Part 1
UUSI TULEVAISUUS
Kolme kertoelmaa
Kirj.
EMIL LASSINEN
Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa. 1908.
SISÄLLYS:
Uusi tulevaisuus Tasainen maa Sydäntarina
UUSI TULEVAISUUS
Aape epäröi kauan. Hänen kyllä teki mieli mennä tervehtimään tyttöä, sillä hän oli melkein varma, että heidän molempien matka veti samaan, mutta toisaalta hän pelkäsi loukkaavansa sivistyneiden tapoja, ja siksi hän ponnisteli mielitekoaan vastaan. Vihdoin, kun jo oli taivallettu kaksi aseman väliä ja kun kolmas jo oli puolimenossaan, loppui hänen malttinsa, hän astui vaunun toiseen päähän, jossa tyttö istui selin häneen, teki kumarruksen ja kysyi, hienostelevaa ääntä tavoitellen.
— Ollaanko menossa seminaariin?
Tytön suu vetäytyi hauskaan hymyyn, kohteliaassa kumarruksessa oli jotakin kallellaan.
— Ollaan, jos ei tie nouse pystyyn. Entä te?
— Sama matka ja samat ehdot.
Silmänräpäyksen ajaksi levisi Aapen kasvoille miettivä ilme, joka loi miellyttävän leiman koko hänen henkilöönsä. Pitkähköt kasvot näyttivät myötätuntoisilta, älykkäiden silmien tuijottaessa harhailevasti eteensä.
— Miks'ette istu? virkkoi tyttö, jolta ei jäänyt huomaamatta ilmeen vaihdos.
Aape teki taasen mauttoman kumarruksen ja asettui istumaan vastapäätä olevalle tyhjälle penkille. Kumarrusta tehdessä hukkui miellyttävä ilme hänen kasvoiltaan, sijaan tuli jotakin itsetietoista, joka ei vaikuttanut edullisesti. Tyttö oli kotvan vaiti. Hänen suurissa silmissään kuvastui epätietoisuudesta johtunut painostus ja alakuloisuus. Aape vainusi mistä painostus johtui, mutta hän ei tahtonut siihen ensiksi koskettaa, hän vain katseli vaunun ikkunasta ulos elokuun tummaan yöhön, kunnes tyttö alotti puhelun.
— Tuntuu niin raskaalta ja kolkolta... en ole tämmöistä ennen kokenut... yllätti vasta äsken... asemalle saapuessani olin vielä reippaalla mielellä.
— En oikein ymmärrä, teeskentelihe Aape lausumaan, katsoen tyttöä silmiin sekä hymyillen itsetietoisesti. Suokaa anteeksi.
— Niin, nähkääs, tämä räminä, sysäykset, eteenpäin kiitäminen, pimeys tuolla ulkona, omat ajatukset, epätietoisuus... ja varsinkin epätietoisuus...
— Painostavat teitä.
— Niin, aivan niin. Ajatus pukee kaikki alakuloisuuden verhoon; on niin sanomattoman tuskallista.
— Kun annatte vallan ajatuksille ja tunteille.
Huomautus ei miellyttänyt tyttöä, joka muutenkin oli keksivinään Aapen kasvoilla liian itsetietoisen hymyn.
— Te mahdatte olla hirmuisen etevä sekä varma onnistumisestanne.
Tytön ääni oli hieman halveksiva ja suuttunut.
— Ehkä.
Aapen silmäys puhui enemmän kuin lyhyt sana. Itserakkauden ohessa oli siinä jotakin lujaa ja järkähtämätöntä, joka herätti tytössä ehdottomasti kunnioitusta.
— Minusta on liian lapsellista, kun tyttökoulun käynyt nainen pelkää seminaaritutkintoa ja on onneton sen vuoksi.
— Minkä sille voi?
— Toista on tämmöisen eläkemiehen pojan, joka on kasvanut korpikylässä ja vasta kahdeksantoista vuotiaana alkaa kurkistella tiedon puuta. Toista on, sanon ma.
Aape oikein huokui omaa etevyyttään ja varmuuttaan.
— Soisinpa olevani teidän sijassanne, virkkoi tyttö, panematta mitään huomiota Aapen mahdikkaille sanoille.
— Minunko sijassani?
— Niin, teidän sijassanne juuri. Oletteko ajatelleet minun osaani, onneani? Isäni kuoli häviönsä jälkeen, minulla ei ole auttajia eikä varakkaita omaisia, kuten teillä. Meitä on neljä elämän kynsissä, äiti, minä ja kaksi siskoani. Oletteko ajatellut sitä? Mitä siinä merkitsee, jos on käynytkin tyttökoulun?
Aape vaikeni.
— Kaikki katselevat jonkinlaisella halveksimisella ja epäluulolla hävinneen maakauppiaan tytärtä ja koko joukkoa, jotka onnen päivinä elivät hienosti ja nyt kituvat puutteen kynsissä. Käy ehkä niin, että minua ei auta kukaan. Se minkä äiti ansaitsee pienellä leipuriliikkeellä kahden kilpailijan puristamana, hupenee heidän kolmen elantoon. Jos ajattelen vettä tai veden poikki rakennettua siltaa, aina on yhtä valkeaa vastassa. Toisin hetkin en pidä suuresti lukua vaikka...
