Part 1

language: Finnish

RAUTAINEN LAKI

4-näytöksinen näytelmä

Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1927.

HENKILÖT:

Elisabeth Huldstjärna, langenneitten naisten kodin hoitajatar. Bengt Åkerman, lääkäri, edellisen sukulainen. Lennart Huhtala, pankin virkamies. Hedvig Lundelin, neiti. Eero Aunio, toimittaja. Karoliina | Dora | hoidokkeja kodissa. Anna | Eeva | Ankeliina, kodin emännöitsijä. Jaska, sakilaispoika.

Tapahtuu ennen suurta sotaa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Huldstjärnan langenneitten naisten koti. Hoitajattaren suurenpuoleinen huone alakerrassa kadulle antavin ikkunoin. Kalusto vakava ja vanhanaikainen. Pöytä, sohva, tuoleja y.m. Seinällä uskonnollisia kuvia. Veistos, esittävä Kristusta. Ovi perällä oikealla, samoin oikealla sivustalla. Vasemmalla perällä ikkuna, samoin vasemmalla sivulla.)

(Anna, Dora ja Karoliina ovat siivoamispuuhissa. Anna luuttuaa eteistä, joka näkyy peräovesta, Dora pesee peräikkunaa, Karoliina pyyhkii tomuja pöydiltä ja tuoleilta. Työ käy hitaasti ja kestää sitä koko tyttöjen näyttämöllä oloajan.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

_Karoliina_ (raaka ja kyynillinen täysi lutka). Kovin täällä taas tehdään puhdasta. Mitähän on tulossa?

_Anna_ (hiljaisempi toisia, maalainen, tekee nähtävästi katumusta. Hän puhuu eteisestä). Tokkopahan mitään erityistä. Meitä vain opetetaan työtä tekemään.

_Karoliina_. Hmh, vai työtä! Sukankutominen ja tämä huoneitten siivoaminen ei liene kovin järjelle käypää. Luulisi tuon oikealla oppivan. (Annalle.) Ehkä se sentään menee yli sinun ymmärryksesi.

_Anna_. Sinulla pitää aina olla murisemisen sijaa, vaikka saisimme olla kiitollisia, kun hyvät ihmiset koettavat ohjata meitä paremmille teille.

_Karoliina_. Vai paremmille teille! Mitenkähän hyville teille sinutkin eteisen luuttuaminen vie? Ehkä sinusta tehdään tirehtöörskä, kun entinen kuolee? Siksi sinä kaiketi niin makeiletkin johtajattaren edessä?

Älä viitsi! Tyttö on tyttö. Et sinä täällä _mainettasi_ paranna, vaikka kuinka Uutta Testamenttiasi rompottaisit. Menet kadulle, ja sama silmänvilkutus kohtaa sinua kuin ennenkin. (Osoittaen Doraa, joka keimailee ikkunassa.) Katsos, ne löytävät meidät täältäkin. Niillä on tarkka vainu!

_Dora_ (ikkunassa pudistaen kiemailevasti päätään, naureskelleen ja tehden eleitä ulos ). Ei, ei täältä pääse... Saattaa olla... Uskon, uskon... Karata... En uskalla... Tännekö? (Hiljentäen ääntään.) Ei käy nyt päinsä... Sittenkun täältä pääsen, sitten on eri juttu.

_Karoliina_. Kuka siellä?

_Dora_. Kuka? Mies! Herra! »Vanha tuttu», kuten ylipäänsä kaikki sanovat olevansa. Tule katsomaan, jos mielesi tekee. (Jatkaa hiljaista keskustelua ulkona olevan kanssa.)

_Anna_ (soimaavasti). Että viitsittekin, täällä laitoksessa!

_Karoliina_ (menossa ikkunaan, kääntyy hetkeksi Annaan). Ja miksi emme viitsisi? Tottahan sallit katsoa edes. Ei suinkaan silmä osaansa ota. Ei täällä muuta huvia olekaan. (Menee ikkunaan).

_Anna_. Työ on minun huvini, muuta en tarvitse.

_Karoliina_ (jo ikkunan luona, kääntyen uudelleen Annaan). Ja mitä sinä sillä työlläsi saat: kuivan leipäkannikan ja jumalansanaa aamuin, illoin. Kiitoksia! Minulle ei maita!... (Katsahtaa ikkunasta, puoliääneen Doralle.) No eipä ole häävinnäköinen, mutta rahaa saattaa olla. (Ulos.) Päivää!

_Dora_ (yhä ulos). On... kuinkas muuten... Tällä kertaa ei monta... Pääsivät pois hiljan entiset... Ei, ei, ei sovi nyt...

_Karoliina_ (keskeyttäen). Ole vaiti! (Doralle hiljaa.) Sinä olet liian arka, vai lykkäätkö katumusta, kuten tuo tuolla (osoittaa Annaa, joka nyt työskentelee eteisen kynnyksellä. Sitten ulos). Tulkaa vaan illalla myöhään. Minä jätän oven auki. Käytävästä vasemmalle, ensimmäinen ovi...

_Dora_ (hätääntyen). Kuinka sinä uskallat?

