Part 4

KALLE. Noo, ei se ole niin nuukaa. Ollaanhan me jo vanhoja tuttuja.

SANTERI. No niinhän se on. Lapsuudentuttuja.

KALLE. Sinäpä sen sanoit. Heitetään siis tittelit hiiteen.

SANTERI. Heitetään vaan ja ollaan tästedes besta bruureja. (Juovat veljenmaljan ja kättelevät.) Minun nimeni on Santeri... Suuri.

KALLE. Ja minun Kalle Suuri. (SIINA ja MAIJU tulevat.) Ahaa! Tervetuloa, rakkaat ystävät. Käykää tänne peremmälle. Ehkä minä saan esittää teidätkin. Santeri, tuleva poikasi, ja tämä on tuleva äitisi Siina — niin, mikä se sukunimi onkaan?

SIINA. Suonpäähän se on.

KALLE. Vai niin, vai Suonpää. No niin. Ja tässä on sinun tuleva sisaresi Maiju — mikä sinun sukunimesi taas on?

MAIJU. Hyh! Tottakai minäkin olen Suonpää.

KALLE. Niin, aivan niin! Minä vain ajattelin, että jos sinä olet jotakin vieläkin vanhempaa perua. Siis neiti Maiju Suonpää.

SANTERI. Erittäin hauska tutustua.

SIINA (Nauraa.) Niin. Sanokaas muuta.

KALLE. Tehkää hyvin ja istukaa ja olkaa niinkuin sukulaiset ainakin.

SIINA (Nauraa.) Kiitos, kyllähän me jo ollaankin. (Istuutuu MAIJUN kanssa pöytään. MIINA tulee.)

KALLE. No emäntä. Eikö paisti jo ala kypsyä?

MIINA. Vai jo kypsyä! Eihän tässä jäniksen selässä olla.

SIINA. Miina on näet laittanut lihapullia. Sillä se vähän viipyy.

KALLE. Vai lihapullia. No koira vieköön, pitäisipä niitten maistua. Sillä se oli vasta muhkea hirvi.

MIINA. Taisi olla sama, joka tästä on harva se päivä tuon ahon poikki koikkiellut.

KALLE. En tiedä. Mutta mahdottoman suuri se vaan oli. Oikea elehvantti!

SANTERI. Oli. Suuri oli. Silmätkin kuin kahvikupin pohjat ja sarvet kuin tervaskannon juuret ylösalaisin.

KALLE. Jaa-a. Semmoisen juupeluksen tämä Santeri sai kynityksi. Kyllä kai te kuulitte pamauksen?

SIINA. Ooja. Meille kuului yksi.

SANTERI. Oli siinä jo yhdessäkin. Hullu paljon paukuttaa.

KALLE. Vähemmälläkin pääsee viisas. Niin se on. Ei tämä Santeri olekaan mikään naukumamman poika, e-ei. Sillä on pappansa voimat ja mammansa kuraasi.

SANTERI. Mitä? Pappansako voimat? Oho! Päin taivasta minä tuommoisen papan töppöset milloin tahansa vilautan.

KALLE. No no, äläpäs livertele! Vai voitko näyttää sanasi toteen?

SANTERI. Sen teen vaikka paikalla. (Nousee ja heittää takin päältään.) No, tuletko?

KALLE. Tietysti. Luuletko, että minä pelkään omaa lihaani ja vertani. (Riisuu myös takin yltään.)

MIINA. Sus siunatkoon! Mitä te nyt aiotte?

SIINA. Älkää hyvät ihmiset ruvetko tappelemaan.

KALLE. Ei me tapella. Me vaan painitaan pikkuisen. (Levittää käsivartensa.) No!

SANTERI. Ei. Sylipaini on moukkien ja katupoikain painia. Mennään oikeata ranskalaista.

KALLE. No vaikka ameriikkaiaista, kun et vaan tee kravattia tai muuta kokoniilssonia. (Kättelevät ja asettuvat alkuasentoihin.)

SANTERI. Ei muuta kuin hartiat mattoon vaan. (Painivat. Santeri paiskaa Kallen pöytää vasten niin, että pöytä horjahtaa ja lasit putoavat permannolle.)

SIINA (Koettaa estää laseja putoamasta.) So, so, so, so.

MIINA (Rientää Siinan avuksi.) Seis, seis te jumalattomat! Johan te panette koko talon raunioiksi, mokomatkin urheilijat.

KALLE (Istuu ja pitelee selkäänsä, mutta sittenkin ylpeänä.) Kas semmoisia poikia meillä kasvatellaan. Ja sitten puhutaan, että ihmisen muka pitäisi voittaa oma lihansa.

MIINA. Voi surkeus! Nyt ovat taas kaikki paikat sekaisin ja tuolta näkyy jo Isomaakin tulevan päivälliselle. (Ryhtyy siivoamaan.)

SANTERI. Laittautukaa, isä, kuntoon nyt. Appiukkoni tulee. (Pukevat takit ylleen.) Hitto vieköön, kuinkas teidän kravattinne on? (Korjaa Kallen kravattia.)

KALLE. Jaa, mutta sinä peijakas taisit sittenkin kuristaa minua kravatilla.

