän arkaillen astui hän ruumiin viereen.

— Kaipasiko isä minua?

— Vielä kuollessaan hän kohousi ylös vuoteelta, ojensi käsiään ja huudahti: Runo! Runo!

Runo tunsi äkillistä mielenliikutusta. Hän muisti, että juuri sillä hetkellä kun hänen saamassaan sähkösanomassa oli sanottu isän kuolleen, hän oli istunut muutamassa pääkaupungin ravintolassa hauskojen toverien seurassa sikaaria poltellen, likööriä ja kahvia ryypiskellen. Oli hän jo ennen saanut kirjeen, jossa oli sanottu pastorin sairastavan, mutta miksikään kuoleman taudiksi ei Runo tuota sairautta ollut uskonut. Sentähden ei hän ollut siitä sen enempää välittänyt.

Mutta nyt hän tunsi silmänsä käyvän kosteiksi, toimitti Maijun pois huoneesta ja itki nenäliinaansa monen pitkän vuoden takaa. Mutta kun hän huomasi Maijun eteisen oven raosta tarkastelevan häntä, häpesi hän kyyneleitään, kuivasi silmänsä ja otti huolettoman ryhdin. Sitten palasi hän isänsä työhuoneeseen, istahti suureen keinutuoliin ja alkoi soutamaan siinä, miettien, että isä olikin mennyt hautaan vain tavallisen luonnonjärjestyksen mukaan, sillä hän olikin jo vanha mies. Ja hänen onnistui viihdyttää omantuntonsa ääni, joka äsken oli pusertanut syntisen elämän kyyneleitä hänen silmistään. On joutavaa tunteellisuutta täyden miehen itkeä kuuskymmenvuotisen papin ruumiin ääressä, olipa se sitte vaikka oma isäkin...

Hän nousi kävelemään huoneessa, huomasi kirjeen kirjoituspöydällä ja alkoi sitä lukemaan. Se oli sisaren käsialaa, kirjoitettu kaukana maalaispappilassa. Kirjeessä oli tuon tuostakin tahraisia kohtia; ne olivat kyyneleiden jälkiä, joita kirjoittajalta oli tipahdellut kirjeeseensä. Ne tekivät tuossa äytelässä uskonnollisessa kirjeessä saman vaikutuksen Runoon, maailman mieheen, kuin rasvapilkut kirjan lehdillä puhtautta rakastavaan.

Runo heitti kirjeen luotaan ja syventyi kokonaan toisiin ajatuksiin. Perinnön toiveet olivat häntä matkalla lämmittäneet ja ne veivät hänen ajatuksensa uusille tolille. Hänellä olivat kovasti huonot raha-asiat, velkoihin hän oli aivan uppoamassa... eikä ollut enään luottoa...

Ja siinä laskuja tehdessään joutui jo Runo aivan arkituulelle. Mitenkähän paljon arviolta isä oli jättänyt? Olikohan olemassa testamenttia? Samassa toi Maiju kahvia.

— No, Maiju on yhtä sievä kuin ennenkin, puhui Runo, sanoakseen jotain.

Maiju laski sukkelaan pöydälle tarjottimen. Veri purppuroi hänen poskiaan ja hän meni kiiruusti pois kuin olisi ollut tulta hänen kantapäillään. Hän pakeni kiusaajaa, tuota ääntä, joka kerran oli hänet pettänyt ja joka nyt taas pani hänen ruumiinsa vienosti vapisemaan.

—... Seikkailuita niitä oli monenmoisia entiseen aikaan tuon tytön kanssa. Kerrankin iltahämärässä, kun hän oli lämmittämässä kamarini uunia, suutelin häntä... ja huoneessa oli ylt’ympäriinsä pimeä, ainoastaan uunin kohdalla pureva hohde... Omasta ja hänen välistänihän, yhdistämällä siihen muutaman toverini seikkailut, sain aiheen tuohonkin kirjaani "Luvaton rakkaus". — Hyi kun minulla on syntiset ajatukset isän ruumiin kupeella!

Näin jatkoi Runo ajatuksiaan särpiessään kahvia, joka hänen suussaan ei maistunut millekään. Siinä tuli hän katsahtaneeksi peiliin ja hän hymähti puoliääneen surunvoittoisesti:

— Hiukset lähtevät, otsa käy kaljuksi ja — ja sydän kylmenee...

