Part 2
Mun neroni kapinoi, kuin pitkäisen leimaus soi, tekotemplinne horjuvat pylväät, niin kaatuvat ynseät ylväät, jotka uinuissaan näin unhoitti maan. Eikö kuolo jo korviinne soi, ken tultanne vartijoi? Ken tulenne loi, sit' ei luoda voi. se on alkujen alku, kun viel' oli yö. se on luojansa itse ja luomistyö! Miksei se jo kahleita katko? — Te väistyitte kesken työn, siks täytyy mun tehdä jatko. Ma puhkasen yön ja ma ponnahdan, ma mustan mahtinne paljastan, ma kahleet katkoan ja sieppaan salaman, sen mahtinne muurihin lingon ja myrskyn siivillä singon ylös ylhäisiin taivaisiin, miss' ennenkin taisteltiin iloks maan, iloks ihmislasten ja onnen, ma käyn teitä vasten, minä uuden uskon tuon ja uudet lait minä luon, minä ihminen, jumala minä. Oi, kaikkeuden kaipaus, oi, vapaus, oi, vapaus, ihanuudet ne soivat ijäisinä, minut valosta valheenne esti, jota miljardivuosia kesti. Tilinteon, ajan uuden uksella on nyt hetki tullut tuomion.
Oi, kuulkaa, ette kuulleet te ennenkään tätä tuskaa, mi murtaa nyt kahleet ja jään joka nostaa onnehen oikeuden ja syöksee valtaistuimen, jolla istuu Zeus ja ruhtinoi, mut itseään ei hallita voi. —
Oi, katsokaa, taas ihana on maa. kuin ennen Eedenissä se säihkyy sätehissä. Ma nään sen suuren näyn, ja vapaana ma käyn, ja minne katson, henki heilimöi. ei ihminen nyt enää ikävöi, on peto ystävä, mi äsken löi, maan mato uudeks muodostuu, ja puhuu puu. niin aine henkeen hajoaa, ja kukka sielun saa. on yhtä taivas, maa. kun verho katoaa, lyö esteet altaan ja vie ne valon valtaan.
Te julmat jumalat, te taivaan tulessa päilyvät. kuin taivaan tuulet häilyvät! Joko kuulit siipien suhinaa kun allasi syvällä uinuu maa, suursyyllinen Zeus, yli taivaan käy vapauden valkea koitto, jymyn jyskeessä voimani voitto! Prometheus ma tulen, ma käyn ja te hukutte, kun autuuden kyllyyttä nukutte, voi, teitänne, kuin kulo kulen ja riistän teiltä tulen!
Lammin Kuurikassa syksyllä 1916.
ENTEITÄ.
Maan puoleen korvan kallistan ja kuuntelen, — on niinkuin huokais vanha maa, kun heimot hurmeen vuodattaa, käy eellä enne etäinen. —
Maan puoleen korvan kallistan, ma kuulen sen: jo kopse kaukaa kumajaa, niin vapahtaja ratsastaa, maan vapahtaja valkoinen!
Maan puoleen hurme kallistuu ja liljan luo sen puhtaan lumenloistavan. sen vapauden valkean, mi tuskassamme turvan tuo.
Maan puoleen korvan kallistan ja riemuitsen: iloiten kärsi, isäinmaa, jo taivaanrantaa ratsastaa maan vapahtaja valkoinen!
Huhtikuun alussa 1918.
OI, VAPAA SUOMI.
Oi, vapaa Suomi, oi, kallis maani, jo usko yhtyi mun unelmaani, min lasna näin! Nyt vapaa kantele, soi, sit' ei sortaja kahlita voi, käy, kansani, seppelpäin!
En soita sortoa, soita soimaa, en vainon valtaa, mi kytki voimaa, meit' orjuuttain; nyt aukee alat niin aamunaavat, nyt arpeen hautuvat vanhat haavat, mi vuoti verta ain!
Meit' omat miehemme muille möivät ja omat sudet ne meitä söivät, myös susi sutta syö. mut omat miehet myös kesti sen, mi ain on voittona vapauden, kun täyttyi tilin työ.
Niin sodan, sorron ja surman alla nous tuhatjärvien tasavalta nyt voittamaton, päämäärään suureen sen vie nyt kansojen kuninkaantie, sen alku aamusta on!
Ja Luoja nostaa nyt kansain vaakaa, hän suistaa kaiken, mi meiss' on raakaa, sen nostaa kunniaan, mi meiss' on kuntoa kestävää, ja huuhtoo pois, mik' on pestävää ja tahraa maineen ja maan.
Tää ei oo unta, on täyttä totta, ei Suomi astu nyt auringotta. käy vapaa maa nyt veljesliittohon kansojen ja kantaa kruunua vapauden, mi vaatii ja velvoittaa.
