Part 4

Tätä viimeistä sanaa sanoessaan tuomari katsoi niin tuikeasti Sohviijaan kun vaan taisi ja paksuhuulinen suu jäi melkein pyöreäksi odottamaan Sohviijan vastausta. Mutta Sohviija ei huomannut tuomarin viimeistä sanaa enemmän kuin muitakaan, seisoa tökötti vaan kasvot tuhostuneen näköisinä ja pöheisillä silmillään katsoi tuomarin yli näkyvään suurilehtiseen fiikukseen, joka suuresta akkunasta tulevassa syyskuun auringon valossa mieluisen näköisenä seisoa lemotti. Ei hän siitäkään kuitenkaan mitään nähnyt, koko ajatus oli juuri kuin sammunut.

Tuomari tämän nähtyään jysäytti kantapäällään lattiaan ja äsähti:

— Tyytykö sine tehe peetökse?

Sohviijan koko ruumis hytkähti ja hän alkoi hätiköiden sommitella:

No olisinhan minä jo silloin sen kymmenen ruplaa... Siitä olen vähän kuluttanut. Panttinahan se lehmä oli. Eikä kymmenen ruplaa ole vähän puolesta tynnyristä. Minä olisin sen jo kokonaankin antanut. Näki sen tämä nimismieskin.

Nyt tulistuivat tuomarin pulleat kasvot ja kumpaisellakin kantapäällään jyristi hän lattiaan sekä kahdella nyrkillään pöytään ja vihasta sähisten säksenti:

— Ja mine kysy, tyytykö sine tehe peetökse?

Nyt poliisi kuiskasi Sohviijan korvaan:

— Sano, että tyydyn.

Sohviija kun ei muutakaan osannut sanoa niin sanoi, että tyydyn, vaikkapa ei rahtuistakaan tiennyt mitä se merkitsi. Hyvälle kuitenkin tuntui, kun sen sanan sanottuaan sai palata siitä tukahduttavasta tungoksesta ulos, jossa henkeen löyhähti mieluinen raitis ilma.

6 LUKU.

Kun nyt oikeuden pöytäkirjoihin oli saatu merkityksi että Sohviija tyytyy päätökseen eikä aijo valittaa sen yli hovioikeuteen, niin jäi nimismiehen toimeksi saattaa päätös täytäntöön. Sohviijaa ei enää vietykään Lieverin kaupungin vankilaan, vaan sai hän jäädä vanginkuljettajan huostaan siksi kunnes nimismies toimittaa hänet kerrassaan irti.

Nimismies kutsui nyt Matin puheilleen. Matti tuli kuten ennenkin, mutta ylpeämmän näköisenä kuin ennen, eikä ollut virkapukunsa päällään kuten ennen. Sentähden nimismies tekeytyi iloiselle tuulelle ja Mattia tervehtiessään jo huudahtaen sanoi:

— No, nythän meillä on taas yhteinen toimi suoritettavana. Se Kytölän leski tuomittiin saamaan ei vähemmän kuin kolmekymmentäkaksi paria raippoja.

— Tuomitkaa vaan, mutta, minä en lyö syytöntä, sanoi Matti ja keikautti päätään vielä merkiksi että hän ei ole tyytyväinen siihen päätökseen.

— No — mutta se kun on tuomittu niin meidän täytyy —

— Tuomitkoot, mitä tuomitsevat, mutta minä en lyö syytöntä, kuului Matin suusta yhä jäykempi sana, jonka sanottuaan Matti nipisti paksut huulensakin visumpaan kiinni, siten näyttääkseen että ei tule enempää.

— Se on juuri se että Sohviija on tuomittu ja tuomio täytyy meidän virkamme puolesta panna täytäntöön; me olemme virkamiehiä, eikö niin Matti?

— Ne ovat muut, jotka lukevat lakia ja tuomitsevat, vaan se olen minä, joka lain panen täytäntöön. Minä olen lain loppu ja sentähden minä korkeimpana lain haltijana en lyö syytöntä.

Matin viimeisissä sanoissa nimismies kuuli niin jyrisevän painon että hän tunsi olevan mahdotonta suorilla sanoilla saada Mattia taipumaan. Hän jäi sentähden miettimään hetkeksi.

Nimismies tiesi että paikkakunnalla tuskin löytyisi miestä joka rupeaisi Sohviijaa ruoskimaan, paitsi jotakin Simulaisen käskyläistä. Mutta kun Simulaisen käskyläisten käsiin ei nimismies tahtonut Sohviijaa panna niin kävi hän yhä Mattia taivuttelemaan.

