Part 2

Tätä vesimatkaa ei enää mikään kyennyt perinpohjin hyvittämään,tyy ai sillä siitä jäi tympäisevä muisto, joka milloin ärsytti mielen, milloin manasi sen surulliseksi. Aape koetti kaikin voimin tehdä hyväksi, mitä oli rikkonut, mutta hän tunsi itsekin onnistumattomuutensa, jopa hän toisin silmänräpäyksin häpesikin itseään ja teeskentelyään, kun tyttö loi häneen tutkivan ja epäluuloisen katseensa.

Ja niin sattui eräänä iltana, jolloin heidän taasen oli määrä yhtyä, että Aape sai odottaa hukkaan, häntä vastaan ei astellutkaan harmaasilmäinen ja yksinkertainen, mutta vilkaseleinen tyttö, ei helskähtänyt hänen korviinsa iloinen tervehdys, jonka soinnukkaisuutta hän jo vähin kaipasi joka päivä.

Tyttö oli hylännyt hänet.

Tämän tosiasian tunsi Aape sydämmessään, vaikka se olikin järjelle vaikea pähkinä purra. Hänen itserakkautensa nousi vastustamaan koko käsitystä, sillä olihan melkein mahdotonta, että niin yksinkertainen tyttö kuin Anna oli, voisi hyljätä hänet, jolla oli naisihailijoita joka sormea kohti. Ja kauniimpia, hienompia, sivistyneempiä...

Mutta sittekin, ken kykenee tutkimaan naissydämmen ja sen tuhannet salaisuudet. Ken? Jos sittekin...

Aape valvoi melkein koko kevätyön, asettuen nukkumaan vasta sitte kun viisi kuusi arkkia sisältävä kirje oli valmis. Kirjeessä esitti hän itsensä ja kantansa taivaan ja maan valossa, väliin vuodattaen ylpeitä kyyneleitä, väliin riemuiten sekä ihaillen omaa selvänäköisyyttään ja totuudentuntoaan.

Tähän kirjeesen ei saapunut vastinetta. Aape kirjoitti toisen ja kolmannen. Huomaamattaan luiskahti hän narriksi, kun rupesi suorastaan kerjäämään rakkautta. Viimeiseen kirjeesen vastasi Anna muutaman rivin, selittäen ettei sitä voi antaa, jota ei ole. Minulla ei ole rakkautta sinulle, kirjoitti hän. Se oli kaikki erhetystä, luuloa, hetken viehätystä. — — —

Rivit toivat tolkun Aapen päähän.

Kun hänen ja Annan välit eivät olleet voineet pysyä salassa, oli hänen pakko jollakin tavoin viedä toverit harhaan. Hän rupesi äkkiä hakkailemaan muuatta vastaavan luokan komeata tyttöä, jonka hän tiesi ihailijakseen. Se oli viisas keino, joka verhosi arvelujen sumuun kaikki, mitä oli tapahtunut. Yleensä otaksuttiin että Aape oli hylännyt Annan, joka ei ollutkaan kumma, sillä olivathan he täydelliset vastakohdat. Toinen yksinkertainen ja vaatimaton, toinen komea ja paljovaativainen sekä itseensä että muihin nähden.

Viimeiset päivät tuntuivat Aapesta kiusallisilta, hän odotti kärsimättömästi hetkeä, jolloin laiva vie hänet seminaarikaupungista ja Annan läheisyydestä jonnekin kauas, jossa hän löytää unhotusta.

Se päivä läheni yhä lähemmäksi.

Mutta sitä ennen piti hänen vielä loistaa yli seminaarimaailman. Hän tiesi että se oli kerta viimeinen, ja sen vuoksi tahtoi hän että loiste olisi niin täydellinen kuin suinkin. Koko viikon teki hän työtä valmistaakseen ja oppiakseen ulkoa puheen, joka hänen tuli pitää johtajan luona erojaistilaisuudessa.

Puhe alkoi sanoilla: Inhimillisen tietopiirin avartuessa — —

<tb>

Kaksi vuotta meni Aapelta kuin pilville, hän ei päässyt kelpo alkuunkaan. Ensimmäisen paikkansa heitti hän kesken lukuvuotta, syystä että koulu oli aivan alkuperäisellä kannalla huoneistoon sekä opetusvälineisiin nähden, toinen paikka oli niin yksinäinen, jotta hän oli menehtyä ikävään. Ei ollut lähellä ketään, jonka kanssa seurustella. Kirkolla, jonne oli pari kilometriä matkaa, oli joku kehnosti rakennettu talo, ikäloppu pappi ja melkein sivistyksen koskematon itseoppinut lukkari. Muusta kuin aineellisesta toimeentulosta ei voinut kenenkään kanssa keskustella. Sitäpaitsi kansan luonne, omituisuudet sekä saamattomuudesta johtunut yleinen kehittymättömyys ja takapajulla-olo piinasi häntä ja saattoi hänet purkamaan seminaarista lähteissä muinoisen roomalaisen mukaan tehdyn päätöksen: ennemmin täällä ensimmäisenä kuin Roomassa toisena.

