Part 2

Matti uskoi Malakan isännän velhoksi ja arvasi kyllä että koettaa se jotakin tehdä poikansa eduksi, mutta Matilla oli tallessaan isoisältään saatu, sotatantereelta löydetty ja vihollisen läpi ammuttu kiväärin kuula, jossa näkyi vielä vihollisen mustanruskeaksi kuivunutta verta. Sen kaivoi nyt Matti kätköstään ja pani suuhunsa ajoissa, ennenkuin Malakan isä kerkiää häntä kiertää, ja uskoi vahvasti isoisänsä sanat, jotka tämä oli sitä kuulaa antaessaan sanonut, että eivät mitkään velhoamiset pysty mieheen kun tämä on suussa.

Hetki oli tullut. Kirkon edustalle sitä varten pystytetyssä pylväässä, jossa moni jo ennen oli roikkunut, riippui Malakka maan ja taivaan välillä. Malakka oli koko tuomiokunnan voimakkain ja ruumiiltaan vankin mies, vaan riippui nyt kuni kaksivuotias nyljetty härkä köysillä haalattuna ylös paaluun vankilan luona, jossa rippikirjoitusta varten kokoutunut tuhansiin nouseva kirkko väki katseli mikä surkutellen, mikä käsiään hykerrellen että viimeinkin on Malakka tuossa, vaikka vuosia ennen olisi sen jo ansainnut.

Matti seisoi vitsakimppuineen paikalla, pureskella karautteli suussaan kiväärinkuulaa muutamia kertoja, mutta muklautti sen suupuoleensa että leveä poski kuulan kohdalla pullistui terävälle massukalle. Siitä ei Matti pitänyt lukua, odotti vaan siksi kunnes lähellä seisova nimismies luki tuomion ja määräyksen, minkä ajan sisään ja minkä pituisilla väliajoilla on kaksikymmentäneljä paria lyötävä. Sitten nimismies otti kellonsa käteensä, voidakseen tarkemmin määrätä väliajat ja viittasi virkapukuista, hajalla jaloin seisovaa Mattia alkamaan työnsä. Silloin hulmahti Matin virkatakin helma ja kipeästi vinkasi nyt ilmassa Matin monta vuotta sitkistyneet kuivat vitsat, mutta kauvas katsojain silmille roiskahtikin mustanpunainen veri Malakan selästä jo ensimmäisen iskun saatua.

Kun kolmannen kerran oli Matti lyönyt aina eri kohtaansa ja joka kerralla oli Malakan selkään tulleet uudet, verta roiskuvat haavat, alkoi naisten joukosta kuulua haikeita siunailemisia ja kauhistuksen huutoja, mutta miesten joukosta kuului vaan: Hyvä, hyvä! Hyvä, hyvä! Hyvä, hyvä! Matti on mies paikallaan. Hänen nimensä ei ole suotta Vitsa-Matti. Niistä äänistä ei Matti välittänyt enempää kuin Malakankaan tuskaisista parkumisista ja katkeramielisistä armon rukoilemisista, purasi vaan aina väliin suupuolessaan olevaa kiväärinkuulaa, muklautti sen taas paikalleen poskeensa ja nimismiehen johdon mukaan teki työtään yhtä ankarasti, vaikka verimaksat ja lihapalat sinkoilivat kauvas ihmisjoukkoon, siksi kunnes viimeinen kerta oli lyöty. Silloin Malakka tajuttomaksi pyörtyneenä laskettiin alas ja syyskuun herttaisen auringon paistaessa hän multaisella kentällä toimetonna öristen köllötti ja höyryävä veri juoksi hiekalle mäskiksi hillotusta selästä.

Matin ympärille keräytyivät nyt kaikki joilta Malakka oli vähänkään varastanut riemuissaan kiittelemään Mattia. Jopa kuului ääniä, että nostetaan nyt Matti Vitsa-Matiksi. Nostetaan, nostetaan!

Matti ei heidän innostuksestaan perustanut, sanoi vaan, että paha ei punniten parane ja virallisen ryhdikkäänä siirtyi pois nostamaan aikovien keskestä. Mutta kaikki ne, keneltä ikänä Malakka oli varastanut, nyt nähdessään istumaan toinnuttelevan Malakan tuskaiset kasvot ja tynnyriksi ajettuvan, mäskiksi lyödyn selän tunsivat povessaan anteeksi antavan mielen ikäänkuin Malakka tällä olisi kaiken sovittanut...

Malakka ei tämän perästä varastanut keltään ei vähää eikä paljoa. Mutta muille pahantekijöille ei Matin ankaruus antanut mieltä, vaan tästä lähtien jokahisen käräjäajan jälkeen sai Matti ruoskia usein useampiakin, mitä enemmän, mitä vähemmän.

3 LUKU.

Kymmenen vuotta oli Matti ollut piiskarin virassa ja säännöllisesti kerjännyt mainituissa piireissään. Mutta Sohviija oli joutunut leskeksi ja elää kituroi neljän lapsensa kanssa entisessä Kytölässään.