— Mutta nyt, alkoi nimismies, on se ikävintä kun Matti on ollut kymmenen vuotta tässä virassa ja toimittanut tehtävänsä niin hyvin ettei kukaan paremmin, sen tietää Keisarikin, eikä Matti ole tästä saanut mitään palkintoa. Niinpä onkin viimeisten tietojen mukaan Keisari Matille, korkeimmalle lain haltijalle, päättänyt annettavaksi kymmenen vuoden kiitettävästä palveluksesta kunniamerkin, ihan ensimäisen luokan kunniamerkin, joka on aina kaulassa kannettava. Arvaan että se on jo tulossa ja saapuu minulle huomenaamuna tulevassa postissa sinulle annettavaksi. Vaan nyt jos tässä viime tingassa Matti ei taipuisi toimittamaan virkatehtäväänsä niin minä en voisi, enkä saisikaan, antaa sitä Matille. Tämä olisi minustakin sangen ikävä, jos nyt Matin täytyisi jäädä ilman sitä, kun kymmenen vuoden palvelemisellaan on sen hyvin ansainnut.

— Oli mitä oli vaan minä en lyö syytöntä, sanoi Matti yhä jyrkemmällä tavalla ja päällään nyökytti jokaisen sanansa mukaan.

Nimismies oli kauvan ääneti, mutta viimein sanoi hän hyvin ystävällisesti:

— No — mutta tulehan huomisaamuna tänne puettuna virkapukuusi, niin voimme kiinnittää sen postissa tulevan, juuri itsensä Keisarin antaman ensimäisen luokan kunniamerkin Matin kaulaan. Olen varma että Matti tulee mieltymään siihen ja alottaa toisen kymmenen-vuoden palveluksen yhtä suurella uskollisuudella kun tämän edellisenkin, ja uskonpa että Matti saa silloin ritarimerkin, jommoista eivät saa muut kuin kaikkein korkeimmat, kaiken ikänsä keisarin henkivartiaväessä palvelleet kenraalit.

Matti seisoi nyt kauvan ääneti, puoleksi kiinni puristetuin silmin katsoen kuvikkaaseen akkunan uutimeen ja partaisista kasvoista näkyi että ajatukset hapuilivat sitä tai tätä. Viimein hän kuitenkin sanaa puhumatta lähti ulos ja sille tielle katosi.

Nimismies uskoi kumminkin Matin huomisaamuna tulevan ja niinpä hän Matin lähdettyä meni sepän pajaan, jossa sepän kanssa yhdessä keksien valmistivat paksusta kuparipellistä noin korttelia yli laajan, pyöreän, kirkkaaksi ja sileäksi tahkotun lotikan, johon lyötiin monenmoisia merkkiä ja laitettiin kirkkaaksi hiotusta kuparilangasta tehtyihin, suurisilmukkaisiin vitjoihin. Näillä oli lotikka sidottava kaulaan niin että se tulisi riippumaan rinnalla.

Koko viime yötienoon oli Matti miettinyt miten pääsisi kiertymään, virkaansa menettämättä, ettei tarvitseisi ruveta Sohviijaa ruoskimaan, mutta asia ei kuitenkaan selvinnyt sen selvemmäksi.

Vaan huomenaamuna tuli Matti nimismiehen asuntoon täydessä virkapuvussaan, puhdaskasvoisena ja vitsakimppu kädessään, kuten ennenkin asiaan lähtiessä.

Nimismies, nähdessään Matin, ihastuneena huudahti:

— No nyt! Johan se Matti taas on entinen Matti. Mutta katsokaas minkälainen kuitenkin tuli postissa kuten ennustin. Katsoppas tätä! Tämänlaista ei ole kuin kolmella miehellä tässä valtakunnassa ja tämän saat nyt ihan paikalla kaulaasi, jos lupaudut lähtemään Sohviijan ruoskimiseen, ilman et tulisi sitä saamaan koskaan.

Matin koko ruumis hytkähti nähdessään sen lotikan ja suu sievässä mytyssä katseli hän lotikkaa ja ajatteli miten tuo sentään on sopiva uudeksi hupsunmerkiksi, se voi kerjätessä tuottaa suuriakin. Samalla mietti hän että jos hän ei hiljankaan taipuisi Sohviijan ruoskimiseen, johon ne sitten saisivat ehkä jonkun Simulaisen kätyrin, niin lopulta Sohviija joutuisi suden suusta karhun kitaan. Nyt Matti punalti päätään ja sanoi:

— No, kun saanen tehdä sen ruoskimisen niinkuin minä tahdon ja saanen tämän jo sinne lähtiessäni kaulaani, niin samapa tuo lienee.

