Part 2

_Åkerman_. Anteeksi, täti, että minun täytyy pyytää erivapautusta jäädäkseni hetkeksi miellyttävästä seurastanne. Minun on eräs tärkeä kirje joudutettava vielä yöpostiin. Ehkä minä saan hetkeksi jäädä tänne sitä valmistamaan?

_Johtajatar_. Kernaasti. Siellä on pöydällä kirjoitustarpeita. Eeva saa tuoda sinulle tänne teetä.

_Åkerman_. Niin, ja jos Eeva voisi pistää kirjeeni tuohon kadun toiselle puolelle postilaatikkoon?

_Johtajatar_. Sopii. Toivottavasti emme tarvitse sinua kovin kauan odottaa.

_Åkerman_. Koetan joutua. Näkemiin!

_Johtajatar_. Näkemiin! Olkaa hyvät, arvoisat vieraani! (Muut paitsi Åkerman poistuvat.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

_Åkerman_ (kävelee hetkisen kiivain askelin pitkin lattiaa. Vilkaisee välillä seinällä olevaan peiliin, silittää kädellä tukkaa ja korjaa kaulaliinaansa. Istuutuu sitten kirjoituspöydän ääreen, ottaa esille kynän ja paperia aikoen ryhtyä heti kirjoittamaan. Pysähtyy kuitenkin ajatuksissaan. Pakottaa itsensä kirjoittamaan jonkin aikaa, mutta nousee sitten taas kävelemään.) Enhän minä kirjoittamista varten tänne jäänyt, vaan aina pitää olla jokin syy. Ehkä sittenkin on viisainta kyhätä jotakin välttääkseen epäluuloja. (Istuutuu pöydän ääreen alkaen kiivaasti kirjoittaa.)

_Eeva_ (tuo teetä). Olkaa hyvä, herra tohtori!

_Åkerman_ (ottaen). Kas, Eeva vielä toimessa, vaikka toiset ovat jo aikoja sitten menneet nukkumaan.

_Eeva_. Minähän en olekaan täällä samassa asemassa.

_Åkerman_. Kuinka niin?

_Eeva_. Toiset ovat hoidokkeja, minä palvelijatar.

_Åkerman_. Kuka niin sanoo?

_Eeva_. Ånkeliina minulle äsken sanoi, että johtajatar ei pidä minua hoidokkina.

_Åkerman_. Vai niin. Saattaa olla, minä en tunne niitä asioita.

_Eeva_. Mutta minua ihmetyttää, miksi minua täällä kahlitaan kuten muitakin.

_Åkerman_. Millä tavalla kahlitaan?

_Eeva_. No, minä en esimerkiksi saa koskaan mennä ulos kävelemään, kuten muut palvelijat.

_Åkerman_. Onko johtajatar kieltänyt?

_Eeva_. On. Te, herra tohtori, tiedätte varmaan, mistä se johtuu.

_Åkerman_. En, Eeva hyvä, en minä tiedä. Ehkä johtajatar pelkää, että se synnyttäisi kateutta toisissa... (korjaa) kateutta laitoksen hoidokeissa.

_Eeva_ (epäillen ja masentuneena). Vai niin. (Yrittää lähteä.)

_Åkerman_. Eeva jääpi vain, mihinkäpä nyt enää kiire.

_Eeva_. Ei minulla kiirettä ole, mutta minä en tahdo häiritä tohtoria.

_Åkerman_. Et sinä minua häiritse... Saanhan minä sanoa sinuksi?

_Eeva_. Kuinka tohtori minulta sellaista kysyy? Sinuksi minua kaikki täällä sanovat.

_Åkerman_. Et sinä minua häiritse, Eeva. Minä päinvastoin haluan puhella kanssasi.

_Eeva_ (ihmeissään). Tohtori... puhella minun kanssani.

_Åkerman_. Niin, mitä ihmettä siinä on? Jollen minä ennen ole tullut puhelleeksi sinun kanssasi, on se tapahtunut siksi, että sinä olet ollut minun silmissäni tyttönen. Mutta nyt olet sinä ihan huomaamatta kasvanut kauniiksi naiseksi.

_Eeva_ (painaa hämillään päänsä alas.)

_Åkerman_. Niin, vähitellen alkaa olla aika sinun päästä pois täältä.

_Eeva_. Ah, herra tohtori, pois, pois täältä minä tahdon. Mitä varten minua yleensä pidetään täällä?

_Åkerman_. Sen sinä kyllä saat aikanaan tietää.

_Eeva_. Niin kaikki sanovat. Mutta, herra tohtori, auttakaa minua pääsemään pois täältä! Pelastakaa minut pois tästä vankilasta!

_Åkerman_. Ehkä tätini päästää sinut, jos hänellä on täydet takeet siitä, että joudut hyvään paikkaan. Minä olen ajatellut... jos sinulla itselläsi ei ole mitään sitä vastaan... pyytää sinua palvelijakseni.

_Eeva_ (melkein suunniltaan ilosta). Hän suostuu, suostuu! Oi, herra tohtori, kuinka hyvä te olette! (Lankeaa ikäänkuin vastustamattoman voiman vaikutuksesta polvilleen ja painaa kasvonsa Åkermanin käsiä vasten.) Kuinka voin minä palkita teitä kaikesta tästä!

_Åkerman_ (kumartuu aivan kuin äkillisessä intohimon puuskassa alas ja ottaa Eevaa käsistä. Voittaa kuitenkin itsensä ja tyytyy nostamaan hänet vain ylös.) Asia on siis sovittu. Minä puhun johtajattaren kanssa... Mutta minä olen pyytänyt sinut viemään kirjettä laatikkoon. Sen on valmistuttava. (Kirjoittaa nopeasti).

