Part 3

Nimismies tunsi hyväksi matkalla hiostuttuaan istahtaa nurmelle kartanon ulkopuolelle missä Elokuun herttaisen vilpoinen tuuli silloin tällöin hengähteli ja verkalleen huojutteli toukojen tähkiä. Tätä esimerkkiä seurasivat toisetkin ja istuivat nekin nurmelle mikä minnekkin, mutta nimismiestä likimmäksi istui Simulainen, jos tuota niinkuin tarvitseisi mitä puhella nimismiehen kanssa ennenkuin asiaan ryhdytään.

Nimismies ei kuitenkaan pitkään aikaan virkannut mitään, pyyhiskeli vaan nenäliinallaan kasvojaan ja kaulaansa ja väliin katseli vaalean sinertävälle järvelle, jonka pinnalla siellä täällä näkyi hienosti lipottelevia värepilkkoja, jotka syntyivät hiljaisen helletuulen henkäilyistä.

— Todellakin kaunis ilma tänään... Ihmeen kaunis paikka tämä...! Todella kaunis paikka tämä, ajatteli mielessään nimismies ja tunsi halun samaa sanoa muittenkin kuuloon, vaan kun tiesi että ne eivät kuitenkaan ymmärtäisi mikä on kaunista, mikä ei, niin jätti sanomatta; katseli vaan yhä ulapalle ja samalla tuntui siinä hauskalta viipyä.

Kumminkin muuttuivat nimismiehen kasvot asiallisen näköisiksi. Hän viittasi poliisia tuomaan laukkunsa josta kaivoi esille paperivihkon, kynän ja mustepullon. Vielä tuotti hän poliisilla erään seinää vasten pystyssä olevan laudan-palasen jonka pani sitten nurmella suorana olevain jalkainsa päälle, levitti sen paperivihkon, kirjoitti siihen muutamia sanoja ja viittasi poliisin käskemään Sohviijaa paikalle.

Sohviijan kasvot, tullessaan nimismiehen eteen, olivat vaaleat kuni haavan lastu äsköisen huumauksen tähden ja lisäksi senkin tähden kun hätäilevät lapset pitelivät häntä hameesta kiinni ja kuiskivat:

— Vievätkö ne Kyytön? Elkää antako, äiti, Kyyttöä! Ettehän anna äiti Kyyttöä, ettehän? Eihän Matti käskenyt antaa.

Kun kaikki muutkin, paitsi poliisia, istuivat nurmelle ja kun Sohviija tunsi ruumiinsa vapisevan että oli vaikea seisoa, niin istui hänkin nimismiehen lähelle, toiselle puolen nimismiehestä kuin Simulainen ja nykäsi valkeapohjaisen, suurikirjaisen päähuivinsa silmilleen, ikäänkuin peittääkseen kasvojaan kirkkaalta puolipäivän auringon paisteelta.

Simulan isännän suuret ruskeat silmät mulkoilivat levottomina. Väliin ne aina volahtivat nimismieheen, että milloin tuota niinkuin tarvittaisiin julkista selitystä ja kielen päällä olikin valmiina tusinoittain sanoja useammasta lajista, mitä vaan tarvittaisiin. Mutta nimismies kääntyi Sohviijaan ja kohteliaammasti, kuin Simulainen olisi suonut, sanoi:

— Tämä Simulan isäntä syyttää teitä lehmän varastuksesta. Oletteko varastanut häneltä lehmän kolme päivää sitten?

— En koskaan, herra nimismies, ole sellaista tehnyt. En neulaakaan ole ikänäni varastanut, sitä vähemmän lehmää, kuuluivat Sohviijan selvät, nöyrämieliset sanat jotka tulivat Sohviijalta ikäänkuin itsestään Sohviijan niitä ajattelematta ja kuului niistä selvä viattomuuden kaiku.

Nimismieskin oli hetken ääneti mutta taas jatkoi:

— Tämä Simulainen sanoo teiltä ostaneensa lehmän ja antaneensa sen Perttuliin asti teille ruokolle ja Perttulina hakeneensa lehmänsä pois, mutta te olisitte sen joku päivä sen perästä niin kutsutusta Mäkihaasta varastanut ja noutanut.

— Niin se oli, eikä mitenkään muuten ja minä tahdon — alkoi isäntä vihan kiihkossa, vaan nimismies keskeytti hänet kuullakseen Sohviijaa vieläkin.

— Minä otin tältä, alkoi Sohviija, keväällä puolen tynnyriä ohransiemeniä, jotka eivät kumminkaan itäneet — näette tuosta ohrasta minkälaista se on — ja niitten pantiksi annoin Perttuliin asti lehmän, jos en voisi maksaa. Mutta viikolla, keskiviikko kait se oli, kävin tälle niistä tarjoomassa rahaa, vaan ei ottanut, ärjyi vaan lehmää. Ja tässä on tämä kymmenen ruplaa vieläkin, ottakoon tästä sen velkansa ohransiemenistä.

