Part 3

Edusmies nauroi. »Te saatatte koko Nivernaisin vaaraan, ennenkuin minä sallin teidän lähteä.» Hänen äänensä oli hurja, ärisevä, niinkuin ärisee koira, kun siltä yritetään riistää luu. Mutta melkein samassa hän hillitsi tuon liian paljastavan sävyn. Hänen äänensä oli tasainen jälleen. »Tarkoitan, ennenkuin sallin teidän sillä tavoin panna itsenne vaaroille alttiiksi. Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, kansalainen. Mutta minä en ole pannut vaaraan omaa kaulaani pelastaakseni teidän kaulanne giljotiinin kidasta, jotta te ihan vallattomasti heittäisitte lahjani hukkaan. En suinkaan. Minä takaan teidän turvallisuutenne, ennenkuin teistä eroan.» Hän istuutui vihdoin.

»Mutta sanoittehan Pariisissa...»

»Vähät siitä, mitä minä Pariisissa sanoin.» Hänen äänessään oli vihainen mörähdys. Siinä oli taaskin koiran ärähdys, kun siltä tahdotaan riistää luu, jolla se on aikonut herkutella. »Ajatelkaa vain, mitä minä olen täällä sanonut. Minä en eroa teistä, ennenkuin olen varma teidän turvallisuudestanne.»

Neitonen istui siinä katsellen häntä pöydän yli kauhu sydämessään ja silmät hiukan laajentuneina, kun ne kohtasivat miehen kytevän hehkun, havaitsivat punan hänen ulkonevilla poskipäillään ja vihaiset rypyt korkealla otsalla, jolle oli valahtanut suortuva hänen nihkeästä mustasta tukastaan ikäänkuin verhoksi.

Hän oli saanut vastauksen. Ainakin hänen jännityksensä, hänen epäilynsä ja kysymyksensä olivat nyt lopussa. Tuo mies oli sellainen susi kuin hän oli aluksi luullutkin, ja hän itse oli saalis, jota himoittiin. Mutta miksi, ihmetteli tyttö, vaanittiin häntä niin varovaisesti ja kärsivällisesti? Hän ei voinut käsittää tuon miehen hekumallista nirsoutta, joka teki hänelle vastenmieliseksi ajatuksen käyttää valtaansa ilman todellista valloitusta.

Säikähdyksestään tyttö ei sallinut Chauvinièren nähdä vilahdustakaan. Sen kaiken häneltä peitti jäykkä hämmästyksen tuijotus. Sitten hämmästys haihtui hymyn karkoittamana — suloisen ja lempeän hymyn, jollaista hän ei vielä koskaan ollut auttajalleen suonut. Neitonen käänsi silmänsä pois.

»Teidän ystävällisyytenne... teidän jalomielisyytenne tekee minut sanattomaksi. Minä olen purskahtamaisillani itkuun, kansalainen, kiitollisuuden kyyneliin. Ja kuitenkin...»

»Älkää lisätkö mitään», pyysi mies. Hänen äänensä kävi käheäksi. »Te saatte vielä oppia tuntemaan, kuinka syvä on se harras kiintymys, joka ei teitä palvellakseen mitään kaihtaisi, Cléonie.»

Toinen hänen pitkistä käsivarsistaan kurottui pöydän yli, ja hänen hieno kätensä puristi tytön kättä, joka oli lautasen vieressä. Hetkisen sitä siedettiin, vaikka tyttö inhosi sen kosketusta, hilliten puistatusta, joka voisi ilmaista hänen tunteensa, ja vihaten itseään sen kaksimielisyyden vuoksi, johon olosuhteet pakottivat hänen alistumaan. Sitten hän polttavassa häpeäntunnossa, jonka nostattaman punan mies käsitti ihan väärin, hymyillen melkein surkean kaihomielisesti, irroitti hiljaa kätensä ja nousi.

»Sallikaa minun mennä», pyysi hän. »Minä olen... olen hieman hämilläni.»

»Ei, odottakaa!» Edusmieskin oli noussut ja seisoi innokkaana erottavan pöydän takana, joka oli niin kiusallisesti sijoitettu hänen tielleen.

»Huomenna!» pyysi tyttö heikolla äänellä. »Me puhumme uudestaan huomenna, kansalainen. Sallikaa minun nyt mennä! Ah, sallikaa minun mennä!»

Hän melkein liioitteli näyttelyään, melkein liiaksi vihjaisi henkiseen ponnistukseen miehen magneettista vaikutusta vastaan. Jonkun muun seurassa se olisi saattanut olla kerrassaan tuhoisaa. Mutta Chauvinière, sielutieteilijä, tunsi pidättymisen arvon, tiesi, kuinka paljoa täydellisempi lopullinen antautuminen oli jalomieliselle vastustajalle. Hän kumarsi syvään sanaa sanomatta, hiukan huoaten vain, ja kun hän jälleen suoristausi, oli hän yksinään. Neitonen oli livahtanut kuin haamu toiseen huoneeseen. Hän näki valkoisen oven suljettuna, kuuli salpojen napsahtavan kiinni. Hän hymyili seisoessaan siinä. Sitten hän jälleen huoahti, yhä hymyillen, painui takaisin tuoliinsa ja kaatoi itselleen viiniä.

Salvatun oven takana seisoi mademoiselle de Montsorbier henkeään pidätellen ja hiukan huumaantuneena: Hän nojasi sitä vasten, kuunnellen miehen liikkeitä, ja vähitellen hänen itsehallintansa palasi.