SANTERI. Älkää höpsikö. Painikravatti on toista. — Harjatkaa tukkannekin, sillä minun kihlajaisissani pitää joka hiuskarvankin seisoa smirnaassa. (JOONAS tulee synkkänä VIHTON seuraamana.)

KALLE. Hei Joonas! Saipas Santeri hirven ja komean saikin.

JOONAS. Vähät minä hirvistä... Tuokaa minulle minun tyttäreni, antakaa minun aarteeni takaisin. Vähät minä muusta.

KALLE. Mitä? Eikö Inkeriä ole vielä löydetty?

JOONAS. Ei jälkeäkään. Voi näitä päiviä! (Istuutuu murtuneena pöydän ääreen.)

KALLE (Santerille.) Jokohan meni humalat hukkaan? (Joonakselle.) No pelkäätkö, ettei hän löydykään?

JOONAS. Jos löytyykin, niin ties millaisena... Ah taivas, taivas.

KALLE. No viis siitä, millaisena. Pääasia, että löytyy. (Santerille.) Ei hätää! Vielä on toiveita.

SANTERI. No Jumalan kiitos!

KALLE (Joonakselle.) Niin, Joonas rukka! Minä surkuttelen sinua.

JOONAS. Kiitos, veliseni. Minä olen murtunut mies.

KALLE. Minä tiedän sen. Minullakin on näet ainoa lapsi, tämä Santeri tässä. Jos se minulta rosvottaisiin, en totta vieköön minäkään tietäisi, menisinkö mereen vai hirteen, vaiko molempiin.

JOONAS. Niin, niin, Kalle kulta. Vain isät voivat tietää mitä isän-rakkaus on. (MIINA vie lakaisemansa lasisirpaleet ulos.)

KALLE. Se on totinen tosi. Ja minäkin kun jo rakastin Inkeriä kuin omaa lastani ainakin. Sillä minähän näin, että nuorilla oli joitakin helliä tunteita toisiaan kohtaan.

JOONAS. Nyt siis ei siitäkään liitosta synny mitään.

KALLE. Mitä? Miksi ei syntyisi, jos vain Inkeri löytyy?

JOONAS. Kukapa huolisi enää turmellusta tyttärestäni.

KALLE. Voi, voi, rakas veliseni. Etkö sinä enää muista nuoruuttasi. Nuorten rakkaus se on... se on jotakin käsittämätöntä. Se antaa empimättä anteeksi, vaikka sen eteen saapuisi raadeltuna, häväistynä ja kurjana tuhlaajamorsiamena. Katsohan tuota Santeria. (Nykäisee Santeria takista.) Eikö hän ole mielestäsi juuri sellaisen rakkauden ilmestys?

SANTERI. Älkää puhuko, isä. Minun rakkauttani ei voida sanoin selittää.

KALLE. Poika raiska! Jos minulla olisi tytär, niin minä antaisin vaikka henkeni saadakseni sille tuollaisen miehen. — Vai mitä, veliseni? Hennoisitko sinäkään sammuttaa tuota ikuista lieskaa?

JOONAS. Voi, ystäväni. Minä olen aivan päästäni sekaisin.

MIINA (Tulee ulkoa.) No sieltähän se Inkeri nyt tulee nimismiehen kanssa.

JOONAS (Hypähtää pystyyn.) Kuinka? Inkerikö? (Katsahtaa ulos ikkunasta.) Totta tosiaan se on hän, minun lapseni... (Juoksee ulos tulijoita vastaan.)

KALLE. No siinä paha, missä panetellaan. (Menee myöskin ulos. SANTERI, SIINA ja MAIJU seuraavat.)

MIINA. Missähän sinäkin taas olet koko päivän loiraillut?

VIHTO (Istuu sängyn laidalla ja tupakoi.) Siitä ei minun tarvitse sinulle tiliä tehdä.

MIINA. Mitä sinä sanot?

VIHTO (Itsetietoisesti.) Höh, sitä, että, tuota, tilitätkös sinä itse kaikki ulos- ja sisällekäymisesi?

MIINA (Yrittää luimistaa.) Mutta nyt en minä käsitä. Mikä meininki sinulla on oikein?

VIHTO. Onpahan vain, tuota, semmoinen meininki, että vielä muistat, ketä olet pistänyt.

MIINA (Lauhtuneemmin.) Ole nyt vaiti, äläkä hae riitaa.

VIHTO (Mahtavasti.) Höh. Milloinka minä olen ennen riitaa hakenut? Mutta lakia ja oikeutta minä olen hakenut, tuota, ja niillä minä pärjään. (MIINA katsoo Vihtoa epätietoisena.)

KALLE (Tulee sisälle käsiään hykertäen.) No emäntä. Paisti pöytään nyt. Suuri kunnia tapahtuu teidän huoneellenne. (INKERI ja SANTERI, JOONAS, NIMISMIES y.m. tulevat jäljessä.)

JOONAS. Niin, lapset. Tosin käy kaksiteräinen miekka sydämeni läpi, mutta pääasia on, eläkää te onnellisina.

KALLE. Juuri niin. Kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa, niin kehoitetaan sanassakin.

