Part 4

_Martti Heljo_. Tuntui kuin jokin olisi aivan vastustamattomasti saanut minua pistäytymään tänne sisään. Kuinka täällä jaksetaan? Onko Heleena jo voimissaan? (Miili on auttanut päällysnutun Heljon yltä ja ripustaa sen naulaan.) Ei, ei, viemme sen eteiseen, Miili-neiti!

_Miili_. Siellä on liian kylmä. Annetaan vain olla täällä! Omatkin päällystamineemme pidämme sisällä näin talvella. (Ripustaa palttoon naulaan) — Uusi elämä ei vielä ole asettunut tasaiselle uralleen. Heleenalla on niin paljon järjestelemistä — taistelemista — ja voittamista — ennenkuin hän saa nämä pikku olot vakiintumaan. Tämä elämänmuutos oli hänelle liian äkillinen. Siksi minäkin vielä olen täällä.

_Heleena_ (Heljolle). Istu, ole hyvä!

_Liisu_ (hiljaa Heleenalle). Saako Liisukin olla täällä pastorin luona?

_Heleena_ (Liisulle). Saa, tietysti Liisu saa. Istu vaan täällä meidän kanssamme!

_Martti Heljo_ (istuu. Varovasti). Ehkä ei Heleenalla enää olekaan täällä muita sukulaisia kuin Miili-neiti —?

_Heleena_ (matalasti). Onhan — Valentikin —.

_Martti Heljo_ (katsoo Heleenaan pitkään). Niinkö — vai niin —.

_Liisu_ (ehättää ja yhteen hengenvetoon). Mutta Valenti-herra ei saa lähettää Liisua vaivaistaloon — eikä kenelläkään ole oikeutta lähettää Liisua yhtään mihinkään — Liisu on nyt emännän iki-oma — ja Liisu saa olla aina Korkeelassa — kun Korkeelan oikea isäntä kerran on niin sanonut — ja Liisu kuuli äsken — ja näki Herran Jeesuksen kirkkaudessa — ja Jeesus oli ihan pastorin näköinen — ja Liisu heräsi taas ja oli terve — ja lakaisi tuvan lattian niinkuin emäntä oli käskenyt — — (Hengästyy. Lähestyy pastoria.) Pastori, eihän Valenti-herra ole Liisun lähimmäinen? — Eihän se ole synti, kun Liisu ei voi rakastaa Valenti-herraa niinkuin muita lähimmäisiä — pastori, onko se synti —?

_Miili_ (joka on jäänyt seisomaan, puoli-ääneen). Valenti lienee joskus ollut tyly lapsiraukalle.

_Martti Heljo_ (vakaasti). Jos joku on meille paha, niin meidän tulee vaieta ja rukoilla hänen puolestaan, pikku Liisu. Rukous on rakkaudentyötä ja silloin täytämme Herran käskyn.

_Liisu_ (nöyrästi). Kyllä Liisu sitten rukoilee — Valenti-herrankin puolesta.

_Martti Heljo_. Muuten on asianani myöskin hyvin paljon kiittää Heleenaa hänen lahjastansa pienelle rukoushuoneyhdistyksellemme. Olemme niin nyt saaneet koko ensi talviset puut. Se oli kaunis teko, Heleena!

_Heleena_. Ei se kannata kiitosta — varsinkaan sen takia, että minun täytyy pyytää sinulta anteeksi sitä, etten ehkä voi toimittaa niitä perille lupaamanani aikana — sillä — oh, minua hävettää — Valenti oli ne halot — minun tietämättäni — myynyt Palttalalle — (Nopeasti.) — Mutta Mauri-vainajalta jäi takamaalle toistakymmentä syltä — minä vedätän ne sieltä — — minä — annan ne kaikki —!

_Martti Heljo_. Se on jo vallan liikaa jalomielisyyttä, hyvä Heleena! Se sellainen määrähän on jo kokonainen omaisuus!

_Heleena_. Oh, Korkeelan halkometsät ovat hyvät —! — Jumalan kiitos, en joudu hätään, vaikka ei minulla enää olekaan penniäkään rahaa! (Naurahtaa katkerasti).

_Miili_ (ihmeissään). Mitä sinä nyt —?

_Heleena_ (hermostuneena). Hm — ne Mauri-vainajan tukkiafäärit — metsänostot — ja myynnit — joista minulla ei ollut paljonkaan aavistusta — eikä ole niistä oikeata selvyyttä vieläkään — ne — no niin — Mauri jäi Valentille velkaa kaksikymmentätuhatta — mitä lienee pantannut mitättömiä osakkeita —! Minä lunastan ne ylihuomenna — käyn kaupungissa pankissa — ja sitten — (Huokaisee.) Jospa hän sitten menisi! (Puoliääneen.) — Tulkoonpa perästäpäin — mitä muuta tahansa. —!

_Miili_ (istuu, kädet pudoten hermottomina helmalle). Ei mutta — nyt minä en todellakaan osaa enää ajatella enkä puhua!

