Part 1

language: Finnish

TAISTON TIELLÄ

Runoja vaino- ja kumousvuosilta

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS.

Taiston tiellä. Etuvartiolla. Vuoden vaihteessa. Tuomiolla. Joudu, joulu. Metsämiehen pääsiäisnäky. Varjojen kosto. Kiinalainen uni. Tappotantereella. Tulivuori ja laava. Memento! Oma lupa, oma lupa. Työ. Simson ja Delila. Kyllikin valitus. Prometheus. Enteitä. Oi, vapaa Suomi. Kunnian korkea laulu. Lippulaulu. Punainen yö. Hakkaa päälle. Jakobin paini. Pois vieras valta. Päämiehille. Kalman kentällä. Hämeen-rykmentin marssi. Velton Vanjan sodankäynti. Morituri te satutant! Saapuville sankareille. Sotasäkeitä. Työn laulu. Juhannus. Sakari Topelius. Vapaa kannel.

TAISTON TIELLÄ.

Veri soi, se käy ja kuohuu, käy kuin viini villi vaisto, eestä mun tai eestä sun! Kestätkö sä kamppailun? Kuinka loppuu turman taisto?

Taistellen saat tulta, terää, kunnia on taistoon kuolla, eestä mun tai eestä sun! Kestätkö sä kamppailun, kurja, jollet maatas puolla!

Heitä hullut, heikot naiset, jotka oman heimon hylkää! Eestä mun tai eestä sun! Kun sä kestit kamppailun, impes kruunaa sua kuin ylkää.

Iske ennenkuin sun iskee vihamies, mi tarjoo armon, eestä mun tai eestä sun! Kun sä kestät kamppailun, saat kuin sadan miehen tarmon!

Eteenpäin! Ei miehet murru, kaikki kasvaa suureen soittoon, eestä mun tai eestä sun! Kansa kestää kamppailun, kaatukaa tai käykää voittoon!

ETUVARTIOLLA.

Etuvartija, torvi on soinut, on vaarassa, vaarassa maa, eikö vapaus voinut,

Etuvartija, hetki on lyönyt, soi, toitota, torvi, ja soi, sanan vieras valta on syönyt, omat petturit turmamme toi!

Etuvartija, riettahat roistot sydäniskuja rintaamme lyö, yli raunion liehuvat loistot, yli kansamme kaartuuko yö?!

Etuvartija, lieskoja liehuu, kodit polttaa ne parhaillaan, pedot ihmisten rinnoissa riehuu, ja nälkä nyt käy yli maan!

Etuvartija, herää, herää, vihamies monen ystävän kaas. sotatorvella kansani kerää, niin voittavi vapaus taas!

Etuvartija, nyt sota soittaa, nyt et paikalta väistyä saa. kerran vapaus kuitenkin voittaa, ja vapaa on syntymämaa!

Oulunkylä, tammik. 1918.

VUODEN VAIHTEESSA.

Kaksioista tummaa kertaa kello lyö. kun juhlapöytään istuu suuri suku, jo hämyyn häipyi vuoden viime yö, sen varjoon kohtaloiden kolkko luku.

Ja vanhus lukee: »Kaikki koossa lie, mut pöydän luona nyt on tyhjä tuoli, maan iloisia maan uneen hauta vie. on poissa nuorin, joka kesken kuoli.

Miks on niin hiljaista? — Vain sydän lyö. — Ei iltatähtikään kuin ennen loista. on meitä kolmetoista, keski-yö on mennyt, vuosi kurja: kolmetoista!

Sen musta numero on onneton, ei rauhan töitä tämä luku suosi, se sodan, sorron muistomerkki on. tää onneton ja varjon valju vuosi!

Nyt elon pöytään kansa kokoontuu, on tyhjä tuoli, viime vuosi vainaa, ei unta suo, kun silmät sulkeuu, kuin painajainen kammottaa ja painaa!

Kuin valekuollut käärinliinoissaan se keskellämme käy ja uhkaa, se käy kuin kummitus ja miekallaan lyö, polttaa, murhaa, jättää taakseen tuhkaa.

Se täyttää haudat sekä vankilat. se raastaa miehet, jotka pyhää palvoo, se polkee pienet, viepi vartijat. mi maataan suojaten yöt yksin valvoo.

Pois vaivu hautaas, kurja kummitus, jo taivaalla on uuden aamun rusko, lyö varjos Kaikkeuden kimallus, ja vahvat vuoret siirtää ihmisusko!

Sä hirmuhaamu, viittaavan sun näin, ens vuonna mennä kenenkä on vuoro? — Yö valkenee, ja nuoret seppelpäin käy laaksoon laulaen, soi kevätkuoro!

