Part 3

ASARIAS. Kuka heidät vielä tietää? Mutta ellei rovastin sana nyt auttanut, niin onhan vielä hirttonuora jäljellä.

ROVASTI. Eihän nyt toki niin pitkällä olla?

VILLE. Oli se miesparka jo kuusenoksassa kiinni, mutta minä sain hänet vielä tällä kertaa pelastetuksi.

ROVASTI. Surkeata! Surkeata! Ei saa nyt kuitenkaan semmoiseen epätoivoon joutua.

ASARIAS (allapäin'). Semmoinen vastus niistä akoista vain on. Mutta kokenut sen vain tietää, ja vaivainen kaikki kokee.

VILLE. Minulla on kyllä Asariakselle vielä toinen pelastuskeino jäljellä, ellei rovastin sanasta apu lähtisi.

ROVASTI. Ja mikä se on?

ASARIAS. Olisikohan enää mitään parempaa kuin hirttonuora?

VILLE. On. Minä lainaan Asariakselle muutamaksi viikoksi anoppini, Kustaava Mansikan.

ROVASTI (nauraa makeasti).

ASARIAS. Häh?

VILLE. Se kyllä pitää muut akat loitolla talosta.

ASARIAS. Sopisihan tuota ehkä koettaa. Ja ellei se auta, niin se nuora on vielä tallella sittenkin.

KOLMAS NÄYTÖS

Sama tupa kuin ensimmäisessä näytöksessä.

ASARIAS (pesee astioita lieden ääressä, iloisesti hyräillen).

SANTRA (alkaa kotvasen kuluttua ulkona, ikkunan edessä laulaa liiruttaa virttä »Jo joutui annas aika»).

ASARIAS (pysähtyy ällistyneenä kuuntelemaan). Mitä saa—? (Katsoo ikkunaan.) Santra on kun onkin! Siinä kiikkulaudalla veisaa. (Koputtaa ikkunaan.)

SANTRA (taukoaa laulamasta ja ilmestyy ikkunan taakse). Hyvää huomenta Asarias!

ASARIAS. Huomenta! Mutta ei saa piipattaa.

SANTRA. Miks'ei saa?

ASARIAS. Kun ei saa, niin ei saa. On kielletty. Ja minä kiellän vieläkin.

SANTRA. Mutta rovastihan antoi luvan.

ASARIAS. Rovasti? Luvan? Sehän se kielsi.

SANTRA, Sehän se sanoi, että »ei kukaan kiellä ulkona laulamasta vaikka milloin ja missä hyvänsä». Ja ulkonahan minä laulan — pihalla.

ASARIAS. Mutta minä kiellän piipattamasta. Ja piha on minun. Pois siis sieltä!

SANTRA. Enkös minä kuitenkin saisi tulla sisään — vaikka vähäksi aikaa? Enkös minä saisi, Asarias kulta?

ASARIAS. Jokos rovastin luona käynti on unohtunut? Vai lähdetäänkö sinne uudestaan?

SANTRA. Minä tulin vain anteeksi pyytämään, Asarias hyvä.

ASARIAS. No, minä annan anteeksi sisäänkin tulematta.

SANTRA. En minä sillä lailla. Enkös minä saa? Niin tuli ikävä muistellessa, miten ennen yhdessä veisattiin. (Alkaa jälleen laulaa santaa virttä.)

ASARIAS. Voi sun turkanen! Ihan sen kanssa on pääsemättömissä. (Koputtaa jälleen vihaisesti ikkunaan.) Ei saa piipattaa, sanoin minä.

SANTRA (tauoten). Mutta saakos tulla sisään?

ASARIAS (äkäisesti). Tulla saa, jos tahtoo tulla pellolle ajetuksi. (Poistuu lieden ääreen.)

SANTRA (kurkistaa ovesta). Eihän täällä ketään ole.

ASARIAS. Eikös tullut sittenkin. Sekös on itsepäinen. Viikon vain malttoi olla poissa.

SANTRA (tulee ja astuu lähemmäksi Asariasta). Viikon, viikon, mutta, voi hyvä isä, kuinka pitkä se viikko on ollut.

ASARIAS. Ja siinä se kielto jo on unohtua ehtinyt?

SANTRA. Mitäs pahaa minä oikein olen tehnyt, että sitä loppuikäni pitäisi alati muistella? (Istuutuu ja puhuu hartaalla äänellä.) Ikävä oli, ja tänne tuli ikävä. Mitäs pahaa siinä on? Täällähän aina on ollut niin rattoisa ja hyvä olla. Mitäs pahaa siinä on? Ja Asariashan on aina ollut niin hyvä minulle, ja minäkin olen aina koettanut tehdä parastani, auttaa ja hyvänä pitää Asariasta, Mitäs pahaa siinä sitten on? Ja jos toinen ihminen toista rakastaa, niin mitäs pahaa siinä sitten on?

ASARIAS (tiuskuen). Paholaisen pahuutta se paha on, kun sen tekee vastoin toisen tahtoa ja kieltoa. So! Eikös se ole selvä jo?

SANTRA. Kyllä sen näkee, ettei olla pitkään aikaan yhdessä laulettu, kun Asarias on muuttunut semmoiseksi pakanaksi. (Nousee.)

ASARIAS. Eikä lauleta enää, vaikka vielä pahemmaksikin muuttuisin.

