Part 4

— Ei sitä vanhempana enää...

— Ei.

— Vaikka kyllä ne toiset...

Pieni mies innostui kertomaan veljestään, jolla oli jo kolmas akka. Aape ei kuunnellut kertojaa aina puolellakaan korvalla, sillä elokuun kaihoisa ilta painoi hänet jonkinlaiseen surumielisyyteen. Muisto toisensa jälkeen elpyi hänen ajatuksiinsa. Kaikille niille saattoi sekä nauraa että itkeä, niiden kaikkien pohjalla oli jotakin tervettä, vaikka pinta näyttikin sairaalloiselta.

— ... tullaan Kuninkaanmäelle, herätti pienen miehen ääni Aapen.

Kuninkaanmäki oli loivasti ylenevä harjanne jylhän metsän keskessä, ja siihen näkyi pari pikku järveä ja pitäjän kirkko. Mäelle saavuttua pysäytti Aape hevosen. Pitkän hetken silmäili hän kirkon valkoista päätyä, joka kaukaa siinti Kuninkaanmäelle. Silmäillessä yltyi hänen kasvojensa surumielinen ilme väkevämmäksi; nähtävästi syttyi hänen rinnassaan jotakin katkerata ja haikeata.

— So, annetaan mennä.

Ajettiin edelleen, ja jopas on jylhän taipaleen varrella metsätorppa. Aivan maantien reunassa on torpan sauna, ja saunasta kuuluu tuoreiden vihtojen läiskinä. Lähellä olevalla kannokolla istuu nuori mies punakkana ja höyryävänä. Aapen silmät kiintyvät kannokolla-istujan vartaloon. Lihakset, hartiat, käsivarret, kaikki ovat niin komeat, kuin oisivat juuri sinä hetkenä Luojan käsistä lähteneet.

Sauna, vihtojen läiskinä ja kannokolla istuva mies antavat Aapelle jotakin, antavat runsain käsin ja pyytämättä. Ne muistuttavat siitä maailmasta, joka tästä käsin on hänen kaikki kaikkensa, josta hän itsekin on sirpale ja josta eristettynä hän on onnistumaton, rikkinäinen narri.

Masentavat muistot haihtuvat tuokio tuokiolta, Aapen mieli seestyy, kun hänen silmiinsä kuvastuu se tulevaisuus, jota kohti hän oli matkalla.

— Niin, miten velimies jakseleekaan?

Tuo on kuin anteeksipyynti äskeisestä loukkaamattomuudesta.

Se anteeksipyynti kartoittaa kauas kaikki masentavat muistot. Koko tunne-elämä nuortuu nauttimaan. Pieni mies, joka katovuoden vuoksi peräytyi naimahommistaan, alkaa vetää puoleensa Aapen huomion. Mies on hänen väkeään, sitä ehyttä joukkoa, jossa on luonteita ja luonteiden tuoreutta.

Kun pieni mies rupee kertomaan velimiehen voinnista, kuuntelee Aape molemmin korvin. Sanat koskevat häneen. Tuntuu kuten ei olisikaan puhe yhdestä henkilöstä ja perheestä, vaan monesta, joiden kanssa hän on yhdistetty sielun ja veren siteillä ja joiden sitkeyden sekä taistelut puutetta vastaan hän tuntee yhtä tarkoin kuin oman elämänsä.

— ... Ja se on velimies ikänsä ollut terve.

— Terveys on hyvä lahja.

Torppa on kadonnut näkyvistä, maantie lähtee loivenemaan vehmasta noroa kohti.

Metsä humisee juhlallisesti.

TASAINEN MAA.

Keväinen päivä on ehtinyt puoliin. Se alkoi kirkkaudessa,' mutta pian kasvoi taivaalle ohutta kelmua, jotta toisin hetkin päivän säteet vain kuultivat keltaisena ja punakkana valostuksena, kykenemättä palamaan täydellä, ominaisella voimallaan.

Alhaalla ojaksimen takana panee aitaa Hiski, köyhän talon renki. Päivälliskutsua odottaen on hän jo pari kertaa silmäillyt harmaata, luuhistunutta rakennusta kohti, näkyisikö nuori vartalo liinaa liekuttamassa merkiksi, että ruoka odotti syöjäänsä, mutta mitään ei näkynyt. Harmaja rakennus seisoo raukean ja väsyneen näköisenä nurmettuneella kalliolla, takanaan joku kapea peltotilkku ja kapea syvänteen pohja, joka sen eroittaa metsästä, edessään melkein silmänkantaman laveat vainiot, joiden rannoilta siintää naapurikylän talot ja rakennukset.

Vasemmalla on kylä, jonka järven rantaa kiertää etäämpänä rautatielinja. Muudan talo, Ranta-Jussila, on muita komeampi. Se sijaitsee kahden puutarhan keskessä, se on keskikohdaltaan kaksikerroksinen ja muistuttaa enemmän hovia kuin talonpojan asuntoa. Pellon sarat lähtevät suorassa linjassa puutarhan reunasta järveä kohti, mutta kylän muihin taloihin käsin on maantienpuoleinen puutarha, jonka uljasrunkoiset, korkealle kohoavat vaahterat näkyvät jo kauas kulkijan silmään.

