Part 2

_Martti Heljo_. Liian pikaisesti lausuttu, Heleena! — Minä huomaan, että sinullakin on pitkä ja vaikea matka kuljettavana siihen heräämiseen, joka aukaisee silmät käsittämään elämän onnettomuudetkin.

_Heleena_. Onko maailmassa liikaa sydämen hyvyyttä ja mielen jaloutta? Enpä luulisi! Miksi siis täytyy poistua ihmisten keskeltä sellaisen, joka rakasti ja tahtoi kaikille hyvää? — (Nojaa turkkeja vasten ja hivelee niitä hiljaa hyväillen.) Parhain sydän ei saanut lakata sykkimästä edes oman kotinsa lämmössä. Sen hehkua tarvittiin sammuttamaan jäinen vesi, ja hyvyyden palkaksi annettiin kamala kuolinkamppailu!

_Martti Heljo_. Voi tapahtua, että Herra vielä ajallisen elämäsi varrella tekee sinulle kyllin selväksi tämänkin sallimuksensa käänteen, hyvä Heleena.

_Heleena_. Sallimus — kohtalo — Jumalan käsi —! — Oi, niin kauniita sanoja, jotka vaativat täydellistä ja sokeata alistuvaisuutta — ainaisia nurkumatointa tyytymistä kuin — kuin koiralla, joka ei kykene eikä tohtisikaan mitään sanoa, vaikka sitä piiskataan ilman syytä ja aihetta. — Tunnoton, hyvin tunnoton on myöskin sallimus — ja kohtalo — ja —

_Martti Heljo_. Ja?

_Miili_ (hiljaa). Leeni rakas —!

_Heleena_. Täti pelkää minun näillä puheillani tekevän suurta syntiä ja kauhistuttavan sinua.

_Martti Heljo_. Sinä uhmaat — ja uhma on syntiä.

_Heleena_. Uhmaanko? Niin, ehkä se on uhmaa, kun en käsitä sitä Jumalan järjestystä, joka vaatii ihmispoloiselta pelkkää sokeutta. Hänelle suotu järki ei siis ole hyvästä!

_Martti Heljo_. Vaivaiset ihmiset ovat järkensä pimittäneet. — Mutta — Jumalalle kiitos — meidänkin pitäjässämme on sellaisia, jotka tässäkin tapauksessa näkevät suuren varoituksen.

_Heleena_ (hiukan kiivaasti). Mitä? Varoituksenko? Kenen silmissä oli Maurin elämä jossakin suhteessa moitteellista?

_Martti Heljo_. Ei moitteellista — eipä tietenkään — ehkä enemmän mallikelpoista -— monen muun rinnalla. Mutta kristitty, jolla on kirkas katse, huomaa niin suurissa kuin pienissä vastoinkäymisissä — omissaan ja lähimmäistensä, Heleena hyvä, — Jumalan osoituksia ja viitteitä.

_Heleena_ (kummastellen). Osoituksia ja viitteitä!

_Martti Heljo_. Ehkä Maurikin maallisen rakkauden onnessa ja alituisessa myötäkäymisessä oli unohtanut, että se kaikki oli vain Korkeimman ajallista armoa? Ehkä unohditte molemmatkin?

_Heleena_. Omituista! Jumalan sanassa opetetaan ihmisiä tekemään hyvää ja antamaan ilman kiitoksen ja palkkion pyydettä — ja kuitenkin Herra itse vaatii pienimmästäkin lahjastaan pelkkää polvilla olemista ja ylistämistä!

_Martti Heljo_. Vähä pilkkaa, Heleena!

_Heleena_. En tiedä mitä teen. Sen vain tiedän, että minä kysyn — kysyn — kysyn — olen kysynyt yötä päivää — yhtämittaa — mutta vastausta minulle ei ole annettu.

_Martti Heljo_. Et ole osannut kysyä rukoillen. Koko elämämmehän tulee olla pelkkää yhtämittaista rukousta. Kaikki muu on toisarvoista. Mutta rukoilemaan täytyy oppia. Sinä et sitä vielä osaa. Ja epäilen, olivatko menestyminen ja onni opettaneet miehellesikään rukoilemisen ihanuutta. Ehkä ne olivat tuoneet tullessaan jotakin muuta — lisää nautinnon halua — —. (Varovasti.) Ethän pahastune, Heleena, jos huomautan — sillä tiedät kai sen itsekin — että olihan onnettomuuteen jokin — kuinka sanoisin — suoranainen syykin!

_Heleena_ (kuin iskun saaneena nopeasti). Mitä sinä tarkoitat?

_Valenti_ (äkkiä koettaen tahallaan keskeyttää). Pastori suo anteeksi, mutta meidän kai jo täytyy valmistautua lähtemään —

(Miili liikahtaa kuin jotakin aikoen)

_Martti Heljo_. Niin todellakin, aika on rientänyt. — Pyydän, ettei talonväki suinkaan enää viivyttele minun tähteni!