Ja vanhin maljan juo ja rikkoo sen: »Uus vuosi, sulle tahdon maljan nostaa, käy yli yön ja pimeen pahuuden, mi itse itsellensä kerran kostaa!

Maan perii lapset töin ja unelmin, ne kantaa kohtaloita uuden suvun, ne piirtää suorin, suurin kirjaimin maan kivi-otsaan uuden onnen luvun.

Lammin Ronnissa 1913.

TUOMIOLLA.

Ja tribunaalin eessä seisoi nuor' Lucile kuin muinoin ylväs Rooman nainen, syytöksen luki Fouquier-Tinville, vait seisoi Robespierre, tuo kansalainen min musta lempi muinoin sykki suotta, nyt vihaa kantain sitte monta vuotta.

Lucile Desmoulins kun kuuli tuomion, nyt kauniin tyynnä katsoi kuolemaansa. — »Täss' seison», lausui, »työnne tehty on; mun mieheni, mi tahtoi isänmaansa vapahtaa tyranneista, teloititte syytteeseen syyttömän mun saitte sitte.

— Mies uljain uhmas teitä yksinään, kuollessaan kiharaani kiersi käsissään, niin giljotiini katkoi kookkaan pään, kun raaka roskajoukko ulvoi päissään. Niin Robespierre nyt kuolon kenttää niittää, näin vapaudesta saamme sua kiittää!

— Mua turhaan piiluinesi peloitat, mua lemmit, tiedän, siks ei nouse pääni, sen samaan terään kohta teloitat, möit vapauden, nyt herjaat häpeääni, kuin Juudas petit vallankumouksen, pian kuulet kansas kurjan kirouksen!

— Te kurjat pelkurit, te murhaajat, nyt vuodatatte naisen verta kuin miehensä, oi, konnat katalat, sen itse vuodattaa te saatte kerta, kun vallaks väärensitte kansan lait; miks, Robespierre, oot kalvas, viekkaan vait?

— Maan petturit, ma teille muistutan Lucretiaa, min vialtuuden veri tyrannein päälle kantoi kuoleman, ne herruuden vain häväistäkseen peri, Roomasta Tarquinit hän hääti kostain, kautt' aikain In tyrannos huudon nostain.

— Mun vereni niin huutaa teille myös, se murtaa, murskaa hirmuvallan vainon, niin päättyy, Robespierre, sun verityös. jo tunnet tuomiosi tuskan painon. Iloitse ikirakas isänmaamme, pian täyden, vahvan vapauden saamme!»

Pää pystyssä hän poistui, sanat soi. ja syytös sydämiä veriin viilsi, yökatseen Robespierreen kansa loi, mut monen silmäss' salaa kyynel kiilsi. Ja Robespierre loi julmat silmät kiinni kuin yllä pään jo välkkyis giljotiini.

Oulunkylässä 20 p. syysk. vallankumousvuonna 1917.

JOUDU, JOULU.

Joudu, joulukulta, sytytä jo tulta lasten riemuks kuusen kynttilään, luo jo rauha työhön, loista yöhön, tuiman talven hyiseen hämärään!

Joudu joka taloon, nosta kaikki valoon, mikä sortui, uupui uskossaan, nosta murhemieltä, auta tieltä langennutta tähtiin luottamaan!

Laula lohdun loihdut, nosta rauhan soihdut yli suuren, synkän maailman, poista sodan sauhut. kaikki kauhut, kaikki tuskat ajan ankaran!

Joulu, vanha tuttu. kerro meille juttu, jonka lasna mummot tarinoi, kuinka kulki kerran kanssa Herran pyhä Pietari ja kapinoi:

»Tämä maa on myöty. tämä kansa lyöty kärsimyksen puutaan kantamaan. täällä henki hyytyy. tunto tyytyy, kalistamaan orjan kahleitaan.» —

Haastoi henki Herran: »Löin ma kansan kerran, nyt sen nöyryydestä nousta suon, kunnialla kostan, kansan nostan, vapaan, kauniin Kaanaan sille luon.

Että täyttyis taika, syntyis uusi aika, täysi tunnus suurten unelmain, ettei riehu vaino, käskyn paino, uusi Herodes, mi rikkoo lain!»

— Niin se taru kuultiin, joka joulun luultiin tuovan turvaa Pohjan pimeään. — Joudu joulukulta, sytytä jo tulta kansan vapauden kynttilään!

Oulunkylässä 1917.

METSÄMIEHEN PÄÄSIÄISNÄKY.

Kuin nytkin valvoin rakonuotiolla, mi hiljaa hiiltyi, tulta hiljaa hoidin, ja rahkasuolla, sula-suvannolla soi tuhatäänin metsoin sorja soidin.

