Part 6

Edusmies kumarsi. »Se sopii mainiosti kylläkin. Mutta ken vie avaimen ja kirjelapun?»

»Voitte luottaa siihen, että löydämme viestinviejän, olemmepa missä tahansa. Siinä ei ole mitään vaikeutta.»

»Mutta viestinviejät ovat toisinaan epäluotettavia. Entä jos tämä vitkastelisi tai kokonaan laiminlöisi tehtävänsä?»

»Me teemme parhaamme hankkiaksemme täydellisesti luotettavan sanansaattajan ja takaamme hänelle sievoisen palkkion teiltä kannustaaksemme hänen intoaan. Sen enempää emme voi tehdä. Loppu jää teidän vaaraksenne.»

Chauvinière kohautti olkapäitänsä ja levitti käsiänsä. »Kai minun täytyy suostua. Te jätätte minulle vähän valinnan varaa.»

»Asiaan sitten», komensi Corbal. »Kyhätkää kirjelappunne täällä. Tuolla pöydällä on sulkakyniä, mustetta ja paperia.»

Chauvinière astahti kirjoituspöydän luo, kuten häntä oli käsketty, veti tuolin sen eteen ja istahti, varakreivin yhä tähystäessä häntä kohti pistooli ojennettuna.

Hänen kynänsä rapsutti ripeästi paperilla muutaman silmänräpäyksen, mutta ei puoleksikaan niin ripeästi kuin hänen joustava roistonälynsä toimi etsien pääsyä tästä satimesta, keinoa, jolla voisi pettää sanansa ja kääntää valtit niitä kahta vastaan, jotka pitivät häntä pilkkanaan.

Vihdoin hän piirsi koukeroon päättyvän nimikirjoituksensa. Hän otti kirjelapun ja työnsi sen monsieur de Corbalin silmien eteen läheltä — niin läheltä, että hänen vasen kätensä, jolla hän sitä piteli, oli vain kolmen tuuman päässä varakreivin oikeasta, jossa tähdätty pistooli oli.

»Lukekaa itse», sanoi hän käheästi.

Hetkiseksi katsahti monsieur de Corbal alaspäin lukeakseen paperin, mutta sillä hetkellä arkki heilahti ja putosi pois hänen silmiensä alta; ja ennenkuin hän aavistikaan, mitä tapahtui, tarttuivat sitä pidelleet vasemman käden sormet hänen ranteeseensa ja taivuttivat sen herpaavalla puristuksellaan sivulle, niin että varakreivin ase oli nyt vaarattomasti toisaalle käännettynä.

Corbal näki edusmiehen oikean käden pujahtavan hänen leveäkäänteisen takkinsa poveen ottamaan sieltä pistoolia ja kuuli hänen ilkkuvan äänensä lausuvan:

»Ehkäpä minä teenkin tämän pikku kepposen, rakas aatelissyntyiseni. Tilaisuus ei koskaan jää tarjoutumatta miehelle, joka osaa sitä käyttää.»

Ja hänen naurunsa raikui kirkkaana ja vihlovana äkkiä hukkuakseen pyssynpamaukseen, joka tärisytti huonetta.

Tukehtuen naurussaan Chauvinière hellitti otteensa varakreivin ranteesta ja tuupertui taaksepäin, samalla kun pistooli, jonka hän oli ollut vetämäisillään esille, putosi hänen hervottomasta kourastaan. Hän nojasi olkapäillään seinään, painaen vasempaan kylkeensä käden, joka melkein heti punertui sormien välitse tihkuvasta verestä.

Hänen tukiessaan itseään siinä vääntyivät hänen piirteensä suonenvedon tapaiseen virnistykseen. Hän yritti puhua, mutta se katkesi yskäksi kirpeän ruudinsavun tunkeutuessa hänen kurkkuunsa ja sieraimiinsa. Yskä syveni. Se muuttui vimmatuksi ponnistukseksi, jolla hän yritti puhdistaa keuhkojaan voidakseen hengittää, ja veristä vaahtoa kuohahti hänen huulilleen. Hän sätkytteli vielä hetkisen, hänen jäsenensä vääntelehtivät, ja vihdoin hän luisui seinälaudoitusta pitkin lattialle hievahtamattomaksi mykkyräksi, josta polvet pistivät terävästi esille.

Se kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei varakreivi ollut ehtinyt liikahtaa paikaltaan pöydän takaa eikä mademoiselle huoneen toiselta sivulta, missä hän seisoi kasvot kalpeina tuijottaen uhriinsa, savuava pistooli yhä kädessään.

