Part 1

language: Finnish

KANKURIT

5-näytöksinen näytelmä 1840-luvulta

Kirj.

GERHARD HAUPTMANN

Suomentanut

Kaarle Halme

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1906.

HENKILÖT:

DREISZIGER, tehtailija. NEUMANN, rahastonhoitaja. PFEIFER, toimitsija. KONTTOORIPOIKA. BÄCKER | BAUMERT | REIMANN | Kankureita. HEIBER | VAIMO | POIKA | Mies- ja naiskankureita.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Avara, harmaa huone Dreiszigerin talossa Peterswaldaussa. Paikka, jonne kankurit jättävät valmiita töitänsä. Vasemmalla verhoten akkuna, perällä lasiovi, oikealla samallainen ovi, josta kankurit, vaimot ja lapset taukoamatta tulevat ja menevät. Kaikilla seinillä on kangashyllyjä. Oikealla seinustalla on penkki, jolle kankurit ovat panneet töitänsä. Järjestyksessä astuvat he esiin töitänsä tarkastuttamaan, jota työtä hoitaa toimitsija Pfeifer, seisten suuren pöydän takana. Tarkastuksessa käyttää hän sirkkeliä ja suurennuslasia. Tarkastuksen tapahduttua asettaa kankuri kankaansa vaa'alle, jolla konttooripoika sen punnitsee, heittäen sitten kankaan hyllylle. Pfeifer huutaa kuuluvasti joka kerta rahastonhoitaja Neumannille, joka istuu pienen pöydän ääressä, miten iso työpalkka on maksettava.

On kuuma päivä toukokuun lopulla. Kello osoittaa kahtatoista. Suurin osa odottavista kankureista näyttää ihmisiltä, jotka ovat saapuneet tuomioistuimen eteen, odottaen tuskallisessa tunnelmassa päätöstä elämästä ja kuolemasta. Kaikilla on samallainen, kerjäläismäinen, masennettu ja nöyrä käytös. He ovat, alituista nöyryytystä kärsien, tulleet tietoisiksi siitä, että he korkeintaan voivat olla siedettäviä. Sentähden tekeytyvät he niin pieniksi kuin suinkin. Tämän lisäksi ilmenee heidän kasvoillaan toivottomuuden ja kalvavan mietiskelyn leima. Miehillä on ylipäänsä kääpiömäinen vartalo ja sisäänpainunut rinta. He ovat ryiskeleviä, kurjia rujoja. Väri heidän kasvoillaan on likaisen harmaa ja heidän säärensä ovat koukistuneet alituisesta kangastuolissa istumisesta. Vaimot ovat kuihtuneita, kuivettuneita ja väsyneitä olioita, puettuina mitä kurjimpiin risoihin. Miehillä on sentään edes paikattuja riekaleita, ja kurjuudestaan huolimatta on heissä jonkun verran säälittävää arvokkuutta. Muutamat nuoret tytöt ovat jonkun verran viehättäviäkin. Sen vaikuttaa heidän kaunis kalpeutensa, vartalon sirot muodot ja suuret, avonaiset, kaihomieliset silmät.

NEUMANN (laskee rahoja).

Siitä tulee kuusitoista hopeagrosseniä ja kaksi pfenningiä.

VAIMO (30-vuotias ja kovin kuihtunut, ottaa rahat vapisevin käsin).

Kiitoksia vaan!

NEUMANN (huomaa, että nainen jää paikalleen).

Noo? — Eikö ole oikein?

VAIM0 (liikutuksella, rukoilevasti).

Parisen pfenningin etumaksun minä niin haineesti tarttisin.

NEUMANN

Ja niinä tarvitsisin pari sataa taalerfa. Jos tarpeet saisivat määrätä, niin — (maksaa jo eräälle toiselle kankurille. Lyhyesti). Etumaksuista päättää herra Dreisziger itse.

VAIMO

Voisinko sitte saada puhutella herra Dreiszigeriä itteä?

PFEIFER (Entisen kankurin tunnusmerkit ovat hänessä jäljellä, vaikka hän nyt on hyvinvoipa ja huolella puettu. Nuuskaa paljon. Huutaa ärtyisesti).

Olispa, jukoliste, herra Deiszigerillä sitte paljo tekemista, jos hän itte sekaantuisi kaikellaisiin jonnin joutaviin. Sitävartenhan me olemme täällä. (Tarkastelee suurennuslasilla). Jukoliste! Täällä käy viuka. (Kiertää paksun huivin kaulaansa). Sulkekaa ovi, kun tulette sisään!

KONTTOORIPOIKA (kuuluvasti Pfeiferille).

Sama jos seinille puhuisi.

PFEIFER

Auttais yhtä hyvin. — (Muuan kankuri asettaa kudoksensa vaa'alle). Jos te edes kelpaisitte johonki! Solmuja ihan täynnä! Minä en voi kattella tommosta hutiloimista!

BÄCKER (harvinaisen voimakasrakenteinen kankuri, jonka esiintyminen on vapaata, melkein röyhkeäta, on tullut sisään. Hänet huomattuaan, katsovat Pfeifer, Neumann ja konttooripoika merkitsevästi toisiinsa).

Lempo soikoon! Tässä sitä taas saa hikoilla kuin paistinuunissa.

REIMANN (puoliääneen).

