Part 1

language: Finnish

HIRTTONUORA ELI ASARIAS PÖLLÄNEN LESKIMIEHENÄ

Kolmenäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.

HENKILÖT:

Asarias Pöllänen, nuori talonisäntä, leskimies. Ville Vilkki, pientilallinen. Kustaava Mansikka, Villen anoppi. Tossavaisen Sanna. Saurénskan Santra. Tobias Saxbäck, rovasti.

Tapaus Savon sydämessä viime vuosisadan jälkipuoliskolla.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Pölläsen talon tupa: perällä ovi, oikeassa nurkassa iso paistinuuni ja oikeassa seinässä, keskellä, ikkuna; pitkin seinää lavitsa ja sen edessä pitkä ruokapöytä, jonka toisella puolella rahi; vasemmassa seinässä, myöskin keskellä, ikkuna ja pitkin seinää lavitsa sekä peränurkassa astiakaappi. Uunin ja oven välissä vesisaavi; vasemmanpuolisessa seinässä, ikkunan ja nurkkakaapin välissä naulakko, jossa riippuu vaatteita, ohjakset y.m.; orsilla päreitä ja reikäleipiä. Oikeanpuolisella seinällä, ikkunan ja etualan välillä, kello ja sen vieressä pieni avonainen hyllykaappi, jossa muutamia kirjoja, rasia, kampa y.m. Uuninpankon vieressä on kätkyt, hiilikoukku, luuta. (Sisustus ja kalusto voivat olla paljon yksinkertaisempiakin; varsinkin voi orret jättää pois).

ASARIAS (istuu pöydän vieressä, ikkunan kohdalla, pää käsien varassa, synkkänä tuijottaen eteensä; pöydän päässä, hänen edessään, on nuora).

VILLE (tulee, kurkistaen ensin sisään ovesta). Kah! Täällähän se isäntä istuu. En luullut talossa rist'sielua olevan.

ASARIAS (silmiään vain kohottaen). Täällä — se — vielä — istuu.

VILLE (kätellen). Päivää!

ASARIAS. Päivää!

VILLE. Kuinka niin: vielä? (Istuutuu rahille, pöydän toiselle puolelle, vastapäätä Asariasta.) Onkos jonnekin matka mielessä?

ASARIAS. On. Mielessä on.

VILLE. Ja minne?

ASARIAS. Hirteen. (Osoittaa pöydällä olevaa nuoraa.)

VILLE. Sitäkö varten se siinä on?

ASARIAS. Sitä. Sitä varten justiinsa.

VILLE. Ja mistä syystä sitä nyt niin pitkällä ollaan?

ASARIAS. Vielä häntä kysyt, Ville?

VILLE. Kah! Tiedänhän minä, että kuukauden ajan olet jo leskimiehenä ollut, mutta —

ASARIAS. Orpo olen, täysi orpo, Ville. Tuokin tuossa (osoittaa kätkyettä) tyhjänä seisoo. (Pyyhkii kyynelkarpaloita silmistään.)

VILLE. — mutta eihän iankaiken sureminenkaan auta.

ASARIAS. Ei auta, ei, tiedänhän minä sen. (On nostaa kauhean itkun möläkän, mutia tukehduttaa sen painamalla päänsä pöytää vastaan.) Mutta kovaa tämä on, kovaa, Ville.

VILLE (nousten ja mennen Asariaksen viereen istumaan). Kovaa, kovaa on, kun kuolivat sinulta molemmat yht'aikaa.

ASARIAS. Yhdessä rytäkässä menivät Kaisa ja Sirkka. Sirkaksi, näet, olin minä jo hätäkasteessa tytön ristinyt. Mutta nyt on tuo kätkytkin tuossa, jonka niin hyvillä mielin Kaisan turvotessa valmistin, tyhjä. Lapsivuoteeseen se Kaisa kuoli, ja sitten kuolema vei mukanaan lapsemmekin.

VILLE. Jota olit niin hartaalla mielin viitisen vuotta odottanut.

ASARIAS. Niin, ajatteles! Niin odotin ja toivoin, että Kaisaankin jo suutuin ja kyllästyin, kun ei se aikaisemmin saanut sitä tehdyksi.

VILLE. Jopa eroonkin pyrit ja minun kanssani eukkojen vaihtokauppaa hommasit. Muistatkos?

ASARIAS. Ei puhuta siitä, Ville! Tämä kai nyt on sitä taivaan kostoa siitä minun kevytmielisyydestäni.

VILLE. Ei puhuta. Ei pidä leikkiä vakavilla asioilla! — Mutta jospa olisit saanut edes sen Sirkkasi pitää.

ASARIAS. Jospa olisin. Nyt ei ole ketä keikutella, ei ketään, Ville.

VILLE. No, eihän nyt maailma vielä ole ihan tyhjäksi käynyt.

ASARIAS. Eipä, ei. Olethan sinäkin tässä, Ville, minua lohduttamassa. (Innostuksen puuskassa.) Saanhan minä edes sinua halailla? Paremman puutteessa?

VILLE (loitoten hänestä). Älä nyt hiidessä! Yksilahkeisiahan minä tarkoitin. Niistä kyllä ei vielä maailmassa puutetta ole.

