Part 3

_Heleena_. Sukuun on tullut uusi tulokas, täti, — käsitätkö? Minä nimittäin olen siitä suvusta jotakin saanut! Annettaisiinko minun nyt omaisuuksineni kadota? — Oh, ainakin minusta tuntuu niin ihmeellisen epämääräiseltä — ja — ja on kuin joka taholta minua puristettaisiin. — Voi, mitähän se on? Mitä se on? En käsitä. — Ethän sinä lähde vielä, täti hyvä? Ethän?

_Miili_ (syleillen häntä). En lähde, en voi lähteä — tietysti jään luoksesi vielä — jos kerran minua tarvitset, tyttöseni —! (Silmänräpäyksen vaitiolo).

_Heleena_ (äkkiä). Täti — tiedätkö, että Valenti aikoi kosia minua — silloin ennen — jo kauan sitten —?

_Miili_ (vähän kummastuneena). Kuinka voit tietää, että hän aikoi?

_Heleena_. Hän sanoi — hän puhui niin — vallan selvään.

_Miili_. Toisin sanoen — hän siis kosi?

_Heleena_. Entä voitko arvata, mitä minä hänelle vastasin?

_Miili_. Kuinka sitä voisin —?

_Heleena_. Hän asettui joka paikassa minun tielleni — ja juoksi perässäni — juoksi kuin — —. Ja kun hän sitten kerran juovuksissa ollessaan rupesi puhumaan — naimisesta, olin niin täynnä inhoa, etten voinut olla syytämättä hänellä samaa nimitystä kuin — silloin aamulla, kun hän kertoi sitä juttuaan, että Mauri muka oli juopotellut minun tietämättäni — — koiraksi häntä nimitin — silloinkin —.

_Miili_. Se oli hyvin rumasti tehty — samoinkuin hautajaisaamunakin, hyvin rumasti, Heleena! Sinä saatat joskus kiivastua niin, että menetät harkintasi vallan kokonaan — ettet edes itse tiedä, mitä sanot. Aivan kuten isäsi ennen nuoruudessaan.

_Heleena_. Niinä kahtena kertana en todellakaan ole paljon tiennyt, mitä olen sanonut. — Ja juuri senkin tähden, rakas täti, etten koskaan voi luottaa itseeni silloin kun kiihdyn, senkin tähden sinun täytyy olla luonani ainakin siihen saakka, kunnes hän lähtee. — Tästä täytyy tulla selvä — hänen täytyy poistua Korkeelasta!

_Miili_. Minusta on parasta puhua hänen kanssaan rauhallisesti. Toivottavasti hän pian käsittää asemansa ja huomaa olevansa rasitukseksi.

_Liisu_ (hyökkää sisään ääneensä itkien ja rientää Heleenan luo). Isäntä-vainaa — sanoi — monta kertaa sanoi — sanoi — ettei Liisun tarvitse — — (Nyyhkii).

_Heleena_. No, mikä sinun on?

_Miili_. Mitä pikku Liisulle on tapahtunut?

_Liisu_. Ja tekin — emäntä — sanoitte — ettei — ettei Liisun tarvitse — ei koskaan — ja Liisu on sen — kertonut — Jeesuksellekin — —

_Heleena_. Onko joku tehnyt sinulle pahaa?

_Liisu_. Ee-iii. Mutta — Valenti-herra — sanoi — että hän — oivoivoi —- että hän — lähettää — —

_Heleena_. No, kerro nyt!

_Liisu_. Valenti-herra — lähettää Liisun — yh — yhyh — vai — vaivaistaloon — yyyy —!

_Heleena_ ja _Miili_. Vaivaistaloon!

_Liisu_. Niin — huomenna — sanoi — että lähettää — —!

_Heleena_ (vaihdettuaan katseita Miilin kanssa). Nytkö äsken Valenti-herra Liisulle niin sanoi — ja — ja oliko Liisu jollakin lavalla paha hänelle?

_Liisu_. Ei Liisu tahdo olla paha — kenellekään — eikä — eikä Liisu ole ollut paha — mutta kun — kun Valenti-herra lähetti Liisun sanomaan Eenokille — päiväläiselle — takapihalle — että — että tulisi talliin — isäntä käski — niin — niin Liisu kysyi — pu — puhuuko isäntä taivaasta — emännällekin — ja — ja onko Valenti-herra oikein kuullut — isännän puhuvan — niin — yhy — yyy — Valenti-herra ki-kirosi — yhyyy-yyy — ja sanoi että — että Liisu saa mennä — he-helvettiin — ja — ja — että hän — lähettää Liisun vai-vaivaistaloon — oivoivoi — —!