JOONAS. Santeri, rakas vävypoikani, anna kun minä nyt rutistelen sinuakin. (Syleilevät.)

KALLE (Yrittää syleillä Inkeriä.) Ja minä kallista miniääni. Inkeri! (INKERI väistää nauraen.) Olethan sinäkin nyt minun lapseni.

JOONAS. No mitä sinä konstailet, Inkeri?

KALLE. Se on kai sitä hääilon aavistelua. Sekin juutas on semmoista ainetta, että se panee hyppäämään vaikka harakkaa.

SANTERI. Mutta, hyvät vieraat, käydäänpä nyt istumaan.

KALLE. Niin. Pöytään nyt, ystävät ja kylänmiehet. Ja olkaa niinkuin kotonanne vaan. Herra nimismies, olkaa hyvä! Ja missä konstaapeli on?

NIMISMIES. Konstaapelilla on vielä eräs ikävä asia selvitettävänä.

KALLE. Mitä ikäviä asioita hänellä nyt vielä on?

NIMISMIES. Onpa hyvinkin ikäviä. Eräs aviorikosjuttu, josta voi olla seurauksena avioero.

JOONAS. Ohhoh! Jopa jotakin!

KALLE. No mutta tämähän on vallan mielenkiintoista. Voisitteko kertoa siitä jotakin enemmänkin, herra nimismies?

NIMISMIES. Juttu on pian kerrottu. Muudan mies sai tuolla metsässä vaimonsa kiinni luvattomasta rakkaudesta. Rikolliset pääsivät kyllä livahtamaan tiehensä, mutta onneksi sattui vaimo pudottamaan huivinsa. No, tämähän on tietysti erinomainen todistuskappale.

SIINA (Äkkiä.) Voi hyvä Jumala. Kukahan tuo oli?

NIMISMIES. Se saadaan kyllä pian selville. Huivi annettiin poliisikoiran haistettavaksi, koira syöksyi nuolena jäljille ja konstaapeli perässä. Kunpa hän voisi hillitä sitä edes sen verran, ettei se repisi sitä akkaa kappaleiksi.

KALLE. Kyllä se sen pian tekeekin, jos se vaan on vähänkin vanhempiinsa, joista nimismies aamulla kertoi.

SIINA (Hieman rauhattomana.) No olikohan tuo vaimo vaan varmasti naimisissa?

NIMISMIES. Onpa sekin kysymys. Johan minä sanoin, että mieshän se juuri saikin vaimonsa kiinni.

VIHTO. Mies sai, niin...

SIINA. Mutta jospa hän ehkä sattui jotenkin erehtymään?

VIHTO. Eikös pikiä!

MIINA. Suusi kiinni! Mistä sinä sen tiedät?

VIHTO. Höh. Tiedän vaan. Ja jollen minä tiedä, niin, tuota, tietää poliisikoira ainakin.

SANTERI (Vilkaistuaan ulos ikkunasta.) Tuollahan konstaapeli nyt tulee koirineen.

JOONAS. Niin näkyy. Ja aika hamppua tuleekin.

MIINA. Mutta mitä ihmettä ne nyt tänne sitten?

NIMISMIES. Jälkiä, emäntä hyvä, jälkiä ne pojat seuraa.

SIINA (Vapisevalla äänellä.) Mutta herra nimismies, eikö koitakin voi sentään erehtyä? Onhan ihminenkin erehtyväinen.

NIMISMIES. Erehtyy mikä erehtyy, mutta ei poliisikoira milloinkaan. — (Eteisestä kuuluu melua ja haukuntaa.)

JANNE (Oven raosta.) Herra nimismies, päästänkö minä tämän pedon sisälle, muuten se syö minutkin? (Melu kasvaa eteisessä.)

NIMISMIES. Älkää vielä päästäkö. — (Uhkaavasti.) Siis jäljet toi tänne. Nyt olisi syyllisen hyvä tunnustaa ajoissa, ennenkuin peto hyökkää hänen helmuksensa kiinni.

SIINA (Tuskissaan.) Voi Herra Jumala kuitenkin! Joko se olen minä tai Miina.

MIINA. Jumaliste! Minäkö? Ettet sinä häpeä!

NIMISMIES. Mutta, hyvä emäntä, eihän täällä ole muita epäiltäviä.

SIINA. Enkä minä ole edes naimisissakaan. En ainakaan vielä.

MIINA. Mutta minä olen viaton niin totta kuin minä elän ja hengitän.

NIMISMIES. Älkää vannoko. (Rykäisee, jolloin JANNE taas ryhtyy oven takana haukkumaan.) Kuulkaa. Se vainuaa väärän valankin.

VIHTO. Höh! Se onkin Sipyllan penikka. Voi Miina, Miina!

MIINA (Pillahtaa itkemään.) Voi minua onnetonta... Taivas yksin tietää, että minä olen syytön... että minä olen elänyt koko elämänikäni siveellisesti ja nuhteettomasti.

NIMISMIES. Mutta taivas tietää kai myöskin, millä tavalla te olette kohdellut miestänne. Onko se ollut rakkautta se?