On kummallista, että herra Corbalin ensimmäinen lause koski vähäpätöisintä seikkaa.

»Kuolemansa hän kohtasi nauru huulillaan», sanoi hän kauhistuneella äänensävyllä.

»Muistelen», virkkoi mademoiselle, »hänen kerran ennustaneen itselleen jotakin sellaista». Hänen äänensä oli omituisen pingoittunut.

Varakreivi jatkoi mietelmäänsä.

»Hän saattaisi nauraa vielä ja hyvällä syyllä, jollet olisi kiristänyt minulta toista pistoolia omien mahdollisten tarpeittesi varalle. En suinkaan aavistanut, että se hätätila olisi omani. Sinä ehdit juuri ajoissa, Cléonie; minä katselin jo kuolemaa silmästä silmään.»

»Ainoastaan se», vastasi tyttö änkyttäen, »minut siihen oikeuttikin». Häntä puistatti, hän pudotti pistoolin vihdoinkin lattialle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää. Samassa oli varakreivi hänen vieressään, käsivarret hänen hennoilla hartioillaan, pää kumartuneena hänen päätänsä kohti, ja puhui hänelle lohdun ja rohkaisun sanoja. Sitten hän kantoi neitosen huoneesta, sulkien oven, jonka taakse ruumis jäi virumaan, ja vei hänet halliin, jossa Filomène heitä odotti säikähtyneenä.

KYMMENES LUKU

Istuen hallin viileässä hämärässä korkeaselkäisellä puisella penkillä harmaata seinää vasten mademoiselle de Montsorbier sai vähitellen malttinsa takaisin.

Hän käänsi katseensa Filomènesta, joka olematta enää epätietoinen vieraan sukupuolesta oli polvistuneena hänen jalkojensa juuressa, silitellen hänen toista kättään, herra Corbaliin, joka kumartui hänen puoleensa niin hartaan huolehtivana, että hän hetkiseksi unohti kaiken muun.

»Ystäväni, suo anteeksi tämä heikkous, joka tällä hetkellä ei ole paikallaan. Kyynelten ylellisyys on turvallisia varten.» Neitonen kuivasi silmänsä. »Me olemme suuressa vaarassa nyt ja tarvitsemme kaiken neuvokkuutemme siitä suoriutuaksemme.»

Mutta monsieur de Corbal hymyili luottavaisesti. »Sinun neuvokkuutesi on sen jo järjestänyt, rakkaani. Ne rivit, jotka käskit hänen kirjoittaa tuomioistuimen jäsenille, riittävät täydellisesti selittämään hänen viipymisensä, kun taas hänen poistumisensa raivaa tieltä ainoan esteen... minulta vaadittuihin vihkiäisiin siinäkin tapauksessa, että... että sinä...»

Neitonen keskeytti hänet, kohottaen silmänsä heikon hymyn välähtäessä valkoisilla kasvoilla. »Sitä voit nyt pitää varmana, Raoul.»

»Älkäämme sitten hukatko aikaa. Filomène hakee sinulle tarvitsemasi vaatteet, ja me lähdemme heti lakitupaan. Tuomioistuimen jäsenet ovat omasta puolestaan ystävällisiä minua kohtaan. Ainoastaan Chauvinièren vaikutusvalta ja hänen heissä herättämänsä pelko jäykensi heidät minua vastaan tässä vallankumouksellisessa naimisasiassa. Chauvinièren poissa ollessa he sallivat minun kernaasti valita itse morsiameni, kunhan vain noudatan määräystä. Eikä Chauvinière itsekään olisi voinut mennä niin pitkälle, että olisi pakottanut minua vaimon valinnassa, jos vain olin halukas sellaisen ottamaan, varsinkin kun hän olisi ollut alhaista syntyperää, kuten sinä olet olevinasi. Tule siis. Matkalla keksimme sinulle kotipaikan samoinkuin nimenkin.»

»Kuinka sinä ryntäät eteenpäin!» vastasi toinen ja melkein nauroi sydämenkivistyksestään ja äsken tehdyn työn yhä herättämästä kauhusta huolimatta.

»Se on välttämätöntä. Aika on täpärällä, tule!»

»Malta, malta!» sanoi neitonen käskevästi. »Älä salli kiireen kannustaa meitä harkitsemattomuuteen. Ajattele ensin minkä täytyy olla seurauksena. Chauvinièren tiedonanto tyydyttäisi kyllä tuomioistuinta nyt. Mutta kuinka pitkäksi ajaksi? Päivän, parin päästä ryhdytään tiedusteluihin...»