_Heleena_ (vetää Liisun luokseen). Kuule, Liisu, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä — ei sinua lähetetä vaivaistaloon — ei koskaan. Kun isäntä — _Korkeelan oikea isäntä_ — kerran on Liisulle sanonut, että Liisu saa olla aina Korkeelassa, niin silloin Liisu myös saa. Uskooko Liisu nyt?

_Liisu_ (tuskin voiden pidättää riemuaan). Liisu u-uskoo —!

_Heleena_. Kenelläkään ei ole oikeutta lähettää Liisua yhtään mihinkään. Minä otan Liisun tästä lähtien oikein omaksi tytökseni — ja kun Miili-täti on lähtenyt, saa Liisu muuttaa tänne minun kanssani. Sitten Liisu on oikein emännän iki-oma tyttö! (Hyväilee häntä).

_Liisu_ (kuten äsken). Voi sentäskin voi! (Lankee polvilleen, ristii kätensä ja katsoo ylös). Kiitos, Herra Jeesus!

_Miili_. Kas vaan, kun Liisu heti huomaa kiittää kaiken hyvyyden ja onnen antajaa. Liisu on nöyrä ja kiltti tyttö!

_Liisu_ (nousee). Liisu tahtoo olla nöyrä ja kiltti —. Onko emännällä annettavana mitään toimittamisia Liisulle?

_Heleena_. Liisu menee ja lakaisee tuvan lattian oikein huolellisesti! Miina ei nyt jouda, kun hän on pyykillä.

_Liisu_. Kyllä Liisu menee — ja lakaisee — oikein huolellisesti —- kyllä Liisu lakaisee. —. (Lähtee peräovea kohti, mutta samassa)

_Valenti_ (astuu sisään, kädessään suuri avain. Hän on hyvin siistissä sarkapuvussa, pitkävartisissa saappaissa ja päässä kriminnahkalakki, jonka hän ottaa käteensä heti huoneeseen tultuaan). Täällähän te olette! Tuvassa ei ollut ketään ja ajattelin, että kaikki ovat karanneet. Mutta täältä peräkamarista näen ma, Heleenan ja Miilin löytää varmasti aina. (Huomaa avaimen kädessään.) Kas, kun jäi tämä aitan avain käteeni. Minun piti antaa se Eenokille, että hän ottaisi aitasta kauroja hevosille. (Huomaa Liisun, joka hänen tultuaan on säikähtyneenä astunut pari askelta sivuun ja jäänyt tuijottamaan häneen kuin paikalleen naulittuna) — Täälläkö sinäkin taas —! (Ojentaa hänelle avaimen.) Vie tämä avain talliin Eenokille!

_Liisu_ (ei liikahda, tuijottaa vain).

_Valenti_ (vähän äreästi). No — kuulitkos?

_Liisu_ (aivankuin väkisin työntäen sanat suustaan). Kä-käskikö i-isäntä?

_Valenti_. Mitä?

_Liisu_ (vapautuen kielenpaineestaan, hyvin nopeasti ja melkein huutaen). Ei isäntä käskenyt — isäntä on siunattu hautaan ja mennyt Jeesuksen luo — ja Valenti-herra valehtelee — ja vaikka Valenti-herra on Liisun lähimmäinen, ei Liisu rakasta Valenti-herraa — Valenti-herra valehtelee — eikä isäntä ole käskenyt — eikä kenelläkään ole oikeutta lähettää Liisua yhtään mihinkään — ja Liisua ei viedä vaivaistaloon — Liisu on emännän iki-oma — ja kun Korkeelan _oikea isäntä_ kerran on Liisulle sanonut, että Liisu saa olla Korkeelassa, niin Liisu myös saa — ja Liisu kysyy pastorilta, onko Valenti-herra oikea lähimmäinen — — ja — (On vähitellen, takaperin astuen, siirtynyt lähemmäs Heleenaa, kiintyen ja äänen muuttuessa miltei tukahtuneeksi kirkumiseksi) — ja Liisu näki, että Valenti-herra ryömi taloon päin — ryömi — ja Valenti-herralla oli — koiran pää —! (vapisee ja peittää käsillään kasvonsa) — oi voi voi —! Auttakaa! — pastori! — pastori — auttakaa! Valenti-herralla on — on — nyt — tuolla — (osoittaa kädellään ja kiljaisee) — oivoi — katsokaa — katsokaa — koiran pää —! (Kaatuu pyörtyneenä pitkälleen lattialle).

_Valenti_ (vaivoin hilliten raivoaan, mutisee syrjään). Saatanan penikka —!

_Miili_ (käy nopeasti kastamassa pesukaapissa nenäliinansa veteen ja käärii sen Liisan otsan ympäri.) Lapsi raukka —!

_Heleena_ (joka on laskeutunut polvilleen ja kohottanut Liisun pään syliinsä, huomattavasti järkytettynä, matalalla äänellä). Auttakaa nostamaan, Miili-täti! (Nostavat Liisun maasta).