— Mitenkäs muuten! huudahti nimismies. Enhän koskaan ole Mattia neuvonut virkansa työssä ja ainahan Matti on tehnyt työnsä ihan juuri niinkuin tehdä on pitänyt. Kuinkas minä nytkään tulisin ja tahtoisinkaan tulla neuvomaan... No nyt se pannaan kaulaan... Kas tässä... No, nyt se on Matti juuri sellaisessa hankkeessa kuin olen toivonut kerran näkeväni — oi ihme... Tuleppas tänne ison kuvastimen ääreen katsomaan kuvaasi, miten erinomaista on nähdä virkanutun päällä tuommoiset kultaketjut ja entäs tää kultainen kelles? Siinä ei ole kultaa säästetty. Koitappas itsekin. Ja tuo merkkien paljous, mitä he sitten lienevätkin, niitä ei ymmärrä meikäläiset, mutta kyllä niillä on merkityksensä siellä heidän kirjoissaan, niissä keisarin omissa kirjoissa.

Matti kun tunsi että nimismies pitää häntä kerrassaan niin hupsuna ettei hän ymmärrä sitä lotikkaa, mikä se on, niin varsin heittäytyi näyttämään että hän todella onkin niin hupsu. Hän katseli itseään nimismiehen suuren kuvastimen edessä, josta näki koko kuvansa, suki siinä partaansa, laitteli sitä ja hymyillen aina näpissään nosti sitä kaulassaan riippuvaa vaskilotikkaa ja hymähti:

— Niin se on että muut miehet ne lukevat lakia vaan minä sen panen käytäntöön.

Väliin aina Matti kävellä roikkaili nimismiehen salin lattialla ja sormellaan hiljalleen koputti siihen lotikkaan ja silloin tällöin aina hymähti:

— Ne ovat muut miehet ne jotka lukevat lakia, vaan minä olen se mies joka panen sen käytäntöön...

Rangaistuspaikalle tultuaan luuli Matti saavansa niillä tamineillaan ihmetyttää suurta kansan joukkoa, mutta siellä ei kuitenkaan ollut muita asiaan kuulumattomia kuin Simulan rengit Mikko ja Salomo, jotka isännältään saivat luvan mennä sinne katsomaan, kun hyvästi todistivat. Matti ei siitä kumminkaan välittänyt, oliko paljon tahi vähän näkijöitä, virallisesti takakeikkana vaan käveli vitsakimppu kainalossa sen hirsipuun vaiheella, jonka juuressa Sohviija rautapanta kaulassa vaaleana seisoi ja väliin korotti sameat silmänsä korkeuteen ja huulet liikkuivat...

Nyt oli kuitenkin Sohviijan rautakaulassa seisomistunti loppuun kulunut. Silloin sidottiin nuorat Sohviijan kalvosiin, riistettiin vaatteet että paljas selkä tuli näkyviin ja samassa kiskastiin nuorilla ylös maasta. Silloin Sohviijan suusta kuului sydäntä vihlaiseva parahdus:

— Herra, taivaan Jumala, ota jo henkeni! Rakas Jeesus, ota henkeni, ja Sohviija painoi päänsä olkapäähänsä, toivossa saada nukkua ijankaikkisuusuneen ennenkuin saa tuntea yhtään piiskan huimausta.

Matti seisoi nyt levällä-jaloin paikallaan ja vitsapari kourassaan odotti nimismiehen määräystä sekä oli valmis sitä tottelemaan.

Matti hujautti nyt kädellään vihaisemmin kuin tavallisesti, mutta vitsat putosivatkin Matin kädestä maahan, eikä yksikään niistä koskenut Sohviijaan.

Silloin nimismies punalti päätään ja huudahti:

— Noo — Matti! Ei sillä lailla!

Matti oikasi itsensä ryhdikkäämmäksi kuin koskaan ennen eläessään, siirtyi sitten nimismiehen eteen ja sormellaan koputtaen siihen kaulassaan riippuvaan vaskilotikkaan sanoi:

— Minua ei saa opettaa! Minä olen se joka panen lain käytäntöön enkä lyö syytöntä.

— Pitää edes vähän lyödä, kuului nimismiehen pyytelevä sana ja kun laissa määrätty väliaika oli loppuun kulunut, niin pitemmittä puheitta täytyi määrätä toinen isku, mutta Matti teki sen samalla tavalla.

Nimismies äsähti kiivaammin että ei sillä lailla. Mutta Matti poikasi suurella jalallaan multaiseen tantereeseen, että kauvas ympärille pölähti kuiva poro ja yhä kiivaammin sormellaan koputtaen siihen vaskilotikkaan äsähti:

— Se olen minä joka lain panen käytäntöön enkä lyö syytöntä!

Nimismiehen kasvoissa näkyi tuskainen ilme. Hän näki että Matista ei lähde enempää ja kun paikalla ei ollut miestä jonka siinä minuutissa olisi voinut saada Matin sijassa toimittamaan työn ja kun ei saanut rangaistavaa viivyttää puussa kauvemmin kuin laissa oli määrätty eikä laskea, jos se ei toimettomaksi ja kuolemankieliin pyörtyisi, niin täytyi taas määrätä uusi isku, vaan Matti teki samalla tavalla.

