III.

Talot rinnatusten ventovieraat ovat. Taloin yllä tähdet armottoman kovat:

Heikko sortuu siellä vahvan tahdon alle. Valta elää suotu vain on sortajalle.

Kovat kivipiiput siellä yksin tohti nostaa päätään, nousta korkeutta kohti.

ILTA

Kylmä ja kostea ilta. Sumu on kiertänyt talot. Kaikilla väsyneet silmät niinkuin himmeät valot.

Pakenen etäälle muista ainoan totuuden eteen: Sammuvat hyvyys ja lämpö sumuna jäiseen veteen.

Häviää tyhjäksi kaikki — Selvinkin ajatus hajoo. Kosteaan, hämärään kuiluun elämän kauneus vajoo.

Elänkö? Tuijotan sumuun hämärän tyhjällä tiellä. Katselen sokeiksi silmät: Mitään en näe ma siellä.

SYYSSADE

Sinä tunnetko: oudosti levoton koko ilma ruutujen takana on! Puun lehdet varjoina lepattaa, joku ruutuun kolmasti kolkuttaa.

Sade puistoon huutona kohisee. Joku ruudun takana ääntelee — Olet yksin yössä niin avuton, kuin lehdet kylminä kätesi on.

Joku hiipii ympäri huonettas, joku toinen on sinun huoneessas. Valo lamppusi sammuu lehahtain — Se sammuiko ilmanvedosta vain?

Kuka tähtesi näin on levoton? Kenen ajatus luonasi yössä on? Vai tyhjyyskö vain luo varjojaan — sinut saartaen yöhön kauhullaan.

KAUHU

Ilma ei liiku ja vaiti on puistot. Talojen yllä on jäätynyttä sauhua. Kiertelen ilotonna kaupungin katuja, pakenen vierasta, nimetöntä kauhua.

Kadut on tyhjät ja ystävät poissa, vai lienenkö itse jo kuuro ja sokea? Kankea jähmetys jäsenet hyytää, — elämää saanko enää koskaan ma kokea.

Kuljenko koskaan enää näkevin silmin? Tunnenko rakkauden tuskaa ja riemua? Sydän on hyytynyt julmasta kauhusta: — Kuoleman armoton virta Jo vie mua.

KUUTAMO KAUPUNGISSA

Kuun valkean juovan liukuvan yli märän kadun nään läpi huurusta himmeän ikkunan katuvaunuun kiitävään.

Taas hajoo kalpea valo tuo katulampun paisteeseen. Noin sielusta kaiken herkän juo kadun kuume verkalleen —

SYVYYDESTÄ

Mun sydäntäni kaikki äänet yössä kiertävät kuin petolinnut avutonta, varmaa saalistaan. Mua painaa varjot siipien, ja kaikki nokillaan ne sydämeni paikallensa veriin iskevät.

Voi, kaikki äänet valittaa ja syyttää jotakin — Mun nimeäni joku huutaa, mua herjaten. Niin kamalasti viiltää nauru epätoivoisten, ja kaikki särkyy, hukkuu viimein avunhuutoihin.

Ma tunnen, mistä syvyyksistä äänet nousevat, ja tiedän: liian tuskallista kaikki Joskus on. Mut lohduttamaan ketään olen aivan avuton, mun käteni on sidotut ja kylmät, kankeat.

Ja huuliltani lohdutuksen sanat säikkyen pois pakenee kuin linnut luota meren jäätyneen. Niin ajan mennen hyvät sanat kaikki siivilleen on nousseet, meidät tyhjyyteen ja yöhön jättäen.

Ma kuulen enkä kuitenkaan ma ketään auttaa voi, Ja paikalleni vangittuna pakoon pääse en, Ma turhaan tukin korvani ja turhaan rukoilen, on nauru lakkaamaton vain ja itku yhä soi.

Jos kerran oman sydämeni itkun kuulutan, on särkyvä se samoin suureen kohuun äänien, ja kukaan siihen vastaa ei, mut tuuli kantaa sen kuin muutkin yli erämaan ja meren ulapan.

Niin kaikki itkee jotakin ja kysyy jotakin, ja kukaan vastata ei kenellekään voi. Vain korvissamme lakkaamaton, turha itku soi ja nauru, joka särkyy avunhuutoihin.

AAMU

LUMISADE

Putoilee mustille kiville, pimeille kaduille lunta. Käsille, silmihin sataa lepoa: lempeää unta.

