Part 3

Tytär veti sormestaan kihlasormuksen ja asetti sen sängyn ääressä olevalle pöydälle.

— Tunnen toisin ja näen toisin kuin joku aika sitte.

Hetkisen äänettömyys.

— On täytynyt etsiäkseni semmoista, jota en olisi suonut löytäväni.

— Se ei ole ollut verkon reikä, luulen ma.

— Ei.

Hetkisen äänettömyys.

— Tänä silmänräpäyksenä tunnen niin selvästi, etten enää pane sormeeni tuota, jonka äsken ajattelemattani vedin pois. Minä en voi, en. Vai miten luulet sinä?

— Minäkin luulen, että et voi.

— Vai niin. Tuopa oli uutta.

Tyttären äänessä kuulosti iloinen sointu.

— Huoleni kevenevät, kun me kaksin tunnemme ja näemme samoin.

Hetkisen hiljaisuus, äiti huoahtaa.

— Ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää.

— Ei ole.

Ja tytärkin huoahtaa.

— Minä kuvittelin niin paljon, mutta sitte minussa heräsi tunne, jota minä säikähdin. Minä näin edessäni henkilön, jolla oli kaksi naamaa. Toista en ollut huomannut ennen. Siinä kuvastui tunteeton ilme, pyyteitä, tarkoituksia. Se ilme sanoi minulle: sinä olet sopiva edistämään minun pyyteitäni.

— Sopiva, sopiva, varmensi äiti.

— Mutta nyt en minä enää välitä hänestä, minä en näe häntä enkä anna hänen katsoa itseeni tunteettomasti. Hän ei ole enää olemassakaan erityisemmin. Nyt minä sulen silmäni ja nukun.

Hiljaisuus...

<tb>

Aape pysyi aivan tyyneenä. Asetettuaan pöytälaatikkoon Hilmin lähettämän kihlasormuksen, asteli hän muutamia askeleita huoneessaan, sitte näytti jotakin välähtäneen hänen mieleensä, hän pysähtyi keskellä lattiaa ja tuijotti eteensä.

Aivan selvä totuus, se oli hänen hyvien ystäviensä työtä. Kun eivät muuten pystyneet, kun eivät millään muulla keinolla voineet painaa häntä, pyörittivät Hilmin järjiltä, vaikuttivat häneen...

Miten jumalattoman kurjaa ja...

Aape iski nyrkkiä pöytään, mutta samassa hän talttui. Hänen voimakas luonteensa ei ollut milloinkaan suosinut liiallisuuksia mihinkään suuntaan, hän oli aina tyyni ja kestävä.

Kutti siitä, vaikka hän saikin rukkaset, ei hän silti ammu luotia ohimoonsa, ei hyvien ystäviensä kiusallakaan. Luulivat kai painaneensa hänet ainiaksi kuoppaan, mutta saadaanpa nähdä minne karhu pesii, kun tämä asia ehtii unhottua.

Saadaanpa nähdä.

Siinä valossaan ei rukkasien saanti ollut niinkään masentavaa, se päinvastoin kiihoitti ja höystytti. Mitä enemmän tiliä kasvoi Aapen ja säätyläisten, hänen hyvien ystäviensä, välille, sitä parempi tavallaan. Aape tunsi koko henkilönsä paljo onnistuneemmaksi, kun hän asettui vastakkain heihin, hän tunsi kykenevänsä suuriin töihin, jos suuri työ vain jotenkin koski niihin, jotka olivat hänen vastustajiaan, joko oletettuja tai todellisia.

Hän pysyttelihe lujana ja ehjänä, ja hän luulotteli nousevansa naarmutta entiselleen, mutta eräänä iltahetkenä, kun ajatukset lepäilivät välinpitämättömänä kaikesta, virehti äkkiä ajatuksiin puolihumalainen isäntä, joka hullaannutti hänet tavoittelemaan Kesälinnan tytärtä ja saattoi hänet häpeään.

Senkin vietävä.

Aapen nyrkki iski pöytään, hänen mielenlujuutensa särkyi, hän rupesi raivoilemaan.

Ilman sen ratin leukoja...

Taasen iski nyrkki pöytään. Kun raivo vihdoin talttui, seurasi lannistava taantumus. Ajatukset irtaantuivat syyttömästä, hyvää tarkoittavasta isännästä ja käänsivät kärkensä raivoilijaa itseään kohti.

Ei se ole narri, joka narraa, vaan joka...

Ajatus katkesi kuin itsestään.

Hän, etevä, lujatahtoinen kylmän järjen mies, hän narrin kelkassa. Niinkö? Niinkö? Eipähän. Ei. Tyttöhän suostuu häneen, kaikki oli ladullaan, mutta kuitenkin lopuksi rukkaset, häpeä.

Miksi? Miksi?

— Keksiköhän sen silmä, etten minä häntä ra — — —

Aape löi kädellä otsaansa. Hänestä tuntui kuin seisoisi hänen edessään joku jalompi olento, jolla oli hänen pitkähköt kasvonsa, hänen silmänsä, leukansa, ja joka katsoi häneen säälien ja nuhdellen.

