Part 3

_Aunio_. Kyllä kai johtajatar siitä juhlallisesti ilmoittaa komitean jäsenille. Sehän on vanha tapa, vai mitä, Bengt?

_Åkerman_ (joka on alkanut olla enemmän omissa ajatuksissaan). En tiedä, enkä pidä väliä.

_Aunio_ (tehden merkin Huhtalalle). Katsos, katsos vaan! Niin se mies muuttuu, kun saa vakituisen emännöitsijän.

_Åkerman_. Jättäkää tuo ja puhukaa jotakin muuta. — Kyllä kai te itse parhaiten tiedätte, että minä olen ainakin vähemmän pitänyt lukua tätini laitoksesta uloslasketuista kuin te.

_Huhtala_. Myönnetään. Eihän meidän iällämme enää voida olla itserakkaita. Mutta on meilläkin joskus ollut nuoruus ja kuuma veri rakkauden lunnaina... Kas niin, veli Aunio, ryypätään tätä makeata vettä — paremman puutteessa. — Isäntämme on vielä nuori ja hänellä on varaa valita.

_Åkerman_. Mutta olenkohan minä sentään teitä parempi?

_Huhtala_. Varjelkoon, se vielä puuttuisi! Tarkasti ottaen olet sinä meitä huonompi, sillä sinä petät, kun taas me käymme rehellistä kauppaa. Mutta emme mekään sillä kerskaile. Meillä on sama synti takanamme ja kernaasti uusisimme sen, jos vain olisi mahdollista... Sanopas nyt, millä kannalla sinun asiasi ovat tytön kanssa?

_Åkerman_. Älä joutavia kysele.

_Huhtala_. Oletpa sinä tänään. Sinuahan voisi luulla poikanulikaksi, joka kainostelee puhua ensimmäisestä rakkaudestaan. Etkö sinä arvaa, että meitä huvittavat tämänkaltaiset asiat, ne verestävät vanhoja muistoja. Sano nyt suoraan, joko _se_ on tapahtunut?

_Åkerman_. Ei, ei vielä.

_Aunio_. Kummallista — ja tyttö on jo ollut luonasi pari kuukautta.

_Huhtala_. Et sinä, Aunio, ole tainnutkaan olla oikeata lajia. Etkö sinä tiedä, ettei petokaan heti surmaa saalistaan. Kaikkein suurin nautinto on tietoisuus siitä, että tuon minä voin ottaa ojentamalla käteni, mutta minä en ojenna.

_Åkerman_. Minä voisin suuttua sinuun, Lennart, jollen niin hyvin tuntisi sinun — kuinka sanoisin — maailmankatsomustasi.

_Huhtala_. Huonon sananpa löysit. Maailmankatsomus on aivan liika koru meikäläiselle. Vain Auniolla se täytyy olla tarvittaessa toimituspöydän laatikossa.

_Aunio_. Se onkin siellä hyvässä tallessa.

_Huhtala_. Sitä parempi sinulle. — Mutta mikä on tämän illan ohjelma? Minun mielestäni on jo aika käydä vakavasti asiaan.

_Åkerman_. Lähdemme heti... (miettien). Tai... menkää te edellä »Astoriaan», tilatkaa illallinen, minä tulen heti. Minulla on muuan asia suoritettavana.

_Aunio_ (viitaten sivuoveen). Tuollako?

_Åkerman_. Ei, tärkeämpi.

_Huhtala_. Ehkä sentään alkuvalmistuksia lopullista hyökkäystä varten, piiritystä on kestänyt tarpeeksi kauan. No, omapahan on asiasi. (Hän ja Aunio hankkiutuvat lähtemään.) Toivottavasti sentään selviydyt pian.

_Åkerman_. Neljännestunnin kuluttua olen luonanne.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

_Åkerman_ (joka on saattanut toisia eteiseen, palaa pian takaisin, astuu pöydän ääreen ja aikoo soittaa kelloa, mutta luopuu aikeestaan. Astuu tuumiskellen ja hitain askelin sivuovelle, avaa sen ja huutaa:) Eeva!

_Eeva_ (tulee, pysähtyy ovenpieleen). Vieraat ovat menneet jo?