_Eeva_ (kasvot hehkuen katsoo häneen.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

_Johtajatar_ (tulee). Etkö jo ala joutua, Bengt?

_Åkerman_. Valmis tuokiossa! (Kirjoittaa nopeasti osoitteen, sulkee kuoren ja liimaa postimerkin.) Eeva on hyvä ja pistää tämän laatikkoon. (Eeva ottaa kirjeen ja menee turhaan peittäen iloaan.)

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

_Åkerman_. Haluaisin puhella kanssasi täti. Ehkä vieraasi eivät pitkästy. Asia on hetkessä suoritettu.

_Johtajatar_. Onko se kahdenkeskistä?

_Åkerman_. Mieluummin, ainakin aluksi. Käyn suoraan asiaan: Olen jo kauan ollut tyytymätön nykyiseen taloudenhoitajaani. Hän on saamaton ja huolimaton, ehkä myöskin jo liian vanha.

_Johtajatar_. No, asia on helposti autettu. Annat hänen mennä ja otat uuden tilalle. Mitäpä minä siihen muuta osaan.

_Åkerman_. Sinun suostumuksesi, täti, on kuitenkin tarpeen, sillä aion ottaa uuden sinun kodistasi.

_Johtajatar_ (hämmästyen). Ei, mutta oletko sinä järjiltäsi? Sinäkö ottaisit kotiisi pahamaineisen tytön langenneitten naisten turvakodista?

_Åkerman_. Rauhoitu, rakas täti, sinä aivan unohdat, että sinulla on laitoksessasi nuori tyttö, joka ei missään suhteessa ole pahamaineinen.

_Johtajatar_. Tarkoitatko Eevaa?

_Åkerman_. Häntä juuri. Hänelle on nyt sopiva työpaikka minun luonani.

_Johtajatar_. Mutta, Bengt, oletko ajatellut, että hän kaikessa tapauksessa on ollut tämän laitoksen seinien sisällä, että hän on huonomaineisen äidin tytär ja...

_Åkerman_ (keskeyttäen). Ei kai hänessä täällä ole huomattu mitään huonoja taipumuksia?

_Johtajatar_. Ei kylläkään, mutta kuka takaa, etteivät taipumukset ilmene perästäpäin? Jos hän tulee vaaralliseksi sinulle?

_Åkerman_. No, täti!

_Johtajatar_. Älä sano, sellaista on ennenkin tapahtunut. Sinä olet vielä kokematon ja minä tiedän tapauksia, jotka ovat varoittavana esimerkkinä.

_Åkerman_. Ole huoleti, täti! Jos minä huomaan hänessä huonoja taipumuksia, ajan minä hänet yksinkertaisesti ulos ovesta. Nyt tarvitsee hän ennen kaikkea neuvoja ja ohjausta. Niitä hän minulta saa.

_Johtajatar_. No niin, minä jätän hänet sinun huostaasi. Toivottavasti hän on ymmärtävä palkita uhrauksen, jonka sinä häntä kohtaan teet ottamalla hänet kotiisi. Tosin hän ei ole aivan perillä kaikista taloustoimista, mutta onhan hän täälläkin jo jotakin oppinut ja kokemus opettaa lisää.

_Åkerman_. Kiitos, täti, suostumuksestasi! (Hänen kasvoilleen ilmestyy tyytyväinen ilme.) Ja nyt voimme mennä vieraittesi luo!

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

(Åkermanin upeasti sisustettu työhuone. Perällä keskellä ovi, samoin vasemmalla. Oikealla kaksi ikkunaa. Alemman edessä suuri kirjoituspöytä. Kirjakaappi, jossa runsaasti komeasti sidottuja kirjoja. Vasemmalla sohva, tuoleja, veistoksia, tauluja.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

_Eeva_ (yksinkertaisessa, mutta siistissä puvussa, talousesiliina edessä, järjestelee kirjoituspöydällä olevia papereita, kirjoja y.m. Asettaa muhkean kimpun vaaleanpunaisia ruusuja maljakkoon pöydälle. — Hetkisen perästä raottaa Ankeliina arkaillen vasemmanpuoleista ovea.)

_Ankeliiina_ (kurkattuaan ensin varovasti ympäri huonetta lähestyy kuulumattomin askelin ja lausuu hiljaa ): Hyvää ehtoota!

_Eeva_ (säpsähtää ja kääntyy samassa ääntä kohti). Oh, tekö Ankeliina!

_Ankeliiina_ (edelleen hiljaa). Minä vain. Onko herrasi kotona?

_Eeva_. Ei ole.

_Ankeliiina_. Sitten kai uskallan viivähtää hetkisen.

_Eeva_ (epävarmana). Kyllä, mutta en tiedä... täällä ei ole oikein sopivaa...

_Ankeliiina_ (vapautuen varovaisuudestaan). No, no, ole huoleti. Kyllä minä pujahdan tieheni, jos herra tulee. Tulin keittiön kautta, niinkuin tällaisen vieraan on tultavakin. Arvasin, että olet kotona, koska päällysvaatteesi riippuivat naulassaan... Ja niin upeat vaatteet! Sinä olet vähässä ajassa ehtinyt tulla vallan fröökynäksi. (Tarkastelee Eevaa.) Olethan puettu kuin hieno mampselli konsanaan. Sellainen komento maksaa. Mistä sinä olet saanut rahaa?