Hänelle selvisi että hänen oli pakosta painuminen kohti synnyinseutujaan, jos hän mieli elää ja edistyä. Omaamatta mitään tietoja vastaisesta työmaasta, erosi Aape toisestakin paikastaan, mutta sitte onni rupesi vetämään häntä. Lähitienoilta joutui muutaman kirkonkylän opettajanvirka avonaiseksi poismuuton kautta. Aape lähetti heti paperit liikkeelle sekä kirjoitti samassa Siskolle. Tämä oli kuulemien mukaan saman pitäjän kappalaisen rouvana; mies oli ennen ollut tehtaan saarnaajana.

Sisko ei viivytellyt vastata, parin viikon jälestä sai Aape kirjeen, jossa vakuutettiin, että hänen pääsemisensä oli aivan varma. Valmistaudu vain tulemaan tänne, kirjoitti Sisko, niin hyviä todistuksia kuin sinulla on, ei ole ennen nähtykään;

Elokuussa muutti Aape uuteen paikkaansa. Hänen sydämmensä hytkähti iloisesti, kun komea, pikku kaupungin veroinen kirkonkylä avautui hänen eteensä. Koulurakennus sijaitsi aivan kylän keskuksessa, vastapäätä asui kunnanlääkäri, oikealla oli kirkko ja pappila, etäämmällä vasemmalla kohosi ilmoille uljas, kaksikerroksinen vaivaistalo, ja sen sivutse häämöitti taempana oleva kappalaisen virkatalo punaisiksi maalattuine ulkohuoneineen. Sikin sokin oli sitte kylässä vielä joukko ammattilaisia, kauppiaita sekä uusi, aistikkaasti rakennettu apteekki.

Kaikki teki Aapeen iloisen vaikutuksen, kaikki oli mielen mukaista. Tulevaisuus näytti toivorikkaalta. Ensi öitä nukkuessaan uudessa kodissaan uneksi Aape pelkästä onnesta. Kaksivuotisen harhailemisen jälestä oli hän vihdoin osunut seutuun, joka synnytti sointua hänen sydämmessään ja tyydytti täysin hänen vaatimuksiaan.

Kasvatusopin tutkinto, jota varten hän jo oli alustellut lukemaan, alkoi kiinnittää lujemmin hänen mieltään; sen suorittaminen kuului lähimpiin tehtäviin.

— Milloin kerit lukemaan? kysyi Sisko, kun Aape kertoi tutkintoaikeistaan.

— Nousen aamuin neljältä ylös, siinä se on koko salaisuus.

Tietojen hankkiminen olikin aivan välttämätöntä, sillä Aape keksi piankin säätyläisten ystävyydessä jotakin hienoa varovaisuutta, joka esti hänet lähenemästä aivan lähelle heitä. Huomio rupesi vähä vähältä ärsyttämään. Ystävällinen kohtelu alkoi tuntua armopalalta, johon hänellä ei oikeastaan ollut oikeutta. Säätyläisten kohtelussa, Siskoa lukuunottamatta, huokui aina jonkin verran alentuvaisuutta, kun he kutsuivat seuroihinsa opettajan ja kokivat kohdella häntä kuin heidän asteellaan olevaa ainakin.

Ajan oloon rupesi Aape viihtymään heidän seuroissaan yhä huonommin. Huomio ettei hän olekaan ympäristönsä tasalla, katkeroitti hänen mielensä, kun hän äänettömänä sekä kykenemättä keksimään puheenainetta istui ja kuunteli, miten kevyesti kaikki muut puuttuivat keskusteluun. Hän oli vailla jotakin, josta ei hän itsekään ollut selvillä, mitä se oli. Järki ei tehnyt haittaa, haitta oli jollakin muulla taholla. Astuessaan kirkonkylän säätyläisten seuraan tunsi hän aina tyhmistyvänsä ja ikäänkuin pusertuvansa kuiviin. Sekä järki että tunne kavaltivat hänet, kumpikaan ei rientänyt tuomaan sanaa suuhun, kun sitä milloin tarvittiin.

Tietojen pienuus alkoi sekin varastautua näkyviin. Sattui kerran ompeluseurassa puheeksi joku Victor Hugon kirja.

— Oletteko lukenut sitä? kysyi kunnanlääkärin rouva, kääntyen Aapeen päin.

Aape ei ollut eläissään kuullut mainittavankaan semmoista nimeä.

— En muista. Oliko se pedagoogi?

Kysymys pilasi lopunkin; monet suut vetäytyivät hymyyn.

— Se oli kirjailija... suuri nero. Eikö seminaarissa lueta kirjallisuushistoriaa?

— Eihän sitä keritä kaikkeen niin lyhyessä ajassa, osasi Aape huomauttaa.

— Kyllä teidän pitää välttämättä tutustua Victor Hugohon.

— Sen kirjoja ei ole vielä suomeksi, lausui Sisko, joka muiden hymyillessä oli katsonut lattiaan.

— Luetaanhan seminaarissa ruotsia, jatkoi kunnanlääkärin rouva, tarkoittamatta mitenkään loukata Aapea.

— Kyllähän sitä luetaan, mutta kun on mennessä ummikko...

— Niin, se on lyhyt aika... neljä vuotta kaikkiaan... niin, niin...

Rouva ymmärsi peräytyä aikoinaan.