Niinpä niin! Sadetta kaipaisi tämä helle.

BAUMERT (tunkeutuu tungoksessa sisään ja nilkuttaa penkin luo, jolle asettaa kudoksensa, sekti istuu itse Bäckerin viereen, pyyhkii hikeä).

Onpa tuota jo vähän levon tarpeessa.

BÄCKER

Lepo on totisesti parempi kuin lantit.

BAUMERT

Kyllähän se lanttikin tekee hyvää. Päivää muuten, Bäcker!

BÄCKER

Hyvää päivää, setä! Tässä sitä taas saa odotella noljailla tavallisuuden mukaan.

BAUMERT

Siitä he viis veisaavat. Kankuri odottakoon vaikka koko päivän. Kuinka vaan kulloinkin.

PFEIFER

Tukkikaa suunne siellä! Eihän täällä kuule edes omaa ääntään. (Reimann jättää kangaspakkansa Pfeiferille).

BÄCKER (hiljaa).

Kylläpä hän tänään taas on hyvällä päällä.

PFEIFER (Reimannille).

Enkö minä ole sanonu, että kudos on paremmaksi harjattava! Tällaista huolimattomuutta! Täällähän on langanpäitä, oljenkorsia ja vaikka minkälaista rojua.

REIMANN

Minä tarttisin uudet atunat.

KÖNTTOORIPÖIKA

Se ei o' täyspainoinenkaan.

PFEIFER

Kauniita kankureita nykyään! Hukkaan menee kaikki loimet. Sus siunatkoon! Toista oli mun aikanani. Tuollaisesta öisin saanu mestariltani kelpo selkäsaunan. Silloin oli toisella tavalla kutomateollisuuden laita. Silloin täytyi jokaisen taitaa tehtävänsä. Ny' käy kaikki jalkojansa myöten. — Reimannille kymmenen hopeagrossenia.

RElMANN

Sitenhän vähennetään kokonainen naula.

PFEIFER

Ei o' aikaa! Selvitetty! — Paljoko siellä on?

HEIBER (antaa kankaansa. Puoliääneen, kiihkeästi).

Antakaa anteeksi, herra Pfeifer! Minä pyytäisin niin kovin nöyrästi, että te olsitte niin hyväntahtonen, että vapauttasitte mun suorittamasta entistä etusaantiani tällä kertaa.

PFEIFER (mittaa ja tarkastelee, ivallisesti).

Tietysti! Tämä näyttää kauniilta! Puolet kudoksesta näkyy jääneen kangaspuihin.

HEIBER (jatkaa).

Minä niin mielelläni maksasin sen ensi viikolla. Tällä viikolla piti mun olla kaksi kokonaista päivää päivätöitä tekemässä. Muija vielä lisäksi makaa sairaana ja —

PFEIFER (heittää kankaan vaa'alle).

Taaskin vain paljasta hutiloimista! (tarkastelee uutta kangasta). Senkin kopelokoura! Paikoin leveätä, paikoin kapeata, paikoin taas on loimi ollu liian kireellä ja epätasaisesti kaiteeseen pantuna. Ei tarpeeksi montaa lointa tuumalla. Mihin jäännökset o' joutuneet? Onko, sanon minä.

HEIBER (seisoo nöyränä ja avuttomana, sekä alkaa itkeä).

VAIMÖ (on katsellut jäykillä silmillä ympärilleen, ikäänkuin apua etsien, kääntyy rukoilevana rahastonhoitajaan).

Kohta minä en saata enää — mulla ei o' enää mitään neuvoa, jollette tahdo olla niin hyvä, että annatte mulle hiukan etumaksua. — Sus siunatkoon, Sus siunatkoon!

PFEIFER (kirkuu.).

Hiiteen ulvomasta! Jätä sinä Jesus rauhaan! Tavallisesti ei ollenkaan olla Jesuksen tarpeessa, Parempi jos hoitaisit miestäsi, ettei hän alituiseen saisi kapakassa istuskella. — Me emme voi antaa mitään etumaksua. Meidän täytyy tehdä tili rahoista. Ne eivät ole meidän omiamme. — Ken vain ahkeroitsee ja osaa tehtävänsä, sekä tekee sen Herran pelossa, hän ei, jukoliste, tartte mitään etumaksua. Sanottu ja päätetty!

NEUMÄNhi

Vaikka Bielaun kankurit saisivat nelinkertaisen palkan, niin tuhlaisivat he kuitenkin kaikki, ja sentään velkaantuisivat.

VAIMO (lujaa ja ikäänkuin vedoten läsnäolevien oikeudentuntoon).

Minä en o' laiska, mutta minä en tätä enää kestä; Jo kahdesti on mulla ollu verensyöksy. Eikä miehenikään laita o' sen parempi. Myötäänsä sekin sairastelee. Eikä sairaudestaan kukaan väkipakolla loppua saa... mutta työtä sentään yritämme ihan hengen edestä. 'Minä en o' silmääni uneen ummistanu useaan viikkoon — mutta tulishan tästä taas hyvä, jos vain saisin heikkouden ruumiistani karkkoomaan. — Ajatelkaa edes vähä meidän tilaamme! (pyytää itsepintaisesti, mielistelevästi). Olkaa ny' kilttiä ja antakaa mulle pari grossenia tämä kerta!