— Pois, minä tahdon olla oma itseni, virkkoi hän raivokkaasti ajatuskuvalleen, mutta raivo suli samassa silmänräpäyksessä kuin se syntyikin.

Hän ei kyennytkään olemaan oma itsensä.

Se keksi, se keksi, soi hänen korvissaan kolkosti, tuomitsevasti.

Mutta aamulla oli kaikki ohitse, ajatukset punnitsivat tapahtumaa kylmästi, vastattava ja vastaava löivät yhteen penniä myöten. Häntä ei ollut rakkaus ajanut pyydystelemään Hilmiä, ja tämä rankaisi häntä ansion mukaan. Asia oli molemminpuolin kuitattu.

Ja unhotettu.

Oli kuntakokous. Aape, tuntien olevansa aivan ennallaan, meni sinne ja koetti tekeytyä niin pilvettömän näköiseksi, kuten ei olisi mitään tapahtunut häneen nähden. Mutta heti alussa rupesivat isäntien katseet piinaamaan häntä, hän oli keksivinään kaikkialla halveksivia silmäyksiä, jotka aivan sanoivat ääneen: osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.

Tästä ei hän saanut ajatuksiaan enää irti, hän näki ympärillään ihmisryhmiä, jotka puhuivat ja väittelivät innokkaasti, mutta heidän äänensä hukkui tuohon, joka kosken kohinan tavoin soi hänen korvissaan: osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.

Kun ruvettiin äänestämään jostakin kysymyksestä, hiipi Aape kenenkään huomaamatta kunnantuvasta ulos. Koko illan oli hän sitte suutuksissa itselleen, kykenemättä sentään tarkemmin määrittelemään, missä kohdin hän oli itseään vastaan rikkonut. Jotakin hajaannusta oli hänessä, joka harmitti häntä, varsinkin kun hän tunsi, että hajaannuksen alla kyti jotakin kaihoa ja valkeampaa toivoa. Ne olivat aina olleet kaukana taustalla, tahdonlujuuden ja kylmäjärkisyyden isännöidessä ja kartoittaessa sekä tärkeät että vähäpätöiset tehtävät. Kaiken keskiönä oli ollut hän itse, ja hän oli luullut että siten tuli aina olemaan, mutta iltana, jolloin hänen oma ajatuskuvansa katsoi häneen säälien ja nuhdellen, tunsi hän kuin haltijan henkäyksen, joka poltti ja kulutti häntä, ja kuitenkin pani hänet tuntemaan jotakin valkeampaa, joka oli jyrkästi erillään kaikista nykyisistä toiveista ja mieliteoista.

Hän ei siihen valkeaan vielä uskonut, se oli hänen mielestään kuin tyhjää utua, joka viehättää ainoastaan etäälle nähtynä, mutta kummaa oli, kun tyhjää utua vastaan oli pakko taistella. Aapen valtasi usein semmoinen mielentila, että hän tunsi itsensä menehtyneeksi ja särkyneeksi. Hänen teki mieli heittäytyä selälleen lattiaan parkumaan, sillä hän tunsi väkevästi, että kaikki se, minkä vuoksi hän oli tehnyt vuosikausia työtä, kaikki se, jota hän oli luonut ja rakentanut tahdonlujuudellaan, oli särkymäisillään pirstoiksi, jos ei jo ollut särkynyt.

Tätä heikkouttaan hän kuitenkin katui jo seuraavana silmänräpäyksenä, kun ristiriitaisuudet olivat vaimentuneet, ja hän uneksi taasen entisestä etevästä Aapesta ja oman voiman miehestä, jonka elämä ja askeleet olivat ja tulivat aina olemaan pelkkää nousua, menestystä...

Ristiriitojen aikaa kesti toista vuotta. Aape ei itse huomannutkaan, miten nopeaan hän taantui ja työntyi taustaan, elämän vieriessä rataansa eteenpäin, kuten häntä ei olisi ollut olemassakaan. Pitkine tukkineen ja kuluneine, huolimattomine pukineineen näytti hän naurettavalta ja vähäpätöiseltä, sitte kun Kesälinnan rikas tytär oli hänet hylännyt.

Hän oli kukistunut suuruus.

<tb>

Aape oli ehjistymään käsin, hän lueskeli äidinkielen tutkintoa varten. Virkaylennys oli viimeinen oljenkorsi, johon hän masennuksissaan tarttui.

Eräänä sunnuntaiaamuna lähti hän kävelylle. Paluumatkalla pälkähti hänen ajatuksiinsa pistäytyä jonkun kuumetautia sairastaneen oppilaan luokse, joka oli vielä siksi heikko, ettei kyennyt käymään koulua. Oppilas oli hänen harvoja suosikkejaan, hyvälahjainen ja siistikäytöksinen. Isä oli ammattilainen. Iloisena ja kursailematta, kuten ainakin se, joka tietää olevansa tervetullut, astui Aape kyökin kautta pienenlaiseen kamariin, joka toimitti vierashuoneen virkaa. Viereisen huoneen ovi sattui olemaan auki, sairastanut poika makasi selällään sängyssä, selaillen suurenpuoleista, kuvitettua kirjaa. Aape oli juuri aikeessa ruveta puhuttelemaan poikaa, mutta tämä loi pikaisen silmäyksen opettajaansa, käänsi samassa päänsä seinään käsin ja oli nukkuvinaan.