_Åkerman_. Juuri poistuivat... Minä menen myös, mutta minun täytyi nähdä sinut, Eeva, ennen lähtöäni... Onko sinun ikävä yksin kotona?

_Eeva_ (hymyillen). Miksi tohtori sitä kysyy? Ei kai sellaisia asioita tavallisesti tiedustella palvelijoilta?

_Åkerman_. Etkö sinä ole huomannut, että minä kaikessa annan sinulle vapaat kädet, enkä lainkaan tahdo orjuuttaa sinua palvelijan asemaan? Sen vuoksi minä en soittanutkaan, sillä minä tahdoin hävittää viimeisenkin jäljen tuosta palvelijakäsitteestä. Sinun pitää tuntea itsesi emännäksi talossa, Eeva.

_Eeva_. Herra tohtori, te olette liian hyvä.

_Åkerman_ (alkaen tulistua). Sinä ansaitset sen, Eeva. Sinä olet nuori ja kaunis! Sinun ei sovi turmella käsiäsi liialla työllä. Minä hankin sinulle apulaisen.

_Eeva_. Ei, tohtori, ei tarvitse, minä tulen aivan hyvin toimeen yksinkin.

_Åkerman_. Kuten tahdot. (Ottaa Eevaa kädestä.) Minä olen sinun palvelijasi. Minä teen, mitä tahdot. (Tarttuu Eevan toiseenkin käteen.) Minä olen monta kertaa halunnut puhua sinulle, mutta jokin tuntematon voima on minua siitä pidättänyt. Olen luullut, että pelkäät minua, Eeva, että minä olen sinulle... Sano minulle, Eeva, olenko minä sinusta vastenmielinen?

_Eeva_ (katsoen Åkermania suoraan ja luottavasti silmiin). Ette, ette, tohtori... mutta...

_Åkerman_. Älä jatka, Eeva, minä tiedän, mitä aiot sanoa. Sinä tahdot taas vedota isännän ja palvelijan suhteisiin, mutta minä en salli sitä. Sinä olet minun kotini haltijatar, eikä sinua kukaan saa palvelijaksi nimittää.

_Eeva_. Mutta tohtori...

_Åkerman_. Ei sanaakaan, Eeva, tai minä suljen sinun suusi suudelmalla. (Eeva painaa päänsä alas.) Olisiko sinulla mitään sitä vastaan?

_Eeva_ (vaitiolon jälkeen nostaa hitaasti päänsä ylös, katsoo Åkermania suoraan silmiin, vakaasti ja verkkaan): Ei.

_Åkerman_ (sulkee kiihkeästi syliinsä Eevan, joka ei vastusta. Suutelo). Nyt sinä olet minun, Eeva. Me nautimme täällä kahden onnestamme. (Hitaammin ja salaisella tarkoituksella.) Ainoastaan kahden, emme usko kenellekään salaisuuttamme, sillä meidän onnemme on vain meitä varten. Ethän puhu kenellekään, Eeva, etkä osoita muitten läsnäollessa.

_Eeva_. Minä teen niinkuin tahdotte.

_Åkerman_. Minun ei tekisi nyt mieleni lähteä luotasi, Eeva kulta, mutta tulin luvanneeksi. Minä palaan kohta. Mene sinä levolle, minä tulen myöhemmin luoksesi.

_Eeva_. Mutta...

_Åkerman_. Taas on suusi suljettava — kas näin (suutelee). Me nautimme onnestamme. Sinä olet minun kokonaan, meillä on oikeus kaikkeen — rakkauden oikeus... Mutta nyt minun täytyy mennä... sitten saamme puhua enemmän.

_Eeva_ (rientäen eteiseen tuoden sieltä Åkermanin päällystakin ja hatun ).

_Åkerman_. No, olkoon menneeksi, tämän palveluksen minä otan sinulta vastaan niinkuin rakastavalta naiselta. (Pukeutuu.) Hyvästi, Eeva kulta, älä ikävöi, minä tulen pian. (Hyväily.) Palaan omaan yhteiseen pesäämme. (Kääntyen ovelta.) Minä tulen sinun luoksesi, Eeva.