Matti poikkesi keruumatkoillaan joka kerran kotikylään saavuttuaan Sohviijan luokse ja aina oli Matilla tuomista: vaatteita ja rahaa. Eivätkä koskaan Matin silmät loistaneet kirkkaammin kuin lahjojaan jaellessa Sohviijan lapsille ja puhutellessaan niitä lapsipuolikseen. Sohviijankin sydän tuntui ihan lämpenevän Mattia kohtaan sen antaessa niin perin tarpeellisia lahjoja. Niinpä kerrankin vierähtivät kyyneleet Sohviijan kasvoille ja hän kysyi:

— Mitä tarkoitat Matti, kutsuessasi lapsipuoliksesi lapsiani?

Matti oli kauvan aikaa ääneti ja ajatteli sanoakko tahi ei, mutta viimein aukaisi hän suunsa ja sanoi:

— Ovat mielestäni lapsipuoliani, kun näitten isä ei ollut sinun miehesi.

Sen sanottuaan painoi Matti päänsä alas ja piteli vaan kolmivuotiasta Matti-nimistä poikaa polvellaan ja silitteli sen valkeata päätä sillä aikaa kun se puisteli Matin antamaa, helisevää rahakukkaroa ja loistavin silmin aina vilkasi Mattiin.

— Herra Jumala! mitä puhut, Matti? Ei ollut minun mieheni...? Kukaan ei ole onnellisempi kuin olin hänen eläessään, sanoi Sohviija vastapainoksi Matin mietteelle ja ajatteli vielä lisätä, että en olisi Pekka-vainaata kahden kaulani edestä vaihtanut piiskariin; mutta kun tiesi sillä loukkaavansa Mattia niin jätti sanomatta. Somalle tuntui vaan oleminen riemuitsevain lasten keskellä, jotka kuitenkin Matti oli saattanut tänä hetkenä niin iloisiksi.

Matti oli taas kauvan ääneti, painoi päänsä vieläkin alemmas ja yhä vaan silitteli suurella kädellään pienen Matin hienotukkaista päätä. Mutta viimein hän rykäsi kuivan rykäyksen ja tyyneesti sanoi:

— Ei saa syötyä takaisin. Mutta onnellisemmat olisimme, sinä ja minä, jos olisimme yhdessä.

Sohviijan suussa taas pyörivät sanat: Onnellisemmatko ja minäkö sitten piiskarin vaimona, mutta kun pelkäsi sillä kuitenkin loukkaavansa Mattia, niin ei vieläkään sanonut, mietti sopivampaa sanaa ja hymyillen katseli Matin polvella istuvaa pulloposkista pientä Mattia, joka lakkaamatta puistaa kiluutti kirjavaa lanttikukkarotaan ja suu sievässä mytyssä aina väliin vilkasi Matin partaisiin kasvoihin.

Sohviija kun ei jatkanut puhetta, niin Matti tiesi Sohviijan jotakin miettivän hänen viimeisen sanansa johdosta. Tuokion vielä vaiti oltuaan katsoi Matti pirtin neliruutuisesta matalasta akkunasta ulos ja lisäsi:

— Minä jos olisin ollut tässä niin monta vuotta kun Pekka-vainaa niin etempänä olisivat nuo selkäaidat. Ei olisi leipä kylässä. Eipähän tässä halla panne tämmöisellä järven niemellä ja varmaan olisi korkeampi pirttikin ympärillä. Vaan ei saa katsoa jälelle mennyttä kiveä.

Tuossa viimeisessä lauseessa kuului hyvin lohduttavanmakuinen sointu. Sohviijasta tuntui kun Matti olisi sillä lauseellaan viitannut siihen, että voipihan kaikki vielä tulla korjatuksi. Tämä sulki Sohviijan suun vieläkin enemmän, niin että mitään asiallista hän ei saanut sanotuksi koko iltana. Ja Mattikin, joka aina oli harvapuheinen, ei hänkään jatkanut, jäi vaan ajattelemaan aamulla lähteäkseen taas kiertämään kerjuupiirinsä toista puoliskoa, jonka ohessa ajatteli sitäkin, että Sohviija kun vielä väsyy kinnaroidessaan lapsijoukkonsa kanssa, niin ehkäpä taipuu pitempiinkin puheisiin.

Viime kesänä oli tullut hyvin huono vuosi yli koko paikkakunnan, että senvuotisilla ohrilla ei kyennyt kukaan kylvämään, joten ohransiemenistä oli monella hyvin tiukka ja maksoivat ne moninkertaisen hinnan. Sohviija oli pannut Niemipellon ohria siemeniksi, luullen niitten itävän, jos ei kenenkään muitten, mutta kylvämisen edellä idättäissään huomasikin että ne eivät idä paremmin kuin muittenkaan ja että ruoste oli ne talvenaikana syönyt melkein akanoiksi. Nyt tuli Sohviijalle hätä käteen kun ei ollut siementä eikä rahaa, millä saada, sillä velaksi niitä ei kukaan antanut. Sohviija juoksenteli siemeniä tiedustellen ympäri kylää, josko saisi edes kapan tai puolen paikastaan, mutta turhaan.