Konduktöörin ilmaantuminen vaunuun häiritsi keskustelun. Hän ohjasi muutaman sairaan näköisen vaimon istumaan Aapen rinnalle. Vaimo yski myötänään. Kun tytönkin rinnalle oli litistynyt istumaan joku matkustaja, täytyi puhelun sammua. Sen verran toki Aape vielä sai kuulla entisen lisäksi, että jollei matkatoveri onnistu pääsemään sisäoppilaaksi, on hänen ehkä pakko palata kotiin saman tien.
Sydänyön vaiheissa muutettiin junasta laivaan. Asemalta laivarantaan piti ajaa kyytihevosella. Aape ja tyttö astelivat rattaiden jälessä, sillä tie oli kehnoa. Molemmat olivat vaiti. Ensimainitun rintaa syyhytti miellyttävä tunne. Astella tummassa yössä tuntematonta tietä, rinnalla kouluutettu, hento tyttö, tuo kaikki vivahti enemmän unelta kuin todellisuudelta.
— Junassa näytti yö niin tummalta, mutta se ei todellisuudessa ole hetikään niin tumma, virkkoi tyttö, kun he olivat astelleet pitkän tovin äänettöminä.
— Lähempi tutustuminen muuttaa usein asian, kuului syvämielinen vastine.
— Edellämme ajaa kyyti... on kai samallaista matkuetta kuin mekin... hi-hi-hi-hi-hiii... on aivan varmaan... hi-hi-hi-hi-hiii.
Aivan aiheetta paiskautui tyttö naurutuulelle, sanaporina, heläjävän naurun säestämänä, kuului alituiseen Aapen korviin, milloin vilkkaammin, milloin hillitymmin.
— Matkueita ajaa jälessämmekin, niitä ehkä lie jo laivakin täynnä, mutta jos käy ahtaaksi, lähtään me kaksin veneellä. Te soudatte, minä pidän peräsintä. Osaattehan soutaa... hi-hi-hi-hi-hiii.
— Osaan.
— Ja kun nousee tuuli, pannaan purjeet. Minä olen tottunut purjehtija. Syntyisin meren rannalta, nähkääs... hi-hi-hi-hi-hiii.
Nauraen saapuivat he laivarantaan.
Aimo joukko seminaariin pyrkijöitä oli jo laivassa ja lisää yhä virtasi. Pyrkijät saattoi helposti tuntea käytöksestä, niiden rohkeus ja ryhti oli kateissa, mutta vanhat seminaarin oppilaat olivat huolettoman näköisiä, ja heidän käytöstavassaan ja eleissään pilkisti jo oman arvon tunne. Muuan pitkä miesoppilas, rillit nenällä ja yllä viitta, hymyili imelästi Aapelle, kun tämä kantoi kirstuaan laivaan. Aape oli aina ajatellut herttuoita semmoiseen viittaan puettuina, ja tämä mielikuvitus loi pitkään miesoppilaaseenkin herttuamaisen udun. Aape silmäili häntä kuin jotakin korkeampaa olentoa, vaikka imelä hymyily pistelikin kipeästi hänen itsetuntoonsa.
Illan suussa saavuttiin seminaarikaupungin rantaan. Laivan laskiessa laituriin kajahti ilmoille kvartettilaulu, pitkä miesoppilas kohotteli komeasti lakkiaan laiturilla seisoville naisille, nenäliinat liehuivat, sydämmet sykkivät, silmäykset puhuivat lemmen kieltä.
Ja "Sua tervehdin" vyöryi voimakkaasti elokuun tyynessä illassa.
Aapeen, korpikylän poikaan, tuo kaikki vaikutti pyörryttävästi, vaikka hän näennäisesti pysyttelihe kylmänä. Hänen ihana unelmansa aivan kuin halaili häntä, ja unelman takana väikkyi kirkkaana tulevaisuuden tähtitaivas, johon oli kirjailtu onnea, kunniaa, nousua...
— Mitäpä jos tavataan huomenna.
Laivan laskiessa laituriin oli Aape kokonaan unhottanut matkatoverinsa; hän melkein hätkähti kuullessaan painostavan, alakuloisesti värähtävän äänen.
— Illalla, tarkoitan minä, sitte kun kohtalomme on ratkaistu.
— Missä sitä sitte...?
— Täällä, keskeytti alakuloinen ääni, kuuden jälestä.
Aape kumarsi hienostelevasti.
— Minua kiusaavat pahat aavistukset; ajattelen vain paluuta.
— Lapsellisuuksia.
Huomissa saapuivat he laiturin seutuville, tyttö näki jo kauas, että Aapen kasvojen ilme ei ollut hyvän valkea.
— Kävikö huonosti?
— Kävi ja ei käynyt. Jäin luokan alipäähän.
— Tuo nyt ei merkitse mitään.
Tytön ääni oli alakuloinen, mutta hän taisteli suruaan vastaan ja koki näyttää iloiselta.