ASARIAS. Ettäkö —?

VILLE. Niin — että voithan sinä vielä uusiinkin naimisiin mennä. Voit saada sekä rikkaan että rakkaan — ehkä yhtä rakkaan kuin Kaisa sinulle oli.

ASARIAS (loitoten Villestä). Ei, Ville, ei. Älä johdata minua kiusaukseen!

VILLE. Kuinka niin? Olithan sinä ennen, tuota noin, hyvinkin perso siinä suhteessa.

ASARIAS. Mutta nyt ininä olen Kaisalle uskollinen kuolemaan asti.

VILLE. Onpas mielesi sitten kovin muuttunut.

ASARIAS. On — muuttunut se on. Minä olen saanut akkaväestä kyllikseni.

VILLE. Ähäs! Kukas sen olisi uskonut?

ASARIAS. Sinä, Ville, näet, et sitä ymmärrä. Sinä olet onnenpoika, onnen potkaisema poika. Sinulla on mitä herttaisin eukko maailmassa — oikeastaan hänen olisi pitänyt olla minun, niinkuin muistat — ja sitten sinulla on yksi ja puoli tusinaa lapsia.

VILLE. Älä nyt hiidessä! Seitsemän niitä vain on — jos semmoistakaan lukua voi onnena pitää.

ASARIAS. Niinpä niin: yks' on yks' ja kuus' on puoli tusinaa, Eikö sitten seitsemän ole sama kuin yks' ja puoli tusinaa?

VILLE. Katsos peeveliä! Sinustapa on tullut ylen viisas mies ja suuroppihut. — Vaan, näetsen, minullapa on lisäksi vielä Annini äitipuolikin, jota sanon anopiksi. Ja se ei ole mikään onnen potkaus, että semmoinen on taloon päässyt.

ASARIAS. Saattaa tuo olla. En ole koskaan sammakon mätiä syönyt.

VILLE. Et ole, et. Mutta tarpeen tullessa voin sitä sinulle maistiaisiksi tuoda.

ASARIAS. Sanoinhan, että olen akkaväestä jo kyllikseni saanut. — Jospa äitini edes olisi vielä ollut elossa. Häntä olisin pitänyt talon naisväen hommia hoitelemassa. Mutta hänkin otti ja kuoli. Vieläpä ennenkuin Kaisa kantamaan läksi. Muusta akkaväestä en huoli, en.

VILLE. No, kah! Eipä sitten sulla pitäisi liikoja surujakaan olla.

ASARIAS. Niistäpä noista akoista se nyt suru ja vastus vasta lähtikin.

VILLE. Jo minä nyt jotakin kuulen. Ettäkö millä pelin?

ASARIAS. Kun ne väkisin taloon tuppautuvat.

VILLE. Ihanko viereen?

ASARIAS. Melkein pakolla tahtovat papin pakinoille viedä.

VILLE. No jo nyt sain lystin kuulla. Leskimiestä riiailevat. Pyrkivät tietenkin suoraa päätä Pölläsen emännäksi?

ASARIAS. Jospa sitten vielä oikeita olisivat.

VILLE. Yhä vain lystimmäksi alkaa juoni käydä. Keitähän nuo sitten ovat?

ASARIAS (vilkastuen). Pistä tupakaksi, Ville!

VILLE. Pistän, pistän, Asarias. Ja nyt olen yhtenä korvana. (Alkavat tupruttaa.)

ASARIAS. Minnekäs se jäikään?

VILLE. Siihen, siihen uuteen emäntäväkeen. Jokos se Tossavaisen Sanna, joka täällä on siivoamassa ja lypsämässä käynyt, todenperään on alkanut kosiskella sinua?

ASARIAS. Sehän se tuo, pattijalka, niin pehmeänä ja lipeäkielisenä kiemurtelee, että oikein ilettää. Puolen vuosisadan vanha ja ontuva! Kissakin sitä pakoon juoksee. Ettäkö se sitten Kaisan paikalle, oman Kaisani, joka oli kuin taivaan enkeli tämän marakatin rinnalla?

VILLE. No, sen rotakollan alle minäkin puumerkkiin panen. Mutta kukas se toinen sitten on?

ASARIAS. Toinen yhtä hyvä. Saurénskan Santra.

VILLE. Sekö tihrusilmä kyttyräselkäinen, jolla on könkkänenä kuin juutalaisella ja —

ASARIAS. Se, se! Kenen lie tielle tiputtama. Ja ne ne nyt kilvan täällä juoksevat.

VILLE. No; jo, miesparka, olet piehkinässä pahemmassakin.

ASARIAS. Enkä muuta kaipaa kuin neuvoa miten heistä eroon päästä.

VILLE. Minäpä tiedän neuvon.

ASARIAS. Häh?!

VILLE. Anna tulla vielä useammankin! Ja vie sitten kaikki samalla kertaa pappilaan!

ASARIAS. Ettäkö vielä pappilaan? Hirteen menen niinkuin olen aikonut — muuta neuvoa minulla ei ole.