Hiski, köyhän talon renki, panee aitaa ja hyräilee. Hyräillessään silmäilee hän kolmannen kerran väsynyttä rakennusta kohti. Ei näy ketään tanhualla, mutta uuninpiipusta kohoaa harmaja, sakea savu.

/p Tyttö se katseli ikkunasta pitkin pihlajapuutansa. p/

Joku astelee pellon polkua, joka painuu alas niityille ja etäämpänä siintävään naapurikylään, astelee joutuisasti, ja kun huomaa Hiskin, köyhän talon rengin aitaa panemassa, niin tekee pikku mutkan ojaksimen taakse.

Tulija on Ranta-Jussilan emäntä.

— Hyvää päivää, Hiski, tervehtii se iloisesti.

— Hyvää päivää.

Hiski iskee rautaseipäällä maahan, iskee hurjasti. Hän tuntee jotakin kummaa riemua. Emännän äänessä ja silmäyksessä huokuu peittelemättömästi jotakin hillittyä ja kytkettyä, puhutellessaan nuorta miestä, joka on harvinaisen solakka ja pulska.

— Meidän isäntä käy yhä kivulloisemmaksi, on pakko ottaakseni renkivouti ensi syksystä.

Emäntä käy yhä lähemmäksi, yhä hurjemmin iskee Hiski rautaseipäällä maahan. Hän näkee lihavat kasvot, tylleröisen vartalon, ja hänen kumma riemunsa kasvaa.

— Vai niin.

— Niin aivan, ei saa töitä muuten kuntoon.

Ei suinkaan, ei.

Emäntä on tuokion vaiti, mutta hän ei saa silmiään irti pulskasta nuoresta miehestä.

Etkö sinä tule meille renkivoudiksi?

Hiski tuntee veren ajautuvan ohimoihinsa, hänen kumma riemunsa kasvaa, ja samalla aivan kuin polttaa hänen ajatuksiaan joku pelottava, väkevä, mutta silti ei hän saa evätyksi eikä myönnetyksi. Silmänräpäyksellisen taistelun kestäessä nousee Eetin, köyhän talon tyttären kuva hänen silmiinsä, hän on juuri lausumaisillaan jyrkän kieltonsa, mutta silloin emäntä virkkaa, alentaen äänensä melkein supatukseksi:

— Ei se meidän isäntä enää kauan elä.

Nuo sanat pirstoivat salaman tavoin Hiskin vastustuskyvyn. Tytön kuva pakeni hänen silmistään, hän seisoi kuin lumottuna jonkun pyörryttävän, silmiä häikäisevän mahdollisuuden edessä, joka näyttihe sitä houkuttelevammalta, mitä asiallisemmin ja järkevämmin siihen ehti perehtyä.

— Mietihän, Hiski, lausui emäntä mesisuin ja tarjosi kättä hyvästellessä.

— Sietää miettiä.

Emännän mentyä muisti hän taasen silmäillä köyhää, harmaata taloa kohti, ja jopa keksivät hänen silmänsä jonkun hulmuttelemassa tanhualla punakirjavaa liinaa. Se oli Eeti, joka antoi merkin, että päivällinen oli valmis.

Hiski lähti.

Kaksi iloista, harmaata silmää ja naurava suu kohtasi hänet portailla. Hän oli ennen katsonut niihin mielellään, nyt hän oli niitä tuskin huomaavinaankaan.

— Tänään ollaan myöhäisiä, kävi kahvivieraita... mutta mikä sinun on?...

Harmaissa silmissä kuvastui arka kummastus, suu vetäytyi vakavaksi.

— Oletko suuttunut minulle?

— Mistä minä olisin suuttunut?

Äänessä värähti kärsimättömyys, mutta se jäi tytöltä huomaamatta. Hänen silmiinsä nousi jälleen entinen ilon loiste, hän ei huomannut että Hiski vaikeni koko syöntiajan, hänen pälpättäessään tärkeitä ja joutavia.

— Hyvä, kun saadaan vahva aita Untipeltoa vastaan, jonka Ranta-Jussilan elukat ovat melkein joka kesä peitonneet puti puhtaaksi.

— Elukanko syy? Kun ei ole aitaa pahaistakaan.

Hiskin äänessä ja kasvojen eleissä, vaikka hän koki näyttää nauravalta, oli jotakin pilkallista ja halveksivaa, joka koski tyttöön.

— Eihän toki, mutta onhan lupa puhua.

Eeti rupesi vakoilemaan pöydässäistujaa. Tämä ei kertaakaan katsonut häneen. Toisin silmänräpäyksin sulivat kasvojen ilmeet pehmeiksi ja hymyileviksi, mutta äkkiä ne vaihtuivat johonkin tuskastuttavaan, joka tuokiossa saattoi koveta sydämmettömyyden ilmeeksi. Kauniit kasvot näyttivät silloin vastenmielisiltä, niissä kuvastui jotakin alhaista ja rumentavaa, jota ei Eeti milloinkaan ennen ollut niissä keksinyt, ja joka vaikutti häneen tummentavasti.