_Karoliina_ (Doralle). Tietysti minä uskallan. (Ulos.) Tulkaa vaan... Onko toveri?... Yksi!... Tulkaa molemmat... Asuu kolmas, mutta ei haittaa... Uskovainen, tekee parannusta, mutta sillä on vielä syntiset silmät ja korvat... Sovittu! (Vilkuen ympärilleen, kadulle melkein kuiskaten.) Onko teillä paperosseja...antakaa! (Laatikko heitetään hänelle alhaalta. Vetäytyen ulommas.) No, Dora, mitäs nyt sanot? Kun on kerran kauppatavaraksi joutunut, niin miksi suotta liikettä lopettaa? Ei meistä enää kunnon ihmisiä tule. Ja vaikka meistä tulisi enkeleitä, ei maailma kuitenkaan meille ihmisen arvoa anna. (Saaden hetkeksi katkeran ilmeen.) Mikä on mennyttä, se on mennyttä!

_Dora_. Arveluttaa minua sentään. Jos johtajatar kuulee...

_Karoliina_ (päästen entiselleen, sytyttäen paperossin). Kun kuulee, niin kuulkoon! Tulkoon joukkoon, kyllä minä hänelle herran annan, mutta rahat minulle.

_Anna_ (joka on kokonaan lopettanut työnsä eteisessä). Sinä olet raaka! Toinen tahtoo sinun parastasi, yrittää sinusta vielä ihmistä ja sinä laskettelet siivottomuuksia. Häpeäisit!

_Karoliina_. Älä saarnaa, pane tupakaksi! (Tarjoaa savuketta kädestään.)

_Anna_ (jyrkästi). En huoli! Parempi sinullekin, ettet polta... ainakaan täällä, johtajatar voi tulla milloin hyvänsä.

_Karoliina_. Tulkoon! (Tarjoten savuketta Doralle.) Sinulle kelpaa. (Dora sytyttää savukkeen, mutta menee vielä avonaiseen ikkunaan polttamaan.) Kas, kas, miten pelko sinustakin on tullut. Taidat pian kääntyä Annan uskoon?

_Dora_ (ylimielisesti). Soo, niinkö luulet? Ei veikkonen! Minä koetan vain olla johtajattarelle mieliksi, niin pääsen täältä pikemmin pois... parantuneena, hah, hah, hah!

_Karoliina_. No, syy sekin. Anna, järjestele sinä noita mööpeleitä. Minä olen jo raatanut leipäkannikkani edestä. (Istuu huolettomasti nojatuoliin.) Levähdä, raato, hetkinen herrasväen istuimella. (Tupakoiden.) Ennen sai toki istua kunnon tuoleilla ja maatakin lomasta pehmeillä patjoilla. Mutta mitäs nyt? Mene illalla komeroosi, kuuntele isämeitää ja nuku sitten olkialuksellasi niin makeasti kuin osaat. Uh, että pitääkin maailmassa löytyä hulluja vanhojapiikoja, jotka eivät osaa rahojansa paremmin kuluttaa! Perustapas tämmöisiä koteja, joissa meitä muka parannetaan. Tässä vanhenee päivä päivältä ja paras hankeaika menee hukkaan. Vai mitä, Anna?

_Anna_ (joka järjestelee huonekaluja). Minä en välitä sinun hävyttömyyksistäsi.

_Karoliina_. Niin, sinä olet maalta, etkä ymmärrä tätä ammattia. Sinulla oli vain halu maistaa kiellettyä hedelmää ja satuit joutumaan poliisin huomion esineeksi. Sitten hyvät ihmiset, kuten sinä itse sanot, korjasivat sinut tänne. Sinulla oli vain hiukkasen typerää nautinnonhalua, siinä kaikki. Jumalansana vie sinulta nyt himot ja halut. Meidän laitamme on kokonaan toinen. Me olemme ammatti-ihmisiä, nautinto on meille jotakin melkein tuntematonta. Meille olisi pitänyt aikaisemmin antaa paremmat olot ja kunnollista tointa. Nyt se on myöhäistä. Miehenkipeitten vanhainpiikain lorut eivät meihin pysty. (On puhunut katkerasti, muuttuen.) Hitto, vähitellen minäkin rupean tässä saarnaamaan. Anna, tule valssia (Anna estelee), ei, polkkaa, taikka cake walkia, siitä herrat tykkäävät, kun siinä viskataan koipea korkealle. No, mitä jahkailet, etkö osaa? Totta, sinähän olet maalainen, etkä taida ammattia!

_Anna_. Mitä sinä yhä puhut ammatista?

_Karoliina_. Sinä liet sitä tehnyt huviksesi, mutta meille se on ammattia, ansiotyötä. Luuletko, että se on helppoa? Lieneekö toista niin raskasta työtä, mutta täytyy, täytyy... Uh, pilasi taas tuo maalainen tyhmyyksillään hyväntuuleni.

_Anna_. Mitä sinä joutavia? Auttaisitte minua hiukan, niin saisimme työmme tuokiossa loppuun. Nyt on vielä kaikki hujan-hajan.

_Dora_. Eihän sitä nyt henkeä vetämättä kaikkea jaksa... pian nämä tästä saadaan paikoilleen. (Ryhtyy auttamaan Annaa huonekalujen siirtelemisessä.)

_Karoliina_. Älkää siinä touhutko, kyllä tämän talon ruuan edestä aina työtä tehdyksi tulee.

_Anna_. Aina sinä morkkaat. Olisit kiitollinen kunnon ihmisille, jotka hyvästä sydämestään tahtovat meitä auttaa.