Varakreivi keskeytti säikähtyneen tytön puheen. »Sinä et tunne Poussignotia. Minä tunnen. Olen elänyt täällä kaiken ikäni. Luota minun arvostelukykyyni tässä suhteessa. Chauvinièren läsnäolo on ollut seudun painajaisena. Hänen poissaolonsa tuottaa huojennusta, palautumista tavallisiin oloihin, mikä tunne alati kasvaa hänen poissaolonsa pitkittyessä. Varsin pian on poussignotilaisten ainoana huolena pelko Chauvinièren palaamisesta, Poussignot ei tee mitään sitä kiirehtiäkseen ja elää tyytyväisenä siihen asti, kun se ei tapahdu.»

»Sinä olet kovin luottavainen.»

»Minulla on syytä siihen.»

Varakreivin vakuuttelu aikoi jo tehota. »Entä kirjelappu?» kysyi neitonen. »Miten toimitat sen tuomioistuimelle?»

»Oh, olen minä sitäkin ajatellut. Sen majatalon tallirenki, jossa Chauvinière asuu, on isännöitsijäni Fougereotin veljenpoika, jumalaapelkääväinen nuorukainen, joka inhoo kaikkia kumousmiehiä. Fougereot vie kirjeen hänelle, ja hän toimittaa sen perille, — varsin luonnollinen viestinviejä.»

Tytön kasvot kirkastuivat vihdoinkin. »Sinä olet ajatellut kaikkea», virkkoi hän hyväksyvästi. »Chauvinièren kuolema siis...»

»On paras, mitä voisi tapahtua maailmalle yleensä ja meille erikoisesti. Ja itse hän syöksyi surmaansa vehkeillen, kunnes vehkeily kääntyi hänen omaksi turmiokseen. Nouda Fougereot pelloilta, Filomène. Sillä välin minä haen kirjelapun.»

Tyttö lähti asialleen, ja varakreivi palasi kirjastoon. Yksikseen omiin mietteisiinsä jääneenä mademoiselle de Montsorbier sai taas hetkellisen pöyristyskohtauksen ja kätki kasvot käsiinsä sulkeakseen pois silmistään Chauvinièren sellaisena kuin oli hänet viimeksi nähnyt. Tässä tilassa monsieur de Corbal tapasi hänet palatessaan. Neitonen kuuli hänen sulkevan kirjaston oven ja kiertävän avainta lukossa. Sitten varakreivi, nähdessään hänet lyyhistyneenä, riensi hänen luokseen.

»Rakkaani, rakkaani! Rohkeutta! Rohkeutta!»

»Kyllä minä sitä tarvitsenkin.» Hänen kalpeat huulensa olivat kiertyneet hymyyn, puoliksi kaameaan, puoliksi veitikkamaiseen. »Minä en ole tottunut ihmisiä tappamaan.»

»Kunpa olisin voinut sinut siitä säästää!» huudahti toinen. »Mutta sinulla ei ole mitään syytä moittia itseäsi.» Ja hän selitteli kauan karkoittaakseen rakkaansa mielestä kauhun, jonka vallassa huomasi hänen olevan. Vihdoin hänen hellät ponnistuksensa saavuttavatkin tuloksen.

»Niin, niin. Sinä olet oikeassa. Tämä on pelkkää heikkoutta. Eikä sellaiseen nyt ole aikaa. Onko sinulla se kirjelappu?»

Varakreivi näytti sitä ääneti. »Lue se minulle. Tarkastakaamme, mitä hän on kirjoittanut.»

Päivä oli hämärtymässä. Hän harppasi risti-ikkunalle ja olkapää käännettynä tyttöä kohti kohotti arkkia niin, että valo lankesi siihen. Siinä asennossa hän viipyi kauan liikkumattomana ja ääneti, kunnes neitosen kärsivällisyys vihdoin loppui.

»No», kehoitta viimemainittu, »luehan se minulle!» •

Varakreivi kääntyi häneen yhä äänettömänä, ja tyttö näki, että hänen kasvonsa olivat liidunvalkoiset.

»Mitä nyt?» huudahti neitonen, äkkiä säikähtyneenä. Toinen naurahti katkerasti, toivottomasti.

»Muistelen roiston sanoneen, että kepponen oli hänen. Kepponen tosiaan. Tulehan tänne.»

