Part 2

VILLE. Ei ole semmoista tiedossani toistaiseksi ainakaan.

ASARIAS. Mutta jos sen teet, niin kuusenoksasta riippumasta silloin Asarias Pölläsen löydät.

VILLE. Rauhan taloosi toimitan, niin että Kaisaa saat rakastaa ja muistella kuolemaasi asti.

ASARIAS. Ja Sirkkaa?

VILLE. Ja Sirkkaa, jos vain itse pidät huolen siitä, että lapsettomaksi jäät.

ASARIAS. Tuohon käteen sitten!

VILLE (paiskaa kättä). Tuohon! Kaikki yhdessä pappilaan lähdemme.

ASARIAS. Kaikki lähdemme.

VILLE. Ja sielläkös se lysti alkaa akkojen kanssa, hah, hah, hah!

ASARIAS. Voineepa tulla lysti.

VILLE. Niin että vähän surusi ja ikäväsi unhotat.

ASARIAS. Eipä se haittaa, hih-hih-hih, sekään.

(Ovea koetetaan ulkoa avata.)

VILLE. Siellä on joku ovella, varmaankin kuuntelemassa ollut.

ASARIAS. Senkin mesopotamialaiset! Eivät vieläkään ole lähteneet. (Menee ovelle ja kysyy tiukasti.) Kuka siellä?

SANNAN ÄÄNI (eteisestä). Onko isäntä kotona?

VILLE. Se on Sannasi.

ASARIAS (vastaa tylysti). Ei ole.

SANNAN ÄÄNI. Eikö saisi hiukkasen tavata?

ASARIAS (kuin edellä). Ei saa.

VILLE (kuiskaten). Sano: pappilassa nousevalla viikolla!

ASARIAS. Pappilassa nousevalla viikolla.

SANNAN ÄÄNI. Hyvä on, hyvä on!

VILLE, Näetsen, kuinka se sinussa kiinni riippuu. Ei höllitä vähällä.

ASARIAS. Ei höllitä, pakana, ei.

VILLE (ikkunaan katsahtaen). Mutta jopas on pihalla.

(Ulkoa alkaa kuulua Sannan ääni, joka laulaa »Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu».)

ASARIAS. Laulaa vielä, peijooni, mennessään.

VILLE. Hyvissä toiveissaan!

(Perältä alkaa kuulua Santran ääni, joka laulaa »Jo joutui armas aika» j.n.e.)

ASARIAS. Näetsen! Vielä toinenkin!

VILLE. Tupakamarissa on ollut piilossa.

ASARIAS. Voi sun herran pieksut! Jumalinen Santrakin!

VILLE. Sitä se maallinen rakkaus saa aikaan.

ASARIAS. Pian siis, Ville, vain pappilaan — rovastilta apua saamaan!

VILLE. Pappilaan, pappilaan, ei tässä muu auta.

ASARIAS. Ei muu kuin rovasti tahi — hirttonuora.

TOINEN NÄYTÖS

Rovastin virkahuone. Peräseinässä eteisen ovi. Kummallakin puolen sitä isot kaapit. Vasemmalla: etualalla ovi sisähuoneisiin; keskellä sohva, jonka edessä soikea pöytä; peränurkassa piippuhylly; seinällä raamatullisia ja piispain kuvia. Oikeassa seinässä kaksi ikkunaa, niiden edessä nurkasta nurkkaan ulottuva pitkä musta pöytä; pöydällä kasoittain kirkonkirjoja; pöydän edessä pari tuolia.

ROVASTI (istuu syrjittäin pitkän pöydän ääressä, pitkävartinen piippu hampaissa; nauraa makeasti). Hah-hah-hah-hah! Vai semmoista se on, se Asarias Pölläsen elämä nykyään?

VILLE (istuen tuolilla, toisen kaapin edessä, peräseinän puolella). Semmoiseksi se hänelle on käynyt, arvoisa rovasti.

ROVASTI. Oikeinhan sitä sitten on sääli.

VILLE. Sääli on. Varsinkin kun se sitä Kaisaansa niin kovasti suree.

ROVASTI. Kukapa sitä olisi Pölläsestä uskonut. Minä luulin häntä nuorempana hyvinkin kevytmieliseksi mieheksi. Vielä kevytmielisemmäksi kuin yksinkertaiseksi luulin.

VILLE. Ei se ole oikeastaan kumpaakaan, herra rovasti. Jumala tosin ei ole hänelle suurta ymmärrystä antanut, mutta sen sijaan hyvin hellän ja rakastavan sydämen.

ROVASTI. Niin, niin. Ja uskollisen mielen.

VILLE. Niin justiinsa. Ei se lakkaa, näemmä, sitä vaimovainajatansa koskaan muistelemasta.

ROVASTI. Eikä siis uuteen avioonkaan aio?

VILLE. Ei näy tahtovan, vaikka sillä kyllä ottajia olisi ihan sylikaupalla.

ROVASTI. Ha-hah-hah! Vai ihan niitä on sylikaupalla?

VILLE. Tietäähän sen akkaväen naimahalun jo ensimmäisestä Eevasta alkaen. Miehelle pääsyhän se on niiden korkein pyrkimys tässä elämässä, eikä niitä mikään harmita niinkuin vanhanpiian nimi, olkootpa ne viallisia ruumiin taikka sielun puolesta.