Vihdoin hän astui pukupöydän luo ja tarkasti sillä palavan ainoan kynttilän valossa kasvojaan. Hän huomasi ne kalpeiksi ja syytti itseänsä siitä, vakuutellen itselleen, ettei ollut mitään pelättävää, veti sitten esille tuolin ja istahti peilinsä eteen, mutta ei ajatellutkaan valmistua levolle.

Näin kului puoli tuntia, jonka jälkeen hän kuuli tuolin narahduksen ulommasta huoneesta ja senjälkeen edusmiehen askeleet hänen kävellessään edestakaisin kuin häkkiin suljettu eläin. Kerran nämä askeleet saapuivat aivan hänen ovelleen ja pysähtyivät siihen. Neitonen jäykistyi. Hän tunsi ihonsa käyvän kananlihalle, tunsi valtimoittensa sykkivän kiivaammin tuon vaitiolon aikana, joka tuntui hänestä loppumattomalta, ja odotti kolkutusta. Se kuului vihdoin terävästi napautettuna, ja siitä hän karahti seisaalleen.

Ihmeellistä kyllä pysyi hänen äänensä levollisena. »Kuka siellä?»

»Minä olen, kansalainen; Chauvinière.»

»Mitä haluatte, kansalainen?»

Oli pitkä väliaika ennenkuin vastaus kuului: »Ilmoittaa teille, että lähdemme aikaisin aamulla. Vaunut ovat valmiit kello kahdeksalta.»

»Minä olen täsmällinen, kansalainen. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä, kansalainen.»

Hänen askeleensa loittonivat. Tuskin uskoen korviaan neitonen kuunteli, kuinka hän astui ulomman huoneen poikki. Sitten hän kuuli hänen menevän omaan huoneeseensa ja lopuksi oven sulkeutumisen. Hän kykeni jälleen hengittämään. Mutta turhaan hän yritti selittää tätä vähäpätöistä tapausta. Oliko mies ehdoin tahdoin yrittänyt häntä säikyttää vain osoittaakseen, että kaikki pelko oli joutavaa, ja siten tuuditellakseen hänet petolliseen turvallisuuteen, vai oliko hänen menettelynsä ollut teeskentelemätöntä?

Hän astui huoneensa lattian poikki täysissä pukimissaan, edes riisumatta ratsassaappaitaan, mutta jätti kynttilän palamaan eikä yrittänytkään nukkua.

Maltillisena ja tunteitaan hilliten, mikä oli melkein ihmeellistä, kun ottaa huomioon, mitä hänen mielessään liikkui, hän lojui siinä kuunnellen ja odottaen kaksi kokonaista tuntia, kunnes oli varmistunut siitä, että talossa kaikki nukkuivat. Sittenhän vihdoin nousi ja riisui saappaansa. Hän otti valuvan kynttilän käteensä ja avasi hyvin hiljaa oven salvat. Varovaisesti, äänettömästi hän avasi sen ja äänettömästi hiipi takana sijaitsevaan huoneeseen, jossa nyt oli ihan pimeä. Hetkiseksi hän pysähtyi kuuntelemaan. Etäisemmän oven takaa kuului heikko kuorsaus. Edusmies-kansalainen oli vaipunut uneen.

Saappaat toisessa kädessään ja toisella pidellen kynttilää korkealla hän meni varpaillaan portaille johtavaa ovea kohti. Jotakin sinervää kiilsi sivupöydällä, ja se kiinnitti hänen huomionsa. Se oli edusmies-kansalaisen salkun hakanen. Hän pysähtyi epäröiden, säikähtäen kiusausta, joka hänet valtasi ja jolle hän vihdoin kalpeasti hymyillen antoi perää. Hän sieppasi salkun ja pisti sen kainaloonsa. Sitten hän astui ulos ja hiipi sukkasillaan varovaisesti ritiseviä portaita alas.

Alhaalla käytävässä hän pysähtyi vetämään saappaat jalkaansa. Sitten hän hyvin varovasti avasi erään sivuoven salvat ja astui tallipihaan. Täällä hän sai kokea säikähdyksen. Vaikka keskiyö oli ohi, kiilsi tallirakennuksesta valkea; tallinoven yläpuolisko oli auki, ja suljetun alapuoliskon yläpuolella hän näki sitä vastaan nojaavan miehen rinnan. Tämä oli nähnyt hänen lähtönsä ja suoristausi nyt kysymään kuka hän oli. Silmänräpäyksessä tehden päätöksensä neitonen ehti hänen edelleen.

»Ah, te olette valveilla! Sepä onni, sillä muutoin minun olisi täytynyt noutaa teidät vuoteestanne. Minä tarvitsen heti hevosen, kansalainen.»

»Hevosen? Hyväinen aika! Hevosenko tällä tunnilla?»

»Kansan asioissa.» Nuoren kirjurin ääni oli ankara ja käskevä. Hän heilutti salkkuaan. »Minun on ratsastettava edusmiehen edellä Neversiin. Kova kiire. Rientäkää tai muutoin saatte vastata edusmies-kansalaiselle.»

Tallirenki ei kysellyt enempää. Satuloitiin nopeasti hevonen, ja sille nuori kirjuri nousi istumaan ottaen ryhdin, joka pikemminkin muistutti metsästäjästä kuin yksityissihteeristä, ja hävisi nelistävine ratsuineen yön pimentoon.

VIIDES LUKU

Vastikään noussut edusmies, joka oli tarkasti ajanut partansa ja pukeutunut huolitellen kuin ylimys, astui makuuhuoneiden välissä olevaan saliin ja tilasi ripeästi suklaata.