SANNA (ontuva, suulas, kiemaileva keski-ikäinen nainen kurkistaa sisään ovesta). Päivää! Täällähän sitä ollaan. Mutta onhan täällä, näämmä, vieraskin. (Tulee tupaan.)

ASARIAS. Siinäkö se Sanna taas?

SANNA (kättelee). Taas, taas! Mitenkäs muuten?

ASARIAS. Ja tulee kuin varas yöllä!

SANNA. Kuin talon oma väki ainakin, eihän toki muuten. (Katselee Villeä ja ojentaa kätensä.) Mistäs kaukaa —? Mutta kah, tunnonhan minä: Villehän se on, Ville Vilkki. (Kättelee.)

VILLE. Vehmasmäeltä, niin. Terveisiä vain sieltä.

SANNA (puolikovaa Asariakselle). Laitanko minä kahvit?

ASARIAS. Laita ennemmin luus'!

SANNA (ei ole vastauksesta millänsäkään). Hyvä on! No, ei sitten. (Villelle.) Mutta täällähän taidettiin salaisuuksia haastella? Jokohan tulin sopimattomaan aikaan?

VILLE. Ei minun puolestani.

ASARIAS (äkeissään kätkyttä keinutellen). Milloinkas se akkaväki sopivaan aikaan tulee?

SANNA. Aina, Asarias kulta, aina. (Villelle.) Mutta milläs asioilla Ville täälläpäin liikkuu?

VILLE. Samoilla kuin nuorempanakin: Asariaksen asioilla — puhemiehenä.

SANNA. Asa — —? Mitä minä kuulen? Ei, mutta ihan minua alkaa pyörryttää. Täytyy istua oikein. (Istuutuu ja pyyhkii silmiään röijyn helmalla.)

ASARIAS. Kuule, Ville. Anna olla nyt! Tästä on leikki kaukana.

VILLE. Niin onkin. Minulla olisi sinulle vähän kahden kesken haasteltavaa. (Sannalle.) Eiköhän emäntä olisi niin hyvä ja toisi minulle pikkuisen piimää — kahvin sijasta. Sopii samalla ohimoitaan kaivolla kostutella, niin menee pyörtymys ohi.

SANNA. Emäntä? No, kiitoksia! Oikein kauniilta jo kuuluukin. (Mennessään ulos.) Paikalla, paikalla tuon. (Poistuu.)

ASARIAS. Minä lähden suoraa päätä kuusen oksaan, ellet jo lopeta.

VILLE. Ole nyt ihan huoleti! Minä hoidan tästä lähin asiasi ja haihdutan surusi, että noista akoista pääset. Tilasi on minulle nyt selvä enempää selvittämättäsi. Ja lopun minä selvitän kaikkien mieliksi.

ASARIAS. Kyllä minä sinun metkusi vanhastaan tunnen. Vielä umpikujaan ajat.

VILLE. Ulos sinut siitä vien. Luota minuun vain. (Vilkaisten ikkunaan.) Tuossapa piimää jo tuodaankin. Mene sinä nyt pellolle ja jätä minut Sannan kanssa kahden.

ASARIAS. Menen kun menenkin. Ja saat hänet pitää vaikka ainiaaksi. (Menee, siepaten nuoran pöydältä mukaansa.)

SANNA (Tulee ovessa vastaan). Herra Jesta! Ulosko Asarias kulta meneekin?

ASARIAS (mörähtäen ulkona ovesta). Voi sun paratiisin kyykäärmettä!

SANNA (Villelle). Tässä on, Ville hyvä, tässä, tässä!

VILLE (ottaa tuopin ja juo). Kiitos! — On sillä emännällä täällä hyvää piimää.

SANNA (hyvillään). Voi, voi, tuota Villeä, kun oikein emännäksi karahtieraa. (Istuutuu Villen viereen.)

VILLE. Emäntänähän Sanna täällä näkyy touhuavan.

SANNA. Pitäähän tuota Asarias kultaa talouden hommissa vähän auttaa, kun se Kaisan kuoltua akattomaksi jäi.

VILLE. Eikö muuta? Taloudenko hommissa vain?

SANNA. Niissä, niissä. Missä muussa?

VILLE, No, ei sitten taida oikeaksi emännäksi pääsy taloon vielä aivan lähellä olla?

SANNA. Kuka siltä Asariakselta oikein selvän saa. Kiltti ja hyvähän se on, mutta ei se saa sitä viimeistä sanaa oikein suustaan.

VILLE. Mutta toiveita mahtaa Sannalla kuitenkin hyviä olla?

SANNA. Välistä on, välistä ei. En saa miehestä tolkkua.

VILLE. Vai niin on hullusti?

SANNA. Niin on, että oikein sydäntä kouristaa. Mutta mitäs minä hupsu, Villelle tässä salaisuuksiani kerron? Ihan jonkin joutavia kieli rupattelee.

VILLE. Niitähän kuulemaan minä olen tänne tullutkin.

SANNA. Sus siunaa! Nythän minä muistan: puhemieheksihän Ville taannoin sanoi tänne tulleensa.

VILLE, Niin sanoin, ja niin se onkin.

SANNA. Asariaksen ja — ja — ja kenen? (On pakahtua uteliaisuudesta.)