Tyttö astui heti hänen luokseen. »Katso itse, mitä hän on kirjoittanut, se on katkeraa ilveilyä». Neitonen otti arkin hänen kädestään ja luki:

»Rakas entinen ylimys, — täten vakuutan Teille, että seuraavien neljänkolmatta tunnin kuluessa tapahtuu kaksi Teille mielenkiintoista asiaa: Teidät mestataan ja viehättävä, liukas Montsorbier kuuluu vihdoinkin minulle. Minulla on syytä kiittää Teitä huvituksesta, jonka minulle täällä tänään valmistitte.»

Hän vilkaisi monsieur de Corbaliin kauhusta ymmällä. Varakreivi nyökkäsi, nauraen katkerasti. »Hän luotti rohkeasti siihen, että tekisi minulle kepposen, niinkuin tekikin, se ovela koira, — niin rohkeasti, ettei epäröinyt käyttää häijyä huumoriaan, vaikka pistoolini oli tähdätty hänen päätänsä kohti.»

»Niin», sanoi neitonen. »Sellainen hän oli. Ja hänen huumorinsa oli hänen kuolemansa.»

He vilkaisivat toisiinsa avuttomasti, melkeinpä epätoivoisesti, kun heiltä oli riistetty sauva, johon he niin luottavaisesti olivat aikoneet nojata.

He näkyivät palanneen tilanteeseen, jossa olivat olleet sinä iltapäivänä ennen Chauvinièren tuloa. Mutta nyt heillä oli lisätaakkana edusmiehen ruumis. Enää ei voinut olla puhettakaan niistä vallankumousvihkiäisistä, jotka kuuluivat heidän laskelmiinsa. Sillä kun asialle ei ollut mitään hyväksyttävää selitystä, täytyi Chauvinièren katoamisen pian johtaa tiedusteluihin. Kuulustelu saattoi alkaa millä hetkellä tahansa. Jollei hän ehkä ollut kellekään maininnut aikomuksestaan käydä Corbalin luona, olivat jotkut saattaneet nähdä hänen tulevan tänne päin. Hän ei ollut mies, jonka liikkeet jäivät huomaamatta. Hän ei voinut liikkua missään tulematta havaituksi. Jäljet, vaikkapa paikoittain heikotkin, johtaisivat kyllä lopuksi Corbalin linnaan. Varakreiville tehtäisiin kysymyksiä, joihin hän ei voisi vastata. Ruumiin kätkeminen ei häntä hyödyttäisi. Häneltä vaadittaisiin elävää Chauvinièrea. Ja jollei hän voinut tuoda häntä esille, oli johtopäätös selvä. Heidän ei tarvinnut tuhlata sanoja tuon kaiken pohtimiseen. Kumpikin käsitti sen selvästi.

»Vain yksi asia on nyt mahdollinen», sanoi varakreivi. »Minun täytyy lähteä. Minun täytyy lähteä heti, ennenkuin metsästys alkaa.»

Tyttö vilkaisi häneen, kirkkailla kasvoilla päättäväinen ilme.

»Tarkoitat, että meidän täytyy lähteä.»

Varakreivi pudisti päätänsä. »Luuletko, että minä sidon sinut pyydystettävään mieheen?»

»Sinua pyydystellään minun tekoni tähden.»

»Entä sitten? Sinä teit tekosi pelastaaksesi minut. Se kävi välttämättömäksi minun oman huolimattomuuteni tähden. Vastuunalaisuus teosta on minun. Minulla oli joka tapauksessa aikomus hänet surmata. Ainoastaan sattuma, oma typeryyteni sen esti.»

»Kaiken tuon pohtiminen ei maksa vaivaa», virkkoi toinen. »Onhan tärkeämpiä asioita mietittävinä.» Ja että hän niitä mietti, todistavat hänen tiukkaan puristuneet kulmakarvansa.

»Niin, niin», myönsi varakreivi. »Sinun täytyy nyt pitää huolta itsestäsi, rakkaani. Sinun ei olisi viisasta jäädä tänne. Minä koetan keksiä jotakin sinun hyväksesi. Kaikki, mitä tällä hetkellä ymmärrän — vaikka sen sanominen murtaakin sydämeni — on se, että sinä et millään muotoa saa lähteä minun mukaani.»

Taaskin neitonen katsahti häneen, tällä kertaa heikosti, surullisesti hymyillen. »Kuinka pitkälle luulet pääseväsi pakenemaan tässä mielipuolten maassa?»

»Juuri siksi, juuri siksi», vastasi Corbal intohimoisesti. »Minä tiedän, että minulla on tuskin ollenkaan mahdollisuuksia.»