_Heleena_ (itsepintaisesti). Mistä suoranaisesta syystä sinä puhut? En minä tiedä mitään.

_Martti Heljo_. Ei taida enää olla paikallaan pidentää tätä keskustelua. Puhutaan joskus toiste — niin, Heleena, joskus toiste —!

_Valenti_ (kuten äsken). Heleena, sanonko vieraille salissa, että saatto voi jo ruveta lähtemään?

_Heleena_ (ei kuule). Mitä ihmeitä! Onko jotakin, mitä minä en tiedä? Tai — tietääkö ehkä joku sellaista, mikä ei ole selvillä minulla?

_Martti Heljo_. Tuskin vain, rakas Heleena. Minä vain mainitsin onnesta ja ilosta, joka voi joskus synnyttää ihmisessä sellaista elämän huolettomuutta, mikä — mikä antaa sijaa nautinnonhalulle.

_Valenti_ (vähän töykeästi). Parasta on, että Heleena nyt alkaa pukeutua. (Miilille.) Laittautukaa kuntoon!

_Heleena_ (kiivaasti). Olkaa vaiti! (Martti Heljolle.) Antaa sijaa nautinnonhalulle! — Tämä on käsittämätöntä!

_Martti Heljo_. Niin — Maurikin kun oli — alkanut maistella väkijuomia — —. Mutta älä nyt pahastu, että siitä on näin tullut mainituksi!

_Heleena_ (hämmästyksen lyömänä). Mauri — väkijuomia! — Ei ikinä!

_Martti Heljo_ (ilmeisesti pahoillaan ja ihmetellen). Mutta —!

_Heleena_ (lujasti). Ei ikinä — ei ikinä!

_Miili_ (kummastuneena hänkin). Emme me milloinkaan — ei kukaan —.

_Martti Heljo_. Kuinka sitten on mahdollista —?

_Heleena_. Mikä — Herran nimessä — mikä mahdollista?

_Martti Heljo_. Että nimismies — minulle itselleni — sanoi poliisikuulustelussa käyneen ilmi —.

_Heleena_ (aivan ymmällä). Minun mieheni — Mauri — väkijuomia! Mikä kurja valhe — ja salattu minulta —!

_Martti Heljo_ (kuin ilmiantoaan katuen, ihmeissään ja hänkin selvyyttä halaten). Luulin Heleenan tietäneen — en osannut ottaa huomioon, ettei Mauri kotonaan — niinkuin neiti — niinkuin Miili sanoi, ettei milloinkaan —. Eikö siis Heleenakaan aviovaimona — ollut koskaan havainnut —?

_Heleena_. Mauriako juopuneena? — En koskaan maailmassa!

_Martti Heljo_. Juopumuksesta — raa'asta ja julkisesta — ei kai ole kysymyskään —.

_Miili_ (vakavasti). Minäkin tiedän, ettei Mauri milloinkaan maistanut pisaraakaan.

_Martti Heljo_. Minulle kerrottiin myöskin, että Heleena itse pyysi nimismiestä pitämään kuulustelun — toimittamaan tapauksesta tutkimuksen —.

_Heleena_ (katkeamattomassa mielenjännityksessä tähyillen vuoroon kutakin, mutta varsinkin aina väliin Valentia). Niin — niin minä pyysin —.

_Miili_. Minäkin olin siellä.

_Martti Heljo_. Kuinka omituista! — Eikö sitten Heleena — eikö Miili-neitikään —?

_Heleena_. Annoimme nimismiehelle tapahtumaa koskevat tietomme kukin erikseen. Vuoromme perään olimme kansliassa, ja hän teki kaikesta pöytäkirjan. (Hänen tähyilynsä käy yhä huomattavammaksi, kiintyen vähitellen pelkästään Valentiin.) Kuka — kuka on mennyt nimismiehelle sanomaan sellaista?

_Miili_ (lempeästi). Minä puolestani en tiennyt kertoa juuri mitään. Ja kyllä nimismies todellakin kysyi, olinko kuullut, että Mauri joskus ryyppäsi. Mutta minä tietysti vastasin kieltävästi ja oikein vakuutin, että hän on aina ollut raitis. (Pudistaa huolestuneena päätään.) Mattilan rahtimies ei myöskään ole voinut sellaista sanoa, sillä hän ei ollut pimeässä eroittanut muuta kuin vilaukselta hukkuvan pään. Eikä siellä sitten muita —

(Kääntää katseensa vitkaan Valentiin päin).

_Heleena_ (jonka jäykistynyt katse on kokonaan suuntautunut Valentiin, astuu häntä kohti).

_Valenti_ (kääntyy samassa häneen päin, uhkamielisesti). No niin, Heleena, anna nyt vihan ryöpyn kaatua minun niskaani!