Päivällisen jälestä oli Hiskin tapana polttaa pesällinen tupakkia ja polttamisen kera nauratella tyttöä, mutta tänään ei hän tehnyt kumpaakaan. Syötyään paiskasihe hän suoraan sänkyyn, nukkui tunnin raskaasti ja sitte haukotellen ja selkäänsä ojennellen asteli ovesta ulos, edes vilkaisematta tuvan perille.

Eeti katseli ikkunasta hänen jälkeensä. Jotakin oli tapahtunut. Hiski ei ollut sama kuin aamiaisen jälestä lähtiessään Untipellon aitaa panemaan. Ei ollut...

Iloton kesä kului vitkaan. Eetin ja Hiskin väliin kasvoi kiusallinen sietämättömyys, joka toiselta puolen oli vaiston herättämää ja johtamaa epäilystä sekä salaista vakoilemista, toiselta puolen kylmää harkitsemista, asianhaarojen ja mahdollisuuksien punnitsemista.

Sattui sentään viikon kestävä katkelma. Joku häilyväisyyden tunne pääsi valtaan rengissä, hän oli toisin hetkin yhtä valkea ja iloinen kuin taloon tullessaankin. Mutta sitä kesti vain viikon. Eräänä elokuun iltana oli hän jälleen kylmä ja nyreä. Eeti alkoi vainuta, että kaiken takana piili jotakin ylen tärkeätä, jonka ratkaisu ei voinut olla kovin kaukana.

— Sinä et enää näe lähellesi, virkkoi hän muutamana sunnuntai-aamuna Hiskille, kun tämä silmää luomatta häneen meni ohitse.

— Olisi ehkä parempi, kun ei näkisi minnekään, vastasi Hiski kuivan järkevästi.

Tämän jälestä eivät he enää vaihtaneet sanaa, joka olisi kosketellut entisiin toiveisiin. Pyhäinpäivästä muutti Hiski renkivoudiksi Ranta-Jussilaan, jonka isäntä makasi kykenemättömänä vuoteellaan, vaikka järki olikin selvässä toiminnassaan.

Renkivoutina-oloa kesti kolme vuotta, ja ne vuodet tuntuivat lyhyiltä kuin kesäinen yö. Ihmisten silmät eivät mitään keksineet, mutta isäntä, joka makasi kykenemättömänä vuoteellaan, aavisti kaikki. Se kutsutti kerran kamariinsa renkivoudin ja virkkoi kesken puhelua:

— Katsohan minun silmiini.

Hiski yritti katsoa.

— Katsohan oikein suoraan.

Hiski terästi luontoaan ja katsoi, mutta tunsi samalla, miten punaveren kuumat nousivat hänen poskiinsa. Isännän suu vetäytyi silloin omituiseen hymyyn, jossa kuvastui sääliä ja inhoa, ehkä sääliä enimmän.

Kolmen vuoden takaa kuoli isäntä, jättämättä lapsia jälkeensä. Leski ja renkivouti menivät naimisiin. Ranta-Jussilan talo oli ensimainitun perintö, vainaja oli tullut vävyksi taloon, kuten renkivoutikin. Lesken ei tarvinnut tehdä jakoa isännän sukulaisille muusta kuin irtaimesta.

Kaksivuotisen avioliitossa-olon jälestä syntyi Hiskille poika. Entinen renki ja renkivouti eli silloin elämänsä onnellisinta aikakautta. Hänen luontonsa oli vielä koskematon, hän ei ajatellut eikä muistellut menneitä, mutta joskus hän aiheettomasti säpsähti. Silloin tuntui kuin olisi häntä rutistettu. Jotakin kertyi yhteen, se yhdistynyt tähtäsi kaiken voimansa häntä kohti, ja silloin koko maailma läikehti silmänräpäyksen ajan.

Sitte syntyi vielä tyttö. Hiskin onnesta ei puuttunut enää mitään. Kaksi vuotta sen jälestä valitti emäntä eräänä iltana päätään kivistävän. Yön kestäessä kehittyi kipu ankaraksi sairaudeksi, ja muutaman päivän jälestä makasi Ranta-Jussilan emäntä hengen heikkona sairaana, jolla ei ollut toivoakaan pelastua kuoleman käsistä.

Hiski ei valittanut eikä parkunut, mutia se, joka joskus ennenkin oli musertavissa aikeissa tähdännyt voimansa häntä kohti, järkytteli nyt hänen onneaan perustuksia myöten. Pelkkä kuoleman ajatuskin hyristytti. Paitsi kammottavaisuuttaan särki se lisäksi vakaumuksen, että eletty on samalla unhotettu, varsinkin jos sitä unheesen painaa siisti ja hyödyllinen elämä, kuten häntä koskevassa oli laita.

Sairaana ollessaan alkoi emäntä puhella, että hän kaipasi pappia käymään luonaan. Hiski, joka arvasi mitä oli kysymyksessä, taannutteli varovasti sairaan pyyntöä, tuumaillen ja neuvoen, että olisi parempi sopia asioista suoraan Jumalan kanssa, kolmas ei siinä voinut olla muuna kuin haittana ja esteenä.

