Part 3

NIMISMIES. Mitä on tapahtunut?

JOONAS. Mika onnettomuus?

SANTERI. Kamala onnettomuus.

NIMISMIES. Oletteko ampunut itseenne?

SANTERI. Pahempaa, pahempaa.

JANNE. Tai ampunut toisen?

SANTERI. Ei, ei! Vieläkin kauheampaa...

JOONAS. No mitä hemmettiä? Suu puhtaaksi nyt!

SANTERI. Kerronhan minä. Kerron, kun ette vaan suutu. En minä mahtanut sille mitään —

JOONAS. No niin, asiaan nyt!

SANTERI. Kyllä, kyllä, mutta älkää, setä kulta, vaan olko vihainen.

JOONAS. Jumaliste! Yksi liika sana vielä ja minä olen suunniltani. No?

SANTERI. Niin tuota, teidän tyttärenne —

JOONAS. Inkerikö? Mitä? Missä?

SANTERI. Mutta älkää nyt suutt —

JOONAS (Ravistaa Santeria rinnuksista.) Voi kirous ja kuolema...

NIMISMIES (Erottaa heidät.) So, so, isäntä, tyyntykää! — Ja nyt, nuori mies, kertokaa suoraan, mitä on tapahtunut.

SANTERI (Itkunsekaisesti.) Inkeri on... on ryöstetty...

JOONAS. Ryöstetty?! Oletko sinä pökerryksissä?

NIMISMIES. Sst! Älkää hätäilkö. (Santerille.) Oletteko aivan varma siitä?

SANTERI. Näinhän minä sen omin silmin.

JOONAS. Herra Jumala, näit, etkä tehnyt mitään?

SANTERI. Vai en! Tuijotin jo pyssyn suuhun.

NIMISMIES. No niin. Missä tämä tapahtui ja milloinka?

SANTERI. Juuri tässä paikassa, noin kymmenen minuuttia sitten.

JOONAS. Ja sitä sinä et ennen sanonut. Nyt olisi rosvot jo raudoissa. Hyvä Jumala, mitä te kaikki siinä töllistelette? Ottakaa rosvot kiinni! Pelastakaa lapseni, ainoa aarteeni... tuokaa se elävänä tai kuolleena!

NIMISMIES. Rauhoittukaa, hyvä isäntä, rauhoittukaa. Tässä täytyy menetellä järkevästi eikä hosua ilmaa. Konstaapeli, menkää te maisterin kanssa ja tarkastakaa tuo puoli. (Viittaa vasemmalle perälle.) Minä isännän kanssa tutkin tämän puolen. (Viittaa oikealle perälle.) Ja Vihto voi tarkastaa vaikka tämän viidakon tässä. (Viittaa oikealle etualalle.)

VIHTO. Joo, kyllä minä.

NIMISMIES. Ja jos huomaatte jotakin epäiltävää, niin hihkaiskaa.

JOONAS. Hyvä on. Pidetään nyt kiirettä ja haetaan vaikka vuoren sisästä. (Menevät.)

SIINA (Tulee hetken kuluttua MAIJUN kanssa vasemmalta edestä. Miinan antama huivi päässään.) Täältä se ääni kuului, mutta eihän täällä ketään ole. Eiköhän se mahda tullakaan?

MAIJU. Jos se vaan valehteli.

SIINA. No joko taas? _Narrasi_ sinun pitää sanoa eikä _valehteli_.

MAIJU. No narratkoon vaikka kymmenesti sitten —

SIINA. No niin. Sinun pitää oppia puhumaan fiinisti niinkuin muutkin fröökinät. Ei sinua ennen kehtaa Helsinkiin viedä.

MAIJU. Mutta mikä fröökinä minä olen? Eihän minulla ole hattuakaan.

SIINA. Kyllä se sitten saadaan, kun aika tulee. Tuohestako minä sen sinulle nyt värkkään!

MAIJU. Mutta en minä semmoisesta hatusta huoli kuin apteekkerskalla on. Se on niin pikkuinenkin kuin meidän kastrtilli.

SIINA. Millainen sinulla pitäisi olla?

MAIJU. Semmoinen kuin ruustinnallakin. Tuommoinen noin, ja iso kukonsiipi tuossa.

SIINA. Phyh! On niitä fiinimpiäkin hattuja maailmassa!

MAIJU. Olkoon vaan. Mutta semmoisen minä tahdon. Ja rapasoliin kanssa —

SIINA. Parasolli se on eikä mikään rapasolli.

MAIJU. Niin parasolli, niin —

SIINA. No, tuolta hän nyt tulee! — Muista nyt, Maiju, ettet sinä ole herroille sturski. Sinun pitää kohdella niitä, niinkuin vertaisiasi ainakin.

MAIJU. Kohtelenko minä niitä niinkuin Urhoakin?

SIINA. Paremmin, hyvänen aika. Ethän sinä enää ole minkään mökkiläiskollon ja lantajaakon vaivainen. Rouva sinusta tulee että kahisee. — (KALLE tulee oikealta perältä.) No hyvää päivää, herra Maljanen.

KALLE. Aa! Terve, terve! (Suutelee Siinaa kädelle.)

SIINA. Viimeinkin te tulette. Me jo tässä ventattiin hyvän aikaa.