Ei risun risahdusta aamu-yössä, puut piti pyhää pitkää pääsiäistä, ma yksin riistaa väijyin surman työssä, yön kaste välkkyi pyssynpiipun päistä.

Ei laukea, ei lennä lintuun luoti kuin suojais sitä joku outo taika, sin' yönä vapahtajan veri vuoti, ja syntyi avaruuteen uusi aika.

Mun oli outo olla surman soilla, ja aatos kulki teitään monin mutkin, kuin mykkä lintu huojui hartioilla, niin tulevia, enteitä mä tutkin.

Nyt korva kaukaa kummat äänet kuuli, soi niinkuin pörriäisen ennusääni. maa kohisi kuin nousis myrskyn tuuli, kuin hartain huumein haltioittain pääni.

Jo taivaanrantaa kiirastulen valo yön portit punersi ja säkenöiden taas itään kääntyi laaja kulonpalo ylt'yleen pilvein piirit ympäröiden.

Ja takaa harjanteen ja Hiidenkummun näin kuusten takaa vihan väläyksen, maan ääni kiersi, kuulin kaukaa rummun, kun metsä huokui raskaan hengähdyksen.

Nyt norot notkui, tömähtivät töyryt, näin rautaratsut, pitkät piikit siirsi pois oksat, hirviöiden hiiden höyryt pois siunasin ja käsi ristin piirsi.

Ma hieroin silmää, oi, mi näky kumma, vöin välkkyi kultaa kaikki pilvenpäärmeet. ja eellä kulki tulipatsas tumma, sen taitse ilmestyksen louhikäärmeet.

Näin taivaan valkeuden sotajoukot ja lumenloistavina ratsut hohti, ne täytti kaikki pilvilinnain loukot, ja suuri keisari ne taistoon johti.

Näin neljä kotkaa, jotka viiriin piirtyi, näin kyyhkyn-kehyksiset ilmalaivat, näin legioonat, rivit syrjään siirtyi, ne aavemuodon taivaan alla saivat.

Ja keisarilla käissä risti väikkyi, vain siihen katsoi miljoonainen saatto, pois louhikäärmeet pitkin purstoin säikkyi, ma muistin, oli pääsiäisen aalto. —

Mut korven takaa hornan soitto kaikui, ja esiin hyökkäs moni musta pistin, kun yli vaaran sotatorvet raikui kuin uhmaks uskon, rakkauden ristin.

Siell' tuli punapäisten hurtat hurjat, maan synnin sotajoukko metsät täyttäin, näin raa'at rosvot, roskajoukot kurjat, ne kiros taivaan nyrkkiänsä näyttäin.

Suursilmä-tykit nousi kukkuloille, ne ampui ilmaan, salamoita sinkui. maa vonkui, pauhu, pauke saarsi soille, ja myrkkyluodit vesaikkoihin vinkui.

Ja punaviitassansa kukkulalla mies musta seisoi, tähyi taivahalle. näin verinaarmut onton otsan alla, näin sielun katseen, myydyn saatanalle.

Hän viittoi, johti joukot suotta surmaan, kun kääntyi, maailmoiden meno kääntyi, hän kiihti halvat halut hengen hurmaan, kun oman tyhjyytensä töihin nääntyi.

Ja valheen voimin kansan sotiin nostain hän lupas leipää, onnen aikaa uutta, mut omaa kurjaa kostoaan vain kostain hän kylvi kaikkialle katkeruutta.

Sokaisten kansan ujon, suuren sielun sen verkoihin vei ja taistoon turhaan, hän paljasti vain ammottavan nielun, vei tuskan tieltä sielun itsemurhaan.

Hän antoi käskyn, alas jyrkännettä kolisten sotavaunut laaksoon vyöri. ja satoi taivaasta kuin tulivettä, kuin muurahaiset mustat maassa hyöri.

Hän kiros avaruuden aamuruskon ja vannoi valan maailmoita vastaan, toi kansakuntiin mustan mahdin uskon, mut omaa valtaa valvoi ainoastaan.

Jyrähti niinkuin aukeis vanhat haudat ja meri vuoreen viskais toisen vuoren, löi tulivaarut, raanakivet raudat murskaten möyri kaiken elon nuoren.

Välillä valkoisten ja punapäiden nyt kävi taisto, valon varma voitto, pois mustat ohi marssi, näky näiden mua kammotti, kun sammui surman soitto.

Kuin paeten nyt töitään, tuomioitaan, mi pilven päältä tulilausein pauhaa, ne rotkon turvaa etsi, sotki soitaan kuin sellaiset, mi synneilt' ei saa rauhaa.