Hiskin sanat rauhoittivat sairaan, mutta ankaran yön jälestä nousi kysymys jälleen esiin. Eikä sairas enää pyytänyt, hän käski ja komensi.

— Pian matkaan, nyt heti.

Rauhoittavat sanat ja kehoitukset kahdenkeskisiin puheluihin Jumalan kanssa eivät enää auttaneet, oli pakko kiirehtiä hakemaan pappia. Sinä päivänä oli Hiski kuin itsensä hukannut. Hän tunsi halua paeta jonnekin metsään, jossa hän olisi voinut ääneksi parkua rintansa tuskat, mutta toisaalta mieli hän olla lähettyvillä, päästäkseen varmuuteen, olivatko hänen luulonsa oikeutettuja. Kun nuori kirkkoherra oli tuokion viettänyt sairaan kanssa kahdenkesken, hiipi Hiski ovea kohti pahan omantunnon ajamana ja kuulosteli toisella korvallaan. Valittava ääni puhui heikosti, mutta selvin kuultavasti. Kuului sanoja semmoisia kuin Jumalan armo, Jumalan rakkaus, Jumalan pelastava käsi j.n.e. Mutta sitte kuuli Hiski mainittavan omaa nimeään. Varpaisillaan hiipien poistui hän huoneesta, hän oli päässyt varmuuteen.

— Pidä hevonen silattuna eläkä poistu minnekään, jotta olet tarvittaessa käsillä, puheli hän renkipojalle.

Sitte hän käveli kuin unissaan talliin ja paiskausi suulleen peräpilttuusen. Iltapuoleen saakka vietti hän siinä aikaansa piehtaroiden ja hiljaa voihkien tuskissaan ja nousi lähtemään vasta sitte, kun ilta-auringon säteet sattuivat tallin oveen ja puikkelehtivat kynnyksen aukon ylitse peräpilttuuta kohti. Tupaan mennessään tapasi hän palvelustytön, joka vasite hoiti emäntää.

— Miten nyt on sairaan laita?

— Se on rauhoittuneempi sitä myöten, kun kirkkoherra kävi, vastasi tyttö.

— Vai on rauhoittuneempi. Näinköhän...?

Toivon pilkahdus, vaikka tuli äkkiä ja odottamatta, ei voinut koskea mieleen valtavammin. Eikä herännyt halu mennä omin silmin näkemään, mihin määrin palvelustytön sanat antoivat aihetta toivoa tuonen peräytymistä alottamastaan työstä. Kirkkoherran käynti oli nostattanut aviopuolisoiden väliin jotakin: heidän syyllisyytensä. Unheesen painunut nousi äkkiä silmien ja ajatuksien eteen, rynnäten hirmuisella polttavuudellaan asianomaista kohti. Ajatusten toiminta ei kiintynyt mikinkään muuhun, se kiersi aina ja yhäti samaa ympyrää, jonka keskipisteenä oli se, mikä maailman silmiltä oli salattu ja tähän saakka unheesen hautaantunut.

Sovittamattomana se nyt jollakin tavoin särki miehen ja vaimon välin. Sitä ei voinut millään hyvittää eikä lieventää kummankaan osalta. Toinen oli syynä toisen rikokseen molemmin puolin. Tuokioittain apea tunne kyllä lähti laukkaamaan kuoleman taudissa kamppailevaa aviopuolisoa kohti, mutta singahti heti takaisin entistään polttavampana ja raatelevampana. Silloin rangaistuksen löyhkä oli tukehduttaa. Tuntui kuin olisi tuomion pilvi kääriytynyt koko Ranta-Jussilan ympäri, tihkuttain tuskan henkeä sierainten nieltäväksi

Yön kuluessa huononi sairas. Puolisen edellä juoksi hoitajatyttö hengästyksissään Hiskin luo, joka ajoi heinäkonetta navetantakaisella pellolla, ajatusten riehuessa yhtä polttavasti kuin edellisinäkin päivinä.

— Emäntä vaatii puheilleen, joutukaa, joutukaa, huusi tyttö jo kaukaa.

Hiski irroitti hevoset koneen edestä, sitoi ne aitaan ja lähti juoksujalan tytön jälessä. Juostessa valtasi hänet omituinen pelko, joka tuota pikaa muuttui vastenmielisyydeksi. Apea tunne teki entisen työnsä ja lähti laukkaamaan kuolevaa kohti, latoen suurimman syyn sen osalle, mutta sieltä se kimmahti pian takaisin, kuvastaen Hiskin eteen säälin ja inhon sekaisen katseen sekä kaiuttaen hänen korviinsa sanat: katsohan oikein suoraan.

Tuskan hikeä pyyhkien otsaltaan astui Hiski sairasvuoteen lähelle. Kaksi silmää, joissa oli erinomainen loiste, katsoi häneen niin tuikeasti että hän melkein vapisi.

— Miten sinä nyt voit? kysyi hän kääntyen vuoteesen käsin.