Aapesta tuntui kuin olisi hänen rintaansa pistetty terävällä aseella.

Kului tuskallinen tuokio.

— Se on väsynyt, lie siinä unen ja valveillaolon välimailla, selitteli isä, kokien lieventää kiusallista silmänräpäystä.

— Pieti, nukutko sinä?

Aape koki hillitä suuttumustaan, hänen äänensä oli mahdollisimman ystävällinen.

Poika hengitti raskaammin eikä vastannut mitään.

— Nukutko sinä todellakin?

Aape astui kynnykselle, töin tuskin kykeni hän hillitsemään itsensä.

Mutta poika hengitti yhä raskaammin.

Aape peräytyi ovea kohti, veri oli ajautunut pois hänen kasvoistaan, hänen kätensä vapisi, kun hän tarttui lukkoon.

— Opettaja suo anteeksi, ei se ole oikein selvillä vielä.

Isä päästi hätävalheen.

— En tarkoittanut häiritä, en aavistanutkaan että...

Aape puri poikki sanansa ja työntyi joutuin kyökin kautta pihalle.

Jos hänelle olisi kerrottu tämä kohtaus häneen sovitettuna, jos olisi väitetty, että hänen suosimansa kiltti ja teräväpäinen Pieti ei rakasta, vaan päinvastoin vihaa häntä, olisi hän nauranut ja lausunut vasten väittäjän silmiä, että hän on kurja, tunnoton valehtelija, jolle ei mikään ole pyhää.

Mutta itseään ei hän toki voinut jäävätä, se mitä hän näki ja koki, riitti todistamaan lahjomattomasti, että poika, yksi hänen harvoja suosikkejaan, vihasi häntä.

Siitä ei päässyt ojaan eikä ojan taa.

Koko päivän ajatteli Aape aamun tapausta, toisinaan pyrki hänen raivonsa syttymään, toisinaan pyrkivät kyyneleet hänen silmiinsä, mutta tapahtuma oli aina yhtä arka ja koski aina yhtä kipeästi. Kun hän kurkisti sen taakse, levisi hänen silmiensä nähdä niin synkkä näköala, että hän värisi. Näkö-alan muodostivat ne oppilaat, jotka eivät olleet hänen suosikkejaan. Ja niitä oli paljon. Tähän saakka ei se, mitä oppilaat hänestä ajattelivat ja miten he häntä arvostelivat, ollut koskenut häneen, päinvastoin oli hänestä luonnollista, että tunnon tarkkaa opettajaa punnittiin eri tavoin eli sen mukaan, miten kunnollinen oppilas itse oli, mutta suosikin osottama vastenmielisyys repäsi suomukset hänen silmistään ja painoi hänet semmoiseen tummaan valoon, että hänen sydäntään kylmäsi. Hän oli luulotellut olevansa onnistunut opettaja, voimiensa takaa oli hän tehnyt työtä, säästämättä enempää itseään kuin oppilaitakaan ja tavoittelematta kiitosta tuolta tai täältä. Tämä tietoisuus oli elättänyt häntä, hän oli monesti, kun mieli särkyi surulliseksi, paennut sen turviin sekä saanut siitä pontta käymään pää pystyssä kesken kaikkia nöyryytyksiäänkin, mutta nyt sekin ryöstettiin häneltä. Hänestä tuntui kuin seisoisi hän yksinäisellä, alastomalla kalliolla, jota kohti vyörivät kaikki kylmät hyrskyt, riepoittaen häntä ja sortaen raunioiksi hänen viimeisetkin suuruusunelmansa.

<tb>

Roteva, suurinaamainen isäntä talutti kädestä noin neljän tai viiden vuoden vanhaa tyttöä Aapen luo, joka juuri oli laskenut sanomalehden kädestään pöydälle.

— Mennään sanomaan vieraalle päivää.

Vitkastellen ja toisella kädellään hieroen nenäänsä läheni tyttö, vilkkailla silmillään tähystäen outoa miestä.

— Mikä sinun nimesi on? kysyi Aape, kun tervehdys oli suoritettu.

— Sano nimesi, sano, saat sokurin, kehoitteli isäntä.

— Annu, kuului hiljaa.

Sokurin saatuaan kiirehti tyttö etäisimpään nurkkaan.

— Käyhän istumaan.

Rotevan isännän käytöksessä sekä koko henkilössä kuvastui semmoinen suoruus ja avomielisyys, ettei Aape voinut lainkaan loukkaantua sinuttelemisesta, hän istahti rahille ja isäntä painautui niin lähelle häntä, että heidän polvensa koskivat toisiinsa.

