Part 5

Alussa mademoiselle de Montsorbier tunsi eräänlaista levottomuutta. Nuo häneen niin ihastuneina kiintyneet tummat silmät herättivät hänessä muiston, jonka hän kaikkien muistojen joukosta olisi mieluummin tahtonut haudata. Ne muistuttivat hänelle toista silmäparia, joka oli pöydän yli himokkaasti häntä katsellut, kärventäen hänen sieluaan katseensa loukkauksella. Mutta tuo vertauksen tunne oli lyhytikäinen. Varakreivin silmistä heijastui ihmettelyä ja haltioitumistakin, mutta se oli kaikki kunnioittavaa. Ne herättivät luottamusta, synnyttivät vastavuoroista ystävällisyyttä, kun taas toiset silmät olivat herättäneet ainoastaan pelkoa; ja niinpä, ennenkuin ateria oli lopussa, ennenkuin Fougereotit ja Filomène olivat poistuneet, jättäen varakreivin kahden kesken vieraansa kanssa, oli tämä täydelleen arvioinut seuralaisensa. Hän oli tämän sävyssä väkeänsä kohtaan ja väen esiintymisessä häntä kohtaan nähnyt hänen syvällisen lempeytensä, hänen viehättävän koruttomuutensa ulkonaisissa asioissa, hänen sydämensä tosijalouden ja sen kiintymyksen, jota hän kykeni herättämään. Nuo kalpeat, kauniit kasvot sirosti kammatun ruskean tukan alla olivat uskollisen, jalosydämisen miehen kasvot, johon jokainen nainen voi empimättä luottaa.

Corbal ei mitenkään käyttänyt hyväkseen olosuhteita viivyttääkseen neitosta siellä kahden kesken juttelemassa. Vähän ajan perästä hän toisten lähdettyä itse saattoi vieraansa tälle varattuun huoneeseen. Hän laski pöydälle hänen kynttilänsä, pyysi häntä antamaan käskyjään ja poistui toivotettuaan hänelle virkistävää lepoa niin vakavasti, ettei se jättänyt mitään toivomisen varaa, eikä hän edes yrittänyt suudella hänen sormenpäitään, mikä näissä olosuhteissa olisi ollut kylläkin säädyllistä.

KAHDEKSAS LUKU

»Mademoiselle, jääkää vielä toiseksi päiväksi meille. Mitä täydellisemmin nyt lepäätte, sitä nopeammin sujuu matkanne senjälkeen, joten ei siitä tule ajanhukkaa.»

Näin puhui monsieur de Corbal vieraalleen seuraavan päivän iltapuolella.

He istuivat kirjastossa, johon hän aikaisemmin oli tytön vienyt, siistimättömässä, tomuisessa, tahraisella valkoisella laudoituksella sisustetussa huoneessa, paitsi yhdeltä seinältään, jolla oli lattiasta kattoon ulottuva täyteen sullottu kirjahylly. Huonekalut olivat kauniita ja jykeviä, kuten kaikki Ludvig XV:n aikaiset, mutta ne näyttivät, niinkuin kaikki muukin tässä talossa, kuluneilta. Ruuhka avaralla kirjoituspöydällä todisti samalla sekä uutteraa opiskelua että huolimattomuutta.

Mademoiselle de Montsorbier, istuen ikkunan ääressä sohvalla, jolle toinen hänen hennoista, housunlahkeella verhotuista sääristään oli ojennettuna, epäröi tämän ehdotuksen kuultuaan ja lausui mielipiteenään, että hänen oli parasta hämärissä painua matkalle jälleen ja ettei hän voinut ajatellakaan saattaa herra varakreiviä alttiiksi sille vaaralle, että hänet tavattaisiin kätkemästä luonaan karkuria.

Tällöin herra Corbal nauroi niin ilmeisesti huvitettuna, että se hiukan suututtikin neitosta, sillä eihän tämä voinut aavistaa, millä tavoin oli esiintynyt naurettavasti. Mutta toinen ei antanut hänelle pitkää mietiskelyaikaa. Hän käveli puhuessaan huoneessa, suorana ja komeana, näyttäen enemmän aatelismieheltä ja vähemmän muulta kuin tavallista. Hän ei ollut tänään ainoastaan pukeutunut eilen lakituvassa käyttämäänsä juhlapukuun — ainokaiseen vaatevarastossaan, — vaan olipa sitä parannellutkin. Hänen kaulassaan upeili röyhelö, ja ranneröyhelöt verhosivat ulkotyön ruskeiksi painamia käsiä, ja hän oli etsinyt unohdetusta kätköstä pari helmisolkisia ja punakorkoisia kenkiä, jollaisten käyttäminen niinä päivinä olisi saattanut vaaraan kenen niskan tahansa.

Hän selitti naurunsa. »Mademoiselle, minä olen sellaisen miehen kadehdittavassa asemassa, jolle vaarat ovat lakanneet olemasta, joka ei enää voi tuntea mitään pelkoa. Tänään on tiistai, ja ensi torstaina minun tulee kuolla. Siksi minä nauroin huomauttaessanne vaarasta, joka koituisi siitä, että pidän teitä luonani.»

Neitonen heilautti säärensä alas ikkunasohvalta ja nousi pystyyn kuin seiväs, katsellen varakreiviä silmät suurina.