SANTRA. No, minä lähden sitten, minä lähden. Tahdoin vain kerran vielä nähdä, elossako Asarias on ja miten täällä yksin tulee toimeen.

ASARIAS. Elossa näkyy olevan ja hyvin näkyy toimeenkin tulevan.

SANTRA. Ja minä kun niin mielelläni olisin auttanut ja niin mielelläni yhdessä laulanut Asariaksen kanssa, ettei olisi ikävä tullut vaimovainajaa, Kaisa-vainajaa. (Taputtelee Asariasta.)

ASARIAS (kimmahtaen). Antaa jo olla. Ei tässä auta paratiisin omenatkaan.

SANTRA (säikähtäen). Hyväinen aika! No, no! Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut, Asarias kulta.

ASARIAS. Niinpä jättääkin rauhaan, ennenkuin paha perii.

SANTRA. Jätän, jätän. Ja pois lähden. Ja anteeksi pyydän. Ja annan anteeksi myöskin. Kaikki annan anteeksi, kaikki loukkaukset, sen pappilaan houkuttelunkin tuon Villen narraamana, Asariaksen tylyyden, kaikki. Ja nyt tämänkin kohtelun anteeksi annan, kun minut pellolle ajetaan ilman syyttä. (Nyyhkyttäen.) Enkä Asariasta syytä, en. En mistään syytä. Hyvä mieshän Asarias on, oikein hyvä. Kaikesta Asariasta kiitän, kaikesta, kaikesta. (Itkee kovaäänisesti.) Hyvästi nyt sitten! Hyvästi! (Ojentaa kättään Asariakselle.)

ASARIAS (kääntyen selin ja mutisten). No, no! Onhan siinä jo enemmän kuin tarpeeksi. Hyvästi vain!

SANNA (aukaisee hiljaa oven). Enkös arvannut: täällä se on.

ASARIAS. Vielä toinenkin!

SANTRA (pyyhkii silmänsä ja rauhoittuu, mielen ja äänen muuttuessa), Näetsen! Eikös tullut?

ASARIAS. Mitäs olisi asiaa?

SANNA. Mitäkö asiaa?

ASARIAS. Niin. Montako kertaa on kysyttävä?

SANNA. Sen sanon paikalla, jahka tämä vieras (osoittaa Santraa) on lähtenyt.

SANTRA (menee ääneti istumaan penkille ja odottaa puhelun jatkumista).

SANNA. Vai eikö se lähdekään?

ASARIAS. Ei näy lähtevän.

SANTRA (pyörittää kieltävästi päätään).

SANNA. Taitaa sitten olla taloon joksikin otettu? Vai?

SANTRA (nyökäyttää myöntävästi päätään).

ASARIAS. Siltähän tuo näyttää, kun se ei tahdo jalkojaan käyttää.

SANNA. Eikä osaa kieltäänkään käyttää. Mitäs se mykkä sitten merentieraa? Tarvitaan kai talossa entistä lehmänlypsäjää ja sikoläätin siivoojaa?

SANTRA (puistaa päätään).

ASARIAS. Ei, kuulemma, tarvita.

SANNA. Jassoo? Vai on se sillä viisiä?

ASARIAS. On se. Ei tarvita. Ja siihen saattavat jo kyselyt loppua.

SANNA. Sitten minä puhuu asiani kysymättä. Lautamies on tulossa tänne ja haasteen tuo tullessansa. Muistaa isäntä kai, mitä pappilassa lupasin?

ASARIAS. Kah! Olihan sitä useammatkin kuulemassa, jos minä olisin sattunut unohtamaan.

SANNA. Niin. Ei sitä viatonta naista niin vain petkuteta.

SANTRA (tirskahtaa nauruun).

SANNA. Tirsku, mitä tirskut!

ASARIAS. Ei, nään mä, petkuteta sitten. Mutta kukas se on petkuttanut?

SANNA. Tämän talon isäntä ja hänen puhemiehensä, ne ne oikeuteen viedään.

ASARIAS. Ja mistä hyvästä?

SANNA. Aviolupauksen rikkomisesta, — niin.

ASARIAS. Ähäs!

SANTRA. Se lupaus oli minulle annettu, mutta sen rikoksen olen anteeksi antanut.

SANNA. Mutta se tulee oikeudessa esille sekin. Se on vielä raskaampi rikos, kun sen kahdelle antaa, sanoi lautamies. Se on melkein kaksinnaimista, kahden vaimon pitämistä yhdellä kertaa.

ASARIAS (kynsien korvallistaan). Jo nyt sitten tuli juttu! Juttu tulee ja hyvä.

SANTRA. Mutta minäpä annan sen anteeksi.

SANNA. Minä sen olisin ollut valmis anteeksi antamaan, jos olisi anteeksi pyydetty ja asia sovitettu niinkuin pitää, mutta nyt en sitä tee, en vaikka mikä olisi, en, en.

ASARIAS. No, on se hyvä, että se Ville on juuri tulossa tänne.

SANNA. Onko se tulossa?

ASARIAS. On. Ja hänen anoppinsa myös — Kustaava Mansikka.

SANTRA (nousten). Vai tulee Kustaava?

ASARIAS. Heitä juuri odottelen. Sehän sattui hyvin sitten.

SANNA (nousten). Oikein hyvin sattui. Minun vain on vähän käytävä naapuritalossa välillä. Mutta minä tulen takaisin, tulen.