»Ilman minua ei sinulla ole ainoatakaan. Siksi sinä tarvitsetkin minua entistä enemmän. Meidän on määrä mennä avioliittoon. Siitä olemme keskenämme sopineet. Päästäisinkö minä aviomiehen livahtamaan sormieni välitse, yrittämättä häntä pidätellä?»

»Voitko sinä laskea leikkiä, Cléonie?» Hänen äänensä värähti tuskasta.

»Ah, osaan minä olla vakavakin», sanoi neitonen, nyt omituisen hellästi. Hän laski kätensä toisen olkapäille ja katsahti kalpeihin, huolestuneihin kasvoihin. »Uskotko sinä kohtaloon, rakkaani?»

»En minä tiedä, niihin minä uskon.»

»Ajattele siis. Luuletko vain sokeaksi sattumaksi, että sinut ja minut, jotka sitä tietämättä olemme etsineet toisiamme elämämme alusta asti, on tuotu yhteen tällä omituisella tavalla, tällä omituisella ajankohdalla, olosuhteissa, jotka eivät suoneet meille tilaisuutta tavanmukaiseen kosintaan? Rakkaani, etkö näe, että kohtalo nyt on liittänyt meidät yhteen? Jollen minä olisi tullut silloin, kun tulin, olisit sinä varmasti joutunut hukkaan. Jollen minä olisi tavannut sinua silloin, kun tapasin, on luultavaa, että hukka olisi perinyt minutkin. Voitko tämän havaitessasi otaksua, että elämämme loppuu täällä, nyt kun olemme toisemme tavanneet?»

Neitosen totisuus järkytti miestä, ja osittain hän taipui uskomaan vihjausta, kuten on ihmisten tapa — varsinkin epätoivoisessa asemassa — että kaikkia ihmiskohtaloita ohjaamassa on valvova Järki, jonka määräyksiä ei voida vastustaa. Lemmittynsä takia hän kuitenkin, käsittäen häntä uhkaavan vaaran, vielä vastusteli, vaikka nyt jo heikommin, sitä suunnitelmaa, että he pakenisivat yhdessä.

»Mutta jos me eroamme, niin eroamme iäksi», jatkoi neitonen murheellisen varmana, »eikä kummallakaan meistä ole pelastumismahdollisuutta. Minä tunnen sen, minä tiedän sen. Yhdessä me saattanemme voittaa. Ja jos emme, niin ainakin pysymme yhdessä loppuun asti, niinkuin on kohtalon tarkoitus. Ja luja uskoni on, että meille on varalla onnellisempi liitto kuin ne järjettömät vallankumoushäät, joihin olisit tyytynyt.»

Varakreivi katsoi häneen syvässä hiljaisuudessa, katsoi kirkkaisiin, vakaviin, pelottomiin silmiin ja taipui vihdoin hänen rohkean, säikkymättömän sielunsa edessä. Hän veti tytön luokseen ja suuteli häntä hellästi.

»Olkoon niin, rakkaani. Minä jätän itseni sinun — sinun ja kohtalon haltuun.»

Tyttö välähdytti hänelle nopean hymyn ja muuttui heti reippaaksi ja käytännölliseksi. Hän pyysi saada vapaasti käyttää Corbalin pukuvarastoa löytääkseen miehenvaatteet, jotka paremmin soveltuivat hänen aikomansa osan näyttelemiseen. Luonnollisesti varakreivi halusi tietää, millainen se osa oli ja mikä suunnitelma hänellä oli mielessä.

Neitonen laski hänestä keveää leikkiä. »Luulit tietysti, että haluaisin ottaa osaa sokeaan, hapuilevaan pakoon, joka veisi meidät päätähavin turmioon. Mutta minä ehdotan perääntymistä hyvässä järjestyksessä. Tuuma on täällä.» Hän napautti kultakutrista päätänsä. »Yksityiskohdat ovat vielä harkittavat. Sen teen pukua muuttaessani. Älä kysele minulta mitään nyt, ystäväni. Usko minuun ja jätä itsesi minun haltuuni, kuten juuri vastikään sanoit tekeväsi.»

Corbal menetteli jalomielisesti sivuuttaessaan tästä puolinaisesta luottamuksesta johtuvan kiusaantumisen tunteen. »Pidä sitten pääsi, rouva Kohtalotar», virkkoi hän; »minä olen antautunut ilman ehtoja».