Sairas ei vastannut, mutta hänen katseensa tiukkeni yhä tuikeammaksi. Ja sitte alkoi kuulua valittava äänijakso, jossa ei mitään sanoja eroiltanut. Sairas oli menettänyt puhekykynsä sill'aikaa kun tyttö juoksi pellolle isäntää hakemaan. Sanojen sijaan kuului vaan valittava ääni, joka väliin kiihtyi hillittömäksi, korvia repiväksi parunnaksi, väliin värähti hiljaiselta kyynelriemulta.

Tuskan hiki otsalla seisoi Hiski vuoteen ääressä, voimatta irroittaa katsettaan kalman kalpeasta vaimostaan. Valittava ääni puhui hänelle tajuttavaa kieltä, vaikka tuoni olikin kielen voimat hervauttanut. Sekä hillitön, korvia repiviä parunta että kyynelriemu tarkoittivat häntä, ainoastaan häntä. Kaikki oli häneen nähden ratkaisematta ja vasta kuin alulla. Hiski tunsi sen selvästi, kun tuikea katse lävisti häntä ja hillitön parunta repi hänen korviaan.

Pitkän ja monivärisen valitusjakson jälestä sulki sairas silmänsä ja vaipui tiedottomuuteen. Sitä tilaa kesti kolme vuorokautta, sitte tuoni teki päättäjäistyönsä —.

Hiski suri kuollutta. Apea tunne ei enää syntynyt.

Mielessä asusti niin valtava kaipuu ja lohduttomuus, että se ikäänkuin poltti kaiken muun, joka vain yrittikin lähennellä ja hiipiä ajatuksiin. Surun ja kaihon valossa näkyi moni pikku asia vallan toisellaiselta kuin ennen. Kaikki keskittyi kiinteämmin vainajaan, kaikki muistutti hänestä ja valitti samalla hänen aikaista kuolemaansa.

Hänen haudalleen pystytti Hiski komean patsaan, yhtä komean kuin vainaja oli ensimmäiselle miehelleen pystyttänyt. Molemmat haudat sijaitsivat kirkkomaan reunassa tuuheiden puiden suojaamina. Siihen silmäili Hiski itselleenkin viimeisen leposijan. Hänen hautansa sopi reunimmaiseksi, siten emännän tuli olemaan keskessä, heidän kahden välillä. Asiasta oli ollut puhetta jo emännän eläessä.

— Sinun paikkasi on siinä reunassa. Eikö niin? oli emäntä sanonut.

— Niinpä tietysti, vastasi hän.

Suru kesti aikansa, oli pakko tottua unhottamaan ja kiintyä todellisuuteen. Mutta kesken unhotusta ja elämän todellisuuttakin sairasti Hiski silmin nähtävästi jonkinlaista levottomuuden tautia. Häntä ei näyttänyt mikään tyydyttävän. Missä vain oli myllertämisen varaa, siihen iski hän kiinni, olipa se sitte pellon sivulla olevaa kivikkoa tai kuivaamatonta suota. Hän oli aina jalkeilla, aina valveilla. Aikansa myilerrettyään maita, ryhtyi hän rakennuksien kimppuun. Riihet, tallit, navetat ja kaikki pahaiset ladotkin rakennettiin uudestaan, toisia siirrettiin uusille paikoille, eräitä suurennettiin, eräiden rakennetta muodosteltiin, entiselleen ei jäänyt mikään.

— Niinhän sinä pyörit kuin tuulispää, huomautti kerran Jopi, renkivouti.

Tämä oli Hiskin paras ystävä. Heidän ystävyytensä oli peruisin jo Hiskin renkivuosien ajoilta. Jopi oli luonteeltaan filosoofi: s.o. pyrkimätön. Hänen viisausohjeenaan oli, kunhan on millä elää aamusta iltaan, ei muuta tarvita. Nojaten viisausohjeesensa nai hän nuorena. Hiskin mennessä Ranta-Jussilaan renkivoudiksi oli Jopilla jo tuvallinen lapsia. Kun sitte Ranta-Jussilan isäntä kuoli ja kun jo kuiskailtiin hänen seuraajastaan, lausui Jopi kohdatessaan entisen toverin: jos sinun hyvin käy, muista minua. Ja sitä lausuessa kiilsi Jopin silmäkulmassa jotakin. Hullukin huomasi että kiilto merkitsi alastomia, nälkäisiä lapsia.

Hiski ei ystävän pyyntöä unhottanut, isännäksi kohottuaan teki hän Jopista renkivoudin Ranta-Jussilaan ja pelasti hänen lapsensa nälästä ja alastomuudesta —.

— Pyörit kun tuulispää, sanon toistekin, jatkoi Jopi puhetta kiltinsävyisesti, kuten hänen tapansa oli. Minä sinun sijassasi ostaisin varpaisiin saakka ulottuvat ketunnahkaturkit enkä tekisi muuta kun pyhinä ajeleisin kirkkoon kaksi orhitta edessäni ja hopeahelainen piippu hampaissani.

Hiski ei hymyillyt edes piloillaan.