SANTRA (nousten). Sattui vähän pahasti, kun minunkin täytyy —

ASARIAS. Eihän nyt niin kiire liene? (Katsoo ikkunaan.) Tuollapa taitavat aholla jo tullakin. Istuu nyt ja odottaa! Juodaan kahvit. Kustaavahan on niin herttainen ihminen. Hän kyllä hyvänä pitää. Odottaa nyt! (Kiirehtii ulos.)

SANNA ja SANTRA (tekevät lähtöä, multa jäävät kuitenkin, kun ei toinen eikä toinen poistu).

SANNA (kuin itsekseen). Mitähän tässä oikein on tulossa?

SANTRA (samoin). Mitä oikein lienee?

SANNA. Kun kahville pyysi.

Santra. Ja minua.

SANNA. Mutta kun on se Ville!

SANTRA. Ja se Kustaava!

SANNA. Taitaa olla parasta lähteä?

SANTRA. Lähdetään pois, lähdetään!

SANNA. Mutta Villelle minä tulen löylyn antamaan.

SANTRA. Antaa pitää. Sen se ansaitsee.

SANNA. Mutta se sen anoppi...

SANTRA. Niin. Se kuuluu olevan koko tuima eukko.

SANNA. Se on sen Villen tänne tuoma.

SANTRA. Sen se on konstia.

SANNA. Meitä vastaan.

SANTRA. Meitä, meitä.

SANNA. Mutta jo sen Asariaksenkin päivät sitten on lopussa.

SANTRA. Ellei auteta miesparkaa.

SANNA. Mutta sen me teemme.

SANTRA. Yhdessä — jos se akka aikoo tänne jäädä.

SANNA. Se kai siinä on meininki.

SANTRA. Se kai, se kai.

SANNA, Mutta se ajetaan pellolle.

SANTRA. Yhdessä. Mutta nyt lähdetään.

SANNA. Ennenkuin ehtivät tulla.

SANTRA. Mutta me tullaan takaisin.

SANNA. Tullaan. Kahville tullaan.

SANTRA. Kun pyydettiin, niin tullaan.

SANNA. Uhallammekin.

SANTRA. Ja sovinnossa.

(Poistuvat samalla kertaa melkein käsitysten, mutia kiirehtien. Kotvan kuluttua tulevat Kustaava Mansikka ja Asarias.)

KUSTAAVA (laskien nyyttinsä pöydälle). Oh, hoh! Tässä sitä nyt ollaan.

ASARIAS, Tässä sitä ollaan, sanoi pässi, kun päätä paistettiin.

KUSTAAVA. Entiselläänhän täällä kaikki on. Mutta tyhjää sittenkin. Kätkytkin tyhjä.

ASARIAS. Tyhjä. Kaikki tyhjää.

KUSTAAVA. Kuullut olen, mihin surkeaan tilaan Asarias on joutunut. Kaikki olen kuullut.

ASARIAS. Surkeaan olen joutunut. Sen akkaväen tähden vain.

KUSTAAVA. Senpä sen. Eikös rovastillakaan käynti auttanut?

ASARIAS. Vielä mitä! Tänne tulivat taas.

KUSTAAVA. Ähäs! Mutta nyt tulin minäkin. Ja nyt täällä alkaa kohta toiselta näyttää. Ville minut toi.

ASARIAS. Niin näkyy tuoneen. Lainaksihan se lupasi.

KUSTAAVA. Vai lainaksi! Jään minä tänne pitemmäksi aikaa, jos tarvitaan. (Alkaa kotiutua.)

ASARIAS. Ellei kotona pahasti kaivata?

KUSTAAVA. Kaivatkoot! Jään uhallanikin, jään.

VILLE (tulee). No! Jokos täällä riidellään? (Kättelee Asariasta.) Terveeksi!

ASARIAS. Terveeks! Kukas täällä riitelisi?

KUSTAAVA. Kun Ville tuli, niin kyllä paikalla riitaa syntyy.

VILLE. Siinä sen kuulitte.

KUSTAAVA. Se kun pistää nokkansa joka paikkaan, mutta niin ei tee Asarias.

ASARIAS (nöyrästi). Ei.

VILLE. Ei tee, ei.

KUSTAAVA. Ville kun on aina kaikki tietävinään, vaikkei tiedä mitään.

VILLE. Mutta Asarias tietää kaikki?

ASARIAS (nyökäyttää päätään). Joo!

KUSTAAVA. Niin tietääkin. Eikä pistä nokkaansa joka paikkaan niinkuin Ville. Kotona se aina tuppautuu, aina tuppautuu muitten asioihin.

VILLE (Asariakselle). Siinä sen kuulit.

ASARIAS. Joo!

KUSTAAVA. Eikös olekin sillä paha tapa? Ja sillä lailla se sotkee Annin ja minun välit, niin että talossa aina piristään ja poristaan aamusta iltaan, aamusta iltaan.

VILLE (Asariakselle). On se sitten meidän talossa elämää.

ASARIAS. On se, on.

KUSTAAVA. Mutta täällä tulee toinen komento. Ja sen pidän minä yksin vai mitä, Asarias?

ASARIAS (silmät pyöreinä ja kuin toisessa maailmassa). Ihan yksin, ihan!

VILLE. Minä lupasin sinulle, Asarias, anoppini tosin vain lainaksi, mutta saanet pitää hänet kokonaan ja ainiaaksi, jos asiat niin vaativat.