Ison Simulan ukolla Sohviija kyllä tiesi olevan siemeniä, vaan tiesi niitten olevan semmoisten painoin alla, etteivät ne hänelle heltiä. Sitäpaitsi tiesi Sohviija Simulaisen kantavan hänelle salaista vihaa siitä kun hän kerran oli todistajana, kun Simulaa vaivattiin erääseen varkausjuttuun syylliseksi. Ja jos olisi ollutkin Sohviijanlainen toinen todistaja, niin olisi Simulainen tuomittu, vaan kun sitä ei ollut, niin jäi hän tuomitsematta. Kansa kuitenkin uskoi, mitä Sohviija oli todistanut, mikä enimmän harmitti Simulaista.

Kun ei mikään auttanut, niin täytyi Sohviijan kumminkin mennä koettamaan Simulaiselta saada siemeniä, eihän ota, jos ei annakkaan, yrittänyttä ei laiteta. Niinpä eräänä aamuna, kun Simulan ukko tuli pirttiin makuuhuoneestaan ja istui pöytänsä päähän, Sohviija meni isännän viereen istumaan ja surullisella tavalla sanoi:

— Tulin teitä, isäntä hyvä, rukoilemaan, kun peltotilkkuni jääpi kylvämättä, kun ei ole rahaa jolla saisin siementä. Olen juossut kuin hallilan hurtta ympäri kylää, vaan en keneltäkään ole niitä saanut. Viime yönä en saanut enää unta siitä huolesta. Ruvetkaa te nyt jollakin tuumalla auttamaan tästä siemenpulasta.

Isäntä oli kauvan aikaa ääneti, ruskeat, suuret silmät vaan pyörivät levottomina, josta voi huomata että isäntä mietti jotakin perinpohjaista.

Simulan isäntä oli mainittavan ahne mies ja otti tavaraa millä tavalla vaan sai. Tiedettiinpä, paitsi sitä juttua missä Sohviija oli ollut todistajana, hänestä kertoa että hän nuorella, miehuutensa ijällä oli ollut vuosikausia rosvojoukossa ja että hän erääseen postinkulettajan murhaankin oli ollut osallisena. Tästä hän nykyiselle rikkaudelleenkin lie pohjan pannut. Nämä kertomukset muistuivat isännän vastausta odottaessa Sohviijan mieleen ja tuntui aivan iilakalta istuminen hänen vieressään ja pelottavan kamalalta joutuminen sellaista ihmistä rukoilemaan.

Viimein kuitenkin isäntä oikasi itseään suoremmaksi ja päättävällä tavalla sanoi:

— Kun panet sen lehmäsi Perttuliin asti panttiin, niin saat puolen tynnyriä siemeniä ja vielä hevosen, millä saat ne maahan.

Sohviijan koko ruumis hytkähti, kasvot menivät tulehtuneen näköisiksi ja koko ruumiinsa tunsi hän hieman vapisevan ja sanat: Ainoa lehmäkö panttiin? pyörivät suussa.

Pitkän ajan perästä sanoi Sohviija:

— Kamalaa on aivan lasten ja itseni henkinikku panna panttiin, vaan jotakin täytynee tehdä. Viimeinen kaulanleikkaushan se on sekin, jos ei peltotilkkuaan saa kylvöön. Se on vielä kaikkein paras pelto siinä navetan alla.

— Eihän siinä lehmäsi pilaudu, lehmä saa olla omanasi Perttuliin asti ja silloin kun maksat ne siemenet, niin lehmä jää ainiaaksi itsellesi, sanoi isäntä hyvin lohduttavasti.

— No sillä lailla, huudahti Sohviija iloissaan. Minä huomasin, että tarkoititte ottavanne lehmän jo paikalla kotiinne.

— Ei, ei! Niinkuin sanoin, lehmän saat pitää luonasi, mutta Perttulina vasta lankeaa lehmä minulle jos ei muita tuumia väliin tule ja sen sanon että nätimmällä kaupalla et ohransiemeniä saa keneltäkään ja vielä hevosta panoon. Minä kun autan, niin minä autan enkä kummittele. Käy vaan hakemassa tuo siltavouti kirjan tekoon, niin asia ei ole ukisemisessa!

— No, hyvä, hyvä! No hyvä, hyvä! huusi Sohviija riemuissaan ja lähti juoksunhypäkässä mennä hynttyyttämään pyytämään siltavoutia kirjan tekoon. Ja vaikka mielessä tuntui kuin kylmä kivi se lehmänsä pantiksi paneminen, vieläpä kirjallisesti, niin sille vastapainoksi selvisi että Perttulinaikana tulee taas Matti kuten ennenkin. Se varmaan antaa apua, jopa niinkin paljon että palauttaa koko panttikaupan lapsipuoliensa iloksi, kuten hän aina sanoo lapsiani. Sitä paitsi voipihan Perttulinaikana olla jo ohra leikattava, josta tavalla tai toisella saa sen velan suorituksen.