KALLE. Täällä näkyi olevan muitakin ihmisiä, niin minä en viitsinyt suoraa päätä tulla. Minusta on parempi olla rauhassa.

SIINA. Niin, niin. Sitähän minä juuri tässä Maijun kanssa funteerasinkin. — (KALLE viittailee salavihkaa Siinalle.) Kuulehan, Maiju! Mene sinä nyt edeltäpäin kiehauttamaan kahvit. Me tullaan sitten kohta perässä. (MAIJU katsoo epäilevästi Siinaa.) No mene nyt.

MAIJU (Itkeä vollottaa.) Niin! Kyllä minä tiedän. Lähetätte minut pois, etten minä saisi nähdä teidän riiasteluanne.

SIINA. Soh! Pidätkö suusi kiinni siinä. (MAIJU menee vasemmalle eteen. KALLE nauraa.) Se on vielä niin tuhma kakara, että ihan hävettää.

KALLE. Ei maar. Ei se niin typerä ole kuin miltä se näyttää.

SIINA. Taitaisi se kyllä sivistyä, kun joutuisi oikein ihmisten seuraan.

KALLE. Tietysti. Seurahan se vasta vaikuttaakin. (Istuu kivelle oikealle.) »Sano minulle kenen kanssa sinä seurustelet, niin minä sanon sinulle kuka sinä olet.»

SIINA (Makeasti.) Voi, voi, mitä te nyt! En minä ole seurustellut yhtään kenenkään kanssa sitten kuin ukko kuoli.

KALLE. En minä sitä tarkoittanut. Se on vain semmoinen sananlasku, näetkö. Mutta mitä varten sinä seisot? Tule nyt tähän istumaan.

SIINA. Ei se taida oikein passata...

KALLE (Vetää Siinan viereensä istumaan.) Passaa kyllä. Mitä me tässä kainostellaan! Eihän me ensikertalaisia näissä hommissa olla.

SIINA. No eipä sillä. Herra on tainnut olla jo useastikin. (Siirtää keimaillen huivinsa hartioilleen.)

KALLE. En. Eukkoni haudalla vannoin, että hän oli ensimmäinen ja viimeinen. Mutta enhän minä silloin voinut aavistaa että minä vielä löytäisin sellaisen aarteen kuin sinä. (Kietoo käsivartensa Siinan ympäri.) Sinä olet oikea kultakaivos minulle. — Sano nyt, pidätkö sinä minusta.

SIINA. Hm! Kysyykin tuota vielä!

KALLE. No mitäpä muuta! Vietetäänkö jo tänään kihlajaiset?

SIINA. Vietetään vaan minun puolestani.

KALLE. Hyvä on. Ja nyt siis sinetti sen asian päälle, niinkuin runkataan. (Suutelevat. SIINA kääntyy poispäin ja pyyhkii suutaan. KALLE sylkäisee omalle taholleen.)

SIINA. Uskaltaisinko minä nyt esittää erään asian?

KALLE. No? Antaa kuulua vaan.

SIINA. Että me olisimme lähempiä tuttavia.

KALLE (Nousee.) No hitto vieköön! Eikö sitä sitten olla vielä' Kalle minä olen. (Kättelevät.)

SIINA. Ja minä Siina. (Nauraa.) Kyllä kai tämäkin asia olisi sinetillä vahvistettava.

KALLE. Niin, ettäkö tämäkin vielä? No kyllähän sitä tätä lakkaa riittää. (Suutelevat.)

VIHTON ÄÄNI (Oikealta.) Hoi!

SIINA (Hypähtää seisomaan.) Siunatkoon! Mitä nyt?

MUIDEN ÄÄNIÄ (Kaukaa eri tahoilta.) Hoi, hoi! Haloo!

VIHTON ÄÄNI. Hei, tännepäin!

SIINA (Pyörähtelee neuvottomana.) Herrajesta! Näkevät vielä vanhan ihmisen, niin on kohta kunniastaan kuitti.

VIHTON ÄÄNI. Joutukaa!

SIINA. Kalle kulta, juostaan meille.

KALLE. Taikka hypätään tuonne pajukkoon. (Juoksevat vasemmalle eteen, SIINA pudottaa huivinsa.)

JOONAKSEN ÄÄNI. Ottakaa kiinni!

VIHTO (Rientää tyynellä touhulla oikealta, katsahtaa ympärilleen ja löytää Siinan pudottaman huivin.) Höh! Miinako se olikin! (Pistää huivin poveensa. Toiset tulevat kiireesti omilta suunniltaan.)

JOONAS. No mitä? Näitkö?

VIHTO. Höh, tottakai.

JOONAS. Mitä? Ketä?

VIHTO. No ettekö te sitten nähneet?

JOONAS. Emme kerrassaan mitään. Mutta mitä sinä näit?

VIHTO. Tästä vilahti vain, tuota, sumunaan...

JOONAS. Mikä vilahti?

NIMISMIES. Puhukaa nyt aivan tyynesti.

VIHTO. Tyynesti, joo. Ettäkö mikä siinä vilahti, tuota? No tietysti mies- ja naisihminen.

JOONAS. No Jumalan kiitos! Minnepäin ne katosivat?

VIHTO. Höh, tuohon suuntaan ne pyyhkäisivät.