— Savimaatko ne sielläkin päin ovat valloilla?

— Nepä tietenkin.

Tuosta keskustelu lähti kaartelemaan, haarautuen niin moneen suuntaan, että kyselijä sai jokseenkin selvän kuvan sen pitäjän oloista, jossa Aape palveli kansakoulunopettajana.

Tyttö oli sillä välin ruvennut itsekseen leikkimään. Pyörähdellen ja keikkuen kantapäillään nauroi se ääneen, jopa väliin hihkaisikin iloisesti.

— Miksi se aina hokee Austu, Austu.

— Austu oli sen leikkitoveri.

Aape loi isäntään kysyvän katseen.

— Annu ei ole minun lapseni, se on veljeni tyttärentytär.

Avomielisesti kertoi isäntä, että hänellä oli veli, uudisasukas kylän takamailla, nuorempi häntä itseään. Veljentyttären mieli paloi maailmaan, maailmalla on vanhat tapansa, se langettaa kenen voi, ja se langetti veljentyttärenkin. Neulalla sitte elätettiin kaksi suuta, se pani tiukalle ja imi punan poskista. Viime vuonna tytär sitte kirjoitti isälleen, että hän saisi miehen, kun olisi mihin panna lapsen. Kun veljellä on omia melkein tuvallinen eikä kertojalla yhtään, sovittiin siten että kertoja otti Annun omaksi tytökseen.

— Jos ei täällä maailmassa kukaan paikkaa ja paranna...

— Austu, Austu, minä heitän, keskeytti tyttö, ollen paiskaavinaan jotakin Austua kohti.

Samassa ilmaantui naisväkeä tupaan, Aape heitti hyvästit avomieliselle isännälle ja lähti astelemaan peltojen polkuja enonsa taloa kohti, jonne hän oli tullut kesää viettämään heti lukuvuoden päätyttyä.

Moneen vuoteen ei hän ollut tuntenut semmoista viihtymystä kuin tänä kesänä. Seutu asukkaineen kaikkineen ikään kuin kosketteli häneen ja puhalsi hänen tietämättään lämpöisen ja herättävän henkäyksen hänen sieluunsa, vavahuttaen henkiin sen, jota itserakkaus sekä luuloteltu etevyys oli vankinaan huristellut.

Kylä sijaitsi parin penikulman etäisyydessä kirkolta ja käsitti alun toistakymmentä taloa, joiden asukkaat olivat järjestään karkeakouraista raatajakansaa. Luonto oli vuorista ja vaihettelevaa. Alavia vainioita rajoittivat jyrkkäkylkiset kalliot sekä sakeametsäiset kukkulat, ja päivän suunnilla sinerti kapean lahden pinta, joka etäämpänä levisi suureksi satasaariseksi seläksi.

Aape viehättyi seutuun sekä oloihin. Ihmiset anastivat hänen huomionsa. Hänen silmiensä eteen levisi näköala, josta ei hän vielä voinut sanoa mitä se oli, mutta jonka väkevän lumon hän vainuten tunsi, ja joka oli kuin pieni, päivää ennustava valon pilkahdus tumman yön jälkeen.

Kun ihmiset ensin olivat anastaneet hänen huomionsa, rupesivat ne vetämään puoleensa häntä. Rotevasta isännästä alkaen köyhimpään muonarenkiin ja torppariin saakka oppi hän tuntemaan heidät, ja hänen silmänsä keksi heissä jokaisessa jonkun piirteen, joka oli hänelle kuin tuttua ja pani hänen sielunsa salaa myhäilemään ja nauttimaan.

Toisinaan tuntui kuin olisi jotakin jäänyt hänen taakseen iki päiviksi, ja silloin tunsi hän veressään jonkun kumman kosketuksen, joka synnytti samalla tuskaa ja nautintoa. Hänen sielunsa nauroi ja itki yhtaikaa. Eletty itketti häntä, mutta vastassa oleva valon pilkahdus kirkasti hänen mielensä ja pani hänet tuntemaan jotakin uutta ja nuorteata, joka antoi elämälle arvoa ja sisällystä. —

Elokuun puolivälissä hankkiutui hän lähtemään. Muuan odottamaton kirje työnsi hänet paluumatkalle kolmea päivää aikaisemmin kuin mitä hän oli aikonut. Jo aamusella huomasi hän mielensä raskaaksi. Kylmä tunne valtasi hänet, kun hän ajatteli pitkää työvuotta, joka oli hänen edessään kaikkine ilottomuuksineen. Tämän käytteeksi sitte vielä hänen suhteensa lähimpään ympäristöön, kaikki se poikinpuolisuus, joka vasite kuului hänen henkilöönsä ja joka määräsi hänen vähäpätöisimmätkin toimensa koulun ulkopuolla.