_Karoliina_ (kiihtyen). Älä löpötä! Kun on rahaa, eikä ole mitään muutakaan tehtävää, niin kelpaa olla hyväsydäminen ja perustaa koti »langenneille naisille». Saahan siten ainakin johtajattaren arvon, kun ei ole onnistunut rouvaksikaan pääsemään. — Ja millä sinä luulet meidän täältä päästyämme henkemme elättävän? Sukankutomisellako?

_Anna_. Palveluspaikkoja on ja tehtaihin otetaan, niin on johtajatar sanonut.

_Karoliina_. Kyllä palveluspaikkoja on, mutta menepä heitä tiedustamaan. Missä olet ennen palvellut, kysytään. Vastaat: olin langenneitten naisten kodissa. Herra Jumala, ei meille oteta, kauhistuu siveä rouva. Heidän hyvämaineiseen perheeseensäkö entinen lutka? Johan nyt! Heillä on kenties vielä nuoria poikia, jotka me muka viettelisimme. Ikäänkuin eivät he itse osaisi hakea huvitustaan. Taikka pelkäävät rouvat, että me anastaisimme heidän uskolliset aviomiehensä. No, ne kyllä hakevat meidät vaikka sinisen kiven sisästä.

Tehtaihin otetaan. Sieltä työnnetään entisiäkin työntekijöitä kadulle, eikä meidän maineellamme sielläkään läpäistä. Jos sattuisit hetkeksi pääsemäänkin, niin vartioidaan jokaista askeltasi, jokaista naurahdustasi pidetään rivoutena ja jokaisesta eleestäsi vaanitaan hutsun merkkejä.

_Anna_. Tietäväthän ihmiset, että me täällä olemme olleet kasvatettavina.

_Karoliina_. Kasvatettavina, niinpä kyllä! Kenen luulet siihen kasvatukseen uskovan?

_Dora_ (on huonekalut järjestettyään mennyt jälleen ikkunaan, jossa viittilöi ja kuiskii jonkun ulkona olevan kanssa).

_Karoliina_ (Annalle). Siinä näet taas, miten ne hakevat meidät itsestään siveyden pääpesästä. Ne eivät anna meille aikaa elämän muutokseen. (Doralle.) Mikä niitä nyt tänään pakkaa sinne? Sano sille, ettei nyt sovi, tulkoon huomenna.

_Dora_. Mutta tämä on nuori, sorja poika, parempi kuin edellinen.

_Karoliina_. Älä hitossa, annas kun katsotaan! (Menee ikkunaan.) Ojaa, makuun menee, mutta näyttää köyhältä. Anna sen mennä!

_Dora_. Mutta jos myöhäisempään, minua tämä miellyttää...

_Karoliina_. Ei ainakaan myöhempään, pitäähän nukkuakin, mutta jos tahdot, käske aikaisempaan.

_Dora_. Entä jos johtajatar kuulee.

_Karoliina_. Mitä vielä, hän menee aikaisin nukkumaan.

_Dora_ (ulos). Tulkaa noin tunnin perästä, ensimmäinen ovi käytävästä vasemmalle. Mutta katsokaa, ettei tässä huoneessa ole valkeata... Hyvä!...

_Anna_. Tämä peli menee jo liian pitkälle, te käskette kokonaisen miesliudan. Minä sanon johtajattarelle.

_Karoliina_. Yritäpäs! Itseäsi sillä enemmän vahingoitat. Meille se on samantekevää, pääsemme pikemmin pois täältä, mutta sinä saat tuntea sen selkänahassasi! Muista!

_Dora_ (mielistellen). Ei Anna niin tyhmä ole, että menisi kielittelemään. Tulee kolme, annetaan yksi sinullekin.

_Anna_. Ei kiitoksia, minua ei haluta.

_Dora_. Mutta ethän toki kieli. Mitä hyötyä sinulle siitä olisi?

_Anna_. No, en minä tahdo teille ikävyyksiä saattaa, kun vain annatte minun olla rauhassa.

_Karoliina_. Kyllä meiltä rauhan saat, jos vaan vieraat sen sallivat. (Askeleita eteisestä.) Nyt hurskas naama, Ankeliina tulee.

TOINEN KOHTAUS.

_Ankeliiina_ (vanhanpuoleinen, tekopyhännäköinen, entinen »tyttö», pöhöttynyt naama, karkea ääni, silmissä hurjastelleen, elähtäneen naisen katse. Kuluneessa päällystakissa ).

_Ankeliiina_ (katsellen ympäri huonetta). Työt jo tehty. Hyvä niin. Teistä taitaakin tulla oikeita työihmisiä. Liette parempaa sorttia. Täällä on yleensä ollut laiskaa väkeä.

_Karoliina_ (kaksimielisesti). Ahkeruus ilomme!

_Ankeliiina_. Niin pitääkin. Sillä tavoin sitä voi alkaa uutta elämää. Entiset vain laulaa loilottivat päiväkaudet, ja panipa heidät tekemään mitä tahansa, ei siitä tullut sen selvempää. Täällä ne vain vetelehtivät ja pelasivat keskenään. (Salaperäisenä vilkaisten Karoliinaan ja Doraan.) Vieläpä ne onnettomat puhuttelivat miehiä kadulla.

_Dora_ (hieman veitikkamaisesti). Älkää nyt! Jopa yhtähyvin!

_Ankeliiina_ (niinkuin äsken). Joo-o, ja tekivät tilauksiakin tänne miesten kanssa.