ROVASTI. Vai on se Saurénskan Santra sitten myöskin niin vielä sen maallisen rakkauden pauloissa kiinni?

VILLE. Aivan yhtä paljon kuin Tossavaisen Sannakin. Mutta ne ne oikeastaan sen Pölläsen talon ja isännän sydämen omistusoikeusasiassa ovat vain ensimmäisiä saamamiehiä — omasta mielestään.

ROVASTI. Hah-hah-hah! Vai ahdistavat sitten miesparkaa useammatkin?

VILLE. Niin kuuluvat tekevän. Puoli tusinaa ainakin mainitaan, mutta kuka niitä kaikkia luetella ilkiää.

ROVASTI. No, jo nyt sitä maailmassa jotakin kuulla pitää! Ja kaikkeen sitä vielä pitää pappisvirassaan joutua: suojelemaan leskimiestä tungettelevilta naimahaluisilta naisilta.

VILLE. Niin, kyllä se on jo maailma ihan ylösalaisin. Mutta eihän sitä voi Asarias-raukkaa ilmankaan jättää.

ROVASTI. El voi, ei voi.

VILLE. Ja omituinen puhemiehen toimihan tämä oli minullakin. Ei ole taitanut rovastin luona ennen tämäntapaista puhemiestä käydäkään?

ROVASTI. Ei ole, ei — hah-hah-hah!

VILLE. Jotta sattuu sitä vähän lystiä vakavienkin asiain väliin.

ROVASTI. Sattuu, sattuu, hah-hah-hah! Mutta vakavasti minä otan tämänkin asian, sen saavat kaikki kuulla.

VILLE. Niinkuin pitääkin, että apu lähtisi. Senpä tautta minä uskalsin rovastin pakeille tullakin, vieläpä tuoda asianosaiset mukaani.

ROVASTI. Vai ovat ne jo täällä?

VILLE. Sen Sannan kanssa tulin minä. Asarias on perässä tulossa sen toisen kanssa.

(Peräovea raotetaan, ja Sanna näkyy kurkistavan sisään.)

ROVASTI (ovelle päin). Kuka siellä?

SANNA (vetäytyy pois ja painaa oven kiinni).

VILLE. Se oli se Tossavaisen Sanna. Ei malta, näämmä, odottaa.

ROVASTI. Mutta me odotamme siksi, kunnes kaikki ovat täällä. (Nousee.)

VILLE. Aivan niin, herra rovasti.

ROVASTI. Minulla on sillä välin vähän muita asioita toimitettavana. Ville istuu nyt sen aikaa täällä tahi tuolla ulkona kuistikon penkillä.

VILLE. Kyllä, herra rovasti. Ei tässä jäniksen selässä olla.

ROVASTI (poistuu vasemmalle).

SANNA (kurkistaa jälleen peräovesta sisään). Poisko se meni?

VILLE. Pois. Sanna tulee vain sisään!

SANNA (hiipii sisään ja puhuu salaperäisesti kuiskaten). No? Mitä se Kapsäkki sanoi? Suostuuko?

VILLE. Ensin kyllä pani vastaan, mutta sitten alkoi taipua.

SANNA (mielihyvillään käsiään hykertäen). Vai alkoi taipua? Vai alkoi?

VILLE. Tahtoo vain kuulla sulhasen ajatuksen asiasta.

SANNA. Ähäs! Milläs Ville sen taivutti?

VILLE. Sanoin, että on vähän niinkuin pakko panna kuulutuksiin.

SANNA. Sus sentään! Mutta enhän minä semmoiselta näytä.

VILLE. Eipä ei, mutta parastaanhan puhemiehen koettaa pitää, että asia menestyisi.

SANNA. Onhan se sitäkin, mutta ei se Asarias sitä myönnä.

VILLE. Milloinkas mies —? Mutta missähän se viipyy?

SANNA. Olisihan sen jo pitänyt keritä.

VILLE. Olisi. Ellei vain perääntyisi.

SANNA. Saattaa se jos mitä.

VILLE. Saattaapa, saattaa. Vaikkapa toisenkin tuoda mukanaan.

SANNA. Voi, voi! Ei saa sanoa! Ihan alkaa pyörryttää. (Pitelee päästään.)

VILLE. Mennään sitten ulos, mennään!

SANNA. Eikös Ville olekaan varma, että kaikki käy hyvin?

VILLE. Eiväthän taivaat ja maatkaan pysy. Mutta kuinka niin?

SANNA. Ehtisi tästä vielä kokonaan kotiin lähteä.

VILLE. Silloinhan minä jo rovastin silmissä petkuttajaksi joutuisin ja ihmisten silmissä narriksi.

SANNA. Niin, niin. No, ei tästä sitten enää mihinkään pääse.

VILLE. Ei pääse, ei ennenkuin rovasti on sanansa sanonut. (Kuuntelee.) Mutta nytpä taitaa jo rattaiden kolinaa kuulua. Nyt se sulhasmies tulee.

SANNA. Minä lähden vastaan.

VILLE. Eihän toki. Se on puhemiehen tehtävä. Istuu nyt täällä vain ihan rauhassa sillä aikaa! (Pujahtaa ulos.)