Odotellessaan hän asteli ikkunan luo ja katseli siellä alakuloisen maaliskuun aamun harmautta ja sateentihutusta. Sitten kuitenkin yleinen hiljaisuus herätti hänen huomionsa, niinkuin äkillinen ääni olisi saattanut sen herättää toisessa tilanteessa. Hän kallisti päätänsä ja kuunteli, oliko mademoiselle de Montsorbierin huoneessa mitään liikettä. Keskeytymätön äänettömyys herätti hänessä pahoja aavistuksia. Hän astui nopeasti ovelle ja napsautti siihen rystysillään. Ei kuulunut mitään vastausta. Hän koetti ovenripaa. Se kääntyi, ja ovi lennähti sisäänpäin, paljastaen hänelle asumattoman huoneen. Hän astui kynnyksen yli ja katseli otsa rypyssä ympärilleen. Hän pani merkille vuoteen, joka oli käyttämätön, lukuunottamatta tytön ruumiin painamaa syvennystä, niin heikkoa, että se vihjaisi hänen levänneen siinä jo usea tunti sitten eikä silloinkaan kauan.

Hän kääntyi takaisin saliin, kasvot synkkinä ja nelikulmainen leuka eteenpäin työnnettynä. Hänen silmänsä etsivät sivupöytää, jolle hän muisti liian huolettomasti ja luottavaisesti jättäneensä salkkunsa. Kuten hän oli aavistellutkin, ei sitä siinä enää ollut. Vielä hetkiseksi hän jäi tarkastamaan, eikö sitä ollut muuallakaan. Sitten hän syöksyi kiroten päistikkaa huoneesta, törmäten palvelustyttöä vasten, joka oli tuomassa hänelle suklaata. Tytön kiljahdus ja särkyvien astioiden helinä seurasi häntä hänen harpatessaan portaita alas ja mylvimällä kutsuessaan majatalon isäntää. Säikähtyneenä edusmiehen rajusta saapumisesta ja myrskyisistä tiedusteluista, missä hänen kirjurinsa oli, joita hän korosti kauheilla uhkauksilla ja giljotiinista mainitsemalla kavalluksen tai karkaamisen varalta, isäntä vannoi tutisten vanhan järjestelmän Jumalan ja uudella kaudella hallitsevan järjen jumalattaren kautta, ettei hän tiennyt kerrassaan mitään kadonneesta henkilöstä ja nyt vasta ensi kertaa kuuli hänen poistumisestaan. Mutta lähettyvillä seisoskeleva tallirenki, joka kuuli tuon vihaisen kuulustelun, astui esille antamaan vastauksen, joka kykeni sammuttamaan Chauvinièren viimeisenkin toivonkipinän.

Edusmies-kansalainen tuijotti höpisevään tolvanaan niin hurjasti leimuavin silmin, että mies perääntyi säikähtyneenä.

»Ja sinä päästit hänet menemään?» ärjyi Chauvinière hammasta purren. Hän hymyili kamalasti. »Sinä päästit hänet menemään sillä tavalla?»

»Kuinka minä saatoin tietää, että...»

»Kuinka sinä mitään tietäisit, elukka? Eikö sinulle, järjetön luontokappale, juolahtanut mieleesikään, ettei rehti mies hiivi pois keskiyöllä niinkuin varas?» Hän herjasi miespoloista rivoilla nimityksillä, iski häntä ylivuotavassa vimmassaan nyrkeillään, ja kun toinen vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden nimessä pani vastalauseen sellaisen kohtelun johdosta, sai hän vielä navakampia nyrkiniskuja.

»Korotatko sinä äänesi minua vastaan, ryökäle? Jos sinun täytyy puhua, niin sano minulle edes, mihin päin hän läksi. Käytä kelvotonta päätäsi, elukka, tai saatat sen tämän johdosta menettää.»

Tallirenki vastasi umpimähkään, että nuorukainen oli ratsastanut Neversiin päin.

Vihdoin Chauvinière hillitsi itsensä.

»Satuloi minulle hevonen», käski hän; ja sillä hevosella hän kymmenen minuutin kuluttua lähtisi itse ratsastamaan Neversiin päin, jättäen kyytipojan seuraamaan vaunuilla.

Hän ratsasti vauhdilla, joka kuvasti hänen sielunsa vimmaa. Vielä enemmän kuin tytön menetys kiukutti häntä, että niin älykäs ja teräväpäinen mies kuin hän oli sallinut tuon makeakielisen, valehtelevan pienen ylimyksen pettää hänet eilen illalla teeskennellyllä hymyllään ja muka taipuvalla heikkoudellaan, siten narraten hänet typerään kärsivällisyyteen sitä täydellisemmän lopullisen voiton toivossa. Hän sai ansaitun palkan typerästä mukautumisestaan. Mutta kun hän karkurin tapaisi, — ja hän tapaisikin, vaikka siinä etsinnässä tuhoaisi kokonaisen maakunnan — opetettaisiin tytölle armottomasti, mitä merkitsi leikitellä moisen miehen tunteilla.

Hänessä oli varsin paljon sutta sinä aamuna — sutta, joka etsii kynsistään livahtanutta karitsaa ja edeltäpäin nuoleskelee huuliaan ajatellessaan säälimätöntä ateriaa, jonka ahmien nauttisi, sittenkun tuo karitsa vihdoin olisi löydetty ja palautettu hänen haltuunsa.