_Martti Heljo_. Kaksikymmentätuhatta!

_Miili_. Sitäkö hän oli täällä sanomassa?

_Heleena_. Sitä — sitäkin —! (Nousee.) Mutta hän ei lähde sittenkään, sen huomasin hänestä selvästi. Hän lähti täältä äsken kiroillen ja uhkaillen. Ja hän palaa — hän tahtoo jäädä Korkeelaan! — Miili-täti ja Martti, sanokaa, mitä minun on tehtävä! — Oi, oli hyvä, että tulit, Martti! Minä tarvitsen nyt neuvoja — neuvoja —! (Kävelee edestakaisin).

_Miili_. Tahtoo jäädä — Herran nimessä mitä varten — mitä varten?

_Martti Heljo_. Heleena, sydämeni käskee minua tekemään kaikkeni sinun hyväksesi. Ja — niin, miksi en sitä tunnustaisi — tuntisin itseni niin ihmeellisen onnelliseksi, jos voisin jotain tehdä. — Ehkä me vastaisuudessa — ehkä voimme lähestyä toisiamme — onhan meillä takanamme lapsuusajan ystävyys! — Vai — olisiko sinulla jotain sitä vastaan, Heleena?

_Heleena_ (vähän hämmentyen). Minullako — ei — kuinka minulla olisi — --!

_Miili_ (peittämättä hänelle mieluista ajatusta). Varmasti Heleena mielellään — hyvin mielellään — ja kiitollisena — kuuntelee pastoria — ja koettaa tehdä kaikessa niinkuin pastori katsoo parhaaksi. — Niin, ja tottahan on, että teillä on välillänne jo varhainen ystävyys. Muistanhan minäkin ne entiset ajat.

_Heleena_. Jos minä sen tietäisinkin — jos tietäisin varmasti, mitä hänellä on mielessään — nyt vielä —! Oi, mitä minä sanoin sinulle, täti! Kuvittelenko minä turhia?

_Martti Heljo_. Herra antaa joskus hylkiöiden temmeltää niin, että tomu ja tuhka peittää ilman, eikä taivaan kirkkautta näy, ja silloin vähäuskoisten heikkous auttaa vääryyttä pääsemään valtaan. Mutta sanottu on, ettei Herra särjettyä sydäntä muserra eikä suitsuavaa kynttilänsydäntä sammuta, ennenkuin Hän saattaa oikeuden voittoon.

_Miili_ (huoahtaa). Niin, niin —, (Heleenalle.) — Vai niinkö, Heleena, — niinkö sittenkin —!

_Martti Heljo_. Sinulta kysytään nyt uskoa ja luottamusta, Heleena. Mutta onkohan niin, että juuri niitä sinulta puuttuu?

_Heleena_ (puristaa molemmin käsin päätään). Voih —!

_Martti Heljo_ (lämmeten). Ennen kaikkea antaisin sellaista apua, jolla olisi todellista arvoa. Tahtoisin, että Heleena käsittäisi, miksi maallisten tapahtumain sarja on niin raskaana kasaantunut hänen kannettavakseen. (Nousee, intoutuu.) Heleena, Jumala on johtanut minun askeleeni tänne Korkeelaan vahvistamaan sitä kutsua, jonka Häneltä olet saanut. Älä sulje sydäntäsi ja rupea vain sokeasti taistelemaan rahojesi ja omaisuutesi puolesta! Kyllä sinulle jätetään se, mikä tarpeellisia on, eikä mikään katala aie toteudu, jos ajoissa käännymme oikean auttajan puoleen.

_Heleena_ (puoleksi itsekseen). Niinkö — niinköhän —!

_Martti Heljo_. Rakas ystäväni, sinä kuulut niihin rikkaisiin ja ylpeisiin talonpoikaisiin, jotka ulkokultaisina tapoja noudattaen ovat polvesta polveen tuudittaneet itsensä omahyväisyyden ja tekovanhurskauden valhetilaan. Se sellainen on itsepetosta ja kylläisyyden turruttamaa mielentyyneyttä. Mutta todellisuudessa on heidän jumalansa heidän maansa ja mantunsa, heidän rahansa ja omaisuutensa. Ennen saisi maa palaa, ennenkuin he niistä luopuisivat.

_Heleena_ (kavahtaa, näyttää kuin hän tulistuisi, mutta hillitsee itsensä. Vähän vaikeasti). Sinähän vain — tuomitset —!

_Martti Heljo_ (kiihtyen). Ja siksi onkin niin suuria pahennusta herättänyt se, että on ennusteltu helvetin peräseinän olevan täynnänsä niitä pappeja, jotka ajasta aikaan ovat tätä ahnehtivaa, torailevaa ja kadehtivaa kansaa itsepetoksessa auttaneet ja heidän hautojensa partailla heille autuutta luvanneet. Raharovastit ja kymmenystensä kartuttajat ovat olleet liian heikkoja huutamaan valveille uneliasta rahvasta sen horrostilasta.