SANNA (yksin; istuutuu luolille ja hokee itsekseen vähän väliä). Vai rauhassa? Vai rauhassa? (Sitaisee huiviaan ja hellittää taas, pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja painaa kämmenellään sydäntään.) Ihan tuntuu, kuinka se lyö. (Nousee paikaltaan ja istuutuu taas.) Kauanhan se viipyy. Missä viipyneekin! (Pitkä odotus. Heiluttelee ruumistaan levottomana.) Tämmöistäkö se on, sen naimisen esimaku? (Perältä kuuluu kolinaa.) Nyt, nyt, nyt se vihdoinkin tulee!

ASARIAS (tulee).

SANNA (nousee). Jumalan kiitos!

ASARIAS. Täällähän sitä, nään mä, jo ollaan.

SANNA. On jo kauan oltu ja odotettu. Oikein sydän kurkussa olen odottanut. Terveeks! (Kättelee Asariasta.)

ASARIAS. Terveeks! Mitäpä sitä nyt niin —? Vai peioittaako?

SANNA. Vielä häntä kysyy! Tämmöinen suuri ja juhlallinen hetki ihmisen — varsinkin vaimoraukan elämässä!

ASARIAS. Suurihan se on hetki tulossa, suuri ja juhlallinen.

SANNA. Oikein korva kuulee, kuinka sydän lyö.

ASARIAS. Eiköpähän tuo taukone kohta lyömästä.

SANNA. Eiköpähän rauhoitu, kun rovasti tulee ja —

ASARIAS. Silloin se varmasti, kun asia ratkeaa.

SANNA. — ja se Ville. Senhän sen pitäisi olla mukana puhemiehenä. Muuten voi kaikki mennä myttyyn.

ASARIAS. Kyllä hän aikanaan tulee. Se se paremmin kaikki selvittääkin.

ROVASTI (tulee vasemmalta).

SANNA (tuupaisten Asariasta kylkeen, kuiskaten). Tuossa onkin jo rovasti.

ASARIAS (kumartaa ja Sanna niiaa syvään).

ROVASTI. Hyvää päivää! Hyvää päivää! (Menee kättelemään.) Asarias Pöllänenhän se on Torasalosta?

ASARIAS. Se sama. Tunteehan rovasti ja muistaa?

ROVASTI. Kyllä, kyllä, oikein hyvin. — Ja tämä vaimoihminen? Eikös se ole se tunnettu Saurénskan Santra?

SANNA (kimmahtaen). Jessus sentään, ei ole, ei! Ei semmoisen huonon ihmisen arvoinen likimainkaan koskaan tässä maailmassa. Sanna Tossavainen minä olen, hyvä herra rovasti.

ROVASTI. Vai niin? Sanna Tossavainen! Aivan oikein! Tunnen, tunnen semmoisenkin nimen. Hyvin tunnettu se on sekin. Mutta nyt minun pitää paikalla antaa Sannalle pieni varoitus...

SANNA. Herra Jesta! Mistä?

ROVASTI. Ensiksikään ei saa turhaan lausua Jumalan nimeä.

SANNA (puolikovaa, hämillään). Milloinkas minä olen sen tehnyt?

ROVASTI. Kahdesti jo — tässä puhuessamme.

SANNA. Jes — (painaa suutaan) sentään!

ROVASTI. Kas niin! — Ja toiseksi: ei saa parjata lähimmäistään,

SANNA. Jokos minä senkin ehdin tehdä?

ROVASTI. Kuulihan Asarias Pöllänenkin?

ASARIAS. Joo, herra rovasti. Omin korvin kuulin.

SANNA. Santraako, vai, parjasin? Mutta tottahan minä vain puhuin. Sen tuntee koko maailma.

ROVASTI. Meitä ei ole luotu lähimmäistemme tuomareiksi, ja yksi on vain, joka tuntee hyvyytemme ja huonoutemme, sanalla sanoen, meidän sisällisen arvomme.

SANNA (mutisten). Näkeehän paljon ihmissilmäkin. Missähän se Ville viipyy? Sekin tietää siitä jos mitä.

ROVASTI. Hän on jo puheillani käynyt ja kaikki asiat selittänyt. Muita ei tarvitse enää tähän sekoittaa, kun kerran olette luokseni tulleet.

SANNA (suulaasti). Tahdoin vain itseäni puolustaa, herra rovasti.

ROVASTI (vihastuen). Suu kiinni!

SANNA. Saattaahan senkin pitää.

ROVASTI (polkien jalkaansa). Suu kiinni, sanoin minä.

ASARIAS (polkien myöskin Sannalle jalkaansa). Suu kiinni, sanoi rovasti.

SANNA. Mitä siinä turhaan huutaa?! Pysyy se kiinni vähemmälläkin.

ROVASTI, Sitä sisua! Sitä sisua!

ASARIAS. Oikein pirullinen sisu! Siinä sen rovasti itse näkee ja kuulee.

SANNA (itku kurkussa). Mitäs te ärsytätte? (Pyyhkii silmiään.)

ROVASTI. Ja vielä aviovaimoksi pyrkii, jonka pitäisi olla hellä ja lempeä.

SANNA. En minä (itkeä nyyhkyttää) tämmöinen olekaan arkielämässä, kun vain saan olla rauhassa. (Asariaksen puoleen.) Enhän, enhän?