Ne kaatui, juoksi, kaatui kuollen nurmeen, näin monet ystävät ja paljon muita, mi kotimaansa hankeen heitti hurmeen, kun keskenään ne takoi tappeluita.

Ne yhtyi, yltyi kahakoihin kuumiin, päämiehensä ne tappoi, veljet veivät, ne kultaa riisti, ryösti paljaaks ruumiin, maat, mökit polttain, syöden köyhäin leivät.

Niin ohi kiitäin sodan varjot vaipui, kuin hulluudessaan hurjat hätää huusi, pois veriin piestyt pajut tieltä taipui, kuin häpeäänsä huojui vanha kuusi.

Ja metsä huokasi kuin rikoksilla ois häiritty sen alku-aikain unta, kuin rutto riehuis salon soitimilla ja kärsis ihminen kuin luomakunta.

Niin vaino verivaot kenttiin kynti ja rämeet ryvelti se punaviiruun. sen jälkeen astui Nälkä, seuras Synti, yön jälkijoukko sai nyt kiivaan kiiruun.

Niin paljon kaatuneita kankahalla. siin' oli poika noussut isää vastaan, verissä vanhus juoksuhaudan alla, tuoss' äiti sulki syliin sankarlastaan.

Niin vihamies kuin ystäväkin yksin viet' uupuissaankin raivoissansa raastoi, kuin valekuolleet maaten vieretyksin ja huulet kuoltuakin vihaa haastoi.

Ja tuli korppi, haaskan saastasiipi ja yli seudun löyhkän hengen heitti, maahiiri nousi, yössä hukka hiipi, ja muurahainen kaiken kurjan peitti.

Nyt yksin ratsastaja outo mailla, mi aina ampuu varmaan mustaan maaliin, kuningas Kuolo kruunun kultaa vailla pois laukkas laskettuaan surman saaliin.

Mut avaruuden yli astui aamu, jäi taivaan sotajoukot puuntoon pilven, ruhtinas rauhanjalo, heljä haamu päin aurinkoa nosti kultakilven — —

Enkeli liehui valkein sädesiivin kuin Luojan laulu yllä ylistyksen, pois hämärässä ristitieltä hiivin, ja pilvet peitti ihme-ilmestyksen.

Kuin häikäistynä vielä kauan valvoin ja mietin rauhan töitä, sielun sotaa, suon lampi päilyi kajastavin kalvoin, kun kuudan ohensi jo kulta-otaa.

Tää tietää monta suurta sotavuotta, maan vaivaa, nälkää, kansain kamppausta, kun sodittu on tyhjän tähden suotta, taas ihmishenki hakee sovitusta.

Oi, kumma näky, kumma pääsiäinen, oi, koska rauhaan pääsee ihmiskunta, koin kirkas toivontähti yksinäinen vain tietää, mik' on totta, mikä unta! —

Oulunkylässä. 7.4.18.

VARJOJEN KOSTO.

[Gustava Sofia Hjärne, Viaporin upseerin Gustav Hjärnen puoliso, joka v. 1808 vehkeili venäläisten kanssa myötävaikuttaen linnoituksen antautumiseen.]

Ja Hjärnen rouva raivoissaan yöks kammionsa sulki, hän seisahtui ja kuunnellen hän urkki unta uudinten. syyssynkkää yötä, taas kulki, kulki, mut mustin miettein varjo väilyi myötä.

Kakstoista tornin kello löi nyt Viaporin linnan, kun vahtitulta tuijottain hän vaipui ajatuksiin ain. yön häpeäänsä ja raivon rinnan, taas nosti pystyyn petollisen päänsä.

Hän näki aina saman näyn öin ilmestyneen ammoin, ja aavevaunut kuullessaan hän voihki yksin vuoteellaan. — yön naamiaisiin hän katsoi kammoin kuin yhä yltyis juoniin petomaisiin.

Hän näki nuoren ruhtinaan, tuon viekkaan venäläisen, min kanssa kisat, leikit löi ja isänmaansa onnen möi, möi kullan soittoon sen joukon jäisen. mi vielä taistoss' uskoi varmaan voittoon.

Möi Suomen lukon, Viaporin, syin miesten valat väänsi näin pettäin sankar-unelmat. kun kahlehdittiin kanuunat, mies aseen heitti, pois päänsä käänsi ja jäällä itki, kasvot käsiin peitti.

Suupieless' ilme ilkeä hän kuiskaa konnantöistä, hän avaa aarrearkkujaan. hän laskee juudaan rupliaan kuin varas työssä, kun kynttilöistä käy outo kalman katku yössä.