Hän pysähtyi Rouguesiin hiukan haukkaamaan ja juomaan lasillisen konjakkia ja vettä, sillä hän oli einehtimättä ratsastanut La Charitésta, kannusti sitten jälleen ratsunsa laukkaan ja saapui puolenpäivän aikaan Neversiin. Hän meni suoraapäätä Neversin vallankumouskomitean puheenjohtajan, lihavan, raskasruumiisen nahkurin luo, nimeltä Desjardins ja ilmoitti, mitä hän välittömästi tarvitsi. Hänen paperinsa oli viime yönä La Charitéssa varastanut muuan nuorukainen, jota hän oli holhonnut ja joka, kuten hän nyt tiesi, olikin tyttö, epäilemättä joku kirottu ylimysmielinen. Hänen tiedettiin ratsastaneen Neversiin päin. Kenties hän yrittäisi esiintyä Chauvinièren kirjurina. Hänen vangitsemisensa oli äärimmäisen tärkeää. Päitä putoilisi, jollei häntä tavoitettaisi. Chauvinière pitäisi siitä huolen. Desjardinsin oli heti kerättävä turvallisuuskomitean toimitsijat, selostettava heille tapaus ja usutettava heidät varasta tavoittamaan.

»Ja heidän on parasta toimia ripeästi», vannoi Chauvinière; »muutoin minä, pyhän Giljotiinin nimessä, annan heille opetuksen virkainnossa».

Näin lausuttuaan puoliksi nälkiintynyt edusmies meni syömään päivällistä Auringon majataloon, jonne vaunujen oli määrä häntä seurata.

Että komitean apurit olivat toimeliaita, sitä ei tarvitse epäillä. Ja toimeliaisuutensa todistuksena he tavoittivatkin aamulla Chatillonin lähettyviltä hevosen, jolla tyttö oli ratsastanut, ja löysivät myöhemmin Souvignyn lähistöltä ojasta ratsastakin, saappaat ja muita vaatekappaleita, jotka Chauvinière tunsi pakolaisen käyttämiksi, samoin kuin mustan, tyhjän, metallihaalla varustetun nahkasalkun, jonka edusmies tunsi varastetuksi omaisuudekseen. Mutta pakolaisesta itsestään ei tavattu jälkeäkään. Etsijät olivat taipuvaiset siihen mukavaan otaksumaan, että hän oli kuollut, ja viittasivat vaatteisiin todistuskappaleina.

Chauvinière musersi heidät halveksumisellaan. »Naiset eivät riisuudu kuollakseen tienoheen, te pässinpäät! Jatkakaa etsintäänne. Se käy vaikeammaksi sentähden, että hän on vaihtanut pukua. Mutta jatkakaa sitä. Seuratkaa jokaisen muukalaisen jälkiä, josta kuulette. Sellaisia ei liiku huomaamattomasti maaseudulla. Osoittakaa intoanne!»

He palasivat etsintäänsä kohautellen olkapäitään, muristen ja uskoen toisilleen, että edusmies-kansalainen oli itsepintainen härkäpää, röyhkeä öykkäri, joka esiintyi ylimyksen elein ja saisi huonon lopun.

Päiviä lisättiin jo kulutettuihin, kunnes niistä kertyi viikko, jolla aikaa Chauvinière istui murjotellen Auringon majatalossa, tiuskien pahatuulisesti kaikille, jotka kävivät hänen puheillaan, eikä nähtävästi laisinkaan ajatellut niitä kansalliskonventilta saamiaan tehtäviä, joiden vuoksi hän oli Nivernaisin maakuntaan saapunut. Kun ylen uskalias Desjardins muistutti sitä hänelle, pauhasi hän ensin muistuttajalle ja vannoi sitten vahvasti uusien ja vanhojen jumalien kautta, että Nivernais saisi tuntea hänen läsnäolonsa. Tällä valalla hän palasi laiminlyötyihin velvollisuuksiinsa, hilliten hullaantumisensa ja turhan katumisen ja karkoittaen mademoiselle de Montsorbierin ainakin toistaiseksi mielestään.

Sen, mitä hän vihassaan oli luvannut, hän panikin täytäntöön. Sillä huhtikuulla värisytti Nivernaisia tämä edusmies, joka, mitä hän aikaisemmin muutoin lienee ollutkin, ei koskaan ollut julmuuksissaan esiintynyt hillittömänä, karkeana tai verenhimoisena. Kaupungista kaupunkiin hän kiiti, tuomarillisen toimensa kauheat täytäntöönpanovälineet mukanaan, ja toteutti armottomalla verenvuodatuksella järjen kultaisen aikakauden uusia oppeja.

Nivernaisissa oli kaikkialla vallankumousliike kulkenut hillityssä muodossa. Senpä vuoksi siellä olikin sitä enemmän työtä moiselle miehelle moisessa mielentilassa, ja sitä peloittavammalta se työ näytti sen asukkaista.

Huhtikuun loppupuolella hän kamalassa etenemisessään vihdoin saapui Poussignotin pieneen vuoristokaupunkiin. Jos uutinen hänen lähestymisestään oli sitä jo vapisuttanut, niin se tapa, kuinka hän sinne hyökkäsi, sai asukkaat peloissaan miltei lankeamaan maahan. Sotilaallinen kunniavartiosto saattoi matkavaunuja, joissa hän nojaili harmaassa takissaan, töyhtöhatussaan ja virkavyöhikössään. Vaunujen perässä seurasi rattaat, joilla kuljetettiin tulipunaisia palkkeja ja hirsiä giljotiinin kokoonpanemiseksi kauppatorille. Kaamealla kuormalla istui lihava, tylsäilmeinen, hidasliikkeinen mies, ulkonäöllään värisyttäen niitä, jotka arvasivat hänen virkansa. Hänen seurassaan oli yhtä lihava, sameasilmäinen, kampaamaton ja siistimätön nainen rattaita ajamassa.