KUSTAAVA. Se on minun asiani. Ja Villellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Minä jään, jos tahdon, ja lähden, jos tahdon.

VILLE. Ja jos Asarias tahtoo.

ASARIAS. Joo!

KUSTAAVA. Niin juuri. Asarias ei riitele koskaan vastaan niinkuin Ville.

VILLE. Ehkäpä minä sitten tässä saan olla puhemiehenä anopille ja Asariakselle, jos niin passaa?

KUSTAAVA. Mitä Asarias siihen sanoo?

ASARIAS. Minä olen Villelle sanonut, etten koskaan mene naimisiin.

KUSTAAVA. No, enpä sitten minäkään. Ja kyllä minä täältä muutkin heilat loitolla pidän.

ASARIAS (hypähdellen mielihyvästä). Olipas maailmassa ainakin yksi vaimoihminen, joka ei miehelle tuppaudu.

VILLE, Oli se nyt vahinko sentään!

KUSTAAVA. Vai vahinko? Mutta mitä tuo ymmärtää, mihin Kustaava Mansikka kelpaa? Ehkäpä Asarias sentään paremmin osaa minulle arvoa antaa kuin muut.

ASARIAS. Koettaa pitää. Mutta saanen täällä minä toki vielä vieraille kahvia keittää?

KUSTAAVA. Vielä mitä! Sen keitän kyllä minä, jahka joudan. Mutta ensin minun on käytävä katsomassa, kuinka lehmät, siat ja kanat voivat.

ASARIAS. Eiköhän ne voi?

VILLE. Anopista, näet, elukat ovat tärkeämpiä kuin me.

KUSTAAVA. Niin ovatkin. Ja vaikka järjettömiä ovatkin, eivät ne semmoista peliä pidä kuin ihmiset. Siksipä niitä onkin ennen muita hoidettava.

ASARIAS. Kah! Menkää sitten vain!

KUSTAAVA. Vaikka en minä sillä sano, että Asarias olisi taloaan huonosti hoitanut. (Taputtaa Asariasta.) En sano, en.

VILLE. Näetsen, kuinka se on lipevä ja lienteä kuin silkki.

KUSTAAVA (tiuskaisten). On se, kelle olla pitää. — Ja nyt minä menen. Mutta tulen kohta taas. (Pyörähtää tuiskuna ulos.)

VILLE. No, mitenkäs sinua muori miellyttää?

ASARIAS. Kyllä toit minulle apurin taloon! (Alkaa sittenkin keittää kahvia.)

VILLE. Se on sitä sammakonmätiä, jota et ole ennen maistanut.

ASARIAS. Eipä sitä joka lätäkössä semmoista taida löytyäkään?

VILLE. Ei muualla kuin Vehmasmäellä. Ja siksipä sitä herkkuna sinulle maistiaisiksi toinkin.

ASARIAS. Kyllä saat viedä sen samalla kyydillä takaisin.

VILLE. Säälihän edes Annia!

ASARIAS. Säälittäähän sitä, mutta eihän se Kustaava Mansikka ennen ollut tämmöinen kipakka.

VILLE. Mutta semmoinen se nyt on.

ASARIAS. On se sitten elämää sinullakin talossasi.

VILLE. Ettei taida sinun enää kateeksi käydä, vai?

ASARIAS. Muistatkos, Ville, mitä se meidän rovasti tästä maailmasta kerran saarnassaan sanoi?

VILLE. On se monta totuuden sanaa sanonut. Mitäs sinä —?

ASARIAS. Tämä maailma, sanoi, on kuin kanan p...a [tämä sana voidaan esittäessä korvata rykäisyllä ja nenännyrpistyksellä], toinen puoli on musta, toinen — valkoinen.

VILLE. Totta on.

ASARIAS. Totta.

VILLE. Miltä puolin milloinkin katselee.

ASARIAS. Mutta eipäs sitä ymmärrä oikein kukaan ennenkuin on joutunut naimisiin.

VILLE. Aatamipa ymmärsi. Ei saanut anoppia taloonsa.

ASARIAS. Ei saanut, ei. Mutta eipäs silloin ollut maailmassakaan kuin yksi ainoa naimahullu akka.

VILLE. Onkos Sannalla ja Santralla muuten äitinsä vielä elossa?

ASARIAS. Eipä taida olla.

VILLE. Ehkäpä sittenkin heistä jommankumman ottaisit? Et saisi anoppia ja pääsisit varmasti toisesta heistä eroon.

ASARIAS. Kuule, Ville! Älä johdata minua huonoille teille! Olen jo kaikki maailman ihanuudet nähnyt ja sen makeudet maistanut. Nyt kaipaan vain rauhaa, ja sen sinä lupasit minulle anoppisi avulla hankkia. Mutta nytpä sinä tässä ryhdytkin kiusantekoon.

VILLE. Enkä ryhdy. Anoppinihan toin niinkuin lupasin, ja tänne hän jää, niinkuin kuulit. Ja kyllä hän tehtävässäkin tekee, niin että tulet olemaan tyytyväinen.

ASARIAS. Tyytyväisenä tulen kuolemaan, mutta hautajaislehmän saat sinä rovastille viedä.

VILLE. Jo minä sitten mieluummin vien muorin täältä pois.

ASARIAS. Jos se vain enää lähtee?