Jonnekin etäälle kirposi sielusta kipeä taakka. Putoilee viileää lunta sieluni pohjalle saakka.

Ihmisten silmistä katsoo kuin lapsi: heräävä hyvyys, arka ja uusi rakkaus, kirkkaiden vesien syvyys —

AKVARELLI

Rannalla helisi jäiset kaislat. Sininen hämärä jäätä hiipi. Taivaan reunalla kapea pilvi niinkuin irtireväisty siipi.

Siniseen hämärään rannat hajoo. Luminen järvi on autio, aava. Taivaan reunalla vielä on ruskon ohut, heikosti punerva haava.

UUSI KEVÄT

On niinkuin lävitse pilvien jo auringon nähdä vois, ja pisarat takana ruutujen kuin valosta raskaat ois.

Jo lentää lokit valkeat yli sataman jäisen veen. Yön, kuoleman raskaat ulapat nyt aukee kirkkauteen.

Ja ihme: kivessä sydämen kipu ihana liikahtaa, kun siivet kuolleen kaipauksen taas lentoon aukeaa.

AAMU

Aamu kohoo niinkuin lintu ylle kaupungin, jäisen meren kirkkauden tuoden, ohuin, häikäisevän valkein lentimin kuvaisensa joka ruutuun luoden.

Sieluhuni niinkuin ruutuun valo lankeaa aamun linnun valko-lentimiltä. Sairaat unet sielustani valo karkoittaa, varjot säikähtyvät ympäriltä.

Herään aamuun onnellista päivää aavistain, katson ulos hymyilevin huulin. Valo välkkyy huoneessani, riemu sielussain. Aamu lentää onnellisin tuulin.

KEVÄTHURMIO

Meri vapaa on. Jäät pirstaksi lyö aallot nuorina maihin, Ja reväissyt pois silmästään on taivas harmaan kaihin.

Valo tulvehtii! Alas hajonneet on ahtaan murheeni seinät. Ja raunioon kevät kasvattaa kuin hetkessä kukkivat heinät.

Nään esteettä. Miten kauas vain! Ei katseeni rajoja tapaa: On vallassain koko maailma, olen niinkuin jumala vapaa!

Voi, kevät on minut huumannut! Soi lauluna tulinen veri. Olen ainakin hetken onnellinen ja kesytön niinkuin meri.

Kevät kaikkien on! Vain elämää ja naurua täyteen huoneet! Mitä murheista, me olemme jok' ainoa kevättä juoneet!

UUDESTISYNTYMINEN

Ma olin kuollut. Kylmään tomuhun loit jumalhengen tavoin elonliekin. Sua kiitän siitä, rakkautes sun mun vaikka uusiin kärsimyksiin viekin.

Ma elän! Ah, kuin kuume ruumistain mua vapisuttaa rakkaus ja kaipuu. Kuin kasvi maasta valoon kurkottain niin sydämeni puolehesi taipuu.

Ma mitä olen, olen kauttas sun. Ma mitä näen, näen silmilläsi. Sun voimas palaa veressäni mun. Ma kannan povessani sydäntäsi —

PIENI LAULU

Olet kultaista valoa tulvillaan kuin keväinen ilma vain! Tulen niinkuin ihanaan puutarhaan sinun luoksesi, armahain.

Olet niinkuin lämmin tuuli on hyvä kukalle puutarhan. Sen hengität kylmästä elohon, näet lämpöösi aukeevan.

ONNELLINEN RAKKAUS

Sun silmistäsi onnelliset linnut lentävät. On sydämesi niiden lämmin pesä. Kun joskus niistä joku lentää olkapäälleni, on ympärillä aurinkoinen kesä.

Sun äänes laulu onnellisen suruisasti soi — On niin kuin meri laulais huuliltasi. Kuin rannalle tois jalkoihini vesi vaahtoa niin hyväilet mua hiljaa sanoillasi.

Sun kätesi on lempeät ja hyvät eläimet. Ne joskus levänneet on povellani — Ne unehen mun lapsen tavoin hiljaa uuvuttaa, ma, onnellinen, nauran unessani.

YÖ NIITYLLÄ

Ma huulin lämmintä heinää kuin joitakin kasvoja kosketan. Ja sieraimissani tunnen ma mullan väkevän huounnan.

Näin lähellä koskaan en ollut ma elämän herkintä sykintää. Yön tummuus metsistä valuu ja vereeni kuumana leviää.