_Eeva_ (joka on seurannut Åkermanin jäljessä muutaman askeleen, hymyilee kirkasta, hellää hymyä ja nyökäyttää huomaamatta päätään. Åkermanin poistuttua Eeva yhä sama onnellinen hymy huulilla lähenee hitain askelin pöytää, suutelee sillä olevaa ruusukimppua, ja jää kukkien keskelle Åkermanin kuva kädessään.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Sama huone kuin edellisessä. Aamupäivä. Edellisen näytöksen tapauksista on kulunut kolmatta kuukautta.)

_Åkerman_ (istuu työpöytänsä ääressä kirjoituspuuhissa. Hän hakee jotakin kirjasta, sitten kirjoittaa).

_Eeva_ (astuu sisään vasemmalta. Hän on kalpea ja jonkin verran kuihtunut, entinen avoin ja luottava hymy on väsynyt. Hän näyttää aikovan sanoa jotakin, mutta vaikenee ja ikäänkuin odottaa, että häntä puhuteltaisiin)..

_Åkerman_ (kääntyy työstään, hieman ärtyneesti). No, mitä nyt?

_Eeva_ (arasti). Haluaisin tietää, syöttekö tänään päivällistä kotona.

_Åkerman_. Miksi sitä kysyt?

_Eeva_. Viime aikoina olette ollut niin harvoin kotona ja monta kertaa olen saanut turhaan odottaa.

_Åkerman_. Ohoh, jopa jotakin! Alatko sinä vaatia, että minun on kysyttävä lupa sinulta päästäkseni kaupungille asioilleni.

_Eeva_. En suinkaan, tohtori, kuinka minä sellaista voisin vaatia. (Hetken vaiti, sitten taas arasti.) Mutta ennen te olitte enemmän kotona (vielä aremmin) ja sanoitte viihtyvänne hyvin. — Älkää käsittäkö minua väärin, en minä teitä moiti, eikä minulla ole siihen oikeuttakaan, mutta väliin haluttaisi keventää sydäntään...

_Åkerman_. ... ja sinä olet valinnut minut sitä kevennystä kuulemaan. No, täytyy kai sitten ottaa luottamustoimi vastaan. — Mitä sinulla nyt on sydämelläsi: eikö sinun ole hyvä olla luonani, puuttuuko sinulta jotakin?

_Eeva_. Ei mitään. Minulla on kaikkea, mutta minusta tuntuu, että te olette muuttunut minua kohtaan... Minun on niin vaikea sanoa, minä pelkään...

_Åkerman_. Miksi minä sitten olisin muuttunut?

_Eeva_. Minä huomaan, ettei teidän suhteenne minuun ole sama kuin ennen. Meidän välillemme on tullut jotakin, jota minä en osaa selittää, mutta joka minua ahdistaa ja painaa.

_Åkerman_. Älä puhu joutavia, Eeva. Pitäähän sinun toki ymmärtää, etten minä voi uhrata koko aikaani sinulle. Minulla on niin paljon muutakin ajattelemista. Sinulla on täällä toimesi ja taloushuolesi. Ennen ne sinua tyydyttivät, mutta nähtävästi eivät nyt enää...

_Eeva_ (joka vähitellen alkaa tulla hiukan rohkeammaksi). Oi, kyllä ne tyydyttävät, enkä minä siinä suhteessa valitakaan. Mutta ennen te olitte minua kohtaan niin hellä ja huomaavainen, aina... päivälläkin. Minä saatoin niin vapaasti ja luottavasti keskustella teidän kanssanne, pelkäämättä että häiritsen. Nyt ei minulla ole siihen tilaisuutta, sillä te olette enimmäkseen poissa kotoa, ja kotona minä taas aina häiritsen.

_Åkerman_. Sinä olet lapsellinen, Eeva, sinä kuvittelet.

_Eeva_. Ei, en minä kuvittele. Minä tunnen sen tarpeeksi katkerasti... Minä olen jo kauan aikaa halunnut puhua teidän kanssanne, mutta niinä hetkinä, joina vielä olette ollut luonani, en ole uskaltanut... Ne hetket ovat nykyisin olleet niin virallisia...

_Åkerman_. Niin... näetkös... ihmiset aina vähitellen rauhoittuvat. Se on välttämättömyys, josta ei pääse mihinkään.

_Eeva_. Ehkä, mistä minä tiedän, minähän olen niin nuori ja oppimaton... Mutta minä en voi enää kestää; minun täytyy nyt sanoa, mikä sydäntäni painaa.