Se tarmon terästä meiltä vaatii, kun kansa itse nyt lait laatii, kun synnyinmaan nyt rikkiraastajat yön yllytyksihin lyö, kun vaikenee vapaana yö. sekasortoon ne sortuvat.
Oi, Vallat, vaalikaa kansain lasta, on vapaa kansamme vapaa vasta kun itsensä voittaa se voi, kun riidat raukee ja rauhan saa ja iskut iskijä unhoittaa, kun voitettu vaikeroi!
Oi, vapaa Suomi, oi, vapaa maani, jo ihme täyttyi mun unelmaani. min lasna näin. sen uskon kansojen Luoja loi, soi, vapaa kantele, soi, käy, Suomeni, seppelpäin!
Oulunkylässä 6.1.1918.
KUNNIAN KORKEA LAULU.
(Omistettu maastakarkoitetuille.)
Kunnia niille, mi saivat kestää vainojen vaivat, tehkäämme kaikki nyt kunniaa!
Vietihin vankilan öihin parhaat pakkotöihin, onko se kunniaks kansan ja maan!
Kunnia niille, mi kaatui, kirous niille, mi paatui kaupiten ystävän kunniaa.
Häpeäpaalujen lautaan piirtyy ne nimet ja hautaan käyvät ne ilman kunniaa!
Ei saa mielin ja määrin vieras valtias väärin pettäen pilkata kunniaa.
Ei saa enään toiste vallan viekas loiste tahrata kansan kunniaa!
Ei saa pakko ja paino mustien voimien vaino surmaten sortaa kunniaa!
Kunnia niille, mi saivat kestää vainojen vaivat, tehkäämme kaikki nyt kunniaa!
LIPPULAULU.
Nyt liehu, lippu leijonan, maan voiman vapaa vaate maan huomenessa hulmukoon, kun täyttyi työ ja aate!
Sun väris rauhaa lietsokoon, ei vainon, vihan tulta, sun vaakunasi välkkyköön kuin Lapin kirkkain kulta!
Maan vaakuna nyt velvoittaa nyt tartu hengen miekkaan, kun kansan kruunu kimmeltää, lyö luotaan vallan viekkaan!
Ei lippu verta vuotaa saa, vaan niinkuin aamunrusko, niin nouskoon hengenhehkussaan, uus aika, uusi usko!
Sua suojaa vallat vakaiset ja Suomen jalopeura, ja ihmiskunnan ihanteet ja kansas suuri seura.
Ja haudoillamme hohtakoon sun väris, voiton viirit, kun eläköötä juhlien soi kaikki ilmapiirit.
Sun merkeissäsi mentäköön nyt uuden taiston teitä, se riemuamme rohkaiskoon, kun murheet murtaa meitä!
Maan oikeutta valvokoon sun nuori lippukuntas, se vapauttas vaalikoon, sun suurta suvun untas.
Sun luokses laulain kulkekoon maa, kansa kaikkialta, kun mustat mahdit lyöty on ja vääryys, väkivalta!
Ejaa, sä lippu leijonan ja vapaa vuosisata, sun kansas kantaa kunniaan, nyt tehkää kunniata!
PUNAINEN YÖ.
Yön kammo kaartaa mun akkunaani. — Taas veren vallalla vaino saartaa, käy kautta maani.
Ma kuulen yöstä, kun avaan uksen, taas kaiun kaamean verityöstä, yön laukauksen. — — —
Ja pistin väikkyy. käy varjo tiellä. ja hurjan hurtan kyyn silmät säikkyy kuin verta vielä;
Ja hepo laukkaa pois kauas jostain, taas sala-ampujan pyssy paukkaa sen maasta nostain. —
Oi, konnan työnä maa verta vuoti! Oi, sano, rauta, nyt minä yönä käy minuun luoti! — — —
Oulunkylässä 29.1.1918.
HAKKAA PÄÄLLE!
Hakkaa päälle, pohjan poika, puukollasi päihin lyö, yltä, alta hyökkää, heitä vierasvalta rajan taa ja täytä työ!
Iske, että tanner tärskyy, että kalman kalpa soi, tuho torju, meidän mies ei hurttaa horju, meit' ei vieras voittaa voi!
Hakkaa päälle, anna tulla, raisut rivit rynnätkää, ryssäin saasta iäks itään syöskää maasta, ettei jälkeäkään jää!
Vilppulan ja Raudun urhot, karskit kempit Pohjanmaan, Hämeen hurjat lyökää kavaltajat kurjat, että kaikuu kautta maan!
Hakkaa päälle, pohjan poika, hakkaa maahan muiston ties kuinka kestäin, ylivoimain vaarat estäin voitti sorron Suomen mies!