Seminaari, Aapen entinen korkea ihanne, oli saanut ankaran kolauksen, joka sitä painoi maata kohti aika lailla ja tuhri sen siintävät värit jokapäiväisen harmaiksi. Ei lueta mitään kirjallisuushistoriaa, toisteli Aape itsekseen katkerin mielin ja melkein hammasta syöden monena päivänä, kun Victor Hugo muistui hänen mieleensä.

Eikä opita ruotsia — pahuus vieköön.

Hänen mielensä katkeruus yhä kasvoi, sillä pikku koiruohoja viskattiin hänen nieltäväkseen tuon tuostakin eikä hän voinut eikä tahtonut antaa anteeksi viskaajille, vaikka hän alkoi selvästi tuntea, että hänen suuruutensa ei kestänytkään todellisuutta.

Joskus koki hän paeta sielutieteen ja kasvatusopin turviin, mutta nekin komeat puut kutistuivat pieniksi kääpiöiksi, kun hän sattumalta keksi pastorin kirjastossa suuria nidoksia kasvatusopillista ja sielutieteellistä kirjallisuutta, ja hän oli lukenut vain muutamia kymmeniä sivuja. Semmoisina silmänräpäyksinä kaikui Aapen korviin seminaarin johtajan jäähyväispuhe, jossa varoitettiin nuoria, toimeensa piakkoin ryhtyviä opettajakokelaita loistamasta tiedoillaan, sillä itse asiassa ne olivat tietoihin nähden samassa verrannossa kuin pisara mereen. Vasite vastapainoksi oli Aape sitte johtajan päivällisissä pitänyt huikaisevan puheensa, joka alkoi sanoilla: Inhimillisen tietopiirin avartuessa...

Nyttemmin oli tietopiirin avartaminen Aapelle välttämätöntä, jos ei hän mielinyt taantua mitättömäksi mieheksi eli semmoiseksi, jolla ei luokkahuoneen ulkopuolella ole mitään merkitystä. Tietoja, mahdollisimman paljo tietoja mahdollisimman monilta aloilta, pyöri hänen ajatuksissaan taukoamatta... ja solahtaapa nurin aita, joka hänet eroitti ympäristönsä säätyläisistä.

Lujalla tahdollaan iski Aape lukutöihin ja suoritti yliopiston professorin edessä kasvatusopintutkinnon toisen lukuvuoden kevätpuolla. Tutkintomatkalta palattuaan näytti hän suletummalta, hänen käytöksensä muuttui varmemmaksi ja jollakin tavoin kursailemattomammaksi, seuroissa vältti hän yhä huomattavammin puhua jokapäiväisistä asioista, usein huomattiin hänessä halveksimisen ilmeitä, kun keskustelu ohjautui alalle, joka ei häntä huvittanut.

Kolmantena vuonna ryhtyi hän lukemaan äidinkielen tutkintoa varten, mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen lukuhommansa ja asetteli hänet aivan uuteen asentoon ympäristöön nähden. Muuan toisen vuosiosaston poikaoppilas, jonka käytös koko ajankin oli ollut koulun pahana hapatuksena, teki raskaanpuolisen rikoksen, johtokunta kutsuttiin kokoon, Aape vaati pojan eroittamista, mutta pastori alkoi tarrata vastaan. Ensimainittu oli kyllä oikeassa, mutta hän pilasi asiansa jyrkällä esiintymisellään, kuten pojan eroittamiseen ei kenelläkään muulla kuin hänellä itsellään olisi ollut sanan sanottavaa. Asiasta väitellessä muutti pastori kantansa ja veti koko johtokunnan jälessään. Opettajatar oli koko ajan vaiennut. Kun hänen lausuntoaan vaadittiin, epäröi hän moniaan silmänräpäyksen. Oli ilmeistä että pastori oli vetänyt hänetkin puolelleen, mutta silti epäröi hän vastata.

— Vaadin eroittamista, kuului vihdoin puristettu, vakuutukseton lausunto, jossa äänen ryhdittömyyskin jo ilmaisi horjumista.

— Ohoo, äännähti Aape, luoden samalla opettajattareen niin halveksivan katseen, että tämän kasvot tummenivat.

Pastorin esitys hyväksyttiin, rikoksen tehneelle määrättiin julkiset nuhteet johtokunnan ja oppilasten edessä sekä ankarimmat varoitukset vastaisen varalle.

Kun Aape seuraavana päivänä tapasi Siskon, lausui hän niin kylmän hyvän päivän, että viimemainitun kasvot lennähtivät tulipunaisiksi. Jo matkan takaa käänsi hän katseensa toisaanne ja Siskon kohdalle saavuttuaan ja ynähtäessään jotakin hyvän päivän tapaista, kohautti hän olkapäitään ja meni tietään eteenpäin komeana kuin nuori ruhtinas. Hän tahtoi näyttää että hänelle riitti hänen oma itsensä ja ettei hänen elämänsä välttämättömiin ehtoihin kuulunut pokkuroiminen ja niskan taivuttaminen. Hän oli mies osaltaan siinä kuin joku muukin. Jos häneltä yhtä puuttui, oli kahta sijassa: kykyä ja mahdollisuutta.