»Monsieur! Kuinka se on mahdollista? Te huvittelette minun kustannuksellani. Kuinka te, joka olette vapaa...»

»Minä selitän», ehätti toinen ja selittikin.

Neitonen kuunteli hänen kertomustaan yhä lisääntyvässä tuskassa, mutta myöskin yhä enemmän ihaillen miehen pelotonta tyyneyttä, sitä melkein humoristista sävyä, jolla hän katseli epätoivoista asemaansa. Taaskin hänen mieleensä muistui eräs toinen, jonka sävy myöskin oli aina humoristinen. Mutta mikä erotus!

»Se elukka!» huudahti hän, kun kertoja oli lopettanut. »Se julma, ilkkuva roisto!»

Varakreivi nyökkäsi. »Kuvailette häntä varmaankin oikein. Hän on leikkisän häijy. No niin! Saakoon hän minun pääni. Mutta hän ei taivuta minua kumartamaan sitä hänen ilkkuvalle tahdolleen!»

Neitonen väänteli käsiään polviensa välissä huolehtivassa kiihtymyksessä ja alkoi kehoittaa varakreiviä etsimään turvaa paosta.

Toinen keskeytti hänen puheensa heti alkuunsa. »Ajattelinhan sitä tietysti. Mutta se olisi hyödytöntä, ja epäonnistuminen tuottaisi alentavaa häpeää, jolle en halua panna itseäni alttiiksi. Minä en tahdo olla niiden vallankumouksellisten koirien ajamana otuksena. Jos minun on kaaduttava, niin kaadun arvokkaasti, niinkuin vereni vaatii. Myönnätte kai, että toista vaihtoehtoa ei voi ajatellakaan, että jokaista edesmennyttä Corbalia pöyristyttäisi haudassaan, jos hyödyttömän elämäni pelastamiseksi tekisin itseni syypääksi johonkin halpamaisuuteen?»

Neitonen tarkkasi häntä ääneti äärettömän säälivästi ja hellästi. Tavallisissa olosuhteissa hänellä oli vähän taipumusta etsimään naisille ominaista kyynelten lohtua. Mutta nyt hän kykeni vain tahtonsa ponnistuksella ne hillitsemään.

»Eikö ole», kysyi hän hetkisen perästä, »mitään kolmatta mahdollisuutta? Oletteko tarkoin miettinyt, monsieur?»

Ehkä hänen hellää huolehtimistaan värähti hänen äänessään enemmän kuin oli hänen tarkoituksensa. Herra Corbal pysähtyi hänen eteensä ja katseli häntä tummilla, vakavilla silmillään. Hänen kasvonsa kävivät yhä vaaleammiksi, ikäänkuin äkillinen pelko olisi hänet vallannut, ja syvempi kaiho hiipi niiden juoviin. Vihdoin hän vastasi hyvin hitaasti:

»Niin, minä olen ajatellut. Ja kolmas vaihtoehto tarjoutuu. Mutta...» Hän keskeytti puheensa pienellä epätoivon eleellä.

»Mutta mitä, monsieur? Lausukaa se avoimesti. Sillä tavoin ajatusta koetellaan.»

»Tekin sen tiedätte! Kuinka viisas te olettekaan!» Hänen silmiinsä välähti ihailua. »Tämä asia ei kuitenkaan kaipaa ilmilausumisen todistetta. Minä epäröin vain pelosta, että minut ymmärrettäisiin väärin.»

Neitonen melkein hymyili vilkaistessaan häneen. »Mitäpä teidän tapauksessanne merkitsisi miehelle väärinymmärrys? Väärinymmärrys kenen taholta? Minunko? Mitä voi minun mielipiteeni tässä merkitä?»

»Kaikkea», vastasi varakreivi ja saattoi neitosen tuijottamaan melkein henkeään pidätellen, jonkin määrittelemättömän tunteen liikuttamana.

Varakreivi kääntyi äkkiä pois vieraastansa, asteli kirjahyllyseinälle ja takaisin jälleen, pysähtyen taaskin neitosen eteen, pää kumarassa.

»Voitaisiin arvella, etten ole löytänyt täältä muita kuin jonkun hätävaran. Se on minun suuri pelkoni. Tahdotteko uskoa minua, mademoiselle, jos vannon, etten lausu sanaakaan, joka ei ole totta? Minä olen mies, joka elää viimeisiä hetkiään. Ei minussa paljoa kuntoa liene, mutta valheellisuudella en ole itseäni ikinä tahrannut.»

»Niin minä teitä arvioisinkin, monsieur. Puhukaa siis vapaasti.»

Hän puhui, mutta ei vapaasti. Hän hapuili ja änkytti kömpelösti, mikä oli täysin vierasta hänelle, jonka lauseet tavallisesti olivat täsmälliset ja oppineesti punnitut.

»Älkää nähkö, mademoiselle, rukoilen, mitään... kunnioituksen puutetta sanoissani. Toisissa olosuhteissa... Mutta nyt aika kiirehtii. Minä olen mies, joka olen paljon elänyt yksinäni. Kirjani ja tilukseni ovat olleet ainoat harrastukseni ja pieni perheeni melkein ainoa seurani vuosikausiin. Tämä eristäytyminen maailmasta onkin tehnyt mahdolliseksi, että nyt vielä elän. Monet asiat, jotka kuuluvat minunsäätyisteni elämään, ovat menneet minulta ohi. Minä en ole niitä kaivannut, koska en ole niitä halunnut. Ei kukaan nainen... Pyydän, että uskotte minua... Ei kukaan nainen ole milloinkaan koskettanut elämääni. Ei tätä ennen.»