Hakkaa päälle, pohjan poika, kaikki murra, maahan lyö, hakkaa, hakkaa eestä Suomen rauhan rakkaan vuosisatain suurin työ!
Oulunkylä 17.5.18.
JAKOBIN PAINI.
Läks poika taaton tuvasta päin laajaa Pohjanmaata kuin muinoin Suomen sotilas läks taistoon, taatan taata.
»Oi, kurja poika!» kirot soi, »nyt nostat kilven nurjan maan, kansan voimaa vastahan, siks vannon vihan hurjan!»
»Nyt vieras kansaa kiihoittaa, siks, isä, taistoon lähden, maan oikeuden onneksi, maan vapauden tähden!»
Maa Vilppulassa voiton sai, jo oli taisto laannut, kaks miestä yössä kamppaili, on isku iskun saanut.
Ne käy kuin karhut kamppailuun, kuin uros suojaa lastaan, kaks suomalaista sitkeää, mies omaa isää vastaan.
Soi sama sota suonissaan, yks veri yhteen vuotaa, ne syöksyvät kuin syleilyyn, taas lyö ja heittää luotaan.
Ne iskee Jakob-painiaan kuin vasten Jumalaansa, niin kaatua ja kuolla voi työn eestä, eestä maansa. — — — — — — — — — —
Yö vapauden vaikeni: — »Ken oot... et voimaas säästä?» — — »En... ennenkuin sa siunaat mun, sua, poikani, en päästä!
Ma Kainin turhan taiston näin, päämiehet petti, kurjat, maan omaa verta vastahan on nousseet kilvet nurjat!
On vapahdettu sieluni, maan miehet viety' harhaan, näin osan omaa itseäin, näin sielus palon parhaan!
Ma aseen lasken, auraan käyn, nyt työtä huutaa maamme, nyt veljet voittoon yhtykööt päin vanhaa vainojaamme!
Tää suuri päivä siunatkoon maan suvun sovinnotta, näin rauhan löin kun rynnätään, ei meitä kukaan voita!»
Nuor' urhon silmä säteili nyt alla aamuruskon, hän isän syliin syöksyen sai niinkuin uuden uskon.
Ja isä itki iloissaan pois vihan hirmunhäivän, kuin pojan sankarsyntymää niin siunas hän sen päivän.
24.4.18.
POIS VIERAS VALTA
Viel' on kuin musta varjo yön lankeisi tielle vapauden ja kautta kuolon, tumman työn ne tahtois surmaan suistaa sen.
Viel' öiset mustat mahdit saa rantaimme rauhaa rikkoa, yön muukalaiset mellastaa ja takoo meille kahleita.
Viel' on kuin sorron soitto sois, pääkalloliput liehuu öin, maan tavoin taikka maasta pois kyyn kansa kirouksen töin!
Nyt pimeet pataljoonat voi maan kodit ryöstää raivoissaan, maan nuoret neitseet vaikeroi, ja idän taudit tahraa maan.
Suukapuloin ne tukkis suut, ne isät, lapset tyrmään tois, ne nostais meille hirsipuut, maan murhaajat maan päältä pois!
Ne maassa mässää, juo ja syö kuin maamme porton pirtti ois. maan tavoin taikka maahansa ne menköön meidän maasta pois!
Viel' urhot astuu aseissaan, ei vaino maamme voimaa vie, kun Pohjan kansa ryntää vaan, ei estä mikään mahti, tie!
Käy taistoon sarja sankarten, ken meidän muurit murtaa vois, pois sutten suku saastainen, pois vieras väkivalta, pois!
Oulunkylä, tammik. alussa 1918.
PÄÄMIEHILLE.
Päämiehet, kavaltajat kurjat, valat vannoen vastatkaa, soi korviinne huudot hurjat, teitä syyttävi sorrettu maa!
Te johditte joukkonne harhaan, veli veljeä vainoten lyö, sota suistavi parven parhaan, veriuhri on Kainin työ.
Te veitte sen taistohon turhaan, oman valtanne voitoksi vain, tie käy nyt ryöstöön ja murhaan ohi oikeuden sekä lain.
Vihamiehen aseilla veitte te valkean vapauden, vihamiehen lahjoilla teitte sen orjaksi sortajien.
Päämiehet, maanne te möitte idän juudaanpenninkiin, sydäniskun te rintaamme löitte, valon vartijat vangittiin.
Maa huutaa ja nälkähän nääntyy, vihan vaivoissa vaikeroi, ase ostettu vastaanne kääntyy, omat orjanne nostaa sen voi.
Pahan palkkanne saatte te nostaa tilityksessä tuomion yön, omat joukkonne johtonne kostaa, oman kansanne kuolemantyön.
Päämiehet, te maan punatsaarit. vapaus yhä voittava on, on palkkanne petturin paarit ja kuolema kunniaton!