_Dora_ (kuten äsken). Tänne... Voi julkeutta!

_Karoliina_ (myös tekopyhästi). Eikö johtajatar tiennyt mitään?

_Ankeliiina_. Ei, minä säälistä tyttöjä kohtaan en viitsinyt sanoa hänelle.

_Dora_ (yhä teeskennellen kauhistusta). Ja miehiä kävi täällä?

_Ankeliiina_. Kävi... Tahi oikeammin: niitä tuli tänne, mutta minä ajoin pois.

_Dora_ (udellen). Eikö johtajatar sitten todella kertaakaan huomannut?

_Ankeliiina_. Kyllä, pari kertaa. Hän käski miehet pois ja kielsi minua kenellekään puhumasta. Panevat vielä lehtiin, sanoi.

_Karoliina_. Mitenkäs tytöille kävi?

_Ankeliiina_. Pari pahinta antoi johtajatar kuvernöörin käsiteltäviksi. Ne joutuivat linnaan irtolaisuudesta.

_Karoliina_ (tekopyhästi). Niin pitääkin. Että kehtaavatkin sillä tavalla...

_Ankeliiina_. Niin kyllä. Vaikka minusta... (Annalle, 'joka on vielä järjestellyt pikku esineitä kirjoituspöydällä ja kuunnellut keskustelua). Menepäs Anna, sanomaan Eevalle, että käy lukkoamassa varastohuoneen oven. (Anna menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

_Ankeliiina_. Niin, tuota, en minä sitä oikeastaan ihmettele, vaikka vähän elämänhalu täälläkin tulvahtaa. En minä vaan olisi tyttöjen päälle kielinyt, mutta johtajatar sattui itse huomaamaan.

_Dora_ (teeskennellen vakavuutta). Niin, mutta onhan se sopimatonta tällaisessa paikassa, jossa juuri...

_Karoliina_ (jatkaen samaan tapaan). ... tahdotaan ohjata hairahtuneita paremmille teille...

_Ankeliiina_ (keskeyttäen). Ei tarvitse enää teeskennellä, Anna on poissa. Hän on sellainen pyhiinvaeltaja. (Saaden luontaisen hiukan verhotun raakuutensa.) Annan kaltaisia tänne harvoin sattuu. Te näytte olevan oikeata maata. Me olemme täällä vähän katsoneet kieroon toisiamme. Tässä talossa pitää näytellä kahta naamaa. Nyt minä uskallan puhua. Minä olin äsken kadulla ja näin, kun te teitte kaupan.

_Dora_. Todellako! Oh, miten varomattomia olimme!

_Ankeliiina_. Mitäs tuosta! Luuletteko, että minä ensi kertaa olen pappia kyydissä? Minä olen vain odottanut teiltä elonmerkkiä. Nyt minä sen näin. Ja nyt ollaan viisaampia, ettei johtajatar tiedä mitään. Mitä pamppu sillä tiedolla tekee!

_Dora_ (naurahtaen). Sanotaanko häntä pampuksi?

_Ankeliiina_. Niin häntä ennen kutsuttiin, kun täällä oli enemmän tyttöjä. Oo, silloin oli elämää. Melkein joka yö vieraita, hyviä vieraita. Ansaittiin hyvin, minullakin oli aina rahaa.

_Karoliina_. Olitteko tekin?...

_Ankeliiina_. Ei... en itse ylipäänsä... Tuota... Meillä on ollut tässä talossa sellainen tapa, että minä saan maksun... tuota noin... joka vieraasta... Kyllä kai teille nyt jo uskaltaa puhua?

_Karoliina_. Tietysti. Mitäpä me enää toisiamme vieromme.

_Ankeliiina_. Niin, sellainen on ollut tapa. Ja viiniä minä olen saanut...

_Dora_. Onko täällä ollut viiniäkin?

_Ankeliiina_. Aina väliin. Kerran oli pamppu (Karoliina ja Dora naurahtavat nimitykselle) viikon päivät matkalla. Silloin oli lystiä. Minä olin emäntänä.

_Karoliina_. (nauraen). Emäntänä!

_Ankeliiina_. Niin oikein. Silloin laulettiin ja tanssittiinkin lomaan. Tässäkin huoneessa oli aika kemut.

_Dora_. Eikö se kuulunut kadulle? Poliisi on tarkka...

_Ankeliiina_. Niinpä kyllä, mutta kun saa ryypyn, niin tarkkuus häviää. Kerran oli täällä yksi komissariokin.

_Karoliina_ ja _Dora_ (osoittavat hämmästystä).

_Ankeliiina_. Niin, niin, komissario. Oli vain muina miehinään, mutta joku tytöistä tunsi ja sanoi suoraan.

_Dora_ (osanotolla). Mitäs hän siitä? Eikö hämmästynyt?

_Ankeliiina_. Mitä vielä. Eivät ne täällä sellaisista. Ne ovat niin tottuneet. Tuo Anna vain on niin ikävä, pitäisi saada hänet toimitetuksi pois.

_Karoliina_. Kyllä hän pitää suunsa kiinni, siitä olemme jo huolehtineet.

_Ankeliiina_. Olisin niin mielelläni itse mukana, mutta Annan takia en voi.

_Karoliina_. Olkaa huoletta, kyllä me prosentit maksamme.

_Ankeliiina_. Sitä minä en epäilekään. Näytte olevan kelpo tyttöjä molemmat.