VILLE. Arvaahan tuon sanomattakin Sanna itse.

SANNA. Taas alkaa päätä pyörryttää. Jestas sentään! Ei suinkaan se ole se Saurénskan Santra, mokomakin miesten perässä juoksija?

VILLE. Vai pyrkii sekin emännäksi taloon?

SANNA. Semmoinen lanttu. Ei yhtä päivää anna Asarias paran rauhassa olla.

VILLE. Vai tekee se semmoista kiusaa? Ehkäpä on kosinutkin Asariasta ja pian pappilaan vie, jos asiat niin pitkällä sattuisivat olemaan?

SANNA. Kuka hänet tietää. (Pyyhkii kasvojaan.) Oikein hiki kasvoihin nousee sitä kauhua ajatellessa.

VILLE. On se todellakin paha paikka tämä tässä.

SANNA. On, taivas nähköön. Mutta oli se hyvä, että Ville tuli. Ville kai saa tämän asian pian selvitetyksi.

VILLE. No, se laukeaa kuin vetosolmu, jos minä vain rupean tässä Asariaksen ja Sannan välillä puhemiehenä oikein tosissani toimimaan.

SANNA. No, sitten aukeaa onnen taivas vihdoin orvollekin. (Taputtelee Villeä mielihyvillään.) Jos luonnistuu kaikki hyvin, niin kyllä Ville palttinapaitoja saa — (kuiskaten) tusinan lupaan.

VILLE. Eiköpähän luonnistu, jos Sanna vain antaa minun yksin toimia.

SANNA. No, en pistä sakarisormeanikaan siihen väliin.

VILLE. Mutta yksi on vielä ehto.

SANNA. No?

VILLE. Että saan sen Saurénskankin Santran asiat hoitaa Sannan niihin puuttumatta.

SANNA. Vaikka Ville sitä nuijalla päähän löisi, niin en apuun juokse.

VILLE. No, kyliä sitten hyvä tulee.

SANNA. Jestas sentään, mikä ilon päivä minulle on tulossa. Ja mikä parku ja porina kateellisten kielien koko pitäjässä. (Taputtelee, melkein halailee Villeä.)

VILLE. Kuupa vain minun henkeni siitä porusta säästyisi!

SANNA. No siitä minä kyllä vuorostani huolen pidän, Ville hyvä. Ei minunkaan kieleni ole kitalakeen kiinni kasvanut.

VILLE. Ei ole, ei, sen minä kyliä jo tunnen. — (Ikkunaan vilkaisten.) Mutta kenenkäs helmoja tuolla pihalla hulmuaa?

SANNA (katsahtaen pihalle). Näetsen! Siinä se pakana taas on.

VILLE. Santrako, vai?

SANNA. Se sama etana.

VILLE. No, antaa sen nyt heti tulla puhemiehen puheille. Kyllä minä senkin pehmitän.

SANNA. Mutta minnekäs minä? (Hätääntyen.) Nousenkohan tuonne uunin päälle kuuntelemaan, mitä se aikoo Villelle valehdella.

VILLE. Sanna jättää nyt meidät tänne vain kahden kesken ja menee etsimään Asariasta metsästä. Miesparka uhkaili jo surussaan mennä hirteen.

SANNA. Voi sitä helläsydämistä miestä! Ei Ville usko, kuinka kultainen sydän sillä pojalla on.

VILLE. Menee nyt vain. Santra näkyy Asariasta etsivän pihalla hänkin.

SANNA. Menen, menen. Mutta piiloudun tuonne peräkamariin, että Santra ehtii tulla tänne.

VILLE. Pian sitten! Santra jo tänne pälyilee — tänne on tulossa.

SANNA. Lennän kuin haukka. (Rientää ulos.)

VILLE (yksin). No, kyllä tästä nyt lysti lähtee. (Näpäyttää, hetken mietittyään, sormiaan.) Viedään akat pappilaan. Vanha Saxhäcki heidät kyllä löylyttää tulella ja tulikivellä.

SANTRA (tulee selin sisään; tihrusilmäinen, kumara-, melkein kyttyräselkäinen, hartiat vinot, mustiin puettu, kädessä nenäliinaan kääritty virsikirja; puhuu harvaan ja hurskaalla äänellä). Ai, vierashan täällä onkin. Luulin, että isäntä on yksin kotona.

VILLE. Ei ole isäntä sisällä. Mutta kaipa hän kohta tulee. Häntä odotan minäkin.

SANTRA. Silmät on mulla kovin heikot — eivät ota oikein tunteakseen. (Ojentaa kättä.) Mutta saattanee tuota tervehtiä?

VILLE (kätellen). Terveeksi Ville Vilkki minä olen — Vehmasmäeltä.

SANTRA. No, jo nyt on jotakin! Paljon olen kuullut puhuttavan. Oikein oli hyvä, että näin satuin minäkin kerran tapaamaan. (Istuutuu.)

VILLE. Paljon olen minäkin Saurénskan Santrasta kuullut puhuttavan.

SANTRA. Parjaavat enimmäkseen pahat kielet.