Oulunkylä, helmik. 1918.
KALMAN KENTÄLLÄ.
Ken kalmankenttää kulkee, kun päättyi taiston työ? Mies maassa silmän sulkee ylt'ympärillä yö. —
Käy ristinsisko yöstä, yön hurmahenkinen, ja atulansa vyöstä hän vetää väijyen.
Hän joukkojansa johti ja ryssät pakoon löi. kun armas pettää tohti ja kalliit sanat söi.
Mies surmas muukalaisen mi leikiks lemmen löi, siks kosto valtaa naisen, hän etsii, epäröi. —
Mies horroksista havaa, ken armas astuu luo —, kuin varjo viitan avaa ja haavaan siteen suo?
Ei! Hurjat silmät hohtaa nyt häntä vastaan vain, niin katse katseen kohtaa, kaks voimaa vastakkain.
— »Sä täällä kanssa ristin — näin päättyi tänne ties, on turvas punapistin. oon vankis», virkkoi mies.
— »On palkka pantu päästä, päämiestä sua ma hain, en vihollista säästä, kuin lemmin, vihaan vain.
On kunniani kostaa työt viekkaat valkoisten, maan verivaate nostaa, käy voima voittaen!»
— »Kun toinnun, taistoon lähden, mua päästä pakohon, mua säästä kansan tähden, se suurin voittos on!»
— »En säästä, en sua auta, nyt täyttyy turman työ, meitä eroittaa nyt hauta, nyt viime hetkes lyö!»
Ja porton katse kiiltää, hän tarttuu atulaan, ja valtasuonen viiltää hän hengenhurmassaan.
Mies kuollen katsoi tähtiin, pois sammui sankari, mut konnan työ se nähtiin, ja pyssy pamahti.
Ja neidon rintaan luoti lens yöstä singahtain, niin veret yhteen vuoti syyt, surmat sovittain.
Yötulet tuikki jostain, ja tähti lensi pois, kuin taivas teon kostain niin sallinut sen ois.
Huhtik. 1918.
HÄMEEN-RYKMENTIN MARSSI.
Taistohon vastaan valtoja halpoja käymme ja kannamme kirkkaita kalpoja.
Maatamme puoltain, kun aika on ankarin. Hämeestä huudamme sarkaisen sankarin.
Kynnämme kuoleman kenttien sarkoja, jääkärijoukossa ei ole arkoja.
Raisu on katseemme, jäämit on jäykkiä, meit' ei voi pelkurit pelvosta näykkiä.
Auroilta astumme, ryskävät rautamme, taistelun tanner on haaveiden-hautamme.
Aunuksen. Kuolan me vapaaksi saatamme, rajoilta rajoille varjellen maatamme.
Riemuten riennämme surmien soittohon, miehestä mieheen ja voitosta voittohon!
Valkean Suomen vapaus on huolemme, Suomemme puolesta kaatuen kuolemme!
17.5.18.
VELTON VANJAN SODANKÄYNTI.
Sankariruno.
Ja veltto Vanja, kerskusuu, läks Saksan suuriin sotiin, niin astui poika Puolaa päin, jäi kylvämättä kentät näin, jäi musta mutsi kotiin. —
Hän vannoi valat mamkalleen ja ryssän russakoita toi tuomisina rensseliin kuin marssis suoraan Perliiniin nyt syömään makkaroita.
Ei syönyt koskaan makkaraa, ei nähnyt saksanmiestä. hän tappoi aikaa, tappoi täin, joi, mässäili ja paisui näin ja taisi suuta piestä.
Hän Puolanmaassa mellakoi, niin surmas kerran porsaan, ja iski halki kaalinpään kuin Don Quijote myllyjään ja ampui ohi sorsaan.
Niin tsuhnain maahan muutti hän, nyt sota-onni koitti, nyt viimeinkin hän voiton sai. hän sotasaaliks Fiian »nai», myös varustukset voitti.
Nyt oli miestä mielestään, kun välkkyi vyöllä piikki, hän kruunun kassat jakaa ties, tavaaritsa, svapoodan mies ja potra polseviikki.
Möi limppujaan ja lamppujaan. niin kihlat, kullat osti, ja muutti mieltä joka yö, ei maistunut nyt mikään työ, siks suuren sodan nosti
hän vastaan koko maailmaa ja anarkistiks muuttui, hän ryösti puodit, varkain vei. ja ampui ilmaan, hyppi, hei, ja syyttömille suuttui.
Hän veljeili ja vehkeili ja vaihtoi viinaa limppuun, hän hylkäs Fiian, muita nai, mut Vilppulassa selkään sai, kun hyökkäs Suomen kimppuun.
Hän pötki pyhään Venäjään ja jätti Fiia Laineen, myös pienen pantin lemmestään ja naisten itkut mennessään ja suuren sotamaineen.