JOONAS. Hyvä. Perään miehet! (Juoksee vasemmalle.)

JANNE. Nyt niiden täytyy löytyä. (Seuraa Joonasta.)

SANTERI. Ampukaa se konna! (Sieppaa pyssyn selästään ja pudottaa samassa silmälasinsa, joita ryhtyy etsimään.) Turkanen, silmälasit putosi...

VIHTO (Vetää huivin povestaan.) Herra nimismies! Tässä olisi nyt koirallenne haistamista. (Antaa huivin nimismiehelle.)

NIMISMIES. Mitä? Oliko ne niitä?

VIHTO. Sanokaa muuta. Ja, tuota, vielä kehtaavatkin! Niin että, tuota, ero tästä pitää tulla ja tänäpäivänä.

NIMISMIES. Koetetaan, koetetaan. (Menevät toisten jälkeen. SANTERI etsii yhä silmälasejaan ollen kontallaan kuusen oikealla puolella.)

KALLE (Hiipii lakki kädessä vasemmalta perältä, itsekseen.) Se oli saakelin fiksu konsti. Suin päin pajukkoon vaan ja toiset ohi niinkuin vihuri.

SANTERI (Konttoa peremmälle, itsekseen.) Ei pahuksia löydy. (Räpyttää silmiään ja koettaa katsoa.) Erotan tuskin omaa nenääni. (Hakee.)

KALLE (Istuu kuusen juurelle.) Huh-huh, olipa melkein henki mennä. Se Siina-vietäväkin on aika Kolehmainen. (Ottaa eväslaukustaan pullon ja ryyppää.) Hik... (SANTERI säpsähtää ja koettaa katsoa kuusen oksien läpi. Kalle juo taas.) Hik...

SANTERI (Kyyristyy ja tarttuu pyssyynsä, itsekseen.) Siinä se roisto on taaskin. Nyt ei se paholainen ainakaan pääse livahtamaan. (Hiipii lähemmäksi kuusta.) Ja ellei osuisi, niin tulevathan toiset avukseni.

KALLE. (Juo.) Hik...

SANTERI (Itsekseen.) Kunpa näkisin vähän paremmin. (Koettaa tirkistää kuusen läpi.) Ahaa, tuolla on. (Tähtää.)

KALLE (Juo.) Hik. (SANTERI laukaisee, Kalle kaatuu ja valittaa käheällä äänellä.)

SANTERI (Kiiruhtaa Kallen luo.) Mitä? Isä?! Isäkö?

KALLE. Oih! Auttakaa!

SANTERI (Laskeutuu polvilleen.) Voi minua onnetonta!

KALLE. Voi kurjaa poikaa... Tapoit isäsi...

SANTERI. Isä kulta, älkää kuolko...

KALLE (Kiemurrellen tuskissaan.) Oih... kuolen... kuolen...

SANTERI. Hyvä Jumala, mitä minä tein.

KALLE. Kirottu poika... Surmasit oman isäsi...

SANTERI. Sa kulta, mihinkä se sattui? (Koettaa tutkia.)

KALLE (Tarttuu Santerin käteen.) Hyvästi vaan, Santeri... Hyvästi...

SANTERI (Surkeasti.) No mutta rakas isä. Vartokaa nyt vähän —

KALLE. Hyvästi... Kenties me vielä tavataan... tähtien tuolla puolen.

SANTERI (Itkee.) Voi minua kurjaa. En minä taida kelvata sinne enää.

KALLE (Rauhoittaa.) Minä annan sinulle anteeksi kaikki pahat tekosi.

SANTERI (Itkee.) Kiitos, isä. Samoin minä teille.

KALLE. No niin. Erotaan ystävinä. Nyt minä olen jo aivan rauhallinen. Nyt saa kuolema tulla. Näkemiin, Santeri! Näkemiin! (Huiskuttaa kädellään.)

SANTERI (Huiskuttaa vastaan.) Näkemiin! Voikaa hyvin, isä. Sanokaa terveisiä äidille.

KALLE (Hätkähtää.) Ai saamari. Sekin on siellä... Santeri, Santeri, nyt minä olen taaskin levoton...

SANTERI. No mutta minkätähden?

KALLE. Kun minä tulen näin myöhään kotia. Äitisi on odottanut jo kymmenen vuotta. Rukoile, Santeri, minun puolestani, tai laula joku virsi.

SANTERI. En minä osaa muuta kuin »Integer vitaen».

KALLE. Laula mitä vaan, kunhan saat minut rohkeammalle tuulelle.

SANTERI (Laulaa itkunsekaisella äänellä.) Integer vitae scelerisqve purus non eget —

KALLE. Älä laula sitä. En minä ymmärrä siitä hölynpölyä. Sitäpaitsi se on liian surullinen.

SANTERI. En minä nyt muista muuta.

KALLE. Ei ole väliäkään. Kuulehan, Santeri, anna minulle yksi ryyppy, lähtöryyppy. Se on auttanut aina ennenkin. (SANTERI antaa. Kalle ryyppää.) Noin... Vielä yksi kulaus. (Juo.)

SANTERI. Älkää juoko liikaa, ettette olisi kohmelossa ylösnousemuksessa.

KALLE. No niin... Nyt on taas hyvä olla. Nyt minä uskallan mennä vaikka hirteen vielä. (Laulaa.)