MIINA. Se on kyllä totta, ja antakoon sen taivas minulle syntiselle anteeksi... Ja Vihto kanssa. Mutta sen minä vannon sinulle, Vihto kulta, että minä en ole milloinkaan maailmassa muita miehiä rakastanut enkä tule ikinä rakastamaan... (NIMISMIES rykäisee ja haukunta kiihtyy.) Usko minua, rakas Vihto...

VIHTO. Höh. Ettäkö sitten omat silmäni, tuota, ja Sipylla valehtelisivat?

MIINA (Raivostuen.) Jumalauta! Vaikka siinä nyt olisi itse paha henki, niin näytän minä kuka meistä on oikeassa. (Tempoa nurkasta leipälapion ja survaissee oven auki. JANNE koirineen seisoo hämillään kynnyksellä.) No, tulkaa nyt Sipyllojenne kanssa, jos teillä on sisua.

NIMISMIES (Vihtolle.) Hitto vieköön! Vaimonne näyttää olevan viaton.

VIHTO. Höh. Mutta kyllä se, tuota, oli varmasti sen huivi.

NIMISMIES (Jannelle.) Näyttäkääpäs vähän sitä huivia. — Eikö tämä ole emännän huivi?

MIINA. Tuoko? On se kyllä ollut, mutta minä annoin sen aamulla Siinalle.

SIINA. Herra jesta! No sekö se sittenkin oli? Mutta enhän minä —

NIMISMIES. Vai niin! Teidänkö se onkin? No tekö siellä metsässä sitten kuhertelitte?

KALLE. No mutta, Herra Jumala! Mikä synti se sitten on? Siinahan on leski ja mennäänhän me juuri kihloihin.

NIMISMIES. No nythän se asia on selvä. (Nauraa.)

KALLE. No niin, hyvät naiset ja herrat! Nyt kun se asia on viimeinkin selvä, niin jatketaanpa taas kihlajaisia. Tehkää hyvin. Konstaapeli, tässä olisi paikka.

JANNE. Kiitoksia paljon. Kenenkä kihlaus tässä on kysymyksessä?

KALLE. Santeri kihlaa Inkerin ja minä Siinan.

JANNE. Vai sillä lailla! No ne kaupat kannattaa.

KALLE. Kaupat? Ei me mitään hevoshuijareita olla.

JANNE. Ei, ei, muutenhan minä vaan. No, ei kai Maiju vielä ole ylösotettu?

KALLE. Ei ole. Mutta Maiju tulee meidän mukana Helsinkiin. — (Kohottaa lasinsa.) No, hyvät vieraat, terveydeksenne ja muistoksenne! (Muut paitsi Inkeri kilistelevät ja maistelevat. Etäämpänä pamahtaa kaksi laukausta.) Hei vaan! Kuka siellä kunnialaukauksia päästelee?

VIHTO. Kuuluu kuin olisi Urhon pyssy.

INKERI. Varmaankin hän nyt sai hirven.

SANTERI. Mikä urho se semmoinen on, joka yhtä hirveä varten tarvitsee kaksi kutia? (Taas pamaus.)

KALLE. Kolmekin... (Vieläkin pamaus.) Neljä! No sillä miehellähän taitaa olla ihan kuularuisku.

SANTERI. Tai mörssäri. (MIINA tuo lihapullat pöytään.) j

KALLE. Kas niin. Nyt se juhlahumööri huipun saa, kun päästään paistiin. Tehkää niin hyvin ja ottakaa.

JOONAS. Vai niin. Tämäkö on sitä teidän hirveänne? (NIMISMIES kuiskuttaa Joonaksen korvaan, Joonas naurahtelee partaansa.)

KALLE. Niin on. Sitä, jonka Santeri nikisti yhdellä ainoalla laukauksella. — No, Joonas, eikö kelpaakaan?

JOONAS. Kiitos vaan! Ei minun ole ollenkaan nälkä.

KALLE. No herra nimismies!

NIMISMIES. Kiitoksia hyvin paljon. Ikävä kyllä minä en ole lainkaan hirvenlihan ystävä.

KALLE. Eikö konstaapelikaan ole?

JANNE. Ei kiitos. Minulla on sama maku kuin nimismiehelläkin.

KALLE. No entä Siina?

SIINA. Kiitos. Kyllä minä taas otan. (Ottaa lautaselleen.)

KALLE. Ja minulla on tietysti sama maku kuin Siinallakin. (Ottaa itselleen. Antaa senjälkeen SANTERILLE, joka tarjoa INKERILLE, mutta tämä kieltäytyy.) Ah, nämähän ovat kerrassaan taivaallisia lihapullia. Kyllä se hirvenliha on aika poikaa!

SANTERI. On se. Merkillistä, ettei se täälläpäin tahdo kellekään kelvata.

KALLE (Helistää lasiaan ja nousee puhumaan.)

SANTERI. Sst! Isä pitää puheen. Pankaa ovi kiinni!

MIINA. Kyllä minä — (Sulkee oven.) Panenko kiinni pellitkin?