— Ehkä ei jonkun muun mielestä, mutta...
— Minun kävi huonommin, jäin ulko-oppilaaksi.
— Sepä se.
— Tänä iltana pitää päättääkseni, lähdenkö paluumatkaan aamulla tai...
— Kirjoittakaa toki ensin kotiinne.
— Niin, ehkä se lie viisainta.
Tytön kasvoilla välähti riemun ilme, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Tuokion äänettömyyden jälestä sanoi hän hyvästit ja lähti nousemaan rantatöyrännettä ylös kaupunkiin.
Kun Aape pari viikkoa sen jälestä asteli kammiotoverinsa kera kaupungin valtakatua, tuli tyttö häntä vastaan. Aape nosti komeasti lakkiaan.
— Kaunis tyttö, virkkoi toveri.
— Miten kunkin maku on.
— Mikä sen nimi on?
— Sisko Valomäki... me ollaan samasta pitäjästä.
Koko tarmollaan ja tahdonlujuudellaan iskihe Aape työhön. Toisaalta kannusti häntä kunnianhimo, joka oli ajanut hänet seminaariinkin, toisaalta jyrkkä vakaumus, että hän oli luokan etevimpiä, ehkä etevinkin, vaikka hän, ilman järkevää ja taitavaa johtoa haalittujen pohjatietojen vuoksi, oli pudonnut ultimuksen riviin. Hän ei pienimmässäkään voinut loistaa vanhoilla tiedoilla, syystä ettei hän vanhoja tietoja omannut muuta kuin nimeksi. Kaikki oli alotettava alusta, kaikki oli opittava alusta, sekä suoran viivan määritelmä että veden ja ilman aineosat.
Myöhään illoin ja aamuin aikaisin loisti kynttilän valo siinä kammiossa, jossa Aape asui. Huoletonta, iloista puhelua ei kuulunut juuri milloinkaan, joskus vain lyhyt laulun säe, ja sitte taas äänetön työ joko kirjan tai vihon ääressä. Huvittelemiset eivät tulleet kysymykseenkään. Naisoppilaat eivät tunteneet Aapea edes ulkonäöltä, miesoppilasten joukossa ei hänellä ollut ketään kiinteämpää tuttavaa, hän oli ja eli vain itseään ja tulevaisuuttaan varten.
Lukukauden keskivaiheilla hän jo alkoi nousta huomioon. Uskonnon opettaja kysyi aina Aapelta syvällisemmän omintakeista käsitystä edellyttävät kysymykset, käsitöiden ja piirustuksen opettaja keksi hänen töissään silmäänpistävän etevyyden leiman ja historian opettajakin mieltyi Aapen säntilliseen ja miehekkääsen esitystapaan, jonka jokainen lause oli selvä ja asiallinen. Lukukauden loppuun mennessä oli Aape voittanut suosijoikseen kaikki opettajat, paitsi luonnontieteiden lehtoria, joka oli voittamaton ja jäi siksi. Epäsuosion tuuli alkoi pienestä. Joku tietämättömyys, joka kovakouraisesti paljasti, miten Aapen silmät olivat olleet suletut luonnon suurelle kirjalle ja miten hän, nokka pystyssä, kuten asianomaisen opettajan sanat kuuluivat, oli kulkenut omaa suuruuttaan ja viisauttaan ihaillen, huomaamatta sitä suuruutta ja viisautta, joka kätkeytyy pieneen ja vähäpätöiseen, siitä lähti alkuun epäsuosio. Luonnontieteiden lehtori oli aina valmis ivantekoon, hänen katseensa edessä kutistui etevä oppilas omissa silmissäänkin tietolaihaksi.
Kuten odotettavissakin oli, kohosi Aape joulututkintojen jälestä luokan keskivaiheille, vaikka luonnontieteiden lehtori olikin työntänyt hänelle alemman tyydyttävän numeron. Mutta vielä oli matka priimuksen rinnalle tai paraimmassa tapauksessa hänen sijalleen huikaisevan pitkä, paljo oli vielä ponnistelemisen varaa, paljo oli iltojen jatkoja ja aamujen alkuja uhrattava työhön ennen kuin ylin sija oli voitettu.
Aape jatkoi alottamaansa tapaan, tehden herkeämättä työtä kirjojen, vihkojen ja piaanon ääressä, kaipaamatta huvituksia tai seuroja. Hän muuttui kuivakkaaksi, mutta kalvakkuus kaunisti häntä, sillä se särki liian vahvan rahvasleiman hänen kasvojensa hipiästä ja loi sijaan jotakin sivistyneemmän ja hienomman näköistä.
Aika ehti kevääsen, valkeni huvimatkapäivän aamu. Sisko Valomäkeä ei Aape ollut kerinnyt muistelemaankaan, takertunut kun oli etukynnessä kaikkeen, mikä koski hänen omaa itseään. Yhteislauluharjoituksissa ja raamatunselityksissä oli hän joskus etäämmältä nähnyt entisen matkatoverinsa, mutta kun näkeminen ei herättänyt hänessä mitään lähentelemishalua, ja kun hän yleensä oli kuin kuollut kaikelle joutavalle huvittelemiselle, eivät he, elokuussa tapaamisen jälestä, olleet joutuneet vaihtamaan sanaakaan keskenään.