VILLE. Aja pellolle! Sinähän olet isäntä talossa. Etkä lain mukaan ole velvollinen toisen anoppia elättämään.

ASARIAS. Vai on se sillä viisiä?

VILLE. On se.

ASARIAS. Olet sinä, Ville, sitten sama lainoppinut kuin ennenkin.

VILLE. Tämän parakrahvin minä kuitenkin opin vasta, kun sain anopin niskoilleni. Vahingosta viisastuu, vaikka usein liian myöhään.

ASARIAS. Hyvä, että minä siitä vielä ajoissa sain esimakua leskimiehenä.

VILLE. Sitähän minä sinulle oikein kouraantuntuvasti tahdoin toimittaakin. — Mutta nyt minä lähden vähän Heiskalassa käymään. Vien kun vienkin muorin pois, ellei hän sinulle kelpaa. Mutta maltahan toki koettaa.

ASARIAS. No, jos sillä pääsen.

VILLE. Pääset, pääset.

ASARIAS. Ettet vain narraa?

VILLE. Enkä narraa.

ASARIAS. Tulet varmasti takaisin?

VILLE. Takaisin tulen.

ASARIAS. Ja viet pois?

VILLE. Nostetaan yhdessä kärryille.

ASARIAS. Tuohon käteen!

VILLE. Tuohon! (Paiskaavat kättä.) Ja hyvästi nyt siksi. (Menee.)

ASARIAS (nostaa kahvipannun tulelta, haukottelee, laittaa penkille pääalusen ja käy siihen selälleen loikomaan). Kylläpä raukaiseekin. — Ojasta taisin joutua allikkoon. — On tämä elämää, on.

KUSTAAVA (tulee). Vai levolle se kävi? No lepää vain! Minä tässä puuhailen sillä välin.

ASARIAS (kuorsahtaa).

KUSTAAVA. Ähäs! Oikein tupa tärisee.

ASARIAS (kuorsaa jälleen).

KUSTAAVA. Tuota! Keittipäs se kahvin, vaikka kielsin.

ASARIAS (herää ja kiepsahtaa ylös). Mitä?

KUSTAAVA. Mitäkö? Kahvin keitti, sanoin, vaikka kielsin.

ASARIAS (haukotellen). Keitin. Vieraita kun on ja toisia tulee.

KUSTAAVA (kädet puuskassa). Keitä tulee? Villehän lähti hyväksi lykyksi pois.

ASARIAS. Mutta toisia tulee. Kahville on kutsuttu.

KUSTAAVA (Asariaksen edessä kuin edellä). Antaa jo kuulua, kutka?

ASARIAS. Nepä ne — morsiamet.

KUSTAAVA. Vai ne?

ASARIAS. Ne.

KUSTAAVA. Ja oikein ovat kutsutut?

ASARIAS. Oikein.

KUSTAAVA. Jo sitten syntyy rieska.

ASARIAS. Jo sen arvaa, kun Kustaava Mansikka on leipomassa.

KUSTAAVA. Niin. Kyllä minä näytän heille sekä kypsät että raa'at. (Ikkunan takaa alkaa kuulua virren veisuuta: »Jo joutui armas aika» — Sanna ja Santra yhdessä laulamassa.)

ASARIAS. Siinä! Siinä ovatkin jo!

KUSTAAVA. Vai siinä ne satakielet ovat?

ASARIAS. Siinä. Ja yhdessä visertelevätkin. Pyydänkö jo vieraat tupaan?

KUSTAAVA, Isännän kai se on tehtävä, joka ne on kutsunutkin tulemaan.

ASARIAS. No, todenperään nyt »jo joutui armas aika». (Menee ulos.)

SANNA ja SANTRA (laukeavat laulamasta ja tulevat kotvan kuluttua tupaan Asariaksen avatessa heille oven ja jäädessä itse ulos).

KUSTAAVA (seisoo pöydän puolella selin heitä kohti eikä ole huomaavinaankaan heidän tuloaan).

SANNA ja SANTRA (menevät tervehtimättä ja samoin olevinaan Kustaavaa huomaamatta vasemmanpuoleiselle lavitsalle istumaan, hiljakseen rupatellen ja naureskellen keskenään).

KUSTAAVA (joka on koettanut hillitä itseään ja syrjäsilmällä silloin tällöin vilkaissut heihin, kääntyy äkkiä). Kas, vieraitahan täällä onkin!

SANNA ja SANTRA (yht'aikaa). Talon tuttavia vain ja kutsuttuja ollaan.

KUSTAAVA. Kuka lienee kutsunut, mutta en minä.

SANNA. Isäntäpä itse.

SANTRA. Itse talon isäntä, niin.

KUSTAAVA. Mutta en minä.

SANNA (vilkaisten Santraan ja nauraen). Ei ole tietty talossa nyt jo emäntää olevan.

SANTRA (samoin Sannaan päin). Eikä ole tiedetty tulevankaan.

KUSTAAVA. Mutta nyt tiedätte ja kohta saatte kuulla enemmän.

SANNA. Mistäs kaukaa vieras sitten on?

SANTRA. Niin mistäs kaukaa emäntä on?

KUSTAAVA. No, ellette te minua tunne, tunnen minä ainakin hyvin vieraat ja kysymättänikin.

SANNA. Olemmehan sitä mekin kirkonkirjoissa.

SANTRA. Siellähän nimemme on, niin.