On mua lyöty puukolla, On rautapuntarilla —

SANTERI. Älkää hiidessä, isä. Tehän syöksytte päistikkaa kadotukseen.

KALLE. Hih! Antaa mennä vaan! (Kohoaa istumaan.) Tiedätkö mitä, Santeri?

SANTERI. No?

KALLE. En minä menekään taivaaseen. Antaa sen akan siellä odottaa.

SANTERI (Ilostuen.) Ettekö te siis kuolekaan?

KALLE. Kyllä; mutta minä menen mieluummin sinne toiseen paikkaan. (Laskeutuu taas pitkäkseen.) Nyt minä olen taas ihan tyyni. En tunne pienintäkään tuskaa. Nyt minä voin kuolla.

SANTERI. Mutta mihin hiivattiin se kuula osui sitten?

KALLE (Heikolla äänellä.) Rintaan... sydämeen...

SANTERI (Tarkastaa Kallen rintaa.) Ei rinnassa ole naarmuakaan.

KALLE. Vatsaan sitten. Tuntuu verta vaatteissa.

SANTERI. Ei se ole kuin viinaa. Vatsa on ihan ehyt.

KALLE. Entä kuinka on pään laita?

SANTERI. Ei siinäkään ole mitään. (Nostaa lakkiaan.) Morjens, isä? Se olikin pummi!

KALLE (Kohottaa päätään.) Mitä?

SANTERI. Ei se, Jumalan kiitos, sattunutkaan.

KALLE. (Nousee istumaan vihaisena.) No lempoako siinä sitten räiskytät! Enkö minä ole sinulle jankuttanut, että ruutia pitää säästellä? Häh? (Nousee pystyyn koetellen kupeitaan.) Ja kuitenkin suitsuttelet sitä ihmisten kukkoihin ja taivaan tuuliin. Mitä? Ole vaiti. Ja sitten on vielä olevinaan hirvenampuja. Luuletko sinä pääseväsi sylen päähän hirvestä niinkuin minusta pääsit? Häh? (Oikealta kuuluu koirien haukuntaa.) Mitä se on?

SANTERI. Netta ja joku toinen; taitaa olla nimismiehen koira. (Nousee.)

KALLE. Onkohan niillä hirvi?

SANTERI. En tiedä. Voi olla.

KALLE. Ja onkin. Kuule, kuule sitä meteliä. Kyllä se on varmasti hirvi.

SANTERI. Siltä se tuntuu. Missähän Isomaa ja nimismies ovat?

KALLE. Mitä sinä niistä! Nyt on sinulla tilaisuus kuitata kaikki kolttosesi. Älä päästä sitä käsistäsi.

SANTERI. Mutta jos minä taas ammun sivu. Koettakaa te, isä, nyt.

KALLE. Eihän minulla ole pyssyäkään.

SANTERI. Kyllä minä lainaan.

KALLE. Ei, ei, ammu sinä vaan.

SANTERI. En minä näe. Minä olen hukannut silmälasini,

KALLE. Mitä? Tuossahan nuo riippuvat rintapielessäsi.

SANTERI. Siinäkö ne ryökäleet ovatkin.

KALLE. No joudu pian nyt. Muista, että sinulla on tarjolla rahat, kodit ja konnut. Eikä joka mies saa edes sellaista akkaakaan. No mene, mene!

SANTERI. Mutta ei minulla ole enää luotia.

KALLE. Iske vaikka perällä ja pistä sitten puukko kurkkuun. Kas niin. (Työntää Santeria menemään oikealle.) Minä odotan täällä sen aikaa. Juokse, veikkonen, pian. (Palaa kivelle istumaan.) Poikapahan pöksyt taitavat hieman tutista. Ja onko kummakaan! En minä vain lähtisi mokomaa sarvifaijaa vastaan, en hitto vieköön lähtisikään. (Ottaa laukustaan pullon ja ryyppää.)

SANTERI (Tulee hätäisesti oikealta edestä.) Isä. Täällä on hirvi.

KALLE Enkö minä sitä sanonut? Joko sinä tapoit sen?

SANTERI. Se on jo tapettu ja nyljettykin.

KALLE. Kuka sen on tappanut?

SANTERI. Kyllä minä tiedän. Ettekö muista äskeistä puhetta sala-ampujista?

KALLE. Ahaa! Muistan, muistan.

SANTERI. Ja äsken minä vielä Inkerin kanssa tapasin täällä metsässä yhden niistä. Nimismies ajaa häntä juuri takaa. Hän se tietysti on hirvenkin kaatanut.

KALLE. No ihan varmasti. Kuka sitten!

SANTERI. Ja nyt kun se lurjus joutuu kruunun ruokiin, niin ei se enää näitä lihoja tarvitsekaan. Ne joutavat siis meidän konttiin.

KALLE (Nousee nauraen.) Hyvä, hyvä. Nyt me voidaankin sanoa, että se sinun kutisi, joka äsken oli koota minut isieni tykö, kellistikin tämän hirven. Ja silloin sinä olet Isomaan vävy niinkuin valettu. Onneksi olkoon vaan!

SANTERI. Kiitos, kiitos! Mutta mennäänpäs nyt täyttämään laukut.