Hän tunsi vihaavansa kaikkia noita, jotka asemaan ja sivistykseen nähden olivat häntä hyöteliäämpiä, jotka hiotummalla esiintymisellään aina kykenivät työntämään hänet varjoon. Hämäränä tunteena tämä viha heräsi hänessä jo alun alkaen. Asianomaiset olivat taitavasti pidättäneet hänet sopivan matkan päässä itsestään, olivat melkein kaikissa tilaisuuksissa muistuttaneet hänelle, että on ero sivistyksen ja sivistyksen välillä, ja lopuksi oli pastori käynyt käsiksi hänen opettaja-arvoonsa mitä arkaluontoisimmassa asiassa.

Alistuminen ja mukautuminen ei näin ollen voinut tulla kysymykseenkään.

Aape oli siinä luulossa että hänen vihansa tekijöinä oli kärsitty nöyryytys sekä säätyläisten kohtelu, jossa tosiaankin ilmeni viimainen lämpö ja joka hänen luonteiselleen, kunnianhimoiselle seminaarisuuruudelle oli karvas kärsittävä. Hän ei käsittänyt että hänen oli pakko elää ulos itsestään jotakin, jonka peitteenä olivat tähän saakka olleet ohuet, pintapuoliset tiedot, luuloteltu etevyys ja kohoamisen toiveet.

Kärsimästään nöyryytyksestä sai hän pian täyden hyvityksen, sillä samaisen huonokäytöksisen pojan vuoksi täytyi johtokunnan kokoontua toisen kerran. Rikos oli tällä kertaa vieläkin raskaampi, ja syytteen oli tehnyt johtokuntaa lähellä oleva henkilö, jonka pojan syytteenalainen oli onnistunut kietomaan mukaansa rikokseen. Aapen käytöksessä ilmeni omituinen nöyryys ja vaatimattomuus, kun hän astui johtokunnan kokoukseen, mutta pastori oli hermostuneen ja nolatun näköinen.

Todistetun rikoksen selvittäminen kaikkine seikkoineen ja asianhaaroineen ei kestänyt kauan.

— Ehdotan julkista nuhdetta ja varoitusta.

Aapen ääni oli kursaileva ja samalla pisteliäs. Johtokunnan jäsenet istuivat kuin neuloilla, mutta opettajatar, joka työtoverinsa puolelta oli sitte viime johtokunnan kokouksen saanut kokea yhtä ja toista, ei näyttänyt olevan milläänkään; hän hymyili kaikille. Aape huomasi sen ja hän jatkoi entistä pisteliäämmin:

— Sinä tietystikin kannatat minua.

Opettajatar hymyili yhä, sanat eivät sattuneet häneen lainkaan.

— Olen kernas myöntämään, etten viime kerralla menetellyt oikeudenmukaisesti, alottihe pastori.

— Samat sanat, iski Aape keskeyttämään hillitsemättömän ivallisesti, samat sanat ja yhtä vakavasti. Minäkin tunnustan virheeni, mutta parannus ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Minä kadun viime kertaista jyrkkyyttäni, minä olen, mitä pojan rankaisemiseen tulee, aivan samalla kannalla kuin arvoisa johtokunta oli viime kerralla. Ja tämä minun kantani ei ole mikään satunnainen mielijohde eikä pälkähdys, se on kypsän harkinnan tulos, se on leveämmän ja korkeamman maailmankatsomuksen hedelmä, joka perustuu syihin, vastasyihin ja...

— Mihin syihin? keskeytti vuorostaan pastori.

— No, nähkääs, miten ihanaa ja mieltäylentävää olisi, kun me saisimme tavan takaa tilaisuuden tehdä laupeutta. Ajatelkaa että me kenties jo nousevalla viikolla keräännymme taas kokoukseen juhlallisina, mutta täynnä laupeutta. Koko maailma rupee ihailemaan meidän laupeuttamme, meidän pöytäkirjamme ovat täynnä laupeutta ja laupeuden pykäliä, ja vuoden parin jälestä me jo aivastelemmekin pelkkää laupeutta.

Pastorin korvalehdet punertuivat, mutta hän hillitsi itsensä.

— Jos päätös ei ole laupeuttava, merkittäköön pöytäkirjaan minun vastalauseeni.

Aape poistui, tehden samalla nöyrän kumarruksen, jossa kuitenkin oli olevinaan jotakin komeaa ja ruhtinaallista.

Hän nautti omasta luonteenlujuudestaan, hän melkein iloitsi että rangaistusjuttu oli rikkonut teeskennellyn ystävyyden hänen ja säätyläisten välillä, ettei hän enää maleksinut heidän seuroissaan armohymyjä nuoleksimassa. Parempi, tuhat kertaa parempi oli jyrkkä ero kuin tuommoinen kituystävyys, joka vain katkeroitti eikä milloinkaan tyydyttänyt. Jyrkän eron vallitessa voi toki pitää niskan pystyssä, tarvitsematta surra itseään kaljupäiseksi sen vuoksi, ettei ole joutunut lukemaan jonkun Victor Hugon romaaneja.

Ainoa joka häiritsi nautinnon tunnetta, oli huomio että hänen etääntymiselleen oltiin kokonaan välinpitämättömiä tai ainakin oltiin olevinaan. Kukaan ei kysynyt häneltä: miksi ette enää käy meillä? Oletteko ehkä loukkaantunut? Tai onko teillä niin kiireitä lukutöitä, jotta ei riitä aikaa?