_Eeva_. Herraltani tietysti, mistäpäs muualta.

_Ankeliiina_ (tarkoituksella). Ohoo! Taitaa maksaa hyvinkin.

_Eeva_. En tiedä.

_Ankeliiina_. Kuinka niin? Kai teillä on sopimus palkasta?

_Eeva_. Ei ole.

_Ankeliiina_. Ei sopimusta. Yhyy! Vai niin! Tokko herrasi edes kysyikään, paljonko sinä tahdot.

_Eeva_. Taisi kysyä, mutta minä en osannut vastata.

_Ankeliiina_. Mitäs hän siihen sanoi?

_Eeva_. Sanoi vaan, että samapa se, minä annan sen mukaan kuin Eeva tarvitsee. Ensiksi hän käski minun hankkia itselleni tarpeelliset vaatekappaleet. Sanoi, etteivät laitoksen tamineet sovi minulle.

_Ankeliiina_. Vai eivät sovi. Hän tahtoo sinut näköjään kauniiksi kuin prinsessan.

_Eeva_. Ankeliina, mitä te joutavia.

_Ankeliiina_. No no, kyllä minä herrat tunnen ja tiedän heidän makunsa. — Eivät hoitolan pukineet sovikaan nuorelle tytölle. — Kyllä sinua nyt on onni potkaissut. Kelpaa sinun, kun saat olla itsevaltiaana emäntänä täällä. Osaatko sinä ruokaa laittaa?

_Eeva_. Ei se minun taitoni niin erinomainen ole, mutta eiköhän tuota siihenkin vähin erin tottune. Minulla on keittokirjakin.

_Ankeliiina_. Kaikkeenhan sitä ihminen tottuu. Ja jos tulee pula, niin juokse minun luokseni, kyllä minä tulen auttamaan. Olen minäkin aikoinani herroja passannut. — Ei taida olla kronkeli tämä herrasi?

_Eeva_. Ei hän vielä kertaakaan olla ruokaa moittinut.

_Ankeliiina_. Se on hyvä se. Kelpaa sellaista herraa palvella. (Hymyillen salaperäisesti.) Taidatkin kohta täällä emäntänä keikkua.

_Eeva_. Mitä te tarkoitatte?

_Ankeliiina_. Ilman vaan. Eikö tuo ottane kohta toisen palvelijan. Pitää sinut vain korestina.

_Eeva_ (nauraen terveesti). Älkää joutavia, Ankeliina, mikä koresti minä olisin.

_Ankeliiina_. Kyllä vaan. Oikein olet soma katsella. Ovathan ne rumemmatkin joskus onnistuneet pääsemään sellaiseen asemaan.

_Eeva_. Millaiseen?

_Ankeliiina_. No, sinäpä nyt olet... (läheten Eevaa, melkein kuiskaten). Emännäksi ottaa... Hätäkö on sitten lekotella, kulkea kädet puuskassa ja komentaa palvelijoita.

_Eeva_. Tarkoitatte, että minusta tulisi...

_Ankeliiina_. Tulisi... Tulee varmasti, kun vaan osaat onnesi ottaa.

_Eeva_. Ettäkö hän, tohtori, minut...

_Ankeliiina_. Korottaa emännän arvoon ennen pitkää.

_Eeva_. Älkää hulluja puhuko. Hänkö, rikas herra...

_Ankeliiina_. Sitä helpompi hänen on se tehdä.

_Eeva_ (jatkaen edellistä ajatustaan). ... korkeaa sukua, ottaisi tällaisen köyhän tytön puolisokseen.

_Ankeliiina_. Eihän sitä nyt tarvitse vallan puolisoksi... riittää se vähempikin.

_Eeva_. Minä en ymmärrä teitä.

_Ankeliiina_. Höpsö!... Kylläpähän opit ymmärtämään, kun aika tulee. (On keskustelun aikana tarkastellut huonetta, nuuskien joka huonekalun erikseen.) Komeata on, kyllä täällä kelpaa pasteerailla. (On tullut lähelle kirjoituspöytää.) Tässäkö hän sitten työskentelee, herrasi? — Ooh, ruusuja! Sinä muistat ilahuttaa herraasi. (Eeva hämillään luo katseensa alas.) Hyvä merkki! Taidat pitää paljon herrastasi?

_Eeva_ (edelleen hyvin hämillään). Miksi te sellaisia kyselette?

_Ankeliina_. Älä kainostele, tyttöseni, suottahan minä vaan... Tietäähän sen kysymättäkin... Taitaa herrasikin tykätä kovasti sinusta?

_Eeva_. Mutta Ankeliina, ettekö voisi puhua jotakin muuta.

_Ankeliina_. Aikanaan kutakin. (Läheten ja kuiskaten.) Pitää se, kyllä minä tiedän. Ei se muuten olisi sinua ottanutkaan, kokematonta huusholli-ihmistä. — Hyvää jatkoa vaan. Muista minuakin, kun onnesi saavutat.

_Eeva_. Minä olen jo saavuttanut suurimman onnen, mitä olen koskaan toivonut. Minä halusin pois laitoksesta, ja se toivo on nyt toteutunut.

_Ankeliina_. Se on toteutunut. (Painolla.) Ja vielä muutkin toiveesi toteutuvat. — Mutta minä onneton olen yhä samassa piinassa.

_Eeva_. Mikäs teidän on ollessa. Tehän olette aivan eri asemassa.

_Ankeliina_. Niinpä niin. Mutta se ei sovi minun verilleni. Minä en ole tottunut sellaiseen nuhjotukseen.