_Dora_. Entä Eeva, hän ei kai ymmärrä niistä asioista?

_Ankeliiina_. Hän nukkuu omassa huoneessaan... Kyllä hänenkin vuoronsa pian tulee. Hän on sellaista perua, ettei kauan säästy... Niin, milloinkas ne vieraat tulevat?

_Dora_. Yksi luvattiin tunnin perästä. Toiset tulevat myöhemmin.

_Ankeliiina_. No niin. Minä sanon pampulle, että te jo nukutte, jos se kysyy. Mutta pyytäkää siltä tupakkaa.

_Karoliina_. Ai, unohdin. (Ottaa laatikon esille.) Enkä siksi toiseksi tiennytkään, että te perustatte tämän päälle. Ottakaa!

_Ankeliiina_. Jo toki minä perustan. On vain ollut niin huono aika. Otan tuosta muutamia. (Kuiskaten nautinnonhimoisesti.) Ja jos viiniä sattuu olemaan... ja on niillä, ei ne ilman tule, vanhoja tuttuja ne ovat... niin säästäkää minullekin tilkkanen... Ryypätkää varoitellen, ettette tule isoäänisiksi. Menkää nyt huoneeseenne ja pysykää visusti siellä. (Silmää vilkuttaen.) Lykkyä tykö! (Karoliina ja Dora menevät.)

NELJÄS KOHTAUS.

_Ankeliiina_ (joka on kuullut jonkun olevan tulossa huoneeseen, on puuhaavinaan jotakin.)

_Eeva_ (tulee eteisestä, jonka kautta toiset ovat poistuneet, täyden pesukannun kanssa). Vien johtajattarelle pesuvettä. (Menee sivuovesta ja palaa hetken kuluttua takaisin.)

_Ankeliiina_ (mairitellen, koettaen saada äänensä niin imeläksi kuin suinkin). Sinä olet aina täsmällinen ja huomaavainen, tyttöseni. Mutta nyt sinun on aika mennä nukkumaan.

_Eeva_ (teeskentelemättömästi, jollaisena hän aina esiintyy. Koko hänen olennostaan kuultaa luonnollinen ja parhaillaan heräävä naisellinen elämänhalu.) Ei toki vielä. On liian aikaista. Viime viikolla olen nukkunut melkein liiaksi. Mikä lie ollut sitä edellisellä, kun en tahtonut oikein saada unta. Olin kuulevinani toisista huoneista yhtämittaista puhetta, joka välistä paisui varsin kovaääniseksi. Luulen, että lomasta laulettiinkin.

_Ankeliiina_ (puhuen koko ajan kuin pienelle lapselle ). Ehkä sinä näit unta.

_Eeva_. Ei, kyllä minä luulen olleeni valveilla. Ajoittain kuului miehenääniä myöskin.

_Ankeliiina_. Kyllä sinä, tyttöseni olet nähnyt unta.

_Eeva_. Minusta vielä tuntui, että puhujat olivat juopuneita. — Se oli sillä viikolla, kun johtajatar oli poissa.

_Ankeliiina_ (ikäänkuin muistaen). Niin, tottakin. Minäkin kuulin sillä viikolla usein rähinää. Kertoivat, että talonmiehen puolella kävi siihen aikaan tavallista enemmän vieraita. Siellä kuulutaan yökaudet juotavan.

_Eeva_ (epäillen). Saattaa olla. Mutta onko talonmiehen puolella naisiakin? Lomasta kuului naisten ääniä myös, naurua ja laulua.

_Ankeliiina_. Mikä sen tietää. Ehkä talonmiehen väki hyysää huonoja naisiakin.

_Eeva_ (hetken perästä). Huonoja naisia! (Ajatuksissaan.) Eikö täällä meillä myös ole huonoja naisia?

_Ankeliiina_ (venyttäen). E-ei... Tarkoitan... eivät ne ole huonoja enää... ne ovat joskus olleet vähän huonoilla teillä, mutta ne ovat täällä parannuksella. Niistä tehdään hyviä jälleen, kunnon ihmisiä.

_Eeva_. Ovatko kaikki ennen olleet huonoilla teillä?

_Ankeliina_. Ovat... ovat jonkin verran...

_Eeva_ (viattomasti). Te myöskin?

_Ankeliiina_ (kauhistuen, selittäen suurin elein). Minäkö? Herra Jumala, kuinka sinä, tyttöseni, sellaista voit kysyä. Minä olen täällä vain peräänkatsojana.

_Eeva_ (vaitiolon jälkeen, ikäänkuin pitkäaikaisen harkinnan tuloksena). Entä minä? Mitä varten minä olen täällä?

_Ankeliiina_ (kiirehtien selittämään). Sinä olet palvelijana, oikeastaan enemmänkin: ottotyttärenä. Johtajatar pitää sinusta paljon. Sinä olet orpotyttö ja sinun on täällä hyvä olla, eikö totta?

_Eeva_. On kylläkin. Mutta mitä varten minut on tuotu juuri tänne? Olenko minä jollakin tavoin huono nainen?

_Ankeliiina_. Et, tyttöseni, et tietystikään, miten sinä olisit! Miksi sinä tuommoista kyselet?

_Eeva_ (hellittämättä). Minä tahdon tietää, miksi minut on tuotu tänne? Miksi minun ei annettu mennä muualle palvelukseen? Ja jos minä kerran olen täällä palvelijana, niin miksi minä en saa milloinkaan mennä ulos niinkuin muitten palvelijat?