— No miten se on oikein se asia, sanoi nimismies tikaisten ja kääntyi Simulaiseen päin, sillä yhäkin kuului Sohviijan sanoista että Sohviija oli oikeassa, jota vastaan hänellä oli Simulaiseen epäilystä sen entisten sananalaisuuksien tähden.

— Se lörpöttelee joutavia, siten vaan sotkeakseen asiaa, kivahti Simulainen. Katsokaa, herra vallesmanni, tätä ruokkokirjaa. Tässä on kirja joka näyttää miten on asia. Katsokaahan tätä!

Nimismies otti nyt neljäksi taitetun, taskussa rutistuneen ja inhottavan likaiseksi tuhrautuneen paperin, oikoi sen ja luki siitä kirjoitusta, luki uudestaankin, mietti välissä ja luki, sillä näkyi pelkäävän että kirjassa voipi olla vikaa vaikka muoto onkin hyvä.

— Te olette Perttulina vieneet tuon lehmän kotiinne, kuului nimismiehen umpimielinen sana.

— Niin. Juuri niin kuin kirjassa oli määrätty.

— Oletteko todellakin Simulan Mäkihaasta salaa vienyt tuon lehmän jonka olette myönyt tälle isännälle ja saaneet pitää Perttuliin asti ruokolla, sanoi nimismies kääntyen Sohviijaan.

— Johan sanoin että en neulaakaan ole ikänäni varastanut.

— Mutta onkos teillä Kyyttö kotona? keskeytti nimismies ja katsoi tuikeasti Sohviijan silmiin.

— On, vaan se on minun lehmäni. Se on ollut panttina, vaan tässä on kymmenen ruplaa siitä velasta.

— Mitä te puhutte enää panttikaupasta. Te olette myönyt sen lehmän Simulaiselle ja se on hänen, äsähti nimismies puolivihassa ja rupesi kirjoittamaan.

Kun nimismies oli kaksi sivua kirjoittanut paperiarkkiin, niin kääntyi hän Simulaiseen päin ja kysyi:

— Voitteko todistaa että tämä Sohviija on varastanut ja salannut sen teidän ostamanne lehmän?

— Tässä on kaksi todistajaa, sanoi Simulainen ja viittasi kahteen takanaan nurmella istuvaan renkiin; ne tietävät.

Tämän kuultua renkien sydämet hytkähtivät ja kasvot kävivät loistaviksi, eikä nimismies kerinnyt edes kysyä kun toinen, isompi renki alkoi melkeen puoleksi huutaen kertoa:

— Olimme keskiviikkona keskellä päivää, juuri näihin aikoihin päivästä, leikkuupellolla, ja näimme kun tämä Sohviija tuota kangastietä juoksi edellä ja Kyyttö pötkyssä-hännin laukata kuosmitti perässä. Menimme tämän isännän kanssa katsomaan ja näimme että Mäkihaasta, jossa lehmä oli, oli aita revitty auki, josta lehmä oli päästetty ulos ja panna köhilöity sitten aita sijalleen.

Sitten hetken perästä tämä Sohviija tuli Simulaan kuten hyväkin vieras ja kun isäntä kaipasi lehmäänsä niin tämä kirveen silmään kielsi vieneensä lehmää.

Tämän kuultuaan nimismies vilkasi toiseen renkiin terävän silmäyksen ja kysyi:

— Oliko se niin?

— Oli. Niin se oli, kuului toisen rengin vastaus.

Nyt nimismiehen kasvot tulistuivat, mutta päätään alaspäin painamalla koetti hän salata mielensä ilmausta ja rupesi kirjoittamaan.

Nimismies oli nyt kirjoittanut ja kävi miettimään mitä nyt on tehtävä, kun tiesi Simulaisen pakottavan vangitsemaan Sohviijan. Väliin hän vilkasi aina niihin puhdaskasvoisiin lapsiin jotka silmät renkaillaan katselivat vierasten meininkiä, mutta eivät siitä kumminkaan tajunneet mitään, ja väliin katseli aina rannan tuuheanmatalain petäjäin välistä näkyvälle järven selälle, joka yhäkin lepäili tyyneenä, vaaleansinisenä kantena.

Tuokion siinä mietittyään nousi nimismies seisaalleen ja hieman virallisella tavalla sanoi:

— Tämä toimitus taitaa meiltä loppua... Minä kuitenkin pyydän Sohviijan lähtemään minua hieman saattamaan. Minulla on teille erityistä asiaa.

Tämä kelpasi Simulaisellekin. Hän arvasi että linnaan se nimismies passittaa Sohviijan kuitenkin vaikka se lasten tähden noin sanoo.