_Heleena_ (suuttumuksesta vavisten). Sinä — te — te — olette valehdellut — onneton — kurja —!

(Kaikki ovat yllätyksen lyömiä).

_Valenti_ (röyhkeän rohkeasti). Vai olen minä valehdellut! Soo'o! Kenelle ja mitä?

_Heleena_ (kuin äsken). Te olette valehdellut nimismiehelle, että — että mieheni oli juopunut sinä iltana, kun le yhdessä putositte jäihin ja — ja hän hukkui.

_Valenti_. Mistä armollinen rouva sen niin varmasti tietää, että minä olen valehdellut?

_Heleena_ (kiihtymyksestä suunnillaan). Enkö sitä tietäisi — te hävytön — säädytön maankiertäjä — kerjäläinen, jonka mieheni säälistä ja armosta otti luokseen!

_Valenti_. Arvoisalle rouvalle olisi parempi — vastaisen varalle — ajoissa hillitä kieltään.

_Heleena_. Teille olisi ollut parempi, että ette olisi ruvennut yrittämäänkään häväistä velivainajanne, minun mieheni tahratonta mainetta. Luuletteko, että teitä kukaan uskoo? Entä mihin te pyritte raakoine valheinanne? No, ehkä sekin pian nähdään!

_Miili_. Heleena — Heleena — voi Herran tähden —!

_Martti Heljo_. Suokaa minun — sallikaa minun, joka vallan tahtomattani olen aikaansaanut tämän kohtauksen — antakaa että —

_Heleena_. Hyvä, että päästään selvyyteen ajoissa — ettei minullakaan jää mitään tietämättä!

_Valenti_. Tältä tiedolta minä puolestani kuitenkin olin aikonut sinua säästää. Ja samaa miellä oli nimismieskin — siitäkin huolimatta, että juuri se asia — totta puhuen — sen onnettomuuden syy oli.

_Heleena_ (kiihtymyksen ja tuskan vallassa). Mitä — mitä — mitä —?

_Martti Heljo_ (hiljaa). Minä tiedän —.

_Miili_ (uskomatta korviaan, pidätetysti). Kuinka tämä voi olla mahdollista —?

_Valenti_. No, vaikka nyt ovatkin jo viimeiset minuutit käsissä, niin kai minä nyt sitten puhun suuni puhtaaksi — jotta kaikki selviää, ennenkuin Mauri kätketään maahan — ja ennenkuin ruumiin siunauksen edellä ehditään heittää minun silmilleni kaikki taivaan ja helvetin väliset haukkumasanat!

_Heleena_ (tukahdutetusti). Puhu — puhu —!

_Valenti_. Olimme joskus ennenkin ottaneet pikku ryyppyjä veljeni kanssa — salavihkaa matkoilla, sen jälkeen kuin hänen hartaista pyynnöistään olin asettunut asumaan tänne Korkeelaan, auttaakseni häntä tukkikauppa-asioissa. Kyllä Mauri muutoin ryyppäämisen konstin jo ennenkin osasi, vaikka hän hyvin taisi peittää jälkensä. Eikä metsä-afääreissä koskaan ilman viinaksia liikuta, sen kaikki tietävät. Ne kaupat eivät suju ilman rasvoja. Ja kaupungin tukkiherrojen seurassa heltyy hyväkin mies, sen voit uskoa sinäkin, Heleena!

_Martti Heljo_. Kyllä se tiedetään, ikävä kyllä!

_Valenti_. Maurin tahdosta minä häntä niissä toimissa neuvoin ja avustin. Meidän piti jatkuvasti niinkuin puulaakissa panna hommaksi vähän yhtä ja toista suurempaakin yritystä — sahaakin suunnittelimme — minä kun olen niissä meiningeissä hyvin perillä.

_Heleena_ (yhtäälle tuijottaen, itsekseen). Mahdotonta — mahdotonta — mahdotonta —!

_Valenti_. Sen minä sanon hyvällä omallatunnolla, ettei Mauri yleensä paljon ottanut ja katsoi aina, että oli vesiselvä kotiin tullessaan. Mutta kuinka sitten silloin sattui — kun palasimme kaupungista ja ajoimme hämärissä jäätä pitkin asemalta kotiin — niin, kai hänellä taisi olla jokunen ryyppy päässään, koska löi tammaa selkään ja virkkoi että: oikaistaanpa kotorantaan suoraan virran alapuolelta. Lisäsi vielä, että mennään samaa kyytiä saunaan kylpemään, niin ei Leeni eivätkä muutkaan huomaa mitään. Mutta karin tällä puolen jää sitten murtui, ja kun oli yllä noinkin paksut nahat niin — — (Osoittaa seinällä riippuvia turkkeja).

_Martti Heljo_. Kyllä sen käsittää.