_Eeva_. Ottakaa palveluspaikka jonkun yksityisen luona, kuten minäkin.

_Ankeliiina_ (naurahtaen hiukan katkerasti). Sinä puhut yhä kuin lapsi... En minä kelpaa enää... minä olen elänyt jo ohi sen ajan.

_Eeva_ (tarkoitusta ymmärtämättä). Saattaa olla niinkin. Ehkä on vanhemmalla iällä palveleminen liian raskasta.

_Ankeliiina_. Vähät siitä!... Mutta minulla ei ole enää solakkaa vartta eikä kukoistavia kasvoja.

_Eeva_. Eivät ne kai ole välttämättömiä.

_Ankeliiina_. Ovat.

_Eeva_. Minä en ymmärrä.

_Ankeliiina_. Ehkä et vielä, mutta senkin opit ymmärtämään.

_Eeva_. Te puhutte tänään niin kummallisesti.

_Ankeliiina_. Kenties. Minä luulin sinun nyt jo jotakin käsittävän. — No niin, jättäkäämme tämä keskustelu toistaiseksi... Ehkä sinulla on kyökissä päivällisen tähteitä? En ole saanut moneen aikaan kunnon ruokaa. On ollut meilläkin niin hiljaista...

_Eeva_. Mitä sillä tarkoitatte?

_Ankeliiina_. Jaa, tottakin. Ethän sinä tiedä mitään niistä asioista.

_Eeva_. Kylläpä te olette salaperäinen, Ankeliina.

_Ankeliiina_. Mitä vielä, sinusta vaan siltä tuntuu. — Mutta mennään nyt kyökkiin. Yhtähyvin voit minullekin antaa päivällisen tähteet. Likasaaviinhan ne kuitenkin heität.

_Eeva_. Kernaasti. Menkäämme katsomaan. (Menevät vasemmalle.)

TOINEN KOHTAUS.

_Åkerman_ (tulee hetken kuluttua peräovesta. Kävelee muutaman kerran edestakaisin, ottaa kaapista kirjan, heittäytyy sohvalle, selailee kirjaa, näyttää väsyneeltä ja haukottelee. Heittää kirjan pois, kävelee taas muutaman kierroksen, katselee ikkunasta ulos. Siirtyy sitten kirjoituspöydän ääreen, huomaa ruusut, jolloin hänen kasvoilleen ilmestyy tyytyväinen hymy. Kumartuu kukkasiin päin ikäänkuin niitä suudellakseen, mutta tyytyy vetämään niitten tuoksua sieraimiinsa. Ajattelee hetken, soittaa sitten kelloa).

_Eeva_ (kohta vasemmalta). Herra tohtori soitti.

_Åkerman_. Soitin. (Hitaasti, etsiskellen puheenaihetta.) Onko... joku käynyt minua kysymässä?

_Eeva_. Ei ole, herra tohtori.

_Åkerman_ (pienen äänettömyyden jälkeen). Odotan vieraita. (Vaiti hetken.) Luultavasti on viiniä kellarissa?

_Eeva_. Pulloja siellä ainakin on, mutta en ole niitä lähemmin tarkastanut.

_Åkerman_. Ehkä Eeva ottaa selvän.

_Eeva_. Heti paikalla, herra tohtori, (aikoo poistua.)

_Åkerman_. Ehtii myöhemminkin. Eeva jää hetkeksi. Haluaisin puhua Eevan kanssa hiukan... (Äänettömyys. Sitten Åkerman astuu pöydän taakse ja tarjoaa Eevalle tuolin läheltään.) Eeva istuu tähän.

_Eeva_ (hämillään). Herra tohtori...

_Åkerman_. Niin niin, tähän näin.

_Eeva_. Mutta, herra tohtori, minähän olen täällä palvelijatar...

_Åkerman_. Emäntä sinä olet Eeva, minun herttainen pikku emäntäni. (Nousten ja astuen Eevan luo ottaa tätä kädestä. Eeva arastellen suostuu. Katsoen Eevaa silmiin.) Vai pelkäätkö sinä minua, Eeva?

_Eeva_ (nostaen katseensa Åkermaniin). En, herra tohtori. (Antaa taluttaa itsensä tuolille istumaan.)

_Åkerman_ (istuen vanhalle paikalleen, hetken äänettömyyden jälkeen). Oletko sinä tyytyväinen täällä oloosi, Eeva?

_Eeva_ (puhjeten vilpittömän iloisena). Olen, olen, herra tohtori! Minä olen teille niin äärettömän kiitollinen. Minusta tuntuu kuin olisin päässyt vapauteen. Te ette tiedä, mitä on istua neljän seinän sisässä, eikä nähdä elämää, ihmisiä...

_Åkerman_. Mutta ethän sinä, Eeva hyvä, täälläkään näe juuri ketään. Eihän sinulla käy vieraita, etkä sinä liiku ulkona muuta kuin ostoksilla.

_Eeva_. Mutta minä tunnen itseni vapaaksi, ja siinä on minulle kylliksi. Talousaskareeni ovat minun elämäni. Ehkä minä en osaa vielä tehdä kaikkea teidän mieliksenne, mutta minä opin varmasti.

_Åkerman_. Sinä olet hyvä emäntä, Eeva. Minä olen erinomaisen tyytyväinen.

_Eeva_. Olen teille niin kiitollinen kaikesta, herra tohtori. Ainoa pelkoni on, etten voi teitä tyydyttää ja että lähetätte minut takaisin laitokseen.

_Åkerman_. Ole huoleti, siihen laitokseen sinun ei enää koskaan tarvitse mennä.