VILLE. Hyvää vain olen minä kuullut. Varsinkin kauniista lauluäänestä ja suuresta hurskaudesta. Joka pyhä, kuulemma, kirkossa käy?

SANTRA. No, se ei ole parjausta. Ja onhan tuota Jumala vähän ääntäkin antanut.

VILLE. Olen sen minäkin kirkossa kuullut. Emäntä kai se on, joka välistä lukkarinkin äänen ylittää?

SANTRA. Emäntä?! Mitä te sanoitte? Ette suinkaan minua sillä meinannut? En minä tässä talossa emäntä ole.

VILLE. Mutta mitä ei vielä ole, siksi voi kohta tulla.

SANTRA. Siinä sitä jo saattaa olla sekä parjausta että tottakin. Parjausta sentähden, että käyn täällä talon isäntää vähän virsillä lohduttelemassa.

VILLE. Ja vähän talouden asioissa samalla auttamassa. Siitä kai se emännän nimi sitten lähtöisin lieneekin?

SANTRA. En kiellä taivaan edessä totuutta koskaan. Ja lähimmäistäänhän on käsketty rakastamaan aina yhtä paljon kuin itseään.

VILLE. No, siinä Santra tekee ihan sananmukaisesti, varsinkin kun on niin säälittävä ja rakkauden tarpeessa oleva lähimmäinen kuin tämä Pölläsen Asarias on.

SANTRA. No, nyt vasta minä kuulin oikein hyvän ihmisen puhetta.

VILLE. Ja minä ymmärtäväisen ihmisen tapasin. Kun näkee edessään surevan leskimiehen ja koettaa häntä rakkaudella lohduttaa, niin se on jo ihan elämänsä uhraamista ystävänsä tähden.

SANTRA. Ihan minua itkettävät noin kauniit sanat. (Pyyhkii kyyneleitään.)

VILLE. Ja jos vielä semmoisen miehen emännäksi ja aviopuolisoksi antautuu, niin se on tämän matoisen maailman aineellisen ja synnillisen rakkauden korkein huippu.

SANTRA. No, vaikka siihenkin olisi minun sydänraukkani valmis!

VILLE. Missäpäs siihen este olisi? Sitä kai semmoista sydämen hellyyttä ja uhrautuvaisuutta se tämän talon isäntä juuri nyt kaipaa?

SANTRA (huoahtaen). Siltähän se vähän tuntuu.

VILLE. Vai tuntuu? Mutta eikös se ole sitä vielä oikein puheiksi ottanut?

SANTRA. Ei. Välttelee, välttelee, ihan kuin kainostelisi.

VILLE. No, on se ujo vielä vanhanakin, Asarias parka.

SANTRA. Ujoko vai mikä, en tiedä. Vai yrittäisiköhän sitä joku toinenkin saada verkkoihinsa kiedotuksi?

VILLE. Vai on siinä semmoista peliä mukana?

SANTRA (kuiskaten). Se Tossavaisen linkkujalka Sannahan se täällä joka päivä käy sen miesparan päätä pyörittelemässä.

VILLE. Vai se se?

SANTRA. Mutta ei saa, Ville hyvä, puhua kellekään.

VILLE. Vielä häntä. En ole niinä miehinänikään tässä jutussa. Mutta pitäisi siltä Asariakselta sitten jo saada selvä meininki tietoonsa.

SANTRA. Pitäisipä kyllä. Ja sitähän minä käyn täällä yhtä mittaa koettamassa.

VILLE. Vaan ei hiisku?

SANTRA. Ei. Laulaa vain minun kanssani hartaasti, mutta ei laske kertaakaan kättään polvilleni, ei taputtele eikä muutakaan.

VILLE. Kas, vieroopas se! Ja noin on herttainen tokka vieressä, ihan käden ylettyvissä! Ei tarvitsisi muuta kuin koppaisi vain syliinsä ja kiikuttelisi polvillaan.

SANTRA. (huoahtaa syvään, luoden silmänsä taivaaseen päin).

VILLE. Eikä ole mitään pakottavaa syytä, joka teidät vaatisi pappilaan menemään?

SANTRA (jälleen huoahtaen). Ei ole, ei.

VILLE, Oikein minun teitä jo sääliksi käy. Eipä siis auttane muu kuin että minä tarjoudun puhemieheksi.

SANTRA. Mitä minä kuulen? (Ihastuen kovin.) Oikein sydän nousee kurkkuun pelkästä ilosta. Laulanko minä jo »Koko maailm' iloit' mahtaa?»

VILLE. Ei ihan vielä. En varmasti lupaa mitään.. Mutta parastani koetan joka tapauksessa.

SANTRA. Koettakaa, koettakaa, kultaseni! Minulla on kirstun pohjalla muutamia seteleitä. Ne lupaan vaivoista ja vehnäskahvit aina kun Ville talossa käy, jos vain kaikki luonnistuu.

VILLE. Kiitoksia vain etukäteen.

SANTRA. Mutta pahin paikka se on sen Sannan kanssa. Se olisi ihan ensimmäiseksi saatava pelistä pois.

VILLE. No, eiköhän sitä saada yhteisvoimin.

SANTRA. Että millä viisiä?