KALLE. Ei, antaa olla vaan — (Rykäisee.) Arvoisat naiset ja kunnioitettavat herrat! On olemassa eräs tapa, hyvin vanha tapa, että nimittäin paistia syötäessä pidetään juhlapuheita. Minä en suinkaan voi vannoa mistä tämä omituinen tapa johtuu. Mutta minä luulisin, että se on ainakin yhtä vanha kuin itse paistikin. On siis hyvin mahdollista, että jo meidän kunnianarvoisa esi-isämme Aatami, viettäessään — sanokaamme — hopeahäitänsä sukulais- ja tuttavapiirinsä keskuudessa, kun Aapeli toi lammaspaistinsa pöytään, että — sanon — Aatami silloin kalisti peukalonsa kynnellä puukuppiaan ja piti pienen juhlapuheen. No niin. Kiittipä hän siinä muijaansa tai haukkui, tarkoitukseni oli vain todistaa, että paistipuheet ovat ikivanhaa alkuperää. Ne ovat siis yhtä vanhaa alkuperää kuin eräs toinenkin hyvin piintynyt tapa, nimittäin akanotto. Ja niillä molemmilla on vielä yhteistä se, että kummassakin toimitaan vastoin parempaa tietoa, puhutaan toista ja meinataan toista. Tämä ei tietenkään missään nimessä koske meitä. Niinkuin kuulette, niin pulppuavat sanani vilpittömästä sydämestä ja samaa voin ehdottomasti vakuuttaa myöskin rakkaudestani. (Korottaa ääntään voittaakseen keskustelun.) Sillä en suinkaan minä vanha mies menisi toista kertaa eläissäni tekemään tällaista tyhmyyttä, ellei minulla olisi siihen sisällistä — huomatkaa: sisällistä pakkoa (SIINA pyyhkii silmiään.) Ja varsinkin minä tahtoisin tällä hetkellä viitata parilla sanalla niihin suuriin, puhtaisiin, jaloihin ja yleviin tunteisiin, jotka myllertävät minun rakkaan poikani Santerin povessa. (SANTERI nousee seisomaan.) Hän on kantanut päivän helteen ja kuorman lempensä alttarille. (Keskustelu ja puhe ovat paisuneet yhä äännekkäämmiksi.) Hän on —

SANTERI (Lyöden nyrkkinsä pöytään.) Sst! Olkaa nyt hiidessä hiljaa.

KALLE. Hän on hiihtänyt hiiden hirven, niinkuin kerran vanha Väinämöinen —

SANTERI. Lemminkäinen.

KALLE. Mitä?

SANTERI. Niinkuin Lemminkäinen.

KALLE. — niinkuin vanha Lemminkäinen meidän kauniissa Kalevalassa. Siis arvoisat naiset ja herrat, pyytäisin teitä kohottamaan kolminkertaisen eläköönhuudon nuoren päivänsankarimme ja hänen tulevan eläniänsulostuttajansa kunniaksi. (Huutaa eläköötä, johon toiset yhtyvät. Istuutuu; SANTERI kumartelee ja taputtaa käsiään; myöskin toiset rupeavat taputtamaan.)

[Keskustelua puheen aikana.]

JOONAS (Nauraa.) Sehän onkin aika pappa puhumaan pehmosia.

NIMISMIES. On kerrassaan jumalainen.

SANTERI. Sst.

JOONAS (Ryhtyy syömään, hetken päästä matalammalla äänellä.) Kas! Johan Vihtollakin on uutisleipää.

VIHTO. Kyllä. Miina leipoa sipaisi eilen.

JOONAS. No kuinka on tullut rukiita tänä vuonna?

VIHTO. No onhan noita, tuota, olkia varsinkin.

JOONAS. Niin on meilläkin. Mutta tähkät ovat laihanpuoleisia.

VIHTO. Jaa mitä ovat?

JOONAS. Laihoja tähkät.

VIHTO. Joo, on ne. On ollut, tuota, vähän semmoinen kalsea kesä.

NIMISMIES. Ja eikö korjuuaikakin ole ollut liian sateinen?

JOONAS. Mitä vallesmanni sanoi?

NIMISMIES. Korjuuaika on kai ollut liian märkä, vai?

JOONAS. Likomärkä. Meilläkin on vielä kuhilaita pellolla likoamassa.

NIMISMIES. En kuullut.

JOONAS. Minä sanoin vaan, että kuh —

[Keskustelu puheen aikana päättyy.]

NIMISMIES. Sepä oli ponteva puhe..

JOONAS. Oli. Ei se ollutkaan mitään kukkopoikasen kitinää.

KALLE. No! Ei se nyt vielä kehumista kannata. Minun täytyi lopettaa kesken, kun minä pelkäsin herrojen väsyvän.

NIMISMIES. Kaikkea vielä! Sitähän olisi kuunnellut, vaikka viikon syömättä.

KALLE (Nauraa tyytyväisenä.) Ohoh! Herra nimismies taitaa vain imarrella.