Ei kukaan kysynyt eikä välittänyt.

Ja sitä Aape juuri tahtoi, että hänestä välitettäisiin. Hän olisi kernaimmin tahtonut jatkaa seminaaritapaansa ylimpänä miehenä, johon kaikkien silmät ovat kiintyneet, joka aina tuo päivyen mukanaan ja joka jaksaa säteillä joka suuntaan, mutta...

Tähän Aape aina pysähtyi, tähän tuntui tie loppuvan. Kun hän ajatteli, ettei se kenties enää milloinkaan lähde kulkemaan ylenevää suuntaa, katkeroittui hän silmittömästi ja koko hänen entinen tarmokkaisuutensa ja tahdonlujuutensa pukihe johonkin epämääräiseen muiden syyttämiseen ja rajattomaan uhmakkaisuuteen. Ainoastaan viimemainittu antoi hyvitystä, mutta hyvitys kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi. Uhmakkaisuus puuttui semmoista toimintaa, joka olisi tyydyttänyt kunnianhimon vaatimuksia. Se pani hänet seisomaan kohdallaan uhmineen ja syytöksineen eikä avannut silmän nähdä kimaltelevia tulevaisuuden näköaloja, joiden lumoon Aape oli tottunut seminaariajoiltaan saakka.

Hän koki ruveta lukemaan äidinkielen tutkintoa varten, mutta hänen tahtonsa ja tarmonsa tielle asettui voima, jota vastaan ei hän kyennyt taistelemaan, sillä hän tunsi toisin silmänräpäyksin suosivansa ja ihailevansa sitä voimaa. Se kuvasti hänet ehjänä ja onnistuneena, ja se vakuutti hänelle että kun hän riitti omalle itselleen, riitti hän muillekin.

Mutta merkitsevään asemaan piti hänen kohota.

<tb>

Kun Aape heräsi eräänä aamuna, nauroi hän ääneen. Hän muisti moniaiden naamojen äimistyneet ilmeet, kun hän eilispäivän kuntakokouksessa nousi vastustamaan kiertävän sairaanhoitajattaren palkkaamista kunnan palvelukseen. Kasvot punakkana hyökkäsi kunnanlääkäri hänen sanojensa kimppuun, kysyen eikö opettajalle itselleenkin olisi tarpeen sattuessa sairaanhoitajatar hyvinkin mieliin.

— Enpä ole tullut tänne yksityisetujani valvomaan, vastasi hän.

Kokouksen meno oli ollut erikoislaatua. —

Teeskennellyn vakavuuden ilme leikki Aapen kasvoilla kautta koko keskusteluajan, ja hänen esiintymisessään kuulti jotakin kursailevaa ja anteeksi pyytävää, joka herätti talonpoikien myötätunnon ja pani heidät mielenkiinnolla seuraamaan jokaista hänen lausumaansa sanaa. Jo keskustelun aikana huomattiin selvästi, kenen puolelle vakaumukset alkoivat kallistua, äänestykseen ryhdyttäessä kannattivat isännät melkein järjestään Aapea, kunnanlääkärin jäädessä musertavaan vähemmistöön.

Tapauksella oli vahaava merkitys. Kunnalliset uudistuspuuhat olivat siihen saakka sujuneet melutta ja hälinättä eikä niiden vuoksi oltu kertaakaan kuumasti riidelty, sillä vastustus oli aina rajoittunut mutinaan, pahimmassa tapauksessa hiljaiseen kiroilemiseen. Mutta kireämpi aika näytti olevan tulossa. Tuntui kuin olisi vanha rauha äkkiä siirtynyt menneisyyden muistoihin, kun pitäjän kansakoulunopettaja ilmaantui vastustajien riviin.

Asianomaisella taholla käsitettiin mitä se merkitsi ja mitä tulevaisuudelta saattoi odottaa, sillä Aapen luonnetta oltiin jo opittu tuntemaan ja ymmärrettiin, ettei hän tähdännyt enempää eikä vähempää kuin vallan ottamista omiin käsiinsä, joka merkitsi samaa kuin kohota kunnan tärkeimmäksi henkilöksi. Hänen ensikertais-esiintymisensä tapahtui suotuisimpana aikana. Kunnanlääkäri oli ollut virassaan vasta lyhyen ajan, koko kysymys sairaanhoitajattaren palkkaamisesta oli ennenaikainen, se oli hätiköiden suunniteltu, ja kun ei sitä oltu ennen esittämistä mieskohtaisesti kenellekään selvitetty, johti se talonpojat siihen käsitykseen, että jollei ajoissa tehdä pystyä, latovat herrat talollisten niskoille mitä rasituksia tahansa.

Ja Aape esiintyi mestarillisesti, hän tuntui olevan yhtä luuta ja lihaa talonpoikien kanssa, hän puhui arkailevasti ja kursailevasti ikään kuin varoen ettei röyhkeyden varjokaan lankeisi häneen ja ettei vain mitenkään näyttäisi siltä, että hän toivoi sanojaan varteen otettavan. Hän ei olisi puuttunut koko kysymykseen, sillä itse puolestaan ei hän ollut myötä eikä vastaan, mutta kun hän oli vakuutettu, että kunnan syvissä kerroksissa oli paljo asian vastustajia, kannatti hän mielipiteiden vapaata julkilausumista, ettei tehtäisi päätöstä niiden tahtoa vastaan, joilla oikeastaan kysymyksen päättämisvalta oli.