Runon äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessaan. Isän kanssa oli hän ollut viime vuodet kylmissä väleissä. Kotonaan ollenkaan käymättä oli hän elänyt viimeiset kolme vuotta Helsingissä hienostellen — tyhjäntoimittajana. Olihan hänellä muka takanaan jo työ, mihin hänen tulevaisuutensa perustuu — toista sataa pientä sivua sisältävä kaunokirjallinen tekele. Hän oli elänyt ja nauttinut ylpeänä viime kuosien mukaisessa puvussa ravintoloissa, teattereissa, konserteissa ja esplanaadeilla. Siinä oli hänen viimeisen kolmen vuoden elämänsä, johon sisältyi viiden tuhannen markan velka, lukuunottamatta isän anteja. Pastori-vainaja oli kirjeissään usein maininnut hänelle miehestä, joka rakensi asuntonsa juoksevalle hiedalle, mutta hän oli vain nauranut "uskon fraaseille". Hänen sisarensa Aina oli joutunut naimisiin vuosi toista takaperin apulaispappi Cajanukselle. Heistäkin tiesi Runo vain sen verran, että he molemmat olivat hihhuleita. Muita lähempiä sukulaisia ei hänellä ollutkaan. Sisar ja lanko pitäisi nyt kohta saapua, hekin hautajaisiin. Aralla vastenmielisyydellä odotti Runo sisartaan, sillä se oli hänen mielestään aina ollut liiaksi tungetteleva ja itkeä vetisteli asioille, jotka eivät sitä ansainneet.

Runo alkoi koetella laatikoita, olisivatko ne auki. Tuon testamentin olemassa olo poltti hänen sormiaan. Vaistomaisesti hän tunsi, että sellaisen pitäisi olla, sillä isä oli kaikissa asioissa turhan tarkka. Mutta avonaisiinko laatikoihin se olisi sitä pannut? Runo heitti koko etsimisen sikseen, sillä avaimista ei hän välittänyt tietustaa Maijulta.

Samassa särki hänen korviaan suuren aisakellon hoilottava soitto ja isonpuoleinen reki vieri kartanoon. Siinä reessä oli kaksi olentoa eli paremmin sanoen kaksi suurta vaatemyttyä, joiden yläpuoli oli pakkasen luomassa lumihuurteessa. Runo arvasi keitä tulijat olivat, mutta niitä vastaan mennä ei hän katsonut maksavan vaivaa. Hän otti rintataskustaan pääkaupunkilaissikaarin, sytytti sen, laittoi silkkistä kaulahuiviaan ja otti itselleen huolettoman asennon kirjoituspöydän takana.

Eteinen oli kohta täynnä ääntä ja tuossa tuokiossa aukeni ovi, jolloin Runo nousi seisoalleen ja kerkesi juuri paraaksi päästä pystyyn, kun sisarensa lensi hänen kaulaansa ja halaili häntä huurteisena ja kylmää uhovana, sillä hänellä olivat vielä matkavaatteet yllä. Pääkaupunkilaissikaari sammui Ainan kosteaan valkoiseen lammasnahkalakkiin, mikä siveli Runon leukaa kuin märkä riepu ja silkkiset takinrinnukset kostuivat lumesta. Tuo sisar-kulta oli huurteinen syleiltäväksi kuin talvisen metsän kylmä pehko. Runo nolostui eikä saanut sanaa suustaan.

Cajanus oli sillä välin heittänyt päältään turkin, mahdottoman suuren noin pienelle miehelle, ja astui tervehtimään Runoa nahkaisissa päällyssaappaissaan.

— Missä isän ruumis on? kysyi Aina ja päästeli nyt yltään päällysvaatteet.

Runo osotti kädellään ruumishuoneen ovelle. Aina avasi kohta oven ja syöksyi huoneeseen huutaen: "isä!" Cajanus seurasi jäljessä.

Aina oli puettuna harmaaseen, kotikutoiseen villaleninkiin ja kun vartalon piirteitä katsoi lähemmin, huomasi hänen pian tulevan äidiksi. Hiukset olivat keskeä jaetut ja palmikko suurella luuneulalla päälaelle sykerretty. Kasvoissa oli vielä vähän kauneutta, mutta ei missään muualla. Hänen miehensä oli tavattoman pieni ja hinterä, valkoverinen, valkohiuksinen, sinisilmäinen ja pystytukkainen. Poskilla oli terve puna, vaikka rinta näyttikin sisäänpainuneelta. Hänen pukunsa ei ollut talonpojan eikä herrasmiehen, mutta siltä väliltä. Takin hihat olivat liian lyhyet ja housut punoutuivat sääriin kiinni. Oppinutta miestä ilmaisivat toki kultasankaiset silmälasit.