Mademoiselle de Montsorbier jäykistyi. Hän oli kovin kalpea, ja harmaa villamekko liikahteli hänen hentojen rintojensa kuohahtelusta. Varakreivi vaikeni siihen, ja hän, joka niin tyynesti oli katsellut kuolemaa, tarkkasi neitosta melkein pelokkaasti. Hän pani hermostuneesti kätensä ristiin ja havaitsi ne kosteiksi.

»Minä... minä olen tietysti lukenut runoilijoita. Mutta kuitenkaan en tiedä, kuinka nämä tunteet miehessä heräävät. Minä tiedän vain, että rakkaus on tullut minulle kuin salama siniseltä taivaalta. Sietäkää minua, mademoiselle, vaikka saatan teistä näyttää yltiöpäältä. Epäilkää mitä tahdotte, mutta älkää minun sanojeni totuutta ja vilpittömyyttäni.»

Taaskin hän vaikeni. Mutta tyttö ei vieläkään virkkanut mitään. Olisi ollut vaikea sanoa, kumpi heistä oli suuremman pelon vallassa.

»Kun ensi kertaa näin teidät valossa eilen illalla, tuntui minusta... kuin olisi sieluni ponnahtanut syleilemään teidän sieluanne. Puhun ehkä karkeuksia. Minä en kykene esittämään sitä muulla tavalla. Mutta niin omaehtoista, niin... niin välttämätöntä se oli, että minusta on näyttänyt... Tämä ei ole pöyhkeilyä, mademoiselle. Se on kai vaistomaista. Minusta on tuntunut kuin jotakin molemminpuolista, vastavuoroista on täytynyt tapahtua. Minusta näytti mahdottomalta, että miehen sielu voisi... kokea niin paljon... tukemattomana. — Mademoiselle, minä häpeän typeriä sanojani. Ne eivät...»

Neitonen keskeytti hänet vihdoinkin. Hän oli noussut, ja uskomattomana ihmeenä varakreivin silmissä hänen rintansa nojasi hänen omaansa vasten, ja hänen kasvonsa, kauttaaltaan vaaleat ja säälistä surkeat, olivat kohotetut häntä kohti.

»Häpeättekö?» huudahti hän. »Häpeätte!» Neitosen äänessä oli hellyyden musiikkia, joka huumasi miehen aisteja. »Teidän sananne eivät jätä mitään lausumatta. Ette ainakaan lausu mitään, mikä ei ole totta. Vaistosi eivät ole pettäneet, rakkaani.»

Corbalin käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen. Hänen äänensä oli kärsivän miehen ääni.

»Rakkaus on jokaiselle olennolle elämän täyttymys, ja minä olisin ehkä kuollut epätäydellisenä, jollet sinä olisi saapunut yhdennellätoista hetkellä.»

Neitosta puistatti. »Oi, rakkaani!» Hän lepäsi raukeana varakreivin rintaa vasten.

»Ah! Mutta kaikki se on nyt muuttunut!» huudahti Corbal rohkaistakseen tyttöä. »Sinä teet elämän mahdolliseksi. Jos olisin erehtynyt, jos et olisi minusta välittänyt, niin kaikki muu olisi ollut samantekevää. Mutta sittenkin olisin kuollut rikkaampana, jalompana sinun tuliaistesi vuoksi. Mutta koska sinä välität... Kuuntelehan, rakkaani. Vallankumoustuomioistuimen päätös käskee minut ainoastaan menemään naimisiin. Kunhan siis vain menen naimisiin kolmen päivän kuluessa, niin täytän tämän heidän laiksi nimittämänsä törkeän ilveilyn vaatimukset. Filomène ehdotettiin minulle, koska en tahtonut itse tehdä valintaa. Mutta Filomène tai joku toinen, samahan se heille on. Jos siis tulet minun kanssani tuomioistuimen eteen talonpoikaisessa puvussa — se on varmempaa — tyttönä, jonka minä otan mieluummin, jonka olen itselleni valinnut... Me voimme keksiä sinulle kotipaikan. Se ei käy vaikeaksi. Jos siis...»

Tyttö irtausi hänestä ja astahti taaksepäin.

»Oi, sinä et tiedä, mitä puhut!» huudahti hän syvässä tuskassa.

Toinen seisoi nolostuneena, kaikki hänen leijailevat toiveensa ehkäistyinä.

»Mutta jos... jos... me rakastamme toisiamme?» änkytti hän. »Mitä vaikeutta siinä sitten on? Tarvitseeko sen ajatuksen, että vihkiäiset pidetään heti, olla niin vastenmielinen?»

»En minä sitä tarkoita, en minä sitä tarkoita!»

»Mitä sitten?»

Neitonen nauroi ilottomasti. Tilanteessa oli sittenkin jotakin ilotonta huumoria. »Chauvinière!» virkkoi hän merkitsevästi.