Ja niinpä nousivat kaikki seisaalleen lähteäkseen pois. Poliisikin kokosi nimismiehen paperit laukkuun, sitoi sen kielen kiinni ja pani viilekkeestä kainaloonsa. Sohviijakaan ei toista käskyä odottanut vaan oli valmis lähtemään nimismiehen mukaan. Mutta lapset kilmasivat äitistään pitelemään kiinni ja pyytelivät:

— Minäkin lähden, minäkin lähden. Mekin lähdemme! Saammehan, äiti, lähteä?

Mutta nimismies viittasi merenruokoisella kepillään lapsiin ja sanoi:

— Te ette saa tulla! Pysykää vaan kotona siksi kunnes äitinne tulee.

Tämän kuultua hytkähti jokaisen povessa ajatus että hyväpään tulee. Mutta Sohviija ei sitä ymmärtänyt muuksi kuin että nimismiehellä on jotakin sen asian suhteen hänelle sanomista jota ei salli lasten kuulla. Pyörähti hänkin siis kieltämään lapsia ja kehoitti niitä pysymään Mirrin luona kotona siksi kun hän tulee; heti hän tuleekin. Ja niin lapset, jotka olivat usein ennenkin tottuneet jäämään kotiin äitin kylään lähtiessä, jäivät nytkin tyytyväisinä nököttämään pihalle ja toisiaan käsistä pidellen yhdessä ryhmässä katsoivat menijöitten jälkeen, kun nimismies kirkasnappisine takkineen käveli jälkimäisenä ja äiti hänen rinnallaan kuullakseen mitä nimismiehellä olisi hänelle sanomista.

Nimismies oli ajatellut taivuttaa Simulaista sovintoon Sohviijan kanssa, etenkin kun näki että Sohviijalla on kymmenen ruplaa rahaa ja tiesi Simulaisen mieheksi joka osaa rahan korjata silloin kun se on tarjona. Hän otti sen vuoksi nyt asiallisen muodon ja ikäänkuin määräten sanoi:

— Tämä asia on teillä sovittava... Tästä tulee paha asia jos tämä saa mennä oikeuden käsiin. Ja kun tällä leskellä on rahaakin että kykenee sovittamaan niin on paras sopia. Sovinnon poski se on sukea. Eikös niin. Simulainen, vai mitä?

Simulainen oli juuri parhaallaan ajattelemassa sitä miten Sohviija kerran todistajana ollessaan oli tuottanut hänelle häpeää, vaan paremmalla se nyt palkitaan, jonka tähden asetti äänensä niin jyrkäksi kuin vaan taisi ja äsähti:

— Ei puhuta mitään sovinnoista. Minä en kärsi rosvoja. Minä olen nyt sillä syömmen-nousemalla että minä en kärsi rosvoja. Antaa vaan mennä asian lain polkuja myöten!

— No — no, isäntä! Mitäs te tämän köyhän lesken selkänahalla teette. Paljon parempihan on tältä ottaa tuo kymmenen ruplaa.

— Minulla on kymmenruplasia entisiäkin. En ole sen vaivainen, äsähti taas Simulainen kesken nimismiehen puheen ja räväytti kämmeniään yhteen.

— Lisä ei luotaan tykkää, uudisti yhä nimismies. Jos onkin entisiä, niin kymmenen ruplaa on kymmenen ruplaa sittenkin. Eikös niin?

— Ei mitään mairituksia. Minä en kärsi rosvoja. Lain polkuja myöten vaan, sanoi Simulainen jyrkästi, joista sanoista kuului päättävä voima.

— Ettekö millään ehdolla sovi?

— En millään. En kerrassa millään. Minä en kärsi rosvoja, minä olen rosvoille vihainen.

Tuon viimeisen sanansa sanoi Simulainen niin jyrkällä tavalla, että pää tärisi mukana, siten saadakseen vastapainoa sille huhulle, joka hänestä oli liikkeessä ja jonka hän itsekin tiesi, että hän muka suojelisi varkaita ja varkaitten tavaroita. Tunsipa ensikerran elämässään olevan tilaisuuden poistaa päältään ihan viskaamalla nämä rosvohuhut.

Nimismiehestä tuntui arvoaan alentavalta ruveta pitemmältä puhumaan Sohviijan ja Simulaisen välisestä sovinnosta, vaikka tunsikin sääliä Sohviijaa kohtaan, sillä hän Sohviijan väitöksistä näki ja kuuli että panttikaupasta on ollut puhe, vaikka kirjat viittasivat olleeksi todellisen kaupan. Mutta olihan se Sohviijan oma syy että antoi nimensä semmoiseen kirjaan. Nimismies istui nyt petäjän siimekseen kankaan tien vierellä ja samaa esimerkkiä seurasivat kaikki muutkin.