— Ihmeellisen metsäläistä herrasväkeä, äännähti Runo heidän mentyä ruumishuoneeseen.

Cajanus palasi sieltä takaisin ja jätti oven puoleksi auki. Aina viipyi siellä ja sieltä kuului äänekäs itku.

— Olipa se surun isku meille. Mutta kuka osaa arvostella Jumalan töitä? Sinä, Runo, sen mukaan kuin tunnen sinua ylioppilasajoilta, voit tästä jotain oppia.

Ja Cajanus kääntyi erityisellä huomiolla viimeistä sanoessaan Runoon.

— Mutta, hyvä mies, älä nyt rupea minulle saarnaamaan! Uskon käsittäväni itsekin asian.

— Niin sitä luulee vielä surutonna. Mutta kun tulee heränneeksi ihmiseksi, niin entinen arvostelutapa ottaa toisen suunnan. Sinä katselet asioita omalta maalliselta kannaltasi, elät pääkaupunkin humussa, missä yksilön persoonallisuus repeytyy, olkoon se alussa kuinka jalo tahansa. Nuorena ylioppilaana olit sinä tovereidesi suosikki, niin muistelen, sillä samassa osakunnassahan oltiin. Oletko voinut säilyttää tuota suosiota, oletko voinut tovereidesi sympatioille tarjota nyt alkavana miehenä sellaista uutteraa ja pysyvää työtä, jota he sinussa voisivat ihailla? Sitä he kuitenkin sinulta odottivat ja sentähden sinua ihailivat. He uskoivat, että sinä tulisit toimittamaan jotain sellaista, jota he eivät voisi ja sentähden —

Runo kaatoi kahvia kuppiin.

— Tässä on lämmintä kahvia. Haluatko sinäkin, niin minä käsken tuoda kupin?

Cajanus ei vastannut. Aina tuli ruumishuoneesta itkeytynein silmin.

— Voi sentään, Runo, kun emme kerjenneet tavata isää elävänä!

Runo särpi tuskautuneena kahvia. Aina meni häntä lähemmäksi ja puhui melkein nuhtelevasti:

— Sinä, Runo, juot vain kahvia!

— Niin minä — minä odotan, mitä tässä tuleman pitää, vastasi Runo suupielissä täysi iva.

— Mutta miten ihmeesti sinä olet muuttunut entisestä!

Aina tutki häntä silmillään kuin partsikka elukkaa, jota hän aikoo ostaa. Katse naulattuna Runon silmiin kysyi hän häneltä:

— Mitä sinä olet tuolla Helsingissä tehnyt?

Se kysymys teki Runolle pahaa kuin puukon isku sydämeen. Hän menetti tasapainonsa ja häkälti:

— Mi-minäkö? Minun täytyy sanoa, että sinä olet maalaismaisen tungetteleva...

— Mutta Aina epäilee, ehätti Cajanus puolustelemaan rouvaansa.

— Olen valmistellut uutta _suurta_ teosta, vastasi Runo, vaikka hän miettikin, että Ainan kysymys ei ansaitseisi vastausta.

— Mutta onko sinulla todella lahjoja? Kuinka sinä tarvitset niin hirveän pitkät ajat?

Nyt sai Runo takaisin tasapainonsa ja hän heitti yli olkainsa ylenkatseellisen varmasti:

— Hjaa! Luuletko sisar-kulta, että kaunokirjallinen taideteos valmistetaan yhtä sukkelaan kuin saarna maalaismoukille! Langolla ja minulla on — suo anteeksi — eri pupliikki.

— En minä tiedä. Kai sinä olet oikeassa, myönnytteli Aina.

— Muuten aionkin nyt kohta ottaa tutkintoni, lisäsi Runo sävyisästi.

— Se on toista se, se on miehen työtä, puhui Cajanus.

— Mutta kyllä se silti viipyy jonkun vuoden, lienteli Runo entistä puhettaan.