_Ankeliiina_ (turhaan koettaen hakea tyydyttävää selitystä). No... tuota... johtajatar on järjestyksen ihminen... Hän tahtoo, että kaikki noudattavat samaa kuria... Ja sitäpaitsi, onko nyt niin välttämätöntä päästä ulos?

_Eeva_. On. Minä en jaksa yhtämittaa istua sisällä, minä tahdon nähdä ihmisiä ja elämää. Miksi minun pitää sitä varten pujahtaa varkain ulos?

_Ankeliiina_. Oletko sinä sen tehnyt?

_Eeva_. Olen, muutamia kertoja. Ulkona on niin paljon näkemistä. Siellä on nuoria yhdessä. Usein tulee vastaan nuoria herroja, jotka kysyvät, mistä minä olen, ja pyytävät mukaansa. Ja kun minä kiellän, tahtovat ne väenväkisin tulla tänne. Ne sanovat, että käy täällä muitakin. (Aivan kuin hädissään.) Käykö täällä ja mitä varten ne täällä käyvät?

_Ankeliiina_. Ole nyt hulluttelematta! Kuinka ne tänne tulisivat? Ja mitä ne täältä hakisivat?

_Eeva_. Mutta miksi kaikki niin sanovat ja nauravat niin omituisesti?

_Ankeliiina_. Peipottavat sinua. Usko sinä niitä... Muuten, sinun ei sovi mennä ulos yksin, eikä puhua miesten kanssa.

_Eeva_. Mutta mitä varten minua vangitaan ja pidetään täällä?

_Ankeliiina_. Kyllä sen kerran saat tietää... Mutta mene nyt nukkumaan. Johtajatarkin tulee kohta. (Poistuu eteisen kautta.)

VIIDES KOHTAUS.

_Eeva_ (yksin ajatuksissaan). Kyllä sen kerran saat tietää... Siis sittenkin on tässä jotakin salaperäistä, jotakin, jota minä olen aavistanut, mutta jota minulle ei sanota. Mitä varten minua pidetään täällä? Miksi minä en saa hakea työtä mistä haluan? Minä tahdon selvyyttä...

Täällä on niin ikävää. Minä kuulen ulkoa elämän äänet, mutta minun ei anneta nähdä elämää. Minun pitää vain istua täällä ja odottaa... Mitä? Enhän minä itsekään tiedä. Taikka ehkä minä odotan juuri sitä elämää, jonka kuulen ulkona kuohuvan, mutta jota minä en saa katsoa silmästä silmään.

(On vähitellen joutunut peräikkunaan, katselee ulos.) Ah, niin hiljaista! Sielläkin on elämä sammumassa. Aamulla herää se kuitenkin yhtä virkeänä, mutta täällä on aina kuollutta. Paitsi ne yöt, jotka minä unettomana valvoin. Niinä minä kuulin elämää. Mistä se kuului? Puhuiko Ankeliina totta, vai valehteliko?

(On avannut ikkunan. Kurkistaa ulos. Pelästyen.) Mitä katselee tuo herra tänne? Mitä hän tahtoo? Hän hymyilee ja vilkuu niin oudosti... Astuu ikkunaa kohti... Hän kysyy, joko saa tulla. Hyvänen aika, mitä hän tarkoittaa? Minne tulla? Tännekö? Herra Jumala, miksi hän tänne tulisi? Ei, minä en uskalla olla täällä. (Unohtaa ikkunan auki ja rientää pois.)

(Hetkisen täydellinen hiljaisuus. Sitten kuuluu ulko-ovi avautuvan ja kiireesti paukahtavan kiinni. Vähän ajan perästä kuuluu ovenkäynti lähempää. Taas hetkisen hiljaisuutta, kunnes alkaa kuulua puhetta, joka yhä lähenee.)

KUUDES KOHTAUS.

(Vähitellen on huomattavasti hämärtynyt.)

_Johtajatar Huldstjärna_ (tanakka, pienenläntä, kasvot punaiset, niin että luulisi veren niistä tippuvan, siellä täällä otsalla kuultaa joku sinertävä suoni, tukka harmahtava, liikkuu vielä ketterästi, vaikka hiukan miesmäisesti. Hän puhuu eteisessä, jossa kaikki vielä ovat). Aivan varmaan hän tuli sisälle meidän ovestamme. Hän oli mies, luonnollisesti varas. Ehkä hän piileksii jossakin. Minä en uskalla mennä sisälle.

_Aunio_ (lihavahko, noin 40-vuotias mies, hiukan kuluneessa shakettitakissa). Rauhoittukaa, neiti johtajatar, kyllä hän meni sisään portista eikä ovesta.

_Johtajatar_. Ei, minä kuulin ovenkäynnin. Tähän aikaan kuuluu liikkuvan niin paljon varkaita.

_Neiti Lundelin_ (kuiva, naiseksi pitkä vanhapiika, joka puhuu kimakalla äänellä). Herranen aika, kun ei vain meille tunkeutuisi varkaita. Siellä on palvelijatar yksin kotona. (Johtajattarelle, joka on lähennyt ovea, niin että näkyy.) Aijai, Elisabeth, ole varovainen! Se voi vaikka ampua. Ehkä joku herroista astuu huoneeseen ja vangitsee sen.