KUSTAAVA. Ja sitäpaitsi jokaisen suussa.

SANNA (naurahtaen). Eihän pahoista ihmisistä kannata koskaan puhuakaan.

SANTRA. Nehän aina vain parempiaan parjaavat.

KUSTAAVA (on pakahtua kiukusta, mutta hillitsee vielä itseään). Niin tekevät. Vasten silmiä sylkevät.

SANNA ja SANTRA (vain nauraa tirskuvat keskenään Kustaavan kiukulle.)

KUSTAAVA. Jo minä nyt ne tämän talon tuttavat tunnen, jo tunnen, jo.

SANNA ja SANTRA (rupattelevat vain nauraen keskenään ja vilkaisten Kustaavaan päin).

KUSTAAVA. Voi sun Herran pieksut, sitä Asarias-parkaa! Jo se todellakin on piehkinään joutunut, jo, on joutunut jo. (Sannalle ja Santralle.) Ei näy tulevan isäntä takaisin. Sitten jää kahvikin juomatta.

SANNA. Eiköpähän tule, kun on juomaan kutsunut.

SANTRA. Eikäpä meillä tässä mitään kiirettä ole.

KUSTAAVA. Vai ei? Mutta saadaan nähdä, että juomatta se jää.

SANNA. Kah! Osataanhan sitä mekin kahvia keittää.

SANTRA. Ja kuppeihin kaataa.

SANNA. Ja juoda.

SANTRA. Ilman isäntääkin.

KUSTAAVA (polkien jalkaa kiukusta). Jessus sentään! Pidättekö suunne kiinni jo?!

SANNA. Kukas meitä käskee?

KUSTAAVA. Minä, — minä käsken.

SANNA. Mikäs käskijä te tässä talossa olette?

SANTRA. Niin, emme ole ennen tuota ääntä kuulleet.

KUSTAAVA. Mutta nyt kuulette.

SANNA. Yhtä hyviä olemme sitten mekin.

SANTRA. Niin olemme.

KUSTAAVA. Sepäs nähdään. Tänne olette tunkeutuneet, mutta pois on käsketty ja rovastin sanalla lisäksi. Kyllä sen koko pitäjä jo tietää, mitä kutaleita olette.

SANNA ja SANTRA (hypähtävät molemmat samalla kertaa pystyyn).

SANNA. Mitä sanoit, senkin —

SANTRA. Niin, snnoopa vielä kerran!

KUSTAAVA. Sanoin minkä sanoin. Ja riittää se kuultuna yhdenkin kerran.

SANNA. Sama lutus olet sitten itsekin. Rovastin käskystä voit tulla pois ajetuksi sinäkin, kun kenenkään pyytämättä olet tänne tuppautunut ihmisten kiusaksi.

SANTRA. Niin juuri.

KUSTAAVA, Tukitteko jo valheittenne leipälaukun? Pyydetty tänne olen ja emännäksi olen tullut. Kuulitteko sen nyt?

SANNA. Ha-ha-hah-hah-hah-hah-haa! (Nauraa ihan katketakseen.) Vai emännäksi pyydetty?!

SANTRA (samoin). Hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi! Vai pyydetty emännäksi?!

KUSTAAVA. Vieläpä teidän harmiksenne, niin.

SANNA. Ja ehkäpä vihittäväksikin viedään, ho-ho-ho-ho?!

SANTRA. Ihan lailliseksi, hä-hä-hä?!

KUSTAAVA. Vaikkapa niinkin, vaikkapa niinkin.

SANNA ja SANTRA (nauravat jälleen).

KUSTAAVA. Ettekö pääse siitä jo räkättämästä? Ulos jo, taikka minä — (Sieppaa luudan käsiinsä.)

SANNA ja SANOTA (vetäytyvät, edelleen nauraen, ovensuuhun päin).

SANNA. Vai tuo se vihille —? Ja rovastin luo pappilaan? Ha-ha-ha!

SANTRA. Ja Pölläsen emännäksi, hi-lii-hi!

KUSTAAVA. Niin juuri. Ja tässä minä sen emännän teille heti näytän. Tuossa! (Lennättää luudan ovea kohti.) Ulos, senkin pakanat! Ulos! Pellolle! Ulos!

SANNA (uhmaten). Mekö ulos?!

SANTRA. Ei ole vieras meitä ennenkään talosta ulos ajanut.

SANNA. Ei ole. Eikä pellolle saanut.

SANTRA. Vieraiksi ollaan pyydetty.

KUSTAAVA (ottaa hiilikoukun). Mutta Kustaava Mansikka ajaa ja ajetuksi saa. Ulos! Ulos!

SANNA. Vai tappelemaan rupeat?!

SANTRA. Auttakaa, hyvät ihmiset! Se tappaa! (Piiloutuvat toistensa taakse.)

KUSTAAVA. Ulos sitten jo!

SANNA. Se tappaa. Auttakaa! (Sieppaa saavista kousikan ja paiskoa sillä vettä vasten Kustaavaa.) Tuossa saat, senkin lohikäärme!

SANTRA, Belsebubin emäntä!

SANNA ja SANTRA (juoksevat huutaen ja itkien ulos).

KUSTAAVA (heittää hiilikoukun heidän peräänsä). Tptyi! Senkin hiiden retkaleet! Pääsittekö tiehenne sittenkin! (Aukaisee oven ja huutaa ulos.) Viimeisen kerran tässä talossa kävitte, muistakaa se! (Palaa tupaan.) Hyi! Oikein vari tuli. Mutta lähtivätpäs. (Katsoo vielä ikkunaan.) Läävän taakse lötystävät.