_Heleena_ (hienolla pilkalla matalalla äänellä, pakoitetusti). Tarkoitatko sinä, että minun pitäisi noin vain — ilman muuta — melkein sysätä kaikki mitä minulla on sellaisiin käsiin, jotka ovat ties kuinka tahraiset? Synnintekijän ja vääryydenharjoittajan palkitsemisellako sinä tarjoat minulle sielun autuuden? Se tuntuu vaikealta ymmärtää.

_Martti Heljo_. Heleena hyvä, älä paaduta itseäsi — älä väisty ja lyöttäydy niiden joukkoon, jotka korvillaan työläästi kuulevat ja silmänsä ummistavat, jotta he eivät ymmärtäisi sydämellään ja kääntyisi ja Herra heitä parantaisi!

_Heleena_ (hiljaa). Kääntyisi? Olenko minä niin huonolla tiellä? En ole sitä tiennyt. Ollaanko niin paljon parempia minun ympärilläni?

_Martti Heljo_. Olimme ennen paljon yhdessä, Heleena, ja varmaan sinäkin muistat, kuinka iloinen ja huoleton minäkin ennen olin. En minä vielä kahtena ensimmäisenä pappisvuotenanikaan ollut Korkeimman armoille antautunut. Minulla oli kyllä päämäärä, mutta toinen kuin nyt. Se ensimmäinen päämäärä oli maallinen — sellainen, mikä, ikävä kyllä, jää useimmille papeillekin koko heidän elinijäkseen. Mutta minun päämääräni muuttui. Se tapahtui eräässä suuressa herännäiskokouksessa Pohjanmaalla, missä näin muutamien hyvin korkeasti oppineiden herrojen kentällä polvistuvan nöyrään rukoukseen yksinkertaisen rahvaanmiehen rinnalla. Muistan, kuinka silloin ahon laidalta kansan nuorten hengellinen laulu voimakkaana vieri lakeuden ylitse. Koko ilma värähteli loukkaamatonta autuuden ylistystä.

Silloin, Heleena, silloin lankesi armo minunkin päälleni. Se totuus, jota siihen saakka olin etsinyt paksuista kirjoista ja monimietteisistä teoksista, se kirkastui minulle äkkiä voimakkaana leimahduksena. Samana hetkenä se poltti minussa oppineisuuden pölyn ja viisauden rikkaruohon. Minulle paloivat nyt kirkkaina ne tulet, jotka siihen saakka olivat olleet minulle näkymättömät. Taakseni jäi äärettömään harmauteen kaikki entisyys ja sijalle annettiin minulle se, mistä Jeesus Kristus on lausunut: »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen lapsenmielisille.»

_Valenti_. (on viimeisen puhevuoron aikana ilmestynyt peräovelle. Hänellä on yllään Mauri-vainajan turkit, jotka on auki sekä lakki päässä takaraivolla. Hän on ilmeisesti juopunut. Kukaan ei huomaa häntä).

_Martti Heljo_ (lähestyy Helenaa). Heleena, älä sinäkään enää taistele Herraasi vastaan. Tartu sen sijaan minun käteeni — antaudu minun huostaani!

_Heleena_ (loittonee Heljosta pari askella, näyttää tuskaantuneelta ja kiihtyneeltä. Katkonaisesti). Toiste, Martti, — puhutaan toiste — minä olen nyt — niin väsynyt ja sairas — —

_Martti Heljo_. Eivät terveet ja voimakkaat parantajaa tarvitsekaan, vaan juuri sairaat ja väsyneet. He tarvitsevat Herran virvoitusta. Siksi nöyryytä mielesi ja lannista ylpeytesi, Heleena! 'Jätä maalliset murheesi! Rukoile kanssani!

_Heleena_ (vaipuu istumaan, voipuneesti). Minä pyydän, Martti — älä — —

_Liisu_ (joka koko ajan on kuunnellut Heljon puhetta äärettömällä hartaudella ja seurannut jännittynein ilmein hänen vähäisimpiäkin liikkeitään, ristii kätensä ja lankee innoituksen valtaamana polvilleen. Kiihkeästi, lujalla ja kirkkaalla äänellä). Rakas Herra Jeesus! Niinkuin Sinä johdit Liisun, johdata myöskin emäntä pastorin haltuun, niin pastori saattaa hänet Sinun omaksesi! Tee niin, Herra Jeesus Kristus taivaassa!

_Valenti_ (räjähtää ovella äänekkääseen nauruun ja astuu paremmin sisään huoneeseen. Hohottaen). Amen — amen — amen —! Ha, ha, ha! Piru vieköön! Täällähän on oikeat kihlajaisvalmistelut! Jumala naittajana ja Hullu-Liisu puhemiehenä! — Ha, ha, ha! Hemmetti! Enpä ole lystimpää nähnyt!

_Heleena_ (nousee, suoristautuu ja luo Valentiin leimuavan katseen. Raivostuneesti). Ulos — ulos!

_Miili_ (rientää Heleenan luo kuin tahtoakseen pidättää häntä).

_Heleena_ (kuten äsken) Ulos täällä!