VILLE. Tehän, naiset, olette itse kovin kekseliäitä. Santra miettii parhaimman keinon ja ilmoittaa, sen sitten minulle kahden kesken.

SANTRA (huoahtaen taas). Kunpa tulisi apu ylhäältä.

VILLE. Alhaalta — tuolta sammumattomasta tulesta — ne parhaat keinot pahalle aina löytyvät.

SANTRA (painaen päätään molemmin käsin). Tämä on sitä hyvän ja pahan ikuista taistelua. Ihan minulle jo nousee hiki päähän.

VILLE. Niin minullekin — siitä suuresta vastuusta, jonka näin päälleni otan.

SANNA (tulee). Ei; en löydä miestä mistään. (Teeskennellysti.) Kah, muitahan täällä onkin! (Nyökäyttää hyvin koppavasti päätään Santraan päin.)

SANTRA (tekee hyvin armollisen päännyökkäyksen hänkin ja kääntää kasvonsa pois). Muita tänne todellakin näkyy tulevan.

VILLE. Vai ei isäntää näy? Kyllä minun sitten täytyy lähteä häntä todenperään metsästä etsimään. Emännät kai odottavat täällä sen aikaa?

SANNA (vihjaten Santraan päin). Toinen saisi lähteä täältä pois.

SANTRA (vihjaten Sannaan päin). Turhaan se tänne on tullutkin.

VILLE. Meillä kyllä vielä riittää puheenaihetta emäntien kanssa, niin että — (Pujahtaa ulos.)

SANNA ja SANTRA (jäävät istumaan toinen toiselle, toinen toiselle seinustalle; pitkähkö äänettömyys, mutta äkäisiä silmänmuljauksia kummaltakin puolen).

SANTRA (ottaa esille virsikirjansa ja selailee sitä ikäänkuin etsien sopivaa virttä laulaakseen).

SANNA (puolikovaa itsekseen). Joko tuo todenperään taas rupee hoilottamaan?!

SANTRA (vastaa samoin, mutia kuin omille ajatuksilleen). Mikäs estäisi, mikäs estäisi?

SANNA (edelleen kuin itsekseen). Minäpä käyn kahvia keittämään. (Nousee ja menee uunin luo puuhaamaan.)

SANTRA (puhuu jälleen edelliselle, mutta ikäänkuin itsekseen). Ei ole pyydetty, saatikka käsketty.

SANNA (hermostuen). Ei tätä kaikille tarjotakaan.

SANTRA (myöskin rauhattomana paikallaan). Ei ole vielä uutta emäntää taloon otettu.

SANNA. Mutta kohta otetaan.

SANTRA. Kohta, kohta, hyvin kohta! (Melkein mielihyvillään härnäten.) Ihan se jo tulossa on.

SANNA (samoin). Mitäs jos jo tuvassakin olisi?

SANTRA (samoin). Ja paikallaankin jo istuisi?

SANNA (ällistyen ja kiukustuen). Häh?

SANTRA (levollisesti). Sanoin vain, että ehkä se täällä jo paikallaankin istuu.

SANNA (tuijottaa kotvan Santraan ja purskahtaa sitten äänekkääseen, pitkään, mutta vihaiselta kuulostavaan nauruun, jota lopulta hillitäkseen istuutuu entiselle paikalleen). No, jo minä jotakin kuulin, jo minä jotakin kuulin! Ettäkö puoiihassut körttiläisetkin naimisiin joutuisivat? Olisi piru silloin todenperään jo voitolla tässä maailmassa ja tässä seurakunnassa, varsinkin tässä Torasalon kylässä.

SANTRA (mielihyvillään siitä, että on saanut Sannan kiukustumaan). Minäpä en olekaan pirulle täällä virsiä veisannut.

SANNA (hypähtäen ylös). Nyt minä jo nousen.

SANTRA (edelleen levollisesti). Sopii samalla mennä pellollekin.

SANNA (osoittaen ovea kohti). Tuosta on viisi hirttä poikki sinullekin, senkin — — —

SANTRA. Et ole täällä käskijänä.

SANNA (polkien jalkaansa). Vai joko minä tukkaasi tartun?

SANTRA. Kynnet on minullakin.

SANNA (on jo juosta yli lattian, mutta hillitset itseään ja palaa paikalleen). En viitsi mokomassa tunkiossa näppiäni liata.

SANTRA (joka on noussut seisomaan ikäänkuin puolustautuakseen). Parasta mennäkin ensin kaivolle niitä pesemään ennenkuin minuun kajoaa.

SANNA (kuiskaten, kähisten). On siinä pirussa sisua!

SANTRA (tyynesti vihjaten). On siinä, on siinä! Pirussa on aina sisua. Ja sitä kun palvelee, niin kyllä sisu kasvaa.

SANNA. Joko taaskin?

SANTRA. Jo, nään mä, jo. Mutta kun Jumalaa palvelee, niin sisu vähenee.

SANNA. Ole saarnaamatta, mokomakin tekopyhä. Itsestään paha pappi pauhaa. Sietäisi tuota sinun yhä paremmin Jumalaa palvella, niin vähenisi ainainen kiusantekosi.