NIMISMIES. Minäkö? Hyvänen aika! —

SANTERI (Kilistää lasiaan ja nousee puhumaan.) Hyvät naiset ja herrat! Vaikka olenkin niin liikutettu, että voin töin tuskin suutani avata, niin tunnen velvollisuudekseni lausua jonkun sanasen. Arvoisa edellinen puhuja (KALLE nousee seisomaan ja kumartaa) toi äsken esiin sellaisia ajatuksia, että ne ikuisiksi ajoiksi piirtyivät tulisilla kirjaimilla minun sydämeni seiniin. Minä en suinkaan pyri olemaan se foorum, jolla olisi oikeus ratkaista, ansaitsenko minä edellisen puhujan kalaisia sanoja vai en, mutta kunnioitettavat kansalaiset, sallikaa minun eksponeerata teille kysymys: mikä olisin minä, ellei edellistä puhujaa olisi olemassa? Sensijaan että minä nyt olen Santeri Maljanen, olisin minä ehkä joku Petri Haljunen tai en sitäkään. Tästä me siis näemme, mikä arvaamaton merkitys myöskin edellisen puhujan olemassaololla on — merkitys, joka edelleenkin polvi polvelta voi nousta kolmanteen ja neljänteen potenssiin. Niin hyvä herrasväki —

URHO (Tulee pyssyineen ja koirineen.) Päivää! (SANTERI putoaa istumaan.)

INKERI (Rientää vastaan.) Urho! No terve tuloa!

JOONAS. Päivää, päivää. No näkeehän joskus senkin miehen.

URHO (Vihtolle.) Pankaa, isä, hevonen valjaisiin, niin mennään hakemaan hirvi Rautsuon rämeestä.

VIHTO. Ähäh! Saitko hirven?

JOONAS. No niin. Arvattiinhan me.

KALLE. Vai niin. Tämäkö nuori mies se äsken sitä myrskyntapaista tulta piti?

URHO. Niin. Ehkä näittekin hirven. Täältäpäin se tuntui tulevan ja taitaa olla sama, joka tästä on melkein joka päivä ohi kulkenut.

KALLE. Saattaa niin olla. Mutta eipä me nyt enää olla hirvenlihan puutteessa. Istu pöytään, nuori mies, niin saat maistaa jo valmista.

URHO. Ohoh! Täällähän näyttääkin olevaan aika kekkerit.

KALLE. Kaksinkertaiset kihlajaiset, jos tietää tahdot.

URHO. Vai kaksinkertaiset! No eipä sitten vähän.

INKERI. Mutta nyt, »hyvä herrasväki», tulee ohjelmaan pieni muutos. »Kunnioitettavat naiset ja herrat» sallikaa minun esittää teille alkuperäinen ja ainoa oikea sulhaseni.

KALLE. Mi-mi-mitä hittoa? (Nousee.)

JOONAS. No mutta, Inkeri, mitä ilveitä sinulla nyt taas on?

INKERI. En minä ilveile ensinkään, isä, minä olen koko ajan ollut vaiti kuin kiiski koukussa. Onko siis minun syyni, jos pila on mennyt liian pitkälle?

KALLE. Pila?! Pilako? Tuhat tulimmaista, tyttö! Kumpiko meistä nyt on hullu?

INKERI. Toivottavasti ei kumpikaan. En ainakaan minä.

JOONAS. Mutta tämäpä on merkillistä —

INKERI. Ei ollenkaan, isä. Urho ja minä olemme pitäneet toisiamme jo kansanopistosta saakka. Mitä merkillistä siinä on? (KALLE kuiskuttelee kiihkeästi SANTERIN kanssa.)

URHO. Niin, setä. — Ja kun setä on aina ollut niin hyvä minulle, niin ei kai sedällä ole nytkään mitään —

SANTERI (Raivostuu.) Kunniani kautta! Johan tämä menee yli kaikkien rajojen! Menköön minulta vaikka pää, mutta minä en voi enkä saa vaieta. Herra nimismies, konstaapeli, kytkekää tuo tyttövaras!

MIINA. Herra Jumala! Varas! —

URHO. Se on vale.

SANTERI. Eikä ole. Minä vannon, että tuossa on Inkerin ryöstäjä.

KALLE. Niin. Raudat käsiin vaan. Kädet ylös! Hei! (Huitoo käsillään seisoen penkillä toisten takana.)

NIMISMIES. No, no, no, no, herra Maljanen! Rauhoittukaa! Ajatelkaa nyt järkevästi. Mikä rosvo se semmoinen on, jonka kaulaan tyttö itse karkaa?

KALLE. Jaa, mutta hän on vietellyt tytön.

INKERI. Hävetkää! Koko jutun tarkoitus oli koetella sen miehen rakkautta, jota minulle on tyrkytetty. Ja millainen oli tämä mies? (Katsoo hymyillen Santeria.)

SANTERI. No jumaliste! Hänhän uhkasi ampua minut —

INKERI. Niin, ja silloin tämä mies, (osoittaa Santeria) joka vannoi rakastavansa minua enemmän kuin henkeään, hyppäsi selkäni taa ja työnsi minut pyssyn piipun eteen. No? (Naurua; SANTERI peräytyy nolona.)

KALLE (Astuu alas penkiltä.) Oli mitä oli. Mutta söi Inkerikin sanansa.

INKERI. Minkä sanan?

KALLE. Minkä! Et taida enää muistaakaan koko hirvisopimusta.