_Liisu_ (nousee, kirkuvalla äänellä, tuijottaen eteensä kuin jotain nähden, kaukana, nopeasti). Liisu näkee —- taas — isännän ja Valenti-herran avannossa — jään reunalla — Valenti-herra sysää sysää isäntää — voivoi voi — isännän käsi — irtosi — isäntä vaipuu — mustaan veteen — vaipuu —- oi voi voi — (Ihastuneesti.) — Enkeli tuli — levitti valkoisot siipensä — (suojaa silmiään) — kirkkaus häikäisee. (Jälleen äkkiä kauhuissaan.) — Valenti-herra ryömii — tuolla — tänne — taloon päin — hänellä on — koiran pää — Valenti-herralla on koiran pää — — auttakaa, auttakaa —! (Lyyhistyy tajutonna lattialle).

_Valenti_ (perääntyy pari askella pelästyneenä, muuttuu jäykäksi, seisoo hetken liikkumattomana, yrittää sanoa jotakin, mutta sanat takertuvat kurkkuun).

_Heleena_ (katsahtaa häneen pitkään, huudahtaa). Oh. nyt tiedän — _tiedän varmaan_ — murhaaja — murhaaja —! (Hervahtaa voimattomana Heljon ja Miilin käsivarsien tukeen).

_Valenti_ (kääntyy, aikoo lähteä, mutta pysähtyy jälleen ja kääntyy takaisin, tukahdutetulla kiukulla, käheästi). Minä — tulen — takaisin —! (Kiireesti ulos peräovesta).

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin edellisissä näytöksissä. Seuraavan päivän ilta. On hetket juuri vähän ennen hämärän tuloa. Akkunasta näkyy, että ulkona on vielä hieman valoista.

_Heleena_. (istuu pöydän ääressä, pää käsien välissä ja kyynäspäihinsä nojaten. Tuijottaa liikkumattomana alas).

_Liisu_ (istuu pienellä jakkaralla hänen lähellään, sylissään Uusi Testamentti, jota hän lukee ääneen hieman kankeasti ja tavoitellen, mutta sentään selvästi).

_Liisu_ (lukee). »Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta se toivo, jonka näkee toteutuneen, ei ole mikään toivo; kuinka voi toivoa sitä, jonka näkee?»

»Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin odotamme sitä kärsivällisyydellä.» (Vaikenee. Katsoo ylös Heleenaan, joka ei liikahda. Alkaa käännellä lehtiä varovaisesti ja hellävaroin ikäänkuin etsien jotakin. Löytää ja lukee taas).

»Mutta kullekin annetaan Hengen ilmaisemislahja yhteiseksi hyödyksi.»

»Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat saman Hengen vaikutuksesta.»

»Toinen saa uskon samassa Hengessä —» (Kohottaa katseensa kirjasta, tuijottaa eteensä ja rapeaa itkemään. Uusi Testamentti putoaa hänen sylistään lattialle).

_Heleena_ (herää mietteistään Liisun hiljaiseen nyyhkyttämiseen. Kohottautuu). No, mitä Liisu nyt —? — Mikä sinun on?

_Liisu_ (koettaen tukahduttaa nyyhkytyksiään). Ei — ei — mi-mikään —.

_Heleena_. Vastahan sinä siinä luit niin kiltisti. Mikä sinulle nyt tuli?

_Liisu_ (kuten äsken). Kun — kun — Liisu ei ole saanut —

_Heleena_. Mitä ei ole saanut?

_Liisu_. Liisu ei ole — saanut mitään — Hengeltä —!

_Heleena_ (ihmetellen). Hengeltä?

_Liisu_. Niinkuin kaikki muut ihmiset — ovat saaneet — Hengeltä —!

_Heleena_. En minä nyt ollenkaan ymmärrä!

_Liisu_ (kummeksien). Eikö emäntä ymmärrä — Henkeä?

_Heleena_. Mitä henkeä sinä tarkoitat?

_Liisu_. Sitä mitä Liisu luki — Jumalan — taikka Jeesuksen — taikka jotain semmoisia — taivaasta —

_Heleena_. Oh — Vai niin! — Aivan oikein niin — sinä luit — Hengestä —

_Liisu_. Joka antaa jokaiselle lahjan — jolla ihminen tekee hyvää toiselle ihmiselle. Kyllä Liisu ymmärtää.

_Heleena_. Sinä, lapsikulta, ymmärrät enemmän kuin moni aikuinen. Ja kyllä sinullakin on Hengen lahja. (Matalasti.) Sinulle on annettu Hengen lahja kuulla ja nähdä sellaistakin, mitä toiset eivät aavistakaan. (Heittää katseen kumpaankin oveen. Huokaa syvään.) Niin — niin.

_Liisu_ (varovasti). Sitäkö emäntä tarkoittaa — unta — ja avantoa —

_Heleena_ (nopeasti). Niin — ehkä sitäkin — sitäkin tietysti ja — — (Nousee) Sinä saat lukea sitten taas toiste. — Katso, kirjasi on pudonnut lattialle!