SANTRA. Minä koetan sitä joka päivä, ja siksipä minulle menestystä ylhäältä suodaankin.

SANNA. Menestystä?

SANTRA. Niin, niin: menestystä.

SANNA (hämmästyen vihjauksesta). Mistä ja missä?

SANTRA. Täällä, täällä.

SANNA. Missä — täällä?

SANTRA (alkaen mielihyvillään ja liirutellen veisata virttä »Jo joutui armas aika» j.n.e.).

SANNA (jälleen kiukustuen). Herra Isä, sen ääntä ja laulua. (Alkaa kiusaa tehden laulaa »Kultani kukkuu».)

ASARIAS (ilmestyy hetkisen kuluttua ovelle hirttonuora kaulassa).

VILLE (joka pitää nuoran päästä kiinni, päästää sen irti ja jää eteiseen).

ASARIAS (astuu tupaani). Mikä helvetin möly täällä on? (Laulu lakkaa äkkiä.)

SANNA (kielevästi Santraan päin). Tuohan se tuossa mölyää, isäntä hyvä, se eikä kukaan muu.

SANTRA. Itsehän se alkoi Jumalan sanaa pilkata, kun minä laulamaan rupesin. Uskoo minua nyt, Asarias kulta.

SANNA (syrjään). Kes, kes, mikä mielinkielinen! Ja oikein »Asarias kulta»!

ASARIAS. Riita pois jo! Ja minunko taloon on jäätävä vai teidän? Yhdessä emme sovi täällä kaikki kolme olemaan.

SANTRA (nöyrästi). Minä lähden, Asarias kulta, minä. Riitaa en halua.

ASARIAS. Se on ainakin kauniisti sanottu ja tehty.

SANNA (syrjään). Ihan on pelkkää siirappia, koko lintu!

SANTRA (Sannaan päin). Ja jos tuo paremmin sopii tänne jäämään, niin jääköön! (Asariasta taputellen.) Jääköön, Asarias kulta!

SANNA (koppavasti). Jääkin, kun jätetään eikä noin vain pellolle ajeta, hah-hah-hah!

SANTRA (Asariakselle), Eihän minua ajeta, ei? Nöyrästi lähden, Asarias kulta, lepyttääkseni vain.

SANNA (huoahtaen). Sus siunatkoon sitä käärmettä!

ASARIAS. So, so! Joko alkaa taas?

SANTRA, Ei ala, Asarias kulta, ei ala! Minä lähden, lähden, lähden.

SANNA. Ja pysykin sillä tiellä.

SANTRA. Kunnes takaisin tulen. Tulen, tulen.

SANNA, Jos sisään päästetään.

SANTRA. Hyvästi nyt, Asarias kulta! (Kättelee.) Asarias kulta kyliä sisään päästää, minä tiedän sen. (Mennessään.) Ja sitten taas yhdessä lauletaan, kun tulen. Tulen, tulen. (Poistuu.)

ASARIAS (joka aina väliin on jotakin kuulumatonta mörähdellyt, istuutuu penkille pöydän taakse). On siinä Santrassa ainakin hyvä esimerkki ihmissydämen nöyryydestä.

SANNA (joka Santran lähtiessä koko ajan on käsiään hykerrellyt). On, on, jos kavaluus on nöyryyttä.

ASARIAS. Kavaluutta sitten kyllä akkaväessä on jos missäkin hahmossa samoin kuin kateuttakin.

SANNA. Vai niin, vai niin? Jo minä sitten yskän ymmärrän.

ASARIAS. Hyvä on, että sen ymmärtää.

SANNA (nyrpeillään, ikäänkuin lähtöä tehden, mutta malttaa mielensä). Keitetäänköhän isännälle kahvi?

ASARIAS. Ei keitetä.

SANNA. Eikä vieraallekaan?

ASARIAS. Ei kellekään.

SANNA (hetken kummissaan katseltuaan Asariasta). Sitten joutanen ininäkin lähtemään.

ASARIAS. Mitenkä vain.

SANNA (kuin edellä). Taidanpa todenperään nyt jo saada toivottaa isännälle onnea?

ASARIAS (töllistäen Sannaan). Häh?

SANNA (vitkastellen), Niin, älkää panko pahaksi, mutta siltä se tuon käärmeen suusta äsken kuului.

ASARIAS (ponnahtaa ylös, lyöden kämmenensä pöytään). Että mikä kuului?

SANNA (ilkeästi). Sitähän se vain näkyi tuo Saurénskan jäte kehaisevan, että — — —

ASARIAS. Että — puhu suus puhtaaksi, taikka sieppaan hangon!

SANNA (tokaisee), — että hänestä tulee tämän talon emäntä.

ASARIAS (miettii kotvasen tuijottaen Sannaan). Entäs jos sitten tuleekin?

SANNA. Jas-soo?! No, nyt minä sen kuulin ja isännän omasta suusta. Sitten minulla täällä ei ole enää mitään tekemistä. (Pyörähtää ovelle.) Hyvästi vain!

VILLE (töytää ovella häntä vastaan). Kas! Ihan suuhuni tuppaa. Mihinkäs niin kiire?

SANNA. Pois, pois!