KALLE. Mennään. Ja sitten jumalattomat kestit ja kaksoiskihlajaiset siunatuksi lopuksi! (Menevät oikealle eteen.)

URHO (Tulee INKERIN kanssa vasemmalta perältä.) Täältä se pamaus ja meteli kuului, mutta ei täällä näy ketään.

INKERI. Olisikohan Santeri ampunut hirveä luodittomalla pyssyllään?

URHO (Nauraa.) Kyllä tämä on aika kometiia. Mutta kuule, millä tavalla me tästä loppujen lopuksi selviydytään?

INKERI. Hui hai! Jätä minulle se vaiva. Sanotaan esimerkiksi, että sinä pelastit minut rosvon kynsistä. Silloin isäkin heltyy niin, että yhdistää meidät siinä paikassa.

URHO. Niin, mutta kyllä se maisteri pakana tuntee minut liiankin hyvin.

INKERI. Tuntekoon vaan! Mutta luuletko, että hän tunnustaa tuntevansa. Ja sitäpaitsi, mitäpä meidän tarvitsee valehdellakaan. Kerrotaan niinkuin asia on ja sillä hyvä.

URHO. No niin. Ja pelastinhan minä sinut ainakin sen suurisuisen lurjuksen käsistä.

INKERI (Nauraa.) Niin todellakin. Mahtavatkohan kaikki miehet olla yhtä raukkamaisia kuin Santerikin?

URHO. Kaikkiko?

INKERI. Niin, minä tarkoitan kaikki muut paitsi tietysti sinä. (Tarttuu Urhon käteen.)

URHO. Luuletko sinä niin? No, en tiedä, ehkä.

NIMISMIEHEN ÄÄNI (Oikealta.) Kädet ylös!

INKERI. Oih! (Painautuu pelästyneenä Urhon syliin.)

URHO. Mitä nyt?

NIMISMIEHEN ÄÄNI. Kädet ylös taikka minä ammun.

URHO (Nostaa kätensä ylös.) Älkää hyvät ihmiset ampuko. Mehän täällä ollaan.

NIMISMIES (Tulee vasemmalta edestä pyssy kädessä JANNEN seuraamana.) Konstaapeli, pankaa mies rautoihin.

JANNE. Mutta mitä hemmettiä? Tämähän on Junnilan Urho!

NIMISMIES. Olkoon ken tahansa. Rosvo kuin rosvo.

INKERI (Purskahtaa nauramaan.) Nyt minä ymmärrän! Herra nimismies, kaikki oli puhdasta pilaa. Urho oli olevinaan rosvo peloittaakseen Santeria.

NIMISMIES. Voi te sakramenskatut komeljanttarit. Ja kun me olemme henkihieverissä ravanneet teidän perässänne. (Istuutuu kivelle.) Ohhoh.

JANNE. Minä menen sanomaan Isomaalle, että —

INKERI. Ei, älkää menkö! Kyllä me itsekin selvitämme tämän asian.

NIMISMIES. Tässä näyttää olevan jotakin muutakin pelissä...

INKERI (Nauraa.) Mitä muuta?

NIMISMIES. Niin, niin, kyllä minä näen. No, Jumala siunatkoon kahta rakastavaista.

INKERI. Kiitos! Kas kun ei herra nimismieskin jo mene naimisiin.

NIMISMIES. Minäkö? Johan nyt! Kyllähän rakkaus on hauska ilveily, mutta sitä on lystimpi katsella kuin näytellä. Ja naimiskauppa vielä! — Jumala varjelkoon minua ammattinäyttelijän urasta!

INKERI. Näyttelijänkö? Mutta jos rakkaus onkin todellista...

NIMISMIES. Silloin se onkin murhenäytelmä. Sillä se päättyy melkein aina ohraisesti.

MALJASET (Laulavat oikealla.)

Hurraa nyt komppania kotiamme kohti Suomemme suloisille rannoille. Oi kallis kotimaa, Suomi, sulo Pohjola, ei löydy maata sen armaampaa :,:

(Laulu etääntyy vähitellen.)

NIMISMIES. Mikä Maljasten marssi tuo on?

JANNE. En tiedä, mitä ne äkseeraa. Näkyy olevan aikamoiset kantamuksetkin selässä.

URHO. Minäpä käyn katsomassa, mitä ne ovat oikein huhtoneet tuolla lepikossa.

INKERI. Minä tulen myöskin. (Menevät oikealle eteen.)

NIMISMIES (Hetken kuluttua.) Riuska, osaatteko te hyvin haukkua?

JANNE. En oikein, herra nimismies. Minä annan mieluummin suoraan köniin.

NIMISMIES. Ei, minä tarkoitan kirjaimellisesti: haukkua oikein koiramaisesti.

JANNE. Niin no, sitä minä olen taas osannut tenavasta saakka. Mitenkä niin?

NIMISMIES. No kun minä olen niin vaivannut päätäni sillä Vihton aviojutulla, enkä vaan ole tahtonut keksiä keinoa sen selvittämiseksi. Mutta nyt minusta tuntuu siltä, että poliisikoiraa tässä sittenkin tarvitaan.

JANNE. Vai niin. Ja minunko pitäisi ruveta siihen rolliin?