ASARIAS. Olenhan tuota jo jos jotakin nähnyt ja kuullut.

SANNA. Mutta aina myös anteeksi antanut. Aina minä olen anteeksi saanut, enkös?

ASARIAS (viivytellen). No.

ROVASTI. Se todistaa vain Pölläsen hyvää sydäntä, ei muuta.

SANNA. Siksihän minä, hyvä herra rovasti, häntä niin armottomasti rakastankin.

ROVASTI. Hah-hah-hah! Vai niin? Vai niin?

ASARIAS (nauraa kouraansa).

SANNA. Mitä siinä nauraa?! Pitäisihän tuon nyt todistaa minunkin hyvää sydäntäni — eikö niin, herra rovasti? — kun minä hänet niin mielelläni miehekseni ottaisin.

ASARIAS (itsekseen mutisten). Voi sun turkanen, mitä kaikkia se nainen ilkiää!

ROVASTI, Minun on vielä tehtävä yksi kysymys Sannalle.

SANNA. Tehkää vain.

ROVASTI. Sanoopas minulle: onkohan maailmassa naisihmistä, joka ei olisi yhtä hyväsydäminen ja mielellään ottaisi miestä?

SANNA. Ei ole, ei. Niinkuin ei ole semmoista miestäkään, joka ei mielestään kelpaisi vaikka mille naiselle.

ASARIAS (mutisten). Senkin suupaltti!

ROVASTI. Se oli hyvä vastaus — oikein paikalleen osunut. — Minä kysyn sitten Pölläseltä, mitä hän siitä meinaa. Luuleeko Pöllänen kelpaavansa mieheksi tälle Sanna Tossavaiselle?

ASARIAS. En luule, herra rovasti. En kelpaa. Yhtä vähän kuin hänkään kelpaa minulle vaimoksi.

ROVASTI. No, siinä sen kuulimme. Siinä on heti yksi mies, joka omasta mielestään on kelvoton, hah-hah-hah!

SANNA (ällistyen). Mitä siinä perääntyy? Enhän minä niin meinannut.

ROVASTI. Pöllänen siis on antanut suoraan kieltävän vastauksen?

ASARIAS (kumartaen). Joo, herra rovasti.

SANNA (tarttuen Asariaan käsivarteen). Eihän, eihän nyt toki? Mitä sitä nyt noin suuttuu? En minä sillä lailla meinannut. (Rukoilevasti.) Anteeksi! Minä pyydän anteeksi. Minä koetan olla nöyrä ja kiltti ja alistuvainen, kuolemaan asti.

ASARIAS (tempaisten itsensä irti Sannan käsistä). Päästää jo taikka!

ROVASTI. Hiljaa! Hiljaa! Sanna saa mennä ulos.

SANNA (kiukkuisesti). Enkä mene.

ROVASTI. So, so, so!

SANNA. Mitäs se rimpuilemaan rupee suotta aikojaan. (Itku kurkussa.)

ASARIAS. Herra rovasti! Minä en ole uusiin naimisiin aikonutkaan. Tuo se vain on kiusaksi käynyt tielleni.

SANNA. Vai kiusaksi? (Itkien.) Kukas se on puhemiehen kautta minua kosiskellut, häh?

ASARIAS. Joku toinen, vaan en minä.

SANNA. Vai joku toinen? Kutsutaanpas se Ville tänne.

ASARIAS. Kutsutaan vain!

ROVASTI. Kutsutaan Ville Vilkki sisään. Sanna menee itse häntä kutsumaan!

SANNA (yhä itkusuin). Enkä mene.

ASARIAS (ärjäisten). Toteltava on, kun rovasti käskee.

SANNA. Nyt minä pyörryn. (Hoiperrellen ovelle.) Jos kuolen — niin se on — teidän syynne — teidän syynne. (Avaa oven ja kaatuu ulospäin lattialle.)

ROVASTI. Joko se todenperään —?

ASARIAS. Vielä mitä! Olevinaan vain on pyörryksissä. Kyllä minä sen tunnen.

ROVASTI. Vai on se semmoinen? No, on niitä jos jonkinlaisia.

ASARIAS. On. Ja hyvä, että rovasti tämän konstit itse sai nähdä.

VILLE (ovella, tuuppien Santraa sisään). Menee nyt, menee nyt vain!

SANTRA (tulee selin ja ujona sisään).

VILLE (jää ulos ja painaa oven kiinni).

(Ulkona kuuluu kotvan Villen ja Sannan kovaäänistä puhelua, Villen estäessä Sannaa pääsemästä uudelleen sisään.)

ASARIAS. Tuossapa tulee jo se toinenkin.

ROVASTI. Jaha! Jaha! Tässähän on Saurénskan Santra. (Kättelee.)

SANTRA (niiaa ääneti hyvin syvään).

ROVASTI. No, mitäs asiaa Santralla nyt sitten oikein minulle on?

SANTRA (kuin lapsi ujostellen). Tietäähän sen arvoisa herra rovasti jo itse sanomattanikin.

ROVASTI. Mistä minä —? Vähäkös täällä asioilla käydään?

SANTRA. Eikös se tämä tässä (vilkaisten Asariakseen) ole sitä selittänyt herra rovastille?