Joku lintu ääneti lentää. — Mun on kuin se lentäisi sielussain. Kukan lehtiä silmille sataa ja valoa tähtien vaaleain.

VALKEA HÄMÄRÄ

ÄITI

Jos olen poissa, olet vierelläin, sa seuraat teitäni mun silmin suruisin. En sulle mitään kertonut, mut kuitenkin sun silmäs kaiken tiesivät, ma näin.

Voi äiti, kaiken olen pettänyt, sa mitä kerran toivoit ylpein sydämin, ja petän uudelleen, — mut kuitenkin mua rakastat, et mua hyljännyt.

Et tuomitse, ma vaikka pahoin teen. Sen tiedän: puolestani paljon rukoilet ja joka aamu toivot uudelleen. Sa itket salaa vain, mut mulle hymyilet.

Et tuomita voi, sillä tiedäthän: on sydämeni sairas, kovin levoton. Sa tiedät kohtaloni, miten käynyt on — Mun toivot kerran rauhan löytävän.

Voi äiti, tiedä, sua rakastan. Muut ristiinnaulitsevat, sinä siunaat vain ja anteeks annat, kuljet rinnallain. Voi äiti, tiedä, sua rakastan.

Muu hämärtyi ja sammui multa pois, vain rakkautes taivas rajaton mun tieni yllä valoisana on. Sun hyvyyttäsi unhoittaako vois —

RANNALLA

Mereltä tuulee. Kävelen rantaa. Saaria ei näy aavalla. Joskus tuuli korviini kantaa tiiran huutelun kaukana.

Mereltä tuulee. Kävelen rantaa. Rantakukka taipuu tuulessa. Autuus on ulapan tuulen antaa sydämeen asti suudella.

Mereltä tuulee. Ulappa avoin kutsuu, kun tullut on hämärä. Sieluni harhaa tiiran tavoin jossakin kaukana merellä.

OTA MUN KÄDESTÄNI KIINNI

Elämäni on lehti, jota tuuli nopeasti kuljettaa. Rakas, ota mun kädestäni kiinni! Ma pelkään kylmyyttä ja yksinäisyyttä — kuolemaa.

Painajaisunet mua ahdistavat ja levottomuus ajaa. Rakas, ota mun kädestäni kiinni ja saata mua matkalla kohti tuntematonta rajaa.

Ma pelkään kylmyyttä ja yksinäisyyttä — kuolemaa. Rakas, ota mun kädestäni kiinni! Ma vapisen. Mua virran nopeus kammottaa —

SISARELLE

Hyvin silmin katselit silmiini mun kätes lempeä viipyen kädessäin. Minä himmeän, avaran taivaan näin ja valkeat tähdet ylläsi sun.

Ihan hiljaa ja huomaamatta vaan sinä hengitit auki sydämein kuin perhosen kotelokuorestaan, sinä vieras äsken, nyt sisarein.

Sinä tiesit: toisen sydämen kivikovaksi murheesta muuttuneen vain sydämen tulella hiljalleen voi avata, herättää henkiin sen.

Olin kylmä ja vieras, tylykin. Miten lämmetä saatoit, sisarein —? Minä tyhjin silmin katselin. Miten löysit kuitenkin sydämein —?

Olen kärsinyt ehkä syvemmin. Tilin elämän kanssa selväksi tein, Minä kuljin sydämin kivisin kovin kauan myöskin, sisarein —»

AMETISTI

Nään yllä äänettömän ulapan yöpilven varjon sinipunaisen kuin unen herkän, olemattoman tai unohtuneen siiven, ohuen,

Ma pelkään hiljaisuuteen hengittää — Ah, hengityskin merta myöten pois kuin aavelaiva voisi viilettää, ja joku jossakin sen nähdä vois.

Ma läsnäoloasi vapisen, sa kirkkain onni, saavuttamaton. Pian herätessä jälleen tuulien taas unet särkyy, etähällä on —

VALKEA HÄMÄRÄ

Meren suuri ja harmaa rauha minun sieluuni selkenee. Vesi pitkästä aaltoilusta meren rannoilla hiljenee.

On ulappa kevyen kirkas: Karit etäiset lähellä nään. Kivet rannoilla selvinä piirtyy meren valkeaan hämärään.

Olen lentänyt uupuvin siivin meren pitkää pimeää kuin harmaa haahkojen rivi, jota silmä ei sumusta nää.

Nyt suuri ja harmaa rauha yli kaiken selkenee, ja väsynyt, levoton vesi meren rannoilla hiljenee.

S