Rattaille asettuessa alkoi sataa. Sattumalta oli Aape saanut matkatoveriksi kirkonkylään saakka muutaman maanviljelyskoneiden kauppiaan, joka oli elostellut kylässä pari päivää. Kun he ajoivat erään pikku kunnaan ohi, joka sijaitsi kylän laiteella ja johon paraikaa perusteltiin kansakoulun kivijalkaa, virkkoi konekauppias:

— Täällä on kansakoulu tarpeen... ovat niin sivistymättömiä.

Aape melkein sävähti. Sanat koskivat johonkin arkaan kohtaan hänen rinnassaan. Tuntui kuin olisi hän vilaukselta nähnyt oman itsensä kaikessa suuruudessaan ja etevyydessään. Häntä aivan kuin hävetti moinen lausunto. Tuntien mielensä pahoittuneeksi, kietoutui hän sadevaippaan eikä vaihtanut sanaakaan matkatoverinsa kera koko pitkän taipaleen kestäessä.

Painostuneessa mielentilassa saapui hän perille. Koulun puutarhassa tapasi hän opettajattaren, joka oudostelevin silmäyksin tirkisteli häneen. Moniin aikoihin eivät he olleet vaihettaneet sanaakaan keskenään, paitse mitä opetus- ja virka-asioihin pakosta kuului.

— En osannut odottaa, virkkoi opettajatar, kun näki Aapen suuntaavan askeleensa häntä kohti. Mutta Anni on odottanut.

Anni, jonkun hunningoille joutuneen ammattilaisen vaimo, oli Aapen taloudenhoitajatar. Kuten vanhanpuoleisten naisten laita ainakin on, oli hän lujasti kiintynyt isäntäänsä.

— Ja hän liekin ainoa odottaja.

Aape koki hymyillä iloisesti, opettajattaren häntä silmäillessä kummastuneesti. Pitkähköjen kasvojen ilme näytti myötätuntoiselta; älykkäät silmät kuvastivat hiljaisia sielun kärsimyksiä; poissa oli entinen suuruuden ja etevyyden itserakas hohde.

He seisoivat tuokion äänettöminä, sitte Aape virkkoi hillityin äänin:

— Minulla on pyyntö, tärkeä sekä rohkea.

Uteliaisuuden vilkas ele virehti opettajattaren kasvoille.

— Tätä pyyntöäni riensin saattamaan perille, vaikka kesälomaani oli vielä puoli viikkoa jälellä. Tuosta jo voit arvata, ettei pyyntöni ole aivan mitätön.

Opettajattaren kasvojen eleet muuttuivat yhä uteliaammiksi.

— En pyydä enempää enkä vähempää kuin sitä, ettet minun tähteni lähde pois nykyisestä paikastasi.

Opettajattaren posket tummenivat, hän katsoi kenkiensä kärkiin.

— Minä tiedän kaikki, paperisi ovat reilassa, virkaa on yksityisesti jo tarjottukin sinulle, mutta sinun käy ikäväksi lähteä täältä, sinä epäröit viime hetkeen saakka, ja nyt minä seison tässä edessäsi ja pyytelen: luovu koko hankkeesta, jonka alkusyy olen minä.

Aape tarjosi kättään, hän ei tahtonut salata, että kaikki oli hänen puoleltaan anteeksipyyntiä menneistä. Opettajatar ei ojennettuun käteen heti tarttunut, sillä hän häiriytyi tuokioksi. Hänen oli vaikea uskoa, että se mitä hän kuuli, oli totta. Mutta kun hän katsoi Aapeen, joka surullisen ja kärsivän näköisenä seisoi hänen edessään, kohosi hänen kätensä.

— Lupaatko luopua?

— Lupaan.

Aapen surullisille kasvoille levisi tyydytyksen ilme.

— Kiitän sinua, virkkoi hän rehellisen lämpöisesti.

Lukuvuoden alettua ei elämä tuntunut erinomaisemmalta kuin ennenkään, mutta syttyneet voimat tekivät yhä työtään, ja uusi tulevaisuus hiipi huomaamatta yhä lähemmäksi. Elämä tuntui toisinaan, silloin kun vanhat muistot eivät piinanneet mieltä, onnelliselta, ja sen hiljaiset, vaatimattomat värit lämmittivät ja ihastuttivat.

Syksymmällä joutui avonaiseksi muuan seminaarin harjoituskoulun opettajanvirka. Aapen sydän riemahti, sillä suorittamillaan tutkinnoilla oli hän tähdännytkin semmoistakin tointa. Siinä oli palkka korkeampi, helpompi työ ja näiden kahden edun lisäksi vielä kolmaskin: kaupunkilaisoloissa oli hyvä tilaisuus kehittyä sekä ammatillisesti että yleissivistykseen nähden. Tämä seikka juuri oli painava. Tuntui melkein siltä kuin olisivat elämän sumeat pilvet äkkiä painuneet pakoon, paljastaen silmän nähdä entistä selkeätä ja sineätä taivasta, sitä, jota Aape oli tottunut niin mielellään katselemaan ja joka kuvasti häntä itseään niin kauniina ja miellyttävänä.