Nimismies näki nyt parhaaksi antaa Matin tehdä, miten tahtoi ja somalle se hänestä salaisesti tuntui, kun Matti oli miettinyt sellaisen kepposen — jos ei vaan olisi näkemässä ollut noita Simulaisen renkiä. Mutta näkiväthän ne että hän teki voitavansa ja että koko juoni on Matin syy. Hän antoi siis piiskuun mennä niinkuin Matti tahtoi, joten Sohviijan selkään ei yksikään vitsa hipaissut.

Sohviija ei ollut ikänään tuntenut niin ihmeellistä Jumalan varjelusta kun nyt riippuessaan siinä rangaistuspaalussa. Tuntui se aivan kuin Danielin jalopeurain luolassa olemiselta ja siitä laskettua varsin kuulijoihinkin muistuttaakseen huudahti:

— Suuri Jumala, ole kiitetty ihmeellisestä varjeluksestasi!

Hän pani sitten kätensä ristiin ja kirkon tornin huipussa seisovaan ristiin katsoi kauvan ja huulet liikkuivat. Nimismieskään ei tahtonut tätä häiritä, tuntuipa somalta että Sohviija Simulan renkien kuullen niin julkisesti kiitti Jumalaa, eikä näkynyt koston värettäkään hänen kasvoissaan eikä missään liikkeissä.

Viimein kuitenkin nimismies tarttui Sohviijan käsirautoihin, otti taskustaan avaimen, jolla pyöritti mutterit auki niin paljon että Sohviijan käsiterät sopivat solahtamaan pois, jolloin nimismies ystävällisellä tavalla sanoi:

— Kiirehtikää nyt lastenne luokse ja unohtakaa kaikki.

Tämän kuultua puhkesi Sohviijan sydämen syvimmästä niin valtava ilon puuska kyynelten kanssa että Sohviija ihan ääneensä parahti, jokainen jäsen rupesi vapisemaan ja kyyneleet juoksivat ihan roitonaan ja tuntui kun unennäköä olisi koko elämä.

Kohta syttyi Sohviijan ilo oikein raivoiseksi ja tarttuen syliksi nimismieheen huusi hän:

— Mitä tekisin teille tästä? Antakaa kun suutelen käsiänne, no antakaa, elkää kieltäkö.

Nimismies riisti kätensä Sohviijalta irti ja taas muistutti:

— Kiirehtikää lastenne luokse. Niillä on ikävä. Totelkaa minua ja hyvästi nyt!

Sohviijan herkästä olennosta menivät nimismiehen sanat "totelkaa minua" niin läpi että hän ihan lentämällä siirtyi nimismiehen luota ja lähti pitkillä askelilla astua huuhtomaan kotiinsa päin, mutta seisahtui kohta ja näkyi jotain muistelevan. Kun ei kumminkaan Sohviija tajunnut mikä se oli mielessä, niin lähti taas astua humuuttamaan. Mutta astuttuaan parikymmentä askelta, seisahtui hän taas ja oikein päänsä alas painaen muisteli ja tavoitteli mitä se oli. Ei hän sittenkään sitä tajunnut. Mieli meni yhtenä myllynä Jumalan ihmeellisestä varjeluksesta rangaistuspuussa ja nimismiehen sanoista "kiirehtikää lastenne luokse ja totelkaa minua" ja siitä että sydän kuohutti uusia ilon kyyneliä esiin.

Nyt lähti Sohviija taas kotiaan kohti ja tunsi jalkansa keveämmiksi kuin ikänään ennen. Tunsipa paikoin ikäänkuin ilmassa menevänsä, ettei pitkiin aikoihin jalat koskisikaan maahan. Ja vaikka matkalla muisti että hän ei niissä töpperyksissään muistanut hyvästelläkään kaikkia ketä olisi pitänyt, eipä edes vastata nimismiehen sanaan "hyvästi nyt", niin ei hän nyt joutanut enää palaamaan eikä seisottelemaan, eipä edes sitomaan irtaalleen liestyvää suurta pellavan kellahtavaa hiuspalmikkoaan, hartonapäin vaan päähuivi kourassaan juoksujalassa mennä hynttyytti kotiaan kohti vievää, mäntyjen suojaamaa kankaan tietä ja myötäänsä hoki:

− Kiitos Jumalan! Kiitos Jumalan!