Huvimatkalla he yllättivät. Aapen silmäillessä ympärilleen ja hankkiutuessa siirtymään jonnekin syrjempään, kuului äkkiä iloinen ääni hänen lähellään. Sisko seisoi hänen edessään ja ojensi hänelle molemmat kätensä.
— Hyvää päivää monesta ajasta.
— Hyvää päivää.
— Mennään jonnekin.
He astelivat metsänrantaan, astellessa esitti Sisko lähempää tuttavuutta.
— Et ole liikkunut iki missään. Arvaan että olet lukenut ahkeraan.
— Olen, se on totta.
— Joko kohoat tänä keväänä priimukseksi?
— Enpä luule.
— Mutta tulevana keväänä?
— Ainakin sitä seuraavana.
Aapen äänessä soi taasen se luja ja peräytymätön, joka jo kerran ennenkin oli Siskossa herättänyt kunnioitusta.
— Minun toiveeni painuvat yhä alaskäsin. Näes, äidin varat eivät mitenkään riitä, ja sitäpaitsi minä luulen...
Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja alkoi kertoa joulunaikaisesta kotimatkastaan. Ei olisi ehkä muuten joutunut lähtemään, mutta sai matkatoverin. Siten kulungit eivät kohonneet korkeammalle kuin mitä olisi kulunut täysihoitoon joulun ajalla.
Piirihyppy oli sillä välin alkanut.
— Minun tekee mieleni... etkö lähde mukaan?
Aape oli valmis.
— Aavistan että tämä on viimeinen kerta tätä lajia lystiä, enkä ainoastaan aavista, vaan tunnen.
Piiriin saavuttuaan pyörivät he useita kertoja. Kun he vihdoin hellittivät, hyökkäsi pitkä seminaarin oppilas esiin ja vei Siskon hyppyyn. Aape keksi heti, että hakkaileminen oli kysymyksessä pojan puolelta. Muuten tämä oli jo aikoja sitten suistunut herttuallisesta korkeudestaan melkein muiden tasalle. Viitatta näytti hän tavalliselta meikäläiseltä eikä hän ollut vasta kuin toisluokkalainen. Mutta seminaarilaiskeikari hän oli, joka käytöksellään, puvullaan, rilleillään ja oletetuilla näyttelijälahjoillaan oli päässyt naisten erityiseen huomioon. Aapen mieleen muistui imelä hymy, joka oli leikkinyt pitkän suupielissä, kun hän elokuun yönä kantoi laivaan sinivihreätä kirstuaan. Kiusoittelemisen halu heräsi Aapessa, hän asettui kerta toisen jälestä pitkän tielle, ja hänen ilonsa vain yltyi, kun hän huomasi miten toden kannalta tämä otti kiusanteon ja miten kipeästi tottuneesen kavaljeeriin koski, kun nimettömällä ja maineettomalla meikäläisellä näytti olevan enemmän naisonnea kuin hänellä.
Kesken piirihyppyä ryhtyi joku ryhmä alottamaan sarkaa, taasen hyökkäsi pitkä esiin, kohenteli rillejään, kumarsi sulavasti ja virkkoi:
— Ehkä olen niin onnellinen, että saan...
— Kiitos, olen jo ehtinyt luvata...
Aape oli purskahtaa nauruun, kun Sisko laati hätävalheen, vaikka ei ainoakaan kasvojen ele sitä ilmaissut.
— Tule, mennään.
Aapea ei tarvinnut kahdesti käskeä, hänen huvitteluhalunsa oli herännyt.
— Miks’et lemmi Antti Kuhaa?
— Mistä tiedät etten lemmi?
— Näen silmilläni.
— Jos erehdyt.
— En erehdy. Ehken tuumaat että koulupojan lemmet ovat yhtä liikkuvaisia kuin taivaan pilvet.
Seuraavana aamuna istui Aape jälleen kirjojen ääressä entisenä työtoukkana ja entisenä korkealle pyrkijänä. Huvimatkamuistojen oli pakko siirtyä unhotukseen muiden tärkeämpien tieltä, mutta aina kun hän sattui Antti Kuhan läheisyyteen, tunsi hän omituisen nautinnon tunteen koko olennossaan. Siinä oli sekaisin ylevämmyyttä, naurettavaa ja narrimaista. Ensimainittu kohdistui häneen itseensä, naurettava ja narrimainen jäi Antti Kuhan osaksi. Entisestä herttuasta ei ollut enää kuvaistakaan jälellä. Aape oli henkisesti kasvanut, ainakin omissa silmissään, monta mittaa sitte elokuun yön, jolloin hän kantoi laivaan isävainajalta perittyä kirstuaan ja jolloin seminaari oppilaineen kaikkineen päilyi hänen taivaansa kirkkaimpana tähtenä. Ei toki siten käsitettynä että tähti olisi menettänyt kirkkaudestaan, mutta käsitettynä siten, että hän sen tähden valossa paremmin käsitti omaa itseään, kykyään, lahjojaan, mahdollisuuksiaan.