Mutta ensimmäisen huikaisun tyynnyttyä ja lauhduttua viileni mieli ja sen valtasi katumuksen ja häpeän tunne, kun hän oli taasen langennut entiseen helmasyntiinsä: itsensä ihailemiseen. Loistavan kuvan takana, jonka hän kiusauksen yllättäessä oli laatinut, ammotti entinen, tuttu tyhjyys ja päämäärättömyys, ja samassa kaikki raukistui siihen määrään, jotta hän saattoi itkeä omalle itselleen. Raukistumisen mentyä ohi nosti hän taasen päätään ja mittaili korskeasti sitä maailmaa, joka oli vain luotu häntä ja hänen onneaan varten.

Tätä taistelua kesti viikkomäärin. Vihdoin olivat voitetut kaikki lapsellisuudet ja raukkamaisuudet, joita elämän pikku vastoinkäymiset olivat Aapen ehjään luonteesen iskeneet, hän oli päättänyt panna paperinsa hakuun ja sanoa samassa hyvästit nykyiselle huomaamattomalle elämälleen.

Taistelut olivat jo asettuneet, pariin kolmeen päivään ei hän ollut enää tuntenut häilyväisyyttä eikä äkkinäisiä mielentilan vaihdoksia.

On iltahämärä, Aape istuu työpöytänsä ääressä. Lopetettuaan jonkun pikku työn, nojaikse hän tuolin selkää vastaan, harailee tukkaansa ja silmäilee ulos talviseen hämärään, jossa valkoinen hanki kajastaa niin hauskana. Joku soma kuva syntyy hänen ajatuksissaan, hänen suunsa vetäytyy hymyyn, hänen silmänsä hymyilevät yhä makeammin.

Kuva ei ole ensikertainen, mutta sillä on aina väkevä tenhonsa. Jyrkkäkylkiset kalliot, alavat viljelysmaat, sakeametsäiset kukkulat, kapean lahden pinta, talot, ihmiset, kaikki muodostavat ehyen kokonaisuuden, jossa on alkuperäisyyttä, tuoreutta ja soinnukkaita viivoja.

Äkkiä kuolee hymy Aapen huulilta ja silmistä, joku ajatus syöksähtää hänen päähänsä, uusi, suuri ja ihmeellinen ajatus, joka täyttää hänen sydämmensä ja järkensä, ajatuksensa ja tunteensa. Hän näkee rakenteilla olevan kansakoulutalon, ja silloin tuntuu kuin huutaisivat sadat voimakkaat äänet hänen korvaansa: sinne, sinne!

Hetkisen on Aape kuin jähmettynyt, mutta sitte hän tuntee voimakkaat kipinät koko olennossaan.

— Sinne, sinne, toistaa hän, lyöden kädellään hämmästyneesti otsaansa, kuten ainakin henkilö, jolle suuri salaisuus äkkiä paljastuu.

Hän tuntee ettei se ole satunnainen mielentila eikä pälkähdys, sillä se kasvaa minuuttien kera yhä valtavammaksi ja täyttää yhä voimakkaampana koko hänen olentonsa. Vasta nyt hän käsittää, miksi metsäkylän kuva on leikinnyt hänen ajatuksissaan melkein koko lukuvuoden. Kesken työtä ja lepoa, kesken surua ja iloa on se yhäti ja yhäti karannut hänen ajatuksiinsa. Hän on kuvalle hymyillyt, hän on nauttinut siitä, mutta hän ei ole ymmärtänyt sen tarkoitusta ennen kuin vasta nyt.

Edellisenä kesänä syttyi hänen veressään joku aines palamaan, palo on tuntunut polttavammin aina silloin, kun metsäkylä raatajineen on syöksähtänyt hänen ajatuksiinsa. Se on heimolaisuuden, verisiteiden kipinä, joka on liekkiin leimahtanut. Metsäkylä koski salaa hänen vereensä, hänen sielunsa suoniin, sytytti kipinät, laati liekit.

Sinne, sinne, soi yhä voimakkaammin ja yhä riemukkaammin Aapen korvissa. Niiden luo, joiden muodostamasta kokonaisuudesta hän itse oli murtoma, pienoiskuva, joiden elämään hän oli verisiteillä yhdistetty. Mutta ei suurena eikä etevänä, vaan matalana ja vähäoppisena. Suohon kaikki etevyys ja lahjakkaisuus, kaikki korkeammuus. Heidän rinnallaan, heidän ystävänään, veljenään...

Miten laaja työmaa siinä tapauksessa leviääkään hänen eteensä, kun hän astuu ulos etevyytensä linnoituksesta heidän tasalleen, kun hän rennoin mielin ja lämpöisin sydämin käy käsiksi tehtäväänsä.