Rakennustouhuista selvittyään rupesi hän ajamaan valistuksen aatetta. Suuri kylä oli ilman kansakoulua. Kouluiässä olevia lapsia oli paljo, mutta vain harvat käyttivät hyväkseen etäämpänä olevaa kirkonkylän kansakoulua; oma koulu oli siis kipeään tarpeesen. Isännät ensin vastustelivat Hiskin tuumia, mutta tarkemmin perehdyttyään niihin, rakennuslainaehtoihin y.m., suostuivat he. Oikeudellisien asianhaarojen vuoksi ei Hiski voinut, vaikka hänen mielensä paloi, lahjoittaa koululle tonttimaata, mutta hän lahjoitti sen sijaan rahaa, jotta tonttimaa kuitenkin saatiin ilmaiseksi. Kivijalan ja ensimmäisien perustuksien laskemisesta saakka valvoi hän töiden suoritusta, jotta kaikki tuli tehdyksi huolellisesti. Omilla kustannuksillaan tasoitti hän koulun ympäristön, hankki sinne hedelmä- ja koristepuita, ja kun koulu alkoi vaikutuksensa, oli Ranta-Jussilan isännällä tuhka tiheään asiaa käydä opettajaa tapaamassa ja tiedustelemassa, eikö koulun ympäristöllä olevien viljelyksien vuoksi tarvitsisi ryhtyä tuohon ja tähän puuhaan.

Satunnaisen asian vuoksi joutui hän kerran pistäytymään köyhäintaloon. Matkalla muisti hän että olikin hänen syntymäpäivänsä. Sitä ei oltu milloinkaan vietetty erikoisemmin, Ranta-Jussilassa kun aina vältettiin kaikkea komeilemista ja ylellisyyttä. Köyhäintalon johtajan kanssa puhellessa sitte Hiskin käsi solahti povilakkariin, hän näytti tuokioksi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Joku mieleinen tunne kuvastui hänen vakaviin kasvoihinsa, joissa ei iloista hymyilyä oltu nähty sitte emännän kuoleman.

— Muistinpa parahiksi, että tänään on syntymäpäiväni.

Hiski veti lompakostaan esiin setelin, hänen kasvojensa hymy elehti yhä valkeammaksi.

— Käyttäkää tämä hoitolaisten iloksi tänään.

Se ei jäänyt ainoaksi kerraksi, köyhäintalossa vietettiin monasti vuoteen pikku juhlat Ranta-Jussilan lahjoittamilla seteleillä. Viimemainitun nimi alkoi tulla tunnetuksi kaikkein puutteenalaisten kesken. Eikä aikaakaan, kun alkoi käydä niin, että jos tauti tappoi mökkiläisen lehmän tai kitutalon isänniltä puuttui panna siemen peltoon, niin molempien tie livisti Ranta-Jussilaan. Sieltä ei avutta lähtenyt kukaan. Oli puute sysien tai seppien syy, aina oli Hiski yhtä herkkä auttamaan. Ujoja hädänalaisia auttoi hän pyytämättä. Missä vain puute ja kurjuus hänen lähistössään tuli tiedoksi, ei hän saanut lepoa ennenkuin hän joko välillisesti tai välittömästi, joko tuntemattomana tai julkisesti oli rientänyt apuun.

Hänellä näytti riittävän aikaa kaikkeen. Ranta-Jussilan maanviljelys ja karjatalous oli mallikunnossa, mutta silti kerkesi isäntä olemaan mukana joka taholla missä vain toimintakykyistä järkimiestä kaivattiin. Kunnallisia rientoja harrasti hän innokkaasti, usein valittiin hänet luottamustoimiin, mutta hyväntekeväisyys kuitenkin muodostui aikaa myöten hänen elämänsä silmään pistävimmäksi ominaisuudeksi. Sitä hän harrasti eritoten, harrasti niin lämpöisesti että joskus näytti siltä, kuin olisi hän olettanut elettävän päivän ja torjuttavan puutteen viho viimeiseksi ja ettei hänellä huomenna enää olisi ollut tilaisuutta lievittää kärsivän puutetta.

Mutta ajan ratas pyöri ja pyöri, noin kaksikymmentä vuotta oli kulunut emännän kuolemasta. Hiskin tytär oli jo naitu ja Ranta-Jussilassakin oli jo muutaman vuoden keikkunut talouden ohjissa nuori emäntä, hänen poikansa vaimo. Kun Hiski eräänä aamuna heräsi, tuntui hänen päänsä painavalta. Oli vielä varhainen, linnut visertivät riemukkaasti puutarhassa. Viserryksiä kuunnellessa rupesi häntä jälleen unettamaan; hänen ruumiinsakin tuntui kumman väsyneeltä ja painavalta. Kiepsahdettuaan nukkumisen jälestä istumaan sängyn laidalle, silmäsi hän seinäkelloon. Se näytti kahdeksan.

Jo oli kummat, kun uni kerran veti häntä nenästä.

Hän koki pukeutua, mutta jalat kieltäytyivät tottelemasta. Vain suurilla ponnistuksilla voi hän liikkua sen verran, että sai puetuksi ylleen. Matta kun hän yritti kävellä, tuntui ruumis kiven painavalta, ja samaan kummaan veti pääkin; oli vaikea tuntea kumpaakaan omaksi.

Hiskiä rupesi jälleen unettamaan, hän oli niin väki väsynyt.