Lukuvuositodistuksia jaettaessa kohosi Aape kokonaisen rivin, ja siten hänen sijansa tuli olemaan etevien keskivaiheilla. Matka hänestä keskukseen ja priimukseen oli yhtä pitkä.
Maantieteen, äidinkielen ja voimistelun opettajat olivat jokainen kohottaneet numeronsa joko ylempään tai alempaan sangen tyydyttävään, luonnonhistoriassa oli vain entinen alempi tyydyttävä. Tuo karvasteli Aapen luontoa siihen määrään, ettei hän tuntenut mitään iloa kohoamisensa johdosta, mutta hänen käytöksessään kohoaminen kyllä pistihe näkyviin sekä siinä tavassa, jolla hän kohteli heikompilahjaisia tovereita. Viimemainittujen joukossa esiintyi hän kuin joku korkeasti oppinut ja kun hän tutkintopäivinä liikkui kaupungissa, oli hänen astuntansa ja koko henkilönsä niin ryhdikästä, että vastaantulijat naiset katsoivat häneen jo huomattavammin.
Valkeni lomallelähtöpäivä, laiturilla oli jo aamuvarhain liikettä. Aape saapui sinivihreine kirstuineen vasta viime tingassa laivaan, jonka keula pian suuntautui etelää kohti halkomaan vilkkaasti lainehtivaa järven pintaa, köörin vyöryttäessä laiturilla: "Taas lähdenkö myrskyjä kulkemahan".
Mitään tunnelmia ei herännyt Aapen rinnassa, hän oli siksi lähellä omaa itseään ja kylmien laskelmiensa vallassa. Säveleiden vaimennuttua rupesi hän etsimään Siskoa. Kuten asianhaaroihin nähden sopi odottaakin, keksi hän tämän Antti Kuhan läheisyydessä. Viimemainittu hyräili jotakin lemmenlaulua, jossa alituiseen toistui: "Oi jos oisit mun". Hymyilevänä ja melkeinpä suurempana omaa itseään läheni Aape noita kahta ja virkkoi iloisesti, mutta samalla myrkyllisesti:
— Mistä nyt oikein tuulet käyvät?
— Eivätköhän nuo lie entisillä suunnillaan, vastasi Sisko viattoman näköisenä.
Antti Kuha herkesi hyräilemästä, mutta hän tahtoi näyttäytyä runolliselta ja tunteelliselta. Kuin omiin unelmiinsa vaipuneena huoahti hän runollisella innostuksella:
— Etelän mailta ne tulevat, siellä ne palmujen latvoja halailivat, täällä pohjolassa ne kuusia ja koivuja kosiskelevat.
Narri, oli Aape vähällä lausua.
Kun ei hän voinut sietää Antti Kuhaa, siirtyi hän keulaan, jossa asettui istumaan lastitavaroiden sekaan. Muutenkaan ei laivassa löytynyt ainoatakaan tunnettua, jonka henkilö olisi kyennyt särkemään hänen suhdettaan omaan itseensä. Kaikki olivat tusinasieluja, kyvyttömiä, pontta ja tarmoa vailla, ja moni oikein huokui tuhmuutta ja lyhytnokkaisuutta.
— Osaat olla melko häijy.
Sisko asettui istumaan jollekin laatikolle.
— Johtunee kai siitä, kun en ole rakastunut.
Lyhyt vaitiolo.
— Minä en enää palaa.
— Niinkö? keskeytti Aape.
— Niin, minä en kestä, näes. Kaikella on rajansa. Et usko mitä olen kokenut. Ennen vaikka lattianpesua kuin...
Sisko nauroi, mutta hänen äänessään kuului luja sointu.
— Minun kävisi ikäväksi, jos pitäisi heittää kesken.
— Uskon sen. Viihdyt seminaarissa kuin mehiläinen kukassa.
— Sattuva vertaus. Juon tiedon hunajaa, juon itseni täyteläiseksi...
— Ja sitte, keskeytti Sisko.
— Sitte minusta tulee opettaja.
— Ei suinkaan maamittari. Mutta entä sitte?
— Sitte suoritan yliopistossa muutamia tutkintoja, kohoan...
— Ja sitte?
— Elä kysy enempää. Yksi tuhma voi kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta vastata.
— Kohtelias vertailu.
Puhelu siirtyi Siskon tulevaisuuteen. Jokseenkin suoranaisesti kertoi tyttö aikeistaan, vaikka ne eivät olleet toistaan varmempia. Jotakin oli hänen yrittäminen. Opettaja-ala veti häntä enite, mutta oli hänellä muitakin mielessä, vaan ne olivat kaikki epävarmoja, mielikuvitteluja, tyhjiä rakennelmia.
Vihdoin siirtyivät he peräkannelle toverien joukkoon. Koko laivamatkan piti Aape valloissaan Siskon. Imelä hymy, jota seminaarin hieno poika oli hänelle kerran hymyillyt, piti maksaa korkojen kera.