7 LUKU

Kun ei kuulunut mistään päin moitetta eikä kanteita Matin niin omituisesta menettelystä Sohviijan rangaistuspaikalla, niin nimismies uskoi todellakin Jumalan ihmetyöksi Sohviijan varjelemisen eikä tahtonut Mattia sentähden eroittaa virastaan ennenkuin toisen kerran huomaisi vilppiä. Mutta Matti teki aina tehtävänsä niin täsmällisesti ettei vähintäkään moitteen syytä syntynyt. Hän saikin olla virassaan kuten ennenkin. Ja joka päivä nähtiin nyt Matilla kaulassa se kuparilotikka yhtä kirkkaana kuin alussakin, sillä joka aamu Matti sarkarievulla tuhkan kanssa lykkäsi kirkkaaksi sekä lotikan että vitjat ja näytti ylpeää mieltä siitä kun hänellä oli semmoinen. Ylimieliset ihmiset, vallankin poikaset, taloissa sen lotikan tähden pilkkasivat Mattia. Matti ei kuitenkaan sanallakaan koskaan vastustanut pilkkaajoita eikä muutenkaan pahantekijöitä, vaan siirtyi aina pois niitten seurasta jotka hänelle pahaa tekivät tavalla tai toisella. Ja silloin hän aina puristi sen lotikan kahden suuren kämmenensä väliin ikäänkuin se olisi hänellä kaikkein tärkeimpänä suojeltavana.

Tämä juuri osotti kaikille ihmisille että Matti on täydellisesti tyhmä ja tavallaan mielipuoli ja jokainen oli entistä auliimpi antamaan Matille almujaan, joten Matti näki lotikan kantamisesta olevan etuakin.

Matti luuli Sohviijan menettäneen arvoaan siinä varkausjutussa siihen määrään että hän itsekkin alkaisi pitää itseään hänen arvoisenaan ja jokakerran kun Matti kävi Kytölässä oli tämä seikka Matilla mielessä. Mutta kun kuuli kylissä ja taloissa että ihmiset eivät Sohviijaa sen seikan takia vähintäkään halveksineet eikä Sohviijakaan näkynyt tietävän alentuneensa entisestään, niin ei rohjennut ruveta tuumiin, vaan jätti aina toiseen parempaan kertaan ja lähti kiertomatkalleen jossa viipyi aina puolen vuotta, joten aika kului vuodesta vuoteen...

Simulan talosta kerrottiin aina sellaista pahaa että se suojelee varkaitten tavaroita. Nyt oli eräänä lokakuun räntäisenä yönä maalaisten kaupunkiin matkustajain venheestä Simulan rannassa varastettu kaksitoista täyteläistä voisaavia aivan kahden käden keskestä sillä aikaa kun nämä jättivät pikku hetkeksi venheensä rantaan ja tulivat taloon lämmittelemään. Voisaavit eivät mistään löytyneet, eikä kuulunut jälkiäkään varkaista vaikka talon isäntäkin muka oli ihan kaikkine työmiehineen ja vieläpä kahden vieraan kanssa etsimispuuhassa ja esitti aina etsittäväksi sieltä ja sieltä. Luulo kasvoi siltä Simulan isännän päälle. Eräs hakija oli tirkistellyt nurkan reijästä Simulan ranta-aittaan ja luullut näkevänsä siellä voisaavia. Tästä luulo varmistui ja sentähden ne voisaaviensa hakijat Simulan tietä käydessään seisahtuivat isännän eteen ja sanoivat suoraan:

— Ne voit ovat sinun tallessasi. Anna hyvällä pois tai ei hyvä peri!

Simulan isännän kasvot tulistuivat, mutta samassa vaalenivat kun muisti että voit ovat niin huonossa suojassa kuin ranta-aitassa. Viimein hän tekeytyi oikein kauheaksi, suuren paksuhuulisen suunsakin venytti aivan korviin asti, että kaikki ne ruskeat ruosteensyömät hammaskoverot näkyivät suupielistä. Ensin hän sanoi vakavasti:

— Miten te sellaista uskallatte sanoa minulle joka aina olen varkaille vihainen kuin käärmeelle.

Mutta sitten punalti päätään ja säikyttääkseen vastustajiaan löi kämmeniään yhteen että metsä raikui ja jalkaa maahan polkaisten ärjäsi:

— Vaan nyt, pe---leet, sanoitte sanan josta on tekemistä! Sanoitte semmoisesta miehestä jonka kanssa ette pitkään leikittele. Nimismiehellä on vielä rautoja, eivät ne ole kaikki kuluneet Kytölän Sopan kynkissä... Te, pe..-leet, minun kanssani ette pitkään leikittele!

Sen sanottuaan lähti isäntä vihanvimmoissa kotiinsa ja kipeästi kiroili ja uhkaili yhä niinkauvan kun ääni kuului.

Voisaaviensa hakijat, viisi miestä, jäivät kumminkin miettimään mitä on tehtävä, mutta loppupäätös tuli että ruvetaan salaa vartioimaan Simulan ranta-aittaa, jos sieltä tulevana tai toisena tai kolmantena yönä ruvettaisiin voisaavia kuljettamaan pois, niin silloin käytäisiin niitten kimppuun...