Unettamista kesti moniaita päiviä, Hiski oli valveilla vain jonkun tunnin, ja hän valitti myötänään ruumiinsa ja päänsä painavuutta. Viikon kuluttua hän jo käveli tupaan, mutta jäi rahille istumaan, jatkamatta kävelyään vainioille, kuten kamarista lähtiessään oli hankkinut. lltapuolla poistui hän, silmäiltyään pari tuntia Ranta-Jussilan peltoja, joista osa näkyi tuvan ikkunaan. Huomissa uudisti hän saman kävelyn, katseli ikkunasta samaan suuntaan, toisti eiliset sanansa, että hänen ruumiinsa ja päänsä tuntui niin painavalta, ja katosi sitte omaan asuntoonsa.

Tätä jatkui vuoden. Vaikka liikkuminen näytti kysyvän yhä suurempia ponnistuksia, ilmaantui Hiski säännöllisesti joka päivä yhdentoista tienoissa peräikkunan ääreen. Jos poika tai miniä meni lähelle puhuttelemaan häntä, kuului ainainen valitus, että hänen päänsä ja ruumiinsa tuntuivat niin ihmeen painavilta.

Muuhun ei hänen huomionsa enää kiintynyt.

Eräänä päivänä ei hän sitte ilmaantunutkaan sijalleen ikkunanpieleen. Miniä muisti kaivata häntä.

— Mitenkähän isän laita on? virkkoi hän miehelleen, joka tuli etsimään jotakin heinäkoneen meisseliä. Menehän katsomaan.

Poika meni isän kamariin. Kädet ristiin asetettuina rinnoille makasi isä sängyssä, mutta silmät olivat kirkkaammat ja tajuisemman näköiset kuin monesta aikaa ennen.

— Mitenkä isän pään laita on tänään?

— Terve, aivan terve.

Vastaus lausuttiin tunteellisella, vaikka heikolla äänellä.

— Tahtooko isä tavata Elviä?

— Tahdon.

— Milloin?

— Tänään. Minä sanon hyvästit teille kaikille.

Illalla seisoi poika, tytär ja miniä Hiskin vuoteen ääressä. Tyyneyden avulla kykeni viimemainittu vielä pysyttelemään istuvassa asennossa, vaikka voimat olivatkin jo aivan lopussa ja vaikka hänen joka jäsenensä tutisi ja vapisi. Kasvojen kauneudesta oli vieläkin heikko kuvastus jälellä, huolimatta siitä että posket olivat painuneet syviin kuoppiin, otsa oli surkastunut keltaiseksi ja valkoinen parran sänki peitti luiset leuat.

— Käykää hakemaan Jopi tänne.

Poika ja tytär katsoivat kysyvästi isäänsä, mutta tämä uudisti käskyn. Kun vanha renkivouti, joka jo tutisi ja vapisi hänkin, oli saapunut kuolevan isäntänsä luo, virkkoi viimemainittu:

— Olen kutsuttanut sinut, Jopi, todistajaksi kuulemaan minun viimeisen tahtoni, jonka toteuttajiksi määrään poikani ja tyttäreni. Kysymyksessä ei ole kulta eikä maallinen hyvyys...

Sairaan ääni viehkeytyi, hänen jäsenensä herkesivät tutisemasta, hän puhui kauan, levähtäen tuokion, milloin voimat rupesivat pettämään, kunnes asia, joka oli hänen sydämmellään, oli selvitetty monine sivuseikkoineen.

Tytär itki ääneen, kun sairas vihdoin lopetti.

— Miksi sillä lailla?

— Miksi? Miksi? kuului pojan ja miniänkin suusta.

— Teidän asianne ei ole kysyä, vaan totella.

— Isä, isä, parkui tytär, sinä et ymmärrä mitä teet.

— Lapsi, vastasi kuoleva, sulkien silmänsä tuokioksi sekä hymyillen murtuneesti.

Kun hän jälleen katsoi ympärilleen, näki hän pelkkiä kyyneleisiä kasvoja. Ne eivät näyttäneet häntä liikuttavan. Kohdistaen poikaansa läpitunkevan katseen virkkoi kuoleva helähtelevällä äänellä sekä suorentaen tutisevaa ruumistaan:

— Vannotko täyttäväsi minun tahtoni?

— Vannon.

Kuoleva sulki silmänsä ja näytti nukahtavan.

— Nyt on minun hyvä olla, nyt en minä tarvitse enää mitään, supatteli hän hiljaa itsekseen, ja hänen kasvoiltaan oli kadonnut murtumuksen ilme.

Yöllä hän kuoli. Väsyneen tavoin, joka on saanut kyllikseen päivän vaivoista, nukkui hän hiljaa ja kivutta, päästäen viime silmänräpäyksessä vain pitkän huokauksentapaisen, merkiksi että henki oli jättänyt tilapäisen asuntonsa.

Ylihuomissa hän jo saatettiin hautaan.

Surusaatto ei ollut loistava. Vanha renkivouti ajoi ruumista, jälessä seurasi poika emäntineen ja tytär miehineen sekä vainajan merkinnän mukaan kantajiksi pyydetyt isännät. Kelloja ei soitettu saattokulkueelle, sen oli kuoleva nimenomaan määrännyt.