Sohviija luuli nyt nimismiehen sanovan hänelle viimeiset sanansa, joiden kuultua hän pääsee palamaan lastensa luokse kotiin. Hän istui siis aivan lähelle nimismiestä ja suurilla silmillään katseli nähtävällä luottavaisuudella häneen. Kun nimismies huomasi tämän Sohviijan vilpittömän luottavaisuuden häneen, niin kasvonsa värähtivät salaperäisesti ja pitkän aikaa oli hän ääneti ennenkuin mitään virkkoi, punoi vaan tummia viiksiään hienoilla hohtavan puhtailla sormillaan, joista muutamassa oli kaksi vahvaa kultasormusta.

Tuokion perästä hän viittasi poliisin tuomaan laukkunsa, josta otti kirjoitusneuvonsa käsille ja kirjoitti neljäsosa arkkiin muutamia sanoja. Laukkunsa kiinni pantuaan antoi hän sen poliisille ja, kääntyen Sohviijaan, ystävällisesti sanoi:

— Asiain näin ollen te saatte lähteä tämän poliisin mukana kaupunkiin.

— Kaupunkiin?! kuului Sohviijan suusta huudahtava sana joka tuli ihan itsestään, sillä Sohviija ei ymmärtänyt muuta kuin että pitänee siellä jonkun syyn tähden käydä. Mutta vaikka hän ei siinä sen pahempaa uskonut olevan niin kasvot kuitenkin lensivät punaisiksi kuin kekäle ja silmät pyöristyivät kuni suitsirenkaat, eikä hän kyennyt heti jatkamaan. Tuokion perästä hän vasta sanoi:

— En mitenkään saata kotona käymättä lähteä. Lapsethan kuolevat ikävään. Kuulittehan että aijoin vaan teitä vähän matkaa saattamaan, joten niillä on nyt jo kyllin ikävä minua odottaessa.

— No, eivät ne nyt niin pieniä ole että ikävään kuolevat, huomautti nimismies ja lisäsi: Kyllä teidän nyt täytyy seurata tätä poliisia!

— Herra Jumala! Mitä minulla on asiaa kaupunkiin? en ymmärrä, sanoi Sohviija hieman sortuneella äänellä ja kasvoissa näkyi selvä kauhistuksen ilme.

— No, kyllä poliisi sen teille sanoo siellä kaupungissa. Seuratkaahan nyt vaan poliisia, sanoi nimismies lohduttavalla äänellä ja nousi seisaalleen lähteäkseen omaa tietään kotiinsa.

— En kuitenkaan nyt tältä tieltäni lähde, lähden huomenna, kuului Sohviijan vapiseva ääni ja hän alkoi mennä kotiinsa päin ja samassa tuntui kuuma veri sähkön voimalla hurahtelevan läpi ruumiin.

Poliisi joka oli jo nimismiehen antaman kirjan pannut povitaskuunsa tarttui nyt Sohviijan olkapäähän ja vakavasti sanoi:

— Teidän täytyy nyt totella nimismiehen sanaa ja seurata minua, ei auta muu mikään, ja samassa pyöräytti voimakkaalla kädellään Sohviijan ympäriinsä.

— Rakas Isä, Jumala taivaassa! huudahti Sohviija ja voimakas itku puhkesi ulos, sillä nyt ymmärsi hän mikä on tekeillä. Ja itse tietämättään tulivat itkun seassa sanat:

- Lasteni tähden. — Oi, rakas Jumala taivaassa! Mitä te nyt mi-minusta? Tässä on tämä kymmenen ruplaa siitä velasta!

— Tämän nähdessään Simulainen päästi ilkeän naurun ja ivallisesti huusi:

— Vai olisi akalla kymmenen ruplaa! Vai kymmenellä ruplalla akka selvittäisi lehmän varkausjutun!

Samassa Simulaisen rengitkin rähähtivät inhottavaan nauruun, juuri semmoiseen jonka tiesivät isännälle kelpaavan ja huusivat:

— Nyt akka tietää minkälaisia ovat uudet tuumat, tietää maar minkälaisia ovat uudet tuumat! Ihan varmaan tietää kaupungista palatessaan minkälaisia ovat uudet tuumat.

Tämä kaikki, poliisin häntä järkähtämättömästi pakottaessa itseään seuraamaan, meni Sohviijan läpi niin että hän tuli ikäänkuin humaltuneeksi. Hän itki vaan, vaikka ei tiennyt mitä itki ja vaistomaisesti lähti siirtymään sinnepäin mihin tiesi poliisin häntä pakottavan. Hänestä tuntui melkein lohduttavalta päästä siitä paikasta pois niin kauvas ettei Simulaisen eikä hänen renkiensä ääni kuuluisi eikä heitä itseä näkyisi.

5 LUKU.

Matti vartoi läheisissä taloissa tänä päivänä ja piti korvansa ja silmänsä auki näkemään ja kuulemaan mitä Sohviijalle tapahtuu. Ja kun kuuli että Sohviija oli vankina viety Lieverin kaupunkiin niin kiirehti hän heti Kytölään katsomaan ja hyvittämään lapsia.