PFEIFER (häiriytymättä).

Fiedlerille yksitoista hopeagrossenia.

VAIMO

Pari pahaista grossenia vain, että saisimme hiukan leipää. Me emme saa enää velaksi — ja kun on sellainen iso iapsiliuta.

REIMANN (ei ole koskenut rahoihin,'jotka rahastonhoitaja on hänelle laskenut).

Mutta me olemme aina saanu kakstoista: ja puoli grossenia kudoksesta.

PFEIFER (huutaa hänelle).

Ellei se sovi Reimannilie, niin sopii vain sanoa. Kankureita kyllä löytyy — vieläpä parempiakin kuin Reimaan. Täydestä painosta maksetaan myöskin täysi palkka.

RElMANN

Minunko kankaani ei olsi täyspainoinen —?

PFEilFER

Jös vain tuodaan virheetön kudos, niin'ei tilityskään o' virheellinen.

REIMANN

Minun kudoksessani ei voi olla moitteen sijaa — se on vallan mahdotonta.

PFEIFER (tarkastaessaan uutta kahgasta).

Aina puhtaan leivän syön, Jos vain puhtaan, teen ma työn.

HEIBER (on Pfeiferin läheisyydessä vaaninut sopivaa tilaisuutta. On naureskellut Pfeiferin jutuille: Puhuttelee Pfeiffefiä entiseen tapaansa).

Minä pyytäisin kaikkein nöyrimmästi, eikö herra Pfeifer tahtoisi olla niin hyvä ja armollinen, ettei tällä kertaa pidättäisi mun, yhden grossenin etusaantiani. Meidän muija ei o' ollu jalkeilla sitte pääsiäisen. Hän el voi minkään näköistä työtä tehdä — joten mun täytyy erittäin palkata huittajatyttö; Sentähden minä —

PFEIFER (nuuskaa).

Heiber ei o' tässä yksin asioimassa. Toisetkin tahtovat tilinsä.

REIMANN

Semmosta oli loimi, kun sain sen. Semmosena myöskin tuoliin pantu ja alasotettu. E' minä voi parempaa lankaa kuin mitä mulle annetaan, takaisin tuoda.

PFEIFER

Ellei Reimannilie sovellu, niin sopii jättää loimen ottamatta. Työnpyytäjiä juoksee meillä päivät päästään.

NEUMANN (Reimannilie).

Eikö raha kelpaa?

RETMANN

Minä en mitenkään voi tyytyä siihen.

NEUMANN (välittämättä Reimannista).

Heiberille kymmenen hopeagrossenia. Pidätetään viiden grossenin etumaksu. Jäännös viisi grossenia.

HEIBER (menee esille, katselee rahoja ja pudistelee päätänsä aivan kuin ei ymmärtäisi miten menetellä. Noukkii sitten pitkäveteisesti ja huolellisesti rahat kouraansa).

Muija raukkaani. (Huokaa). Hoh, hoh, jaa!

BAUMERT (Heiberille).

Niinpä niin, Frans! Huokailla tässä saa kyllä tarpeekseen.

HEIBÉR (puhuu vaikeudella).

Sitte vielä tytärpoloinen makaa sairaana. — Mun piti viedä vähän rohtoja sille. Kurjuuden kitumista lie, mitäs muuta.

BAUMERT

Jokaisella on kärsimyksensä. Kun kerran köyhyyteen on joutunu, niin joutuu myös onnettomuudesta onnettomuuteen. Eikä siihen löydy apua, eikä loppua.

HEIBER

Mitä sulla on tuossa käärössä?

BÄUMERT

Kun olimme aivan ilman ruokaa, niin täytyi antaa tappaa pieni koira parkamme. Paljon siinäkään ei ole syötävää — olihan sekin raukka jo melkein kuoliaaksi nälkiintyny. Se oli herttainen pikku koiru. Itte en sitä voinu tappaa. Siihen mulla ei ollu sydäntä.

PFEIFER (on tarkastanut Bäckerin kankaan, huutaa).

Bäcker, kakstoista ja puoli grossenia.

BÄCKER

Se on kurja almu, vaan ei mikään palkka.

PFEIFER

Se kun on saanu asiansa toimitetuksi, voi lähteä. Täällä tuskin voi liikkua.

BÄCKER (toisille, hillitsemättä ääntään).

Se on kurja juomaraha, eikä mitään muuta! Varhaisesta aamusta saa tässä istua ja polkea myöhäiseen yöhön asti. Kun sitte tällä tavalla on hikoillu ja pohtinu kangastuolissa kahdeksantoista päivää, jotta iltasilla on ollu hiestä märkä, kuin uitettu koira, sekä tomusta ja kuumuudesta tukehtumaisillaan, niin silloin on voinu kokoon ahertaa kaksioista tuollaista lanttia.

PFEIFER

Pitäkää suu kiinni täällä!

BÄCKER

Kyllä kestää ennenkuin minä opin tukkimaan suuni sinun edessäs.

PFEIFER (huudahtaa kiukustuneena).

Senpä tahtoisi nähdä! (Menee peräovesta huutamaan konttooriin).

Herra Dreisziger, herra Dreisziger, tahtoisitteko tehdä hyvin ja tulla silmänräpäykseksi —

DREISZIGER (tulee. Neljänkymmenen vuotias, lihavahko ja ahdashenkinen. Ankaran näköinen).