YHDESTOISTA LUKU

Luovutettuaan hänen käytettävikseen vähäisen vaatevarastonsa jätti monsieur de Corbal hänet ja lähti tekemään omia valmistaksiaan pian alkavaa matkaa varten. Hän keräsi mitä rahoja hänellä oli, pienen salaisen kultasäästön, jonka hän kätki onttoon vyöhön lähinnä ruumistaan, sekä muutamia vallankumousajan seteleitä käytettäviksi matkalla rajalle, koska ne sen tuolla puolen olisivat hyödyttömiä, jos he sinne koskaan pääsisivätkään. Oli myöskin joitakuita perheen jalokiviä, jotka — koska tunteen täytyy väistyä välttämättömyyden edestä — voitaisiin myöhemmin ulkomailla muuttaa rahaksi, ja lopuksi muutamia velkakirjoja ja muita arvopapereita, jotka nykyisin edustivat varsin epävarmoja omistuksia, mutta tulisivat jälleen arvokkaiksi, jos Ranska kerran heräisi ja pudistaisi tasavaltalaisen painajaisen niskastaan. Koska ei voinut tulla kysymykseen ottaa kaikkia, kävi välttämättömäksi valita tärkeimmät, ja se valitseminen vei jonkun verran aikaa.

Lähes tunti oli kulunut, ennenkuin hän saapui alas halliin kannussaappaissa, kantaen viittaa ja matkalaukkua, sillä neitonen oli hänelle sanonut, että he ratsastaisivat julkisesti niin pian kuin oli tullut pimeä. Se oli nyt tullut, ja kynttiläsarjan valossa hän tapasi toverinsa jo odottamassa pukeutuneena vaatteisiin, jotka naurettavasta väljyydestään huolimatta antoivat hänelle hiukan samaa nuorenherran ilmettä kuin ennen Chauvinièren kirjurina. Kun otamme huomioon, mitä merkillistä hän oli saanut aikaan saksilla ja neulalla, näytti hänen ripeytensä laittautua kuntoon niin lyhyessä ajassa ihan ihmeelliseltä. Ja näytti siltä, että hänen valmistuksensa olivat päättyneet jo vähän aikaisemmin ja että hän sitten oli ryhtynyt järjestelyihin, joista oikeastaan olisi varakreivin tullut huolehtia. Sillä juuri kun Corbal astui portaita alas, kuuli hän neitosen puhuvan Fougereotille, joka sillä hetkellä saapui ulkoa sisälle.

Hänen äänensä kajahti kimakasti. »Tulette juuri ajoissa, Fougereot. Tuolta saapuu herra varakreivi. Oletteko laittanut kaikki valmiiksi?»

»Kaikki on tehty niinkuin mademoiselle käski», vastasi mies, siten ilmaisten herra Corbalille, ettei neitonen ainoastaan ollut ilmoittanut sukupuoltaan ja säätyään hänen väelleen, vaan myöskin antanut heille lähtöä koskevia määräyksiä.

»Entä teidän perheenne?»

»Odottaa pihalla Filomènen kanssa.»

»Ja hevoset?»

»Valmiiksi satuloituina, mademoiselle.»

»Vyöhikkö ja hattu?»

»Ne ovat tuolilla tuossa, mademoiselle.»

Monsieur de Corbal pysähtyi hänen viereensä kuulustelun tällä kohdalla. Hän huomasi, että neitonen oli jokseenkin kalpea ja hiukan hengästynyt, mutta niin reipas ja päättäväinen sävyltään, että hänen ihmettelynsä yhä kasvoi hänen tarkatessaan ja kuunnellessaan. Hän havaitsi taaskin samaa sisua, jota Chauvinière oli niin paljon ihaillut.

Naurettavan isoissa, mutta salaa heinillä jalanmukaisiksi täytetyissä ratsassaappaissa neitonen astahti sivulle ottaakseen kolmivärisen vyöhikön ja kokardilla koristetun töyhtöhatun — ne oli anastettu Chauvinièrelta, joka ei niitä enää tarvinnut. Sitten hän ojensi ne varakreiville.

»Nämä ovat sinulle.»

Tämä säpsähti melkein kauhuissaan.

»Sinun täytyy käyttää niitä, ystäväni», tiukkasi tyttö. »Se on välttämätöntä. Tästä lähin sinä olet kansalainen edusmies Chauvinière.»

»Siihen tarvitaan jotakin enemmän...» aloitti toinen.

»Minulla on enemmän.» Hän napsautti poveaan. »Luota minuun hiukan, ystäväni. Älkäämmekä millään muotoa viivytelkö. Tule.»