Aape tunsi seisovansa uuden elämänsä partaalla, johon näkyi hänen tulevaisuutensa, hänen onnensa, ilonsa, huolensa, kaihonsa, kaikkensa. Niiden keskeltä kohotti päätään elämän ilo eli tyydytys ja tieto hänen työnsä tärkeydestä. Itsekkäät vaikuttimet, kuten herraksi pääseminen ja luuloteltu kevyempi työ, olivat kannustaneet häntä pyrkimään seminaariin, itsekkäät vaikuttimet olivat tähän saakka aina ohjanneet hänen toimintaansa, opettajan varsinaista kutsumusta ei hän ollut koskaan tarkemmin punninnut eikä se ollut hänen ajatuksiinsa kuvastunut, syystä että hän itse oli ollut aina etualalla sekä hänen pyyteensä, toiveensa, hyvänsä. Mutta tästä käsin väistyy hän itse syrjään, taustaan. Etualaan astuvat kylän asukkaat, raatajakansan pojat ja tytöt. Nyt hän vasta käsitti oman kutsumuksensa suuruuden, käsitys puhkesi sanoiksi, jotka hän, lyöden kädellä otsaansa, lausui innokkaasti:

— Oi, jos voisin korren vetää ristiin heidän hyväkseen.

<tb>

Sisko kuunteli ihastuksissaan.

— Et usko, miten vaikeita silmänräpäyksiä tuotti minulle pelko, että jos se onkin valhekuva, joka ei kestä järjen koputuksia. Näet, se laukahti ajatuksiin niin äkkiä, se iski kuin salama pilvestä. Istuin, kuten tässä nyt istun, mutta sillä eroituksella etten ajatellut mitään enkä tuntenut mitään. Yhtäkkiä metsäkylä syöksähtää silmieni eteen, ja minusta tuntui kuin olisivat sadat torvet toitottaneet korviini: sinne, sinne... Huumaannun, hurmaannun. On kuin olisivat jotkut kahleet katkenneet, ja minä olisin odottamattani saavuttanut suuren onnen, semmoisen onnen, jonka olemassaoloa en siihen saakka osannut kuvitellakaan. Vaikka tunsin että se oli totta, epäilin vielä sittekin, että jos se on silmänräpäyksellistä tunnetta, joka hetken hyväilee ja sitte hylkää. Pelkoni oli turha. Viime kesää viettäessäni koski vereeni joku voima herättävästi. Minussa on kätkeytyneenä jotakin, joka vaati vain sytyttävän kipinän, hulmahtaakseen liekkiin.

— Sen kätketyn näin minä vilaukselta jo silloin, kun yhdessä matkustimme seminaarin pääsytutkintoihin.

— Tosiaanko?

Aape loi Siskoon kiitollisen katseen, ja hänen pitkähköillä kasvoillaan asusti sama miettiväinen, hieman surullinen ilme, joka heidän tavatessaan junassa jo oli Siskon silmään pistänyt ja joka hänen koko olentoonsa loi miellyttävän leiman.

— Milloin hakuaika päättyy?

— Ensi viikolla.

— Mutta jos sattuu käymään niin, ettet pääsekään.

Aape aivan tökertyi, kuten ainakin ihminen, joka äkkiä näkee tielleen nousevan odottamattoman esteen.

— Se on mahdotonta.

— Miksi?

Siskon nauru rupesi harmittamaan Aapea.

— Te naiset osaatte ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, nauroi hän sitte, kun harmin tunne ehti mennä ohi. Arvatenkin myöskin rakkausasioissa.

— Niissäkin, vastasi Sisko kuivan hauskasti.

— Kyllä minä olen varma, ettei ne minua sivuuta.

— Maailmassa sattuu kummempiakin.

— Hm.

— Toisia aina hylätään, toisia hyväksytään. Näes, minä katson asiaa siltä kannalta, että sinä nyt heti, kun olet parahiksi vasta löytynyt koko mies, pakenet pois täältä.

Aape vaikeni.

Hakuajan umpeen mentyä odotti hän kutsua maltittomasti, mutta kun se vihdoin saapui, tunsi hän itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa. Hänet valtasi mokoma surumielisyys ja masennus, ettei sen vertaa ennen eikä jälkeen. Koko hänen elämänsä tuntui kellistyneen nurin niskoin ja samalla luiskahtaneen iloisilta päivän rinteiltä alas ikäviin noroihin, joissa on vähäpätöistä ja unettavaa. Hän oli kuin mikäkin särkynyt sielu, joka vapaaehtoisesti kääntää selkänsä maailmalle ja kuitenkin itkee sen perään.

Hän oli lopultakin pettänyt oman itsensä ja nuoruutensa korkeat unelmat. Miksi? Siksi että häneltä puuttui kestävyys. Alottamaan hän oli kyennyt, mutta hän ei kyennyt viemään perille eikä päättämään. Hänessä oli voimaa, vaan ei sitkeyttä, rohkeutta, vaan ei häikäilemättömyyttä, ja siksi hänestä tuli oman itsensä pettäjä, heikko olento, jota tapaukset viskelivät miten milloinkin lystäsivät.