_Eeva_. Oi kiitos, herra tohtori, kiitos! (Lyhyt äänettömyys, sitten Eeva nousee mennäkseen.) Menen heti kellariin...

_Åkerman_. Hetkinen, Eeva. (Katsoen Eevaa suoraan silmiin.) Sinäkö olet asettanut kukat tuohon?

_Eeva_ (hämillään, luoden silmänsä alas). Minä, herra tohtori. Ehkä ne eivät miellytä teitä.

_Åkerman_. Päinvastoin, Eeva, ne ovat niin kukoistavia kuin sinä itse. (Tarttuu Eevan käteen tämän sitä estämättä.) Niistä tulvii nuoruus ja elämän mehu, kuten sinustakin.

_Eeva_. Minulla on ruusu keittiössä, se kukkii parhaillaan.

_Åkerman_. Kukkii syksystä huolimatta. — Sinä olet siis tahtonut ilahuttaa isäntääsi, Eeva. Minä olen siitä hyvin iloinen.

_Eeva_ (katsoen Åkermania suoraan silmiin). Todellako, herra tohtori?

_Åkerman_. Sanomattoman iloinen. (Kiihkeästi.) Minä tahdon, että sinä aina olet minua lähellä, hyvin lähellä. Minä pidän sinusta, minä... (Ovikello soi. Åkerman, joka on ottanut Eevan molemmat kädet, päästää ne.)

_Eeva_. Vieraat tulevat jo, minä menen avaamaan. (Menee eteiseen, Åkerman katsoo hänen jälkeensä voitonvarmana.)

(Eteisestä kuuluu Elisabeth Huldstjärnan ääni: »Päivää, Eeva, onko tohtori kotona», johon Eeva kuuluu vastaavan: »Kyllä tohtori on kotona». Hetken perästä astuvat sisään Huldstjärna ja nti Lundelin, Eeva heidän jälestään.)

KOLMAS KOHTAUS.

_Johtajatar_. Sinä näytät niin iloiselta ja reippaalta, Eeva; olet varmaankin tyytyväinen uuteen paikkaasi.

_Eeva_. Kyllä, neiti johtajatar.

_Johtajatar_. Toivottavasti sinä myöskin puolestasi osaat käyttäytyä niin, että miellytät isäntääsi.

_Eeva_. Parastani olen koettanut, neiti johtajatar.

_Johtajatar_. Sinulla on erinomainen isäntä, kun vain itse osaat olla hänen mielikseen.

_Åkerman_ (jolle edellinen sananvaihto on ilmeisesti vastenmielinen). Mutta arvoisat vieraani, mitä saan luvan tarjota? Ehkä Eeva laittaa kahvia?

_Johtajatar_. Ei tarvitse, joimme juuri.

_Åkerman_. Hedelmiä...

_Johtajatar_. Ei mitään. Älä viitsi suotta. Eeva menee vain omille askareilleen. (Eeva menee vasemmalle.)

NELJÄS KOHTAUS.

_Johtajatar_. No, oletko sinä tyytyväinen uuteen palvelijattareesi?

_Åkerman_. Olen, täti, vielä ainakin.

_Johtajatar_. Kykeneekö hän hoitamaan taloutta?

_Åkerman_. Paremmin kuin osasin toivoakaan.

_Nti Lundelin_. Tämän voit taaskin merkitä monien ansioittesi lisäksi, Elisabeth. Mihin olisi tuokin tyttö raukka joutunut ilman sinun ohjaavaa kättäsi. Minä onnittelen sinua, Elisabeth.

_Johtajatar_. Kiitos, rakas ystävä. Toivon, että kasvatukseni hänessä olisi kantanut hyviä hedelmiä, mutta eihän sellaisten suhteen voi koskaan olla aivan varma. Usein ei huolellisinkaan ohjaus saa nyhdetyksi heistä sitä pahaa, joka heihin tahraisen syntymän kautta on tarttunut. Siksi olenkin kehoittanut Bengtiä olemaan varuillaan.

_Åkerman_ (hiukan hermostuneena). Olkaa huoleti, täti...

_Johtajatar_. Kaikessa tapauksessa, jos sinä huomaat hänessä pahaa ennustavia oireita, on sinun velvollisuutesi käskeä hänet menemään. (Åkerman vaikenee haluttoman näköisenä.) — Niin, meillä on sinulle asiaa, Bengt. Tiedätkö, laitos on tällä kertaa ihan täynnä. Kuukauden päästä olen kuitenkin aikonut laskea pois kolme entistä, joista olen sinulle kertonut. He ovat koko ajan osoittaneet erinomaisen siivoa käytöstä, joten uskon heidän välttävän maailman salakarit.

_Nti Lundelin_. Oi, miten ihmeellisesti he ovat parantuneet laitoksessa! Te ette voi uskoa, tohtori Åkerman, miten säyseitä, uskonnollisia ja työteliäitä he ovat. Ah, Elisabeth, kun joskus hyväntekeväisyysliikkeen historiaa kirjoitetaan, on sinun nimesi siinä ensimmäisenä tähtenä loistava!

_Johtajatar_. Kiitos, rakas ystävä, kiitos! Minulle on tarpeeksi siinä, että joskus saan tuntea tyytyväisyyttä voimien ponnistuksia kysyvän työn jälkeen.

_Nti Lundelin_. Oi, sinä olet liian vaatimaton, Elisabeth! Sinä et hae kunniaa, mutta toiset eivät voi olla sitä antamatta. Kuinka kauniisti kirjoitti »Kointähti» kotisi kaksivuotisen merkkipäivän johdosta. Luehan toki kirjoitus tohtori Äkermannille, koskeehan se häntäkin tarkastuskomitean jäsenenä.