Tästä ei kuitenkaan kammo lehmän pantiksi panemisesta mielen pohjalta hävinnyt, vaan tuntui se lakkaamatta ja aina väliin varisti koko ruumista.

Siltavouti tuli nyt Simulan taloon, meni pöydän päähän kuni ainakin asiamies, oikasi paperikäärönsä pöydälle, kaivoi taskustaan kirjoitusneuvonsa esille ja kysyi:

— Mitäs sitä nyt kirjoitetaan, kun tämä leski pyysi minut tänne tulemaan.

— Niin! Minä ohransiemenillä vaihdoin tältä leskeltä lehmän, vaan se jää Perttuliin asti itselleen, sentähden täytyy välillemme tehdä kirja.

— Se tulee pantiksi Perttuliin asti, muistutti Sohviija ja ääni hieman värisi.

— Niin, tuota, on sitten uudet tuumat. Tämä leski saa silloin lunastaa lehmänsä jos hän tahtoo. Sitten on meillä taas uudet tuumat. Mutta kirjan täytyy olla siihen tapaan kun minä sanoin, sanoi isäntä puoleksi liehakoiden.

— No — se kai tulee sitten niinkuin ruokkokirja, sanoi siltavouti ja katsoi terävästi silmiin isäntää jonka ruskeat silmät palkuilivat sitä ja tätä ja tummanpunakat kasvotkin läikkyivät levottomina.

— Niin, siihen tapaan se tulee, vakuutti isäntä ja vilkasi palavan silmäyksen Sohviijan tyrmistyneisiin kasvoihin.

— Mutta pantiksihan se vaan tulee, kuului Sohviijan vapiseva ääni.

— No johan minä olen seitsemän kertaa sanonut että Perttulinaikana on uudet tuumat, tikasi isäntä. Kirjan täytyy tulla niinkuin minä tahdon, eikä se asiaa pahenna, asia pysyy semmoisena kun minä olen sanonut.

— Saattaahan sen kumminkin panna kirjaan, että se on Perttuliin asti panttina, niinkuin oli puhekin, muistutti vielä Sohviija.

Isäntä kun näki että kirjantekijä ei huomannut tai ei tahtonut huomata Sohviijan viimeistä muistutusta, niin ei hänkään enää virkannut mitään, antoi vaan rauhassa kirjoittaa.

Kirjantekijä kohotti jonkun ajan kuluttua päätään, vilkasi isäntään ja Sohviijaan ja kysyi: Mikä nimi ja minkä näköinen lehmä on?

— Punakylkinen, kyyttöselkäinen ja Kyyttö sen on nimikin, kuului Sohviijan vapiseva, umpimielinen sana.

Nyt kääntyi kirjoitusmiehen pää taas työhönsä päin ja paperi alkoi rapista.

Sitten oikasi kirjoitusmies itsensä, otti kirjoitetun paperiarkin kahteen käteensä, vilkasi isäntään ja Sohviijaan ja sanoi:

— Pitiköön se olla tämmöinen?

Sen sanottuaan rupesi hän kovalla, oikeen kaikuvalla äänellä lukemaan:

— Leski Sohviija Siiralle Kytölän torppaan annan minä allekirjoittanut yhden lypsävän, punakylkisen, kyyttöselkäisen, Kyyttönimisen lehmän ensi Perttuliin asti ruokolle ilman mitään erityistä arentia. Pajusalmella kuun päivänä. Santeri Kärkkäinen, lehmän ruokolle antaja. Sohviija Siira, lehmän ruokolle ottaja.

- Pannaanko puumerkit?

— Semmoinen. Juuri semmoinen se pitää olla. Hyvä on! Pankaahan puumerkit, kiirehti isäntä puhumaan ja suuri suu jäi auki valmiiksi sanomaan, jos mitä vielä tarvittaisiin.

— Mutta minä en ole myönyt lehmääni, ainoastaan pantiksi pannut Perttuliin asti, kuului taas Sohviijalta puoleksi hätäillen.

— Kirjan täytyy olla tämmöinen kuin se on, muutoin eivät lähde ohransiemenet liikkeelle. Juonittele siihen katsoen, äsähti isäntä ja oli kääntyvinään pois koko asiasta, lähteäkseen muka ulos.

— No, mutta minähän kuitenkin saan Perttulinaikana lunastaa lehmäni pois, maksamalla ohransiemeniä puolen tynnyriä, sanoi taas Sohviija.

— Johan sen olet kymmenenkin kertaa kuullut, että Perttulinaikana ovat taas uudet tuumat, kuuluivat taas isännän kiivaat sanat, joista kaikui kolkko ylenkatse, kun ei muka ymmärretä vähemmällä hänen puhettaan.