INKERI (Nauraa.) Ai tosiaankin! Se Santerin hirvijuttu. Sen saat sinä selvittää, Urho.

URHO. No se on pian selvitetty. Tämän otuksen, jota herrat ovat nähtävästi juuri popsineet, näin minä ikävä kyllä jo n kuolleena.

KALLE (Erikseen Santerille.) Sissoh. Nyt on piru merrassa.

SANTERI. Ei lempo soi olekaan! — Herra nimismies, isänmaani parasta tarkoittavana kansalaisena uudistan minä vaatimukseni: vangitkaa tuo heittiö!

NIMISMIES. Mutta johan te kuulitte, että —

SANTERI. Ei nyt ole puhe siitä. Nyt minä nostan häntä vastaan syytteen salametsästyksestä.

KALLE. Haa! Mitä te siihen sanotte?

JOONAS. No, no. Seulokaapas sanojanne! Urho kuuluu meidän joukkueeseen näillä laillisilla metsästysmailla.

SANTERI. Vaikka hän kuuluisi enkelien joukkueeseen autuaitten metsästysmailla, on hän sittenkin sala-ampuja.

NIMISMIES. Punnitkaa tosiaankin puheenne, hyvä maisteri. Tämä on kunnianloukkaus.

SANTERI. Minä olen jo punninnut joka kirjaimen. Kuulkaahan, kun minä vielä kuulostan häntä. (Urholle.) Lain ja esivallan nimessä sekä näitten todistajain ja esivallan palvelijain läsnäollessa kysyn minä teiltä... mikä teidän nimenne onkaan?

URHO. Urho Junnila se on.

SANTERI. — kysyn minä teiltä, Urho Junnila, näittekö te todellakin, niinkuin juuri kerroitte, tämän otuksen jo eilen kuolleena?

URHO. Totta kai, kun minä kerran sen sanoin.

SANTERI. Voisitteko vannoa, että se oli todellakin eilen, eli siis tämän päivän edellisenä päivänä?

URHO. Voin kyllä! Eilen aamupäivällä. Ja näkihän sen isäkin.

SANTERI (Voitonvarmana.) No, hyvät herrat! Metsästyslupa alkoi tänään. Hirvi taas on kaadettu jo eilen, eli siis rauhoitusaikana.

KALLE. No, herra nimismies, mitä laki siihen sanoo?

URHO. Mutta, hyvät ihmiset, kuka tässä on väittänyt minun puneen —

SANTERI. Te tunsitte ainakin rikoksen, mutta te salasitte, ja se ei auta asiaa. Varastetun tavaran salaaja on varas, salaa ammutun hirven salaaja on sala-ampuja.

KALLE. No hitto vieköön! (Syleilee Santeria.) Kunnon poika, en minä ole tiennytkään, että sinä olet noin etevä lakimieskin.

URHO. Mutta, hyvät herrat! Antakaa minun puhua loppuun. Ei tässä ole kysymys hirvestä, vaan — lehmästä.

KALLE. Lehmästä?

URHO. Niin. Tavallisesta maatiaislehmästä, joka kuoli meiltä eilen ja jonka raadon isä kyyditsi Korpimäkeen. (Toiset nauravat ja VIHTO höhöttää. KALLE ja SANTERI seisovat yhä sylityksin.)

KALLE. Jumal'auta! Sinähän sanoit, että se on hirvi!

SANTERI. Minäkö? Sinähän ensin sanoit.

KALLE. No eihän kun sinä.

SANTERI. Älä valehtele! Kyllä minä muistan.

KALLE. Muistan minäkin. Ja sitäpaitsi sinun olisi pitänyt paremmin tuntea, kun olet koulun penkkiäkin painanut.

SANTERI. Ole hiljaa! Taikka minä taas sinkautan sinut pöydän alle. (Nostaa Kallen ilmaan. NIMISMIES ja JANNE erottavat heidät.)

NIMISMIES. No mutta, hyvät Herrat, hyvät herrat, tyyntykää, tyyntykää! Ettehän te toki ole mitään maantiehulikaaneja. Istukaa! Istukaa! (Asettavat heidät istumaan.)

URHO (Pisteliäästi.) Niin. Hirvenpaisti jäähtyy. Hyvää ruokahalua!

KALLE. Herra Jumala! — — — Auttakaa — — — minä voin pahoin.

SANTERI. Vettä, vettä, vettä! Minä voin myöskin pahoin — — —

MIINA (Lennättää heille vettä.) No älkää nyt hätiinne kuolko. Ettehän te lehmän raatoa syöneet, vaan kananlihaa.

KALLE. Kananlihaa?

MIINA. Niin, sitä teidän ampumaanne kukkoa. (Nauraa.)

KALLE. No Jumalan kiitos! Minä olin jo ihan läkähtymäisilläni.

SANTERI. Ja minulla oli mennä suolet solmuun.

JOONAS. Onko Santeri sitten ampunut kukon?

KALLE. Onpa niinkin! Ja Luojan kiitos, että se osui.

JOONAS. No sittenhän niitä lihapullia tohtii muutkin syödä. Hyvät vieraat, käydäänpä siis jatkamaan kemuja!