ASARIAS. Näetsen, kuinka se kiemailee. Niin on lakea kuin lammas.

ROVASTI. Olenhan minä kuullut Santran ahkerasti käyneen Pölläsen luona.

SANTRA. Ahkerasti olen käynyt, hyvin ahkerasti. Lohduttelemassa olen käynyt; virsiä on yhdessä veisattu. Sanaa on ahkerasti harjoitettu.

ASARIAS (mutisten). Enemmän kuin tarpeeksi.

ROVASTI. Niin, onhan Jumala Santralle ääntä antanut. Olen sen kirkossakin kuullut.

SANTRA. Onhan sitä minulla vähän semmoista äänen pirinätä.

ASARIAS. Totta on: Pirinätä on ollut, mutta paljon porinatakin.

SANTRA. Totta on, herra rovasti, että on porinatakin syntynyt, sitä en kiellä, mutta se on toisesta lähtöisin, ei minusta.

ROVASTI. Kenestä sitten?

ASARIAS. Ei suinkaan minusta? Minulla ei ole ääntä enemmän kuin huhkajalla.

SANTRA. Ei Asariaksesta, ei, Asarias kulta. Toisesta, toisesta! Toinen sen on synnyttänyt. Se, joka tiellemme aina tuppautuu. Se, joka täällä, näen mä, vielä äskenkin oli juonittelemassa minua vastaan.

ROVASTI. Siis se Tossavaisen Sanna?

SANTRA. Se, se!

ASARIAS. Nehän ne ovat aina kuin kaksi kukonpoikasta toisiltaan silmiä puhkaisemassa.

ROVASTI. Ja sillä lailla te Pölläsen kotirauhaa yhdessä häiritsette?

SANNA. En minä, rovasti hyvä, en minä. Meidän välit, Asariaksen ja minun, ovat oikein hyvät, niin hyvät ja lämpimät, että oikein —

ASARIAS. Osaa sekin selittää!

ROVASTI, Mitäs Pöllänen sanoo?

ASARIAS (äkäisesti). Ettei meillä ole välejä niin mitään, ei lämpimiä eikä kylmiä, ettei meillä mitään välejä ole koskaan ollutkaan ja etten minä mistään väleistä milloinkaan väiltäkään. Niinpä on parasta olla rovastille valehtelematta.

SANTRA (hätääntyen ja koettaen rauhoittaa Asariasta). Hyväinen aika, Asarias kulta! Enhän minä mitään semmoista pahaa tarkoittanut. Hyi sentään! Eihän sitä rovastikaan sillä lailla ymmärtänyt. Nythän Asarias pilaa yhteisen asiamme kokonaan.

ASARIAS (kuin edellä). Minkä yhteisen asian, häh?

ROVASTI. Niin, mikä se asia lyhyesti sanottuna on?

SANTRA. Hyvä ihme! Pitääkö minun se sitten itse sanoa rovastille?

ASARIAS. Kenenkäs?

ROVASTI. Ja parasta on Santran selittää kaikki perinpohjin, kiertelemättä ja mitäkään salaamatta. (Istuutuu kuuntelemaan, pyöritellen peukaloitaan.) Kas niin!

SANTRA. No, en minä salaa sitä, arvoisa herra rovasti, että minä olen tätä Asariasta rakastanut jo hyvin kauan, monta vuotta jo.

ASARIAS. Vaikka se vasta Kaisan kuoltua, kuukauden päivät sitten, alkoi talossa käydä.

SANTRA. Niin, ruumiin pesusta lähtien.

ROVASTI. Ei siis puoltakaan vuotta, saatikka monta vuotta sitten?

SANTRA. Ei, mutta siltä se tuntuu, kun ahkerasti talossa käy ja uskollisesti pyrkii taloutta hoitamaan.

ASARIAS. Siihen se kyllä on pyrkinyt. Siinä se ainakin toden sanoo.

SANTRA, Niinkuin kaikessa muussakin puhun totta, sillä kristityn ihmisen ei sovi valehdella.

ROVASTI. Aivan oikein. Santra pysyy siis totuudessa edelleenkin.

SANTRA. Pysyn, herra rovasti, pysyn. — Ja sitten me olemme yhdessä laulaneet.

ASARIAS. Minä en ole laulanut, sanoinhan sen jo, kun ei minulla ääntä ole. Kuunnella vain on täytynyt sen alituista ulinata.

SANTRA. Vai on virsien veisuu ulinata? Eihän nyt toki, Asarias kulta? Eihän, arvoisa herra rovasti?

ROVASTI. Eipä, ei, jos vain oikein hartaudella laulaa.

ASARIAS. Siinäpä se!

SANTRA. Ja niin minä olen laulanutkin. Asariasta lepyttääkseni ja lohduttaakseni olen aina hänen luonaan laulamassa käynyt.

ASARIAS. Mutta kiusaksi, alituiseksi kiusaksi se on minulle käynyt, herra rovasti. En saa rauhaa yhtenäkään päivänä enää. Pirutkin alkaisivat jo tanssia helvetissä, jos he olisivat minun sijassani.

ROVASTI, Kauheita sanoja! Kauheita sanoja!

SANTRA, Hyi sentään! (Tukkien korviaan.) En siedä kuullakaan.