Junalle saavuttua ehdotti Aape, että he menisivät tupakkivaunuun.
— Ethän sinä polta, huomautti Sisko.
— Vaikka, mutta minä en siedä noita.
Aape katsoi halveksivasti Antti Kuhaa ja muutamia muita seminaarilaisia, jotka häärivät naisien lähettyvillä kuin hienot kavaljeerit konsanaan.
Yöllä saapuivat he pienelle, yksinäiselle asemalle. Aapea vastaan oli lähetetty hevonen, heidän sopi liukua yksissä kirkonkylään saakka, jossa Siskon koti oli ja josta Aapelia vielä oli matkaa jälellä puolitoista penikulmaa.
— Käyhän luonani kesän kuluessa, pyysi Sisko sydämellisesti, kun he olivat ehtineet kirkonkylään.
— Kyllä käyn.
Hevonen lähti juoksemaan metsäkylää kohti.
Kun Aape elokuussa palasi seminaariin, oli hän ehomman ja hienomman näköinen sekä kasvoiltaan että pukineiltaan, mutta yhä hän noudatti entistä ankaraa elintapaa, jonka kaikkeutena oli työ ja velvollisuuksien kunnollinen täyttäminen. Kuten ennenkin, paloi kynttilä hänen kammiossaan aamuvarhain ja iltahiljaan eikä siellä kuultu tyhjänpäiväisiä loruilemisia. Mutta toisella luokalla ollessaan Aape jo joskus pistäytyi tuulettamaan itseään, ja hän pistäytyi semmoisina aikoina, jolloin seminaarin tytöt olivat liikkeellä. Yksi ja toinen tunsi hänet jo nimeltä, vaikka ei häntä oltu esitelty kenellekään, ja ne, jotka eivät tunteneet, utelivat toinen toisiltaan, ken oli kaunisvartaloinen, kellahtavatukkainen poika, jonka puku oli maukas ja käytöksen tyyli erilainen kuin muiden seminaarin poikien.
Ennen syyslukukauden loppua oli Aape naisten suosioon nähden ensimmäinen Antti Kuhan jälestä, vaikka hän yhä vielä pysyttelihe kätkössä, näyttäytyen vain harvoin kävelyillä.
Keväällä sattui kaksi hauskaa tapausta: luonnontieteiden lehtori hankki muuttoa seminaarista ja Antti Kuha jäi luokalle. Ensimainittu tapaus koski läheisesti Aapeen. Asianomaisen lehtorin siirtyminen uuteen, syksyllä toimintansa alottavaan seminaariin, merkitsi hänelle samaa kuin kohoominen priimuksena kolmannelta luokalta neljännelle. Neljä viisi toveria enää eroitti hänet ensimmäiseltä sijalta. Luonnonopin ja luonnonhistorian arvonumerot, alempi tyydyttävä kummassakin, jarruttivat hänet viidennelle sijalle, vaikka hänellä kaikissa muissa oppiaineissa oli paraat arvonumerot.
Antti Kuhan tapaukselle naurettiin sekä miesten että naisten puolella, ja muita makeammin nauroi Aape, jonka silmissä entinen herttuamainen, komea poika oli laskeutunut mitättömimpäin asteelle.
Kesälomalle palattuaan ei Aape enää tavannut Siskoa, koko perhe oli joulun edellä muuttanut paikkakunnalta, kun liike, kilpailun vuoksi, oli yhä huonontunut. Siskon sanottiin hakeneen jonnekin yksityiseen tehtaankouluun opettajattareksi, mutta ei tiedetty minkämoisella menestyksellä.
Kolmannella luokalla alkoi Aape nousta yhä enemmän huomioon, yhä suuremmaksi kasvoi niiden luku, jotka hänessä näkivät koko miesseminaarin loiston. Hänen etevyydestään ruvettiin puhumaan yhä äänekkäämmin. Häntä mainittiin ajattelijaksi ja runoilijaksi, oltiinpa keksivinään taiteilijan vertakin hänen suonissaan. Viimemainitun otaksumisen aiheutti hänen tekemänsä toaletti, jota reunusti kaksi käsistään yhtynyttä Vellamon neitoa ja jonka alaosan muodosti kannelta soittava Ahti.
Taituriteos tuotti tekijälleen ylimmän arvonumeron käsitöissä.
Viimeisenä seminaarivuotena astui Aape esiin koko suuruudessaan, kaikki hänen uinuvat voimansa heräsivät äkkiä, kaikki loistavat ominaisuudet, joita työ ja velvollisuuksien täyttäminen olivat kahlehtineet, ryntäsivät pinnalle ja näkyviin. Entinen ilta- ja aamuvirkku ja ahkera kirjatoukka vaihtui johonkin toiseen henkilöön, joka aina oli huomattavissa ja eli vain vasite näyttääkseen muille omaa suuruuttaan.
Tähän suuruuskäsitykseen luisumista edisti ympäristö ja hänen omat monipuoliset taipumuksensa, joita hän hallitsi lujalla tahdollaan. Oli kysymyksessä urheilu tai pilakuvan piirtäminen, isänmaallisen puheen pitäminen tai naisten nauratteleminen, aina oli Aape ensimmäinen, aina hän esiintyi tovereita pitempänä.