Mitä — mistä on kysymys, Pfeifer?

PFEIFER (kantelevasti).

Bäcker ei tahdo sulkea suutaan, kun käsketään.

DREISZIGER (tarkastelee ylpeänä ja pidätetyllä kinkulla Bäckeriä).

Vai niin — Bäcker! — (Pfeiferille) Onko se tuo tuossa? (Virkailijat myöntävät).

BÄCKER (julkeasti).

Niinpä niin —, herra Dreisziger! (Osoittaa itseään). Tässä on tuo — (osoittaa Dreiszigeriä) ja tuossa on tuo!

DREISZIGER (raivossa).

Kuinka uskallat, mies!

PFEIFER

Hän tanssii jäällä siksi kunnes putoo railoon.

BÄCKER (karkeasti).

Tuki paikalla roskainen suusi, verenimijä! Äitisi on mahtanu olla luudalla ratsastava noita, koska on synnättäny sinunlaisesi perkeleen.

DREISZIGER (silmittömässä raivossa. Karjuu).

Suusi kiinni! Paikalla suusi kiinni, tai muuten... (astuu vavisten lähemmäksi Bäckeriä).

BÄCKER (päättäväisenä).

Minä en o' kuuro. Kyllä kuulen vähemmänkin.

DREISZIGER (pakoittaa itsensä näennäiseen levollisuuteen).

Eikö tuo mies myöskin ollut mukana?

PFEIFER

Hän on bielaulainen. Ne ovat mukana kaikkialla, missä roistomaisuuksia harjoitetaan.

DREISZIGER (vapisevana).

Niinpä sanon minä teille: jos vielä kerran sattuu, että tuollainen puolijuopunut roistojoukkio kuljeksii minun taloni ohi — kirkuen tuota hävytöntä viisua —

BÄCKER

Verituomiota, tarkotatte kai?

DREISZIGER

Niin — jos minä vielä kerran saan kuulla sen, niin, sieluni kautta, otan minä yhden heistä kiinni ja jätän poliisimestarin haltuun. Ja jos minä saan kiinni sen, joka on sepittänyt tuon kurjan remputuksen —

BÄCKER

Se on ihana laulu, se!

DREISZIGER

Vaikene! Tai lähetän silmänräpäyksessä hakemaan poliisia. Kyllä teidän kaltaisistanne nulikoista pian selvitään. Olen selviytynyt pahemmistakin.

BÄCKER

Minä uskon myöskin, että pari, — kolme sataa kankuria kyllä pian "selviytyy" tuollaisesta tehtailijasta. Hänestä ei taida jäädä luunnystyrääkään jälelle.

DREISZIGER

Tuo mies ei saa koskaan enään mitään työtä meiltä.

BÄCKER

Jos minä näännyn nälkään kangastuolissa tai kujalla, lienee saman tekevä.

DREISZIGER

Ulos — paikalla ulos!

BÄCKER (lujasti).

Ensin tahdon minä palkkani.

DREISZIGER

Paljonko mies on saapa, Neumann?

NEUMANN

Kaksioista ja puoli grossenia.

DREISZIGER (tempaa rahat Neumannilta ja heittää ne pöydälle, jolta muutamia lantteja putoaa lattialle).

Kas tuossa — saat! — Ja nyt tiehesi — mutta nopeasti!

BÄCKER

Ensin tahdon minä palkkani!

DREISZIGER

Siinä on palkkasi — ja ellet nyt poistu, niin —

BÄCKER

Palkkani tahdon käteeni! Tähän tahdon palkkani! (lyö kämmeneensä).

DRÉIRZIGER (konttooripojalle).

Nouki rahat!

KONTTOORIPOIKA (noukkii rahat ja antaa ne Bäckerille).

BÄCKER

Kaikki pitää käydä hyvässä järjestyksessä! (Panee rahat kiirehtimättä kukkaroonsa).

DREISZIGER

No? — Täytyykö minun auttaa sinua ulos?

(Kankurien tiheässä ryhmässä tapahtuu hälinää. Kuuluu syvä huokaus, joku vaipuu lattialle. Kaikkien huomio kääntyy tähän uuteen tapahtumaan).

DREISZIGER

Miia se on?

REIMANN

Yksi kaatui —

BAUMERT

Pieni pojan pahainen —

HEIBER

Onko hän sairas, tai mikä häneen tuli?

DREISZIGER

Mitä tapahtui? Kaatuiko hän? (Lähenee).

BAUMERT

Kaatui kyllä. Tuossa! (Noin 8-vuotias poika makaa liikkumattomana lattialla).

DREISZIGER

Tunteeko kukaan häntä?

BAUMERT

Näkyy olevan Heinrichin Gustaf.

DREISZIGER

Missä ne ihmiset asuvat?

BAUMERT

Lähellä meitä. Hän käy illoilla soittelemassa kylällä ja päivät istuu hän kangastuolissa. Niitä on yhdeksän lasta.

HEIBER

Heillä on kauhea kurjuus.

REIMANN

Tupaan sataa ja tuulee.

HEIBER

Äidillä on tuskin kahden repaleet yhdeksälle lapselleen.

BAUMERT

No, poikaseni! Miten jaksat? Koetahan virkistyä!