Tohtori Åkerman (noin 30-vuotias pitkä, solakka, kaunis mies astuu huoneeseen ja vilkaisee huolettomasti ympärilleen). Kyllä minä! (Hetken päästä toisille eteiseen.) Tarkastus toimitettu. Ei ketään. Astukaa sisään, hyvä herrasväki, minä takaan turvallisuutenne. (Toiset astuvat sisälle.)

_Johtajatar_. Minun on sittenkin vaikea uskoa, ettei hän ole täällä. Mihin ihmeelle hän on voinut hävitä? Olikohan sinun tarkastuksesi, Bengt, tarpeeksi huolellinen? (Sytyttää sähkön ja tarkastelee ympäri huoneen.) Ei, ei jälkeäkään. (Katselee esineitä pöydällä ja koettelee lukittuja pöytälaatikoita.) Kaikki tallella ja laatikot lukittuina. Ihmeellistä! (Laskee alas vasemmalla olevan ikkunan verhot, aikoessaan tehdä samaa peräikkunalle huomaa sen avoinna.) Sittenkin minä olin oikeassa. Hän on ollut täällä ja paennut ikkunasta. Ei ole nähtävästi ehtinyt ottaa mitään mukaansa. (Herrojen huulilla tuskin huomattava salaperäinen hymyily.) Kummallista, että ovi oli lukitsematta. Kuinka Ankeliiina on voinut olla niin huolimaton?

_Nti Lundelin_ (hurskaasti). Kylläpä ovat varkaat hävyttömiä. Luulisi niittenkin toki karttavan tunnettua kasvatuslaitosta, mutta turmelus paisuu yli rajojen.

_Johtajatar_. Tahdon tarkastaa laitoksen ja puhella Ankeliinan kanssa. Tule mukaan, Hedvig! Herrat saavat sinä aikana tulla toimeen parhaansa mukaan. Tupakkaa talossa ei ole tarjota, mutta teetä tulee kohta. (Menee nti Lundelinin seuraamana.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

_Åkerman_. Täti touhuaa. Hän ei nykyään puhu muusta kuin laitoksestaan, ja minun täytyy aina olla valmiina antamaan neuvoja milloin missäkin asiassa.

_Huhtala_. Ja sinä tietysti annat.

_Åkerman_. Tietysti. Täytyyhän kokemattomia naisia auttaa.

_Aunio_ (naurahtaen). Kokemattomia! Niinpä kyllä.

_Huhtala_. Niin, niin, naiset pysyvät aina kokemattomina, iästä huolimatta. Meidän miesten vain täytyy tietää kaikki asiat ilman kannen alla.

_Åkerman_. Niin täytyy. Minunkin on järjestettävä yksin tämän laitoksen ruokaolotkin.

_Aunio_. Tietysti, olethan sinä lääkäri.

_Åkerman_. Mutta, hyvä veli, meillä ei vielä toistaiseksi kuulu keittokoulu kurssiin. Ja siksi toiseksi: tässä on kysymys ensi sijassa halpuudesta ja vasta toisessa ravitsevaisuudesta ja muista sellaisista näkökohdista, joista minä jotakin ymmärrän. Enkä minä totisesti ole selvillä silakkain ja ruisjauhojen hinnasta.

_Huhtala_. Pitäisi olla, pitäisi olla. Sinun etusihan tässä on kysymyksessä. Mikäli tiedän, olet sinä tätisi ainoa perillinen, ja kaikki, mitä hän ei elämäntehtäväänsä kuluta, jää sinulle. Minä kyllä ymmärrän, että tätisi elämäntehtävän keksiminen — näin meidän kesken puhuen — ei sinua lainkaan miellytä, mutta minkäpä sille nyt voi.

_Åkerman_. Meidän naisemme löytävät elämäntehtävänsä yleensä hyvin vaikeasti. Tätikin etsi sitä viitisenkymmentä vuotta. Enkä minä vieläkään ymmärrä, mistä hän sai päähänsä perustaa tällaisen langenneitten naisten kodin. Olisi ennen laittanut vaikka naimatoimiston. Eräänä päivänä pari vuotta takaperin tuli hän touhuissaan luokseni ja kertoi, että Jumala on ohjannut häntä löytämään tehtävän, jolla hän on hyödyttävä kärsivää ihmiskuntaa.

_Huhtala_. Ei häntä Jumala ohjannut, vaan tämä Aunio. Hän kirjoitti lehdessään niin ylen makeasti langenneitten naisten puolesta, kuinka pitäisi ruveta perustamaan koteja näitä kovaosaisia varten. Aunio siinä kirjoituksessaan suorastaan kutkutteli rikkaitten ja toimettomien naisten itserakkautta. Taisi vedota Jumalaankin, sillä (tavallistakin myrkyllisemmin) Auniohan on erikoisesti tunnettu jumalisuudestaan.

_Aunio_. No, veli, ei mennä liian pitkälle.

_Huhtala_. Eikös sinun lehtesi ole kristillismielinen?

_Aunio_. Niin... no... lehti, mutta eihän minun itseni silti tarvitse olla aivan pyhimys.

_Huhtala_. Ei toki. Mutta sinä kuitenkin kirjoitit niinkuin pyhäin sopii, ja niin löysi Bengtin täti elämäntehtävänsä.

_Aunio_. No, en minä, totta puhuen, olisi uskonut kenenkään tarttuvan tähän syöttiin.