Miten korkealta hän putosikaan. Mitä hän olikaan uneksinut takavuosina? Maailma oli hänen edessään täynnä kukkuloita, ja kukkulat olivat kaikki hänen noustaviaan, niiden laet olivat tasoitetut juuri häntä varten. Ne kaikin houkuttelivat häntä luokseen ja sanoivat: nouse minun laelleni, nouse.

Niin menneet vuodet.

Mutta nykyisyys ja tulevaisuus, mitä näköaloja se tarjosi? Syrjäkylän, jonne ei mikään päivä hänen entisestä maailmastaan pääse paistamaan ja joka ei kyennyt muuta antamaan kuin unhoitusta. Siirtyminen sinne oli samaa kuin sanoa hyvästit kaikille kukkuloille ja kuolla pois itseltään, lahjoiltaan, etevyydeltään. Elää siellä unhoitettua, huomaamatonta elämää, elää ja vanhettua, hengen vähitellen kangistuessa vanhoihin muistoihin, katsella etäisestä soppelosta muiden tähtien nousua ja lentoa sille kaikelle voi itkeä.

Ja Aape todella itkikin. Hänen mielensä turposi niin raskaaksi, ettei hän voinut estää silmiään kostumasta, kun kaikki hänen unelmansa niin äkkiä haihtuivat ja vaihtuivat, kun hänen silmänsä keksi, mikä hän oli ja mitä varten hän oli. Hän itki lelujensa särkymistä, ja niin rehellistä oli hänen hetkellinen heikkoutensa, ettei hän surussaan keksinyt mitään naurettavuuksia. Tulevaisuuden näköala oli niin toivoton ja synkkä ja siitä löyhkähti semmoinen masennus, että Aape tunsi koko henkensä murtuneeksi. Nyt vasta hän tunsi, miten paljo hän rakasti kirkonkylää, sen komeita rakennuksia, teitä ja vilkasta elämää, nyt vasta hän käsitti, mitä arvon hohdetta se loi hänenkin olentoonsa. Vaihtaa tämmöinen pikkukaupunki metsäkylään oli melkein mieletöntä.

— Minä peruutan kaikki, virkkoi Aape tuskissaan ja toivottomuudessaan. Ensi huomenna minä peruutan.

Mutta huomissa oli hänen mielensä aivan toisen värinen. Viimeinen taistelu oli häntä horjautellut, mutta taistelun päätyttyä seisoi hän jälleen entistä vankempana ja lujempana. Kaikki se mitä hän taistelun kestäessä oli tuntenut, tuntui huomissa raukkamaiselta, jopa naurettavaltakin. Vähäpätöisen kutsumuksen suuruus alkoi jälleen kirkastaa mieltä, laatien rintaan semmoisen lämmön ja päivänpaisteen, että sen rinnalla kirkonkylät, kunniat ja kohoomiset kylmenivät ja tummenivat.

Nyt Aape jo käsitti, että hän oli elänyt itsensä ulos entisyydestään. Nöyryytykset ja kaikki se onnistumattomuus, joka varjon tavoin seurasi häntä, kun hän yritti näytellä sitä, mitä hän ei todellisuudessa ollut, olivat hänen huomaamattaan taluttaneet hänet ulos jostakin, joka ijäksi sulkeutui hänen jälkeensä sekä samalla avanneet hänen silmänsä ihailemaan ja ymmärtämään vähäpätöisen elämäntehtävän suuruutta. Sadun haltia oli suudellut häntä pikku kärsimyksillä ja vastoinkäymisillä ja havahduttanut hänet.

<tb>

Elokuun ilta, kirkonkylä kylpee auringon hohteessa.

Pohjoista kohti suuntautuvaa maantietä myöten vierivät rattaat. Pieni mies, piippunysä hampaissa ja lakki kallellaan, hoitaa takana ohjia, etupuolia istuu pitkähkökasvoinen, vakavan näköinen nuorimies, silmissä mietiskelevä ilme, joka hänen hymyillessäänkin särkyy vain osaksi. Molemmat ovat vaiti. Maantie poimuttelee ensin peltojen lävitse, nousee sitte matalilta mailta mäen rinteelle ja kaartaa siitä pienien viljelysmaitten sivutse synkkää metsää kohti.

— Annin oli ikävä lähteä, lausuu vihdoin mies, sylkäisten tuimasti sivulleen.

— Naiset ovat aina hellätuntoisempia, arvelee Aape.

— Ja kun piti erota synnyinseudusta, jossa kaikki on tuttua. Vieraan paikan ihmiset ovat toista kuin oman paikkakunnan.

— Kun tottuu, kyllä menettelee.

— Niinpä niinkin, kun tottuu, siinähän se asia onkin.

Puhelu katkeaa, pieni mies panee paloon uudet tupakit, sylkäisee tuon tuostakin tuimasti sivulleen sekä nykii ohjaksista hevosta. Sitte hän rupeaa kertoilemaan nuoruutensa ajoista, miten hän oli jo vähällä joutua akalliseksi, mutta kun saatiin katovuosi, heitti hän naimatuumat, ja siihen se kuivui koko homma; hän jäi ijäkseen yksinäiseksi.