VILLE. Eihän nyt toki. (Pidättää häntä käsipuolesta.)

ASARIAS (nousten seisomaan pöydän takana). Anna sen mennä!

SANNA. Siinä sen kuulitte.

VILLE (käännyttäen Sannan). Isäntä vain laskee leikkiä. Ollaan me täällä. Minulla onkin emännän kanssa vielä vähän haasteltavaa.

SANNA (taipuen). No, jos niin —

ASARIAS. No, jos niin — saatan minä tästä lähteä tieltä pois.

VILLE. Vaikka tupakammariin siksi aikaa.

ASARIAS. Vaikka hiiden kattilaan, kunhan vain rauhaan pääsen. (Menee.)

SANNA. Että mitä nyt sitten?

VILLE. Kuulkaas nyt! Nyt on asia selvä.

SANNA. Sen tiedän ja näen kyllä itsekin: toinen tänne on valittu minun paikalleni.

VILLE. Mutta Tossavaisen Sannan minä sittenkin vien Asarias Pölläsen kanssa pappilaan.

SANNA. Enkä lähde.

VILLE. Kuulutuksenko ottoon ette lähtisi?

SANNA. Mitäs peliä tämä sitten on?

VILLE. Kiusantekoa vain sille toiselle.

SANNA. Ettäkö ihan uskoa pitäisi?

VILLE. No, ei ole pakko, ellei haluta. Sitten minä jätän asian ajamisen siihen.

SANNA. Enhän minä nyt sentään ihan jyrkästikään ole kieltänyt.

VILLE. No, ei sitten joutavia jaaritella. Tässä jo vähemmälläkin väsyy. Santra on hylätty, pellolle ajettu ja tuvasta lähtenyt. Kelpaako lähteä pappilaan vai ei?

SANNA. No, sinnehän minä olen jo joka yö unissanikin ollut matkalla.

VILLE. Sitähän minäkin. Päivästä annan tiedon, milloin meidän kaikkien sopii rovastin luona tavata.

SANNA. Ihanko todenperään nyt sitten uneni toteutuvat?

VILLE. Ihan, ellei hevonen vain ojaan kaada ja henki lähde.

SANNA. Mitäs minä nyt sitten teen? Ihan on pää sekaisin.

VILLE. Menee vain kotiinsa.

SANNA. Hyvästelemättäkö — sen äskeisen ryöpyn jälkeen?

VILLE. Se on jo anteeksi annettu — etukäteen. Muut lystit tulevat kyllä perästäpäin kuin jälkiruoka ainakin.

SANNA. Sus sentään! (Pyörii eikä oikein tiedä, missä ovikaan on.)

VILLE. Tuossa, tuossa on ovi!

SANNA. No, hyvästi, Ville hyvä! Mutta enhän minä edes ole kiittänytkään.

VILLE (kätellen). Kiitoksia vain kiittämästä. — Parasta kurkistaa vielä tupakammariin, etteivät kyyhkyset siellä liian kauan kuhertelisi.

SANNA. Olikos se luuttu vielä siellä?

VILLE. Saurénskan Santra? Sinne kai se meni.

SANNA (seisoo kotvan suu auki, kauhun ilme kasvoillaan, ja pyörähtää sitten sanaakaan sanomatta ulos).

ASARIAS (tulee häntä vastaan eteisessä, jonka ovi jää auki).

SANNA (eteisessä, päästäen syvän ja pitkän helpotuksen huokauksen). Jumalan kiitos! Tässähän minä sittenkin vielä saan kätellä ja hyvästellä ja kiittää kaikesta.

ASARIAS (kätellen). Hyvästi vain ja kiitoksia vain kiittämästä, vaikka ei kestä kiittääkään. (Tulee tupaan ja vetää oven kiinni, kiertää lukkoon, vieläpä vetää salvankin kiinni). Jokohan sitä nyt noista rauhaan pääsee?

VILLE. Et pääse. Vielä on paljon edessäsi.

ASARIAS. Taitaa olla. Mutta nähnytpähän olet, Ville, nyt, missä ahdistuksessa minä miesparka tässä matoisessa maailmassa elän.

VILLE. Olen nähnyt. Ja kovin sinua säälin. Mutta nyt on pelastuskin kohta lähellä, kun minä käyn sinua auttamaan.

ASARIAS. Olethan sinä koko mestari, mutta voinkohan nytkään sinuun luottaa?

VILLE. Pääni on panttina. Olet jo tarpeeksi kärsinyt.

ASARIAS. Ja mitä aiot yrittää?

VILLE. Puhemiehenä vien molemmat henttusi samalla kertaa rovastin pakinoille, ja sinä tulet ylkänä mukaan. Eikö niin?

ASARIAS. Kyllä minä sen ensimmäisen reissuni sinne sinun ja Annin kanssa vielä hyvinkin muistan, mutta ilmanpas minä jäin.

VILLE. Mutta noista kahdesta et huoli sinä enkä minä. Heidät kyllä Saxbäcki pehmittää, kun minä hänelle asian selvitän. Ja sinä pääset vitsauksistasi ainiaaksi.

ASARIAS. Ellet vain jotakin vierasta akkaa minulle toimita kujeellasi?