_Johtajatar_. Niin, sitä vartenhan me oikeastaan tulimmekin. Sinä et tietysti ole lukenut tämänpäiväistä »Kointähteä».

_Åkerman_. Minun täytyy tunnustaa, että se tavallisesti avaamattomana pöydältäni korjataan.

_Johtajatar_ (avaten koko ajan kädessään -pitämänsä sanomalehden). Haluatko kuulla, Bengt? Kai sinua kiinnostaa asia, jota itse olet ollut edesauttamassa?

_Åkerman_. Tietysti, täti. Anna tulla.

_Johtajatar_ (lukee painolla). »Niin paljon on maailmassa kurjuutta, niin paljon syntiä ja saastaa. Meidän totuutta ja puhtautta etsivien ihmisten sielut usein voimattomuuttaan väräjävät sen loan edessä, joka meitä miltei kaikkialla ympäröi. Me olemme heikkoja, emmekä kykene nostamaan siveyden tallattua lippua. Se on surullinen asia, mutta armottoman tosi.» (Puhuu liikutettuna.) Kuinka kauniisti sanottu!

(Jatkaa lukuaan.) »Sitä ilahuttavampaa on todeta, että keskuudessamme sentään löytyy yksilöitä, jotka tuntevat sydämissään pyhän palon ja sen innostamina toimeen ryhtyvät, julistavat pyhän sodan likaa, mätää, syntiä ja saastaa vastaan. Käydäksemme suoraan asiaan on meillä tänään ilo viettää merkkipäivää, joka ei ole vähäinen maamme siveystaistelun historiassa. Tänään tulee näet kuluneeksi ummelleen kaksi vuotta siitä, kun neiti Elisabeth Huldstjärnan perustama langenneitten naisten turvakoti vihittiin jaloon tarkoitukseensa. Tämän suurenmoisen menestyksen saavuttaneen kodin perustamisesta lankeaa ehkä vähäinen osa myöskin lehtemme ansioksi. Olihan se juuri tämä lehti, joka ensimmäisenä vetosi varakkaisiin, lähimmäisensä parasta harrastaviin ihmisiin...»

_Åkerman_ (joka omituinen hymy huulillaan on kuunnellut lukemista, huomaamattaan puoliääneen). Eipäs malttanut olla nostamatta omaa häntäänsä.

_Johtajatar_. Mutta Bengt, eihän hän poikkea totuudesta. Hänhän todella antoi minulle tämän ylevän aatteen.

_Nti Lundelin_. Herra Aunio on todella innostunut asiaamme, ja hänellä on niin herkkä mieli kaikelle hyvälle ja kauniille. (Heltyen.) Ja hän kirjoittaa niin ihanasti. Eikö teidänkin medestänne, tohtori?

_Åkerman_. Kyllä... kyllä hän kirjoittaa kauniisti...

_Nti Lundelin_. Lue edelleen, Elisabeth.

_Johtajatar_. Mihinkäs minä jäinkään? Niin (jatkaa lukuaan). »Arvaamaton on se sato, jonka lämminsydäminen ihmisystävä kuluneen kahden vuoden aikana on korjannut. Monen monet ovat ne yhteiskunnan pohjasakkaan vaipuneet surkuteltavat naisolennot, jotka hänen väsymätön työnsä on jälleen kunnon ihmisiksi muuttanut. Ken on ollut tilaisuudessa seuraamaan laitoksen toimintaa niin läheltä kuin me, on ilokseen ja hämmästyksekseen huomannut, miten ylentävästi uskonnollisessa hengessä johdettu kasvatus saattaa vaikuttaa syvällekin langenneisiin. Heistä on lyhyessä ajassa kohonnut aivan uusia ihmisiä. Lukuisat ja palavat ovat varmaan ne kiitollisuuden tunteet, jotka monista jalostuneista rinnoista (koko ajan tuntunut liikutus kohoaa äärimmilleen) nousevat »Langenneitten naisten turvakodin» hellää, jalosydämistä johtajatarta neiti Elisabeth Huldstjärnaa kohtaan.»

_Nti Lundelin_ (hänkin tavattoman liikutettuna). Oi mikä herttainen, herttainen mies! Aatteen mies se toimittaja Aunio! Ja onnellinen sinä, Elisabeth, joka olet löytänyt itsellesi työalan. Toinen on minun laitani, jolla ei ole muuta kuin palava harrastus kaikkeen ylevään.

_Johtajatar_. Älä sano niin, Hedvig, tiedäthän sinä, miten korkealle minä asetan sinun apusi, sinun ja Bengtin.

_Nti Lundelin_. Oi, lue loppukin, Elisabeth, siinähän on tohtoristakin.

_Åkerman_ (joka lukemisen loputtua on noussut kävelemään, seisahtuen hämmästyneenä). Minustakin!

_Johtajatar_. Tietysti. Olisi ollutkin väärin unohtaa teidät, tarkastuskomitean jäsenet. (Lukee.) ... »Lehtemme ahdas tila ei valitettavasti salli yksityiskohtaisesti käsitellä kaikkia niitä saavutuksia, jotka neiti Huldstjärna nyt jo voi ansiokseen lukea. Kuitenkin tulkoon lopuksi mainituksi, että koko toimikauden ajan ovat valtion tarkastuskomitean jäseninä johtajattarelle kallisarvoista apuaan antaneet neiti Hedvig Lundelin, pankkivirkamies Lennart Huhtala ja tohtori Bengt Åkerman, ollen viimemainittu johtajattaren vakuutuksen mukaan hänen oikeana kätenään.» — Oletko nyt tyytyväinen, Bengt?