Matti kun oli sanonut että äiti ei tule ennenkuin kolmen viikon perästä, niin parahtivat lapset kohtikurkkuaan itkemään, paitsi pieni Matti, nähdessään toisten hädän, vaistomaisesti kierti kätensä Matin kaulaan. Ja kun ei muuta osannut sanoa, niin sanoi:

— Milloinka ne ovat ne kolme viikkoa, jolloin äiti tulee leipomaan meille rieskaa?

— Eikö teillä ole leipää? kysyi Matti kääntyen vanhempiin lapsiin.

— On kolme leipää, vaan niistä jauhoista, mitkä tuolla vakassa ovat, aikoi äiti tänä päivänä tehdä pyhäksi rieskaa, kuului lasten suusta surullinen sana.

Samassa näki Matti kun Simulainen talutti Kyyttöä navettakartanon taitse vievää kujaa kotiinsa päin. Oli löytänyt sen rantahaasta, johon Sohviija oli sen vienyt päiväksi. Tämän nähtyään Matti siirti selkänsä akkunan kohtaan etteivät lapset huomaisi Kyytön menoa.

Mattikin tuli tästä näystä puhumattomaksi. Olisi saattanut melkein itkeä yhdessä lasten kanssa, mutta sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Pitkän äänettömyyden perästä sanoi Matti:

— Elkää kuitenkaan ikävöikö äitiä! kyllä Jumala teistä huolen pitää. Jumala antaa teille kaikkea mitä vaan tarvitsette.

— Antaako Jumala leipääkin? kuului pienen Matin kysymys, ja itse ajattelemattaan puristi hän vieläkin lujemmin Mattia kaulasta.

— Antaa. Jumala voi antaa mitä ikinä vaan tarvitsette, kuului Matin sydämellinen vastaus ja lämpimämmin kuin koskaan ennen silitteli hän pienen Matin pellavatukkaista päätä.

Vielä useita kertoja pyydettyään lapsia jättämään itkunsa, lähti Matti Kytölästä ja meni hänkin Lieverin kaupunkiin kuulemaan mihin Sohviija joutui ja kuultuaan että Sohviija oli joutunut vankeuteen niin kauvaksi kuin oikeus tutkii asian, meni Matti erääseen ruokakauppaan ostaen siitä taakan leipiä ja kaksi leiviskää voita. Näitten kanssa palasi hän elokuun pimeänä yösydämenä Kytölään, jossa lapset kyllikseen itkettyään olivat nukkuneet sikeimmilleen. Matti ei mennyt Kytölässä pirttiin, peläten että lapset voisivat häntä säikähtää, kun hän ei milloinkaan ollut yöllä Kytölässä käynyt. Sitä paitsi tuntui Matista muuten somalta olla hieman kujeellinen. Sen vuoksi hän ulkoapäin aukaisi pirtin karsinaseinässä olevan juoksulaudalla tukittavan akkunan ja pujotti siitä akkunasta sisään paksun leivän, jonka päälle asetti ison tökäleen voita, laski sen akkunan alla olevalle penkille ja veti juoksulaudan akkunan suulle kuten oli ollutkin.

Huomenna tuli Matti käymään Kytölässä ja tervehdittyään lapsia otti taas pienen Matin polvelleen ja kysyi:

— Onko Jumala teille lähettänyt mitään syömistä?

— On. Ette usko, Matti, kun tänä aamuna herättyämme näimme että penkillä, tässä juuri, oli suuri leipä ja sen päällä aikanen vänkäle voita, kiirehtivät lapset sanomaan ihastuksissaan ja näyttivät kokonaan unohtaneen surunsa.

— Johan minä sanoin eilen että kyllä Jumala teistä huolen pitää siksi kunnes äiti tulee.

— Mistä sillä Jumalalla on voita? Onko sillä lehmiä? kysyi pieni Matti sormea suussaan pyöritellen ja silmät pyörivät epätietoisina.

— No mitenkäs muuten. On kai sillä lehmiä. Aivanhan se voi oli samallaista kuin sekin jota äiti Kyytön maidosta kirnusi, keskeytti Siiri, pientä Mattia vanhempi tyttö.

— On sillä Jumalalla lehmiä, mukautti Matti kun kuuli vanhempain lasten käsittävän sen seikan siihen tapaan. Jumalanhan ne ovat kaikki lehmät. Hän antaa niitten vaan olla ihmisillä lainassa.

— Onko se Kyyttökin Jumalan lehmä'? keskeytti pieni Matti.

— On. On se Kyyttökin.

— Onko se Jumala vienyt sen pois, kun se eilen oli kadonnut meidän ranta-aituuksesta?

— Kyytön on vienyt ranta-aituuksesta paha ihminen, vaan senpä tähden Jumala teille lähettääkin leipää ja voita.

— Lähettääkö Jumala tulevana yönäkin leivän ja voita?

— Kyllä, jos vaan iltasella nukkumaan ruvetessa rukoilette Jumalaa ja olette tyytyväiset ja iloiset ettekä ikävöi äitiä.