_Valenti_. Eikä kuulunut apua, vaikka me molemmat huusimme niin paljon kuin jaksoimme. — Kehno ja pelkuri auttaja oli sitten se Mattilan rahtimieskin. Kepeätä pukuani ja voimistelemaan harjaantunutta ruumistani saan kiittää omastakin pelastuksestani.

_Martti Heljo_. Tällä kertaa oli niin säädetty. Toisella kertaa voi olla toisin. Sen vuoksi muistakaa, Valenti, että ne tulet, joita te ette nyt tahdo nähdä, saattavat sammua teillä iäksi. Silloin ei enää mikään apu auta!

_Valenti_ (tahallaan ymmärtämättä, huolettomasti). Taivas oli silloin pilvessä. Tuskin me muutoin olisimme virtaan ajaneetkaan!

_Martti Heljo_ (huokaa raskaasti). Varokaa — varokaa!

_Heleena_ (joka lopen voipuneena on painunut istumaan, karkaa äkkiä ylös, huutaa hyvin kiihtyneenä). Miili-täti — ethän sinä usko —! Martti — älä usko — älkää uskoko —! Hän valehtelee — valehtelee — valehtelee —! Hän on ajanut hevosen avantoon — sinne tyrkännyt — Maurin — tahallaan, roisto — kulkuri — koira — — —!

_Valenti_ (syöksyy äärimmäisen raivon valtaamana häntä kohti). Suus kiinni — perkele —!

_Heleena_. (vaipuu tuolille ja purskahtaa äänekkääseen itkuun).

_Miili_ (rientää hätääntyneenä hänen luokseen). Rakas Leeni — älä — ajattele Herran tähden —! Rakas, rakas lapsi — koeta nyt rauhoittua —!

_Valenti_ (käheästi). Vai — vai roisto — — koira — —!

_Miili_ (hätääntyneenä). Hallitse itsesi, Valenti, — sinun täytyy⁷ käsittää — ei Leeni tiedä, mitä sanoo — hän on sairas — hän ei ymmärrä — Valenti — kuule —!

_Valenti_. Koira —! Peruuta sanasi — jumalauta — peruuta —!

_Martti Heljo_. Pyydän teitä — vainajan muiston nimessä —!

_Valenti_ (kiljaisee). Peruuta!

_Heleena_ (jonka koko ruumis vavahtelee kuin suonenvedossa, koettaa hillitä itkuaan, tavoitellen). Mi- minä — pe-peruutan — —

_Miili_ (hyväillen häntä). Sinä olet hyvin, hyvin sairas — Leeni kulia — —!

_Valenti_ (hillitsee itsensä työläästi ja koettaa päästä tasapainoon).

_Heleena_ (hiukan tyyntyneenä, selvemmin). Minä peruutan —

_Martti Heljo_. Kaikkivaltias Herra Jumala, vuodata armosi niille ja ole pitkämielinen niiden kanssa, joiden tielle sinä olet väkevän valosi langettanut, vaan joille sinun henkesi tulenliekit ovat näkymättömiä ilmestyksiä, niin etteivät heidän sokaistut silmänsä niitä erolta! Kuule minua, Herra Jumala! Suuren rakkautesi tähden, amen.

(Lyhyt hiljaisuus. Herkeäviä nyyhkytyksiä).

_Miili_. Kuulkaa — jo soivat kirkonkellot. Nyt on ruumissaaton lähdettävä. Menkäämme, Heleena! Meillä on kiire.

_Heleena_ (nousee)

_Martti Heljo_. Valmistaudumme siis lähtöön. (Menee ja pukee turkkinsa ylleen).

_Valenti_ (akkunan luona, raoittaen hurstia). Vieraat näkyvätkin jo kokoontuneen pihamaalle. (Palaa akkunan luota. Heleenalle puoli-ääneen.) Saanko siis ottaa ylleni haudalle nuo Mauri-vainajan turkit, kuten oli puhe — kun oma lyhyt ja harmaa talvinuttuni ei oikein sovellu —?

_Heleena_ (hiljaa). Sinä saat ne.

_Valenti_ (katsoo häneen pitkään ja kysyvästi). Tarkoitatko —?

_Heleena_. Mitä minä niillä enää —! Ota vain ne — omiksesi —! (Miilille.) Mennään, Miili-täti —!

_Valenti_ (vähän kummastellen) Kiitos! — Minä menen nyt ensin ulos vähän järjestämään.

(Heleena ja Miili menevät vasemmalle).

_Valenti_ (Martti Heljolle). Pastori on hyvä ja odottaa täällä! Tulen sitten ilmoittamaan.

_Martti Heljo_ (pukeissa, virsikirja kädessä, nyökkää). Hyvä on — kiirehtikää vain!

_Valenti_ (menee perälle).

_Liisu_ (tulee vasemmalta touhuissaan ja melkein juosten. Hänellä on yllään liian avara, jonkun täysikasvaneen naisen musta nuttu ja päässä suuri musta liina. Törmää aivan Heljoa lähelle, pysähtyy, hämmästyy kovin ja niiaa tavattoman syvään.) Pastori! Voi sentäskin voi! Ei Liisu tiennytkään! Itse pastori! Voi sentäskin voi!