NIMISMIES. Eihän meillä parempaakaan ole. Ja kun niille jo kerran on uskoteltu, että meillä on poliisikoira, niin ei tässä enää peräytyminen auta.

JANNE (Nauraa.) Eipä tietenkään. Mitä minun sitten pitää tehdä?

NIMISMIES (Ottaa taskustaan Siinan pudottaman huivin.) Minä sanon kohta. Kas tässä on tällainen huivi, joka äsken löydettiin täältä metsästä. (Antaa sen Jannelle.)

JANNE. Niin. Pitäisikö minun nyt nuuskimalla löytää tämän omistaja?

NIMISMIES. Omistaja on jo kyllä tiedossa. Nimittäin Vihton eukko. Kun saisimme hänet nyt vaan tunnustamaan, nöyrtymään ja pyytämään ukoltaan anteeksi.

JANNE. Siitä ei taida tulla kalua.

NIMISMIES. Se riippuu kokonaan poliisikoirasta. Minä manaan akalle siitä ensin paholaisen seinälle. 'No, ja kun minä sitten annan jonkun sovitun merkin, esimerkiksi rykäisen tällä tavalla, niin te ryhdytte oven takana haukkua nalkuttamaan niin kovasti kuin ikinä jaksatte.

JANNE. Hyvä, kyllä minä äläkän nostan...

NIMISMIES. Ja ellei se vaikuta, niin on akka joko viaton tai on sen omatunto krokodiilin nahasta. (Nousee. URHO ja INKERI tulevat kovasti nauraen oikealta edestä.) No mitä siellä oli?

URHO. Aina tulee toistaan toprempaa. Herrat ovat päässeet riistan kimppuun.

JANNE. Mitä? Saiko ne hirven?

URHO. Vai hirven. Lehmänraadon ne ovat kontteihinsa korjanneet.

NIMISMIES. Mitä? Raadonko?

JANNE. Niin. Meiltä kuoli eilen lehmä. Isä toi sen tänne ja nylki. Ja nyt ovat Maljaset vohkineet siitä parhaat palat pois. (Nauraa.)

NIMISMIES. Lähdetäänpä sitten, jotta keritään kesteihin.

JANNE (Nauraen.) Niin. Ennenkuin paisti jäähtyy. (Menevät nauraen oikealle.)

INKERI. Etkö sinä tulekaan, Urho?

URHO. Hirvihän on vielä saamatta, koe suorittamatta.

INKERI (Nauraa.) Ole hupsimatta. Leikkiähän se oli.

URHO. Vai leikkiä! Minä lupasin vakavasti ja minä täytän lupaukseni. En minä tahdo sinua ilmaiseksi saada.

INKERI. Mutta älä viivy kauan.

URHO. En.

INKERI. No näkemiin sitten.

URHO (Tarttuu Inkerin käteen.) Ei sillä lailla.

INKERI. Mitenkä? Mitä sinä vielä tahdot?

URHO. Pienen suukon.

INKERI. Hm... (Suutelevat.)

URHO. Kiitos. Nyt haen hirven vaikka sinisen kiven sisästä. (Menee vasemmalle. INKERI oikealle.)

ESIRIPPU.

KOLMAS NÄYTÖS.

Junnilan tupa. Päivä. MIINA on päivällishommissa.

SIINA (Tulee MAIJUN kanssa.) Päivää taas. Joko sinä nyt päivällistä värkkäät?

MIINA. Johan tässä on aikakin kohta käsissä.

SIINA. Voi voi, kun en minä huomannut ennen tulla.

MIINA. No kyllähän sitä nyt vielä ehditään.

SIINA. Mitä herkkuja sinulla onkaan tekeillä?

MIINA. Ei minulla erikoisia. Tapoin vain yhden kanan ja laitoin siitä ja kukosta lihapullia.

SIINA. Älä. Vai kananlihapullia. En minä ole semmoisista kuullutkaan.

MIINA. En minäkään. Mutta mitä niille nyt muutakaan keksi. Eikä niitä voi silakalla ja piimälläkään semmoisia vieraita pitää.

SIINA. Ei, hyvänen aika, jotka on ikänsä herkkujen varassa eläneet! (Istuutuu jäykkänä pöydän ääreen, MAIJU samoin perälle.)

MIINA. Kuulehan, Siina hyvä, viitsitkö — Tai en minä tiedä, voiko sinua enää vaivatakaan, kun sinä olet niin upporikkaaksi tullut.

SIINA. No voinhan minä nyt sentään jotakin tehdä, vaikka se jo alkaakin vanhuus tulla. Mitä minä tekisin?

MIINA. Niin, minä ajattelin, että voisitko sinä vaikka vähän kuoria noita perunoita? Minulla kun on tässä muuta.

SIINA. Jaa perunoitako? Miksi ei. Tai kuori sinä, Maiju. Minun on niin selkäni tullut kovasti kankeaksi. Taitaa olla reumatismia.

NIINA. Ai ai. En minä sitten pyydäkään.

SIINA. Ei se mitään. Kyllä Maiju kuorii.

MAIJU. Mutta siitä tulee kädet niin pahaksi..

MIINA. Mitä?

SIINA. Ole hassuttelematta. Kyllä sinä vielä voit kuoria. Siten kun tullaan Helsinkiin, niin palkataan piika kuorimaan. (MAIJU ryhtyy kuorimaan.)