— Miten me rukoilisimme Jumalaa että se kuulisi?

— Ruvetkaa iltasella nukkumaan ruvetessanne vuoteenne viereen polvillenne, pankaa kätenne ristiin ja lukekaa Isämeitä ja Herransiunaus! Osaatteko te ne ulkoa?

— Osaamme. Äiti on meille kaikille ne opettanut, mutta miten se Jumala sen kuulisi?

— Jumala kun asuu korkealla taivaassa niin se sieltä näkee ja kuulee kaikkien puutokset.

— Sielläkö sillä on lehmätkin korkealla taivaassa?

- Ei. Johan minä sanoin että Jumala antaa ihmisten pitää niitä lainassa täällä missä ihmiset asuvatkin.

Nyt huomasi pieni Matti tulleensa kyselemisessään entisille jälilleen, joten jäi sormeaan suussaan pyöritellen miettimään mitä hän vielä kyselisi.

Matti, kun näki että kaikki lapset melkein uskoivat samaa mitä pieni Mattikin, laski pienen Matin pois polveltaan ja lähti ulos, jolta tieltään hän sanan puhumatta meni kylään.

Leipäsäkkinsä ja voiämpärinsä kätki Matti erääseen niittylatoon, josta hän samalla tavalla kävi joka yö Kytölän lapsille toimittamassa annoksensa.

Kylälle lensi huhu että on joku ihminen, joka sillä tavalla on ruvennut Kytölän lapsia elättämään. Se herätti talojen emännissä erityistä lämpimyyttä Kytölän lapsiin ja toivat nekin puolestaan mikä mitäkin, mikä piimää, mikä maitoa, mikä valmisti keittoakin, sillä leipää ja voita eivät lapset tarvinneet, sen ihmeellisen antajan tuomiset riittivät siinä suhteessa yllin kyllin.

Matti kuuli salavihkaa että hän sillä teollaan oli saanut kylän emännät tavallista enemmän kiintymään Kytölän lapsiin. Hän ei siis käynyt Kytölässä kolmeen viikkoon, välttääkseen kaikkia luuloja. Ja somalle se Matista tuntui kun ei kukaan voinut arvata että se oli hän, joka yöllä aina kävi toimittamassa Kytölän pirttiin voita ja leipää. Ja vaikka Matti nyt nähtiinkin kerjäilevän kotikylällään kauvemmin kuin koskaan ennen, niin, kun Matti ei koskaan kerjännyt matkaansa leipää eikä voita, oli mahdotonta uskoakin että se Kytölän lasten ruokkija oli Matti. Kaikki luulivat vaan Matin vartovan Sohviijaa tuomittavaksi, päästäkseen ansaitsemaan sen kymmenen ruplaa, ja sen odottamisen takia viipyvän kylällä.

Kun Matti oli niistä asioista umpimielinen eikä kenellenkään puhunut sanaakaan, niin monet pelkäsivät Matin Sohviijalle kostavan pahana päivänä sen, kun Matti oli aikanaan saanut Sohviijalta rukkaset. Koettivat sen vuoksi aina Matin kuullen puhua Sohviijasta säälien, saadakseen siten vaikutetuksi Mattiin Sohviijan syyttömyyden tunnetta. Mutta Matti ei sitä ollut kuulevinaan, tapansa mukaan vaan joka talossa joka päivä mitteli mukanaan kulettamiaan raippavitsoja, että olivatko ne niin pitkät kuin niitten lain mukaan piti olla vai olivatko kuivaneet lyhemmiksi, tai oliko ehkä joku ylimielinen Matin nukkuessa leikannut ne lyhemmiksi kuten usein sattui, jolloin Matin aina täytyi lyhyen sijaan laittaa uusi vitsa. Sattuipa usein että vaikka Matti sitä vitsakimppuaan nukkuessaan säilytteli vieressään ja vaatteeseen käärittynä, niin huomasi hän herättyään että vitsat olivat kääreen kanssa leikatut lyhemmiksi. Silloin Matilla oli kiire työ saada ne laitetuksi uudestaan. Matti lähetteli jyrkkiä katseita niihin joiden työksi luuli vitsainsa leikkelemisen, mutta ei hän koskaan puhunut heille sanaakaan, haki vaan metsästä uudet vitsat, laittoi ne kuntoon ja oli taas levollinen kuten ennenkin...