_Martti Heljo_ (hyväntahtoisesti). Niin — vallan itse, pikku Liisuseni.

_Liisu_ (kovin riemastuneena, puhuen nopeaan). Liisu toivoi saavansa nähdä pastorin hautausmaalla — ja sitten kirkossa — kun Liisu pääsee saattamaan isäntää taivaaseen. — Eikös pääsekin isäntä varmasti taivaaseen — kun oli aina hyvä — ja otti Liisunkin tänne Korkeelaan? — Ja kohta isäntä sitten siunataan — taivaaseen — ja sitten meidän isäntä on taivaassa — — (ajattelee silmänräpäyksen) — oikein taivaassa — voi sentäskin voi! —

_Martti Heljo_. Niin, taivaassa hän on, pikku Liisu rukka!

_Liisu_. Ja Liisu on ihan joka päivä lukenut siitä pastorin antamasta kirjasta Jeesuksesta. — Ja eikös toimittanutkin pastori Liisun Jeesuksen omaksi —?

_Martti Heljo_ (hymyillen). Toimitinhan minä —!

_Liisu_ (ristii kätensä ja ajattelee taas silmänräpäyksen). Liisukin on oikein Jeesuksen oma — voi sentäskin voi! (Kohottautuu varpaisilleen ja kuiskaa pelokkaasti.) Valenti — (Katselee ympärilleen.) — Valenti-herra ei ole Jeesuksen oma — Liisu tietää — ihan varmasti —.

_Martti Heljo_. Sepä ikävää!

_Liisu_. Liisu näki unen — kaksi unta — kahtena yönä peräkkäin — Liisu näki —

_Martti Heljo_. Mitä Liisu sitten näki?

_Liisu_ (pälyillen ja peljäten, supattaa nopeasti ja pitkin hengenvedoin). Liisu näki — isännän ja Valenti-herran avannossa — Valenti-herra vähän ylempänä jäällä — ja isäntä vallan jään reunalla — isäntä koetti päästä ylös — mutta — Valenti-herra sysäsi — sysäsi isännän kättä — se irtosi — irtosi — — ja isäntä painui alas — painui — sinne jään mustaan suuhun — upposi — — ja suuri valkoinen enkeli lensi siihen — ja katosi siihen mustaan avantoon — ja — ja — Valentin-herra ryömi pois — tänne taloon päin — ja — hänellä oli — koiran pää — — (toistaa kauhuissaan) — koiran pää — —

_Martti Heljo_ (tahtomattaan kiintyen). Sinäpä nyt vallan —!

_Liisu_. Ei Liisu uskalla puhua — muille kuin pastorille — joka toimitti Liisun Jeesuksen omaksi. — Liisu osaa vieläkin laulaa sen laulun, minkä pastori Liisulle opetti — (Aikoo ruveta laulamaan.) Tule Jeesuksen luo — — — (Keskeyttää säikähtyneenä, sillä)

_Valenti_ (tulee samassa peräovesta). Jos pastori nyt sitten tulisi mukaan veisaamaan —! (Huomaa Liisun. Vähän töykeästi.) Mitä sinä täällä teet? Ja mitä sinulla on ylläsi? Aiotko sinäkin tulla hautausmaalle? Siitä ei tule mitään. Sinä saat jäädä kotiin vanhan Marjaanan kanssa taloa vartioimaan.

_Liisu_ (pillahtaa itkemään). Emäntä lupasi —

_Martti Heljo_. Antakaa hänen tulla! Hän pääsee minun reessäni. Hän on yksi minun orvoista suojateistani. Olen toimittanut hänet tänne Korkeelaan.

_Valenti_. Vai niin! Se on eri asia. Tulkoon sitten minun puolestani!

_Liisu_ (mennessään perälle, ikäänkuin uhitellen Valentille, jotta tämä sen kuulisi). Valenti-herra ei ole Jeesuksen oma — ei ole Jeesuksen oma — —! (Menee).

_Martti Heljo_. Hän on pieni vähämielinen raukka! (Menee Liisun jälkeen peräovelle).

_Valenti_ (lähtee sisään vasemmanpuoleiseen huoneeseen, josta palaa heti ja menee hänkin taas ulos peräovesta).

_Heleena_ ja _Miili_ (tulevat vasemmalta päällystamineissaan surupukuisina. Miili taluttaa Heleenaa. He astuvat huoneen poikki ja menevät ulos peräovesta).

_Valenti_ (tulee hetken perästä uudelleen sisään, seisahtuu keskelle lattiaa ja näyttää miettivän jotakin).

(Ulkoa alkaa kuulua virrenveisuu).