»Chauvinière?» toisti Corbal, tietenkin käsittäen hänet väärin. »Mitä hänestä sitten? Chauvinièrekin vaiennetaan, kun täytetään hänen vaatimuksensa, että minä menen naimisiin. Hän mainitsi Filomènen ainoana käsillä olevana morsiamena. Mutta toinen nainen kelpaa hänestä yhtä hyvin kuin toinenkin, tai jollei hänestä, niin ainakin tuomioistuimesta. Jos siis tottelen päätöstä, eivät he voine pakottaa minua valinnassani. Se olisi liian vaarallinen ennakkomenetelmä.»

»Se, mitä sanot, olisi totta jokaiseen muuhun naiseen, mutta ei minuun nähden.»

»Ei sinuun nähden?» Mies tuijotti hämmästyneenä.

»Koska minä olen se nainen, jota Chauvinière ei salli sinun valita. Se on surullisen, julman iroonista, ystäväni. Jos paljastat minut, niin sillä vain saatat turmioon sekä minut että itsesi.»

»Jos paljastan sinut mademoiselle de Montsorbierena. Mutta se ei olekaan tarkoitus. Maalaistyttönä, rahvaan tyttärenä...»

Neitonen keskeytti hänet selittääkseen vihdoinkin kaikki.

»Se saattaisi kelvata muille, mutta ei Chauvinièrelle. Chauvinière on se edusmies, joka salaa kuljetti minut pois Pariisista.»

Kului pitkä tovi, ennenkuin toinen täydellisesti ymmärsi, ja se ymmärtäminen herätti hänessä kummallista kauhua. »Se oli hän? Se oli hän...?»

Neitonen nyökkäsi, ja hänen kasvonpiirteensä vääntyivät katkeraan hymyyn.

Corbalia puistatti, ja hän peitti kasvot käsillään, sulkeakseen pois kuvan, jonka tytön näkeminen nyt herätti. Hän astui taaksepäin ja istahti äkkiä tuolille. Hän voihki siinä istuessaan, ja aluksi tyttö ymmärsi väärin hänen tuskansa syyn, kuvitellen sen olevan hänen paljastuksensa tuottamassa tappion tunteessa. Mutta Corbalin sanat valaisivat hänelle asian.

»Chauvinière!» jupisi hän. »Se viheliäinen eläin! Hänen saastaiset silmänsä ovat ryömineet sinun puhtaudessasi ja suloissasi.» Hän puri hammasta. »Että hän uskalsikin! Että hän katseellaan tohti sinut tahrata!»

»Rakkaani, maksaako vaivaa ajatella sitä — tällaisella hetkellä?»

»Mitäpä tässä muuta ajatella? Mitäpä mikään muu tähän verrattuna merkitsee? Elämänikö!» nauroi Corbal. »Minä antaisin sen kernaasti, jos olisin voinut sinut säästää!»

Ovelta kuului kolkutus. Filomène astui huoneeseen säikähtynein kasvoin. »Siellä on kansalainen edusmies», ilmoitti hän. »Hän on täällä ja pyytää saada teitä tavata.»

Mademoiselle de Montsorbier säpsähti.

Corbal paljasti kasvonsa ja nousi hitaasti seisaalleen.

»Kansalainen edusmies?» kysyi hän käheästi. »Chauvinièreko?» Sitten hän äkkiä ponnistausi reippaaksi. Hän suoristi olkapäänsä ja seisoi jäykkänä ja ryhdikkäänä, kasvot kirkkaina jostakin mielijohteesta. Häntä tarkatessaan mademoiselle de Montsorbier havaitsi hänessä hätääntymisen asemesta ainoastaan yliluonnollista tyyneyttä, ja kun hän sitten jälleen puhui, ei hänen äänensä ollut saanut takaisin luontaista tasaista sävyään, vaan siinä värähti heikosti melkein ivallinen sävel.

»Kansalaisedusmies Chauvinière, niinkö? Onko hän yksin?»

»On, monsieur. Minä en nähnyt ketään muuta.»

Varakreivi nyökkäsi. Hän hymyili. »Kuinka erinomaisen ystävällistä, kuinka herttaisen alentuvaista kansalaisedusmieheltä kunnioittaa taloani jälleen! Ja näin perin sopivaan aikaan! Ikäänkuin hän olisi arvannut, kuinka välttämättä tahdoin häntä tavata, ja halunnut säästää minulta vaivan lähteä häntä etsimään. Odotuta häntä tuokion verran eteisessä, Filomène. Viivytä häntä siellä, jos voit, ja tuo sitten sisälle.»

Ihmetellen ja keventyneenä varakreivin sävystä Filomène lähti.

Ennenkuin tyttö oli poistunut huoneesta, oli Corbal astunut korkean seinän vieressä olevan kiilloitetun silkkiäispuisen kaapin luo. Hän tunsi mademoiselle de Montsorbieren tarttuvan kyynärpäähänsä.

»Tahdotko kätkeä minut sinne?» Corbal tuhlasi hetkisen häneen tuijottamalla. Sitten hän hymyili ja pudisti päätänsä. »Minä en suinkaan aio kätkeä sinua.» Hän otti mahonkisen lippaan erään kaapin hyllyltä.

»Mutta jos hän tapaa minut täällä?»

»Sitä minä haluankin.» Hän otti ruutisarven ja pienen liinakankaisen pussin ja sulki kaapin oven. »Se uskalikko, se röyhkeä hupsu!»

Hän astui kirjoituspöytänsä luo ja avasi lippaan. Siinä oli pari kaksintaistelupistooleja samettikotelossa.