Mestarillisen esiintymisensä jälestä kohosi hän tulevaisuuden mieheksi. Pitäjäläisten huomio alkoi suuntautua häneen, hän työnnältihe näkyviin tuolla ja täällä, ei milloinkaan omien pyyteiden vuoksi, vaan aina muiden etua valvomassa. Tänä murrosaikana huomattiin hänessä tapahtuneen kaksi silmäänpistävää muutosta, ja molemmat koskivat ulkokuorta. Hän oli tähän saakka tavoitellut hienostelevaa esiintymistapaa sekä sulavia kumarruksia, nyttemmin rupesi hän käyttäytymään vaatimattomasti ja mahdollisimman talonpoikamaisesti. Hän pukeutui huolimattomasti, käytti harvoin kaulusta ja antoi tukkansa kasvaa pitkäksi. Säätyläisten seuroja hän vältti, mutta milloin hän yhätti heitä, oli hänen käytöksensä vapaata ja varmaa, ja siitä hohti selvästi ilmi, että hän oli mies, joka jotakin merkitsi.

Ensimmäisen menestymisen ei hän antanut sokaista itseään. Kun joku kunnallinen kysymys kävi päivän polttavaksi ja vaati ratkaisua, laski Aape ensin kaikki mahdollisuudet, asettuen vastarintaan, s o. talonpoikien puolelle, vasta silloin, kun tiesi vastarinnan varmasti voittavan. Väittelyissä ei hän tulistunut milloinkaan, hän puhui matalasti ja arastellen, mutta hän vetosi aina niiden terveesen järkeen, joita asia enite koski ja joilla oli päättämisvalta.

Hänen luottamuksensa kasvoi nopeasti ja juuri siitä syystä, että hän osasi ottaa huomioon kaikki asianhaarat: sukulaisuudet, tuttavuudet, erilaiset varallisuuden tilat j.n.e.

Talonpojat eivät lainkaan oivaltaneet, että Aape aina luovi sen niemen nenää kohti, johon mereltä käsin myötätuuli puhalsi.

Mieskohtaisien tuttavuuksien nojalla — hänen tuttavuuksiinsa pyrkivät kaikki, jotka kunnallisia kysymyksiä harrastivat — oli Aape useinkin selvillä päätöksen suunnasta jo aikoja ennen kuin kysymys otettiin esillekään. Kunnanlääkäri ja pastori lukivat ratkaisun jo hänen ensimmäisistä lauseistaan, jotka tavallisesti kuuluivat: Minulla ei itse puolestani ole tähän mitään sanottavaa, mutta minä luulen että ne, joita asia enite koskee ja joilla on päättämisvalta...

Päivä päivältä tunsi Aape valtansa kasvavan ja henkilönsä kohoovan päätä pitemmäksi muita, kuten se oli seminaarissakin kohonnut. Eräänä iltana poikkesi hänen luokseen tuttu isäntä kaupunginmatkalta palatessaan. Mies oli hiukan pihkassa ja hänen kielenkantansa oli notkea.

— Milloin opettaja nai? Milloin?

— Huomisen takaa. Ei ole parempaa tietoa.

— Minullapa on tieto ja hemmetin hyvä. Sanonko ma, missä opettajan käki kukkuu.

— Sanokaa.

Mies mainitsi nimen, Aape äimistyi.

— No, mitä? Eikö ole portti punainen?

— On, on, mutta...

— Ei mitään mutta, isä on sanonut minulle että jos... tuttavia ollaan, nähkääs... rippikoulutovereita... mutta tarvitseeko minun vannoa, että hän sanoi...

— Ei, ei, kyllä minä uskon.

— No, jos ei Kesälinnan tytär kelpaa, minkä sille?

Mies nauroi, Aape oli vaiti.

— Minkäpä kukaan kuvalleen, jos ei muoto kelpaa...

— En minä senkään puolesta.

— No, minkä puolesta sitte?

— Minä vain muuten epäilen.

— Etteikö huolita? Käyttäkää tarkemmin silmiänne.

Aape äimistyi yhä enemmän. Tuntui kuin olisi joku etäinen valo äkkiä siintänyt hänen silmiinsä ja poistanut ensi hämmästyksen synnyttämät epäilykset. Kesälinnan isäntä oli monesti pyytänyt häntä käymään luokseen viemisille, mutta hän oli käsittänyt pyynnön pelkäksi kohteliaisuudeksi, vasite jo senkin vuoksi, kun Kesälinnasta ei kukaan käynyt koulussa. Mutta jos kehoitukset tarkoittivatkin...

Jos, jos.

Aapen päätä huimasi.

Viikon loppupuolla tapasi hän jonkun kauppapuodin rapun edessä Kesälinnan isännän.

— Eikä opettaja kerkiä milloinkaan meille, virkkoi isäntä lämpöisesti. Tullappa kerran, ehkä sitte eksyy toistekin.