Corbal totteli neitosen käskyä ja salli hänen auttaa virkavyöhikön sitomisessa ja sitten taluttaa itsensä ulos, Fougereotin seuratessa matkalaukkua kantaen.

Pihalla hevosten luona, jotka voitiin nähdä avoimesta ovesta tulvivassa valossa, seisoivat Fougereotin vaimo, heidän kaksi isoa poikaansa ja Filomène. Sanottiin lyhyet, mutta liikuttavat jäähyväiset kartanonherran ja hänen vähentyneen »perheensä» välillä. Kaikilla neljällä Fougereotilla oli kyyneleet silmissä, ei ainoastaan varakreivin lähdön tähden, vaan senkin vuoksi, mitä vielä oli tehtävä. Tämä ja Filomènen katkonainen nyyhkytys liikuttivat häntä niin syvästi, ettei hän rohjennut puhua. Ääneti hän puristi jokaisen kättä vuoronsa jälkeen ja nousi sitten satulaan. Mademoiselle de Montsorbier puhui hänen puolestaan.

»Te pidätte huolta tiluksista», sanoi hän heille, »ja käsittelette niitä ominanne, kunnes herra varakreivi saapuu vaatimaan niitä takaisin».

»Jumala suokoon, että se tapahtuu pian!» virkkoi Fougereot ja lisäsi tukehtuneella äänellä jotakin, mitä varakreivi ei ymmärtänyt »Me rakennamme talon uudestaan teille.»

»Jumala suojelkoon teitä, herra varakreivi!» huudahti Fougereotin vaimo ja toiset toistivat sen hänen jälkeensä.

Tämän onnentoivotuksen vielä kaikuessa hänen korvissaan kannusti Corbal, yhä puoleksi huumaantuneena, hevosensa raviin, ja sitten hän ratsasti Poussignotin pientä kaupunkia kiertävää polkua pitkin hämärässä kauniin, hennon, mutta päättäväisen toverinsa kera Burgundia kohti.

He nousivat kaupungista itään päin kohoavaa vierua myöten ja pysähtyivät puolitoista tuntia myöhemmin kukkulalle salliakseen hevostensa hengähtää ja katsoakseen taaksensa.

Laakso oli alhaalla pimennon peitossa. Mutta kahdeksan kilometrin päässä idässä halkaisi leimuava merkkituli pimeyden ja osui Corbalin silmään. Eikä ainoastaan silmään. Hän tähysti hetkisen, kurottaen päätänsä ja henkeään pidätellen.

»Taivaan Jumala!» huudahti hän vihdoin. »Se on Corbal! Se palaa!» Jos hän itse olisi palanut polttoroviolla, olisi hänen äänessään tuskin voinut värähtää ahdistavampaa tuskaa.

Mademoiselle, hänen kyynärvartensa vieressä, huoahti ennenkuin vastasi.

»Niin, rakkaani, se on Corbal. Corbal, ja kaikki, mitä siellä on, on sytytetty Chauvinièren kuolinkokoksi.»

Tytön äänessä oli jotakin, mikä muistutti hänelle Fougerotin salaperäistä lausetta: »Me rakennamme talon uudestaan.» Hän kumartui satulassaan tuijottaakseen tyttöön pimeässä.

»Sinä tiesit sen!» huudahti hän melkein moittivasti. »Se tehtiin minun käskystäni.»

»Sinäkö käskit?» Hänen äänessään värähti kummastusta. »Ja ne tottelivat sinua?»

»Vain siksi, että he käsittivät sen välttämättömäksi sinun ja heidän oman turvallisuutensa vuoksi.»

»Välttämättömäksi? Mikä välttämättömyys? Ja miksei minulle ilmoitettu?» Varakreivi oli suuttumuksen ja valituksen välimailla.

»Sinä olisit voinut epäröidä, ja olisi ehkä kulutettu aikaa sinua suostuttelemalla. Ehkä sinä luonnollisesta rakkaudestasi isiesi taloa kohtaan et olisi suostunut, ennenkuin se olisi ollut liian myöhäistä. Fougereot käsitti sen myöskin. Siksi hän minua totteli.»

»Mutta mikä pakko siihen oli?» toisti varakreivi.