Päivän kuluessa kasvoi miesten tuuma, niin että iltasella pimeän tullen ottivat neljä muuta miestä mukaansa ja ne kaikki yhdeksän miestä piiloutuivat Simulan ranta-aitan lähelle pensaikkoon kuulemaan, jos yön aikana tulisi aitasta joku ottamaan voisaavia. Eikä kauvan siitä kun yö oli pimennyt pimeimmälleen, tuli kolme miestä rantatöyräälle seisomaan ja seisoivat siinä kauvan niin hiljaa, ettei luullut olevan ketään äänenkuuluvissa. Viimein yksi niistä huokasi raskaamman huokauksen ja sanoi:

— Ei täällä ole ei ristin sielua liikkeessä, ei vesillä eikä mailla.

— Eipä suinkaan kuulu.

— Ei niitä tähän aikaan enää ole liikkujia.

— Mutta yö on meidän liikkumiselle ihan kuin laitettu. On siksi valoisankojakka että näkee soutaa ihan vaikka minne ja tyyni ihan ettei vesi värähdä: juuri kun laitettu.

— Ihan kuin laitettu... Ja nyt me soudamme Ärjänsaareen. Siitä kautta ei ole kenelläkään kulkua... Sen me teemme, siellä on rauha.

— Se parasta. Se on minunkin neuvoni, kuului Simulan isännän ääni. Siellä voitte viipyä vaikka viikon. Siellä juuri, tuolla rannalla saaren korkeimmalla sivulla, jossa eivät ikinä tavallisesti kulje ihmiset, pistää saaren sisään kaitainen lahti, jossa säilyy venhe myrskylläkin. Lahden perällä on Könni-ukon kalasauna, jossa se kesällä kalastaessaan asuu, vaan nyt kun hän ei ole siellä, niin siinä asutte kuin kotonanne siksi kunnes minä tulen teitä perimään. Sen saunan perässä on katos jossa Könni-ukko on kala-astioitaan ja ruokavärkkiään pitänyt, siihen voitte nostaa voisaavit jos minua ei alkaisi ensipäivinä näkyä.

- Se on tehty joka sanottu, kuului miehen ääni joukosta. Samassa tarttuivat miehet talon isoon venheeseen, työntää suhauttivat sen vesille ja keulaa vähän nenästivät maalle juuri aitan perän kohtaan, jonka tehtyään sanoi joku:

— Se Timolaisen voisaavi se on raskain, nostetaanko se perälle venhettä ensiksi.

— Ei se ole Saukkolaisenkaan saavi suinkaan paljoa keveämpi. Sanoihan siinä olleen enempi kuin viisitoista leiviskää ja senpätähden ukolta eilen mieli itku pääsemään kun meni kaikki koko kesän voit kuin suola suureen mereen.

— Mutta Tikkalan miehen saavia on täällä kolme, joissa hän itse sanoi olevan yli viisikymmentä leiviskää. Mutta se mies ei itkenyt, puri vaan hammasta ja kiroili... Mahtaisi se olla vihainen jos saisi meidät käsiinsä, vaan ei korppi kiroin kuole eikä susi uuteen lihaan.

— Mutta Aholan Kaaperin ja Korpelan Iikan voisaavit minä mielelläni antaisin itselleen kun ne ovat köyhät, ja muistatteko miten somia sanoja Korpelan Iikka puhui raamatusta, kuului nuoren miehen puhe joukosta.

— Hm — antaisitte itselleen... Ei kuulla niitä puheita. Joka sudella suuhun se vatsaan, sano minun sanoneen, minä olen vanha karkulainen, kuului isännän jyreä ääni ja samassa lähti hän aukasemaan aitan ovea.

Silloin Tikkalainen kuiskasi Korpelan Iikalle:

— Luista hakemaan nimismies tänne niin pian kuin mahdollista, kolmet kahleet mukanaan!

Isännän jälessä menivät toisetkin miehet aittaan ja alkoivat käsikopelolta hakea Timolaisen yli kaksikymmentä leiviskää painavaa saavia, viedäkseen sen ensimäiseksi venheeseen. Mutta silloin hiipi kahdeksan miestä aitan eteen ja silmän räpäyksessä räikäsivät oven kiinni ja telkesivät ettei se liikkunut enemmän kuin seinä vaikka kolmen miehen voimalla sisästäpäin rynnistettiin.

Aikansa kun olivat rynnistäneet eikä ovi auennut, niin Simulan isäntä kauheasti kiroillen alkoi:

— Kuka se on joka minulle omassa huoneessani tohtii sellaista tehdä, ja ärjyi: Minä isäntä olen -!