ASARIAS. Anteeksi nyt sanani, arvoisa herra rovasti, mutta semmoinen se yhteinen asia on.

SANTRA. Ei saa, Asarias kulta, sillä lailla puhua, ja nyt juuri, kun on kuulutuksen ottoon tultu.

ASARIAS. Kuka on tullut?

SANTRA! Minä — me.

ASARIAS. Ei ole minun kanssani siitä puhettakaan ollut.

SANTRA. Mutta Villen kanssa. Hän on puhemiehenä ollut ja kehoittanut pappilaan tulemaan, niinkuin on tultukin.

ASARIAS. Vastatkoonkin sitten Ville itse sanoistaan.

ROVASTI. So, so! Turha riidellä, turha riidellä, hyvät ystävät. Kutsukaamme Ville sisään!

SANTRA. Parasta on.

ASARIAS. Saattaa jo tullakin.

ROVASTI. Niin, nyt on aika saada täysi selvitys asiaan, koskapa tänne on tuotu samalla kertaa kaksi morsianta yhden ja saman miehen kanssa kuulutuksiin pantaviksi.

SANTRA. Kaksi? Sekö Sanna sitten on samalla asialla?

ROVASTI. Surkeata, surkeata todellakin, että niin on.

SANTRA. Hyvä ihme! (Painaa käsin ohimoitaan ja alkaa kuin horrostilassa veisata: »Koskan kaikki päivän' päätän» j.n.e.).

ROVASTI. Ei nyt ole aika laulaa, Santra. (Asariakselle.) Tulkoon Ville nyt sisään.

ASARIAS. Minä käyn hakemassa. (Menee ulos.)

SANTRA. Voi, hyväinen aika! Voi, hyväinen aika! Ihan tässä hulluksi tulee.

ROVASTI. Ei nyt näin joutavasta saa noin hullutella! On suuri synti vajota sillä lailla maallisen himon helmaan. Ja Santra, joka aina minun mielestäni vain on elänyt kaukana kaikista suruttomista ihmisistä. Santra kiintyy nyt vielä tuossa iässään katoavan elämän turhuuteen.

SANTRA. Voi, arvoisa herra rovasti. Hyvähän on saarnata muille sen, joka itse jo on kaikki elämän makeudet kokenut. Mutta ajatelkaas minua vaivaista!

ROVASTI. Mitäs Santra nyt 'oikein höpisee?

SANTRA. En höpise, en. Vaivainen olen, kun en mitään vielä ole kokenut. Parastani olen kyllä koettanut, että minäkin vihdoin ihmisten kirjoihin ja naimisiin joutuisin ettenkä vanhaksipiiaksi jäisi, mutta näin hullusti näkyy nyt sittenkin käyvän. Voi, voi!

ROVASTI. Mikäs häpeä tuo nyt sitten on, jos naimattomaksi jää?

SANTRA. Häpeä se on, häpeä. Kelvoton ihminen se on, vanhapiika. Toisten pilkkana vain elää.

ROVASTI. Se ei ole totta. Eikä ole aina kadehdittavaa naimisissakaan olo, sen voin vakuuttaa.

SANTRA. Sen voi rovasti ehkä tietää, vaan ei sitä, mitä kärsimyksiä vanhallapiialla voi olla.

ROVASTI. Se on totta. Siinä asemassa en ole koskaan ollut, hah-hah-hah!

SANTRA. Rovasti sitten uskoo minua ja auttaa minua. Se on taaskin vain tuo Tossavaisen Sanna, joka on tielleni tullut ja kaikki pilannut. Hän se on tuon Asarias-raukan mielen käännyttänyt, mies kun on niin heikko ja häälyväinen kuin ruoko virrassa.

ROVASTI. Parasta rauhoittua nyt. Tuo kaikki on vain turhaa puhetta, pelkkiä riettaan hengen herättämiä saastaisia mielijohteita. Minä en voi enkä tahdo auttaa semmoisissa inhoittavissa asioissa ketään. Kuuleeko Santra sen?

SANTRA. Kuulen, kuulen. Voi mua vaivaista! Voi, hyvä ihme!

ROVASTI. Eikä sanaakaan enää näistä asioista! Santra saa mennä. Hyvästi. (Poistuu vihaisena vasemmalle.)

SANTRA. Joko se meni? (Äkkiä rauhoittuneena ja muuttuneena.) Mutta minä en mene. Minä istun täällä. (Istuutuu.) Saadaan nähdä, tuleeko tänne vielä muita. (Alkaa hiljakseen hyräillä virttä »Sen suven suloisuutta...»)

VILLE (kurkistaa ovesta sisään). Yksinkö täällä ollaankin?

SANTRA, Yksin, yksin. Tulee sisään vain!

VILLE (avaa oven ja työntää Sannan sisään). Menee nyt! Rovasti tulee kai kohta. (Jää ulos.)

SANNA (tulee sisään). Jassoo? Mitäs Santralla täällä on tekemistä?

SANTRA. Sitä samaa kysyn minäkin.

SANNA. Hevosella olen tuotu ja sisään käsketty.

SANTRA. Niinpä minäkin. Ja odottamaan on pyydetty.

SANNA, Taitaisi kuitenkin olla parasta lähteä täältä ajoissa pois.