Nyt Vanja paahtui pankollaan, löi harvat hampaat naulaan ja Fiiaa muisti murheissaan, mut ennenkuin sen arvaskaan lens Fiia Vanjan kaulaan.
Mut mutsi leipäluudallaan nyt ajoi Fiian yöhön ja Vanja auttoi armastaan, nyt selkään sai hän vuorostaan ja työnnettihin työhön.
Nyt Vanja kylää kyyryilee. juo krouvin kurjaa votkaa, hän näyttää verinaarmujaan ja kerskaa Saksan-voitoistaan ja kehuu Vennään kotkaa. —
MORITURI TE SALUTANT!
Punapyövelit raivoten ratsastaa: — »ei valkeat vangit armoa saa! ken ei taistoon käy, saa tuomion! — Ken taistohon käy, myös kuoleman on!» — »Likemmäks, sua. Jumala, turvasi tuo, apu ainoa, armosi suo!»
Niin vangit ne veisaten vaikeroi, ei ykskään käskyä täyttää voi, punaportot vuoteilta kiljahtaa: — »alas armotta laulajat laukaiskaa!» »Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo, apu ainoa armosi suo!»
Kädet taivasta kohden ja polvistuen ne avaa rintansa luodeillen, kun yhteislaukaus turman toi, vain voimakkaampana virtensä soi: Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo. apu ainoa, armosi suo!
— »Päämiehet, te aseenne laskekaa, työn kostaa taivas ja syntymämaa, vapauttamme ette te murtaa voi, on kanssamme Hän, joka kansat loi! Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo. apu ainoa, armosi suo!»
Punapyövelit vain yhä raivostuu: »siks kunnes on vaijennu! viimeinen suu, ei armoa anneta, ampukaa, niin vapaan matkan ne taivaaseen saa!» Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo, apu ainoa, armosi suo!
Ne untensa uhreina kaatuvat näin, käy kirkastettuina kuoloa päin, niiden keskellä Jumalan henki jo käy: tykit metsistä jyskää, mut tulta ei näy. Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo, apu ainoa, armosi suo!
Likemmäks pyhä liekkisi leimuva on, sodan Herra, sa voittaja voittamaton, vapauttaen saavut ja vapaa on maa, nyt porttinne korkeiksi kohottakaa! Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo. apu ainoa, armosi suo!
24.4.18.
SAAPUVILLE SANKAREILLE.
Soikaa rohkeasti riemun kellot saapuville sankareille, jotka edestä maan astuvat ankarat askeltaan taistelun tantereille!
Soikaa suruisesti sielukellot surmatuille sankareille, jotka edestä maan kaatuivat suorina seisaallaan ja astuivat tuonelan teille!
Soikaa rauhan rakkaat kellot Suomen suuren sankareille, jotka edestä maan kruunaten kuntomme kunniaan toi valkean vapauden meille!
Oulunkylä, tammik. 1918.
SOTASÄKEITÄ.
Soi, soi, ja sota soittaa. jo kaukaa kumu kunnahilta kaupunkia kulkee! Ken kunnialla kaatuu, ken seppeleensä voittaa, nyt valkeuden voima käy, kun kempit ketjun sulkee, nyt eespäin, eespäin eestä isäinmaan. nyt kamppaillaan. ei sankarit väistyä saa, kun kutsuu isänmaa.
Käy taistelu jo tieltä, ma kuulen ukkospauhun paukkeen, tykkein jylhän jyskeen. saa punaryssät kuulla nyt suoraa suomenkieltä, kuin hammasraudan ruskeen ja kuularuiskun ryskeen. Eespäin. Suomen onni ratkaistaan. nyt katkaistaan maan vaino vuosisatainen ja sortovalta sen!
Pau! Yli kaltoin vinkuu nyt kranaatti ja kajahdellen kalliolle raiskaa, pään ohi viuhkaa luoti ja vihan siivin sinkuu, maa vonkuu, vinkuu, tulta lyö ja kaikki mäet mäiskää. Nyt rivit suoraan, kaikki rynnätkää, niin taisto tää maan vapahdukseen vie, ja yhtyy ystävän tie!
Taas jymähtäen jyskää, käy kaupungista yli tehtaan ruudin kuuma sauhu ja jossain palaa torni ja raunioiksi ryskää, päämiehet, palkkapetturit lyö kurja pakokauhu... Käy isäinmaasi eestä eteenpäin, käy voittoon näin sä taiston, tasavallan mies: maa tietää työs ja ties!
Ja viesti kauas kantaa: jo käydään katutaisteluita, kasarmeista paukkaa, ne kellareista ampuu, lyö kuulat laivarantaa, yönaiset huutaa, rosvot riehuu, panssar'autot laukkaa, jo aukee pakkoportit vankilain, ja vainoojain maan roistovalta voimaton nyt murrettu on!