YHDEKSÄS LUKU

Filomènella oli viehätyksensä, ja luonteeltaan niin yritteliäs mies kuin kansalaisedustaja ei päästä naisellisia viehätyksiä huomaamattaan ohitse.

Kun tyttö palasi eteisessä odottavan luo, otti tämä hänen pehmeästi pyöristyneen leukansa laihaan käteensä ja tarkkasi häntä hyväksyvästi. Hänen sanansa kuitenkin ilmaisivat, että hän teki sen intohimottomasti, arvostelevan viileässä mielessä.

»Joko hän havaitsee sinun sulosi, rakas tyttöseni, se nirso entinen ylimys? Hänen asemessaan en minä totisesti kahta käskyä odottaisi. Minä teen sinusta vielä entisen varakreivin puolison», lupasi hän ja suuteli häntä sinetöidäkseen kaupan. Intohimottomuus voi sittenkin joskus mennä liian pitkälle, ja kansalaisedusmies Chauvinièrella oli omat tapansa.

Hän päästi tytön leuan ja käski opastamaan vastahakoisen sulhasen luo. Mutta Filomène muisti käskyn, että piti viivytellä, ja edusmies itse oli tarjonnut hänelle siihen verukkeen. Vieläpä enemmänkin, — hänelle selvisi äkkiä, kuinka hän ehkä voisi pelastaakin varakreivin, kun hänen kiintymyksensä isäntää kohtaan oli sitä haltioitunutta lajia, joka haluaa ilmaantua vain palveluksessa.

»Ei ainoastaan sulhanen ole vastahakoinen», sanoi hän, ja viehättävät kasvot olivat käyneet nyrpeiksi. »Te pitelette kovin vapaasti köyhää tyttörukkaa, te vallankumoustuomioistuimen herrat. Te käskette miehen naida minut, pyytämättä minulta siihen edes suostumusta. Pidätte itsestään selvänä, ettei minulla ole siinä asiassa mitään mielipidettä. 'Naikaa Filomène torstaina, muutoin mestaamme teidät perjantaina'.» Hän tuhautti nenäänsä vihaisen halveksivasti. »Te luulette, että siinä on kaikki. Mutta entä jos Filomène ei halua miestä, jonka te määräätte hänen puolisokseen?»

Chauvinière rypisti hänelle otsaansa. Hän muisti ne lempeät katseet, jotka oli nähnyt tytön luovan Corbaliin ja jotka ensiksi olivat hänelle vihjaisseet tämän juonen. Hänen nyrpistyksensä muuttui pilkalliseksi hymyksi.

»Mitä leikkiä sinä minun kanssani leikit, tyttöseni?»

»En mitään leikkiä, kansalainen edusmies. Se on verisen vakavaa, kuten te ja teidän tuomioistuimenne saavat havaita. Minä en ole annettavissa kuin lehmä tai lammas, enkä minä kuulu teille, jotta te voisitte minut lahjoittaa. Vapautta, hah? Se on kai teidän käsityksenne vapaudesta? Kah, aristokraatit eivät olisi koskaan niin paljoa uskaltaneet, ettekä tekään uskalla, kun minusta on puhe!»

»No, emme tietenkään, jos sinä niin sanot.»

»Minä sanon niin.» Hänen äänensä kävi kimeäksi. Hän oli kiihoittunut, oli kiihoittuvinaan intohimoisen vihaiseksi. »Teidän, herrojen, on parasta ymmärtää minut selvästi ja säästää itseltänne vaiva ajaa tätä järjetöntä asiaa edemmäksi. Minä en ota itselleni miestä teidän käskystänne enkä suinkaan kansalaista Corbalia. Minä kieltäydyn avioliitosta.»

Chauvinière hymyili kärsivällisesti tytön rajuudelle.

»Niinkö?» virkkoi hän.

»Ihan kerrassaan», julisti tyttö, ja hänen poskilleen karahti melkein riemun puna hänen käsittäessään, että hän täten oli nolannut Chauvinièren ja pelastanut rakastamansa varakreivin tätä uhkaavasta vaarasta.

Chauvinière hymyili yhä ja huoahti. »Ikävä juttu», sanoi hän. »Perin ikävä ja säälittävä juttu! Hänen on nyt, jos hän mielii elää, etsittävä itselleen joku toinen, enkä minä rohkene toivoa, että hän löytää puoleksikaan niin viehättävän.»

Hän huokasi jälleen, sisimmässään nauttien leikistään. »Viehän nyt minut hänen luokseen, ole hyvä.»

Filomène hätkähti kauhuissaan, kun huomasi, että hänen aseensa näin helposti särjettiin. Hän nieli kiukkunsa kyyneleet, silmäillen kansalaisedusmiestä pahansuovasti, mikä vain lisäsi tämän salaista hilpeyttä.

Kun ei enää ollut mitään muuta tehtävää, saattoi tyttö ääneti edusmiestä ja ilmoitti hänet odottavalle varakreiville. Joustavana ja vikkelänä pitkässä harmaassa takissaan, kolmivärisessä vyöhikössään, josta nyt riippui sapeli, ja kokardilla koristetussa töyhtöhatussaan, jota hän ei viitsinyt ottaa päästänsä, Chauvinière tepsutti kirjastoon. Kynnyksen yli astuttuaan hän pysähtyi, salaista ivaa joka piirteessään, silmäilemään varakreiviä, joka seisoi kädet selän takana levollisena tyhjän takan ääressä. Hän viittasi peukalollaan poistuvaa Filomènea kohti.