— Niin! Ei suinkaan isäntä tahdo teidän lehmäänne, kun te maksatte ne ohransiemenet. Pää-asiahan on että pääsette kylvämään, lohdutteli siltavouti, kun näki että Sohviija kovin vaaralliseksi pelkäsi sitä kirjaa.

— Enhän minä muuta tahdokkaan kuin saada Perttulinaikana maksaa ne ohransiemenet ja jos minä en voisi maksaa, niin sen panttina on lehmä, toisti yhä Sohviija, varsin teroittaakseen siltavoudin mieleen, että lehmä tulee pantiksi eikä myödyksi.

— Teillähän on ihan sama tarkotus kuin isännälläkin, kuulen minä, lisäsi siltavouti.

— No niinhän se on, vaan nuo naiset ne ovat niin hitaita käsittämään, jatkoi isäntä siltavoudin puheeseen ja kääntyi asiaan päin ikäänkuin vielä viimeisen kerran, ettei olisi hänen syytään jos Sohviija jää siemenittä.

— Saanee tuohon sitten panna minunkin puumerkkini, arveli Sohviija hiljaisesti.

Tämän kuultuaan siltavouti raappasi pari kertaa paperia kynänsä kärjellä, kirjoitti sitten todistajaksi itsensä ja yhden renkipojan, jonka nimen isäntä sanoi. Sen tehtyään siltavouti kirjoitetun paperiarkin taittoi neljäksi ja salainen hymy kasvoissaan työnsi sen isännälle sanoen:

— Se on siihen asti valmista.

— No, nyt saat ne siemenet ja hevosen milloin vaan tarvitset, sanoi isäntä Sohviijalle, mutta pyörähti samassa ja viittasi siltavoutia seuraamaan perässään kamariinsa.

Sinne tultuaan isäntä hymyillen pani kauppakirjan kaappiinsa muitten kirjojen joukkoon ja porisi:

— Mitenkäs minä muulla hommalla hänen kanssaan rupeaisin asiaan, kauppa kuin kauppa. Täytyy olla kauppa kuin kauppa, jos mielii. Mikä se panttikauppa on, siihenkös minä rupeaisin, ikäänkuin en siemenilläni saisi tänä kevännä rahaakin, sitä enemmän lehmiä.

— No. Mutta lehmästään se akka nyt pääsee, eikä tule lehmä teille kalliiksi. Se on hyvä kirja teillä, se kirja. Silmästään se puree vaikkapa oikeuteen vietäneen. Ne panttipuheet eivät merkitse mitään, kirja se on joka pitää, huomautti siltavouti kesken isännän puheen, kun näki isännän ottavan täyteläisen pullon ja kaksi pikaria käsille.

Niin luulen minäkin. Saahan se kyllä lunastaa lehmänsä jollakin kahdellakymmenelläviidellä ruplalla, vaan niin uskon että ne eivät ole Perttulina hänen kourassaan, sanoi isäntä viinaa pikariin kaataessaan ja kasvoissa näkyi ihastuksen loiste.

— Sen uskon minäkin että ei ole Perttulina hänen kädessään kaksikymmentä viisi ruplaa... Kyllä te kuitenkin saitte kohtuhinnalla sen lehmän, vakuutti siltavouti. Kerrotaan olevan hyvän lehmän sen Kyytön.

Isäntä ruskeilla suurilla silmillään loihautti siltavoutiin iloisen silmäyksen ja melkein huudahtaen sanoi:

— Ihan pitäjän parhaita vaikka on vielä nuori vasta neljännen kerran kantanut. No otetaanpas tästä harjakkaita.

— Onneksi olkoon, Virkkoi siltavouti tarttuessaan täyteläiseen pikariin ja kilistäessään sitä isännän pikarin laitaan, samalla kun matalaotsaiset kasvot loistivat mieluisesta hyvästä ja pitkä, ylöspäin työntyvä alahuuli työntyi vieläkin pitemmälle lipille vastaan ottamaan kirkasta ryyppyä...

4 LUKU.

Yksi viikko oli enää aikaa pyhä-Perttuliin, jolloin Sohviija luuli olevan sen määräpäivän, jolloin lehmä oli peruutettava. Ja kipeästi jylähti nyt Sohviijan sydänalassa, kun ei ollut tiedossa mitään keinoa sen velan maksuun. Ohrastakaan ei ollut turvaa eikä elämän apua, kun siemenet eivät itäneetkään kuin muutamia oraita seipäiksi. Sitten valtasivat nukulaiset ja saviheinät koko kylvön niin että siellä täällä niitten seassa tuikotti vaan joka vihanta ohran tähkä.