— Sen parempi että olet isäntä, kuului Tikkalaisen vihasta sähisevä ääni.

— Aukase ovi tai ei hyvä peri! Minun tämä on huoneeni! ärjyi isäntä aitassa ja potki ovea että koko aitta tärisi.

— Siitä ei puhetta, äsähti Tikkalainen. Saatte varmaan tietää että minä en eilen tyhjään hammasta purrut.

— Nimismiehellä on kahleita teidän tarvita. Eivät ne ole kaikki Kytölän Sohviijan kynkissä kuluneet, kuului muuan vihaisesti ivallinen ääni joukosta.

— Mutta nyt korvautuu Sohviijan lehmän kauppa. Korvautuu korkojen kanssa, kuului vielä joku kehuva ääni ja samassa jyrähti hirsinen pönkkä oven päälle.

Aitassa olijat tästä kuulivat että mielikaupassa ei pääse sieltä ulos. He rupesivat sen vuoksi miettimään oven särkemistä. Mutta ennen kaikkea koettivat saada selville onko oven takana useampia kuin kolme miestä. Tämän tähden päätettiin että säretään ovi ensinnä ja siitä jos ei päästä ulos niin säretään katto, josta yksi yhdestä, toinen toisesta aukosta lähtee tulemaan. Tulijoita vartomaan tarvitaan ainakin yksi yhtä vastaan ja silloin ehkä ovesta tai jostakin katon aukosta pääsee joku ulos, joka sitten asetta käyttämällä voipi auttaa toisiakin pälkähästä pääsemään.

Sentähden porauttivatkin Simulaisen miehet aitassa olevalla puun pölikällä oven palasiksi, mutta samassa huomasivat oven reijän täynnä teräviä seipäitä ja suuren ryhmän miehiä käheltävän oven edessä. Tämä pimeässä näytti ja kuului suuremmalta kuin olikaan.

Kun aitassa olijat näkivät tämän hommansa turhaksi niin Simulan isäntä otti toiset konstinsa käsille. Hän tekeytyi ystävälliseksi ja, saadakseen tietää ketä kaikkia ulkona oli, alkoi:

— No, Herra Jumala! Oletteko te hulluja ja ketä te olette? Ettekö te tunne minua että minä olen Simulan isäntä ja tämä huone on minun, jossa minulla on oikeus käydä yöllä ja päivällä.

— Elä murehdi ukko, sävähti Tikkalainen. Nimismies on kohta täällä. Hän tekee selvän, mikä oikeus on sinulla ja sinun tovereillasi nyt olla täällä — sinä vanha karkulainen... Kauvan on mainittukin, vaan jopa tuli pää vetävälle.

— No Herra Jumala... Pitääkö minun nyt teidän tähtenne särkeä tämä koko huoneeni päästäkseni omasta huoneestani pois.

— Sitä emme anna tehdä, äsähti Tikkalainen. Et sitäkään tietä pelasta nahkaasi, sinä pejuoni. Kierroksessa olet — päärosvo... Sinä oikea rosvojen päärosvo!

— Sinäkö et anna särkeä tätä huonetta? ärjäsi Simulainen. Sinäkö! sinä et anna särkeä tätä huonetta?! Minä näytän että annat särkeä tämän huoneen, tämä on minun omani.

Sen sanottuaan nousi Simulainen orsille ja alkoi repiä kattoa, jota esimerkkiä seurasivat toisetkin yksi yhdestä, toinen toisesta kohti. Mutta kolme miestä nousi seipäänpalaset käsissään katolle, asettuen siihen lähelle, mistä kohti mikin repi kattoa ja kun ilmestyi kattoon reikiä niin silloin löivät seipään palasilla kynsille että repijät jäivät pitelemään käsiään ja näkivät parhaaksi laskeutua alas.

Kun Simulainen näki pako-yrityksensä turhaksi ja tiesi tulevansa nimismiehen kanssa tekemisiin, niin rupesi apulaistensa kanssa tuumaamaan, miten nimismiehelle sanotaan että voit eivät ole hänen vaan heidän ja vähän paikastaan ostettuja ja että kun oli nyt tyyni niin lähdettiin viemään niitä kaupunkiin. Mutta tämä tuuma jäikin kesken kun nimismies kahden poliisin kanssa ilmestyi aitan eteen, otti tulen lyhtyynsä, jonka valossa katsoi aittaan päin ja, nähtyään aitan oven säpäleinä, sanoi:

— Mitä tämä merkitsee?