Sunnuntaina lähti Aape käymään Kesälinnassa, jonne oli oikoteitä kolme taivalta. Ensimmäinen katkottiin hevosella, toinen surmattiin jalan, kolmas kului loppuun airojen solahdellessa. Nämä kolme taivalta kulki Aape sittemmin usein.

Puolen vuoden kuluttua oli hän kihloissa pitäjän rikkaimman tytön kanssa.

Hän oli kunniansa ylimmällä huipulla.

Kesälinnaan käsittyi kolme yhdysviljelyksessä olevaa vankkaa taloa melkein määrättömine metsineen, ja perillisiä oli vain kaksi, poika ja tytär. Ensimainittu oli siskoaan nuorempi sekä Aapen innokas ihailija, kuten isäkin. Isää ja poikaa pidettiin seudun kunnollisimpina maanviljelijöinä, vaikka muuten vanhoillisuuteen taipuvina. Emäntä oli hiljainen, uskonnollinen nainen, joka harvoin liikuskeli kodin ulkopuolella. Tytär, Hilmi, ei ollut niitä, jotka ensi silmäyksellä näyttävät kauniilta. Hän oli isän värinen, tummahko ja hieman raskasmielinen. Sisko oli häneen erityisemmin mieltynyt.

Kihlautuminen pitäjän ehkä rikkaimman tytön kanssa nostatti Aapea, vaikka hän yhä näytteli matalan roolia. Mutta toisin silmänräpäyksin ei hän jaksanut hillitä itseään, sisimmät aatokset silloin lieskahtivat alastomina esiin, paljastaen hänet siksi, mikä hän vielä todellisuudessa oli. Niinpä kerran kirkkoherran luona, kun nimismies valitti tulojensa pienuutta ja niitä vaikeuksia, joita lasten kouluuttaminen pienipalkkaiselle virkamiehelle tuotti, heilautti Aape ylpeästi päätään ja virkkoi:

— Mitä se sitte kannattaakaan? Lopuksi pikku virka ja velkoja, jotta maailma korvissa rutisee. Mutta hyvinvoipa talonpoika, se sanoo vaikka kuninkaalle: minä en sinusta piittaa, kuole, jollet elä.

— Emme voi kaikin ruveta talonpojiksi, pikku virkamiehiä tarvitaan välttämättä.

— Pyh, jokainen on itseään lähinnä.

Sanojensa painoksi heilautti Aape ylpeästi päätään.

<tb>

Varomaton sana, joka aivan omavaltalsesti putkahti suusta ulos, säikäytti pahanpäiväisesti lausujaa itseäänkin.

Sen lausuminen oli kohtalon leikkiä, sillä pastorin henkilö oli tykkänään keskusteltavan asian ulkopuolella. Kuten noitumuksen valloissa oleva, unhotti Aape itsensä ja asemansa ja päästi sanoiksi sen, mitä hän vihan silmänräpäyksinä oli tuntenut pastoria kohtaan.

Ja lausuttua ei saanut enää takaisin. Hilmiin ei se näyttänyt ensin koskevan, mutta tuokion kuluttua hänen kasvojensa ilme kylmettyi silmin nähden. Hän näytti ajattelevan jotakin odottamatonta ja äkkiarvaamatonta, ja ajattelemisen kera hän ikäänkuin liiti pois jonnekin kaukaisuuksiin, luoden läheistöönsä välinpitämättömiä ja sekavatunteisia katseita.

Aapen valtasi kiusallinen raukkamaisuuden ja heikkouden tunne. Ajatukset, mikäli niitä versoi aivoihin, eivät kelvanneet lausuttaviksi, ne löivät päänsä johonkin, joka mustasi ja likasi ne kelpaamattomiksi, vaikka ne itsessään olivat siistiä ja valkoisia. Hänen täytyi olla vaiti. Kun hän vihdoinkin rohkeni katsoa Hilmin silmiin, ei hän niissä keksinyt loukkaantumisen ilmettä, mutta jotakin surullista kuvastui niissä. Se ei kuitenkaan sattunut ensi kertaa. Joskus muulloinkin oli Aape huomannut, että pikku surutar pyrki pilkistämään Hilmin silmissä, mutta se pakeni piiloon jonkun lämpöisen ja onnellisen ajatuksen tieltä.

Sen se teki nytkin. Raskasmielinen katse suli äkkiä sydämmelliseksi, kasvoihin ilmaantui lämmin ilme, katse kuvasti jälleen häiriintymättömiä, hyväileviä tunnelmia.

Aape tunsi rauhoittuvansa.

Kynttiläkruunuhomman herättyä unhottui kiusallinen tapaus kokonaan. Sen homman synty jäi salaisuuteen, ei kukaan tiennyt, mistä se oli lähtöisin ja ken sen takana vauhtia antoi, mutta kaikki olivat siihen innostuneet. Se riensi nopeasti kuin tuuli pitäjän joka kulmakuntaan, herättäen osanottoon semmoisetkin, jotka eivät muuten maailman menoon puuttuneet.

Aape oli muita innokkain. Hänen toimestaan pantiin listat kiertämään kyliin, hänen apunaan oli kaikkialla paikallisharrastajia, jotka tarkoin seurasivat annettuja määräyksiä ja toimivat kaikin voimin asian eduksi.