_Valenti_ (pakoitetusti). Ehkä minäkin saan — auttaa —?

_Heleena_ (hätkähtää, jyrkästi). Ette saa —! (Nopeasti tavallisella äänellä.) Ei — ei sinun tarvitse —! (Kantavat. Liisun vasemmalle).

_Valenti_ (yksin). Mitä helvetin peliä tämä on? — Mitä pirua luo hullu kakara —? (Havahtuu ikäänkuin säikähtyen, että joka olisi kuullut. Kääntyy ja lähtee peräovea kohti, mennessään.) Kaikkea tässä vielä — saatanan sekapäinen sikiö —! (Pysähtyy.) Ei — puhelen sittenkin Heleenan kanssa — minun täytyy päästä selville — järjestää — Sipilä — —

_Heleena_ (tulee vasemmalta, hämmästyy hieman). Siinäkö sinulla on vielä — se avain —?

_Valenti_ (unohtaneena). Mikä avain —? (Huomaa kädessään aitan avaimen.) Kas — aivan niin — aitan — hm — Eenokki — (Osoittaa akkunaan.) — Eenokki näkyykin menevän jo riihelle päin — minä lähden itse —. (Äkkiä.) Kuule, Heleena, — olisiko sinulla vähän aikaa —? Tarvitsisi hiukan puhua — olen miettinyt — sopisiko sinulle —? Minä vähän selvittäisin — ja ehdottaisin —.

_Heleena_ (välinpitämättömästi). Kyllä minulla on aikaa. (Menee akkunan luo ja asettuu seisomaan selin Valentiin).

_Valenti_ (istuu, pyörittelee avainta kädessään). Sinä et ole vielä mitään tarkemmin — tarkoitan — et ole minulle — tai ehkä et ole jaksanut vielä niin perinpohjaisesti ajatellakaan — —.

_Heleena_ (kääntyy vähän). Mitä?

_Valenti_ (naurahtaa). Enhän minä tietystikään palkan tähden — se on vallan sivuasia, enkä usko siitä erimielisyyttä syntyvän — mutta — olisi kai sentään yhtä ja toista — sovittava pääpiirteissään — —.

_Heleena_ (kääntyy enemmän). Mistä sinä oikeastaan puhut?

_Valenti_. No — vaikkapa nyt esimerkiksi niistä kuudesta sylestä halkoja siellä rannassa. Minä möin ne vielä vanhaan hintaan Palttalalle, mutta et kai tarkoita, että koko se hakkuu, minkä Mauri-vainaja on antanut talvella suorittaa, myydään yhtä halvalla. Kaupungissa saadaan haloista nyt hyviä hintoja. — Ja sitten osanotto siihen höyrypuimakoneen ostoon — —

_Heleena_. Oletko sinä myynyt ne rannassa olevat halkomme Palttalalle? Minä olen lahjoittanut ne rukoushuoneelle. Vihtori saa vedättää ne sinne ensi viikolla.

_Valenti_ (nousten). Lahjoittanut —?

_Heleena_ (hermostuneesti). Niin, niin, niin.

_Valenti_ (voimatta pidättää suuttumustaan). Enhän minä ole sitä tietänyt. Et sinä ole maininnut siitä minulle sanaakaan!

_Heleena_ (ihmeissään). Olisiko minun pitänyt —?

_Valenti_ (hämmentyen). No — niin — no — ajattelin että sellaiset asiat kuuluvat minulle.

_Heleena_. Ei — mutta —!

_Valenti_. Katsos, Heleena, sen vuoksihan minä nyt — kun ei meillä ole mitään tarkempaa puhetta — eikä sopimusta —

_Heleena_ (siirtyikse keskemmä). Valenti — te — sinä taidat olla jossain suhteessa — väärässä käsityksessä.

_Valenti_. Hautauksen edellisenä päivänä sinä pyysit minua huolehtimaan kaikesta.

_Heleena_. Niin, hautauksesta ja vieraista. En todellakaan jaksanut itse. Ja minä olenkin sinulle siitä hyvin kiitollinen. Suo anteeksi, jos en ole muistanut kaikesta edes kunnolla kiittää!

_Valenti_ (kärsimättömästi). Mitäs nyt siitä —!

_Heleena_. Sitäpaitsi tahdon sinulle palkita —

_Valenti_ (kiivastuen). Säästä jo tuo komeilusi, Heleena, — toisille! En minä ole tullut sinulta kerjäämään. Enkä myöskään ole aikonut rukoilla Korkeelan emännältä pehtoorin paikkaa. Mutta ennen kaikkea juuri sinä itse — ja sitten Sipilän isäntä — olette saattaneet minut eräänlaiseen käsitykseen —

_Heleena_. Minkälaiseen käsitykseen?