— No ajatelkaas, hyvä nimismies, mitä täytyy minun omassa huoneessani nähdä, kiirehti Simulan isäntä sanomaan. Olin, kun oli tyyni, lähtemässä Lieverin kaupunkiin ja samassa venheessä nämä vieraat tahtoivat saada viedä voi-astiansa sinne, jolloin tuo roistojoukko piiritti minut tänne huoneeseeni, josta, kuten näette, en päässyt pois ovea särkemälläkään... Pyytäisin teitä, herra nimismies, vangitsemaan koko roistojoukon tuommoisesta ilkityöstään... Ajatelkaas — omassa huoneessani... Tästä ei kunniankukko laula.

Nimismies ei ollut kuulevinaankaan Simulaisen kolinata, syöksähti vaan aitan ovelle lyhtynsä kanssa ja kun näki siellä olevan voisaaveja niin melkein huudahtamalla sanoi:

— Ovatko nuo nyt ne teiltä kadonneet voisaavit?

Tikkalainen puhalti aittaan, tarttui saavin korvaan ja samassa melkein kiljasi:

— Tämä ja tämä ja tämä on minun ja kaikki näkyvät olevan ne, mitkä venheestämme tuossa rannassa mennä yönä katosi ja sentähden vaadimme että nämä kolme miestä vangitaan.

Simulan isännän sydän jyskytti että korviin kuului juhmitus, mutta hän koetti rohkaista itseään ettei näyttäisi vähintäkään hätäilevän ja odotti aikaa milloin tulisi sopiva tila hänen sanoa jotain puolustuksekseen, mutta ei aavistanutkaan, ennenkuin nimismies tuikasi Simulaisen eteen ja tikasi:

— Miten ovat nuo voit tulleet tänne teidän aittaanne?

— Ne nämä toiset miehet pyysivät talteen ja otinhan minä ja enkä kuolemakseni tiennyt että ne olisivat varastettuja voita, enkä vieläkään usko että ne ovat varastettuja, vaikka nämä ilkiöt, lieneekö heillä ollut ollenkaan niitä voita mitä he kaipaavat, ryhtyivät ilkeydekseen näitä voita omistamaan. Vaan minä en anna kenellekään noita voita ennenkun asia selviää. Minä olen rosvoille vihainen. Tekin, herra nimismies, tiedätte että minä olen varkaille ja kaikille ilkimyksille vihainen. Ja jos nämä voit todella olisivatkin niitten jotka niitä nyt koettavat omistaa, niin olisivathan ne minun tallestani siivommallakin saaneet voinsa, jonka tähden minä vaadin että nämä kaikki tästä ilkityöstä vangitaan. Minä olen varkaille ja kaikille pahantekijöille vihainen. Ne karvastelevat minua kun suola silmässä.

Nuo viimeiset sanansa sanoi Simulainen oikein jyrisevällä painolla ja rupesi se tuntumaan nimismiehestäkin oikealta. Hän kääntyi sentähden miehiin ja kysyi:

— Mitä te oikeastaan tahdotte? Tahdotteko te saada nuo voisaavinne nyt pois?

— Voisaavit eivät liiku ennen kuin on tutkittu kenen ne ovat. Minä olen varkaille ja roistoille vihainen, ärjäsi Simulainen kesken nimismiehen puheen ja kantapäällään jyräytti lattiaan.

— Jos Simulainen ei anna meille voitamme niin vaadimme viisi ruplaa leiviskästä, sanoi Tikkalainen jäykästi. Ja jos syystä tai toisesta emme saisi sitä hintaa Simulaiselta, niin perimme sen teiltä, jos tahdotte puolustaa voitten jättämistä Simulaisen huostaan. Me kumminkin jo tässä hetkessä voimme saada todistetuksi että voit ovat meidän. Sitä paitsi on meillä tässä neljä todistajaa, että nämä olivat aikeissa näitä voita viedä Ärjänsaareen säilöön siksi aikaa kunnes näitä heitetään hakemasta... sentähden me tahdomme että nämä kaikki kolme vangitaan.

Ne kaksi Simulaisen toveria olivat kaiken aikaa ääneti Simulaisen rinnalla ja nimismieskin luuli että ne odottavat kunnes heiltä kysytään, mutta kun Tikkalaisen puheesta kuulivat että on neljä todistajaa kaikkien heidän hankeittensa selville saamiseksi, niin silmänräpäyksessä syöksähtivät poliisien ja miesten vartioimasta oven aukosta ulos kuni lentävät haukat ja löivät nimismiehen lampun sammuksiin mennessään. Tikkalainen sai toisen karkurin kiinni, mutta ennen kuin muut kerkisivät apuun, viilsi tämä terävällä puukollaan Tikkalaisen käteen että hänen kipeästi parkaisten, että puukotti, puukotti, täytyi jättää mies irti. Tuulen vauhdilla lähti tämä, jotta jytinä vaan kuului, pakenemaan pimeään yöhön, sinne mistä vähän enää kuului edellisen askelten kopinaa ja aitain rusketta, joita yli mennessään ruhtoi alas.