Tämän homman tautta lankesi Aapen henkilöön jonkinlainen uskonnollinen kehys, häntä ruvettiin pitämään vakavana ja ylevämielisenä miehenä, vaikka hän olikin vielä nuori. Moni isäntä, joka siihen saakka oli vaistomaisesti epäröinyt yhtyä nuoren opettajan kannattajaksi, voitti omat epäröimisensä ja liittyi hänen suosijajoukkoonsa, kun näki mitkä harrastukset häntä innostivat.

Muutamassa viikossa oli koko homma pantu päätäntöön. Koko homma-aikana ei Aape ollut joutunut käymään Kesälinnassa, mutta perittyään paikallisharrastajilta listat rahoineen, lähti hän uljasryhtisenä tapaamaan morsiantaan. Kuulutuksiinpano oli ollut jo jonkun aikaa lähenemässä ratkaisuaan. Kynttiläkruunuhommasta oli Aape salaa toivonut lisävauhtia kuulutuksiinpanolle, sillä hänen silmänsä olivat keksineet, että kaikki lopullinen valta oli kuin olikin emännän käsissä, vaikka ei se kyliin eikä kirkkoteille kuulunut.

Samainen ylevämmyyden tunne, jota hän seminaarissa niin usein oli tuntenut, valtasi hänet, kun veneen kokka laski Kesälinnan rantaan, jossa punainen sauna pesutupineen seisoi. Hiljaa viheltäen asteli hän puutarhan kautta porrasten eteen. Siinä tapasi hän isännän ja pojan, jotka olivat lähdössä lahnaverkkoja kokemaan. Niiden seurassa tunsi Aape itsensä melkein aina onnistuneeksi. Keskustelu sujui häneltä tälläkin kertaa vaivatta, sujuipa loistavastikin, vaikka hän puhui paki paraastaan yksin.

Ehti emäntäkin ja Hilmi saapuville. Aape oli yhä onnistunut, ehkenpä äskeistä onnistuneempikin. Hän puhui ja nauroi melkein yhtaikaa, lausuipa hän sukkeluuksiakin. Isän ja pojan suosio loi häneen entisen varmuuden ja ehjyyden. Kun nuo kaksi olivat lähteneet kokemaan lahnaverkkoja, jatkoi Aape yhä yhtä iloiseen sävyyn, mutta vähitellen katosi hänen äänestään hänen omia korviaan miellyttävä kaiku, ajatukset särkyivät ja herpousivat voimattomiksi, kunnes Aape ei enää sietänyt omia sanojaan eikä omaa ääntään.

Sitte hän huomasi olevansa kaksin Hilmin kera.

— Minulla oli hauska myötätuuli. Ei muuta kuin rukoilen entisen akan tavoin, että Jumala huomiseksi tuulen kääntäköön.

Aape nauroi oman sukkeluutensa kunniaksi, mutta samalla keksi hän Hilmin kasvojen ilmeessä jotakin huomattavampaa hajamielisyyttä, joka pani sulun hänen naurunsa eteen.

Kului pitkä hetki. Tytön kasvojen ilme todisti, että hän oli liidellyt pakoon jonnekin, pakoon ilkeätä, vastenmielistä tunnetta, jonka nykyhetki oli synnyttänyt, vaikka hän miten pyrki siitä eroon.

Aape ei ilmettä pahoin säikähtänyt, hän tiesi omaavansa taika-avaimen, jolla hän voi vääntää vireeseen itsensä ja Hilmin. Kun he olivat pitkän hetken kokeneet pitää sytyksissä laihaa ja mautonta keskustelua, rupesi Aape puhelemaan kynttiläkruunusta. Hän puheli kauan. Hilmi oli vuoroin hajamielisen ja etääntyneen näköinen, vuoroin tuikahtivat hänen silmänsä voimakkaasti. Mutta tuikahdukset olivat niin sekavia, ettei niiden johdosta voinut päättää, puhuivatko ne myötä tai vastaan. Aapen lopetettua oli hän tuokion vaiti. Hänen kasvojensa ilme painui raskasmieliseksi, hän taisteli jotakin tunnetta vastaan, joka kuitenkin puhkesi sanoiksi. Luoden tutkivan silmäyksen Aapeen, virkkoi hän painokkaasti:

— Tiedätkö, mitä mieltä minä olen sinun osanotostasi kynttiläkruunuhommaan?

Aape ei kyennyt lausumaan sanaakaan, hänen oli vaikea sietää tutkivaa katsetta.

— Minusta olisi ollut parempi, jos et sinä olisi lainkaan puuttunut siihen.

Aape tunsi raukistuvansa.

— Se olisi ollut ainakin rehellistä.

Hilmin katse oli kyyneleinen.

<tb>

Syysyö, kuutamo.

Isä ja poika nukkuvat raskaasti tuvassa, mutta kamarissa äiti ja tytär ovat valveilla.

— Minä en voi nukkua.

Tytär huoahtaa ja kääntyy kylelleen.

— Onko sinulla mielihuolia?

— On, äiti. Niin paljo...

— Sano huolesi minulle, se huojentaa.

— Tämä on tuonut huolet.