— Mutta tulee kuitenkin. Minulla on sinulle oiva neuvo. Lähde maalle nyt, kun isä on hautaan saatettu! Lähde sinne meidän luoksemme lukemaan! Siellä voit koota itsesi ja tehdä ahkeraa työtä, ehdotti Cajanus.

— Jopa nyt! Minä maalle talvea viettämään! Ei — pääkaupunkiin minä palaan heti.

— Aiotko siellä ruveta innolla lukemaan? Elä pahastu, Runo, mutta me olemme levottomia sinun tähtesi!

— Hah haa! Vai levottomia! Olenhan täysi mies ja luulen — no niin...

— Mutta kuinka sinä voit hankkia rahoja? kysyi Cajanus.

Alasluoduin silmin ei Runo puhunut hetkeen mitään. Sitte sanoi hän vitkaan:

— Toivon että isäkin on jättänyt jotain jälkeensä.

— Niin — tosipa se. Mutta eikö olisi sinulle parasta kokonaan nyt aluksi luopua noista kirjallisista puuhistasi? En luule suunnallakaan, jota sinä palvelet, olevan tulevaisuutta. Ja toisakseen on kai miehisellä miehellä muutakin tehtävää kuin kirjoitella siveettömyyshistorioita... pisteli Cajanus aivan levollisena.

— Sinä olet pappi ja tässä asiassa puolueellinen arvostelemaan, vastasi Runo kiivaasti.

— Omantuntoni puolesta panen minä protestin naturalistista kirjallisuutta vastaan. Ensimmäinen kirjasi on sitä lajia. Puhuisin tässä enemmänkin, mutta ymmärrän, ettei tilaisuus ole sopiva ruveta kiistelemään, kun appi on viereisessä huoneessa ruumiina.

Runo ei puhunut mitään. Aina lähti muuttamaan päälleen surupukua. Hetken takaa jatkoi Cajanus:

— Ajatteleppa sitä asiaa itsekin! Vasten isäsi tahtoa olet tuon kirjasi julkaissut. Voisitko sen nyt laskea kuolleen isäsi kylmälle rinnalle. Jos se on mielestäsi jalo tuote, niin sinä voisit. Mutta minä epäilen. — Sinä olet vaan tahtonut kirjoittaa niinkuin muutkin. Sinulla ei ollut vakaumusta ja ilman sitä ei pitäisi kenenkään ryhtyä kirjallisiin töihin.

— Voitpa olla puoleksi oikeassa. Minä aloin liian varhain, myönsi Runo kääntymällä ikkunan edessä, josta katseli ulos talvista luontoa.

— Älä sano puoleksi vaan kokonaan!

— Valmistukaa! Tänne tulee pormestari. Runo, menee häntä vastaan ottamaan eteiseen! puhui kiivaasti Aina, tullen huoneeseen mustassa leningissä.

Verannasta kuului askeleita. Runo lähti niitä kohti. Cajanus laitteli itseään peilin edessä ja Aina pudisteli kädellään hänen takkinsa hartijoilta tomua. Kohta astui sisälle pormestari Cajander, hienosti puettu vanha herra, Runon seuraamana:

— Minä arvasin, että herrasväki on jo saapunut ja sentähden tulin minä testamentin takia tänne.

Cajander kumarsi ja Runo osoitti häntä kohteliaasti istumaan.

— Pastori Roos, kuten herrasväki tietää, oli hyvä ystäväni ja minulla valmistutti tuo rakastettava vainaja testamenttinsa.

Cajander istuutui, veti huolella lasketun paperin povitaskustaan ja pyysi saada lukea sen. Kun siihen oli suostuttu, luki hän:

— Minä allekirjoittanut olen asiaa tarkoin harkittuani tänä päivänä vapaasta tahdosta laatinut kuoloni varalta seuraavan testamentin. Ja on kiinteä ja irtain omaisuuteni, kun kaikkivaltias Jumala kutsuu minut pois täältä, lankeava kuin seuraa:

1:si. Koska olen omaisuuteni itse hankkinut eikä edesmennyt vaimoni ole siitä enää mitään saamassa, niin tahdon, että noudattamalla testamentin jälkimäistä puolta tyttäreni Aina tai, jos hän kuolisi ennen minua, hänen rintaperillisensä, jos niitä on, saavat kaiken sekä kiinteän että irtaimen omaisuuteni. Ell'ei hänellä ole rintaperillisiä, niin on koko omaisuuteni käytettävä toisessa kohdassa mainitulla tavalla.