Lyö liekki kontuun, kotiin, vie vuotten vaivat, kaikki, mik' on mulle kallehinta, kun vapaa vain on maani, mi syöstiin veljessotiin, kuin pistinmuuriks, nuorukainen, nosta nuori rinta, maankavaltajat täytyy kukistaa. ei enään saa maa verta vuotaa veljien, käy loppuun taistellen!
— — Jo maininkina pauhaa yön pauke, taiston tantereelt' on tykkein laulu laannut, maa hengittää, maan huoneet ne huokaa vanhaa rauhaa. maan puissa lintuin liverrys on uuden soinnun saanut. Kaks pamausta ihmeen ilmoittaa: iloitse, maa: pääkaupunki on valkoisten ja varma voitto sen!
Taas päivä kultaa ruskon, maat masennetut, harjut hartaan, pyhän hohdon saavat. saa kaikki kirkastuksen, saa kaikki uuden uskon, kun viha vaihtuu, arpeentuvat veljesvainon haavat, viel' eespäin, eespäin eestä isäin maan. me kamppaillaan. ei väistyä ennen saa kuin on vapaa koko maa!
Pommituksen aikana Oulunkylässä, 13.4.18.
TYÖN LAULU.
1.
Lyövät tulta pohjanpielet, kaikki vallat vapisee, yössä yltää leimukielet, pitkäisen jyrinä jylisee, laakson pirtit pimenee, on kuin oltaisi tuomiolla, ollako vai eikö olla, onko hetki viimeinen, tullut turma ihmisten!?
Onko jo oikeus valkea vainaa, kansojen kohtalo kaikkia painaa, tuomittu vuossatavalheiden vaivaan. Luojasta langennut, hylkimä taivaan? Onko jo tullut tuskan yö. loppunut tahto ja työ, työ ilo ihmisen parhain ja puhtain taakkana julmana juhtain, yönkö sodat sadot korjaa kasvattaen kurjaa orjaa? Pilvihin piirtyy kuin Jumalan haamu, Kaukaa jo koittaa kaikkeuden aamu. —
Aurinko herää, säteinä Luoja kansansa kerää kohti lämmön lähtökohtaa, korvesta sen kotiin johtaa, puhkaisee pimeän yön, alkaa uuden luomistyön.
2.
Vaieten jo tykit pauhaa, taivaanrantaa kiertää koi, torvet toitottavat rauhaa, kaikki kirkonkellot soi. Siintää sovituksen kaaret, välkkyy virrat, järvet, saaret, kirkkautta kaikkialla vuorilla ja laakson alla. Jalopeuraliput liehuu, kosket kiehuu, kansa kulkee seppelpäin, kuokat, kirveet kimmeltäin, yllä säihkyy sätehet, maahan painuu pistimet, äidit nostaa lapsiaan, hurrataan! Tehdään työtä, kilpakiistaa, nuoret nauraa. jäykät miehet vääntää auraa, surman keto kantaa riistaa, mikä huokui hurmeen hukkaa, verestä nyt nostaa kukkaa, täyttymyksen tähkäpäät heiluu, soi nyt elon häät!
Vihollisen niinkuin veikon, kansa nostaa kansan heikon, kaikki laukee, vankeuden portit aukee, pelko piilee, ei oo paulaa. vapaa, suuri meri laulaa, satamassa souvit hyörii, juntat jyskää, pyörät pyörii, vonkuu vapaan voiman pauhu, käy kuin uhri tehtaan sauhu, kuuluu jyske jättikoneen, syttyy säde silmään moneen, toivo kaikki kirkastaa, on kuin syntyis uusi maa, uusi aika, uusi kansa suuret synnyt sielussansa, joka Luojaan, lakiin luottaa, tahtoo itse työnsä tuottaa omin tahdoin, omin tarmoin, eikä enää vieraan armoin.
Laskee merta meidän laivat, purjeisiin kun tuulta saivat kiittäin kodin haltijoita, kiitää maiden markkinoita, omin lunnain, omin leimoin, omin voimin, omin heimoin vieroksuen vieraan lainaa, vailla velkaa, joka painaa, hyvin töin yön kostot kostain, heimon hyveet kuntoon nostain, luoden suurta suvun taikaa, uuden kansan kulta-aikaa, jolloin yhtyy henki, aine, kiitää muiston maita maine, hengen hehkut, ajatukset, suuren sielun saavutukset sävelsiivin, loitsuin, lauluin, siveltimin, taltoin, tauluin, julistain näin Pohjan ponnen, kodin työn ja kodin onnen, käy nyt liittoon työ ja sana vankkumatta voittajana, vapaa maa ja vapaa kansa kunniassa kulkeissansa, eessä elon riemuretki, oman luonteen luomishetki, kauniin kohtalonsa suoma, oman Luojan oma luoma.