»Mehevä tipu, ystäväni; häntä ei tulisi hylkiä miehen, jolla on hyvä maku.»

»Ehkei minulla ole hyvä maku — vallankumouksellisen mittapuun mukaan.»

»Teidän itsenne tähden toivoisin, että teillä olisi. Te olette loukannut lasta vastahakoisuudellanne, ja hän selittää, ettei hän suostu teidän aviosiipaksenne, vaikka tahtoisittekin. Mutta hänen vastustelunsa on voitettavissa pienellä suostuttelevalla kosiskelulla. Teidän asemassanne minä yrittäisin häntä suostutella. Joutuisitte huomaamaan, että hänen käsivartensa syleilisivät teitä lämpimämmin kuin giljotiinin kaulus. Mutta itsehän te saatte valita immen ja lesken välillä.»

»Te toistatte sananne, kansalainen. Onko se käyntinne ainoa tarkoitus?»

Chauvinièren vaaleat silmät kapenivat. Tässä oli mies, joka käytti murhaavampaa ivaa kuin hänen omansa ja ihan yhtä liukasta.

»Te ymmärrätte minut väärin.» Hänen äänensävynsä oli kuiva ja terävä. »Ymmärryksen puute on teidän säätynne vikoja. Ylimyksellisten päiden tyhjyys onkin niin monet niistä pudottanut vasuun. Minä olen täällä, rakas entinen aatelismies, veljellisessä mielessä teitä kehoittamassa...» Hän keskeytti lauseensa. Pieni liikahdus hänen oikealla puolellaan sai hänen katseensa kääntymään sivulle, ja hän huomasi hoikan nuorukaisen, jolla oli maalaisen mekko ja housut.

»Mitä? Ken tuo on...?» Jälleen hän vaikeni ja katse kävi äkkiä eloisammaksi. Hän kumartui eteenpäin tuijottaen tarkkaan, astahti ja seisahti jälleen. Sitten pääsi häneltä hämmästyksen kirous ja sen jälkeen äänekäs ja mielihyvää todistava nauru. »Kah, tämäpä on kohtaus!» Hän sieppasi hatun päästänsä. »Käy välttämättömäksi paljastaa päänsä.» Hän kumarsi. »Ja kuinka kauan olette ollutkaan Corbalissa, rakas kirjurini?»

Mademoiselle de Montsorbier astahti hiukan eteenpäin, ihmeellisesti säilyttäen mielenmalttinsa.

»Eilisestä illasta asti, kansalainen», vastasi hän koruttomasti, niin koruttomasti ja levollisesti, että mies vavahti ja nolostui.

»Vai eilisestä illasta asti, kaunis kansalainen!» matki hän tyttöä. »Eilisestäkö illasta asti? Hyväinen aika! Tapaan Corbalissa enemmän kuin olisin voinut uneksia tai aavistaakaan. Elämä on täynnä yllätyksiä. Mutta harvoin ne ovat näin hauskoja.» Hän liikahti lähestyäkseen neitosta.

»Pysykää paikallanne!»

Ääni oli Corbalin, joka puhui niin kylmään ja terävään sävyyn, että se tosiaan pysähdytti edusmiehen. Tämä jäykistyi katsellessaan varakreiviä huoneen lattian poikki.

»Elämä on täynnä yllätyksiä, kuten sanotte, kansalainen edusmies. Tämä yllätys ei kuitenkaan osoittautune niin hauskaksi kuin luulette.»

Varakreivin asennossa, jopa hänen levollisuudessaankin oli jotakin kamalaa ja uhkaavaa.

Chauvinière vainusi heti vaaraa ja olisi yhtä nopeasti asettunut sitä torjumaan; mutta hänelle oli haitaksi ja turmioksi se iva, jota hän niin tuhlaavasti viljeli. Hänen ilkkuvan kunnioituksensa järjetön ele oli kuormittanut hänen oikean kätensä päästä siepatulla hatulla. Ennenkuin hän ehti pistää sen käden poveensa ottaakseen sieltä pistoolin, joka hänellä oli juuri tällaisten odottamattomien tapausten varalta, oli hänen vapauduttava hatusta. Hän siirsi sen nopeasti vasempaan kainaloonsa. Mutta hän ei ehtinyt sen pitemmälle.

Hänen liikkeensä oli vaaranmerkki Corbalille, ja tämä ojensi nyt häntä kohti raskaan kaksintaistelupistoolin, jota hän tuki vasemmalla kyynärvarrellaan.

»Jos liikautatte vain sormeannekin, kansalainen edusmies, niin minä lähetän teidät helvettiin.»

Chauvinière totteli, mutta ei ihan kirjaimellisesti. Hän levitti jalkansa ja pani kätensä ristiin selän taakse. Sitten hän nauroi. Hän näytti järkkymättömältä, salaten huolettomalla ryhdillään vaaleiden silmiensä valppauden.

»Vielä uusi yllätys!» virkkoi hän. »Ja tämä teidän taholtanne, rakas aatelissyntyinen! Minä en suinkaan sitä teiltä odottanut. Tähän asti te olette ollut niin herttainen ja poikkeuksettoman kohtelias, etten olisi suinkaan luullut teidän kykenevän tällaiseen karkeuteen. Miksi te haluatte minua peloittaa?»