2:si. Ensin päältäpäin omaisuudestani, mikä jälkeen jääpi, lohkaistaan viisi tuhatta (5,000) markkaa ja säilytetään erityistä tarkoitusta varten, josta määräykset löytyvät sinetilläni suljetussa kirjeessä, mikä saadaan avata vasta kahden vuoden takaa kuolemani jälkeen. Tämän asian lähempi huoli jätetään kaupungin pormestarin huostaan. — Olen nyt tehtäväni tehnyt ja jätän tämän kappaleen teille. Toinen on kaupungin arkistossa.

Samassa kumarsi pormestari ja poistui. Ei kukaan mennyt häntä saattamaan. Äännettömyys oli hetken huoneessa. Runo katseli tuskainen ilme kasvoilla ikkunasta ja Aina ja Cajanus silmäilivät sanatonna toisiaan.

— Oliko isä vielä kuollessaankin suuttunut Runoon, kun hänelle ei mitään määrännyt? puhkesi viimein Aina sanomaan.

— Siltä näyttää. Runo!

Runo ei kuunnellut Cajanuksen puhetta, naputti vain ajatuksissaan akkunaa.

— Runo!

Hän kääntyi puoleksi, mutta oli aivan ääneti.

— Mitä arvelet apen viime tahdosta?

— Että hän kuoli anteeksi antamatta minulle.

— Tämä on katkeraa!

Ja Aina herutteli jo silmistään runsaita kyynelkarpaloita.

— Mutta ehkä hän on ottanut asian siltä kannalta, että hän sinulle on jo antanut tulevan osan koulutukseen, yliopistossa oloon j.n.e., puhui Cajanus.

— Niin — ehkä, sanoi Runo heikosti.

— Mutta mitä merkitsee testamentissa tuo toinen pykälä? ihmetteli Cajanus.. — Se on epäilemättä lahjoitus jotain hyväntekeväisyyttä varten. Niinpä niin. Omat intressit edellä omaa poikaa. Mutta niinhän ne olivat minullakin edellä omaa isää, lisäsi Runo tuskin kuuluvasti.

Aina meni ja laski kätensä Runon olkapäälle.

— Me testamentista huolimatta annamme sinulle puolet. Antaisimme kokonaankin, mutta Jonnella on maksettavana loppu lukuvelkaansa, puhui hän.

— Niin — me annamme sinulle tulevan puolen, myönsi Cajanuskin.

— Isän tahtoa on minun kauttani jo yllin kyllin elämässä rikottu, jotta en halua, että vielä kuoleman jälkeen sitä rikotaan minun edukseni. Kiitän siis vain, sanoi Runo kylmästi.

— Mutta mitä sitte aiot tehdä?

— Työtä, sanoi Runo kohta varmasti.

— Mitä työtä? kysyi Aina.

— Vaikka puhtaaksikirjoitusta.

— Ota sinulle tuleva puoli, kehotti Aina lempeästi.

— Niin — ota! Me mielellämme haluamme, että teet niin, puhui Cajanuskin.

— Sittehän olisin lurjus.

— Et — et! kielteli Aina.

— Tee meille se palvelus! kehotti Cajanus.

— En koskaan — en! Minulla on nuoret käsivarret, niissä on vielä voimaa ja minä teen työtä! puhui Runo kiivaasti ja katosi samassa eteiseen.

— Hyvä on alku nyt. Nyt hän rupeaa vasta käsittämään elämää, lausui Cajanus.

— Mutta mitä hän aikonee? kysyi Aina.

— Minä luulen, että elämä selvisi hänelle tuossa hetkessä.

— Kun hän ei vain tekisi pahoja. Hän oli kovasti murheellinen.

— Murhe oikealla ajallaan on terve balsami tuollaisille herroille.

— Mutta kun minä silti olen Runosta aina pitänyt niin paljon ja nyt — kuka sen tietää, mitä hän tekee, epäili Aina.

— Kaikki on Jumalan kädessä! Hän se on yksin se, jolla on kourassaan sallimuksen nuorat. Me ihmislapset, me olemme vain maan matoja, jotka ijäisen kirkkauden hohteessa voimme kulkea jonkun tuuman tämän elämän niityllä. En usko silti Runosta mitään pahaa. Mutta ell'ei hän nyt ryhdy kovaan työhön, niin hän on mennyttä miestä. Kun me saisimme hänet sinne maalle luoksemme aluksi — puhui Cajanus.