_Valenti_ (menee akkunaan, kohottaa hurstin kulmaa ja katselee silmänräpäyksen ajan ulos. Sitten hän kohauttaa harteitaan ja lähtee hitaasti astumaan turkkien luo. Ojentaa kätensä tarttuakseen turkkeihin, mutta juuri siinä hetkessä nämä putoavat lattialle. Astuu pelästyneenä askeleen taapäin ja, jää tuijottamaan permannolla oleviin turkkeihin. Tukahtuneella kiukulla). Saatanan perr — — (Tempaa raivostuneena turkit lattialta, silmää katkennutta kannatinta ja pukee ne sitten kiivaasti ylleen.) Katketkoon —- särkyköön — menköön pirstoiksi — mitä tahansa — sittenkin otan — kaikki — turkit — talot — Heleenan — kaikki tyyni! (Syöksyy ulos).

(Virrenveisua jatkuu).

Väliverho.

TOINEIN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin, edellisessä näytöksessä. Kolme päivää myöhemmin. Akkunaa peittänyt valkoinen hursti on poistettu. Muuten on huoneessa kaikki entisessä järjestyksessä, paitsi että turkit on poissa, naulakosta. Sen sijaan siinä on naisten päällystamineita.

Iltapäivä, vähän ennen hämärtymistä.

_Heleena_ (nytkin mustissaan, mutta toisessa puvussa kuin edellisessä näytöksessä, näyttäen edelleen hyvin vaalakalla ja väsyneeltä, seisoo akkunan luona, kädessään pieni vesikannu kukkien kastelemista varten. Kääntää äkkiä päänsä vasemmanpuoleiseen oveen päin ja katsoo sinne pitkään, mutta kun ei mitään kuulu, alkaa kastella kukkia. Parin silmänräpäyksen perästä kuulee jälleen jotakin ja herkeää työstään).

Miili! (Kovemmin) Miili-täti! (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle ja raoittaa sitä.) Sinäkö siellä ovissa käyt? (Vähän hämmästyneenä.) Mitä sinä nyt? (Havaitsee äkkiä jotakin ja laskee vesikannun läheiselle tuolille. Hiukan pelästyneenä.) Miili-täti — sinä et saa — et saa —! (Aikoo mennä sisään vasemmalle, mutta samassa)

_Miili_ (tulee. Hän on samassa surupuvussa kuin edellisessä näytöksessä. Hyvin lempeästi, kuten tavallisesti). Olen ajatellut, että jospa minä nyt jo sentään vähitellen —

_Heleena_ (kiertää käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vie hänet oikealle istumaan. Istuu hänen viereensä. Melkein hätääntyneenä). Sinä et saa lähteä, täti, — et saa jättää minua vielä! — Älä ollenkaan ryhdy kokoamaan vaatteitasi! — Ei, ei, siitä ei tule mitään! Ei millään ehdolla! Minä en laske sinua! En! Älä luulekaan —! En minä laske — —!

_Miili_. No no —! Katsotaanhan nyt sitten — tuumitaan —!

_Heleena_. Sen asian suhteen me emme tuumi yhtään mitään. — Sinä olet nyt täällä — ja pysyt — ja — sinun täytyy olla! Ymmärrätkö, sinun täytyy —! Minä en voi muuten — minä — en voi — en — en voi olla —!

_Miili_. Leeni kulta — enhän minä nyt tietystikään aio lähteä ihan päätä pahkaa —! Enkä minä missään tapauksessa vielä tänään —. Mutta täytyy sentään vähän katsella ja haalia yhteen kokoon — kun Valentikin mainitsi, että ylihuomenna —

_Heleena_. Mitä ylihuomenna —?

_Miili_. Lähtee talosta hevonen asemalle. Valenti sanoi käyvänsä kaupungissa. Minun sopisi hyvin päästä siinä mukana.

_Heleena_. Ylihuomenna! Sinäkö lähtisit ylihuomenna?

_Miili_. Ajattelehan, että olen ollut kotoa poissa jo täyteen kaksi viikkoa! — Martta on sentään niin tottumaton palvelusväen kanssa — ja isänkin hoitaminen vaatii aikansa sekin — niin että siellä kotona mahtaa olla vähän niin ja näin!

_Heleena_. Saavat ottaa Laineen Rustaavan isän luokse. Hän hoitaa isää hyvin, ja isä tyytyy häneen mainiosti. Muistathan sen! Hän on tottuneempikin kuin Martta. Kyllä minä sen tiedän. Ja Rauhalasta joutaa Elina meille — sinne kotiin — auttamaan Marttaa. Saithan sinä sitäpaitsi vuoden alusta niin hyvän karjatytön, täti! Sinä olet levoton vallan turhaan! Ei sinun ole tarvis minua jättää — ei vielä — rakas täti —!

_Miili_. Niin no — onhan se niinkin — mutta — katsos — muistathan meidän luvanneen Martalle, että minä palaan viimeistään kahden viikon kuluttua. Hän tietysti nyt odottaa.