DREISZIGER

Nostakaa hänet ylös. On anteeksi antamatonta huolimattomuutta päästää tuollaista heikkoa poikaa näin pitkille matkoille. Hankkikaa vähän vettä, Pfeifer!

VAIMO (auttaessaan poikaa).

Älä ny' huoli kuolla sentään!

DREISZIGER.

Tai konjakkia, Pfeifer, konjakki on parempaa!

BÄCKER (ovessa, ilkkuen).

Antakaa hänelle vähän leipää, niin kyllä hän paranee! (Menee).

DREISZIGER

Tuolle miehelle käy vielä huonosti — Auttakaa häntä, Neumann — hitaasti — noin — viekää minun huoneeseeni!

NEUMANN

Hän sanoo jotakin. Hän liikuttaa huuliaan.

DREISZIGER

Mitä tahdot, poikaseni!

POIKA (kuiskaa).

Minulla on — nälkä.

DREISZIGER (kalpeana).

Ei voi ymmärtää hänen puhettaan.

VAIMO

Hän sanoi, että —

DREISZIGER

No, sitten nähdään! Kiireesti vain! Hän saa levätä minun sohvallani. Saamme kuulla mitä lääkäri sanoo, (vie Neumannin ja vaimon kanssa pojan konttooriinsa. Heidän mentyään alkaa vilkas liike, aivan kuin koulupoikain kesken, opettajan poistuttua. Kaikki vapautuvat ja alkavat puhella).

BAUMERT

Bäcker oli aivan oikeassa!

HEIBER

Niin olikin. — Ei o' meikäläisille outoa, että joku silloin tällöin nääntyy nälkään —

REIMANN

Miten käyneekään taas talvella, kun palkat vieläkin pienentyvät.

BAUMERT

Ja perunasato on niin perin huono!

HEIBER

Ei tapahdu mitään muutosta. Kaikki me saamme kuolla nälkään.

BAUMERT

Parasta olis ripustaa ittensä kangastuoliin kuivamaan. (Reimaiinille). Mitä sulla on nyytissäs?

REIMANN

Hyppysellinen ryynejä. Myllykuorma ajoi mun edelläni ja yhdestä säkistä tippui tielle. Ajatteles sellaista onnea!

BAUMERT

Kakskolmattä myllyä käy Peterswaldaussa, mutta ei edes niiden tomut tule meidän osaksemme.

REIMANN

Kun vain säilyis miehuus, niin ehkä jaksais odottaa. Ehkä joskus tulis apukin jostain päin.

HEIBER

Nälästä ei miehuus pelasta. Vatta ei täyty, vaikka olis miehuutta kiveä puremaan. Eikö niin, Baumert?

DREISZIGER (y.m. tulevat takaisin).

Se ei ollut vaarallista. Poika virkosi jo. (Puhkuu liikutuksesta). Kauhean sydämetöntä tuollaista poikaa kohtaan, jonka tuulikin voi kaataa. On käsittämätöntä, että ihmiset — että vanhemmat ovat niin ajattelemattomia — että lähettävät tuollaisen pojan puolentoista penikulman päähän kantamaan kahta kangaspakkaa. Se on melkein uskomatonta! Täytyy määrätä sellainen sääntö, ettei koskaan oteta kankaita vastaan lapsilta. Tällaista ei enään saa tapahtua! — Kenen syyksi tämä lopulta jää? Tietysti meidän tehtailijoitten. Kaikkeenhan me olemme syypäät. Jos tuollainen poika sattuisi talvella jäämään lumikinokseen, niin kiertäisi parin päivän perästä hirmuinen historia sanomalehdissä. Isä ja vanhemmat, jotka ovat lähettäneet lapsen matkaan — ovat tietysti syyttömiä, jumala paratkoon. Mutta tehtailija — hän on syntipukki. — Kankuria kyllä sanomalehdet säälivät, mutta tehtailijaa on rökitettävä: hänellä ei ole sydäntä, ei lähimmäisen rakkautta. Hän on vaarallinen mies, jota jokainen sanomalehden juoksukoira voi purra sääreen. Hän elää komeasti ja antaa kankuri-raukoille nälkäpalkan. — Kukaan ei ajattele miten paljon huolta ja surua, unettomia öitä ja tuskaisia, toivottomia hetkiä hän saa viettää, voidakseen pitää liikettään pystyssä ja hanMiakseen työmiehilleen keskeytymätöntä työtä. Sitä ei kukaan ajattele. Miten käyttäytyi tuokin äskeinen lurjus, tuo Bäcker! Nyt hän luonnollisesti toitottaa mailmalle minun pohjatonta armottomuuttani. Vähimmästäkin syystä heitän minä kankurini ulos. — Onko se totta? Olenko minä niin säälimätön?

USEAT KANKURIT

Ette, herra Dreisziger!

DREISZIGER

En minäkään sitä usko. Mutta kuitenkin kuljeskelevat nuo lurjukset ympäri, lauleskellen ilkeitä loilujansa meistä tehtailijoista. He kirkuvat nälkäänsä, vaikka heillä on rahoja alituiseen ryypiskelemiseen. He voisivat käydä joskus katsomassa liinakankureita. He voivat puhua puutteesta. Mutta teillä, parkkumikankureilla on siihen määrään hyvät olot, että teillä on syytä kaikessa hiljaisuudessa kiittää jumalaa. — Minä kysyn kaikilta ahkeroilta ja kunnollisilta kankureilta, jotka ovat täällä: eikö kelvollinen työmies voi ansaita toimeentuloaan minun luonani — vai kuinka?