_Valenti_. Vai niin — vai kysyt sinä sitä nyt minulta? Tämäpä merkillistä! — No niin — luulin sinun tarkoituksesi olevan, että minä nyt ryhtyisin huolehtimaan erinäisistä talon asioista — viljelyksistä ja Mauri-vainajan alkuunpanemasta metsänhakkuusta ja afääreistä — ja kaikista muista semmoisista, joihin sinulla, luullakseni, ei ole koskaan ollut oikein halua puuttua ja perehtyä — ja joista arvatenkaan et ymmärrä hölynpölyä. — Niin — Sipilä sanoi, että se on välttämätöntä — talon tähden — ja nimenomaan pyysi — —

_Heleena_ (huudahtaen). Pyysi!

_Valenti_. Luulin sinun sen tietävän.

_Heleena_. Ei minulla ole ollut mitään puhetta Sipilän kanssa. — (Vähän korostaen.) — ei tämän minun taloni pidosta, eikä muustakaan —

_Valenti_ (matalasti). Lienen sitten erehtynyt.

_Heleena_ (kiihtyen). Ja Sipilä on _pyytänyt sinua_ — Kolhoomaan —! Oikein pyytänyt — pyytänyt! Jopa nyt vallan ihme ja kumma —!

_Valenti_. Onko se todellakin sinusta niin kuminallista?

_Heleena_ (kävelee edestakaisin). Ovatko ihmiset tulleet hulluiksi? Vai pitävätkö ehkä Mauri-vainajan sukulaiset minua todellakin vähäjärkisenä — tai minä he minua pitävät? Kyvyttömänä, saamattomana letukkana, jota Mauri on syöttänyt sokerilla ja piparkakuilla! Niin varmaan! — Oh. mainiota — mainiota!

_Valenti_. Eihän nyt niin — —.

_Heleena_ (kiivastuen yhä enemmän). Ja Sipilän mielestä minä en siis kelpaa hoitamaan omaa taloani — ja siksi hän tahtoo asettaa tänne isännän! Vai eikö Korkeela ehkä olekaan minun? Ehkei tämä talo olekaan ostettu Maurin ja minun perintö-osuuksilla? Onko täällä ehkä jokin nurkka Sipilän — tai toisten iso-korkeelaisten? (Itkunsekaisesti.) — Mitä he minusta tahtovat — miksi ei minun anneta olla rauhassa — olenko minä heidän tiellänsä —?

_Valenti_ (teennäisen huolettomasti). Minun käsittääkseni tässä on tarkoitettu pelkkää hyvää joten minusta on suotta, että Heleena jälleen kiihoittaa itseään äärimmäisyyteen. Muuten — tässä näyttää olevan aivan mahdotonta puhella enää yhtään mitään — ei minua ainakaan haluta — sillä olen jo saanut vallan tarpeekseni semmoisista purkauksista kuin — —

_Heleena_. Niin niin — siitäkö nyt taas —!

_Valenti_ (samoin). Minä en näy yleensä pystyvän puhumaan sitä enkä tätä. — — No niin, kyllä minä täältä pääsen tieheni — Heleenan ei suinkaan tarvitse luulla, että minä tuppaudun! — Jaha — todellakin minä näytän käsittäneen kaikki vallan päin honkia! — Mutta ei se minun syyni ole, että minä nyt tässä seison. Maurin monista pyynnöistä minä jätin hyvän paikkani Urmonsaaren sahalla. Hemmetti, että jätinkin, sillä en sitä nyt enää saa takaisin — toinen mies siellä jo on tilallani. Piruko minut panikin kuuntelemaan Maurin suunnitelmia? Ei sen puolesta, etteivätkö tukkikaupat olisi vedelleet! Niistä olisi rikastuttu — varmasti rikastutin! Mutta nyt — Hm — näyttää sillä kuin taisivat huveta tämän pojan rahat toistamiseen! — Ensi kerralla hummasin itse koko perintöosuuteni, ja nyt, kun vuosien varrella taas jotain olen saanut säästöön, nyt häviän toisella tavalla joka pennin — —! Hm! Suosta noussut, vetelään vajonnut! Ei tästä näytä pystyyn pääsevän niin eikä näin — ei jumaliste! (Nauraa pirullisesti.) Kaunista onnea, Heleena, — eikö totta — kadehdittavaa —! Ha, ha, ha!

_Heleena_ (joka on kuunnellut hyvin kiintyneesti). Ei Mauri-vainaja puhunut niistä asioista minulle koskaan mitään — ei sanaakaan — ja se tuntuu niin omituiselta — hän kun muutoin kertoi minulle kaikki pikku asiatkin.