MIINA. Vai niin, aiotteko te muuttaa Helsinkiin?

SIINA. Semmoinenhan se olisi tarkoitus. Tämä maaelämä on niin yksitoikkoista, että hirvittää. Ja sitten pitäisi Maijunkin vähän fiinistyä.

MIINA. Maijunko fiinistyä! Se nyt on minun mielestäni vallan turhaa. Kyllä se Urholle tuommoisenakin kelpaa.

MAIJU. Viis minä Urhosta. Minusta tuleekin rouva.

SIINA. So so, Maiju!

MIINA. Varjelkoon! Vai oikein rouva! No niin. Kukapa sen kissanhännän nostaisi...

SIINA. Eihän sitä nyt vielä tiedä. Mutta Maijuhan onkin vielä liian nuori naimisiin ja liian kokematon.

MIINA (Katkerasti.) Niin, niin. Ja onhan teillä nyt rahaa kokeilla.

SIINA. Niin. Eikö se ole Jumalan siunaus! Kyllä se Jussi-veikka oli nuuka mies. Ajattele! Joka ikisen pennin, minkä se oli tienannut, se oli heti paikalla pannut talteen. (Nyyhkien.) Ja nyt ei se itse saa yhtään nauttia rikkaudestaan.

MIINA. Onpa ne ristinsä rikkaillakin, Laatsaruksillakin ilonsa. (Ulkoa kuuluu MALJASTEN lähestyvää laulunhoilotusta.)

SIINA (Hypähtää ikkunan luo.) No nyt ne herrat jo tulevat. Voi voi, kun ne astuu topakasti, niinkuin sotamiehet. Sen tuntee jo käymisestäänkin sivistyneen ihmisen. Tulehan katsomaan, Miina.

MIINA. Ei minulla ole aikaa silmiäni palvella. — On tässä muutenkin eteensä katsomista. (KALLE ja SANTERI tulevat laulaen Työväen marssia.)

KALLE. Ei tämä marssi oikein sovi meille. Mutta eikö ole olemassa mitään porvarien marssia?

SANTERI. Ei taida olla erityistä.

KALLE. No hitto vieköön! Eikö porvarien kannata pitää omaa marssia, kun kerran proletaristeillakin on omansa?

SANTERI. Porvarit eivät tarvitse mitään marssia. Ne ajavat hevosella ja autolla ja lentokoneella.

KALLE. Niin. Ja laulavat jotta: »Lennä, lennä, airoplaani, lennä muille maille?»... Mitenkäs se sitten onkaan? — Ai, hyvää päivää, emäntä!

MIINA. Jumal' antakoon!

SANTERI. Eivätkö toiset ole vielä tulleet?

MIINA. Eihän noita ole näkynyt.

SANTERI. Vai ei. (Kallelle.) Kyllä minua vähän peloittaa se Inkerin kohtalo.

KALLE. Ole huoletta! Olisihan nyt ihme, elleivät kruununmiehet häntä löytäisi. — (Ottaa laukun selästään, Miinalle.) Tässä sitä nyt olisi emännälle hirvenpaistia.

SANTERI. Ja tässä myöskin.

MIINA (Välinpitämättömästi.) Vai niin.

KALLE (Taputtaa Miinaa.) Laittakaa nyt, emäntä, siltä oikein hyvä, ruhtinaallinen päivällinen.

MIINA (Väistää kärsimättömästi.) Kyllä minä laitan, mitä häntä laitan.

SIINA (On maltitonna seisonut ikkunan ääressä, astuu esille.) Ja kyllä minä autan, jos tarvitaan —

KALLE. No kas. Onhan se pikku Siinakin täällä. (Taputtaa Siinaa.) Minä ole niin onnellinen, että minä tahtoisin syleillä koko maailmaa.

SIINA. Voi jestantee, kuinka sinä olet hyvä.

KALLE (Syleilee Siinaa.) Niin, sinä se oletkin minun maailmani, jonka minä onnellistutan rakkaudellani. Jumaliste, Siina! Tämä on minun elämäni merkillisin merkkipäivä. Eikä minulla ole niitä vielä ollutkaan muuta kuin kaksi: rakkaan Karoliinani kihlajais- ja hautajaispäivä. (SIINA nyyhkii.) Mitä sinä itket, Siina?

SIINA. Sitä, että kun minä nyt vaan kunnolla pystyisin täyttämään sinun vaimovainajasi paikan.

KALLE. Älä Herran nimessä koetakaan, Siina, ellet sinäkin tahdo ilahduttaa minua vain kahdella merkkipäivällä.

SANTERI. Mutta eiköhän haeta virvokkeita pöytään? Kieli on jo kankea kuin lapio.

KALLE. Haetaan vain. (Miinalle.) Vieläkö ne ovat aitassa, emäntä?

MIINA. Kuka ne sieltä olisi kehveltänyt, jollette itse.

KALLE (Taputtaa Miinaa.) Kiitos, kiitos!

MIINA. Menkää hornan kitaan siitä lääppimästä.

KALLE. No no no no! (Santerille.) Aivan kuin mamma-vainajasikin. (Menevät.)

MIINA. Vai olet sinäkin taas naimahommissa.

SIINA. No, pyhä isä, enhän minäkään ole mikään hakotukki.