_Heleena_. Me kirjoitamme hänelle — minä kirjoitan vielä tänään. — Martta on niin reipas ja neuvokas tyttö — ja meillä siellä kotona on kaikki vanhassa hyvässä järjestyksessä — aivan kuin äiti-vainajan aikana — paremmassakin, täti-rakas, sen jälkeen kuin isä sai sinne sinut emännyyttä pitämään. Sinä olet joka suhteessa niin äidin kaltainen, täti, — yhtä toimelias — ja huoltava — ja nopea — ja muistat joka asian niin pienimmälle karvalleen — ja kätesi ovat yhtä pehmeät — (hyväilee hänen käsiään) — aivan yhtä pienetkin kuin äidillä — ja samanlainen nystyrä vasemmassa peukalossa! Se on somaa! Mutta tehän olittekin kaksoiset. (Suutelee Miilin vasenta kättä).

_Miili_. Mitä sinä nyt, lapsi, vanhaa, rumaa ja ryppyistä kättä —!

_Heleena_. Jääthän, täti rakas, vielä joksikin aikaa — jääthän sinä —!

_Miili_. Pitäähän sinun kuitenkin lopulta tottua tähän kaikkeen — ja kyllä sinä totutkin. Aika, Leeni kulta, on kaikkein paras, kerrassaan mainio lääkitsijä. Se kykenee tekemään ihmeitä.

_Heleena_. En tiedä mihin totun — tai miksi muutun — tai kuinka tämän elämän läpi kuljen — mutta — lähitulevaa aikaa tässä talossa — kaiken jälkeen — näin — minä en — en tohdi edes ajatella —.

_Miili_. Sinun ei toistaiseksi tarvitsekaan ajatella sen pitemmälle kuin me jo olemme ajatelleet ja suunnitelleet — me kaksi. Niin on hyvin. Sen perästä tasaantuu elämä vähitellen itsestään. Usko minua, että niin käy!

_Heleena_ (hiljaa). Mutta Valenti — Valenti —!

_Miili_. Sinun täytyy päästä tuosta ihmeellisestä pelostasi hänen suhteensa. Siitä mitä sattui välillänne hautauspäivän aamuna ei enää sen enempää. Kaikki on unohdettu.

_Heleena_ (miettiväisesti). Onko — onkohan —?

_Miili_. Oliko ihme, että hän raivostui ja joutui pois suunniltaan? Loukkasithan sinä, hyvä lapsi, häntä oikein kovasti. Kuka tahansa hänen sijassaan — miehinen mies ja vielä sen luontoinen, kiivas, ja karkea kuin Valenti — olisi unohtanut itsensä ja ympäristönsä.

_Heleena_ (kärsivästi). Minun on niin vaikeata — edes muistaa — mitä minä sanoin —.

_Miili_. Parempi on kun et muistakaan — et muistelekaan. Se kaikki _täytyy_ olla unohdettu — niinkuin onkin — ja anteeksiannettu — molemmin puolin.

_Heleena_ (vähän jäykästi). Anteeksi — anteeksi —!

_Miili_. Niin — ja eikö Valenti sinunkin mielestäsi puhunut hyvin kauniisti sen jälkeen kuin sinä haudalta palattuamme vielä toistamiseen pyysit hänellä anteeksi? Hänhän selitti, miten hyvin ja täydellisesti hän ymmärsi sinun tiedottoman ja sairaalloisen mielenpurkauksesi. Minusta Valenti silloin illalla jutteli oikein järkevästi — melkein sydämeen-käyvästi. Kyllä hän todellakin on paljon muuttunut entisestään.

_Heleena_. Hän näyttää voittaneen tädin!

_Miili_ (hymähtää). Sellaisesta ei ole kysymys. Mutta tiedäthän, Leeniseni, kuinka suuresti minä aina iloitsen kaikesta ymmärtämyksestä ja sopusoinnusta ja ystävällisestä mielestä — sukulaisten keskuudessa.

_Heleena_. Sukulaiset, niin! — Hm. — Tuntuvat olevan kovin levottomia siitä, miten täällä Korkeelassa kyetään elämään eteenpäin — etenkin Sipilä. — Oi voi, minusta näytti kuin hän ei saisi ollenkaan rauhaa minun tähteni. Hän nähtävästi pitää minua joko liian lapsellisena tai suoranaisena tuhmeliinina, joka ei kykene mihinkään!

_Miili_. Sipilällä on aina ollut kaikesta ja kaikista omat luulonsa ja ajatuksensa. Kyllähän hänet tuntevat muutkin kuin hänen omat sukulaisensa.

_Heleena_. Nyt kai Sipilä haluaa laskea minutkin viisaan holhouksensa alle. (Naurahtaa katkonaisesti.) — Jotta en pääsisi tuhlailemaan — niin — ettei Korkeeia köyhtyisi — jos tämä pesä hyvinkin sattuisi ties minkä käänteen tai tapahtuman kautta, äkkiä joutumaan perillisten kesken jaettavaksi. (Huoahtaa) Niin, eihän minulla ole lapsiakaan!