_Valenti_. Eikö —- en minä tiedä — ja mitäpä naiset niistä semmoisista kuin tukki-afääreistä.—! Vaikka parempi olisi, jos hän olisi kertonut, niin ei nyt tarvitsisi minun sen jälkeen kuin kävi näin —! Mutta, suoraan sanoen, luulin minä sinun sentään sen verran miehesi kuoleman jälkeen välittävän hänen asioistaan — monistakin syistä — että alistuisit rauhallisesti keskustelemaan — neuvottelemaan — nyt kun jo olet voimissasi! Sitä minä vain olen odottanut — en ole tahtonut rasittaa —. Ja sitä vartenhan minä nytkin —. Muutoin — en minä tästä häviöstä suuria välittäisi, jos minulla vielä jotain varoja olisi — mutta —

_Heleena_ (epäröivästi). Mitä sinä sanot — että häviät — häviät — mitä häviät —?

_Valenti_. Minä en yleensä aivan turhan tautta viitsi vaivautua. Rupeisin niine hyvineni johonkin hommaan. Mutta — jos et sitä tiedä, niin — minä panin kiinni kaikkeni — kaikki rahani, mitä minulla oli, Maurin kanssa aloitettuihin yhteisiin afääreihin — ja — hm — hemmetti vieköön — siellä ne rahat nyt ovat!

_Heleena_ (lisääntyvällä ihmetyksellä). Sinun rahasi — missä — missä ne ovat?

_Valenti_. Hm — sano se! Missä lienevät! Eivät ainakaan minun taskussani.

_Heleena_ (ilmeisellä pelolla) Ole hyvä ja puhu vähän selvemmin! — Miksi ei Mauri — Herra Jumala —!

_Valenti_. Ei siinä suuria selittämisiä! — Jos Mauri olisi ensimmäisissä kaupoissaan jotain voittanut, olisi hän siitä ilosta varmaan sinullekin ilmoittanut — ehkä hän toivoi saavansa joskus yllättää sinut oikein suurellisesti! Mutta hänen hommansa eivät oikein lyöneet leiville alussa.

_Heleena_ (jännittyneenä). No, no — entä sitten?

_Valenti_. Ei mitään erityistä. Mitäpä siinä! Kun ei onnistunut, niin ei onnistunut! Jos ei pahemmin hävinnytkään!

_Heleena_ (huoahtaa helpoituksesta). Jumalan kiitos!

_Valenti_. Niin, kiittele sinä! Mutta minulla sen sijaan ei ole mitään kiittämistä niistä osakepapereista, jotka Mauri kiireessä työnsi käteeni, kun Jämijärvelle tässä talvella tarvittiin käteistä runsaanpuoleisesti. Niillä asioilla me juuri kaupungissa kävimme, kun sitten palatessa se onnettomuus tapahtui.

_Heleena_ (surullisena, hiljaa). En minä tiennyt niistä mitään —.

_Valenti_. Ja kun nyt sinun pyynnöstäsi kävin kaupungissa ostamassa arkkua, pistäysin pankissa kysymässä niiden osakkeiden arvoa. Herrat sanoivat että — niillä ei ole arvoa ensinkään — ei enempää kuin sen paperin hinta, josta ne on tehty. — — Semmoisiksi siis olivat muuttuneet minun rahani! Vaikka olikin tullut monta kertaa hiki niitä kootessa, siellä valtameren toisella puolella. (Ivallisesti.) Ennen täältä lähtöäni pyydän kuitenkin kiittäen ja kunnioittaen ojentaa ne paperit takaisin Maurin leskelle. Tuolla ne ovat kirstussani pikku rakennuksessa.

_Heleena_ (ylpeyden noustessa). Olet siis tahtonut tulla minulle sanomaan, että olet Maurin tähden hävinnyt?

_Valenti_. Olen tahtonut ainoastaan vainajan veljenä ja läheisenä kumppanina neuvotella asioista hänen leskensä kanssa.

_Heleena_. Ja vaadit kai, että minun on ne korvattava sinulle?

_Valenti_. En ole sellaisesta maininnut sanaakaan.

_Heleena_ (kylmästi). Paljonko niitä oli?

_Valenti_. Minulla oli kaksikymmentätuhatta ja sen summan annoin Maurille erään metsän ostoa varten. Mauri möi pian jälkeenpäin saman metsän — voittamatta penniäkään. Häntä petettiin.

_Heleena_ (vaipuu istumaan masennuksen lyömänä, sammaltaa). Kaksikymmentätuhatta —!

_Valenti_. Mistä Mauri olisi sellaisen summan muuallakaan ottanut, kun hän ei kerran tahtonut niistä kaupoistaan vaimolleenkaan puhua?

_Heleena_ (kuten äsken). Kaksikymmentätuhatta —!

_Valenti_. Niin että — mahtanet jo vähin ymmärtää, miksi tahdoin kanssasi hieman puhella — ja neuvotella. (Ilkeästi.) Tuota — saanko vielä olla talossa yötä — hm — huomiseen?