Poussignotin vallankumouskomitea, joka vuosi sitten oli Neversistä saapuneiden ohjeiden mukaan asianomaisesti valittu, mutta jolle ei vielä koskaan ollut sattunut aihetta toimintaan, kutsuttiin kiireellisesti kokoon pienelle raatihuoneelle kauppatorin viereen, jolla rakennusmiehet jo puuhailivat mestauslavan pystyttämisessä. Kauhuissaan jupisten ihmiset odottivat tämän pelätyn konventista lähetetyn miehen tuloa, kun hän saapuisi ravistamaan uneliaan ja tähän asti tyytyväisen kaupunkikunnan hereille penseän vallankumouksellisesta raukeudestaan.

Hän odotutti heitä täyden tunnin nauttiessaan päivällistä, välittämättä ajasta, jonka hän täten huolettomasti heidän tähtensä kulutti. Hän saapui vihdoin, röyhkeänä ja ylimielisenä käytökseltään, röyhkeänä ja julman ivallisena puheissaan. Hän tapasi täällä Poussignotissa sellaisen asiaintilan, että se antoi yllin kyllin aihetta ilkkumiseen, mikä harvoin oli vierasta hänen vaistoilleen. Ranskan luhistuessa perikatoaan kohti sitä toisesta päästä toiseen järkyttävän vallankumouksen maanjäristyksen vaikutuksesta, näkyi aivan Ranskan sydämessä sijaitseva Poussignot nukkuneen ja uskomattomassa uneliaisuudessa jatkaneen inhoittavan vanhan järjestelmän aikaista rauhallista ja tasaista tahtia. Se oli niin uskomatonta, että Chauvinière hämmästymisensä ensimmäisestä tyrmistyksestä toivuttuaan purskahti sisäiseen nauruun — nauramaan nukkujaa ja sitä odottavaa heräämistä.

Monet puuhat, jotka kuluneella kuukaudella olivat askarruttaneet hänen aivojaan, olivat vähitellen himmentäneet mademoiselle de Montsorbierin muiston ja vaimentaneet hänen suuttumuksensa siitä tavasta, kuinka tämä oli tehnyt hänet uhrikseen. Samassa määrässä kuin tytön kuva oli himmentynyt, oli myöskin vähitellen haihtunut tuon muiston synnyttämä raivoisa mielenlaatu, jota hän oli purkanut kaikkia ja jokaista vastaan. Onneksi Poussignotille hän oli sinne ehtiessään alkanut inhota verenvuodatusta ja väsynyt hillittömään ajojahtiin etsiessään uhreja giljotiinin terälle. Tavallinen filosofinen mielenlaatu, josta hän salaa ylpeili, oli asteittain palaamassa. Hänen huumorintajuntansa alkoi jälleen päästä oikeuksiinsa. Poussignot palautti sen täydellisesti, vaikkei hän sallinut suunniltaan säikähdytetyn komitean, joka nyt kuunteli hänen intohimoista sanatulvaansa, nähdä siitä vilaustakaan. Syvällä, värähtävällä, purevimpaan ivansävyyn korostetulla äänellään hän löylytti tuota vallankumouskomiteaa, sättien sen jäseniä leväperäisyydestä ja uhkaillen heitä sillä tuomiolla, jota he niin vastahakoisesti olivat muille jakaneet, jollei hän vastedes näkisi heidän osoittavan suurempaa intoa vapauden pyhässä asiassa.

Pudisteltuaan heidät täydellisesti hereilleen heidän suopeudestaan, pidettyään heille saarnan yhdenvertaisuuden uudesta evankeliumista, jota hän havaitsi Poussignotin vuorilla vaillinaisesti ymmärrettävän, ja teroitettuaan heidän mieleensä, kuinka välttämätöntä oli perinjuurin kitkeä pois kaikki ne, jotka olivat kerettiläisiä, penseitä tai muutoin vaarallisia kunniakkaan uuden uskon leviämiselle, hän siirtyi ylimalkaisesta yksityiskohtaiseen.

Hän näkyi jo hankkineen tietoja eräistä asioista Poussignotissa ja sen ympäristöllä ja otti esille luettelon epäisänmaallisuuden rikoksesta sen uudessa merkityksessä epäillyistä henkilöistä, olivatpa nämä sitten rikkoneet uutta järjestelmää vastaan yhdessä tai useammassa muodossa.

»Tämän luettelon minä aion teille nyt lukea; ja minä kehoitan teitä vakavasti tarkastamaan henkilöitä, joiden nimet kuulette. Sillä teidän ei sovi luulla...» Ja tässä hän pysähtyi, puoliksi kääntyäkseen sille torille avautuvaan ikkunaan, jolle tulipunaiseksi maalattua giljotiinia parhaillaan pystytettiin. Osoittaakseen sitä heille hän kurotti toisen käsivartensa ylväästi draamallisin elein. »Teidän ei sovi luulta, että tuo koje, tuo vapauden ylväs kalpa tuo yhdenvertaisuuden kunniakas viikate, joka on niittänyt hirmuvaltiasten ja etuoikeutettujen päitä, pystytetään tuonne ainoastaan pelkäksi kaupunkinne kaunistukseksi.»