Ja kattokruunu kimmeltää, soi niinkuin vaunut vierii... — hän tanssii helmet hiuksillaan luo käärmekatse-ruhtinaan, ja huntu huiskaa, kuin kuiluun kierii ja korviin kavaluuden kirot kuiskaa.

Ken kolkutti?... Hän kavahtaa kuin salamurha-miestä... Pois kiusaaja... sa aave liet, kai mestattavaks vaimon viet, mi petti maansa...! — Hän huokuu hiestä, taas nauraa, uupuu valhe-unelmaansa.

— »Ma chère... >mon Dieu, o, mon ami!» ... ... »Oi, ruhtinas, ne luulee... — Ens yönä annan avaimen!» — — »Ah, Viaporin arvoinen, ... ma dame, on syynne... yön korvat kuulee... kuin linna antaudun syleilyynne.» —

Hahhaa! Hän nauroi untaan taas. Ken kultavakkaa kilkkaa! — Kai palvelijatar kuuntelee. ja ovi naurain narisee, yön äänet hukkuu. kai piiat pilkkaa... hän tutkii, tokko väki vielä nukkuu.

Hän kätkee kasvot naamioin, yön valkovaippa yllään hän hiipii kantain kynttilää ja piikojansa peljättää kuin tornin aave yökävelyllään, on huulillaan kuin hyinen hornan haave. —

Ei ääntä . .. kadut tyhjät on. hän syytökset voi sietää. yö vait on... kuollut ruhtinas, lie valtijoiden valtijas. vai onko mitään, mi kaikki tietää...? Hän yli Viaporin katsoo itään.

Nyt Harakalta yli jään kuin sotajoukko kulkee, se värjyy, hiipii häpeissään, pui kylmennyttä nyrkkiään, soi portinraudat, yön aaveet sulkee tien hältä, niinkuin aukeis sankar-haudat.

Nyt rappusissa rytisee, soi kiivaat kiroukset, ja kylmät kädet kolkuttaa, hän petoksestaan palkan saa, näin päättyy retki. jo aukee ukset, on tullut tuomion ja tilin hetki...!

Hän lukonkahvaan tarraantuu. Ne tahtoo, tahtoo kostaa! Yön rikoksen ne tumman ties — — on siellä Hjärne, lesken mies, hän murtaa oven ja säilän nostaa, sen verikatsein aikoo pistää poveen:

»Maan portto, kurja nainen, oi, käy, kuule, tykit pauhaa, sä kalliit vihkisanas söit, maan sortajalle maasi möit ja heimon hurmeen, et haudan rauhaa suo vainajille nukkuneille nurmeen.

Kiroten nimes mainitkoot maan äidit, laulut lasten, ei ennen sielus rauhaa saa kuin vieraan vallan murskaa maa, saa vapauden kalliin, valoa vasten maan viiri väikkyy Viaporin valliin!»

»Käy kuoloon, vuotees valmista, käy kuoloon!», huudot kaikaa. »On tappiomme syntis syy!» Hän lattialle lyyhistyy, suu syitä syytää, viel' armon aikaa hän polvin maassa pelokkaana pyytää.

Mut tyhjä nauru vastaan soi, vain oma ääni ilkkuu, jo sammuu kalman kynttilät, niin turhat toiveet häipyvät, kuin helvetistä yön valot vilkkuu jään yli Viaporin pistimistä.

Ken siellä? Taas hän kavahtaa. Oi, Jumalanko haamun hän näki takaa taivahan tai paini kanssa kuoleman? Pois haamu haipui ja alla aamun hän kuollen salin kynnykselle vaipui.

Ja samaan aikaan, kerrotaan, kun ovi murrettihin, yön oudot vaunut vieri pois kuin mustat orhit eessä ois pois pitkin merta, ei tietty, mihin, ja Viaporin yllä välkkyi verta. —

Oulunkylässä 31.3.18.

KIINALAINEN UNI.

Ja Kiinan hallitsija Kuangsu jo kauan nukkui, näki unta, niin viikot, vuodet meni menoaan, myös unessa on suuri valtakunta.

Päämandariinina on Tshing-tshung-sha, on silo miehen revonnaama, tuo keisar'äidin vanha suosikki on ennen muinoin ollut dalai-lama.

Hän leivän, suolan silt' on kieltänyt, vain opiumia hän jakaa, on periaate politiikassaan: ei syntiä tee se, ken aina makaa.

Mut siitä paholainen kiivastui ja käytti kiihoituksen taikaa, hän kansan herätti, se muisti nyt taas vanhain hallitsijain aikaa.

Hän kansan korviin salaa kuiskutti: »Ei keisar' unijuomaa hanki, kas valekuollut on jo keisari, on äitinsä ja viekkaan Tshingin vanki.»