_Heleena_ (painaa päänsä käsiensä varaan). Mauri — Mauri —!

_Valenti_ (lyhyen äänettömyyden jälkeen, menossa). Ei tästä nyt sitten taida syntyä — tämän parempaa —!

_Heleena_ (kohottautuu). Valenti, suo minulle anteeksi — en tahdo epäillä sanojasi — mutta — joiko Mauri todellakin — oliko hän joskus oikein juovuksissa — minun tietämättäni? Sellaisestahan sinä mainitsit silloin hautajaispäivänä.

_Valenti_. Kuka on sanonut hänen juopotelleen — kaukana siitä! Juopotteleminen on vallan toista. Se on sellaista, mitä minä tein ennen vanhaan. Minä join perintöni ja kaikki ja lähdin siinä huumeessa tieheni — koko maasta. Sain alkaa elämäni vallan uudestaan. Mauri sitävastoin saattoi vain joskus kaupunginmatkallaan ottaa niin paljon, että tuli hiukan iloiselle mielelle.

_Heleena_. Kauppojen epäonnistumiseen ja — ja velkaantumiseen ei siis se ollut syynä?

_Valenti_ (nauraa). Ei, Heleena, kaukana siitä. Ei niitä rahoja juotu ole. Mutta kerrankos sitä vähän Hävitään — ainakin aluksi. Jos Mauri olisi elänyt, ei mokoma kaksikymmentätuhatta olisi merkinnyt mitään. Seuraavassa kaupassa olisimme ehkä onnistuneet kaksinkertaisesti. Se olisi jäänyt vain hyväksi opiksi. Jos Mauri olisi silloinkin tehnyt niinkuin minä neuvoin, pitänyt metsää vielä vähän aikaa, eikä uskonut ensimmäisen välittäjän loruja hintojen alentumisesta, olisi tästäkin tappiosta säästytty. Sen tiedän hyvin.

_Heleena_ (raskaasti). Mutta nyt se merkitsee sitä enemmän.

_Valenti_. Minulle se raha Iällä hetkellä kyllä oli ainoani. Ja veljesten kesken ei siitä summasta kummempia papereita tehty. Luulen Maurin täysin uskoneen niiden osakkeiden arvoon, mitkä hän minulle siirsi väliaikaiseksi pantiksi.

_Heleena_ (verkkaan). Ehkä minulla on pankissa — juuri se Kak»ikymmenlätuhalta — — Mistäpä minulla suuria käteisiä — kun ostimme Korkeelan — se on velaton.

_Valenti_ (tarkastaa Heleenaa kiintyneesti). Niin — mistäpä niitä — ja hyvä niin —!

(Lyhyt äänettömyys).

_Heleena_. Vaaditko sinä nyt sitten — sen minulta?

_Valenti_. Minä en ole vaatinut mitään — en yhtään mitään. Olen vain pyytänyt saada puhella kanssasi. — Olenko mielestäsi tehnyt väärin siinä, että olen lausunut sinulle totuuden? Pidin sen velvollisuutenani, sillä ei liene sinun luonteesi mukaisia vastaanottaa — salaista hyväntekeväisyyttä.

_Heleena_ (hypähtää pystyyn, kuohahtaa). Hyvänte — —! Oh, ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä —! Minä en tarvitse armolahjoja — keltään!

_Valenti_ (tyytyväisenä, verkkaan). No niin — siksi olenkin selvittänyt.

_Heleena_ (vaivalloisesti). Kiitän sinua —.

_Valenti_ (äkkiä, astuen lähemmäs häntä). Kuule Heleena, sinulla ei ole vähintäkään syytä masentua! Sinullahan on elämä edessäsi! Ihmisen on otettava vastaan tuleva aika, näyttäköön se miltä tahansa. Eikä mikään estä sinua asettamasta oloasi yhtä mukavaksi ja miellyttäväksi kuin se oli ennenkin. (Aivan Heleenan vieressä.) — Olen Maurin veli ja siis kaikkein läheisin hänelle, joka sinulle oli niin rakas. Mikään ei voi sinulle korvata häntä, sen tiedän — mutta siitä huolimalta tulee sinun muodostaa uusi elämäsi mahdollisimman siedettäväksi. Olisit typerä, jos koko lopun ikäsi kulkisit kuin halvaantunut rampa, kykenemättä muuhun kuin suremaan ja mennyttä muistelemaan. Nuorihan sinä vielä olet, Heleena! (Heleena luo häneen pitkän ja kysyvän katseen, väistyen sitten vähän kauemmas.) Luulet ehkä minua vielä samanlaiseksi kuin ennen? Ei, siinä erehdyt. Olen aikoja sitten elänyt loppuun hurjuudenaikani ja nyt olen vakaantunut mies. — Kuule, Heleena, luota minuun! Sinun parastasi minä katson!