— Niin siellä hän voisi rauhassa tehdä lukutyötä. Raitis ilma ja tuore maalaisruoka voisivat häntä virkistää, lisäsi Aina.

— Ja siellä hän heräisi pirteänä tuosta uniensa maailmasta todellisuuteen, jatkoi Cajanus.

— Me viemme hänet puoli väkisin maalle. Mutta minne hän nyt meni?

— Hän meni luullakseni ulos vilvoittelemaan. Minunkin on lähdettävä kaupungille.

— Ja minun samaten hautajaisia varten.

He läksivät molemmat ulos. Hetken takaa kun he olivat molemmat menneet, tuli Runo kaupungin sanomalehden "Äänen" toimittajan, maisteri Maunun kanssa sisälle.

— Painakaa puuta! Tässä on sikaaria.

Ja Runo raapasi jo tulen valmiiksi sytyttääkseen oikealla viinurin kohteliaisuudella Maunun sikaaria. Molemmat he istuutuivat; Maunu keinutuoliin. Innokas aate paloi Runon harmaissa silmissä ja Maunun suupielissä oli hyvänsävyinen hymy.

— Niin — mitä arvelette? Enkö minä sopisi lehtenne aputoimittajaksi? Ja mitä tuohon talonkauppaan tulee, niin luulen kyllä lankoni siihen suostuvan, puhui Runo.

Maunu hypisteli sikaaria kädessään. Hän oli suuri valkoverinen mies ja pelätty kynäritari.

— Aputoimittajaksi olette mies paikalle, jos vain itse suostutte työskentelemään sanomalehdessäni.

— Minä olen varsin halukas antautumaan sanomalehtityöhön. Voihan siinä palvella kansaa ja samalla olla julkisuuden mies.

— Ne molemmat puolet ovat siinä yhdistettyinä täydelleen: julkisuuden mies ja samalla kansan palvelija.

— Te siis suostutte?

— Suostun mielellänikin. Lehteni tarvitseekin kelvollista aputoimittajaa. Onhan minulla jo tosin sellainen nimetönnä, muuan Haapanen — ehkä tunnette hänet — mutta häneen en pane suurta arvoa. Hän nyt on semmoinen elämässä haaksirikkoutunut, jota voi kyllä käyttää palveluksessaan, mutta hyvin ulohtaalla itsestään...

Ja Maunu hymyili ilkeästi puheensa päälle.

Runo loi silmänsä alas ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Hän tunsi Haapasen. Se oli rangaistu vekselin väärennyksestä ja oli täysi renttu. Hänkö nyt tulisi sellaisen miehen toveriksi —? Mutta eihän hänen tarvitse alentua Haapasen tasalle, lohdutteli hän itseään.

— Mielelläni minä ostaisin tämän talon, jos sovittaisiin kaupoissa. Näitä huoneita minun pitäisi vähän tarkastella... puhui Maunu.

— Tehkää hyvin!

Maunu kohosi ylös. Hän avasi ruumishuoneen oven, mutta painoi sen kohta ruumiin nähtyään vähän säikähtyneenä kiini. Hän muisti viimeisen häväistyskirjoituksensa, jonka hän oli lehteensä kirjoittanut pastorista. Hän meni toiselle ovelle ja katseli sitä huonetta.

Samassa tuli Cajanus sisälle. Hän ei ollut tavannutkaan kaupungilla haettavaansa kotona.

— Saan esittää: Lankoni, apulaispappi Cajanus — maisteri Maunu.

— Vai te olette pastori Cajanus. Tehän olette ryhtynyt innokkaisiin raittiuspuuhiin paikkakunnallanne. Suokaa anteeksi, että unohdan kokonaan valittaa muretta! puhui Maunu.

— Kiitos osanotostanne!

— Minä olen aikonut hankkia itselleni oman talon ja herra Roosilta olen kuullut, että tämä pastorivainajan talo myödään. Tämä on keskellä kaupunkia ja sopisi minulle hyvin. Tomitusta ja konttoria varten olisi tässä huoneet sekä vielä riittävät asuinhuoneet. Onko totta, että talo myödään?