3.
Takokaa, takokaa valoa yöhön, valakaa ja valvokaa, työhön, työhön! Nouskaa alta pimeen paineen, sorvaamme nyt sieluks aineen, lieskaan miekat, keihäät, peitset nouskoot aurat, vuoluveitset! Kuularuiskut, tykit hiiluun, kurjat kuulat mustaan miiluun, ahjo antaa ankkurit, rauhan riemuvankkurit, kynät, harpit, sähköneulat, kodin kihlat, soljet, seulat, hengen aseet hengen töihin, aineen aseet miesten vöihin!
Rakentakaa, rakentakaa ihmisyyden templin muuri uskollamme vuoret siirtäin, harjahirret pilviin piirtäin, syvään synnyinmaahan juuri, kalliolla korkealla itse Luojan katseen alla, jonka alta vanha valta syöksyy soraan!
Kylväkää, kylväkää terve siemen rautamultaan noustaksensa päivän kultaan, kanssa oraan onness' itse heilimöikää, karaistukaa kautta kadon, siunatessa syksyn sadon seppelöikää nuoret päänne!
Takokaa, takokaa voimaa vuosisatain taa, hiiltä tuokaa, tulipiirros pilviin luokaa, tuki, turva elämäänne, usko uhkaan. ummehtuneet taudit tuhkaan, ahjoon kaikki katinkulta, mik' on valheen virvatulta!
Vapautta, vapautta, valppautta, valkeutta, huutaa hengen hehku yöhön, työhön, työhön! Paisu, palje, sorvit soikaa, moukaroikaa, iskekää, iskekää, että taivaat tärähtää vuoren vankkaa alasinta! Ikuisesti ihmisrinta valon töihin vaistot vaatii, ikilujat lait laatii, tulipatsaat kauas hohtaa, itsensä kun kansa kohtaa, nousee sodan, sorron alta Suomen vapaa tasavalta!
Takokaa, takokaa, vannokaa ja valvokaa! Vannokaa, ettei saa enään vieraat vallat estää, itse maamme mahdin loimme ankeen ajan iskut kestää, vapaina me elää voimme, vapaina me käymme hautaan; kun me oomme musta multa, lapset takoo uutta tulta, tahdon terää, rinnan rautaa, uutta päivää, tuhat yötä, uutta unta, uutta työtä, uutta kansaa, uutta maata, jok' ei koskaan kuolla saata!
Takokaa, takokaa valoa yöhön, vartijat, te valvokaa, työhön, työhön, ainiaan eestä suuren synnyinmaan!
Huhtik. 1918.
JUHANNUS.
1.
Nyt juhannuksen taivas korkeana kaartaa ja syvälle sen kuva järven pintaan päilyy. juhannuskukat tuoksuu kartanoilla, ruiskorret vainioilla hiljaa häilyy, käy lämmin tuuli niinkuin äidin henkäys, maa-emon loppumaton sydänlempeys.
Ja kuule, kuinka riemusta nyt täyttyy rinta, soi kankahilla käen kukku, lempi iltarastaan. kun ihmisäänet piirilauluin liitää laaksosta kajahtaen vuorta vastaan. miss' iloliekit korkealle loimuaa, niin laulun nuori voima valoon vaeltaa.
Maa viherjöi ja kaikki puut käy täyteen kukkaan, maan voima rakkahasti kauniin kasvun kantaa, maa aina altis, koruton ja karu, myös vaatii työtä, maa se leivän antaa, se kevään kimmeltäissä päältään roudan luo, saa taivaan sateen, poudan, syksyn sadon suo.
Nyt juhannuksen taivas korkeana kaartaa, ja päivä kallistuu jo mailleen seutuvilla, mut valo viipyy, viihtyy kukkuloilla, on leppoisa ja tyyni suvi-ilta, kuin vetten yllä suven henki uinuais. pian auringon taas nousevan se ennustais.
Ja on kuin jälkisoinnut yöhön hiljaa haihtuis taas lähestyissä kaiken lämmön lähtökohtaa, kuin syventynyt oisi ihmissävel, kun varjot väistyi, taasen päivä hohtaa, kun aamu voimakkaana valaa ruskoaan, luo kaikkeen kauneutta, suurta uskoaan.
2.
Nyt kummutkohon laulun lähtehet. kun kesän kukkeutta uhkuu maa. kun siihen lankee taivaan sätehet, ja kun sen voimaa sade virvoittaa!
Nyt tulkoot suuret tunteet tulvillaan, kun kohisevat raikkaat koskensuut, nyt tulkoot muistot tuoden toivojaan, kun ihanina seisoo vihreet puut!