He vapisivat, laisinkaan aavistamatta, että tämä kamala ilveilijä tyydytti omaa turmeltunutta huumorinvaistoaan omaksi salaiseksi huvikseen ivatessaan juuri sitä evankeliumia, jota hänet oli lähetetty saarnaamaan. Oli hetkiä, joina Chauvinière ikäänkuin tunnusteli niitä epäjaloja syvyyksiä, joihin pelko saattaa ihmiset vaivuttaa. Useammin kuin kerran hän oli konventissakin hätkähdyttänyt veljiään juhlallisilla laukauksilla, joissa oli melkein mahdotonta olla aavistelematta ivaa, mutta siitä ei kuitenkaan kukaan olisi tohtinut häntä syyttää. Nyt hänellä oli tuollainen hetki. Sisällisesti hänen kurtistunut sielunsa vääntelehti iloisesta naurusta, kun hän näin sai luoda kauhukuvilla sielutieteellisesti humoristisen tilanteen.

»Ette saa erehtyä minun sanoillani tarkoittavan, että moinen koje olisi joutava koristus millekään kaupungille, vaikka hyveellinen ta-, tasavaltalaisuus, jota emme niin yleisenä voine odottaa, pakottaisikin sen toimettomuuteen. Sillä, kysykää itseltänne, ystäväni, veljeni, mitä arvottoman kuninkaan, kurjan tyrannin tai hänen hirmuvaltansa viheliäisen kätyrin muistopatsasta, mitä tuhisevan pyhimyksen tai lahoavan marttyyriksi mainitun henkilön kuvaa voisi koskaan verrata tuohon ihmisen vapautuksen symbooliin — merkkiin hänen vapautuksestaan niistä kahleista, joilla kuninkaat ja papit kammitsoivat hänen sielunsa ja ruumiinsa. Tuolla se kohoaa, veljeni, kaamean juhlallisessa arvokkuudessaan, tuo järjen voiton vertauskuva. Ja mitä kunniakkaampaa muistomerkkiä saattaisi kaupunki toivoa itselleen pystyttävänsäkään? Tuo mestauslava, veljeni, on pyhä alttari, jolla teidän hurskas velvollisuutenne on uhrata aristokraattien saastainen veri ainoan ja jakamattoman tasavallan karttuvaksi kunniaksi!»

Hänen hehkuvien silmiensä edessä he lyöttäytyivät kokoon kuin säikähtynyt lammaslauma. Hän tarkkasi heitä tyynesti.

»Te olette vaiti, ystäväni. Minä käsitän sen. Te otatte osaa minun omaan syvään liikutukseeni. Teidän suuri kiitollisuutenne tekee teidät sanattomiksi. Se on erittäin hyvä. Se on minulle merkkinä siitä, että te horjumatta täytätte sen viran ylevät velvollisuudet, johon teillä on ollut kunnia tulla valituiksi kansan äänellä, siis myöskin jumalten äänellä.» Hän kohotti listaa, jota hän koko tämän johdannon ajan oli pitänyt kädessään, ja hänen äänensä aleni tyynesti ylväästä haltioitumisen säveleestä. »Siirtykäämme nyt käytännöllisiin, täsmällisiin asioihin. Sallikaa minun lukea teille nämä nimet ja mainita rikokset, joista asianomaisia epäillään.»

Hänen luettelossaan oli henkilöitä, joita hän syytti ystävällisyydestä despootteja kohtaan, toisia, jotka olivat niin läheisiä sukulaisia maasta karanneille, että heidän oma isänmaallisuutensa näytti epäilyttävältä, kunnes se oli täydellisesti koeteltu; toisten taas hän tiesi olevan liitossa vastavallankumouksellisten kanssa muissa osissa Ranskaa, joidenkuiden arveltiin olevan kirjevaihdossa Ranskan vihollisten kanssa maanrajojen ulkopuolella, ja olipa niitäkin, jotka hän mainitsi vallankumousoikeuden tuomiolle kypsiksi pelkän syntyperänsä perusteella.

Mainitessaan luettelonsa kolmannen nimen — erään Raoul Amédée Corbigny de Corbalin — hän sai kuulla ensimmäisen vastaväitteen.

»Mistä sitä miestä syytetään?»

Tämän äkillisen kysymyksen tekijä oli Doucier, hevoslääkäri, vaikutusvaltainen mies paikallisessa jakobiinien yhdistyksessä ja vallankumouskomitean esimies — intohimoinen, mutta yksinomaan teoreettinen tasavaltalainen, joka oli rehellinen, peloton ja väittelyssä voimakas ja olisi voinut edustaa omaa nivernaisilaisryhmäänsä kansalliskonventissa, jos olisi niin tahtonut. Hän oli ensimmäinen, jonka saattoi odottaa karistavan päältänsä kauhun lumouksen, kun Chauvinière oli tyrmistyttänyt komiteaa, ja ravistautuvan vapaaksi sanojen verkosta, kun edusmies oli heidät siihen pyydystänyt ja piti heitä kuin vangittuina.

Konventin lähettiläs hämmästyi moisesta keskeytyksestä. Hän vastasi kärsimättömästi: »Häntä syytetään epäisänmaallisuudesta.»

»Mutta missä muodossa?» tiukkasi Doucier.