_Liisu_. Testamentti — ai — en huomannut —. (Kumartuessaan ottamaan kirjaa.) Pastorin Liisulle antama testamentti —! (Katsoo levälleen pudonnutta kohtaa, iloisesti.) On vielä auki sama paikka —! (Lukee seisaallaan) »—- mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa se, mikä on vaillinaista —» (Miettien.) Kyllä se on ihmeellistä, että Kristus voi olla vielä täydellisempi kuin pastori — (Huoahtaa ihailevasti.) — pastori —! Liisukin saa kerran nähdä Kristuksen — ja Liisu tulee taivaassa yhtä täydelliseksi kuin pastorikin —! — Eikös niin, emäntä?

_Heleena_ (jotain puuhaillen). Niin — niin.

_Liisu_ (haaveillen). Ja kerran me sitten olemme taivaassa kaikki yhdessä — isäntä — ja emäntä — ja Milli — ja pastori ja Liisu — — (Hiipii aivan Heleenan viereen, kuiskaa.) Mutta Valenti-herra on silloin helvetissä — kuumassa avannossa, jossa vesi polttaa, eikä pääse pois — (Pelästyy itsekin, huudahtaa valittavasti.) — polttaa — — ei pääse koskaan pois — —!

_Heleena_ (säpsähtää ja hillitsee Liisua). No — no — hyvä lapsi —! (Katsahtaa taas arkaillen kumpaankin oveen).

_Liisu_ (rauhoittuu.). Liisu vie Testamentin emännän hyllylle — ja järjestää siellä muutkin kirjat kauniisti — ja tekee sitten askareita tuvassa —.

_Heleena_. Se on oikein, että menet keittiöön auttamaan Miinaa iltatöissä.

_Liisu_. Sitten myöhemmin Liisu taas hakee testamentista jonkin muun kohdan, minkä pastori on sinne merkinnyt — ja lukee emännälle — ja Miili-tädille — sitten kun Miili-täti joutaa —.

_Heleena_. Niin — niin.

_Liisu_ (menee kirja kädessä vasemmalle, pysähtyy, katsoo pöydän viereen seisomaan jäänyttä Heleenaa ja palaa hänen luokseen). Pelkäättekö te emäntä, että Valenti-herra palaa? Ehk'ei hän enää palaakaan tänne?

_Heleena_ (silittää Liisun päätä, matalasti). Kyllä hän palaa — tänä iltana — varmasti.

_Liisu_. Minkä tähden hän sitten viipyi poissa koko yön?

_Heleena_. En tiedä, lapseni.

_Liisu_. Valenti-herra tahtoo pahaa emännälle ja pastorille ja Liisulle — ja Korkeelalle —.

_Heleena_ (hiljaa). Hän tahtoo — Korkeelan — itselleen.

_Liisu_ (toistaa ihmeissään). Korkeelan itselleen!

_Heleena_. Niin luulen.

_Liisu_ (uudelleen). Minkä tähden — minkä tähden Valenti-herra tahtoo Korkeelan itselleen?

_Heleena_. Koska hän on hävittänyt kaiken, mitä hänellä on ollut.

_Liisu_. Mitä varten hän on hävittänyt? (Tuskallisesti.) Emäntä, ettehän anna Korkeelaa Valenti-herralle! Silloin Liisukin joutuisi vaivaistaloon.

_Heleena_ (ilmeisesti äkillistä mielenkuohuaan hilliten). En minä anna — en anna! — —

_Liisu_ (aikoo kääntyä menemään, mutta muistaa taas jotakin). Emäntä!

_Heleena_. Mitä, lapseni?

_Liisu_. Tuleehan pastori pian?

_Heleena_. Hän lupasi vain pistäytyä kotona ja palata heti.

_Liisu_. Sitten me kaikki rukoilemme yhdessä, ettei Valenti-herra saisi Korkeelaa — emmekö rukoilekin, emäntä?

_Heleena_. Kyllä — kyllä — kun pastori tulee! — No, mene nyt!

_Liisu_. Liisu menee. (Höpöttää mennessään.) Rukoilemme yhdessä — kun pastori tulee — ettei Valenti-herra saisi Korkeelaa — Liisu menee — —. (Menee vasemmalle).

_Heleena_ (liikahtaa keskemmä, itsekseen, tukahtuneesti). En anna — vaikka mikä olisi — en —!

_Miili_ (tulee sisään perältä, arkinen päällysnuttu heitettynä huolettomasti ylle ja villaliina kietaistuna pään ympäri. Ylt'yleensä lumessa. Kopistelee lunta jaloistaan ja pudistelee vaatteitaan). Sielläkös nyt vasta Jumalan ilma alkaa! Oikea lumimyrsky on nousemassa — siltä ainakin näyttää. (Ottaa liinan päästään ja riisuu yltään päällysnutun, jonka ripustaa naulaan).

_Heleena_. Näkyikö jäällä ketään?

_Miili_. Pyryttää niin, ettei silmä selitä kauemmas kuin rantaan kujankäänteeseen. Ei ainakaan sieltä päin ahdetta kukaan noussut.

_Heleena_. Paljonko lienee kello?

_Miili_. Seitsemättä käynee, koska oli jo silloin puoli kuusi, kun lähdin navettaan. Poikkesin tallissakin. Valenti näkyy ottaneen ne Mauri-vainajan uudet setolkka-valjaat.

_Heleena_ (hymähtää katkerasti). Vai oikein kilisten ajelee —!

_Miili_. Missä mahtaneekin ajella! Ei taida palatakaan. Jättää ehkä hevosen jonnekin ja painautuu sen tien muille markkinoille. — Niin minä luulen.

_Heleena_ (kiivaasti). Ei, ei, hän tulee — tuo konna — hän tulee tänne — tänä iltana! Saatte nähdä, täti! Hänellä on jotakin pirullista tekeillä — jotain minua ja minun Korkeelaani vastaan. Oh, kun minä vain tietäisin, mitä se on!

_Miili_. Kyllä minäkin pelästyin eilisiltana, kun hän täältä lähti, mutta kun enemmän olen asiaa ajatellut, niin olen tullut siihen tulokseen, ettei hän nyt enää voi tehdä mitään odottamatonta eikä ihmeellistä. Ei hän voi vahingoittaa sinua enemmän kuin mitä jo on aikaan saanut. Valenti-parka huutaa ja huitoo turhaan! Hän luuli liian helposti pääsevänsä kiinni Korkeelaan ja sinuun.

_Heleena_. Mutta hän oli niin varma, niin kiduttavan varma. Hänen vallassaan täytyy olla jotakin, mitä me emme osaa aavistakaan —. Hän on itse paholainen!

_Miili_. Hän on sortunut, paatunut, onneton mies, Heleena Hyvä. Ehkä hän vielä kerran polvillaan rukoilee sinulta anteeksiantoa!

_Heleena_. Ei, täti. Siinä suvussa ei tunneta katumusta eikä nöyrtymistä. Kiskotaan vain kokoon oikealta ja vasemmalta. Köyhän kansan kirouksilla onkin Iso-Korkeelan isäntien haudat peitetty polvesta polveen. Ja koko maakunta tietää, että näiden poikien isän hautajaispäivänä torpissa tanssittiin. — Samasta puusta on tehty Valentikin. Mauri yksin oli toisenlainen — hän tuli äitiinsä.

_Miili_. Niin, sinä kai heidät tunnet!

_Heleena_. Mauri kertoi minulle paljon. Hänelle ei suurempaa iloa maailmassa saattanut tapahtua kuin päästä pois kotoaan Iso-Korkeelasta silloin, kun me yhdessä ostimme tämän talomme. Minun eräni tosin oli pieni, niin että Maurinhan perintöosuudella tämä pääasiallisesti saatiin.

_Miili_ (järjestelee jotakin). Ei sitä vähillä varoilla tällaista tilaa velattomaksi ostettu.

_Heleena_. Velaton Korkeela kuitenkin on. Sehän se nyt Maurin kuoleman jälkeen onkin minulle onni!

_Miili_. Miten oikeastaan Mauri-vainajan ja Valentin ystävyyden laita oli silloin, kun Valenti maailmalta ilmestyi tänne Korkeelaan?

_Heleena_. Mauri ei lausunut minulle Valentista hyvää eikä pahaa sanaa. Mutta en minä koskaan sitä käsitystä saanut, että Valenti meille jäisi pitemmäksi aikaa. Siksi Valentin kertomukset tukkikaupoista ja heidän yhteisistä asioistaan tulivat minulle tavattomana yllätyksenä. Tiesin kyllä Maurin suunnitelleen ja hommailleen kaupungissa jotakin pikkukauppoja, mutta en minä osannut mitään vaaroja aavistaa. Ja sanon sinulle, Miili-täti, — (lähemmäs) — sanon — että — en Valentin juttuja enää usko.

_Miili_ (kummastuneena). Et usko!

_Heleena_. Mauri ei olisi minulta salannut niin paljoa. — Nyt ihmettelen itsekin, kuinka olen saattanut olla niin yksinkertainen, että olen noita loruja ollenkaan alunpitäenkään ottanut kuuleviin korviinikaan?

_Miili_. Entä Valentin hallussa olevat osakkeet, jotka Mauri on siirtänyt hänelle velkansa pantiksi?

_Heleena_ (säpsähtäen äkkiä). Kuule! Eteisen ovi narahti. Tuliko sinne joku? (Siirtyy vähän säikähtäen toiselle puolelle huonetta). Jos se on Valenti — eikä Martti ole vielä palannut!

_Miili_. Minä menen katsomaan. (Menee, perälle. Kuuluu heikko jysäys. Heleena hätkähtää ja tuijottaa peräoveen. Hiljaisuus).

_Heleena_ (siirtyen pari askelta peräovea kohti. Pelokkaasti). Miili-täti!

(Hiljaisuus).

_Miili_ (palaa). Ei siellä ketään ollut. Eteisen ovi siellä vain kävi, kun tuuli oli lyönyt ulko-oven auki. En tainnut vetää sitä oikein kunnolla kiinni. Mutta nyt kävin vetämässä. — Lumipyry on yltymään päin, ja selän puolelta käy jäinen viima. Alkaa jo tulla pimeäkin. — Kas vaan, kun ei pastoria jo kuulu! Jospa hänelle onkin sattunut jokin este!

_Heleena_ (kävelee levottomasti edestakaisin). Martti lupasi varmasti tulla — hän lupasi varmasti!

_Miili_. No, kai hän sitten tuleekin. Hänen tapaisensa mies pitää sanansa. — Emmeköhän sytytä lamppua?

_Heleena_. Kuinka vaan haluat, täti.

_Miili_. Ajattelin, että näkyisi edes tuli rantaan — viitteeksi. — Jos sitä sinne saakka selittää! Pimeätähän jo sitäpaitsi alkaa olla täällä sisälläkin.

_Heleena_. Minä sytytän.

_Miili_ (joka on jo aikaisemmin ottanut käteensä pöydältä tulitikkulaatikon). Anna minun — minulla on tässä jo tulitikutkin.

_Heleena_ (väistyy). Kiitos.

_Miili_ (siirtää tuolin kattolampun alle, nousee sille seisomaan ja kurkottautuu sytyttämään öljykattolampun).

(Huoneeseen leviää heikko valaistus).

_Heleena_ (menee sulkemaan uutimet).

(Valaistus käy hieman kirkkaammaksi).

_Miili_. Onko sinun nälkä? Haluatko syödä? Miinalla lienee keittiössä jotain lämmintä.

_Heleena_. En, täti rakas, ei minulla ole nälkä.

_Miili_. No, istutaan sitten ja jutellaan hauskuudeksemme. Minä noudan käsityöni. Tuonko sinunkin pöytäliinaompeluksesi?

_Heleena_ (väsyneesti). Ei minua nyt haluta ommella. (Istuutuu pöydän viereen).

_Miili_ (menee vasemmalle ja palaa kohta käsityö mukanaan. Tuo myöskin Heleenan ompelukseni jonka laskee pöydälle. Istuutuu Heleenaa vastapäätä tuolille toiselle puolen pöytää). Minne pikku Liisu lienee pannut pastorin valokuvan, jonka hän sai eilen, koska sitä ei enää näkynyt tuolla kamarin pöydällä?

_Heleena_. Hän kantaa sitä povessaan. Kysyi minulta, onko se soveliasta.

_Miili_. Ja sinä myönsit?

_Heleena_. Tietysti.

_Miili_ (naurahtaa herttaisesti). Sitä voi todellakin nimittää totiseksi rakkaudeksi!

_Heleena_. Sitä se onkin.

_Miili_ (kuten äsken). Lapsi ressukka! (Hiljaisuus).

(Tuuli alkaa käydä ja vingahtaa kuuluvasti).

_Heleena_ (kavahtaa). Kuulitko, täti?

_Miili_ (kohottaa päätään). Kuulin. Oikeaksi talviseksi myrskyksi se nyt kääntyy.

(Hiljaisuus).

_Heleena_ (matalalla äänellä). Tällaisella ilmalla — ja juuri tähän aikaan illasta — Maurikin hukkui.

_Miili_ (melkein kärsimättömästi). Älä nyt taas rupea sitä muistelemaan.

_Heleena_ (kuten äsken, huoahtaen). En voi olla muistelematta.

_Miili_. Mutia miehen luontoa kysytään pastoriltakin, jos hän tämmöisellä säällä vielä näin illalla lähtee tänne meidän luoksemme!

_Heleena_. Minä uskon hänen tulevan.

_Miili_. Vaikka valvoikin aamupuoleen asti. Mitä kello jo olikaan, kun hän jätti meidät?

_Heleena_. En tullut katsoneeksi. Aamu ainakin alkoi valjeta.

_Miili_. Jäädä koko yöksi valvomaan meidän kanssamme, jotta emme olisi yksin, jos Valenti palaisi! Sellainen menettely kelpaa lähimmäisenrakkauden esikuvaksi! Se on oikeata sydämen miehuutta, Heleena. Eikö sinustakin?

_Heleena_. Martti on hyvä. Sellainen hän on ollut pienestä pojasta saakka.

_Miili_. Siitä huolimalta, että hänellä kirkkoherran sairaalloisuuden vuoksi kuuluu olevan kovin paljon työtä, jaksaa hän uhrata aikaansa ja huomiotansa yhdelle ainoalle kodille niin paljon kuin nyt meille. (Katsoo Heteenään.) Muuten — niin, eihän se nyt enää ole käsittämätöntäkään — tämä avunanto on hänelle hyvin mieluista.

_Heleena_ (nopeasti). Mitä täti tarkoittaa?

_Miili_. Hm — sitä vain, minkä sinäkin jo hyvin tiedät — että hän — pitää sinusta.

_Heleena_ (tarttuu vaistomaisesti ompelukseensa). Hän on aina pitänyt minusta — hyvin paljon.

_Miili_. Mutta huomasithan eilenkin selvästi, että hän — pitää mahdollisena —

_Heleena_ (hieman huolettomasti). Jo ylemmillä luokilla koulussa tiesivät toverit, että Martti oli kiintynyt minuun.

_Miili_. Niinkö? Vai niin. — Kuinka sitten —?

_Heleena_. Hän on sellainen luonne, ettei hän koskaan kykene suoraan tunnustamaan rakkauttaan. Siitä me tytöt teimme paljon pilaa.

_Miili_. Luuliko sitten Martti, ettet sinä tiennyt mitään hänen kiintymyksestään?

_Heleena_. Kyllä hän arvasi sen tovereitten kautta minun tietooni tulleen.

_Miili_. No — ja entä sitten?

_Heleena_ (hymähtää). Siksi hän alkoi minua kaihtaa ja paeta.

_Miili_ (ihmetellen). Alkoi kaihtaa ja paeta!

_Heleena_ (joka on ruvennut hitaasti ompelemaan). Niin. En ininä häntä ylioppilaaksi tulonsa jälkeen enää nähnyt kuin pari kertaa ensimmäisenä vuotena, ja silloinkin kummallakin kerralla hän oli kuin tulisilla hiilillä ja riensi jonkin tekosyyn varjolla nopeasti pois.

_Miili_. Kyllä hän todellakin on vallan toisenlainen kuin muut nuoret miehet!

_Heleena_ (välinpitämättömästi). On kai niitä semmoisia arkoja muitakin. Jäävät sitten ainaiseksi naimattomiksi.

_Miili_. Saattaa olla — vaikka en minä sentään Mariin luonteista ole loisia tavannut.

_Heleena_. Poikkeus hän onkin.

_Miili_ (varmasti). Mutia nyt sinulla ei ainakaan enää ole mitään syytä koettaa työntää häntä pois.

_Heleena_ (naurahtaa kevyesti). Luuleeko täti, että Martti tahtoisi naida minun suruvuoteni päätyttyä?

_Miili_. Olisiko se sitten niin mahdotonta?

_Heleena_ (muuttuu samassa vakavaksi). Mahdotontako? — — Luulen kuitenkin, että Martti ennen kaikkea tahtoo vetää minut omaan pieneen herännäisjoukkoonsa.

_Miili_. Niin kai — sinne kai — ainakin ensin. Ja hyviä ja kunnon ihmisiä he siellä ovat, sen tiedän. Olen kerran ollut heidän lauantai-illanvietossaan rukoushuoneella. — Tietysti Martti tahtoisi, että sinä koko sydämelläsi liittyisit hänen herännäisiinsä. Sehän on selvä.

_Heleena_ (vastenmielisyyttä osoittaen). Onko totta, että he ryömivät tuolien alitse — kuvaannollisesti taivaan ahdasta tietä kulkeakseen — Marttikin?

_Miili_. Se on pahojen kielten ja törkeiden pilkkaajien lavertelua. Ei siellä tuolien alitse ryömitä. Mutta paljon he ovat polvillaan ja rukoilevat. Minusta se oli kaunista ja liikuttavaa katsella. Mene vain sinäkin sinne, jos Martti haluaa. Tee kuten hän tahtoo, Heleena! Luulen, ettei sinun tarvitse katua sitä, lapseni.

_Heleena_ (vitkaan). Niinkö täti luulee — niinkö todellakin — — todellakin! (Miettii. Äkkiä.) Mutta en minä ole sellainen kuin hän tahtoisi —. (Laskee työnsä pois.) Olen juuri sellainen kova, turhamainen, itserakas, omaisuuteeni ja hyviin oloihini kiintynyt ihminen, jollaiseksi Martti meitä ylpeitä talonpoikia kuvasi.

_Miili_ (hymähtäen). Ehkä et sinä voisi polvistua Mustan-Luviinan rinnalla rukoushuoneessa?

_Heleena_. Musta-Luviina! Kuuluuko hänkin Martin seurakuntaan?

_Miili_. Luviina on kääntynyt, herännyt — käy joka lauantai-ilta rukoushuoneessa. Sen on pastori aikaansaanut.

_Heleena_. Tuo huonomaineinen nainen! — kolmen isättömän lapsen äiti — laiska, likainen maleksija! Hyi! Vai semmoisia siellä onkin!

_Miili_. Hän ei enää ole sellainen. Hän on Mattilassa työssä ja näyttää nyt vallan toisenlaisella kuin ennen. Usko vain!

_Heleena_ (nousee). En — en minä voisi —! (Nousee, alkaa kävellä hitaasti edestakaisin).

_Miili_. Sen minä arvasin. — — Mutta meidänhän tulee muistaa, kuinka Kristuskin syntiselle vaimolle — — (Tuuli vinkaisee ja nurkissa vinkuu).