_Åkerman_. No, sano pois, niin saan minäkin kuulla, onko asia todella vakavaa laatua.

_Eeva_ (rukoillen). Mutta minä pyydän teitä, älkää suuttuko minuun, minä olen niin onneton ja yksinäinen...

_Åkerman_. Mitä sinä turhia... jätä esipuheet ja sano suoraan!

_Eeva_ (suurella vaivalla). Minun... laitani ei ole oikein... Minä olen tulemassa... tulemassa (tuskin kuuluvasti) äidiksi.

_Åkerman_ (hypähtäen ylös). Eeva, mitä sinä sanot! Oletko siitä varma?

_Eeva_ (vaipuen tuoliin). Kyllä...

_Åkerman_ (kävellen edestakaisin). Oh, tämä vielä puuttui! Kaunis juttu! (Pysähtyen Eevan eteen.) Mutta ehkä sinä sentään olet erehtynyt?

_Eeva_. Kukaan nainen ei siitä erehdy — kokemattominkaan.

_Åkerman_ (hermostuneena). Miksi sinä et ole sitä ennen sanonut?

_Eeva_. Minä en voinut. Te olette viime aikoina vain pikimmiltään pistäytynyt luonani... ja niin harvoin. Minä en uskaltanut, pelkäsin teidän suuttuvan ja poistuvan... kenties... kenties ainaiseksi...

_Åkerman_ (voittaen itsensä). No, asia on autettavissa...

_Eeva_ (kyyneleissä, kuulematta). Minuun vaikutti hän pelottavasti teidän viimeaikainen kylmyytenne. Minusta tuntuu kuin olisi minulla nyt kaksinverroin oikeutta rakkauteen ja hyväilyihin, mutta minä en enää milloinkaan kuule sellaisia sanoja kuin ennen...

_Åkerman_ (joka on täydellisesti saavuttanut mielen tasapainon). Jättäkäämme tämä turha keskustelu kylmyydestä ja hellyydestä. Nyt on toimittava, sillä näin ei saa kauemmin jatkua. Tilasi ei saa kehittyä pitemmälle.

_Eeva_ (luoden hämmästyneen katseen Åkermaniin). Minä en ymmärrä...

_Åkerman_. Sinun on vapauduttava tilastasi.

_Eeva_. Kuinka se on mahdollista?

_Åkerman_. Minähän olen lääkäri. Tänään vielä saat lääkkeen.

_Eeva_ (kauhistuen). Mutta tehän olette isä!... Mitä te ajattelette, kuinka te voitte? Kuinka voisi isä surmata lapsensa?

_Åkerman_. Sillä ei ole vielä henkeä ja sen vuoksi on otollisin aika siitä juuri nyt päästä. Minä tuon sinulle lääkkeen. Ehkä sinulla on joku tuttava vanhempi nainen, jonka luokse voit mennä muutamiksi päiviksi. Kohta on taas kaikki hyvin ja sinä palaat takaisin uutena...

_Eeva_ (kyynelissä). Minä en voi...

_Åkerman_. Sinun täytyy! Pitemmälle kehittynyt tilasi herättäisi huomiota ja sitten... enhän minä voi sinua pitää talossa lapsen kanssa. Tämä on ainoa tie.

_Eeva_ (hetken vaitiolon jälkeen nousee itsensä voittaneena ). On toinenkin. Minä menen enkä palaa. Minun on raskasta lähteä täältä, mutta niin täytyy käydä... Ei ole valinnan varaa...

_Åkerman_ (helpottuneena). Kuten tahdot... Sinä voit tietysti vapaasti päättää tulevasta kohtalostasi. Minä vain esitin oman mielipiteeni, ehkä sinäkin myöhemmin huomaat, että se olisi ollut parempi... (Ovikello soi.) Joku tulee, sinun on mentävä avaamaan. Myöhemmin voimme puhua tarkemmin. Ehkä sinä vielä huomaat minun ehdotukseni sopivammaksi.

_Eeva_ (mennessään). Minä olen jo ilmoittanut teille päätökseni, siinä pysyn. (Ei palaa enää huoneeseen, vaan näkyy menevän eteisen oven editse.)

TOINEN KOHTAUS.

_Huhtala_ (tulee eteisestä). Terve mieheen!