ASARIAS (tulee arasti sisään). Uskallankohan enää minäkään...?

KUSTAAVA. Ja miksei uskaltaisi?! Poispahan lähtivät. Eivätkä takaisin tule.

ASARIAS. Kuulin. Kaikki kuulin — tuolla tupakamarissa olin. Oli täällä elämä ihan kuin hulluinhuoneessa.

KUSTAAVA. Hulluja ovat. Ihan pähkähulluja. Sen näin nyt itse. Hyvä, että Asarias niistä nyt pääsi.

ASARIAS. Jokohan todellakin pääsin rauhaan.

KUSTAAVA. Jo. Ainakin niin kauaksi kuin minä olen talossa.

ASARIAS (masentuneena). Jo sitten tuli rauha!!

KUSTAAVA. Mitäs Asarias sillä meinaa? Etteikö minun tähteni saa rauhaa?

ASARIAS. Meinaan, mitä meinaan! Vaikkapa, että takaisin tulevat sittenkin.

KUSTAAVA. Minunko tähteni nyt?

ASARIAS. Kuka sen tietää, kenen?!

KUSTAAVA. Jo nyt ymmärrän. Pois tahtoo minut ajaa. Ihan pellolle ajaa.

ASARIAS. Ei. Jääkää, hyvä ihminen, jääkää! Ei tähän taloon enää rauha palaa, ennenkuin minä täältä lähden. Siksipä minä lähdenkin ja pian.

KUSTAAVA. Hyväinen aika! Mikä nyt sitten on tullut? Ettäkö Asarias minut tänne yksin jättäisi?

ASARIAS. Yksin jätän, ihan yksin.

KUSTAAVA. Ja minne sitten matka pitää?

ASARIAS, Vielä häntä kysyy? Hirteenhän olen jo kauan meinannut. Ja nyt siitä tulee tosi. Muu ei auta.

KUSTAAVA. Siitä ei tule mitään. Siitä minä kyllä huolen pidän.

ASARIAS. Ei nuorat kesken lopu.

KUSTAAVA. Hullut ne vain hirttävät itsensä, ei muut.

ASARIAS. En suinkaan minä enää viisaan kirjoissa olekaan. Mutta jos siltä näytän, niin lähdenpähän sitten Amerikkaan.

KUSTAAVA. Kukas siinä seurakunnassa on kirkk'herrana?

ASARIAS. Rukako? Vasta kuuluvat siellä vaalisaarnaa saarnaavan.

KUSTAAVA. No, ei siihen pitäjään sitten karkulaisia päästetä. Rajalta takaisin käännyttävät.

ASARIAS (kiivastuen). Vai ei päästetä?!

KUSTAAVA. Ei päästetä. Ei päästetä Asariasta minnekään.

ASARIAS (kimmahtaen ylös). No, jos ei muualle päästetä, niin minä lähden Vehmasmäelle vaikkapa Villen anopiksi.

KUSTAAVA. Hyvä ihme! Ei saa nyt Asarias tuolla lailla suuttua.

ASARIAS. Enkö saa? Enkö saa omassa talossani enää suuttuakaan? Kun en saa rauhaa, niin saanen toki suuttua? Ja suutun niin, että lasit säpäleiksi sären. Niin teen. Kaikki sären. Ja sitten kuolen. Vai eikö enää saa kuollakaan? Eikö ole minulle enää miehenpituista paikkaa tämän pitäjän hautuumaan peräkulmallakaan? (Takoo nyrkeillään päätään kasvot itkusta vääntyneinä.)

KUSTAAVA. Hyvä isä sentään! Ihan se todenperään hulluksi tulee. (Hätääntyneenä.) Ja Villekin on poissa. Jospa kohta joutuisi takaisin! — Ei saa, Asarias! Ei saa hullutella!

ASARIAS. Hullutella?! Hullutellako?! Ei hullu hulluttele. Hullu on hullu. Hulluksi olen jo tullut. Teidän kaikkien tähden olen tullut hulluksi. Ja ellette tekin täältä lähde, niin lähetän Sannan ja Santran tänne uudelleen. Apuun heidät huudan, että saatte keskenänne tapella niin, että tukka pölyää. Kuulitteko sen? Kuulitteko, te maailman vitsaus ja maan vaiva, te kolerat ja ruttotaudit ja Ekyptin hämähäkit, jotka miesten hännässä hyppelette ja kenokauloina keikutte? Kuulitteko?! Kuulitteko sen?! (Ajaa, nyrkkiään heristäen Kustaavan silmien edessä, hänet ulos tuvasta.)

KUSTAAVA (perääntyy, silmiään suojellen, ulos). Herra siunaa! Herra siunaa! Kuulen! Kuulen! Hulluksi se on tullut! Hulluksi on tullut!

ASARIAS (jää yksin ovelle, tulee takaisin ja heittäytyy itkien suulleen lavitsalle).

VILLE (tulee kotvan kuluttua sisään). Mitä hittoa? Ihanko mies itkee?

ASARIAS (kiepsahtaa ylös). Kuule, Ville! Olenko minä hullu vai viisas?

VILLE. Viisaana miehenähän minä sinua aina tähän asti olen pitänyt.