Välikäräjät oli Sohviijan asian takia määrätty täksi päiväksi ja oli Sohviija jo tuotu käräjätaloon. Mitään tajuamattoman näköisenä istui Sohviija käräjätalon pirtin penkillä ja itkusta hämärtyneillä, kuoppaan painuneilla silmillään katseli helmassaan oleviin käsiinsä, jotka vankilan karkean sarkanutun väljistä hihoista pujottivat esiin, eikä huomannut monia säälien katselevia tuttaviaan pirtin molemmilla puolilla. Koko olento tuntui olevan ihan kuin turta puu. Ei tuntenut siinä häpeää siitä että oli vankina, ei arkuutta tuomion pelosta. Ainoa mikä hieman häämötti mielessä oli se ettei toivonut enää koskaan näkevänsä lapsiaan, vaikkapa noina kolmena viikkona linnassa ollessaan juuri lastensa tähden oli itkenyt itsensä niin kuivaksi ettei kyyneltäkään enää tullut esiin.

Syyskuun pilvinen päivä oli kuitenkin kulunut siksi että oikeus oli jo käräjähuoneessa sijoittunut istumaan. Vanginkulettajan johtamana astui nyt sisään Sohviija joka seisahtui uunin viereen, nojaten itsensä kylmältä tuntuvaan uunin rintaan ja polvensa tunsi hän vapisevan.

Harmaahapsinen tuomari, paksuna ja jäykkänä kuni patapölkky, istui keskellä huonetta seisovan ja kaikenmoisilla kirjoilla ja paperiluntilla täytetyn pöydän takana, jonka päässä nuori kirjuri kirjoittaa ratuutti ja väliin aina puhua muritti muutamia sanoja, joista Sohviija ei tajunnut, loitsuako se oli vai laulua. Mutta nyt korjasi tuomari kultasankaiset silmälasit paksun-töliskölle nenälleen, oikasi paksun olentonsa pystymmäksi tavallista ja katsahti huoneen kaikille suunnille oliko kaikki niinkuin olla piti. Vanki seisoi uunin vierellä, jonka takana oven puolella seisoivat poliisi ja vanginkulettaja. Vähän syrjässä taas seisoi nimismies yleisen syyttäjän sijalla. Toisaalla seisoi Simulaisen kanssa rinnakkain tuomarin varsinainen apulainen, pitkä kannekirja ja lehmän ruokkokirja sekä valtakirja käsissään, valmiina Simulaisen puolesta tekemään kannetta. Kun lautakuntakin istui paikallaan vastapäätä asiallisia, niin tuomari mitään puhumatta viittasi apulaisensa antamaan paperinsa hänelle.

Tuomarilla oli kauvan palvelleeseen apulaiseensa erinomainen luottamus, kun tämä koko viitenätoista vuotena, jonka ajan hän oli apulaisen kanssa ollut yksissä, ei ollut kertaakaan ollut väärältä puolen asiaa ajamassa. Niinpä tunsi hän nytkin lämpimän löyhäyksen povessaan niitä kirjoja käsiinsä ottaessaan ja puhtaudesta kimaltelevain silmälasiensa läpi vilkasi hän suopean silmäyksen apulaiseensa, ikäänkuin olisi sillä tahtonut sanoa että sinulla on oikein. Sitten hän leimasimellaan rusautti pari kertaa niihin papereihin ja rupesi ruotsinvoittoisella kielellään lukea tolittamaan, josta ei Sohviijan mieleen pystynyt yhtään sanaa.

Tuomari kääntyi sen jälkeen ja vilkasi tuiman katseen Sohviijaan päästä jalkoihin asti, muutti äänensäkin aivan jyriseväksi ja harmaan napin laisilla pienillä silmillään läpitunkevan-näköisesti tuijottaen kysyi:

— Oleko sine varastanu iso-Simula lehme?

— En, kuului Sohviijan värisevä sana.

— Ja sine ole varastanu iso-Simula lehme, kuului yhä äkäisempi ääni tuomarin paksuhuulisesta, melkein pyöreänä törröttävästä suusta ja yhä tulisempina paloivat syvälle pään sisään uponneet pyöreät silmät.

— En ole varastanut... Oli panttina... Kymmenen ruplaa olisin antanut — näki sen tämä nimismieskin, sai Sohviija suurella ponnistuksella sanotuksi, vaan viimeinen sana sortui kurkunperästä kohoavaan karvaaseen palaan.

Tämän kuultuaan tuomari jyristi kumpaisellakin kantapäällään lattiaan ja molemmilla nyrkeillään pöytään, jotta tärisi koko rakennus, ja säksenti että:

— Sine ole varastanu iso-Simula lehme!

Sohviija ei saanut enää suutaan auki sanomaan mitään, vaikka sydämensä tunsi halkeavan sanomisesta. Se kurkkuun kohonnut pala, ja se ettei linnassa kolmeen viikkoon oltu annettu kenenkään kanssa puhua yhtään sanaa, joten koko puhekykykin tuntui kadonneen, salpasi kielen niin ettei voinut ääntää mitään.

Tuomari toivoi ankaruudellaan voittavansa sen että Sohviija tunnustaisi rikoksensa ja selittäisi syynsä minkä tähden hän tuli sen tehneeksi, joten ehkä voisi saada asiansa hieman lievemmäksi. Mutta kun ei Sohviija sittenkään tunnustanut, niin kääntyi tuomari kantajien puoleen ja leppoisesti kysyi:

— Onko teillä todistajia?