SANTRA. Lähtee vain, lähtee vain!

SANNA. Mutta jos lähetetään ja aika kyytiä.

SANTRA. Ei minua, ei minua. Odottamaan on pyydetty.

SANNA. Kukapa olisi pyytänyt?

SANTRA. Se, jolla on valta niinkuin on mieli.

SANNA. Parasta on nyt jo olla kiusaa tekemättä.

SANTRA. Parasta, parasta.

SANNA. Vereni alkaa jo kiehua.

SANTRA. Kah! Vaikkapa pohjaan palaisi. Minusta se on samantekevä.

SANNA. Herra Jestas sentään! Herra Jestas sentään! (Hieroo kämmeniään.)

SANTRA (nauraen Sannan kiukulle). On siinä todenperään siunaamista!

SANNA (polkien jalkaansa). Suus' kiinni jo!

SANTRA. Kes, kesi Sinäköhän se minun suuni tukit?

SANNA. Minä, ja niin, ettei se enää aukiakaan. (Heristää nyrkkejään Santraa kohti.)

SANTRA (kimmahtaen ylös). Mokomakin ampiainen. (Huuto kasvaa.)

SANNA. Minäkö ampiainen? Ole sinä sitten sontiainen.

SANTRA. Sekin on parempi kuin sinä. (Kaksimielisesti vihjaten.) Ei ainakaan kakaroitaan ojaan upota.

SANNA. Mitä sanoi? Häh?

SANTRA. En sano enää mitään.

SANNA. Et uskalla, et. Mutta sanopas se vielä kerta, että oikein kuulen!

SANTRA. Tietää se kuuro paljon, vaikkei ole kuulevinaan.

SANNA. Mokomakin isätön maantien kakara. (Sylkäisee kouraansa.) Tpfyi! Jo minun hyppysiäni syhyy. niin että —

SANTRA (nostaen kätensä silmiensä suojaksi). Se lyö jo. Se lyö jo. Rovasti! Rovasti!

ROVASTI (tulee vasemmalta). Mitä ihmettä?! Mitä minä kuulen ja näen? (Huuto taukoaa.)

SANTRA (itku kurkussa). Tuohan se.

SANNA (myös itkusuin). Sehän se itse.

ROVASTI. Ettekö te häpeä, ettekö te häpeä, te naiset, te naiset?

SANNA. Siinä sen rovasti itse näkee, minkälainen se on.

SANTRA. Niin, siinä sen rovasti näkee.

ROVASTI. Kyllä. Varsin hyvin näen, minkälaiset te olette molemmat, te kyykäärmeitten sikiöt. Näen, minkälaiset sydämet teillä on: paatuneet, kovat kuin kivi. Riettaan hengen täyttämät ovat sydämenne, kevytmieliset, kateelliset, pirulliset. Aivan kuin itse Belsebub olisi niihin asuntonsa ottanut. Ja semmoisilla sydämillä te avioliittoon pyritte, toinen toistanne panetellen ja parjaten, surevan, onnettoman leskimiehen rauhaa häiriten, kilvan tunkeutuen hänen taloonsa, niin, ihan hänen päällensä, kuin takkiaiset häneen kiinni tarttuen. Olette unhottaneet pyhän aviokäskyn sanat, joka vaatii kaikilta puhtautta, sydämen ja ruumiin puhtautta. Mutta sitä ei teillä ole, ja sentähden en voi teille siunausta antaa —

SANNA ja SANTRA (alkavat äkkiä samalla kertaa itkeä ulista).

ROVASTI. Vaiti! Vaiti! Älkää ulvoko siinä! Kuulkaa, mitä teille puhun.

SANNA ja SANTRA (taukoavat jälleen samalla kertaa itkemästä).

ROVASTI. Siunausta, sanoin, en voi antaa, sillä teitä ei ole kukaan edes pyytänytkään avioliittoon.

SANNA. On, herra rovasti.

SANTRA. Minua on, on.

SANNA. Eipäs, kun minua.

SANTRA. Minua, minua.

SANNA. Eipäs kun minua.

SANTRA. Minua.

ROVASTI. Suu kiinni joi

SANNA. Ville on ollut puhemiehenä.

SANTRA. Asarias sen itse paremmin tietää.

ROVASTI (lyöden kämmenellään pöytään). Suu kiinni, sanoin minä. — Molemmathan ovat täällä, sekä Pöllänen että Vilkki. Minä kutsun heidät sisään.

SANNA. Kutsutaan.

SANTRA. Nyt se kuullaan.

ROVASTI (aukaisee peräoven ja viittaa Asariaksen ja Villen sisään).

SANNA (Santralle silmiään muljauttaen). Taitaa jäädä kalamertasi tyhjänä järveen.

SANTRA. Huonopa taitaa sinunkin onnesi olla — vierailla kalavesillä.

ASARIAS ja VILLE (tulevat ja asettuvat kummallekin puolen Sannaa ja Santraa).