Simulan isännän hokeminen, että Perttulinaikana ovat uudet tuumat, oli nyt kuitenkin Sohviijan mielessä jonkunmoisena pönkkänä lehmänsä menettämisen pelkoa vastaan vielä senkin tähden kun Simulan isäntä nähtävästi oli pettänyt ohransiemenillä joten voi luulla hänen taipuvan toki odottamaan ja helpottamaankin niitten hintaa. Ehkäpä kohta taas tulee Mattikin, joka noille mielikuvituksensa luomille lapsipuolilleen antaa sen rahan, jolla kuitenkin pelastetaan lehmä Simulan isännän pitimestä.

Mutta arki-Perttuli oli maanantaina ja tänä iltana tuli Simulan isäntä kahden renkinsä kanssa Kytölään nuorakieppi kädessään, josta Sohviija arvasi mikä on tekeillä.

Sohviija kauhistui että jokainen jäsen vapisi, eikä kyennyt kysymään tavallisia kuulumisiakaan vierailta, silmät vaan hätäisesti palkuilivat sinne ja tänne ja käsiinsä tavotteli yhtä ja toista työtä, siten hämmentääkseen suurinta kauhistustaan, kun näki että lapsetkin huomasivat hänen hätämielensä ja tyrmistyneinä katselivat häneen.

Kun Simulan isäntä näki että hänen asiansa arvataan talossa ja Sohviijan hämmästyminen oli selvänä todistuksena siitä että rahaa ei ole Sohviijalla, niin ei odottanut kauvemmin, vilkasi vaan muutamia silmäyksiä talonväkeen ja sävyisästi kysyi:

— Onko se lehmä nyt kotona? Se taitaa olla nyt minun, kun tämä määräpäivä on jo näin loppuun kulunut eikä ole sen hintaa näkynyt.

— Herra Jumala siunatkoon! Tulevana pyhänähän vasta on Perttuli, sai Sohviija tuskalla sanotuksi, sillä kurkkuun nousi kummallinen pala, ettei tahtonut tulla mitenkään ääneen.

— Tänään on arki-Perttuli ja se se pohjan pitää. Minä en pyhä-Perttulista välitä... Onko lehmä kotona? kuului isännän suusta jyrkästi kajahtava sana, jonka sanottua isäntä nousi seisaalleen Kytölän matalassa pirtissä lähteäkseen ulos lehmää katselemaan. Tätä esimerkkiä seurasivat rengitkin ja alas kumartuen, etteivät orsiin päätään löisi, lähtivät työntymään isännän jälkeen ulos.

— Mutta katsokaa isäntä tuota ohraa kuinka se on harvaa. Ne siemenet — vai mikä lienee ollut — änkytti Sohviija kiirehtiessään miesten jälessä ulos, johon lapsetkin äitiään hameesta pidellen ja hätäisesti katsellen seurasivat mukana.

— Mitäs se minuun kuuluu! Eihän se ole minun kylvämäni. Olisit kylvänyt tiheämmäksi, keskeytti isäntä ja työntyi navettaan, josko se Kyyttö on siellä. Ja siellähän se olikin, pantuna sinne jo yöteloilleen.

Sohviija meni ikäänkuin horroksiin. Ei tuntunut se todelta että häneltä nyt viedään ainoa lehmä ihan kuin suden suuhun. Vaikka näki isännän sitovan nuoraa sarviin, niin etsi vaan sanoja mitä sanoisi tästä mielestään ryöstöhommasta, mutta niitä ei löytynyt. Silmät vaan pyörivät ympäri navettaa.

Tällä ajalla isäntä sai nuoran Kyytön sarviin ja lähti sitä tuomaan ulos. Silloin parahti Sohviijalta huutava itku, jonka seasta kuuluivat sanat:

— Isäntä rakas, elkää viekö meiltä poloisilta ainoata lehmää. Sanoittehan, että Perttulinaikana ovat toiset tuumat.

— Nämähän ne on ne toiset tuumat, sanoi isäntä pilkallisesti ja alkoi hartianväestä kiskoa Kyyttöä seuraamaan itseään.

Nämähän ne ovat niitä toisia tuumia, sanoi renkikin ivanhymy suupielessä ja lyödä ropsautti sinne tänne ryöhyilevää Kyyttöä lanteille kartanolta otetulla taakkavitsan palasella.

— Nämä ne juuri ovatkin niitä toisia tuumia, lausui vieläkin ivallisemmasti toinen renki ja käsiään levitellen hälvi hänkin Kyyttöä isännän jälkeen, joten Kyyttö tunsi olevan pakon seurata nuorastavetäjää ja alkoi oijeta matkalle, silloin tällöin aina kuitenkin nujerrellen niskaansa ja poiketen toiseen ja toiseen tiepuoleen.

Sohviija ei tässä hädässä tiennyt mitä sanoisi, juoksenteli vaan sinne tänne ja huusi hätäisiä sanoja:

— Isäntä, rakas! Kuulkaahan toki, isäntä rakas, olkaa nyt armollinen! Kuulkaa, isäntä rakas!

Lapsetkin kun ymmärsivät mikä on tulemassa niin rupesivat kohtikurkkuaan yhteen ääneen parkumaan ja huutamaan:

— Elkää viekö meidän Kyyttöä, elkää viekö meidän Kyyttöä! Isäntä rakas, elkää viekö meidän Kyyttöä!