_Miili_. Kaikkea sinunkin mieleesi pälkähtää! Tuskinpa sentään Sipilän ajatuskaan on venynyt niin pitkälle!

_Heleena_ (nousee, hiukan kiivaasti). Miksi hän sitten haluaa sekaantua minun asioihini? Kyllä minä taloni hoidan itsekin!

_Miili_. Onko sanottu, että hän tahtoo, Leeni hyvä? Jospa sinä erehdytkin? Ehkä hän vain osoitti tyhmää uteliaisuuttaan?

_Heleena_. Oh, hän lähetti Valentin jo hautauspäivänä minulta asioita tiedustamaan. Heidän himonsa on puuttua minun talonpitooni. Niin, niin, kyllä minä sen tiedän! Mutta sillä kerralla ei sentään siitä jutusta tullut sen enempää.

_Miili_. Niinkö? Sillä laillako? Oletko sinä siitä aivan varma?

_Heleena_ (kiihtyneenä). Varmako? Mitä varten he sitten touhuavat? Aivan varmasti he pitävät minua hyvin yksinkertaisena — mutta itse ovat — hm — itse ovat sitä Jumalan kansaa, joka ei tiedä yhtään mistään muusta kuin rahasta ja tavarasta. Oi voi voi meitä saitoja, ahneita talonpoikia! (Kävelee edestakaisin).

_Miili_. Leeni, Leeni, — nyt liioittelet — ja mitä oikeastaan kuvitteletkaan!

_Heleena_. Minä ne »rakkaat omaiset» tunnen vielä paremmin. — Useampi ajatteli, että sinne nyt sitten menivät suvusta syrjään Iso-Korkeelan Maurinkin perinnöt. Vihantoilan Heleenalle. Ja varmasti oli joukossa sellaisiakin, jotka tuumivat, että — olisikohan tällainen »tapahtuma» vielä jotenkin autettavissa!

_Miili_. Mutta johan sinä nyt vallan, Heleena hyvä — —!

_Heleena_ (silloin tällöin kävellen). Sitä minä vain ihmettelen, miten suopeasti he nyt kaikki kohtelivat Valentia, jonka kolmisen kuukautta sitten, kun hän saapui takaisin Amerikasta, he suorastaan ajoivat ovistaan ulos! Nyt vuoroon surkuttelivat ja mairittelivat!

_Miili_. Siltäkö sinusta näytti?

_Heleena_ (pysähtyy). Ja kuule, täti, Sipilän rusthollarin kuulin heti aamulla kysyvän Valentilta, koska tämä aikoo alkaa vedättää Korkeelan hakattuja halkoja pois takamailla. Omin korvin kuulin.

_Miili_ (oudoksuen). Valentiko alkaa —?

_Heleena_. j Kuten ainakin — isäntä!

_Miili_ (nousee hänkin). Mutta Leeni — luuletko todellakin — että he tarkoittavat — —?

_Heleena_. Oh, nuo vaivaiset pitävät aivan luonnostaan lankeavana, että —

_Miili_. Ei, ei — sinä olet varmaan käsittänyt väärin!

_Heleena_ (kohoavalla suuttumuksella). He pitävät aivan luonnollisena, että Valenti nyt jää Korkeelaan, ja että minä — mielihyvällä ja kiitollisuudella tietysti — otan hänet tänne — isännän paikalle —.

_Miili_. Ei — ei suinkaan —!

_Heleena_. He haluavat sitä — he tahtovat sitä! — »Sukulaiset» — näetkös —!

_Miili_. En minä ole sellaisesta kuullut sanaakaan.

_Heleena_. Et. Sinä et ollut tämän ajan vain minun luonani, etkä tunne heidän puuhiaan. — Hm — tämä tällainen on Iso-Korkeelan sukukunnan tavanmukaisia keskinäisiä päätöksiä. — Tuhlaajapoika on nyt nähtävästi päässyt takaisin heimon armoihin — ja — ja hänelle suunnitellaan uutta elämänrataa. (Liikuskelee kiihoittuneena ympäri).

_Miili_. Minun tietääkseni ei sinulla ole mitään ylimääräisiä velvollisuuksia Valentia kohtaan. Luulisi hänen itsensäkin sen käsittävän — ja toivottavasti hän käsittääkin. Ainakin niin arvelen.

_Heleena_. Etkö sinä ymmärrä, täti, että Valenti tarvitsee maan jalkojensa alle! Ei hänelle muualtakaan enää mitään lohkea. Täälläpäin on se nuora, josta kannattaa nykäistä. (Nauraa hiukan katkerasti).

_Miili_. Ei, ei muualta lohkea, se on varma.