»Muodossako?» Chauvinière rypisti hänelle kulmiaan. Kysymys oli hankala. Hän kohautti olkapäitään. »Siinä muodossa, että hänellä on vastavallankumouksellisia mielipiteitä.» Se oli paras vastaus, minkä hän saattoi keksiä, ja sen täytyi toki riittää.

Mutta nyt osoittautui, että Doucierillä oli hämmennyttävä halu kuulla yksityiskohtia. Hän rohkaistui omista kysymyksistään samassa määrässä, kuin huomasi niiden hämmennyttävän suurta pariisilaista.

»Millä tavoin väitetään kansalaisen Corbalin ne mielipiteensä ilmaisseen?»

»Ilmaisseen!» Chauvinièren sointuva ääni oli melkein kimeä. »Tuhat tulimmaista! Otatteko te itsellenne vastuun hänen puolustamisestaan?»

»Kun kuulen täsmällisesti, mistä häntä syytetään, saattanen sitä välttämättömyyttä harkita.»

»Mutta johan minä teille sanoin... Hyväinen aika!»

»Ette ihan, kansalainen edusmies. Ette ihan. Ja Poussignotin komitea vaatii täsmällisiä syytöksiä, ei epämääräisiä arveluja, jotka se omien tietojensa nojalla huomaa perättömiksi.»

Hyväksyvä murina läsnäolevien joukosta ilmaisi Chauvinièrelle, että esimiehensä esimerkin tartuttamina komitean jäsenet olivat kyllin toipuneet hänen kaunopuheisuutensa lumouksesta ollakseen kapinoivassa mielentilassa.

»Väitättekö minun valehtelevan?» kysyi hän heiltä jäätävästi.

»Oi, kansalainen edusmies, kukapa sellaista olisi sanonut! Te olette vain ehkä saanut vääriä tietoja. Kun ette ole voinut tehdä luetteloanne mieskohtaisen tuntemuksenne perusteella, käsitämme, että teidän on täytynyt käyttää apua ja neuvonantajia. Ja käsitämme tavatessamme listallanne yleisesti kunnioitetun ja kaikkien vilpittömäksi tasavaltalaiseksi tunteman miehen nimen...»

Chauvinière keskeytti hurjasti. »Vilpittömäksi tasavaltalaiseksi! Mitä sitten vielä? Mitä pötyä te tohditte minulle tyrkyttääkään? Teidän olisi parasta varoa omia päitänne, rakkaat ystävät, jollette ole oppineet velvollisuuksianne paremmin kuin että näette vilpittömän tasavaltalaisen ruttopaiseisessa entisessä ylimyksessä.»

Mutta Doucier tiesi liian paljon hyväksyäkseen tämän johtopäätöksen.

»Nuo kaksi seikkaa eivät ole yhteen sovittamattomia. Voisitte sanoa samaa Mirabeaun markiisista, jota ilman ehkei olisi mitään vallankumousta tullutkaan. Jos sallitte meidän opastaa itseänne paikallisten asiain tuntemisessa, kansalainen, niin otatte vastaan vakuutuksemme, että teidät ovat vieneet harhaan — vieläpä vieneet tahallaan harhaan — neuvonantajat, joiden tarkoitukset kenties ovat vastavallankumouksellisia. Minä vakuutan teille, kansalainen, että mitä vakavimpia seurauksia saattaisi johtua aiheettomasta hyökkäyksestä Corbigny de Corbalia vastaan. Poussignotissa tuntevat kaikki hänen periaatteittensa vankan ja käytännöllisen tasavaltalaisuuden; kaikki tuntevat hänen elämänsä korskeilemattoman vaatimattomuuden, ja kaikki rakastavat häntä. Hän ei ole mies, jota käy kevytmielisesti syyttäminen. Teidän itsenne tähden, kansalainen edusmies, ja meidän tähtemme, menettelisitte viisaasti varatessanne itsellenne täysin yksityiskohtaiset tiedot Corbalin epäisänmaallisuudesta, ennenkuin vaaditte meiltä hänen vangitsemistaan ja tuomitsemistaan.»

Vaikkei tämä todistelu riittänyt horjuttamaan Chauvinièrea päämäärästään, oli se sentään riittävä pakottamaan hänet sovitteluihin.

Hän ilmoitti käyvänsä Corbalin luona saadakseen mieskohtaisen käsityksen entisen varakreivin todellisista mielipiteistä.

Senjälkeen hän jatkoi luetteloaan, se koski muuten etupäässä vallankumouksen perustuslain mukaisesta valasta kieltäytyneitä pappeja tai sellaisia, jotka sen vannottuaan kuitenkin kieltäytyivät hyväksymästä jumalanpalvelukselle määrättyjä uusia muotoja tai niitä laiminlöivät, ja vielä toisia, jotka mukaantuen kaikkiin määräyksiin kuitenkin tekivät vilpittömyytensä epäiltäväksi itsepintaisella naimattomuudellaan. Ja kun Doucier rohkeni käsityksenään huomauttaa, että se oli liian heikko epäluulon aihe, yltyi Chauvinière hänelle tavanmukaiseen kaameaan huumoriin koomillisen filosofiansa poluilla.

»Naimattomuus», julisti edusmies, »on herjaus luontoa vastaan, ja ken herjaa luontoa, loukkaa luonnonlakeihin perustuvaa tasavaltalaisuutta».