Tästä kaikesta ei isäntä eivätkä rengit olleet tietävinään, pakenevana ryhmänä vaan kankaan tiellä etenivät illan hämärään josta silloin tällöin aina kajahti Kyytön haikea ammonta kun se näki tuntemattomain ihmisten häntä vievän pois kotoa.

Sohviijan lasten itkeminen ei lakannut koko tulevana yönä ja väliin se aina puhkesi tuskaiseksi parkumiseksikin jonka seasta kuului kysymyksiä: Milloinka ne tuovat Kyytön pois? Milloinka äiti ne tuovat Kyytön pois? Sanokaa äiti milloinka ne tuovat Kyytön pois?

Tämä repi äidin sydäntä vieläkin enemmän kun hän ei sittenkään voinut antaa rauhoittavaa sanaa, jonka ohessa poltti povessa oma tyhmyys kun ensinkään oli antautunut tuon mainion nylkyrin ja petturin Simulaisen kanssa tekemisiin. Parempihan olisi ollut pelto kylvämättä kuin tuommoisilla siemenillä kylvää jossa kaupassa meni henki ja elämä. Voi tokiinsa! Voi, rakas Jumala taivaassa! huokasi äiti tuskissaan ja käsiään väännellen epätoivon vallassa.

Ei huomenna eikä vielä toisenakaan päivänä rauhoittunut lasten paremmin kuin äitin omakaan mieli. Tätä tuskaa vielä ikäänkuin uudisti Simulan haasta kuuluva Kyytön haikea ammonta, joka usein aina rietautui ihan henkäjäkseensä ammomaan ikäänkuin uhasta eikö sittenkään kuuluisi entiselle emännälle.

Tästä syntyi Sohviijan päähän ajatus hakea lehmänsä pois ja niinpä hän lähtikin Simulan haka-aituusta vainoilemaan, josko näkisi voivansa päästää lehmän ulos.

Kyytöllä ei ollut paimenta, se oli vaan kahden tuntuvan lehmän kanssa pantu hakaan muka tutustumaan niihin, mutta Kyyttö oli ikävissään, kierti vaan hakaa löytääkseen veräjää ja kun oli haa'an ympäriinsä kiertänyt niin nosti paksuturpaisen päänsä Kytölän puoleiselle aidalle ja rupesi ammoa rönkymään niin haikeasti kun vaan taisi ja kaiken voimansa takaa, jotta vatsanpohja aaltoili mukana.

Tähän kiirehti nyt Sohviija ja lappoi muutamia aidaksia pois seipäitten välistä että syntyi Kyytön mentävä aukko. Huomasi Kyyttökin mikä on tekeillä. Se mujahti kuni kala ulkopuolelle, jossa nuolemalla Sohviijan kyynäspäitä osotti kiitollisuuttaan Sohviijalle sillä aikaa kun Sohviija tukki aitaa entiselle asulleen. Silloin Sohviija Kyyttöä poskelle taputtaen sanoi: Kyyttö, Kyyttö, lähdetään kotiin, ja lähti juosta hurottamaan kankaan tietä Kytölään päin. Tämän nähtyään Kyyttö mörähti iloisesti, nosti häntänsä pystyyn ja lähti Sohviijan jälkeen laukata mättämään että kangas jytisi.

Kun lapset huomasivat äitinsä ja Kyytön kynttä kantta tulla kahmistavan kuni tuuliaispään käsissä niin nostivat kätensä pystyyn ja riemuiten huusivat:

— Tuottepahan äiti Kyytön, tuottepahan äiti Kyytön! Kyyttö kulta! Kyyttö kulta, että vielä tulit, ja samassa ryhtyivät nyhtämään vesiheiniä Kyytölle vihkoksi.

Matti, joka oli kuullut lähitienoilla kerjätessään Sohviijan lehmäjutusta, kiirehti nyt Kytölään ja juuri kun olivat joukolla saaneet nyhdetyksi Kyytölle vihkon ja poistuivat navetasta kartanolle, niin näkivät Matin seisovan keskellä kartanoa suurine huopahattuineen, kerjuusauva ja raippavitsakimppu käsissään ja posket hohtavampina kuin koskaan ennen tervehtivän talon asukkaita.

Matti kuultuaan asian antoi kaimalleen, pienelle Matille, kymmenen ruplaa joilla käski Sohviijan mennä peruuttamaan Simulasta Kyytön, ja ettei mitään pahoja puheita syntyisi Sohviijan ja hänen välillään kiirehti itse toista tietä Simulaan kuulemaan miten asiat selviävät, mutta lähtiessään varoitti kiven kovaan että Kyyttöä elä anna Simulaiselle hyvällä eläkä pahalla. Ja kuoleman tähden elä sano mistä rahat olet saanut!