Niin käy nyt, nuori laulu, läikkymään kuin tuuli yli meren, vihreen puun, luo taivas lähteensilmään väikkymään, vie, laulu, voimas elon kamppailuun!
Niin kummutkaa te, kevään hettehet, te laulun ilopuut, te sohiskaa. te käykää korkeina, te miettehet, te kosket, kumartaen kohiskaa!
Niin nouskoon laulu kauas kulkien, maat, metsät, saaret, sinijärvein veet, maan kaiken kaihon syliin sulkien, se sulattakoon surun kyyneleet!
Kuin luja lohtu, niin se säilyköön työn, elon toimet, taistot kirkastain, se sielun pohjaan iäks päilyköön kuin päivä suuren suvisunnuntain!
Se uuden uskon työhön valakoon yön, tuskan jälkeen aikaan parempaan, kuin juhannuksen liekki palakoon se voiton valona nyt vuorellaan.
Ja kaikukoot nyt laulutantereet ain pilviin korkeimpiin ja kirkkaimpiin, sen kuulkoot metsät, meret, mantereet, puut, kivet sointukohot säveliin!
Nyt kasvamahan paljaat kalliot, suot erämaat se laihoiks loihtikoon, se haihduttakoon hallan turmiot, se vieköön sukukunnat sovintoon!
Niin soi nyt, nuorten nuori sävel soi, te nuoret rinnat riemuin paisukaa, te siskot, veljet, naiset, miehet, oi. te kuulkaa kuinka laulu siivet saa!
Soi laulu, iloks kaikkein ihmisten, sen kuulkoon kaikki kansa, kaikki maa, se luokoon suureks joka sydämen, soi, laulu, ihmiskunnan kunniaa!
SAKARI TOPELIUS.
Satavuotis-mulstoruno.
Mä nään, mä nään sen vanhan kaupungin, min rantaan uljas Pohjanlahti läikkyy, nään valkeen talon, vinttikamarin, min ikkunoihin iltapäivä väikkyy.
Siell' istuu nuorukainen haaveissaan, kun laulaa koko laaja luomakunta, kun enkelit lois Heljää harppuaan, niin nuorukainen näkee suurta unta.
On lämmin katse kuin vain lähteen on, kuin lapsen vielä hennoin, hellin mielin, sees henki heimoa on auringon, ja sielu soittaa suurin sfeerein kielin.
Käy mielikuvat kultakulkuaan, hän avokatseen avaruuteen siirtää, haltijat soittaa hälle satujaan, historian hengetär työt urhoin piirtää.
Mit' uneksuu hän yksin mietteissään? Maan, karun kansan kohtaloita, hän näkee kauas, kaiken määrän pään, hän tutkii, luo ja loihtii tarinoita.
Hän näkee suuren lumikuninkaan, sen ihmesormuksen, mi kohtaloihin loi syyt ja seuraukset kierrollaan, ja johti sankareita sovintoihin.
Hän näkee Suomen suvun sodissaan, sen hurme huutaa, rukoilevi rauhaa, kun mustat munkit manaa messujaan, ja kuolon kenttää käyrät torvet raikaa.
Hakkapeliittain hurjat huudot soi kuin kiivas kohu Oulunkosken laineen, niin henki nuorukaista haltioi, hän näkee maansa vaiheet, vaivat, maineen.
Hän runoratsuin kauas kannustaa, hän lapsensielussansa kammoo verta, niin kaukaa siintää sadun ihmemaa, min prinsessa öin katsoo Kypron merta.
Mut ullakolla tontut teutaroi. vöin kanervaiset käpykruunut hohtaa, ne korviin jotain kummaa tarinoi, ne talvi-iltain ihmemaahan johtaa.
Hän tähtein suosikki ja lapsi maan nyt näkee koivun yllä tähden uuden, se tähti Suomen on, mi loistollaan luo yli maailmoiden ihanuuden.
Se tähti valon on ja vapauden, kuin Luojan katse avaruuden alla, hän mittaa kohtaloita kansojen: on Suomi vapaa, vahva tasavalta.
Hän kohoo, kasvaa, katse kirkastuu, yön näky suuren sielun haltioittaa, sin' yönä kukkii maailmojen puu, ja onnen oksan nuori Suomi voittaa!
— »On meri meidän, joka yhdistää maapallon ääriin, kauas kantaa, uus' usko ennustaa maan elämää, ei esteitä, ei rajoillamme rantaa!»
Niin lausuu hän ja kanneltansa lyö kuin tietäjä, »me maksoimme jo veron elämän jumalille, vaikenee jo yö, maa kerran kasvattaa sen suuren neron
mi hengenhehkullaan ja voimallaan luo loiston, lämmön vilun-vainioilleen. maan nuoren nostaa kilpakunniaan, kun veltot kansat riutuu raunioilleen.