USEAT KANKURIT

Kyllä voi, herra Dreisziger.

DREISZIGER

Siinä näette. Bäckerin kaltainen mies sitä tietysti ei voi. Nyt minä neuvon teitä pitämään noita lurjuksia kurissa. — Jos minulle tulee vastahakoisuuksia niin lopetan kaikki. Minä hajoitan osakeyhtiön ja silloin saatte katsoa eteenne mistä työtä saatte. Tuo kunnon Räcker ei sitä teille antane — se kai on varma.

VAIMO (pyyhkii nöyrän matelevasti tomua Dreissigarin takista).

DREISZIGER

Liike käy aivan kurjasti, sen tiedätte itsekin. Minulla on vain menoja, vaikka pitäisi ansaita. Mutta jos minä tästä huolimatta pidän huolta siitä, että minun kankureillani on työtä, niin teen sen sillä edellytyksellä, että minun hyväntahtoisuuteni myöskin tunnustetaan. Tuhannet kangasröykkiöt täyttävät minun varastohuoneeni, eikä voi tietää jos milloinkaan saan ne myydyiksi. — Olen vielä kuullut, että suuri joukko kankureita näillä seuduilla kuljeskelee työttöminä, jonkatähden minä — no niin, Pfeifer kyllä selittää teille miten ajattelen tehdä. — Saatte kyllä tulla huomaamaan minun hyvän tahtoni — almuja minä tietysti en voi ryhtyä jakamaan — siihen minun varallisuuteni ei riitä, mutta minä voin jossain määrin noille työttömille hankkia tilaisuutta edes jonkinlaiseen ansioon. Tällainen toimenpide voi kyllä tuottaa minulle tavatonta vauriota, mutta sehän on minun yksinomainen asiani. Minä ajattelen näin: jos joku ei voi ansaita enempää, kuin juustopalasen leivälleen, niin on se joka tapauksessa parempi, kuin nälän näkeminen. Enkö ole oikeassa?

USEAT KANKURIT

Kyllä, kyllä, herra Dreisziger!

DREISZIGER

Sentähden olen minä valmistanut työskentelytilaisuutta vielä kahdelle sadalle kutojalle. Lähemmistä ehdoista tekee Pfeifer selkoa, (Aikoo mennä).

VAIMO (asettuu Dreissigerin tielle, puhuu hätäisesti, valittavasti ja tiukkaavasti).

Armollinen herra Dreisziger, minä mielisin pyytää suurimmalla nöyryydellä — ettekö tekis niin hyvin — mulla on ollu veren syöksy jo kaks kertaa.

DREISZIGER (nopeasti).

Puhutelkaa Pfeiferiä, muori kulta! Olen jo viipynyt täällä aivan liian kauvan.

REIMANN (astuu esiin. Loukkaantuneella ja syyttävällä äänellä).

Herra Dreisziger! Minun täytyy tosiaankin valittaa. Herra Pfeifer on — minä en o' koskaan saanu vähempää kuin kakstoista ja puoli grossenia kankaastani!

DREISZIGER (keskeyttää).

Tuossa istuu toimitsija! Hänen puoleensa on teidän käännyttävä — puhutelkaa häntä!

HEIBER

Armollinen herra Dreisziger! (Hämmentyy). Minä pyytäisin nöyrimmästi rukoilla — enkö minä mahdollisesti vois — eikö Pfeifer vois — enkö minä —

DREISZIGER

Mitä oikeastaan tahdotte? —

HEIBER

Tuo etumaksu, joka viime kerralla — minä tarkotan — kun minä —

DREISZIGER

En tosiaankaan ymmärrä teitä.

HEIBER

Minä olen totisesti niin kurjassa tilassa, että minä —

DREISZIGER

Se on Pfeiferin asia! Kääntykää häneen! Minä en voi — Tehkää selvä Pfeiferin kanssa! (Menee konttooriinsa).

KANKURIT (katselevat avuttomina toisiinsa ja peräytyvät huokaillen).

PFEIFER (alkaa tarkastuksensa).

No, paljoko sulla on?

BAUMERT

Paljoko sitte kudoksesta maksetaan täst'edes, herra Pfeifer?

PFEIFER

Täst'edes maksetaan vain kymmenen hopeagrossenia kudoksesta.

BAUMERT

No, sitä kelpaa kuulla! (Liikettä, kuiskauksia ja mutinaa kankurien keskuudessa).

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

BAUMERT. MUORI BAUMERT, hänen vaimonsa. AUGUST, heidän poikansa. EMMA, | heidän tyttärensä. BERTHA, | FRITZ, Emman äpärä. ANSORGE, mökkiläinen ja kankuri. MUORI HEINRICH, kankuri-vaimo. MORITZ JÄGER, palvellut sotilas, entinen kankuri-sälli.

Wilhelm Ansorgen mökki Kaschbachissa, Eulengebirgessä.