Hän yksin valvoo, yksin vallitsee, hän urkkijoillaan joukot ohjaa, hän vinokkailla mandelsilmillään on tutkiskellut kansansielun pohjaa.

Ja kansa vaelsi nyt Pekingiin: »Miss' on hän, keisarimme suurin, ei täällä enää kukaan unta saa. ja päivä paistaa yli kiinanmuurin.

Me emme vapautta vaadikkaan, on piiskoista jo niskat norjat, mut meille keisarimme näyttäkää, niin oomme taas kuin ennen nöyrät orjat!»

— Tshing väänsi keltaisia käsiään: »On rappiolla kansan kunto!» — Hän herätti sen sairaan keisarin, min sydäntä syö käärme: omatunto.

Luo akkunan Kuang nyt hoipersi, kuin nukke nyökytti hän päätään, ja kansa huusi sekä hurrasi: »oi, katso, vielä keisarimme säätää!

Oi, taivaan poika, nyt me näämme sun, taas matoina me madelkaamme, sun vinot silmäs vielä auki on, siis vielä kauan nukkua me saamme!»

— Mut vuoteellensa kaatui keisari, tuo heikko, hauras poika taivaan, hän sopersi: »Tshing, unijuomaa tuo, taas sydäntäni vanha käärme kaivaa!»

Tshing juoman toi ja puhui, lohdutti: »Sire! Täm' on pahaa unta vainen!» Mut nurkass' seisoo hiljaa hihittäin se vanha koiransilmä paholainen.

Hämeenlinnassa v. 1905.

TAPPOTANTEREELLA.

Ne saapuvat mustissa harsoissaan yli kenttien kuolemantarhaan, yön valkeat vaimot vaiteliaat ne vanheni liian varhaan.

Ne tuutivat tummia tuskiaan, ne kaivavat kuolleitansa, kun varjot kuoleman kenttiä käy ja kun päivä on laskussansa.

Ne kääntävät kasvonsa itään päin ja ne painuvat polvillensa, iät itkien rauhatta rakkaintaan pois siirtyvät suruinensa.

Niin hiljaa ne käy kuin kuolema käy, kun aurinko on niin ankee, veri-yöstä kuin koskaan ei nousta vois sen viimeiset säteet lankee.

Kevättalvella 1917

TULIVUORI JA LAAVA.

Laava:

Sinä olet tuli nuori, minä oon jo kylmä kuori, tunne, joka muuttui mustaksi jääksi.

Tuli:

Kohta puut jo päälläs häilyy, lemmen kukat puissa päilyy, minä olen sydän, sinä luotu pääksi.

Laava:

Minä musta laine, laava, arpeentunut aikain haava, murskaa jo metsä, mi päiväni peittää!

Tuli:

Minä en saa rauhaa, onkaloissain pauhaa, tahdon sinut uudestaan nyt laavaan pohjaan heittää..

Laava:

Nosta minut taasen syliin, syöksykäämme alas kyliin, nostakaamme ilmoille kuoleman kauhu.

Tuli:

Vaikka vielä kerran hyydyt, kohtaloosi, kurja, tyydyt, nouskoon äiti-auringolle uumenehen sauhu.

Laava:

Sinä valkea, minä musta, helvettisi heijastusta taivahan tähdille vielä näyttää.

Tuli:

Nyt jo ma taivaan näen, nyt käyn hävittäen, tulkoon siis loppu, joka kaiken tyhjän täyttää!

MEMENTO!

Oi, kurjat naiset, mi maanne möitte, kun löyhän lempenne sanat söitte, te käärmeenlaiset, ei teillä kurjilla kunniaa, ja vieras teille on synnyinmaa!

Teit' yöhön raastaa maan muukalaiset, ne valhein vannoen syytää saastaa, te irstaat naiset, te käytte pilkasta petoksiin, kuin itse petitte, käyköön niin!

Te käytte teitä yön myrkkymielin ja soperratte nyt vierain kielin; ei harsot peitä, ei ilkka haihduta häpeää, min tahra tarttuen sieluun jää.

Nyt teitä huumaa vain kiilto, keima, jo otsillanne on lutkan leima, on ruumis ruumaa, mi terveet turmellen myrkyttää, kun tauti laajalti leviää!

Kun kantain iestä te jäätte yksin, käy kurjuus kanssanne vieretyksin, ei kunnon miestä, mi liittyis lempenne kohtaloon, te kurjat, hukutte hunninkoon!

Ei harmaat hapset suo teille suojaa, ei teill' oo taivasta, ei oo luojaa, ja lehtolapset teit' inhoo, kiroo ja lokaan lyö, ja haudan peittävi unho, yö!