Ja mukana hän oli kaikessa, sekä seminaarimaailmassa että sen ulkopuolla, mutta etenkin seminaarimaailmassa, jossa hän oli johtava henkilö ja jossa sankat parvet häntä ihailivat etevänä toverina ja maukkaana miehenä. Ei milloinkaan noussut mikään ääni häntä vastustamaan, minkä hän esitti ja lausui, oli paikalleen esitetty ja lausuttu ja saavutti aina hyväksymisen, olipa esitys miten kaukana tahansa kysymyksen ytimestä.
Eikä hänessä keksitty virhettä eikä puolikuntaista. Naisten parissa liukassanainen ja huvittava, toverien joukossa syvä- ja korkea-aatteinen, joskus leikillinen ja purevakin, mutta aina etevämpi kuin muut, aina päätä pitempi ja askelta ylempi, kuten muuan alaluokkalainen osavasti lausui.
Tämä 'päätä pitempi ja askelta ylempi'-käsitys oli syöpynyt Aapeen itseensäkin vuosien kuluessa, kun hän loistavalla menestyksellä ja verrattain helposti oli hallinnut ja ohjannut omaa kehitystään s.o. eteväksi ja huomatuksi kohoamistaan. Jo ensi luokalla tottui hän ympärillään näkemään pelkältään heikompia kykyjä sekä luonteita, ja kun hän halveksi kaikkea mikä vain oli lyyrillistä, mutta jumaloi sitä missä oli rohkeutta ja voimaa, estyi hän mieltymästä kehenkään, joka ei ollut hänen oman itsensä tasalla. Hienompaa luonnetta, kun se vain oli heikko tai kyvyttömämpi, inhosi hän. Korkeus ja voima olivat hänen mielestään saman aineen muunnoksia, niiden välinen raja oli useinkin niin hieno, että se tuskin näkyi ollenkaan. Toinen edellytti toista, ja mistä puuttui toinen, puuttui toinenkin. Kyky ja voima oli melkein aina yhdistynyt karkeaan, harvoin, tuskin milloinkaan hienoon ja pehmeään.
Aape tunsi että tämä katsantokanta oli ristiriidassa hänen ulkonaisen henkilönsä kanssa, mutta ei hänen suuruutensa sen johdosta särkynyt, päinvastoin hän pyrki ja oli aina pyrkinyt siihen ristiriitaisuuteen. Jo ensi kertaa seminaariin matkatessaan, kun hän junassa näki Sisko Valomäen ja kun hänen teki mieli mennä puhuttelemaan tyttöä, laati hän itselleen kysymyksen: mutta jos lonkkaan sivistyneiden tapoja.
Tätä muodollisuutta eli sivistyneiden tapojen noudattamista oli hän kehittänyt, mikäli asianhaarat sen olivat sallineet. Se kuului sekin loppumäärään, joka oli etevyyden saavuttaminen puolella ja toisella. Hänen elämänsä painavimpana tekijänä, sen voimakkaimpana vaikuttimena siitä saakka kun seminaari alkoi kangastaa hänen ajatuksissaan, oli ollut eteväksi kohoominen. Se oli kaiken ponnin ja toimeenpaneva voima, ilman sitä ei hän olisi tuntenut eikä ymmärtänyt omaa itseään.
Hyvin hän oli onnistunut. Mieli joskus oikein humaltui, kun hän silmäili kulkemansa radan lähtökohtaan ja näki itsensä kehittymättömänä, koulun penkkiä painamattomana eläkemiehen poikana, joka omasta halustaan ja omin voimin lähti tiedon hunajaa imemään.. ja kohosi kykynsä ja tahdonlujuutensa avulla koko oppilaitoksen ensimmäiseksi mieheksi, sen kunniaksi ja loistoksi.
Etevyyden taakse ei hän nähnyt eikä mielinytkään nähdä, tottunut kun oli kiinnittämään kaiken huomionsa nykyisyyteen sekä elämään vain sille ja ainoastaan sille, mutta joskus pulpahti mieleen Siskon lausumat sanat: mutta entä sitte?
Tähän ei hän osannut täsmälleen vastata, mutta jotakin yhtä loistavaa jatkoa piti välttämättä seurata. Tavalla tai toisella oli hänen pysyminen ympäristön huomiossa, ja se taasen ei voinut käydä päinsä muuten kuin tietojen, taitojen ja käytöksen avulla.
Aina ei tämä selitys tyydyttänyt. Kun jonkun loistavan esiintymisen jälestä Siskon kysymys taasen pulpahti mieleen, tuntui kuin olisi kosketettu epävireessä olevaan soittimen kieleen, joka tärvelee ihanimmankin soinnun. Aapesta tuntui kuin olisi hän syöksynyt suin päin jostakin korkeudesta alas. Hän kutistui äkkiä mitättömäksi eläkemiehen pojaksi, joka ainoastaan suurin ponnistuksin oli kyennyt pänttäämään päähänsä muutaman sivun tiedon alimpia alkeita, ja jonka merkitys tieto- ja taitomiehenä oli yhtä paljo kuin ei mitään.