Pienessä, ahtaassa huoneessa, jonka korkeus likaisesta lattiasta mustuneeseen kattoon on tuskin kuutta jalkaa, istuvat kangastuoleissaan 22-vuotias Emma ja 15-vuotias Bertha Baumert. — Muori Baumert, köykistynyt akka istuu sängyn vieressä jakkaralla, puolarukki edessä. August, 20-vuotias, tylsämielinen, kapearintainen, pienipäinen ja hämähäkki-raajainen poika, istuu myös jakkaralla, puolaten. Papereilla ja oljilla paikatusta akkunasta paistaa ilta-aurinko tyttöjen vaaleille, hajanaisille hiuksille, paljaille, laihtuneille ja vahankeltaisille kauloille. Heidän pukunaan on karkealiinainen paita ja lyhyt, risainen hame. Muori Baumert on kuin luuranko. Kasvojen veretön nahka on kurtistunut, silmät sisään painuneet ja vetiset. Rinta litistynyt ja kaulajänteet näkyvissä. —

Huoneessa on uuni, sänky, pankko uuninvieressä ja muutamia pyhimyskuvia. Uunilla on lumppuja kuivamassa ja uunin nurkassa läjä kaikenlaista roskaa. Uunin pankolla on savi- ja keittoastioita, sekä perunan kuoria paperilla kuivamassa J.n.e. Kangastuolien vieressä puolakoreja. Perällä matala ovi, ilman lukkoa. Ovipielessä kimppu pajunoksia ja joukko rikkinäisiä koreja. Kangaspuitten tasaiset iskut ja syöstäväin helskähdykset saattavat aikaan suuren melun. Tähän sekaantuu vielä puolarukkien alituinen surina.

MUORI BAUMERT (valittavalla, väsyneellä äänellä, kun tytöt lakkaavat kutomasta ja kumartuvat kankaansa yli).

Joko ny' taas lanka katkes?

EMMA (solmitessaan).

Sellaista lankaa tämä —

BERTHA

Tässä kuteessa on alituista solmiamista.

EMMA

Missä kummassa hän voi viipyä näin kauvan? On jo ollu poissa yhdeksästä asti.

MUORI BAUMERT

Niin onkin. Missä kummassa viipyneekään?

BERTHA

Älä ny' äiti kulta noin kovin tuskaile!

MUORI BAUMERT

Eihän tässä o' muuta kuin tuskaa. (Emma alkaa kutoa).

BERTHA

Oles hiljaa, Emma!

EMMA

Mitä sitten?

BERTHA

Luulen jonkun tulevan.

EMMA

Ansorge kai tulee kotia. —

FRITZ (4-vuotias, avojalkainen ja risainen poika, tulee sisään itkien).

Äiti! Minulla on nälkä.

EMMA

Ekkös kuullu, mitä sanoin? Kohta hän tulee ja tuo leipää ja kahvia sinulle.

FRITZ

Missä vaari sitte on?

EMMA

Hän on tehtailijalle kankaita viemässä, Fritz pikkuiseni.

FRITZ

Saako hän sieltä leipää?

EMMA

Hän saa rahaa, jolla ostaa leipää.

FRITZ

Saako vaari paljo rahaa?

EMMA (äkäisesti).

Älä ny' lorua, poika! (Alkaa kutoa).

BERTHA

Me' sinä, August, kysymään Ansorgelta, eikö hän jo sytyttäis tulta. (August menee ja ottaa Fritzin mukaansa).

MUORI BAUMERT (melkein valittavalta, lapsellisella tuskalla).

Voi lapset, missä mahtanee hän viipyä? (Itkee). Kun vain ei olis poikennu krouviin.

EMMA

Älä ny' itke, äiti! Eihän isä o' sellainen.

MUORI BAUMERT (yhä enemmän peläten).

Mutta sanokaas, kuinka — kuinka sitte kävis — jos hän ei tulis kotia — jos ryyppäis kaikki rahat, eikä tois mitään kotia. Ei löydy hyppysellistä suolaa, eikä leivän muruakaan kotona — ja vähän puitakin pitäis saada. —

BERTHA

Rauhoitu ny' äiti, onhan ny' kuuvalo — otetaan August mukaan ja mennään metsästä noukkimaan rikkoja ja varpuja.

MUORI BAUMERT

Mutta jos metsänvartija saa kiinni teidät niin pieksee hän teitä.

ANSORGE (vanha kankuri, pitkä, koukkuinen luuranko. Hänen tukkansa ja partansa ovat leikkaamattomat. Pistää päänsä ovesta).

Mitä tahdotte?

BERTHA

Ettekö jo sytytä tulta?

ANSORGE (puhuu kuiskaamalla).

Onhan vielä hämyä.

MUORI BAUMERT

Pimeässäkö annat meidän istua?

ANSORGE

Täytyy tässä itteäänkin ajatella? (Menee).

BERTHA

Siitä näkee miten itara hän ori?

EMMA

Ei näe enää. Täytyy odottaa.

MUORI HEINRICH (tulee. 30-vuotias. Hänellä on nälkiintynyt, kurjuuden ja surun syömä ulkomuoto).

Jumal' antakoon taloon!

MUORI BAUMERT

Mitäpä asioitset?

MUORI HEINRICH (ontuu).

Sain lasinsirun jalkaani.