Ja sitten hän syttyen omasta pontevuudestaan palasi aikaisempaan karkeuteensa ja soimauksiinsa. Hän syytti heitä penseydestä kansakunnan etujen valvomisessa ja varoitti heitä asettamasta esteitä hänen pyhän velvollisuutensa uralle hänen yrittäessään juurittaa pois tasavaltalaisen Ranskan pyhältä maaperältä viimeisenkin epäkansallisuuden siemenen, joka imi vapauden ylevän puun kaipaamaa ravintoa — järjenjumalattaren käden istuttaman ja isänmaanystävien verellä hedelmöitetyn puun. Hän päätti puheensa mahtipontisella kehoituksella jokseenkin siihen suuntaan, etteivät he pakottaisi häntä Pariisin toimeenpanevalle vallalle selostamaan havainneensa Poussignotin vallankumouskomitean olevan velton, uneliaan ja vastavallankumouksellisten tunteiden saastuttama.

Sitten hän, huomattuaan esiintymisellään ja ja ylen kiivaalla puhetavallaan voittaneensa takaisin paljon vastikään hetkeksi menettämäänsä alaa, poistui äkkiä ja teatraalisesti.

Kuinka aiheellinen heidän varoituksensa Corbigny de Corbalista oli ja kuinka paljon häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, siitä hän tiedustellessaan pian sai yllin kyllin vakuuttavia todistuksia kaupungissa. Tämä ärsytti häntä, ehkä liian paljon. Sellainen asiaintila tällaiseen aikaan osoitti hänelle, kuinka sikeästi Poussignot halusi nukkua, kuinka sukoileva tämä Nivernaisin maakunnan pieni kaupunki rohkeni mieleltään olla. Kaiken ikänsä Chauvinière oli vihannut mielistelyä. Kun hän älykkäänä miehenä ei tuntenut tyytyväisyyttä itseensä, inhosi hän tyytyväisyydentunnetta havaitessaan sitä muissa ja yritti musertaa sen, missä ikinä sitä tapasi. Hän musertaisi sen täällä Poussignotissa sen luottavimmassa ilmenemismuodossa, nimittäin entisen varakreivi Corbalin persoonassa. Jos isänmaallisuus tähän asti tulkittuna oli niin laaja käsite, että Corbal saattoi mukavasti ja turvassa viihtyä sen puitteissa, niin sitten Chauvinièren oli keksittävä, kuinka voisi supistaa isänmaallisuuden niin ahtaaksi, että Corbal ei sen piiriin mahtuisi. Mutta kun hän ei halunnut lietsoa jalkojensa alla kyteviä vastavallankumouksellisia hiiliä ilmiliekkiin, ryhtyi hän varovaisesti työhönsä. Ja hän aloitti tutkimuksensa käymällä Corbalin luona.

KUUDES LUKU

Corbalin sukulinna oli vankka, vaatimattoman näköinen rakennus viinitarhojen keskellä mäenrinteen puolivälissä kaupungin yläpuolella, kohoten harmaana ja hiukan ränsistyneenä neliömäisen pihan sivustoilla pyöreine luisukattoisine kulmatorneineen.

Sisällä kansalainen edustaja tapasi samaa vankkaa vaatimattomuutta haalistuneiden koristusten tehostamana, jotka jo aikaa sitten olisi pitänyt uudistaa, ja kuluneine huonekaluineen, joista suuri osa jo aikoja olisi pitänyt panna pesään. Että tämä vaatimattomuus esiintyi Corbalin elämäntavoissakin, selvisi Chauvinièrelle, kun hän saatettuna laajaan kiviseen keittiöön tapasi siellä isännän aterialla huonekuntansa kanssa, jota hän aivan yksinkertaisesti nimitti »perheekseen». Nämä olivat hänen vanhanpuoleinen isännöitsijänsä Fougereot, viimemainitun vaimo ja heidän kaksi tukevaa poikaansa sekä lihava hauskannäköinen nuori nainen, jolla oli kaunissointuinen nimi Filomène ja joka oli vastuussa köyhtyneen aatelismiehen kotoisesta mukavuudesta. Corbal itse, kolmikymmenvuotias mies, soveltui ympäristönsä puitteisiin kuin sitä varten luotu. Puvultaan hän oli melkein kuin talonpoika, arvokkuudeltaan ja ryhdiltään herrasmies, kun taas hänen puheensa ja kasvonsa, korkea otsansa ja tummat, kaihoisat silmänsä muistuttivat oppineesta ja runoilijasta.

Syntyneenä köyhtyneelle tilalle hän oli alistunut osaansa turhitta tuskitteluitta. Hän ei ollut koskaan käynyt hovissa eikä missään toimessa palvellut kuningastaan, mutta varhaisesta nuoruudesta asti hän oli antaunut noin puolentoistasadan hehtaarin suuruisten tilustensa viljelemiseen, ohjaten töitä ja tarpeen tullen itsekin auttaen kylvämisessä ja elonkorjuussa, viininsä ja öljynsä pusertamisessa ja oman viljansa puimisessa kuin halpa-arvoisin arentimies.

Kun kuningasvalta kukistui vuonna 1792 syksyn lehtien karistessa, moittivat hänen säätynsä miehet häntä siitä, että hän kuului niihin, jotka eivät olleet tehneet mitään sen tukemiseksi, mikä olikin totta. Sillä kun feodalijärjestelmä poti kuolinkamppailuaan ja joukko lähiseudun aatelismiehiä saapui vaatimaan häntä täyttämään velvollisuutensa, niinkuin he sen käsittivät, kehoittaen häntä liittymään kuninkaansa lippujen alle, oli monsieur Corbigny de Corbal lyhyesti esittänyt valtiollisen vakaumuksensa näillä sanoilla: