Part 1

language: Finnish

VITSA-MATTI

Tosiperäinen kertomus

Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1904.

Matti oli rikkaan Penttilän ainoa poika ja senpä tähden olikin Matti vanhustensa lemmikki, niin että heidän sydämensä olivat vaan Matissa ja Matissa eikä missään muussa.

Äiti rakasti Mattia vielä enemmän siitäkin syystä että Matti oli aivan äitinsä näköinen, ihan kuin suustaan syletty. Matti oli äitin mielestä erinomaisen kauniskin juuri sentähden kun hän oli hänen näköisensä, jota vastoin Matti ei isän mielestä ollut kaunis kun ei ollut rahtuistakaan hänen näköisensä ja juolahtipa isälle joskus mieleen että jos tuo Matti ei liene hänen poikansakaan kun oli syntynyt ennen vihkimistä. Sitä ajatustaan hän ei koskaan ilmaissut ja kun muita lapsia ei ollut, niin hyvä se oli Mattikin. Ja mitä suuremmaksi Matti kasvoi, sitä enemmän isänkin rakkaus kiintyi häneen. Isä kuitenkin kutsui Mattia Matiksi jo lapsesta lähtien, jota vastaan äiti kutsui Matuksi vielä vaikka Matti oli jo hyvän joukon kolmannella kymmentä, josta syystä Matti tunsi aina olevansa hieman likempänä äitiä kuin isää.

Matti oli pienestä pahasta lähtien vähäpuheinen, mutta se, mitä hän sanoi, oli asiallista. Joskus viskasi hän iloisesti pistävän sanan siinä niissä ei toinen luullutkaan. Tästä kyllä kävi selville että Matti oli viisaampi mies kuin uskoi kukaan, joka ei liene osannut hänen kirkkaista, terävistä silmistään tehdä mitään johtopäätöksiä. Tämän ohessa, kun vähänkin lienee mieli nyrvähtänyt, oli Matti kuitenkin hyvin herkkä horjahtamaan synkkämieliseksi, jolloin hän ei puhunut kenellekään yhtään sanaa ja kirkkaat silmätkin näyttivät ihan sammuneen näköisiltä. Mutta kun tämäkin luonteen ominaisuus oli äitiltä peritty, niin se ei äitin mielestä ollut mikään vika ja senpä tähden äiti osasikin aina käyttäytyä niin että Matti joutui heti hyvälle tuulelle ja silmät kirkastuivat entiselleen.

Matti oli nyt neljänkolmatta vanha. Oli vuosikausia kulunut siitä, kun Matissa oli huomattu vähintäkään synkkämielisyyden oiretta ja työt sujuivat Matin käsissä aivan erinomaisella tavalla. Isä ja äiti mieltyivät Mattiin vieläkin enemmän, sillä nyt näkivät he varmaan että Matti ei tyhjän tähden omista leveitä hartioita ja jäsäkkää ruumista, vaan Matti on kuni luotu vanhemmilleen vanhan päivän varaksi ja kykenee samoina maksamaan heille mitä he Matin eteen ovat raataneet taloa hoitaessaan Matin varttuessa mieheksi.

Pienen Kytölän punaposkinen Sohviija oli hänkin ainoa tyttö ja senpä tähden olikin hänen vuoronsa lähteä isälleen toveriksi kalanpyyntiretkelle milloin vaan sinne mentiin. Hän oli tottunutkin taistelemaan avaran Heiluan-järven aaltoja vastaan, niin että Kytölän Kaaperin ruskea venhe nähtiin kiikkuvan ulapalla aaltojen selässä silloinkin, kun muut eivät tuulen suuruuden takia kyenneet vesille.

Tämän näki Matin kirkas silmä aina kynnellessään Penttilän pitkiä vakoja ja sydän sykähteli sitä nähdessä, kun tiesi Sohviijan olevan siinä venheessä airollisena. Mutta silloin Matti seisautti hevosensa vaolla, kun näki Kytölän Kaaperin venheen kulkevan rannan alatse ja Sohviijan airojen notkuvan vieläkin vallan väsymättöminä, vaikka oli pitkän rupeaman riekkunut myrskyn käsissä.

Monena kesänä tämän nähdessään oli Matin povessa virinnyt ajatus, joka pakotti Mattia seurustelemaan Sohviijan kanssa ja tuntemaan Sohviijaa vertaisekseen, vaikkapa Matti tiesi olevansakin suuren Penttilän ainoa perillinen, jonka tähden aina kirkolla käydessään Matti huomasi monen tytön silmien välkkyvän häntä vastaan; Matin silmät välkkyivät vaan Sohviijaan.

Muijat tiesivät jo ihan totissa totena kertoa että Matti on ryhtynyt kosimaan Sohviijaa ja tämä uutinen teki Matin vanhukset levottomiksi, ei sentähden ettei Matti saisi kosia, mutta hänen oli kosittava rikkaampia kuin Sohviija oli.

Matin äiti oli nyt tänä heinäkuun kauniina sunnuntaina levottomampi kuin koskaan ennen siitä kun Matti oli taas mennyt Kytölään, vaikka hän oli monella hyvällä sanalla Mattia kieltänyt ollenkaan käymästä siellä. Ennen ei kuitenkaan Matin äiti ollut Mattia hakenut Kytölästä ja senpä tähden Matin leveät hartiat kovin hytkähtivätkin säpsähdyksestä Sohviijan rinnalla Kytölän puodissa istuessa, kun ovella sälähti äitin tuimasti kajahtava ääni:

— Tule pois sieltä Matti; tule ihan rikeneen!

Matti ei enempää odottanut, pisti vaan Sohviijalle kättä, sanoi että "sillä puheella" ja lähti äitinsä jälessä astua julpottelemaan kuin kolmivuotias härkä paimenensa jälkeen.

Tietä käydessään ei äiti kuitenkaan malttanut pitää suutaan kiinni, vaan hetken puhkettuaan ja ähkettyään sanoi:

— Tosi on vanha sananlasku että usein utuinen äiti tuutii lasta tuskikseen, vaalii lasta vaivoikseen, kuten minäkin sinua.

— Syytöin minä olen, kuului Matin suusta lyhyt sana ja leveissä kasvoissa näkyi levollinen tyyneys, joka vielä enemmän suututti äitiä.

— Syytöin sinä! Sinä syytöin, tikasi äiti. Enkö ole sinulle hyvällä sanalla sanonut että pitää pysyä erillään tuommoisista. Ja etkö tiedä että isäsi on ankara mies, eikä mielly se tuommoisiin.

— Eihän siihen isän tarvitse mieltyäkkään, kun minä miellyn.

- Sinä miellyt! Aivanko sinulla sitten on täysi tosi? Hyi sentään!

— Vasta Perttulina päätimme lähteä pappilaan kuulutusta ottamaan.

— Kuulutusta... En tiedä mitä sanon....

Oletko sinä ihan hullu tai typerä tai höperö... Kuulutusta ilman minun ja isän luvatta... Ei suuri sana suuta halkaise.

Matti ei tähän virkannut mitään, levollisena vaan käveli äitinsä jälessä heinäkuun puolipäivän auringon paahtamaa multaista kangastietä että kuiva poro vaan tupsahteli Matin leveitten jalkoterien alta, mieli vaan Sohviijassa ja niissä viidessä viikossa, joitten kuluttua oli lähdettävä kirkolle ottamaan Sohviijan kanssa aviokuulutusta.

Äiti oli vaitiollessaan miettinyt uuden keinon ja alkoi taas uudestaan:

- Emmehän kiellä sinua naimasta, vaan on mentävä kosimaan vertaisiaan. Olethan lukenut raamatusta miten Iisakin täytyi ottaa muija omasta säätykunnastaan.

— Niinpä saikin aika narrin, keskeytti Matti ja silmät kiiltivät kirkkaampina kuin useinkaan ennen.

Äiti ei sitä ollut kuulevinaan, vaan jatkoi ystävällisemmin:

— Ajatteleppas, Mattu-poikani, miten sinulle on tarjona tyttöjä kuin heiniä. Oletko ajatellut, mikä on Karppalan Tiina, mikä Koskelan Mallu ja mikä Rekilän Hinriikka ja...

— Tuppelot ovat tuppeloita, keskeytti Matti tyyneesti.

— Mutta Pirkkolan Tilta, onko sekin tuppelo ja kolme tuhatta on puhtaita rahoja huoltajan kaapissa; ne eivät ole painon alla.

— Pirkkolan Tilta... Hm! Pirkkolan Tilta. Siihen lehmäänkös minä vaihtaisin reippaan Sohviijani.

— Voi, voi sentään! alkoi äiti pitkän hetken ääneti oltuaan ja huokailtuaan. Sinä Mattu-poikani et tiedä minun mieltäni... Pitääkö minun nyt ajatella joutuvani vanhoina, kunnottomina päivinäni tuon kerjäläisen, tuon sormipyyhkeitteni syöjän kynnestä katsomaan... Tuo kurja. Tuhansia kertoja olen maljani pyyhkeet eteensä ojentanut ja syönyt on makeaan suuhunsa. Tämäkö tulisi nyt minun syöttäjäkseni... Voi kauhistus ja kuolema!

Tämän sanottuaan puristi äiti ulos katkeran itkun, jolla varsin tahtoi Matille näyttää miten kamala tämä Matin aije on.

Matti ei siitä kuitenkaan ollut tietääkseenkään, levollisena vaan käveli äitinsä jälessä kotiin, jossa kolkon viileässä luhdissaan köllistyi vuoteelleen ja ajatteli katkeamatta äskeistä aijetta Sohviijan kanssa ja sitä viittä viikkoa, jonka kuluttua lähdetään pappilaan.

Isä ja äiti päättivät kovuudella käydä Matin kimppuun saadakseen siten Matin luopumaan aikeestaan ja niinpä huomen-aamuna syntyikin aika meteli. Isä kiroili ja uhkaili Sohviijan repiä seitsemiksi paloiksi, jos vaan se vetäisi luunsa näille poroille ja äiti itki ja pauhasi.

Matti tästä ei ollut tietävinään, ikään kun ei olisi mitään tapahtunut, eikä virkannut sanaakaan.

Matin äänettömyys yhä enemmän suututti isää ja äitiä ja he jatkoivat pauhaamistaan viikkokausia saadakseen siten Matin kielen liikkeelle ja kuullakseen, mikä on Matin lopullinen aikomus. Matti kuitenkin pysyi ääneti, teki vaan työtä entistään hurjemmin, söi ruokansa hyvällä halulla ja nukkui yönsä levollisena juuri kun ei mitään olisi tapahtunut; ajatteli vaan väliin että ei yksi kauvan naura eikä yksi kivi tee jauhoja; lopettavathan ne kun ovat alottaneetkin pauhaamisensa.

Matin toivo ei kuitenkaan toteutunut. Mitä enemmän hän pysyi äänettömänä sitä vimmatummaksi kävi ukon kiukku. Jopa eräänä iltana, kun Matti väsyneenä tuli päivän työstä leikkuupellolta, ukko lensi kuin noidannuoli Matin eteen, polki jalkaa lattiaan, räiskytti kämmeniään yhteen ja ärjyi:

Jos et heitä sitä Kytölän Sopan kosimista pois, niin minä sinut ajan pois kotoa etkä saa perintöä et tinaista nappia. Sanotko että heität, vai joko otan halon tuosta sopelta ja ajan tielle.

Matti ei kuitenkaan virkannut sanaakaan, siirtyi vaan pois ja vaikka isä teuhasi mukana ja ärjyi ärjymistään, niin Matti vaan siirtyi. Ja kun ei silläkään päässyt, niin pakeni metsään, josta kierti Kytölään Sohviijan luokse.

Sohviija oli kuullut Penttilän elämästä ja ikäänkuin kauhistui nähdessään Matin ja samassa tulvahtivat silmät täyteen uusia kyyneliä, joitten syytä ei kerinnyt arvatakaan, minkä tähden ne tulivat, olihan hän monta päivää jo itkenyt.

— Mitä sinä itket? sanoi Matti, hieman hämmästyneenä ja kirkkaat silmät katselivat läpitunkevammin kuin koskaan ennen.

— Sentähden kun täytyy sinusta erota.

— Erota?... Kuka sen on sanonut, huudahti Matti kesken Sohviijan puheen ja kasvot menivät jäykiksi.

— En voi mennä elävältä helvettiin... Tässä on tämä sormuksesi, sanoi Sohviija ja työnsi taskustaan kaivetun kirkkaan sormuksen Matille, siten saadakseen sen eron toimitetuksi niin pikaisesti kuin mahdollista, kun se kuitenkin täytyi tehdä.

— Pitäisit kuitenkin muistonani, kuului Matin hyvämielinen sana ja vaistomaisesti tarttui hän Sohviijaan syliksi.

— Mitäpä tarvitsisimme muistoja, unohtaminen olisi voitto. Eikös niin, Matti, kuiskasi Sohviija ja kierti hänkin sylensä Matin ympäri.

— Unohda sinä jos voit, en kuitenkaan ota sitä sormusta, virkkoi Matti särkyneellä äänellä puolen tunnin verran ääneti oltuaan ja kyyneleet valuivat Matinkin kasvoja pitkin.

Enempää eivät Matti ja Sohviija puhelleet; sylitysten istuen Sohviijan pienen puodin penkillä itkivät, itkivät kumpikin ihan sydämensä pohjasta, että Matinkin tukeva ruumis tuntui vapisevan.

Viimein, kun olivat itkeneet itsensä kuiviin, tuntui eroaminen mahdolliselta ja hiljalleen löyhtyivät Matin käsivarret Sohviijan ympäriltä siksi kun ne kokonaan raukesivat alas ja Matti Sohviijan monien kehoitusten perästä saattoi lähteä pois.

Matti ei nyt nukkunut koko yönä. Levottomana kuni tuskassa viehkuroi hän vuoteellaan ja mitä enemmän yö kului, sitä synkemmäksi kävi mieli, että päivän valkeneminenkin tuntui pelottavalta. Matti tunsi nyt Sohviijan menettämisessä menettäneensä kaikki, mitä ikänä hänelle elämä oli luvannut. Hän noissa tuskissaan ei enää elämältä mitään muuta toivonut kuin päästäkseen jonkunlaiseen mielen häiriöön, ettei tarvitsisi tuntea mitään, ei kärsiä mistään, ei ajatella mitään, ei muistaa mitään, mutta samalla voisi olla rangaistuksena vanhemmilleen siitä pahasta, mitä hänelle olivat tehneet.

Viikkokauden oli Matti levottomassa tilassa. Ei tiedetty hänen syöneen eikä nukkuneen, kävellä töllisteli vaan sinne ja tänne, että hetkeäkään ei nähty hänen olevan yhdessä kohti. Työhön hän ei kumminkaan tarttunut vaikka häntä hyvällä ja pahalla siihen kehoitettiin.

Tämä suututti ukkoa, kun oli kiintein leikkuuaika ja Matti, paras leikkuumies, tuli semmoiseksi. Mutta toiselta puolen oli ukolla hyvä toivo; kun hän näki että Matti ei pahasti riennä enää Kytölään kuten ennen, niin tiesi hän Matin aikaa voittaen siitä selviävän, samoin kuin ennenkin, silloin kun hän oli sattunut synkkämielisyyteen horjahtamaan ja että hyvä siitä kuitenkin lopussa tulee, kunhan edes sillä hinnalla päästään selviämään Sohviijan pauloista.

Äiti rupesi kumminkin pelkäämään pahaa ja usein otti hän Mattia olkapäästä kiinni ja sanoi:

— Sinä ainoa lapseni! Miten voit sinä minulle tuottaa tämän surun? Etkö ymmärrä äidin sydäntä, ja samassa parahti hän kohtikurkkuaan itkemään, varsin näyttääkseen Matille surunsa syvyyttä, siten nähdäkseen mitä tämä Mattiin vaikuttaa.

Matti pysyi kuitenkin välinpitämättömänä, kun ei olisi kuullutkaan äitinsä puhetta eikä itkua ja lähti vaan kävellä törkkäilemään; paksut huulet vaan hieman liikkuivat ja sammuneet silmät katselivat maahan.

Matti kun ei päässyt siihen toivottuun tilaan ettei tarvitseisi tuntea mitään ja näki ettei äitinsä monkatuksista tule koskaan loppua, niin hän tahtoi näyttäytyä todelliseksi hupsuksi, maksoi mitä maksoi. Niinpä eräänä yönä oli hän hakenut vanhat paikkaiset ja nokiset roviovaatteensa ja puki ne päälleen. Jalkoihinsa sitoi hän nokiset tuohivirsut ja päähänsä veti vanhan, kymmeniä vuosia joutilaana ajelehtaneen näätäreuhka-resun. Luhdin yliseltä löysi hän vanhan, kovaksi rajettuneen laukun, tukki sen täyteen ryysyjä, vaatteen palasia ja lankakerän sommeloita, sitoi sitten selkäänsä, kuten ainakin matkalle lähtevä ja viimeksi veti pitkävartiset koirakintaat käsiinsä. Näin lähtemäänaikovan näköisenä rupesi Matti Penttilän pirtin penkille ja jäsentäkään liikuttamatta, lattiaan katsoa tuijottaen istui siinä, kunnes aamusella ylösnoustuaan Matin isä tuli pirttiin, lähteäkseen työhön ja toimittaakseen muitakin mukaansa.

Isä ensin kauhistui nähdessään Matin siinä laitoksessa ja seisahtui keskelle lattiaa. Mutta samassa pisti hänelle vihaksi ja hän ärjäsi:

— Mitä kuvattelet siinä! Kun otan halon tuosta sopelta ja vetelen lanteillesi, niin tiedät saaneesi, moinen kummittelija. Etkö muista että olen aikonut ajaa sinut pois kotoa, etkä perintöä saa et tinaista neulaa, jos et heitä niitä hullutuksia pois ja asetu entisellesi.

Mutta kun Matin silmäkään ei värähtänyt tätä kuullessa ja Matti istui kuni kylmettynyt ja tuijotti lattiaan, niin isä luuli todellakin Matin tulleen hupsuksi, eikä kuitenkaan ottanut halkoa, kässi vaan Matin luo ja nähdäkseen mitä se Mattiin vaikuttaisi, potkasi häntä reiteen ja ärjäsi taas:

— Kävele työhön ja kävele hyvällä tai...!

Matti tämän potkasemisen saatuaan siirtyi nöyrästi toiseen paikkaan, ikäänkuin toisen tieltä pois ja istui taas penkille kuten ennenkin, tuijottaen lattiaan tyynenä, niin kun ei mitään olisi tapahtunut.

Isä ei kuitenkaan uhkauksiaan täyttänyt, puhisten ja pauhaten poistui vaan ulos mennäkseen työhönsä. Mutta samassa tuli äiti pirttiin ja, nähtyään Matin niissä tamineissaan, parahti kohtikurkkuaan itkemään ja huusi:

— Herra Jumala sentään! Sitähän olen pelännyt, että järkensä se menettää. Kaikkia pitää nähdä!

Samassa kiirehti hän Matin viereen istumaan, tarttui kaksin käsin kaulaan, hätäili ja reutoi Mattia ja rukoili:

— Matti kulta! Minun ainoa lapseni! Kuule nyt? Jos kipenekään on sinulla ymmärrystä, niin kuule nyt mitä sanon. Jos kipenekään on lämmintä verta rinnassasi, niin kuule nyt äitiä! Minä teen sinulle vaikka mitä hyvää; mitä ikänä osaan, teen minä sinulle, kun tulet entisellesi... Sano nyt edes yksi sana... Herra Jumala, kun on jäykkä, ihan kuin kylmettynyt jänis, ihan kuin juurikka! Sano nyt yksi sana, sano rakas Mattu poikani!

Tätä teki äiti pitkän aikaa. Mutta Matti pysyi jäykkänä, eikä äitinsä nujuuttaessa rahtustakaan hievahtanut sinne eikä tänne, ei edes päätäänkään kääntänyt puoleen eikä toiseen, silmiään räväyttämättä tuijotti vaan raollaan hölmöttävään honkaisen siltapalkin saumaan, vaikka ei hän siitäkään mitään nähnyt.

Matti istui siinä sijassaan kolme päivää. Ja huolimatta siitä, että Elokuun helteisten päiväin kuumentamassa pirtissä näätäreuhka päässä istuessa juoksi hiki roitonaan pitkin kasvoja, että vaatteet kastuivat rinnoilla, hän vaan istui, eikä värväyttänyt ruumistaan muulloin, kuin äitinsä ottaessa näätäreuhkaa päästä, jotta Matilla olisi viileämpi. Silloin Matti kaksin käsin painoi päätään, että näätäreuhka oli kuin kallion raossa.

Äiti uskoi Matin olevan auttamattomassa tilassa ja lakkaamatta hän nämä kolme päivää rukoili ja itki Matin vieressä ja lupasi tehdä Matille mitä vaan osasi, kun Matti vaan tulisi entiselleen.

Matin korvat olivat tämän kaiken aikaa auki kuulemaan, kuuluisiko äitin lupauksissa saada tuoda Kytölän Sohviija kotiinsa talonsa emännäksi. Mutta tätä kun ei viimeinkään kuulunut, niin neljäntenä yönä, kun äiti uupui hetkeksi nukkumaan Matin lähelle penkille, hiipi Matti ulos ja katosi teille tietämättömille. Aamun tultua ryhdyttiin kylän väen kanssa hakemaan Mattia, jos hän olisi hirttäynyt tai muuten menettänyt itsensä. Kun ei kukaan ei likellä eikä kaukana ollut Mattia nähnyt sinä yönä liikkeellä, niin uskottiin hänen olevan metsässä tai järvessä, jonka tähden nimismies pakotti kaikki kyläläiset, jokaisen, ken vaan kynnelle kykeni, hakemaan kadonnutta. Tämä jahti kesti viikkokauden, mutta kun ei sittenkään Mattia löytynyt, niin täytyi tyytyä siihen.

Matti tahtoi siirtyä vieraalle paikkakunnalle kenenkään tietämättä. Niinpä hän nyt elokuun kuhjaisena yösydännä kiirehti salolle, jossa ei sinä vuodenaikana ollut liikkeessä ketään, ei edes metsämiehiäkään, kun oli kiire leikkuuaika. Tämä asumaton salo ylti sivutse kahden kirkkokunnan, aina toiseen kuvernöörin lääniin. Tätä saloa Matti matkusteli ja kipeimpään nälkäänsä pureskeli niitä leipäpalasia, joita oli laukkuunsa ryökköin sisään tunkenut. Kun hän pääsi toisessa kuvernöörin läänissä ihmisiin ja tiesi varmaan ett'ei ketään siellä löytyisi, joka hänen tuntisi, rupesi hän kerjäämään talosta taloon. Ei kukaan uskonut Matin olevan täysijärkisen; sitä todisti sekin, että kun Matille joku antoi rahan, otti hän taskustaan lankakerän ja kiepotti siitä rahan ympärille lankaa niin ihmeellisellä nopeudella, että käsien liikettä tuskin silmä eroitti. Rahan ympärille kun oli saanut lankaa niin paljon, ettei enää rahaa näkynyt, otti Matti lakin päästään ja sitten vasta kiitteli rahan antajaa. Lakkia ei hän pannut päähänsä, ennenkuin kääntyi selin rahan antajaan, jolloin hän vasta pisti rahankin taskuunsa ja lähti talosta melkein paeten.

2 LUKU.

Matti viipyi tällä tiellään tasalleen kolme vuotta. Tukkansa oli kasvanut niin pitkäksi että se puoliselkään yltävänä riippua leuhotti Matin leveillä hartioilla. Mutta tuuhea parta oli sitä vastaan kähertynyt leveän leuvan ympärille vanuttuneeksi turpeeksi, niin että Matin laaja muoto peittyi korvia myöten tuon mustantymperän turjoksen alle.

Mukavalle tuntui Matista ilmestyä tämmöisenä tattarilaisena kerjäläisenä, joksi ihmiset häntä itsestään päättelivät, kotinsa tienoille. Vaikea olikin tuntea Mattia entiseltä näöltä, sillä hän ei näinä kolmena vuotena ollut ainoatakaan kertaa pessyt itseään, joten hänen kasvoissaankin pinta kiilteli likaisuudesta kuni öljytty. Koko olentonsakin oli hän taivuttanut kurjan näköisen kumaraksi, että täyteläinen laukku killotti hartioilla kuin mäen rinteellä.

Kytölän Sohviijalta oli kuollut isä ja äiti. Ja ettei tarvitseisi muuttaa majaa, oli Sohviija ottanut miehen elämänsä tueksi ja vietti nyt ensimmäistä sunnuntaita uudessa avioliitossaan. Tämän oli Mattikin saanut sattumalta tietää. Sen vuoksi sai hän voittamattoman halun käydä Kytölässä näkemässä Sohviijaa hänen elämänsä ihanimpina päivinä.

Matti luuli saavansa tuntemattomana käydä Kytölässäkin ja Heinäkuun kauniina sunnuntaina, tasalleen kolme vuotta siitä kun hän kihlasi Sohviijan, lähti Matti Kytölään. Sohviijan mies oli kirkossa, jonkatähden hän nyt oli yksinään kotona ja pöytänsä takana istuessaan huvikseen oli saarnakirjasta lukemassa päivän saarnaa, mutta oven auvetessa keskeytti lukunsa ja samassa kasvot hulmahtivat hätäisen kauhistuneiksi. Suuret tummansiniset silmät kiiristyivät yhteenpäin puristuneiden kulmain pimentoon, josta läpitunkevasti katsoen silmäteräset seurasivat vieraan jokaista liikettä siksi, kunnes tämä oli istunut penkille.

Penkille istuttuaan Matti vilkasi salaisen silmäyksen Sohviijaan. Mutta auringon kirkkaassa valossa vilahti vieraan silmistä loiste, joka muistutti Matin katsetta. Tästä selvisi Sohviijalle huomio, että Matin mukavasti käyrä nenäkin nupotti entisellä paikallaan, vaikkapa sen hieman pörhöiset sieramet peittyivätkin kähertyneen parran sisään aivan umpipäähän.

Silloin Sohviija löi käsiään yhteen, hyppäsi seisaalleen ja huudahti:

— Herra ihme! Mattiko tuollaisessa tilassa? Jumala armahtakoon...! Enhän kumminkaan ole erehtynyt?

— Sinä tunsit... Toivoin ettet tuntisi, sanoi Matti värisevällä äänellä ja oikaisi itsensä yhtä suoraksi kuin ennenkin sekä siirtyi tarjoomaan kättä Sohviijalle.

— No ihmettä ja ihmettä! Miten voi ihminen päästä tuollaiseksi? No kaikkia sentään, jahkaili Sohviija puristaessaan Mattia kädestä ja katsellessaan häntä silmiin, joista nyt kiilti kolme vuotta kadoksissa ollut kirkkaus. Mutta kyyneleet kihosivat silmien nurkkiin. Silloinpa vettyivät Matinkin silmät juuri kun samasta lähteestä ja puheleminen katkesi siihen kumpaiseltakin. Sohviijalta katosivat sanat, ettei hän saanut suutaan auki ja Matti ei tahtonutkaan puhua mitään. Sanomattoman somalle tuntui hänestä niin vaiherikkaan kolmen vuoden perästä itkeä kyyneliä joita ei kukaan, paitsi Sohviija, saanut irti.

Sohviija sitten, hämmentääkseen tuota salamielistä tilaansa, hulmahti ulos ja heti palatessaan kantoi leipärovion, voilautasen ja viilihulikan pöydälle ja käski Mattia syömään.

Syödessään Matti ajatteli Sohviijallekin näyttäytyä mielipuoleksi ja näyttää siinä syöntinsä tavassa mielipuolen merkkejä, mutta samassa tunsi asettuvan kuni painon hartioilleen, ettei voinut mitään ilvennellä, vaan täytyi syödä niinkuin ilmoihmisen. Syömästä päästyään Matti puristi Sohviijan kättä ja kuiskasi: Tätä en unohda. Sen sanottuaan poistui hän ja meni rannan töyräälle mäntyjen siimekseen venymään ja miettimään, pitäisikö kuitenkin pysyä mielipuolena; olisiko todellakin vahinko Sohviijalta se salata. Mutta vaikka hän kauvankin mietti, niin aina löi mieleen että Sohviijalle täytyy olla mikä on ja muille mikä milloinkin tarvitaan. Niin hän mietti ja keloili mäntyjen viileässä siimeksessä puhallellessa lauhkean Heinäkuun tuulen ja somalle tuntui olo, somemmalle kuin yhtenäkään hetkenä viimeisten kolmen vuoden kuluessa, ja näkyi sieltä Matin ryysyinen olento vielä auringon aletessa mailleen.

Sohviijan mieskin siihen palasi kirkkoretkeltä. Silloin Sohviijan kehotuksesta kutsuttiin Mattikin pirttiin, jossa Sohviijan mies kirkkokuulemiaan ja näkemiään parhaallaan kertoi. Niistä kertomuksista Matti muun muassa kuuli, että oli tänä päivänä haudattu Kankku-Tuomas, joka enemmän kuin kolmekymmentä vuotta oli piiskarin virkaa toimittanut.

Tämän kuultuaan Matti punalti päätään, silmät kirkastuivat ja ihastuneena sanoi hän:

— Jopahan minullekin aukesi virka!

— Hyi! Ottaisitko sen viran? kysyi Sohviija säpsähtäen, sillä salaman tavalla vihlasi Sohviijan ruumiin läpi, että piiskarin vaimoksiko olisin joutunut, jos olisin Matin kanssa tullut yhteen.

— Ihan kun luotu.

— Aivanko todella? uudisti Sohviija kysymyksensä tuokion vaiti oltuaan, ja tuntui kun olisi hänen povestaan karannut se lämmin, säälivä tunne, mikä hänellä oli ollut tähän saakka Mattia kohtaan.

— Aivan todella, kuului Matin suusta varma vakuutus ja likaisuudesta kiiltelevissä kasvoissakin kuumotti ihastuksen punastus.

— Mutta mitä ajattelisit Matti silloin kun rupeaisit lyömään ihmistä, joka voisi olla syyttömästi tuomittu, kuten usein tapahtuu, jos kertomuksissa lienee perää.

— Ajattelisin olevani ihmiskunnan korkeimpia olentoja. Aniharvoilla on valta lyödä toista ihmistä, sanoi Matti tyyneesti ja mieluinen hymy näkyi Matin likaisissa kasvoissa.

Sohviija ei enää rohjennut jatkaa keskustelua Matin kanssa, vaan kääntyi mieheltään kyselemään muita kirkkosatuja, joka niittenkin kyseleminen loppui vaikeaan jahkailemiseen kun kuuli että Koppilan muorille, hänen äitikummilleen, oli tehty kiitos. Muori oli viime perjantaina äkkiä kuolla pyyskähtänyt kaivotielle.

Tästä sanomasta tuli Sohviija tuskaisen levottomaksi, että oikein käsiään väännellen voivotteli ja päivitteli, kun ei enää kertaakaan saa nähdä Koppilan muoria ja kun se on kuollut niin äkkiä ettei edes pappia ole keritty käyttää. Siihen unohtui Sohviijan mielestä Matti ja Matin aikomukset piiskarin virkaan; katkeraa itkua hyrskien meni vaan makuuhuoneeseensa ja kytjähti vuoteelleen.

Sohviijan mies olisi vielä tahtonut puhella Matin kanssa, vaan kun Matti oli umpimielinen niin hänkin jätti Matin pirttiin ja poistui Sohviijan luokse viihdyttelemään tämän surua.

Matti sai nimismieheltä piiskarin viran, mutta sillä ehdolla että Matin täytyi virkatoimessaan esiintyä leikkotukkaisena ja harjatulla päällä sekä pestyillä kasvoilla.

* * * * *

Matti etsi metsästä kolme sukevata, hienoa koivunvesaa, leikkasi ne juuri niin pitkiksi kuin nimismies oli sanonut niitten pitävän lain mukaan olla, sitoi ne punaisella langalla kolmesta kohti kiinni ja ne piti hän aina kerjätessään mukanaan. Ja jos joku kysyi, mitä ne ovat, sanoi Matti päättävästi: Tässä on laki eikä evankeljumia, peljätkää tätä!

Matti asetti sitten itselleen kaksi kerjuupiiriä, joita kumpaakin kiertäessään viipyi aina puolen vuotta, joten hän aina käräjäajan tienoilla joutui kotikyläänsä, jos tuota niinkuin tarvittaisiin virkatoimeen, jonka perästä lähti aina kiertämään toista piiriä. Siten viipyi Matti tasaisen vuoden, ennenkuin joutui toisen kerran samaan taloon takaisin.

Vehmasjoen tiheälle kylälle, jossa talot olivat kahtapuolta isoa valtajokea, joutui Matti aina joka kesä keskellä heinänteko-aikaa tullen kerran eräänä kauniina luokopäivänä Kuokkalan hoviin pyytäen taas tapansa mukaan emännältä puolipäiväistä.

Emännän mustat silmät tulistuivat ja tiuskasten sanoi hän:

— En anna laiskalle. Kun menet niitylle, niin saat ruokaa ja palkkaakin ansion mukaan.

— En jouda, sanoi Matti tyyneesti. Apulaisen tarvitseisin itsekkin.

— Mitä tuhannen täytistä sinä sillä tekisit?

— Antaisin kerjätä tuota toista puolta jokea, ettei tarvitseisi aina pyytää saattajaa yli joen puolelle ja toiselle, sanoi Matti tyyneesti ja niin asiallisella painolla että emännältä purskahti nauru ja heti kantoi hän leipää, voita ja viiliä Matille puolipäiväiseksi. Ja Matti kun oli päässyt syömästä, niin emäntä itse saattoi hänet toisella puolen jokea olevan Kannilan rantaan. Siinä venheestä maalle astuttuaan Matti kättä puristaen hyvästeli emäntää ja sydämellisellä ystävyydellä sanoi:

— Tulen käymään teillä taas tulevana kesänä näillä ajoin.

Matti piti kerjätessään sen järjestyksen, että siinä piirissään hän ei jättänyt yhtään taloa käymättä, paitsi kotiaan Penttilää missä hän ei koskaan käynyt. Mutta ei hyvässä talossa, paremmin kuin huonossakaan, hän viipynyt kuin yhden ateria-ajan oli ilma minkälainen tahansa, eikä mitään tahtonut matkaansa. Rahaa ja vaatteita kun alkoi tehdä mieli, niin poikkesi kaupunkeihin niitä kerjäämään herrastaloista ja palasi taas radalleen.

Monta vuotta sai Matti turhaan kantaa raippavitsakimppuaan ja virkatakkiaan, ennenkuin sai kertaakaan toimittaa virkansa päätehtävää. Mutta nyt kumminkin oli Lieverin kaupungin linnassa Rahtulan Malakka tuomiotaan odottamassa ja tiesi nyt Matti vihdoinkin saavansa esiintyä miehenä jonka vertaista ei ollut toista siinä tuomiokunnassa.

Rahtulan Malakka oli suuri rosvo, ollut kymmeniä vuosia paikkakunnan kauhistuksena, mutta saanut aina tehdä tekonsa niin että nyt vasta joutui ensi kerran kiinni. Matti ajatteli antaa Malakalle aimo löylyn, että kerrallaan tulisi entistenkin varastuksien edestä. Senpä tähden Matti jo monta päivää poliisi Mikkosen kotona valmistautui virkaansa. Hän leikkautti tukkansa, pesi kasvonsa ja koetteli aina väliin virkanuttua, jota hän oli monta vuotta laukussaan kantanut. Sitä hän venytteli ja hujautteli aina kädellään koetteeksi, olisiko se virkapuku niin ahdas, ettei käsi sujuisi niinkuin mieli pitää. Ja kun tunsi että nuttu antaa perään, niin mahtavasti kohotellen turpeita olkapäitään lausui: Muut ne lukevat lakia, vaan minä olen se, joka sen panen käytäntöön.

Oli tullut se päivä jolloin Malakka oli piiskattava. Jo aikaiseen aamulla nähtiin Matti virkapuku yllään puhtain kasvoin ja harjatuin päin kävelevän poliisi Mikkosen tuvan lattialla edestakaisin ja taivuttelevan kättään ripsakammaksi ja ripsakammaksi.

Soppelan Tuomaalta oli Malakka kerran varastanut kymmenen leiviskää voita, josta ei Malakkaa saatu syyhyn. Tuomas mietti keinoa saadakseen Malakalle sen kostaa ja tuli Matin luokse poliisi Mikkosen tupaan ja kiireisesti, puoleksi hätiköiden sanoi:

— Tiedätkö sinä Matti, mitä minä tiedän?

— Mitä sinä enintä tiedät, sanoi Matti ryhdikkäänä ja suorana seisoen Tuomaan edessä ja silmät tuijottivat Tuomaan silmiin virallisen tuikeina.

- Että Malakan isä on suuri tietäjä, suunnaton velho joka lumoo metsämiesten pyssyt etteivät tapa otusta, laittaa painajaisen hääkansan rekiin etteivät jaksa hevoset vetää ja vieläpä tekee semmoisiakin, että herättää kuolleet haudoistaan kaahkailemaan ja kummittelemaan täällä elävien joukossa. Nyt hän on aivan kirveen silmään vannonut, että kun hän vaan saa Matin kiertää ympäriinsä ennen piiskaamaan rupeamista, niin ei pysty Matin vitsat hänen poikansa selkään, ei näy naarmua pojan selässä.

Silloin Matti kirautti hampaitaan yhteen, punalti tuimasti päätään, oikasi itsensä virallisen takakeikaksi, punalti taas päätään, hujautti kädellään ilmaan ja jyrisevällä äänellä sanoi:

— Muut ne lukevat lakia, vaan minä sitä olen se, joka panen sen käytäntöön. Mies ei ole melatta merellä.

Enempää ei Matti puhunut, käveli vaan takakeikkana poliisi Mikkosen tuvan lattialla, kasvoissa rohkea punastus. Käyrä nenä jakoi Matin partaiset kasvot kahteen osaan ja näytti sekin olevan paljoa korkeammalla entistään.