»Oli pakko hävittää kaikki todistukset tapahtumasta, ei ainoastaan takaa-ajon ehkäisemiseksi, vaan myöskin taloon jääneen väkesi turvallisuuden vuoksi, heitä kun muutoin olisi voitu syyttää. Kuuntelehan, rakkaani. Nyt ovat Fougereotit Poussignotissa kertomassa tarinaa, jonka minä heille opetin. He kertovat, että he hämärissä palatessaan peltotöistä näkivät linnan palavan. Muuta he eivät tiedä. Poussignotissa arvellaan sinne tänne, otaksutaan kymmeniä mahdollisuuksia, niiden joukossa sitäkin, että sinä itse tuhouduit liekeissä, jotka he ehkä aavistelevat — Fougereotit siihen viittailevatkin — sinun itsesi sytyttäneen. Saatetaan myöskin otaksua yhtä ja toista Chauvinièresta, varsinkin jos jotkut tietävät hänen sinä iltana saapuneen Corbaliin. Mutta älä salli sen itseäsi häiritä. Aamun sarastaessa me olemme etäällä täältä.»

»Sinä teet asian minulle selväksi», sanoi hän. »Suo anteeksi tylsyyteni.» Corbal katseli laakson yli noita hulmahtelevia liekkejä, ja niitä katsellessa hänen silmänsä sumenivat. »Niin, se oli välttämätöntä, kun ottaa kaikki asianhaarat huomioon, mutta voi, hyvä Jumala!»

Kului hetkinen ennenkuin neitonen hänelle vastasi ja samalla laski kätensä hänen käsivarrelleen.

»Tässä maailmassa, Raoul, kaikki omistamisen arvoinen on ostettava ja maksettava. Tuo kokko on sinun henkesi hinta. Ei kai se hinta ole liian kallis?»

Corbal kääntyi heti lemmittynsä puoleen ja ponnistautui irti kaikesta heikkoudestaan.

»Ei suinkaan, vaikka se olisi tuhatkertainen, jollei minua vielä nolata — jos sillä hinnalla saan ostaa elämän ja lemmen.»

»Sinua ei nolata, rakkaani. Minä olen luvannut sinulle molemmat enkä kummassakaan suhteessa sinua petä.» Neitonen irroitti kätensä hänen käsivarrestaan ja puhui toisessa, reippaammassa äänilajissa. »Rientäkäämme, tästedes sinä olet kansalaisedustaja Chauvinière, virkamatkalla Sveitsiin, ja minä sinun sihteerisi Antoine.»

Varakreivi huokasi, yhä epäröiden. »Niin, mutta jos meidät vaaditaan se todistamaan?»

Tyttö ojensi hänelle öljyttyyn silkkikankaaseen käärityn ja rihmalla sidotun mytyn. »Parasta, että sinä pidät näitä hallussasi», sanoi hän. »Ne ovat turvallisuuskomitean edusmies Chauvinièrelle ja hänen kirjurilleen antamat passit, joissa käsketään kaikkia avustamaan heitä ja kielletään millään tavoin heidän matkaansa häiritsemästä yhden ja jakamattoman tasavallan nimessä, ja siellä on muitakin tärkeitä papereita, joissa vaaditaan, että kaikki siviilivirkailijat heitä tottelevat. Menettelin viisaasti siepatessani edusmiehen salkun, kun pakenin hänen luotaan La Charitéssa. Mutta koskaan en aavistanut, että jälleenkin esiintyisin hänen kirjurinaan, kun en luullut löytäväni Chauvinièrelle viransijaista, mikä hänen eläessään ei olisikaan ollut helppoa.»

Varakreivi oli vaiti pitkän aikaa silkasta ihmettelystä tällaisen älyn ja kekseliäisyyden vuoksi. Sitten hän huokasi, mikä päättyi naurahdukseen.

»Minun olisi pitänyt tietää paremmin kuin luulotella, että sinä toivoit meidän pääsevän rajan yli vain umpimähkään. Tämä tekee asiat helpoiksi — varmoiksi! Oi, se on uskomatonta, yhtä käsittämätöntä kuin sinä olet itse, Cléonie!»

Hän kuuli neitosen vastausnaurun pimennosta. »Rientäkäämme eteenpäin, rakkaani. Olemme kai varmemmalla pohjalla kuin mitä sinun tasavaltalaiset hääsi olisivat tarjonneet.»

Corbal käänsi hevosensa seuraamaan neitosen ratsua.

»Häät olivat sentään myöskin sopimuksessa», virkkoi hän.

Tyttö vastasi hänelle taaskin nauramalla, mutta tällä kertaa hyvin pehmeästi ja hellästi. Ja vihkiäiset tapahtuivat viikkoa myöhemmin Lausannessa, jossa he olivat ystävien parissa.