_Åkerman_. Sellaista te sanomalehtimiehet saatte aikaan. Ja nyt sinä olet pakotettu kirjoittamaan selostuksia tästä laitoksesta lehteesi. Mieluinen tehtävä, vai mitä?

_Aunio_. Eipä sanottavasti, sillä minä en itsekään käsitä, mitä ihmeen tarkoitusta tällaisella laitoksella on.

_Huhtala_ (purevasti). Kuinka niin? Selvähän se on. Tytöistä tehdään täällä hyviä ihmisiä, suorastaan enkeleitä. Etkö sinä sitä tiedä?

_Aunio_ (vastaten samalla mitalla). Minä en ole tarkastuskomitean jäsen, kuten sinä ja veli Åkerman.

_Åkerman_. Mutta olethan sinä komiteaa varsin lähellä. Sinähän se julistat maailmalle tämän jalon työn tulokset...

_Huhtala_ (jatkaen). ... ja saat siitä vielä palkan. Me teemme työmme ilmaiseksi.

_Aunio_. Eivätkö tytöt pois päästessään maksa?

_Åkerman_. Jätetään turha nalkkina. Kerta kaikkiaan on tämä ikävä tehtävä, mutta minkäpä sille nyt mahtaa. Koetetaan kestää ja näyttää hurskasta naamaa.

_Aunio_. Mutta mitenkähän oli sen varkaan laita? Tuliko tänne joku sisälle?

_Huhtala_. Kyllä, mutta se ei ollut varas, vaan rehellinen rahallaan ostaja.

_Aunio_. Vai niin, vai käy täällä miehiäkin?

_Huhtala_. Olisipa ihme, jollei kävisi miehiä tyttöpaikassa.

_Åkerman_. So, so, Lennart, pila on liian karkeaa.

_Aunio_. Tätisi ei luonnollisesti tiedä mitään tästä.

_Åkerman_. Luultavasti ei.

_Huhtala_. Ja jos sattuu jotakin aavistamaankin, niin ei tietysti hiisku mitään... tai syyttää varkaita. Pienet valheet hyvän asian vuoksi eivät ole syntiä... Mutta aatesiskot tulevat. Lehti kääntyy. (Naisten sisään tullessa hartaalla äänellä.) Esimerkiksi kelpaavaan kuntoon on neiti johtajatar ehtinyt tänä lyhyenä aikana laitoksensa saada. (Ikäänkuin nyt vasta huomaten naiset.) No, kaikki hyvin, varas ei ole mitään vienyt?

KAHDEKSAS KOHTAUS.

_Johtajatar_. Ei, Jumalan kiitos. Tyttöjen huone oli lukittuna. He nukkuivat jo. (Herrat vaihtavat ymmärtävän silmäyksen.) Ikävä tapaus tämä kuitenkin on.

_Aunio_. Ehkä ilmoitamme poliisille?

_Johtajatar_. Kannattaneeko? Se vain herättäisi tarpeetonta huomiota.

_Aunio_. Siinä tapauksessa on ehkä viisainta olla myöskin kertomatta sanomalehdessä.

_Johtajatar_. Niin on minun mielestäni. Minä ylipäänsä tahtoisin välttää liiallista huomiota... Muuten, herra Aunio, olen käskenyt teitä tänne kiinnittääkseni teidän huomiotanne vaatimattomaan laitokseeni, joka parin kuukauden perästä tulee kaksivuotiseksi.

_Åkerman_. Todellakin. Sitä minä en ollenkaan muistanut.

_Johtajatar_. Niin, sen verran sinä muistat. Jos haluatte, herra Aunio, voitte mainita siitä lehdessänne. Onhan tämä laitos osaksi teidän herätteestänne syntynyt. Minä olin sitä kyllä ennenkin ajatellut, mutta loppusysäyksen sain teidän lennokkaasta artekkelistanne.

_Aunio_. Liian suuri kunnia minulle, neiti johtajatar.

_Johtajatar_. Nyt kahden vuoden kuluttua voin minä jommoisellakin tyydytyksellä katsella kuljettua taivalta. Monista vastoinkäymisistä ja suruista huolimatta olen minä saanut iloitakin työni hedelmällisyydestä. Holhokkini käyttäytyvät täällä siivosti ja nuhteettomasti. Luultavasti he eivät enää täältä päästyään lankea siveettömyyden välikappaleiksi.

_Nti Lundelin_ (liikutettuna). Sinä voit olla iloinen, Elisabeth, sinulla on siunauksellinen työala. On todellinen ilo nähdä, kuinka nuo ennen pahasuiset naiset ovat täällä hiljaisia, nöyriä ja työteliäitä. Me tarkastuskomitean jäsenet emme voi muuta kuin kiittää sinua uhrauksistasi langenneitten sisarten hyväksi. (Herrojen kasvoilla pidätetty hymy.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

_Eeva_ (eteisen kautta). Tee on pöydällä.

_Johtajatar_. Hyvä on, lapsukaiseni. Jos olet väsyksissä, voit mennä nukkumaan ja käskeä Ankeliinan valvoa siltä varalta, että jotakin tarvitaan.

_Eeva_. Kyllä minä valvon, johtajatar. (Poistuu).

KYMMENES KOHTAUS.

_Johtajatar_. Sallikaa, hyvät vieraat, minun viedä teidät viereiseen huoneeseen juomaan lasin teetä. Siellä voimme puhua lähemmin kotiani koskevista asioista. Olkaa niin hyvät!