Oi, häpeäänne, te kurjat naiset, maan portot palkatut, käärmeenlaiset, nyt kohoo päänne, sen minne laskette, tietää ken, kun tulee tuomio viimeinen!

Kevätkesällä 1917.

OMA TUPA, OMA LUPA.

Ne tahtoi mun tupaani tulla maan muukalaiset nuo, sen riemuni tahtoi ne ryöstää, mikä vielä on jäljellä mulla, mikä vapaaksi mieheks mun luo.

Ne tahtoi mun rauhani raastaa yön rosvojoukkoineen, ja vallalla voiman ja vainon ne ois syytäneet seiniini saastaa, tuvan tuominnut taudeilleen.

Kun soitti jo vapausvirsi, tuvan, tyyssijan lemmelle loin, ase käissä mä tunkijan torjun, viel' ei horjunut harjahirsi, vapauttani vartioin!

Poroks polttain ne syöksyisi kotiin, ne hukuttaisi heimon ja maan, ne raiskaisi rakkaimpamme, niin ne sortuvat suuriin sotiin, valon vallat on valveillaan.

Ja Luoja kun rangaisten nostaa käden taivaalle, leimulla lyö, hän sortajat saastaansa suistaa, niin kansojen Herra kostaa, kun täyttyy tuomion työ!

Oulunkylä, kesällä 1917.

TYÖ.

Työ pyhä, puhtain, sä lahja Luojan, ei taakka juhtain vaan työ, mi mieheksi miehen luo, ja elontaistossa toivon tuo, suo sulle suojan!

Työ aateloittaa. ei kilvet, kalvat, työ kaikki voittaa, työ alennuksesta arvoon vie, työ mahdottomaan on murtotie, lyö halut halvat.

Työ erheet estää, työ kansan kerää, työn kunto kestää, kun karut kourat maan moukaroi, työn runsautta kun runo soi. ja henki herää. —

Työ siunaa yösi, ain antaa lohdun, kun päättyi työsi, työasees aatosta kunnioi, sun Luojan valkeus vapaaks loi jo kautta kohdun.

Työ eestä maasi, työ vastus vainon, mi onnes kaasi. työ iloks kaikkien ihmisten, työ ensimmäinen ja viimeinen lyö päältään painon.

Työn sukukunta, maat, ahkeroikaa, työn suurta unta, työn, tahdon tarmolle kunniaa, maan vapautta te valvokaa, työn säkeet soikaa!

Oulunkylä 20.5.17.

SIMSON JA DELILA.

Ja Simsonin Delila kiehtoi huoneessaan, hän piti pyhän miehen päätä polvellaan; — »Oi, miss' on voimas, ilmoita se ilokseni, niin sinun kanssas on mun koko sydämeni!» Niin kuiskas sorja Sorekin Delila ain huulillansa petollinen pila.

Sen yön Delilan syliss' Simson hekumoi ja nukkui, viekas portto hiukset palmikoi näin kostain rakkauden vihan työllä, päämiehet ajoi hältä salaa hiukset yöllä, ja Simson, ennen suurna voimassansa, nyt vangittuna heräs unestansa.

Kahleissa Simson vietiin Gasan vankilaan ja soaistiin, mut hiukset kasvoi uudestaan. hän tuotiin templiin, juhlaan filistealaisten, Delila istui siellä kanssa heimon naisten. Ei Simson tiennyt vielä voimastansa kuin vasta herännyt ois unestansa.

Ja papit käski Simsonin nyt soittamaan, hän pilarien luona seisoi kahleissaan, ja papit lauloi: »kiitos, Dagon, jumalamme, maan hävittäjä Simson on nyt vallassamme!» — »Miss' on nyt voimasi», ilkamoi Delila ain huulillansa petollinen pila.

Delilan äänen kuuli Simson soittaissaan ja templin pilareihin työnsi harteillaan: »Oi, Herra, väkevöitä viattoman verta, lyö vihamiehet, auta mua viime kerta!» Taas suurna Simson seisoi voimassansa, kun kansa ilkkui hänen soittoansa.

»Delila, rakkaus on haihtunut kuin yö, nyt kansalles ja sulle koston hetki lyö, mun möit, mut voiman syytä sittenkään et tiennyt, veit suortuvat, et uskon voimaa vienyt!» Ja kaikki kansa nauroi, myös Delila ain huulillansa petollinen pila.

Nyt Simson nousi, tarttui kahteen pilariin, ja huone kaatui, kansa suistui temppeliin, mut uhrimaljan eteen murskaantui Delila huulilla hyhmettynyt, petollinen pila. Niin pyhä oli Simson voimassansa, löi itse sortuissansa sortajansa.

KYLLIKIN VALITUS.