_Åkerman_ (kaksimielisesti). Erittäin, täti, vaikka minä mieluummin olisin pysynyt syrjässä.

_Nti Lundelin_. Se on teissä erinomainen ominaisuus, tohtori. (Pieni katkeruuden vivahdus äänessä.) Mutta lohduttakaamme itseämme sillä, että varjoon me kaikessa tapauksessa jäämmekin Elisabethin rinnalla, jolle on uhrattu kokonainen palsta.

_Johtajatar_. Kaikki kuuluu meille yhteisesti. Suokoon Jumala vain työllemme jatkuvaa menestystä... (Ovikello soi. Eeva näkyy menevän eteiseen johtavan oven ohitse avaamaan.) Sinulle tulee vieraita. Me poistumme.

_Åkerman_. Vain herrat Aunio ja Huhtala. Ehkä suvaitsette jäädä hetkeksi.

_Johtajatar_. Ei mitenkään tällä kertaa. Tahdon vain pikimmiten kiittää herra Auniota ja sitten menemme.

VIIDES KOHTAUS.

(Aunio ja Huhtala astuvat sisään ja kumartavat tervehdyksensä. Huldstjärna ja Lundelin rientävät Auniota vastaan, ehtien edellinen tarttua hänen käteensä ensiksi.)

_Johtajatar_ (puristaen Aunion kättä kauan ja lämpimästi). Sallikaa minun lausua, herra toimittaja, sydämellisimmät kiitokseni osoittamastanne huomiosta vaatimatonta työtäni kohtaan. Te olette vilpittömässä innostuksessanne arvioineet aikaansaannokseni liiankin suuriksi.

_Aunio_ (yrittäen olla arvokas). Olen todellakin iloinen havaitessani, että edes jossakin määrin olen onnistunut esilletuomaan yleisen arvonannon ja kunnioituksen teidän jaloa työtänne kohtaan.

_Johtajatar_ (kyynelissä). Oi, kiitos, kiitos, herra toimittaja! Jospa maamme kaikki sanomalehtimiehet ajattelisivat yhtä ylevästi kuin te, niin varmasti voitaisiin siveellisyysasiankin eteen tehdä paljon enemmän kuin nyt. Mutta ajan turmeltunut henki ei ole voinut olla vaikuttamatta myöskin julkisen sanan palvelijoihin.

_Aunio_ (epämääräisesti). Valitettavasti niin on asian laita.

_Nti Lundelin_ (tarttuen myös Aunion käteen). Sallikaa minunkin, herra Aunio, lausua palava kiitollisuuteni, etupäässä Elisabethin puolesta, sillä meidän muitten osuushan on niin mitätön.

_Aunio_. Ei suinkaan, neiti Lundelin, päinvastoin aion piakkoin eri kirjoituksessa ottaa komitean työn tarkastuksen alaiseksi.

_Nti Lundelin_ (ilostuen). Todellako, herra Aunio?

_Aunio_. Se on suorastaan minun velvollisuuteni.

_Huhtala_. Sen velvollisuuden voisit jättää täyttämättä.

_Aunio_. Kuinka niin?

_Huhtala_. No, muuten vain, mitäpähän meitä maalaisit.

_Nti Lundelin_. Niin, en minäkään erityisesti välittäisi siitä, mutta kun herra Aunio kerran katsoo sen velvollisuudekseen...

_Johtajatar_. Aivan oikein, herra Aunio, minä olen saanut osani ja toisillekin on annettava oikeuden mukaan. — Mutta, hyvät herrat, nyt meidän todellakin täytyy luopua hauskasta seurastanne. Hyvästi siis ja hauskaa iltaa!

_Nti Lundelin_. Hyvästi ja tervetuloa pian luokseni, (puristaen Auniota kädestä) herra Aunio! Ja vielä kerran sydämellinen kiitos. (Naiset menevät, Åkerman saattaa heitä.)

KUUDES KOHTAUS.

_Huhtala_ (joka on löytänyt pöydältä sikaarilaatikon ja sytyttänyt sikaarin). Olipa se paraadi. Taisivat ihan nuolla sinut, Aunio.

_Aunio_. Melkein. Vaikka onhan se hyväkin, että joskus kiitetään.

_Huhtala_. Helppoahan sinun ammatissasi on hankkia kiitosvisiittejä. Kirjoitat vain mairitellen tyhmistä ihmisistä, niin kohta he juoksevat luoksesi.

_Åkerman_ (joka on tullut eteisestä). Mutta minä en aio pukeutua frakkiin tullakseni sinun toimitukseesi kiitoskäynnille.

_Aunio_. Oliko kirjoitus sinusta sitten vastenmielinen.

_Åkerman_. Suoraan sanoen, oli. Etkö sinä usko, että meillä on tarpeeksi kiusaa siitä mokomasta komiteasta, ilman että sinä vielä alat jaaritella tyhmyyksiä. Oikea käsi! Mikä erinomainen kunnia minulle olla tuon naurettavan maailmanparantajan oikeana kätenä!

_Huhtala_. Kumma, kun et minusta tehnyt vasenta kättä.

_Åkerman_. Hyvä, että edes siihen pysähdyit. Minä jo pelkäsin, että olet lörpötellyt meidänkin lujista siveellisistä periaatteistamme.