BERTHA

Tulkaa istumaan tänne! Koetan vetää pois. (Muori Heinrich istuu, Bertha asettuu polvilleen hänen viereensä ja alkaa tarkastella hänen jalkaansa).

MUORI BAUMERT

Mitä teille kuuluu, muori Heinrich?

MUORI HEINRICH (tyrskyy toivottomasti).

Ny' on kohta meidän elämämme lopussa. (Taistelee turhaan kyyneliään vastaan. Itkee hiljaa).

MUORI BAUMERT

Meille molemmille, muori Heinrich, olis parempi, jos hyvä jumala kutsuis meidät pois tästä maailmasta.

MUORI HEINRICH (ei voi enään hillitä itseään, vaan huutaa, hurjasti itkien).

Minun lapsiraukkani kuolevat kaikki nälkään! (nyyhkii ja valittaa). En tiedä enään mitään neuvoa. Koettipa kuinka päin tahansa. Olen raatanu itteni puolikuoliaaksi — mutta siitä ei o' mitään apua. Millä vois täyttää yhdeksän nälkäistä suuta! Millä jo! Illalla oli mulla pieni leivän syrjä, joka tuskin riitti kahdelle pienimmälle. En tienny kelle sen oisin antanu. Kaikki kirkuivat ympärilläni: äiti, minä — minä — minä — — — Tuskin ittekään pysyn enää jaloillani — kuinka käy sitte kun en enään nouse — Perunatkin pilas sade. Ei o' yhtään murenaakaan suuhun pantavaa.

BERTHA (on saanut sirun pois ja pessyt jalan).

Pannaan ny' riepu ympärille! (Emmalle). Etsipä jonkunlaista tilkkua!

MUORI BAUMERT

Ei o' meillä sen paremmin asiat, muori Heinrich!

MUORI HEINRICH

Sulla on kumminkin' tyttäresi, sulla on miehesi, joka voi tehdä työtä — mutta mun mieheni sai taas kaatuma-kohtauksensa ja makaa vuoteessa — makaa ja kärsii kauheita tuskia, joita ei voi kuvatakaan — ja aina sellaisen kohtauksen jälkeen saa hän maata kuitenkin kokonaisen viikon.

MUORI BAUMERT

Minun mieheni alkaa jo loppua hänkin. Hän tuntee sen jo rinnassaan ja selässään. Köyhtyneitä olemme myöskin ihan ihoon asti. Ellemme tänään saa muutamia grossenia, niin en ymmärrä kuinka käy.

EMMA

Voitteko ajatella, muori Heinrich! Niin ilman me olemme, että isän täytyi viedä pikku Ami-raukka tapettavaksi. Täytyi teurastaa koira, saadaksemme jotakin nälänhätäämme.

MUORI HEINRICH

Eikö teillä o' ainuttakaan kourallista jauhoja enää?

MUORI BAUMERT

Ei tomuakaan enää, eikä myöskään ainuttakaan suolaraetta.

MUORI HEINRICH

Sitte en tiedä — (nousee ja seisoo hetkisen mietteissään) en tosiaankaan tiedä, en tiedä mitään neuvoa. (Huutaa tuskassa ja raivossa). Oisin tyytyväinen, jos edes saisin vähän sianruokaa! Tyhjin käsin en voi palata kotia. Se ei käy. — Sitten armahtakoon minua jumala! Mitään muuta pelastusta ei tästä ole! (menee ontuen, astuen vasemmalla jalalla ainoastaan kantapäällä).

MUORI BAUMERT (huutaa varoittaen hänen jälkeensä).

Muori Heinrich, muori Heinrich! Älä ny' vain tee mitään tyhmyyksiä!

BERTHA

Ei hän ittellensä mitään pahaa tee. Ette kai sitä usko.

EMMA

Siten hän aina kåyttäytyy. (Istuu jälleen kangastuoliin. August tulee palava talikynttilä kädessään, näyttäen tietä isälleen, vanhalle Baumertille, joka laahaa lankapakkaa mukanaan).

MUORI BAUMERT

Sus siunatkoon sentään, isä! Missä olet ollu niin kauvan?

BAUMERT

Älä ny' heti purase! Anna mun ensin edes huoahtaa! Katteles tarkemmin, kenen tuon tullessani!

MORITZ JÄOER (on tullut sisåån. Hän on jäykkä, keskikokoinen, punaposkinen reservisotilas, husaarilakki kallellaan, ehjissä vaatteissa, kengissä ja paidassa, mutta ilman kaulusta. Tervehtii sotilaallisesti ja voimakkaalla äänellä).

Hyvää iltaa, täti!

MUORI BAUMERT

No, eipä ny' vielä! Joko sinä tulet takaisin? Etkä o' unohtanu meitä. Istuhan ny' toki! Tule tänne istumaan!

EMMA (puhdistaa hameellaan tuolin Jägerille).

Hyvää iltaa Moritz! Vielä kerran tulit köyhiäkin ihmisiä kattomaan.

JÄGER

Sanos mulle, Emma, onko se totta, että sulla on kakara, josta pian tulee sotilas! Mistä sellaisen olet ittellesi toimittanu?

BERTHA (hommaa isältään saamien ruokien kanssh piisin edessä. August tekee tulta).

Muistat kai sen — sen fingeniläisen kankurin?

MUORI BAUMERT