Kalskutan minä kangastain ja katselen pohjan puoleen, suuri mun sulhoni sotaa käy, vielä ei kotiin kulkevan näy, jäin yksin yöhön ja huoleen.

Kirjailen minä kangastain, luon miekkoja, keihäänpäitä, kultia kuun sekä tähtiä yön, henkeni helmiä talvisen työn, kumu kertoo Pohjolan häitä.

Kankaani häikseni häikäisin, on kirjava kankaani päärme, vuode on kylmä ja koskematon. toinen morsian mielessä on, sydän sillä on syötetty käärme.

Katselen minä kangastain, en selviä silmuni päistä, haaveeni sekoo ja hämmentää, kaipaan kotkaani kiitävää, sotilietoa Lemminkäistä.

Kalskutan minä kangastain, kun neijet ne kisaan kiihtyy, kannel kauniisti kilkattaa, en minä tannerta tanhuta saa, minun mieleni murheissa viihtyy.

Turhaan ma kalskutan kangastain, en näe minä ystävä-ylkää, surren sukkula loimihin lyö, pitkät on puhteet, synkkä on yö, ei varjot vaimoa hylkää.

Kankaani laskos lainehtii, joko soutaa sulhoni merta, ilta jo ruskon loimihin luo, pilviltä virtaa hurmevuo. ja jo niisille vuotaa verta?

Kauhusta kankaani kangistuu, oi, seiso, seiso jo, pirta. elämän rannalla Kaukoni nään, varjossa valkean joutsenen pään, ja tummuu Tuonelan virta!

Kankaani mustuvi muodoltaan, manan aallot huuhtovat hiekkaa, joutsenen joikuvan kuulin kai, Kaukoni kalmalta iskun sai. mut vielä hän mittaa miekkaa.

Katkesi kankaani langanpää. käy vainaiden valkea saatto, loppuiko lempeni laulu jo, sammuiko armas aurinko, oi, auta, taivahan taatto!

PROMETHEUS.

Mun kytkitte kallioon, te julmat jumalat, te taivaan tulessa päilyvät. kuin taivaan tuulet häilyvät. Mut vielä mä elossa oon! — Ma tahdoin taivaanne siirtää sijoiltaan, pois sukunne tahdoin siirtää, tulikirjaimin taivaalle ylitse maan ma tahdoin lankeemuksenne piirtää.

Ma oisin tulenne ryöstänyt. — Oi, huudanko hukkaan yöstä nyt, ma huudan, ma tahdon kostaa, itse itseni tahdon nostaa, taas valkean välkkyväks tahdon maan, ei enää saa nyt olla yötä, mi ihmiskuntaa painaa, on ikivoima myötä, on liekkinne vain lainaa, mut jälleen mä järkytän taivahan tien, ikiajoiksi silloin valkeanne vien, iki-yössä te itse ilkkua saatte, nyt nukkukaatte!

Te vallan kanssanne jaoitte, mut mulle te kahleet taoille, kun näin, mik' on teissä tyhjää ja tuhmaa, ja mik' on ikuisinta, on vieläkin uskoni otsaa ja uhmaa, soi rajoilta riemua rinta, te ette mun tuliani ryöstä, vaikka voitte mun taasen syöstä maan usvain uumenhautaan ja kytkeä mun rautaan. Mut tulta, tulta ei viedä multa, se yössä ja jäässäkin palaa, se astuu auringon alaa, sen hehku huipuilla hohtaa ja katseenne katseena kohtaa. —

Mun henkeni teitä ei pelkää, en köyristä selkää, voi taivaanne hulme hiiltyä, on itsessäni kipinä, mi tyhjät taivahal sytyttäis. vain kaiken kaaos jälkeen jäis, teitä heikko pelkonne estää, vielä voin minä kironne kestää, sillä olenhan jotain kuin tekin kaiken alkujuurta, kuin tekin suurta, en unta, mut sankari sotain: te itse kammotte kostonne työtä, te itse itkette ikuista yötä, mi syöksee valtanne vaivaan ja kaataa taivaan.

Taas taistelen valtanne vääryyttä vastaan, minä katkaisen kahleeni nytkin, iki-intoni mulla on voimana ainoastaan, minä itse itseni kytkin, mut nyt olen vapaa ma valheistain, maa-emolta jättien taian ma sain, avaruuksihin aatos singahtaa, yli taivaiden kaikkeuspiirin taa, ei aatosta riistetä aivoistain, ikihengeltä iäks sen lahjaksi sain, josta osa ma olin ja ketju ma oon, olen aamusta nouseva aurinkoon kuin kotkana kaartaen ylimmän tähden, kun kerran ma leimuten liikkeelle lähden.