Sen sanottuaan Matti katosi metsään ja hetken perästä kun Sohviija kainosti hiipi Simulan pirttiin Matti maata köllötti siellä sivupenkillä miessä huoletonna, eikä ollut tietäkseenkään, vaikka jo ennen Sohviijan tuloa isäntä noitui ja kämmeniään räväytteli sentähden kun Kytölän Sohviija on hänen lehmänsä varastanut.

Sohviija näki jo pirttiin astuessaan että isäntä on pahalla tuulella. Sen vuoksi kytistyi hän istumaan ovipenkille niin likelle soppea kun vaan taisi ja vetäsi päähuiviaankin enemmän kasvoilleen, että hänen kainoutensa paremmin huomattaisiin, vaikka povessa kyti salainen rohkeus kun taskussa oli kymmenen ruplaa.

Isännän silmät paloivat kuin tulikekäleet ja kasvot läihkivät levottomina, eikä hän saanut yhtä sijaa, kävellä taahkaili vaan sinne tänne avaran pirttinsä mustaksi likautuneella, röykkelöisellä lattialla.

Aikansa siinä taahkailtuaan vihasta puhisten ja Sohviijan silmiin katsoen isäntä ärjäsi:

— Sinäkö, lunttu, varastit tänäpäivänä minun lehmäni tuosta haasta?

— En pienempääkään ole ikinä varastanut, sitä vähemmän teidän lehmäänne, kuului Sohviijan tyyni vastaus.

— Kiellätkö! Etkö ole varastanut?

— En.

Silloin polkasi isäntä jalkaansa lattiaan, että kauvan jymisi nokinen pirtti sen iskun töminästä ja ärjäsi:

— Vaan minun kanssani et pelaudu pitkään! Jos et laita lehmää samalla kunnialla takaisin, niin kruunun kihlakalut tarttuvat kalvosiisi, eivätkä olekkaan kaukana.

Sohviijan kasvot punastuivat, mutta samassa kaivoi hän taskustaan punareunaisen kymmen-ruplasen, ojensi sen isännälle ja sanoi jäykästi:

— Ottakaa tästä niistä ohransiemenistänne niin paljon kun sielunne sietää, muuta velkaa minulla ei ole.

Isäntä hieman hölmistyi, katsoi kymmen-ruplaseen, että olisi tuokin saatava, vaan samassa kuitenkin kivahti:

— Ei mitään muuta kuin laita lehmäni takaisin!

— Minulla ei ole teidän lehmäänne. Ottakaa vaan tästä rahasta hinta niistä ohransiemenistä, toisti Sohviija ja ojennetussa kädessään piti yhä sitä kymmen-ruplasta.

Isäntä ärjäsi kahta kovemmin että

— Etkö sinä kuule että laita paikalla takaisin se minun lehmäni, tai lähden nimismiestä hakemaan!

— Tuokaa vaikka seitsemän nimismiestä. Minulla ei ole teidän lehmäänne. Miksi ette voi ottaa tästä rahasta niitten ohransiementen hintaa? sanoi Sohviija vapisevalla äänellä.

Isäntä ei sitä enään kuunnellut, kiukuissaan kiroillen meni vaan ulos, siten varsin näyttääkseen että hän lähtee ihan paikalla hakemaan nimismiestä.

Sohviija ei tähän muuta tainnut kun mennä kotiinsa ja vaikka koko ruumista vapisutti pelko Simulaisen uhkauksista, tuntui kuitenkin suloinen turvallisuus että Matti keksii jonkun keinon, koskapa se kielsi lehmää antamasta...

Nimismies ei joutanut tänä eikä toissa päivänäkään Simulaisen pyyntöä täyttämään ja Sohviija luuli Simulaisen uhkaukset jääneen paljaiksi uhkauksiksi. Mutta lauvantai päivänä, juuri kun parhaallaan Sohviija oli pirttiään puhdistamassa pyhäksi, ilmestyi Simulainen nimismiehen, poliisin ja neljän muun miehen kanssa kartanolle ja nähtävästi heillä oli taloon asiaa.

Tämän huomattuaan huumasi kummallinen voima Sohviijan ruumiin niin, että ihan lankavyyhtenä olisi lavahtanut alas, jos ei siinä silmänräpäyksessä olisi päässyt pöytänsä taakse istumaan ja saanut päätänsä nojata pöytään.

— Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Mitä kuitenkin on kaikki tämä, huokasi Sohviija painaessaan otsaansa pöydän laidalle ristiin puristettuihin käsiinsä ja jokahinen luun solmu vapisi kuni virrassa.

Hämmästyneet lapsetkin keräytyivät äitin ympärille, nykivät häntä olkapäistä ja kyselivät:

— Tulitteko kipeäksi, äiti? Tulitteko todellakin äiti kipeäksi...? Mitä tekisimme, äiti?

— En tiedä itsekkään... Huumasi vaan päätäni... Ehkäpä Jumala asettaa, kuuluivat Sohviijan heikot sanat ja hän pysyi vaan siinä paikallaan.