INKERI. Mutta isä, et sinä ole vielä antanut meille vastaustasi.

JOONAS. Vastausta! Mitä te sillä teette? Jos minä teidät oikein tunnen, niin kielto olisi teille sama kuin öljy tulelle.

INKERI (Heittäytyy Urhon syliin.) Urho, Urho, isä suostuu!

MIINA (Laskee kätensä Vihton olalle.) No mutta katsohan, Vihto, se on Jumalan siunaus!

VIHTO. Niin. On se, on se kummallista! — Kuulehan, Miina, annathan sinäkin, tuota noin, minulle niinkuin vähän anteeksi...

MIINA (Istuutuu Vihton viereen.) Ei nyt puhuta niistä enää, nyt meille tulee rauhanpäivät.

NIMISMIES (On tällävälin hiljaa keskustellut Jannen kanssa.) Niin, kristiveljet ja -sisaret! Kun tässä nyt on kerran rauhan ja rakkauden makuun päästy, niin eiköhän niitä samalla saisi vatsansa täydeltä useampikin. Tämä kelpo konstaapeli on nimittäin hieman sen tapaisessa nälässä hänkin ja siitä syystä kauppaa minulle puhemiehen paitaa.

JOONAS, Kenenkä se konstaapeli nyt aikoo kytkeä?

NIMISMIES (Kallelle, joka istuu synkkänä ja ärtyisenä pöydän päässä.) Herra Maljanen! Teidän laskuihinne on nyt pujahtanut se pieni, mutta ikävänlainen virhe, että teidän poikanne morsian luiskahtikin epämääräisten saatavien joukkoon. Mutta saisinko minä tehdä teille erään ehdotuksen, joka jossakin määrin korvaa teidän tappiotanne?

KALLE. Ja mikä ehdotus se olisi?

NIMISMIES. Se, että te kuittaisitte koko jutun, vaihtamalla miniänne vävypoikaan.

KALLE (Äreästi.) Älkää viisastelko! Ei minulla ole mitään tytärtä.

NIMISMIES. Kuinka? Entä tämä Maiju?

KALLE. Niin. Se on totta. Mutta kuka takaa, ettei konstaapeli kosi myötäjäisten tähden?

NIMISMIES. Taivas varjelkoon! Kuinka sellainen voi pälkähtää päähännekään?

KALLE. No niin, eikä se käy missään tapauksessa päinsä. Maiju tulee meidän kanssa Helsinkiin.

NIMISMIES. Menköön vaan. Ei se haittaa. Konstaapeli Riuska seuraa mukana ja hankkii itselleen jonkun hyvän paikan. Hän on kaikin puolin kelpo ja yritteliäs mies, joten hän varmasti saa sellaisen, esimerkiksi edelleen poliisina —

MAIJU (Itsepäisesti.) Niin, mutta en minä tahdo olla tekemisissä poliisien kanssa. Luullaan vielä miksi hyvänsä.

KALLE. Kuten kuulette. Sitäpaitsi minä olen ajatellut Maijua Santerille. (MAIJU itkee ja nauraa yhtaikaa.)

NIMISMIES. Santerillleko? Mutta juurihan te olitte kihlaamaisillanne häntä Santerin kanssa.

KALLE. Entä sitten? Nyt minä olen muuttanut mieleni, ja luullakseni Santeri myöskin.

SANTERI (Pontevasti.) Se on totta, isä. »Mitä minä huolin jos yksi jättää.» Minä otan Maijun, minä. (Siirtyy Maijun luo.)

NIMISMIES. Hyvä! No mitäpä me sitten puun ja kuoren väliin! Onnittelen meidänkin puolesta!

SIINA. Hellanterttu. Tätähän minäkin jo ajattelin. Mutta minulle on uskoteltu, ettei muka sisarukset saakaan mennä keskenään naimisiin.

KALLE. Saa kyllä, kun on eri isää ja eri äitiä.

SIINA. Voi voi! No sehän on erinomaista. Nyt meillä on siis kolmet kihlajaiset. — Mutta, Kalle kulta, sinä olet sittenkin niin surullisen näköinen.

KALLE. Älä häiritse minua!... Tai sama se, juttele vaan, ehkä se auttaisi.

SIINA. Voi voi, mitä minä nyt oikein juttelisin, että sinä tulisit taas iloiseksi?

KALLE. Lue vaikka sitä velivainajasi kirjettä. On niin lohdullista kuulla järkeviä ajatuksia, kun koko maailma on petosta täynnä.

SIINA (Hakee kirjeen taskustaan.) Niin, niin, maailma on suuri syntinen. — Vieraat tekee hyvin ja syö vaan, vaikka minä luen. (Kallelle.) Joko minä luen?

KALLE. Lue, lue!

SIINA (Lukee.) »Oma rakas siukku. Anna anteeks kun en minä ole hiiskunnu sulle sanaakaa kymmeneen vuoteen. Kyllähän minä olen muistannu sinua joka silmäräpäys, mutta mulla on ollu niin turkasen kiiru. Ameriikka on kiirun koto, niinkuin Suomenmaa on hitauten koto —»