_Heleena_ (matalalla äänellä). Mitä sinä oikein tarkoitat.

_Valenti_. Tottakai sinä käsität! Tarkoitan, että jos minä rupean hoitamaan Korkeelan, pysyy sinun olosi jatkuvasti samanlaisena kuin tähänkin saakka. Sinun ei tarvitse sälyyttää harteillasi mitään sellaista uutta huolien taakkaa, joka sinulle on vallan vierasta.

_Heleena_ (huudahtaa heikosti). Sinä hoitaisit Korkeelan —!

_Valenti_. Pehloorihan sinun täytyy palkata joka tapauksessa! Vieraanko tänne laskisit seulomaan asioita? Niin juuri — seulomaan, sillä ymmärrät kai, että Mauri-vainajan asioissa on järjestämistä. Keskenhän häneltä jäi monta kauppaakin. Ne on järjestettävä kunnolleen, ettei sinulle koituisi odottamattomia yllätyksiä — häviötä — käsitätkö? Sinun eteesi voidaan lyödä koska tahansa minkälaisia papereita ja sitoumuksia tahansa! Ymmärrätkö sinä niistä hölynpölyä? Tai uskaltaisitko luovuttaa ne jonkun vieraan asiamiehen haltuun, joka ehkä kynisi sinut lyhyessä ajassa puti puhtaaksi? Sellaisia ne ovat. Et sinä tunne niitti asioita.

_Heleena_ (kuten äsken). Sinä siis — tarjoudut minulle — pehtooriksi —?

_Valenti_. Otan hoitaakseni Korkeelan isännyyden ja saatan Mauri-vainajan asiat loppuun, sinun tarvitsematta nähdä niistä kaikista vähääkään murhetta. Teen sinulle selvät tilit määräaikoina, ja palkasta me kyllä sovimme. Paljon kalliimmaksi kävisi sinulle ajan oloon vieraan kustantaminen. Saat sen uskoa! Ole nyt järkevä, Heleena! Älä jätä kuuntelematta Mauri-vainajan sukulaisien neuvoja. Älä luule, että he vain ilkeydestä tahtovat sinua ohjata. He ovat järkeviä maalaisihmisiä, jotka ovat monta kertaa ennen nähneet samanlaisia tapauksia ja tietävät, miten nuoren lesken on meneteltävä tehdäkseen niinkuin itselleen on parasta.

_Heleena_ (tuijottaen jäykästi suoraan eteensä. Värittömästi). Parasta — parasta —!

_Valenti_ (aivan Heleenan vieressä, alentaen ääntään). Minun kaksikymmentätuhattani saavat jäädä seisomaan. Ei sinun tarvitse ottaa rahojasi pankista minulle maksaaksesi. Kieppaamme ne rahat muutoin jollain sopivalla kaupalla jostakin Korkeelan nurkasta. Minä kyllä osaan järjestää. Lisääkin kartutan sinulle. Sinun ei tarvitse panna tikkua ristiin. Eikö sinulle jo ala selvitä?

(Hyvin lyhyt äänettömyys).

_Heleena_ (sisäistä kiihtymystään hilliten). Onko sinulla vielä muuta sanomisia?

_Valenti_. Päättäisimme nyt — sopisimme kerrankin kunnolleen —!

_Heleena_ (kylmästi). Minä olen päättänyt — minä otan kaiken vastaan — yksinäni. En tarvitse avuksi — vierasta enkä sukulaista. Ole hyvä ja sano se heille — Sipilällekin!

_Valenti_ (vähän hämmästyen). Sinä siis —?

_Heleena_. Jään Korkeelaan omin neuvoineni — sekä emännäksi että isännäksi.

_Valenti_. Niin ollen siis hylkäät minun tarjoukseni — etkä välitä miesvainajasi omaisienkaan toivomuksesta?

_Heleena_. Toivon vain, että minut jätetään rauhaan. Kyllä minä tulen toimeen. (Ylpeästi.) — Ei kenenkään tarvitse nähdä vaivaa, minun tähteni. Kiitän hyvästä tarkoituksesta — sinuakin.

_Valenti_ (huudahtaa). Heleena —!

_Heleena_. Aivan oikein — se Maurin velka sinulle! Minä lunastan sinulla pois ne paperit. Minä maksan sen summan. Käyn ensi viikolla kaupungissa pankissa.

_Valenti_ (purren hampaitaan). Vai niin.

_Heleena_. Eikö ole hyvä niin — ja selvä?

_Valenti_. Miks'ei — onhan se —!

_Heleena_. No min. (Kääntyy lähteäkseen huoneesta).

_Valenti_. Nyt kai siis on sillä tavalla, että minä saan lähteä Korkeelasta?