— On Mikko Pyökäinen ja Salomo Kärppi, sanoi tuomarinapulainen, katsoen pieneen paperilappuun, jota sanoessa tuomarinapulaisen ääni kuului aivan rauhalliselta ja samalla sulavasti asialliselta.

Esillehuutaja näkyi tietävän itsestään että todistajat ovat huudettavat sisään; hän siis aukaisi oven ja samalla kuului kaikuva ääni:

— Mikko Pyökäinen ja Salomo Kärppi sisään!

Tämän kuultuaan syöksähtivät esillehuutajan edellä Simulaisen kaksi renkiä sisään, ne samat, jotka olivat Sohviijalta lehmää olleet hakemassa ja Kytölässä poliisitutkinnossakin. Heidän loistavista kasvoistaan näkyi jo selvään että he tietävät asiaan jotakin ja reippaina astuivatkin miehet pöydän ääreen, jossa auki rehottavan Raamatun lehdille laskivat sormensa.

Ja kun tuomari alkoi lukea: Mine Mikko Pyökeinen, niin Mikko Pyökäinen sanoi samalla tavalla, ja kun taas kuului tuomarin suusta: Mine Salomo Kerppi, niin Salomo Kärppi sanoi samalla tavalla ja koko valansa vannoivat Mikko ja Salomo samalla murteella, ihan kirjaimesta kirjaimeen, aivan kuin tuomarin suusta kuului. Tämä tuntui tuomarista vallan somalta. Hän uskoi nyt ilman muistuttamattakin heidän antavan valalle pyhän arvon, pyhemmän kuin yksikään entisistä todistajista joita hän oli vannottanut ja jotka eivät, olleet niin puhtaasti valaansa hänen murteellaan lukeneet. Mikon ja Salomon mielessä olivat kuitenkin isännän kehoitukset puhumaan niin ja niin ja toiseksi se lysti päästä näkemään Sohviijaa piiskattavan kun eivät olleet ennen sattuneet sellaista näkemään. He tahtoivat sen aatteen eteen tehdä parastaan, joten mieli valaa vannoessa oli Mikolla ja Salomolla kokonaan siinä ja valan sanat menivät vaistomaisesti sen mukaan kuin tuomarin sanat kuuluivat.

Tuomari kuitenkin varmuuden vuoksi hyvin kunnioittavalla tavalla sanoi: Muistaka vala! ja pyöreillä tuppisilmillään katseli poikia päästä jalkoihin asti ja alkoi kysellä mitä he tietäisivät.

Mikko ja Salomo olivat todistaneet jokaisen sanan niin tapahtuneeksi kuin kannekirjaan oli kirjoitettu, jonka tähden tuomarin povessa tuntui uusi kunnioitus vanhaa palvelijaansa kohtaan, joka oli taas kuten aina ennenkin oikeaa asiaa ajamassa ja saattamassa pahantekijää ansaittuun rangaistukseensa. Niinpä hän nyt ystävällisesti nyökäyttikin päätään apulaiselleen, kun tämä tuomiontekemisajaksi toiseen huoneeseen poistuessaan melkein kuiskaamalla sanoi:

— Kun on kanne näytetty toteen niin pyydetään vastaajan langettamista lailliseen edesvastaukseen.

Sohviija ei tästä kaikesta jaksanut käsittää mitään ja heräsi kuin unestaan, kun poliisi alkoi häntä olkapäästä nykiä lähtemään ulos. Eikä vielä ulostultuaankaan Sohviija huomannut mitään, vaikka väkijoukossa kuului miehestä mieheen kulkeva kuiske:

— Huomenna on Matilla työtä, huomenna on Matilla työpäivä. Huomenna on Matilla kymmenen ruplan päivä. Sohviijan korvissa vaan suhisi, pyörryttämään mieli päätä ja sydänalassa ellosteli niin ilkeästi että koko olento tuntui olevan aivan luhistumassa maan tasalle.

Pitkän tuokion perästä aukesi oikeushuoneen ovi, josta ihmisiä rupesi ihan kilvassa sumppuutumaan sisään niin paljon kuin heitä vaan oli siinä talossa, että läpi tungoksen täytyi poliisin vetää Sohviijaa kädestä juuri kuin elukkaa teuraspenkkiin. Rintimäiseksi tuomarin eteen seisautti poliisi Sohviijan jonka huomattuaan tuomari rupesi lukea tolkuttamaan:

— Kihlakunnanoikeus on temen asian ottanut tutkittavaks ja nekee toteen neytetyks, että Sohviija Siira on iso-Simulalta varastanut yhden lehmen, niin sentehden oikeus tuumitse Sohviija Siiran rautakaulas kansan edes seisomas yks tunti ja kolmekymmentekaks pari raippoja... Tyytykö hen tehen peetöksen?