»Te käsitätte minut väärin. En minä aio teitä peloittaa!»

»No, mitä sitten?»

»Tappaa teidät.»

Chauvinière nauroi taaskin, vaikka hän hiukan kalpeni parkitun nahkansa alla.

»Mitä te puhuttekaan! Kah, kansalainen, olkaamme käytännöllisiä. Mitä hyötyä teillä olisi minun kuolemastani? Luuletteko, että se pelastaisi teidät noudattamasta vallankumoustuomioistuimen päätöstä tai muussa tapauksessa uhraamasta päätänne giljotiinille? Kunhan hiukan mietitte, ystäväni, niin huomaatte, että se vain kiirehtisi teidän tuomiotanne.»

Varakreivi ei järkkynyt. »Ja kunhan hiukan tekin puolestanne mietitte, niin huomaatte, että minä, jonka elämä jo on hukassa, en voi menettää mitään tappaessani teidät.»

»Mutta sellainen poikamainen ja hyödytön kostotyö!» Chauvinière näytti tyrmistyneeltä ja loukkaantuneelta. »Sitäpaitsi, ystäväni, on minulla kaksi miestä tuolla ulkona. Jos luulottelette, että minut ampumalla saatte tilaisuuden paeta, niin erehdytte. Pistoolinne pamahduksen kuultuaan rientäisivät mieheni sisälle, ja se olisi teidän loppunne.»

»Jos tuo olisi totta — mutta minä tiedän sen valheeksi — tapahtuisi väliintulo kuitenkin liian myöhään ehkäistäkseen _teidän_ loppunne. Ja ainakin mademoiselle de Montsorbier olisi turvattu. Myöskin on teidän sovitettava se anteeksiantamaton röyhkeys, joka sai teidät kohottamaan konnansilmänne häneen. Te nartunpenikka! Te katuojassa syntynyt roisto! Pelkkä katseennekin on häntä tahrannut. Etana on ryöminyt valkoisen puhtaan liljan kukkalehdillä.»

»Käymmepä jo lyyrillisiksi!» sanoi Chauvinière, mutta hänen äänessään oli kiukkuinen sävy, sillä sielussaan hän kiemurteli aatelismiehen halveksivien herjausten ruoskimana. »Luulen ymmärtäväni. No niin, te olette minut tavannut minulle epäedullisessa asemassa. Kai minun täytyy suostua ehtoihin.»

»Tässä eivät tule mitkään ehdot kysymykseen. Teidän on vain maksettava se ainoa korvaus, jonka kykenette suorittamaan.»

»Tarkoitatte, että aiotte kylmäverisesti murhata minut! Se on käsittämätöntä. Olettehan te toki herrasmies ettekä salamurhaaja.» Tällä kertaa ei Chauvinièren äänessä ollut ivaa. Se oli hartaan vakava. »Vaihtakaamme edes laukauksia, täällä, tässä huoneessa — kymmenen askeleen päässä tai miltä matkalta suvaitsette missä vain. Siitä ette toki voi kieltäytyä.»

Monsieur de Corbalin sävy muuttui jälleen kohteliaaksi. »Olen pahoillani, että minun täytyy kieltää teiltä sekin. Jos olisi puhe vain itsestäni, omasta hengestäni ja vapaudestani, niin suostuisin kernaasti. Tuskinpa niiden säilyttämiseksi vaivautuisin edes niin paljoa. Mutta tässä on mademoiselle de Montsorbier. Minä en voi sallia hänen kohtalonsa enkä rangaistuksen siitä loukkauksesta, jota teidän huomaavaisuutenne on hänelle merkinnyt, riippua onnesta tai ampumataidosta.»

Chauvinièren kasvot olivat muuttuneet harmaiksi. »Minut siis murhataan?»

»Ei murhata. Teloitetaan.»

»Hieno erotus!»

»Te olette itse käsitellyt hienoja erotuksia jokseenkin vapaasti, kun asia koski muiden tuskaa. Onpa oikein että mies joskus tyhjentää maljan, jonka on täyttänyt.» Varakreivin kylmä jäykkyys ei juuri jättänyt epäilystä hänen päätöksensä lujuudesta. Kääntämättä katsettaan Chauvinièresta hän puhui mademoiselle de Montsorbierelle. »Arvoisa neiti, saanko pyytää teitä poistumaan?»

»Hyvä Jumala!» kuului voihkinana edusmiehen verettömiltä huulilta, hänen korskean mielensä ollessa nyt täydellisesti taltutettu. Ainoastaan varakreivin jäykkä tuijotus ja varma tieto siitä, että hänen pieninkin liikahduksensa kiirehtisi lähenevää tuomiota, esti hänet uskaltamasta tavoittaa pistoolia povestaan. Vaikka pelko nyt kai puristikin häntä jäisillä kynsillään, säilytti hän kuitenkin järkensä kirkkauden. Viimeiseen silmänräpäykseen asti hän tahtoi vaania tilaisuuttansa. Senvuoksi hän yhä varoi tekemästä mitään, mikä kiirehtisi vielä mahdollisesti vältettävää loppua.