MIINA. Et niin. Mutta pistäpäs kaksikymmentätuhatta hakotukkiin, niin naidaan sekin.

SIINA. Ehkä. Mutta ei herra Maljanen vaan rahan takia nai. On se niin noopeli mies.

MIINA. Hm. Vannomatta paras. — Mutta asiasta toiseen. Pidätkö sinä hirvenlihasta? (Ottaa laukut.)

SIINA. Niin hirvenlihastako?... Enpä oikein tiedä.

MIINA. Kannattaakohan sitä nyt paistaa, kun minulla on nämä lihapullatkin jo melkein valmiina?

SIINA. Suotta se on. Ovathan toki kananlihapullat paljon hienompia ja harvinaisempia.

MIINA. Siksi toiseksi en minä tiedä mikä siinä on, mutta en minä voi sietää hirvenlihaa.

SIINA. Niin ja mistäpä ne tietävät, että ne pullat kananlihasta ovat. Liha kuin liha.

MIINA. No niin. Minä vienkin nämä sitten tuonne perunakuoppaan.

MAIJU (On saanut perunat kuorituiksi.) Tässä on nyt perunat.

MIINA. Hyvä. Voi jos tuo Maiju hyppäisi vielä vettä hakemassa, kun minun pitäisi maitokin kuoria.

MAIJU. No jos minä nyt vielä tämän kerran menisin.

SIINA. Ja voisinhan minä ehkä kuoria sen maidon. Missä se on?

MIINA. Täällä maitokamarissa. (Menevät.)

KALLE (Tulee kantaen SANTERIN kanssa koppaa.) No nyt sitä juhlitaan, poika, ja kyllä kannattaakin. Isomaan talo on meidän!

SANTERI. Meidän on.

KALLE. Ja tyttö on meidän. (Asettaa juomavehkeitä pöydälle.)

SANTERI. Tai tarkemmin sanoen minun.

KALLE. Niin niin. Tietysti. Kyllä minä tulen omallanikin toimeen.

SANTERI. Mutta olen minä sittenkin vähän rauhaton sen Inkerin takia.

KALLE. Joutavia! Johan minä sanoin, että se löytyy.

SANTERI. Niin mutta jollei se sitten enää olekaan, tuota —

KALLE. Mitä?

SANTERI. Viaton.

KALLE. Älä vätystä. Oletko sinä itse sitten? Katso sinä karaktääriä vaan, se on pääasia. (Kilistävät ja juovat.)

SANTERI. No kyllä se Inkeri taas sen karaktäärinsä puolesta menee.

KALLE. Ettet saisi tuommoista tärpästikkeliä kuin on tämä Vihton akka. Taikka niinkuin äiti-vainajasi, joka aina säliisi kuin käypä tynnyri.

SANTERI. En minä luule, että Inkerillä on semmoista kuraasia. Ja siitä minä olen pantti, etten ainakaan minä käy riitaa rakentamaan.

KALLE. No niin. Se on oikein se. Silloin ei muijalla ole muistuttamista, jos sinä riidan taas lopetat. Kippis! (Juovat nauraen.) Sillä tavalla sinä pänttäät eukkosi päähän lakia ja moraalia.

SANTERI. Ja ilman kirjaa ja koraalia. (Nauravat.)

KALLE. Olet sinä aika neropatti. Lasketat vaikka runomitalla.

SANTERI. No vaikka kerupimmien kielellä. Mutta kunnia sille Kelle kunnia tulee, nerouteni siemen on sentään teidän kylvämänne.

KALLE. Niin, mutta sinapinsiemenestä on nyt kasvanut suuri puu. Saakeli soikoon! En minä suotta pannut nimeksesi Aleksanteria.

SANTERI. Ei. Siinä teitte kerrassaan fiksusti. Kenen kantaa nimeä, sen sitä on melkein housuissakin. Mutta käyttikö Aleksanteri Suuri housuja vai hametta?

KALLE. Ehkä hän käytti housuhametta.

SANTERI. Jaa! Niin kai. Olihan hänellä persialaisia rouvia, joilta sai lainata. — Terve! (Nauravat, kilistävät ja juovat.)

KALLE. Olet sinä aika vaarnaakeli. Minäkin voin hyvin sanoa sinusta niinkuin Kalle Suurikin sanoi kerran pojastaan Santeri Suuresta —

SANTERI. Oho! Aleksanteri Suuren isän nimihän oli Filippos.

KALLE. Olkoon vaan. Mutta meidän Santerin isän nimi on Kalle. Ja kyllä Kallekin voi sanoa pojastaan niin kuin Filipposkin, jotta »Ille pasiat».

SANTERI. »Ille faciet» se äännetään.

KALLE. Äännetään niinkuin väännetään. Minä äännän, niinkuin se kirjoitetaan.

SANTERI. Mutta kuulkaahan. Ei suinkaan Filippos osannut latinaa.

KALLE. Mutta minä osaan. Filippos oli tyhmä mies, mutta minä osaan vaikka kalmukkien kieltä. (Nousee seisomaan.) Hih! Minä puhun kaikilla helluntaiepistolan kielillä.

SANTERI (Nousee myöskin.) So so so. Nyt sinäkin olet täynnä makeata viinaa. — Anteeksi! Piti sanoa: te olette.