_Heleena_ (ovella). Sinulle ei tuottane vaikeuksia saada itsellesi jotakin sopivaa ja edullisia tointa, kun sinulla kerran on niin paljon rahojakin. Siitä minä en tiennytkään.

_Valenti_. Hm — olen kyllä arvannut, että pidit minua keppikerjäläisenä, joka olin tunkeutunut miesvainajasi armoille.

_Heleena_. En ole niin sanonut. Minä vain en todellakaan tiennyt sinua niin rikkaaksi. — Kaksikymmentätuhatta on paljon. — — Miili-täti odottaa minua. (Aikoo lähteä).

_Valenti_ (kiukkuansa pidätellen). Heleena Korkeela! Kuusi vuotta sitten, niihin aikoihin, jolloin minä join ja renttuilin, minä kerran humalapäissäni tulin niinkuin kosineeksi sinua Vihantolassa kinkeritansseissa. — Taisin tuppautua sinua hieman lähelle — ja henkeni löyhkäsi viinalta. Sinä huusit minulle: häpeä, haiseva koira! Muistatko sitä? Niin sinä sanoit. Ja juoksit sitten saliin kertomaan siitä muille vieraille. Minua pilkattiin, niin että minun täytyi lähteä kemuista pois kesken.

_Heleena_ (vastahakoisesti). En — en minä — muista —.

_Valenti_. Ehkäpä sentään —! (Heleena liikahtaa. ) Ei, ei, älä mene! Silmänräpäys vielä! Kohtahan minäkin täältä lähden. Kuulo, Heleena, en minä ole koskaan pitänyt sinusta sen enempää kuin muistakaan koreahameisista tytöistä, vaikka — jumaliste — muuten satuit tielleni. Mutta helvetin pahasti sinä minulle silloin sanoit — ja Maurin hautajaisaamuna sinä paiskasit toistamiseen saman saatanallisen haukkumasanan vasten silmiäni. — Kovin korskeana sinä olet pysynyt, piru vieköön! Ei Mauri saanut tehdyksi sinusta ihmistä. Jaa'a, kai sinä nyt olet hyvin iloinen, kun olet saanut osoittaa minulle, etten edes kelpaa sinulle — rengiksi. Ha, ha, ha! (Tarttuu lähellä olevaan tuoliin). — Mutta mitä, jos nyt sattuisikin olemaan niin, ettei tämä tällainen kohtelu vetelekään? Jospa minulla sattuukin olemaan vielä jotakin muutakin sanottavaa? Jospa onkin! Mutta täst'edes saa Sipilä puhua puolestani. Tästä hetkestä alkaen lakkaa entinen Iso-Korkeelan Valenti sinua kumartelemasta. Muista se, Heleena! Ja nyt minä lahden. (Paiskaa tuolin sivuun.) Vielä tavataan — perkele vieköön! (Menee perälle).

_Heleena_ (kirkaisee). Miili — Miili-täti —!

_Miili_ (tulee vasemmalta). Mitä nyt? — Mitä paiskelemista se oli?

_Heleena_ (kiertää käsivartensa Miilin kaulaan). Sinä et saa jättää minua, täti, — et saa jättää — hänen kanssaan — rakas täti —! (Itkee).

_Miili_. Valentiko täällä oli? Minä arvaan sen. Ja teille syntyi taas sananvaihtoa. Oi, niinkö lyhyttä se tyyntymys olikin! Ei, kyllä minä nyt huomaan, että hänen on kiireesti lähdettävä täältä. Te ette sovi olemaan saman katon alla. Ei hänestä ole tänne.

_Heleena_. Miili-täti, minusta tuntuu kuin hän — kaikesta huolimalla — jäisi.

_Miili_. Se on mahdotonta. Eihän hän väkisin, vastoin sinun tahtoasi —

_Heleena_. Oi, emme me tiedä — emme tiedä — mitä hän tahtoo — ja tekee —!

_Martti Heljo_ (astuu sisään peräovesta Liisun taluttamana, päällysnuttu yllä ja lakki kädessä).

_Liisu_ (tavattoman riemukkaana). Emäntä — Miili — pastori tuli — pastori tuli —! (Toistelee edelleen toisten puhuessakin yhtämittaa puoliääneen: »Pastori tuli, pastori tuli —»).

_Martti Heljo_. Hyvää iltaa, Heleena! Hyvää iltaa, Miili-neiti! Palaan sairaan luota Paloistenkylästä ja päätin poiketa katsomaan ohiajaessani.

_Miili_. Sydämellisesti tervetullut, pastori! Teitte oikein, oikein hyvin, kun tulitte. Täällä meillä onkin taas jokunen hyvä ja rauhoittava sana tarpeen.

_Heleena_ (kuivattuaan salaa silmiään, hiljaa). Tervetuloa, Martti! Ole hyvä ja riisu päällysnuttusi!