»Olkaa hyvä, mademoiselle!» toisti varakreivi pyyntönsä melkein käskevästi, sillä mademoiselle ei ollut hievahtanutkaan häntä totellakseen.

Neitonen liikahti vihdoin, mutta ei lähteäkseen.

»Hetkinen, pyydän», virkkoi hän. Hän ponnisteli liikutuksessaan. »Olkaamme käytännöllisiä, kuten kansalainen edusmies itse alussa ehdotti.»

Niin liikutettu kuin neitonen saattoi ollakin varakreivin kiintymyksen sanelemista kamalista ja tinkimättömistä vaatimuksista, käsitti hän, kuinka joutavaa oli uhrata hänen silmissään hämärästi häämöittävä paon ja turvallisuuden mahdollisuus romantillisen kostontuuman täytäntöönpanolle. Hän näki selvemmin ja kauemmaksi kuin varakreivi. Häntä ei ollut yhtä suuri närkästys sokaisemassa. Olla jonkun miehen, vaikkapa kuinka arvottoman, haluama ei voi naisesta koskaan olla yhtä anteeksiantamaton loukkaus kuin se on hänen hyväksytyn rakastajansa mielestä. Senvuoksi hän ei himoinnutkaan Chauvinièren verta yhtä hurjasti kuin varakreivi. Se voisi jäädä vuodattamatta, koska hänen elämänsä saattoi tehdä heille paremman palveluksen kuin hänen kuolemansa.

Hän esitti nyt tyynesti ehdotuksensa.

»Kansalainen edusmies mainitsi äsken ehdoista. Kirjoittakoon hän kolme riviä ilmoittaakseen Poussignotin vallankumoustuomioistuimelle, että hän on äkkiä havainnut välttämättömäksi käväistä Neversissä, minkä vuoksi hän viipyy poissa huomiseen asti. Sallikoon hän senjälkeen teljetä itsensä tänne vuorokauden ajaksi, jotta saamme sen verran etumatkaa pakotiellämme. Näillä ehdoilla ei varakreivi suinkaan kieltäytyne säästämästä hänen henkeään.»

Varakreivin kasvot synkistyivät. »Minä olisin mieluummin...»

Neitonen keskeytti hänet, ja hänen äänensävynsä oli hartaan suostutteleva. »Olen sanonut sinulle, ystäväni, mitä haluan. Siten, usko minua, on parempi, turvallisempikin; enkä minä soisi sinun tarpeettomasti tahraavan käsiäsi.»

Jos varakreivi taipuikin vastahakoisesti, ei hän ainakaan tuhlannut sanoja.

»Sinä saat käskeä. Olkoon niin! Olette kuullut mademoisellen ehdotuksen, kansalainen. Mitä siihen sanotte?»

Chauvinière hengitti vapaammin. Hänen rohkeutensa virkosi jälleen ja palautti heti hänen tavallisen sävynsä. Jos hän suostui ottamaan vastaan tämän mahdollisuuden, ei suinkaan saattaisi epäillä hänen tarttuneen siihen kuin hukkuva oljenkorteen.

Hän viivytteli vastaustaan, jotta nähtäisiin hänen miettivän ehdotusta arvokkaan tyynesti.

»Kuten jo mainitsin, olette tavannut minut olosuhteissa, jotka ovat minulle epäedulliset.» Hän kohautti olkapäitään. »Minun täytyy siis antautua teidän tarjoamillanne ehdoilla. Mutta minä tahdon ensin jonkun takuun, että sitten kun minä olen puolestani täyttänyt sopimuksen, ette te laiminlyö sen täyttämistä.»

»Sanani on teille takuuna», vastasi Corbal kuivasti.

Chauvinière nyrpisti huuliansa. »Hiukan laihaa», huomautti hän.

»Minun sanaani ei ole vielä koskaan keveäksi katsottu. Ja ainoastaan teidänlaisenne halpasäätyinen mies, joka ei tunne kunnianmiesten tapoja, saattaa sellaista luulotella.»

Chauvinière vilkaisi häneen ja irvisti. »Ilmeisesti kuuluu kunnianmiesten tapoihin herjata henkilöä, jonka otsaan heillä on pistooli tähdättynä. Se on ylevää. Se herättää luottamusta. Se saa ihmisen kuvittelemaan, että sellaisen miehen sana on riittävä takuu mistä tahansa!» Hän oli katkeran ivallinen. »Mutta minun on pakko jättäytyä teidän sananne varaan. Näen sen selvästi. Sanokaa minulle sentään vastaus seuraavaan kysymykseen: Kun te olette lähteneet ja vuorokausi on kulunut umpeen, kuka minut päästää jälleen vapauteen?»

»Minä järjestän sen.»

»Suonette anteeksi, että kaikin mokomin haluaisin tietää niistä järjestelyistä, ennenkuin täydellisesti alistun toivomuksiinne. Käsittänette, että minusta olisi perin vastenmielistä jäädä nääntymään nälkään siihen kellariin, johon te minut lukitsette, jos sattuisitte unohtamaan tai teille kävisi vaikeaksi ryhtyä minun vapauttamisekseni välttämättömiin toimenpiteisiin.»

Nyt vastasi hänelle mademoiselle. »Tällä hetkellä huomenna jätetään vankikoppinne avain vallankumouskomitean esimiehelle sekä kirjelappu teidän vapauttamiseksenne tarpeellisine tiedoituksineen.»