Tuo meni kuitenkin aina pian ohi, sillä toveritkin huolehtivat osaltaan, ettei Aape unhottanut omaa etevyyttään ja suuruuttaan. He olivat aina valmiit huutamaan hyvä kaikelle, mikä lähti Aapesta, heidän ihaileva puhetapansa paikkasi piankin ehjäksi suuruuden tunteen, joka silmänräpäykseksi oli särkynyt.
Seminaariajan viho viimeisinä viikkoina poltti Aape itsensä rakkauden tulessa. Ensi luokan tyttöjen joukossa oli muuan yksinkertainen ja vaatimattoman näköinen tyttö, joka pani puoli miesseminaaria tuleen. Paraat ystävät riitaantuivat keskenään, kylmät kuumenivat, hitaat vilkastuivat, mutta tyttö hymyili kaikille yhtä viehättävästi. Vasta kevätlukukauden puolivaiheissa tiedettiin kertoa hänen ruvenneen suosimaan erästä vastaavan luokan poikaa, jota luonteettomuutensa ja silmäänpistävän naisekkaisuutensa vuoksi yleiseen kutsuttiin neiti Halliksi.
Muutamana kevätsunnuntai-iltana, kun järvi jo oli luonut peitteensä, osui Aape yhättämään nuo kaksi, jotka olivat menossa vesille, saadakseen kuherrella rauhassa. Turhamainen kunnianhimo rupesi kutkuttamaan Aapea, ja hänessä heräsi mieliteko lyödä pikku leikit tytön kanssa, joka oli niin monen pojan pään pyörälle pannut. Hän lyöttäysi mukaan. Halli yritti päästä tungettelijasta eroon, mutta Aape oli keksivänään tytön silmäyksissä jotakin rohkaisevaa ja kehoittavaa, ja hän työntyi veneeseen, jossa sitte nauraa hohotteli omalle kursailemattomuudelleen.
Tästä venematkasta se lähti jatkumaan. Aape oli keksivinään tytön silmäyksissä yhä rohkaisevampia ilmeitä, eikä hän siinä kohden erhettynytkään. Halli työntyi taustaan, hän rupesi voittamaan. Hän oli leikinteolla tupannut itsensä kahden lempiväisen väliin, mutta leikinteosta tuli tosi, kevytmielisestä kipinästä totinen tuli. Erään kerran he sitte lähtivät kaksin vesille. Aape oli silloin jo varma. Vaikka muodollinen kosinta oli vielä tekemättä, oli tyttö lujasti hänen, ikilujasti.
He viipyivät vesillä noin parisen tuntia. Kun vene laski rantaan, oli tyttö surullisen ja loukkaantuneen näköinen. Aape piti sitä oikkuna ja naureli iloisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan heidän välillään.
— Anna, minä en ymmärrä, miten saatat olla noin turhamainen, noin pikkumainen, puheli hän mitä iloisimmalla äänellä.
— Mieleni pahoittui... kirkas kuvasi sameni.
— Ei totuus samenna milloinkaan, se kirkastaa, valhe se on, joka samentaa.
— Kuuntelen mieluimmin semmoista valhetta, että meissä kaikissa on jotakin hyvää ja jaloa, kuin mokomaa totuutta, ettei meissä ole muuta kuin huonoa ja alhaista. Minäkin siis läksin seminaariin yksinomaan sen vuoksi, kun en kehdannut ruveta navettapiiaksi.
— Enhän minä sinusta erittäin puhunut.
— Puhuit yleensä kaikista naisista, sen pahempi.
— Ja miehistä myöskin. Sanoin että me teeskentelemme ja salaamme itsekkäät vaikuttimet, jotka meitä kannustavat. Sehän on valkean päivän totta.
— Ei se ole aina totta. Luokkatoverieni joukossa on kaksi tyttöä, jotka ovat lähtöisin hienosta ja sivistyneestä kodista, kummankaan ei olisi tarvinnut pelätä vanhaksipiiaksi jäämistä. Mitä siihen sanot?
Aape vaikeni.
— Tunnen mökin tytön, joka erosi seminaarin kolmannelta luokalta ja antautui kiertokoulunopettajattareksi vastoin setänsä tahtoa, joka häntä koulutti. Mökin tyttö ymmärtää paraiten mökin tyttöjä, väitti hän. Oliko siinäkin alhaiset vaikuttimet?
— Poikkeuksia löytyy, erittäinkin naisissa. Olkoon menneeksi että te naiset yleensä...
— Niitä on miehissäkin, on yhtä paljo, keskeytti tyttö intoisesti. Syy on vain se, että hyvä ei ole sinussa itsessäsi vielä herännyt, ja siksi et sinä näe hyvää muissakaan.
Aape nauroi yhä, mutta poskiin kohoava tumma todisti, että keskustelun käänne rupesi kuumentamaan häntä ja että hän vain vaivoin kykeni hillitsemään itsensä.