ROVASTI (asettuen keskelle lattiaa heitä vastapäätä; puhuu juhlallisella saarnaäänellä). Rakkaat ystävät! Harvinainen lienee ihmiselämässä, tahtoisinpa sanoa, koko ihmiskunnan historiassa semmoinen tapaus, joka tänään meillä silmiemme edessä on. Ei ainakaan minulle, vaikka jo iäkäs ja harmaapäinen olenkin, ole koskaan semmoista sattunut. Mutta mitäs ei perkele, joka kuin kiljuva jalopeura ympäri käy ja etsii kenen hän niellä saisi, voi aikaan saada? Nyt hän on asuntonsa ottanut kahden vaimoihmisen sydämeen ja heidän hahmossaan ruvennut ahdistamaan viatonta, surevaa leskimiestä, joka uskollisesti vaimovainajatansa kaipaa eikä uutta aviokumppania itselleen halua. Eikö niin, Asarias Pöllänen?

ASARIAS (kumartua). Joo, joo!

ROVASTI. Minkä myös Ville Vilkki todistaa voi. Eikö niin?

VILLE (kumartaen). Aivan niin, herra rovasti.

SANNA, Se ei ole totta.

SANTRA. Ei ole totta, ei.

ROVASTI. Kummallista! Kerrankin näytte olevan yhtä mieltä. Mikä ei ole totta?

SANNA. Ville on tuonut minut rovastin puheille, eikö niin?

VILLE. Kyllä, Asariaksen suostumuksella.

SANTRA, Ja Asarias on itse kyydinnyt minut tänne, eikö niin?

ASARIAS. Joo, mutta kyyditsen sinut täältä heti poiskin.

ROVASTI. No, niini No, niin! Jos ei muita todistuksia ole niin —

SANNA. Onpa on. Ville on ollut puhemiehenä.

SANTRA. Niin on. Asariaksen puolesta minuakin kosinut.

VILLE. En, herra rovasti, en ole — enhän koskaan, Asarias?

ASARIAS. Eroon päästäkseni vain noista on Ville asiamiehenäni ollut, ei muuta.

VILLE. Ja ero kai se on asiamiehellä ja puhemiehellä?

ASARIAS. Niin, vaikka nämä tässä eivät ole sitä ymmärtäneet, että toinen solmii naimiskauppoja ja toinen ajaa erojuttuja.

ROVASTI. Hah — hah — hah! Mutta nyt kai sen ymmärtävät, vai?

SANNA. Kyllä nyt ymmärrän. Petkutettu minua tässä on, Mutta sitä en siihen jätä. Oikeuteen haastatan sekä Villen että Asariaksen. Ja juttu siitä nousee semmoinen, että älä Herra saata. Sen saatte nähdä vielä. Saatte nähdä kaikki, puhemies, sulhanen, rovasti, lukkari, nimismies ja koko seurakunta. Saatte nähdä, saatte nähdä. Jalkapuuhun teidät panetan. Hyvästi! (Pyörähtää suutuksissaan ulos ja paiskoa oven kiinni.)

ROVASTI. Ihanhan se vaimoparka taitaa tulla hulluksi. Melkein jo säälittää.

VILLE. Vielä mitä! Se on vain sen tavallista sisunpurkausta, herra rovasti.

ASARIAS. Olisi siinä ollut oikea helvetti minulla, herra rovasti.

ROVASTI. Olisi, olisi todenperään.

SANTRA (joka on seisonut muiden takana piilossa). Mutta minä annan kaikki pahat teot anteeksi Asariakselle, Villelle ja kaikille. Minä en ole semmoinen, että riitelemään rupeaisin, en rupea, en.

ROVASTI. Se on kyllä kauniisti tehty, Santra. Mutta Asarias Pöllänen on nyt myöskin jätettävä rauhaan.

VILLE. Rovasti kai tarkoittaa, ettei Santra saa enää käydä Asariasta häiritsemässä?

ROVASTI. Sitä juuri tarkoitan.

ASARIAS. Ja semmoisen päätöksen minä oikein pyytämällä pyydän herra rovastilta.

SANTRA (rukoilevalla, itkusuisella äänellä Asariakselle). Enkö edes virsiä laulamassa saa käydä?

ASARIAS. Ei saa.

ROVASTI. Kirkossa saa Santra aina käydä laulamassa.

VILLE. Se tahtoisi laulaa arkipäivinäkin.

ROVASTI. Ei kukaan kiellä Santraa ulkona laulamasta vaikka milloin ja missä hyvänsä.

SANTRA (iloisesti). Kiitoksia, herra rovasti. — Mutta Asariashan lupasi minut vielä kotiin kyyditä, eikö niin?

ROVASTI (nauraen). Ja-ha, ja-ha! Kyllä taisi luvata.

ASARIAS (kynsien korvallistaan). Kun tuli luvatuksi, niin menee istumaan rattaille!

VILLE. Täytynee kai minunkin se toinen täältä pois viedä vaikken ole luvannutkaan.

ROVASTI. Sen kai jo kohteliaisuuskin naisväkeä kohtaan vaatii. — (Kätellen Santraa.)Hyvästi nyt vain!

SANTRA. Hyvästi, herra rovasti! Ja kiitoksia paljon. (Asariakselle.) Joko sitten lähdetään?

ASARIAS (vihaisesti). Laputtaa pellolle jo!

SANTRA. Valmis olen, valmis. (Pyörähtää nopeasti ulos.)

ROVASTI. Hah-hah-hah! Toivotaan, että Pöllänen tästä lähtien saa olla rauhassa noista kahdesta ainakin.