Hauta oli rivihautoja, jommoisia käyttävät köyhät.

Joukko köyhäintalon asukkaita, jotka jollakin tavoin olivat saaneet tiedon Ranta-Jussilan isännän hautaamisesta, oli saapunut kutsumattomina vieraina tilaisuuteen. Ne parkuivat ääneen hyväntekijänsä kuolemaa. Jotkut asettuivat toimituksen kestäessä polvilleen rukoilemaan, toiset, tuskan väänteet kasvoillaan, hiljaa valittivat ja peittivät käsillä silmänsä, ikäänkuin haudan ja kirstun näkeminen olisi kauhistuttanut heitä.

Kun vanha kirkkoherra oli vihkinyt ruumiin maan omaksi, puhui hän vapisevin äänin särjetystä sydämmestä, jota ei Jumala milloinkaan hylkää.

Haudan peittämiseen ottivat osaa köyhäintalon asukkaatkin. Käsillään kaapivat he soraa Ranta-Jussilan kirstun yli, hiljaa parkuen ja mutisten rukouksia.

Vierekkäin Ranta-Jussilan isännän kirstun kanssa oli toinenkin, kimröökillä mustaksi tuhrittu kirstu. Se oli edellisenä päivänä laskettu hautaan ja oli vain osaksi peitetty.

— Ken siinä makaa? kysyi renkivouti haudankaivajalta.

— Joku Eeti-niminen työmiehen vaimo.

Molemmat kirstut kätkeytyivät.

Ranta-Jussilan haudalle ei pystytetty mitään muistomerkkiä, siinä leviää vain tasainen maa, jonka yli katse liukuu pysähtymättä, levähtämättä.

SYDÄNTARINA.

monta, monta vuotta sitte eli muutamassa suurta puutavaraliikettä harjoittavassa rannikkokaupungissa vanha konttorinsiivoojatar. Hänen nimensä oli ollut ennen pelkkä Jenny. Silloin oli hän nuori ja punaposkinen, ja hänellä oli sulhokin, nuori merimies, mutta viimemainittu joutui aaltojen saaliiksi, ja kun vuodet vierivät, kuihtuivat ruusut Jennyn poskilta, ja sitte hänelle hommattiin omahinen asunto ja konttorinsiivoojattaren toimi. Ja häntä ruvettiin kutsumaan "vanhaksi Jennyksi". Asianomaisesta tuo oli yhdentekevä, hänen nuoruutensa oli kaikissa tapauksissa mennyttä, muistuttipa maailma siitä tai ei.

Mutta vaikka nuoruus ja ruusut olivatkin menneet, oli vielä sentään jälellä Manne, veljentyttären poika, jonka isä oli kirvesmies. Kun lapsia oli paljo, pääsi Manne tädin hoitoon. Mitä poika oli hoitajalleen, ei ole helppo ihmiskielen sanoa. Nähkääs, kaikki se mikä aikoinaan olisi kohdistunut soreaan merimieheen, kohdistui sittemmin veljenlyttären poikaan.

Manne alotti uransa juoksupoikana, yleni siitä konttorioppilaaksi, kunnes eräänä kauniina päivänä aivan kiltisti valtasi uran ylimmän sijan, joka merkitsi sitä, että hänestä tuli konsuli Hartin liikkeen ensimmäinen kirjanpitäjä.

"Vanha Jenny" selitti kohoomisen merkityksen hyvin havainnollisesti. Liikkeen pää oli konsuli itse, rahastonhoitaja oli hänen oikea kätensä, ensimmäinen kirjanpitäjä hänen vasen kätensä. Se oli silmän huomattava kolmiyhteys. Ja pormestari ja kaupungin muut herrat toistivat totilasiensa ääressä, mitä "vanha Jenny" oli lausunut, ja vakuuttivat että sen älykkäämpää ja pätevämpää sukkeluutta ei oltu kaupungissa lausuttu sen perustamisajoista saakka.

Manne oli kiltti mies, aivan harvinaisen kiltti. Hän oli ehdottomasti raitis, hän ei suvainnut tupakoimista eikä liioin käynyt kauppiasklupissa skruuvaamassa, kuten muut ensimmäiset kirjanpitäjät tapasivat tehdä. Mutta olipa hän sitte suosittukin. Kaupungin kaikki hienot neitoset olivat hänen läheisiä tuttaviaan. Hän oli sinän-tuttu ylhäällä ja alhaalla, tukkukauppiaan tyttärien ja leipurin myyjättären kanssa, kaikki suosivat häntä, kunnioittivat häntä ja luottivat häneen, erittäinkin ryyppyyn, sikaariin ja skruuviin nähden. Mutta kaikessa oli joku hieno raja ja viiva, jonka yli ei milloinkaan astuttu. Neitoset olivat joka tilaisuudessa suosiollisia, kunnioittavaisia ja luottavaisia, mutta samalla saavuttamattoman etäisiä. Puhutellessaan ja nauratellessaankin niitä tunsi Manne, miten hän aina vain etääntyi siitä viivasta, jonka yli olisi ollut astuttava uljaasti joko voittajana tai voitettuna.