— Hyvin luultavasti: Mutta en minä puoleltani halua nyt alkaa kauppoja hieroa, kun appi on vielä ruumiina maan päällä, en luule että vaimonikaan —.

— Suokaa anteeksi! Ei — ei! En minä suinkaan tahdo herrasväkeä surussaan häiritä. Mutta minä varalta tahdoin kysyä ja toivoisin, ett'ette ryhdy kauppoihin muiden kanssa ennen minua. Minä tarjoon kaksitoista tuhatta.

— Kiitos nyt tarjoumuksestanne! Mutta —.

— Niin — niin. Asia kyllä kerjetään. Hyvästi nyt herrat!

Runo saattoi Maunun eteiseen ja siellä he kuuluivat vielä puhelevan. Samassa tuli Aina kotia. Maunu lähti.

— No nyt lankomies ja sisar!

— Mitä nyt? kysyi Aina Runolta, joka näytti olevan toimessaan.

— Nyt, hyvä herrasväki, on minulla teille jotain sanottavaa. Minä pääsen "Äänen" aputoimittajaksi eli toiseksi toimittajaksi — miten sitä nyt kutsuisi.

— No mutta — en minä nyt — eväsi Aina.

— Mitä? huudahti Runo kummissaan.

— Oletko jo lupautunut? kysyi Cajanus.

— Olen.

— Olikohan se mielipide oikea?

— Niin minäkin! Elä rupea, varmisti Aina.

— En minäkään pidä, että liityt tuohon Maunuun, puhui Cajanus.

— Miksi? Oletteko te hulluja?

— Lähde ennemmin maalle meidän luoksemme!

— Minäkö syömään teidän armopalojanne! En — ja kolmikertaisesti: en!

— Ala siellä innolla lukea! Mene sitten Helsinkiin! Me annamme rahat.

— Aina puhuu niinkuin minäkin ajattelen, lisäsi Cajanus.

— En! en! en!

— Maunu ei ole luotettava. Sinunlainen mies ei sovi hänen palvelukseensa, sanoi lopulta Cajanus tiukasti.

— Tunnetko sinä häntä niin hyvin? kysyi Runo.

— Ajattelevalle ihmiselle on selvä, mikä hän on: pyytää vain kunniaa ja rahaa, rahaa, se on pääasia, vaikka on kansan parasta ajavinaan, puhui Cajanus.

— Mutta minä liityn häneen — se on luja päätökseni kuin naulan isku.

— Mitä sinusta, Runo, tulee, kun et sinä koskaan kuuntele järkevää puhetta, valitti Aina itkien.

— Mutta voinko minä nyt täysi mies tulla teidän luoksenne elätille? Ajatelkaa! Onhan minullakin kunniantuntoa.

— Vielä on yksi keino. Me myömme tämän talon Maunulle, saamme siitä 12 tuhatta —, puhui Cajanus pannen ystävällisesti kätensä Runon olalle.

— Onko hän tarjonnut? kysyi Aina itkunsa seasta.

— On. Saat heti lukurahat ja mene Helsinkiin!

— En tahdo kuluttaa penniäkään niistä rahoista, jotka isä kuollessaan on tahallaan tehnyt minulle vieraaksi, sanoi Runo ääni väristen.

— Me emme sinulle mitään voi siis.

— Ette.

— Ajattele maalaispappilaa, siistiä ja pienoisten puiden lomassa suuren kosken yläpuolella! Hanki kiiltelee kevät-auringon säteissä, ilma on kirkas ja raitis. Mennään varhain levolle ja noustaan aikaisin aamulla ja lähdetään aamukävelylle hangille katsomaan koskea. Sitte tehdään päivällä kohtuullinen työ. Luetaan ääneen ja soitetaan illalla. Elämä on aamusta iltaan raitista, tarkoituksellista ja virvoittavaa. Tule meille! Tuollaisen elämän me sinulle tarjoamme luonamme maalla, kuvaili Aina.

Runo oli syvästi liikutettu. Ainan loihtimassa kuvassa oli viehätystä. Silmät kosteina tarttui hän sisartaan kädestä ja sanoi sitä hellästi puristaen:

— Kiitos — kiitos. Mutta minä en voi tulla.

— Mikä sinua estää?

— Kunniantuntoni ja — ja —

— Ja mikä?

— En minä voi sanoa.