ASARIAS. Sitten saat viedä anoppisi pois. En tarvitse häntä enää.

VILLE. Sepä ikävää minulle. Luulin, että teistä tulisi hyvät ystävät, ehkäpä hyvin läheiset sukulaisetkin.

ASARIAS. Mutta nyt en huoli hänestä lautasen nuolijaksikaan. Vie kotiin vain!

VILLE. Mutta ellei se heittiö lähde? Itsehän sitä pelkäsit. Ja minä luulen, että se nyt on sinuun ja tähän taloon kovin mieltynyt, kun täällä saa mellastella kuin kotonaan konsanaan.

ASARIAS. Mutta sitäpä minä nyt en salli, en. (Kiukkuisesti.) Enkä kestä, en päivää, en tuntiakaan enää.

VILLE. No, no! Älä hätäile, älä hätäile! Nostetaan kärryille, nostetaan.

ASARIAS. On minulla parempikin keino. Kutsutan tänne sekä Sannan että Santran ja nain molemmat. Kaipa se silloin lähtee.

VILLE. Äläs! Vai sinnepäin se nyt sitten kääntyy.

ASARIAS. Kääntyy. Ja sinut haastatan yhdessä heidän kanssaan oikeuteen. Sanna, kuulemma, onkin jo sinulle haasteen ottanut.

VILLE. Sitä juttua en pelkää. Saatte nahkapäätöksen, mutta lisäksi sakkoja oikeuden väärinkäyttämisestä.

ASARIAS. Häh?

VILLE. Niin juuri.

ASARIAS. Senkin Juutas! Omaa etuasi, näemmä, oletkin sitten koko ajan ajanut.

VILLE. Niinhän sinäkin. Niinhän ihminen aina tekee.

ASARIAS (rukoillen). Kuules, Ville! Vie Kustaava Mansikka sitten pois! Vie pois!

VILLE. Anninko kiusaksi?

ASARIAS. Ei auta. Eihän Anni minunkaan kuolemaani halunne?

VILLE. Missäs se muori nyt sitten on?

ASARIAS. Ulos kai lähti vilvoittelemaan. Ehkäpä on kaivoon jo hypännyt, niin tuli täällä sisällä vari. (Ulkoa kuuluu Kustaavan huutoa.)

ASARIAS. Tuota! Siellähän se on.

VILLE. Vielä heittiö elää! (Katsoo ikkunaan.) Juoksee kuin hullu tänne päin.

ASARIAS (katselee myös ulos). Hulluksi kai on jo sekin vaivainen tässä talossa tullut. (Menee ovelle, josta huutaa.) Mikäs hätä nyt on?

KUSTAAVA (tulee juosten ja läähättäen sisään). Senkin pa-pa-pa-pa-pakanat. Senkin pa-pa-pa-pa-papakanat!

ASARIAS. Kutka? Kutka?

VILLE. Mitkä pa-pa-pa-pa-pa-pakanat?

KUSTAAVA (katkonaisesti). Kun en saa he-henkeä kä-käymään. (Istuutuu penkille ja painelee molemmin käsin sydäntään.) En saa sa-sa-sa-sanaa su-su-su-su-su-suus-suuuuustani.

VILLE. Kah! Tuleehan sitä sieltä.

ASARIAS. Tulee jo. Mitkä pakanat?

KUSTAAVA (edelleen katkonaisesti ja läähättäen). Ne, ne helkkarin lu-lu-lu-lu-luntut, Sanna ja Santra. Ne Paapelin lohikäärmeet. K-ki-ki-ki-kivittämään ru-ru-m-rupesivat. Kivillä heittelivät minua sieltä läävän takaa.

VILLE. Eivätpäs osuneet!

KUSTAAVA. Eivät, eivät osuneet.

ASARIAS. Eivät näy osuneen.

VILLE. Olipas se hy..., vä... vahinko, hyvä vahinko!

KUSTAAVA. Häh? (Kiepsahtaa ylös.) Vahinkoko? Sanoitko vahinko?

VILLE. Sanoinko minä? Hyvähän, minä sanoin. Vaikka vahingossahan minä niin sanoin.

KUSTAAVA. Uhallasipa, tahallasipas sinä sen sanoit.

VILLE. Hyvä, hyvä sitten. Vahingossahan minä sen niin sanoin.

ASARIAS. Älkää nyt enää riidelkö! Eihän tässä enää ole mitään hätää.

KUSTAAVA. Vai ei? Kun henki viedään!

ASARIAS. Kustaava lepää nyt tuossa ja on ihan rauhassa!

KUSTAAVA. Minäkö täällä voisin rauhassa olla? En koskaan.

ASARIAS.. Eiköhän ne nyt pysy loitolla, kun hiilikoukulla täältä ulos kyörättiin?

VILLE. Ja kaipa nekin anopilta jonkun kiven kinttuunsa saivat?

KUSTAAVA (hyvillä mielin). Saivat kun saivatkin. Mitenkäs muuten? Ja pahasti älähtivätkin. Toinen ontuen, toinen päätään pidellen pois juoksivat.

ASARIAS. Jo ne sitten pysyvät poissa.

VILLE. Onnistuipa anoppi toimessaan sitten.

KUSTAAVA. Poissa pysyvät, koskapa hautaus-virttä alkoivat veisata.

ASARIAS. Kyllä ne sitten —!