_Aunio_. No, niin pitkälle ei minulla sentään ollut oikeutta mennä.

_Åkerman_. Oikeutta, siitä te sanomalehtien tuhertajat vähän välitätte. Oman nokkanne nostaminen on teille pääasia. Aina te itse näytte kirjoitustenne takaa.

_Aunio_. Unohdat, hyvä veli, että meillä on periaatteemme ja ohjelmamme.

_Åkerman_. So, so, kovinhan sinä tänään olet pyhä. Olethan sinä ennen monta kertaa tunnustanut, ettei sinulla ole mitään periaatteita eikä ohjelmaa.

_Aunio_. Jaa, mutta lehdellä on ainakin.

_Åkerman_. Se on eri juttu. Mutta kaikessa tapauksessa: sinä olet valmistanut mieluisen korkeanveisun tädilleni ja minun on osoitettava sinulle siitä kiitollisuutta.

_Aunio_. Sen voit kernaammin jättää tekemättä.

_Åkerman_. En sanoilla, (soittaa) vaan aineellisessa muodossa, sillä minä olen materialisti, enkä ihanteitten palvelija kuten sinä. — Sallinet minun tarjota lasin viiniä?

_Huhtala_. Siitä ei Aunio koskaan kieltäydy.

_Aunio_. Aivan oikein, siinä suhteessa minulla ainakin on lujat periaatteet.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

_Eeva_ (tulee ).

_Åkerman_. Eeva tuo viiniä.

_Eeva_. Heti paikalla, herra tohtori. (Menee.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

_Huhtala_. Peevelin nätti tyttö tuo. En koskaan havainnut sitä laitoksessa.

_Aunio_. No, siinä talossa ei kiinnitetä erityistä huomiota naisten pukuasioihin.

_Huhtala_. Pitäisi esittää johtajattarelle, että hän pukisi hoidokkinsa paremmin, jotta niitä kehtaisi katsella.

_Aunio_. Ehkä sinä tarkastuskomitean jäsenenä nostat siitä kysymyksen.

_Huhtala_. Eikö sinun paremminkin sopisi kirjoittaa siitä lehdessäsi.

_Aunio_. Ei kiitoksia, minun lehteni ei ole sinun yksityisten halujesi tyydyttämistä varten.

_Huhtala_. Voisithan tehdä siitä periaatteellisen kysymyksen.

_Åkerman_. Ei maksa nyt kiistellä siitä. Ehkäpä Lennartille tulevaisuudessa tarjoutuu tilaisuus käyttää naispukimien suhteen kouliintunutta makuaan.

_Huhtala_. Kiitos tunnustuksesta. Ehkä minä joskus pääsen johtajattaren oikeaksi kädeksi.

_Åkerman_. Mielelläni minä ainakin suon sinulle sen ilon.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

_Eeva_ (tuo pulloja ja lasit). Otin arviolta. Minä en tunne lajeja.

_Huhtala_. Oijoi, Bengt, kylläpä sinä olet huonosti kasvattanut emännöitsijäsi.

_Åkerman_ (katsahtaen hieman äkäisesti Huhtalaan). Ei näissä asioissa erikoista tuntemusta tarvita. Kyllä ne ajan kanssa selviävät. — Eeva saa nyt mennä, minä en toistaiseksi tarvitse mitään muuta. (Eeva menee.)

KYMMENES KOHTAUS.

_Åkerman_ (kaataen laseihin, minkä jälkeen lasit useamminkin keskustelun kuluessa täytetään ja ryyppääminen tapahtuu pitkin matkaa). No, pojat, terveydeksi!

_Huhtala_. Tuota... Bengt, kun turvakoti, meidän silmäterämme, on nyt kaksivuotias, niin eikö sitä tapausta voisi juhlia hiukan väkevämmällä. Esimerkiksi konjakki sopisi paremmin meille aatteen palvelijoille.

_Åkerman_. Järjestys kaikessa. Menemme ulos illalliselle ja se upotetaan väkevämmällä.

_Huhtala_. Sinulla on vielä järjestyksesi. Minä olen jo aikoja sitten tullut huomaamaan, että räjähdyksen vaikutus on aivan sama riippumatta siitä, missä järjestyksessä ladataan. Eikä veli Aunionkaan ihanteellinen pää taitaisi panna pahakseen vähän tukevampaakaan...

_Aunio_. Eipä toki. Mutta onhan tässä aikaa odottaakin. — Muuten, oletteko kuulleet, että tänään on turvakotiin tullut koko joukko uusia hoidokkeja?

_Huhtala_. Älä hitolla! Ovatko komeitakin?

_Aunio_. Johtajatar vain soitti. Hän ei, ikävä kyllä, kuvaillut tulokkaitten ulkomuotoa. Mutta ehkä Bengt tietää?

_Åkerman_. En ole käynyt laitoksella pitempään aikaan, kuulin vain äsken tädiltä sivumennen asiasta.

_Huhtala_. Vahinko, ettei johtajatar osaa liikettään reklameerata, etkä sinäkään, Aunio, häntä siinä suhteessa auta. Epäilemättä olisi yleisölle eduksi, jos sanomalehdessä lyhyesti mainittaisiin neitien ikä, ulkomuoto ja miksei myöskin — taksa. (Herrat nauravat.)

_Åkerman_. Sinä olet parantumaton.

_Aunio_. Eikö sinua, Lennart, muuten enemmän huvita tieto siitä, että piakkoin lasketaan laitoksesta kolme täysin parantunutta vapaalle laitumelle?

_Huhtala_. Milloinka se tapahtuu?