_Åkerman_. Terve, terve. Kuinkas sinä tähän aikaan päivästä olet liikkeellä.

_Huhtala_. Onko se nyt niin ihmeellistä? Tarvitseehan minunkin joskus sairastaa. Näetkös, minä olen nyt sairas, vaikken minä tullut sinulta lääkärintodistusta hakemaan. Hyvät ihmiset uskovat muutenkin, semminkin kun asianomainen on siveyskomitean jäsen.

_Åkerman_. Oh, jätä tuo!...

_Huhtala_ (keskeyttäen). No, no, veliseni. Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Ja minun sydämeni on tänään täynnänsä jaloja aatteita ihmiskunnan kohottamiseksi alennustilastaan, kuten ainakin miehen, jolla on ollut kova krapula, mutta joka on saanut pahimpaan hätään vastamyrkkyä.

_Åkerman_. Ja siksi sinä et ole mennyt pankkiin...

_Huhtala_ (taas keskeyttäen). ... vaan tullut tänne aateveljen luo suunnittelemaan uusia keinoja langenneitten naisten ylösrakennukseksi.

_Åkerman_. Älä viitsi nyt lörpötellä siitä, sillä minä en ole sellaisella tuulella.

_Huhtala_. Sepä vahinko! Minä päinvastoin olen sillä tuulella, että voisin vaikka ottaa yhden langenneen enkelin omakohtaiseen huolenpitooni... pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa, riippuen asianomaisen ulkonaisista edellytyksistä.

_Åkerman_. Älä nyt kiusaa. Usko kerrankin, että minulla on muuta ajattelemista.

_Huhtala_ (joka on lähennyt Åkermanin kirjoituspöytää ja katsonut hänen työtään). Älähän mitä! Ja kumminkin, jollen minä aivan pahasti erehdy, on sinulla parhaillaan tekeillä jokin suunnitelma neiti tätiäsi varten.

_Åkerman_. Niin, täti kyllä osaa puristaa minulta milloin minkinlaisia suunnitelmia. Minä en voi kieltäytyä, sillä...

_Huhtala_. ... raha on poikaa, ja sitä jää tädiltäsi sinulle.

_Åkerman_. Sinä et tänään anna minun lainkaan puhua. — No, olkoon, onhan se syy sekin.

_Huhtala_. Ja aivan riittävä... Mutta miksi sinä tänään olet niin hermostunut? Olitko eilen ulkona? Ja jos olit, niin miksi et tänään tee niinkuin minä: pure petoa sen omilla hampailla.

_Åkerman_. Täällä kotona on vähän ikävyyksiä.

_Huhtala_. Kotona? Eipä uskoisi, nuori mies, jolla on sievä emännöitsijä...

_Åkerman_ (mutisten). Sitä sattuu välistä kaikenlaista.

_Huhtala_. Vai joko nuorikko kyllästyttää? Jos niin on laita, niin siihen kyllä keino keksitään.

_Åkerman_. En tiedä, voinko sen sinulle sanoa. Sinä näyt tänään olevan sellaisella tuulella, ettei...

_Huhtala_. No, kyllähän sinä minut tunnet. Minä kyllä olen vähän höllä suustani, mutta jos asia on vakava, niin koetetaan olla totisia.

_Åkerman_. Asia on vakava, ainakin se minua hermostuttaa, sillä minulle ei ole ennen sellaista sattunut... Sinä puhuit minun emännöitsijästäni, hän on... hän on... raskaana.

_Huhtala_. Älä hemmetissä! Sinulla on siis tiedossa perillinen tuleville rikkauksillesi.

_Åkerman_. Joko taas! Suotta minä sinulle rupesin puhumaan, sinä virnistelet kaikelle.

_Huhtala_. Älähän hätäile, veli Bengt, uutinen on sangen suuri, ja kaikkeen pitää tottua. Ja siksi toiseksi, kai minä toki saan lausua ihmetykseni, sillä monikaan meistä, jotka olemme jääneet poikamiehiksi, ei taitaisi kyetä saamaan itselleen perillistä... No niin, asia on kai alussaan?

_Åkerman_ (nyökäyttää myöntävästi).

_Huhtala_. No sitten kai lääkärinä tiedät, miten on meneteltävä?

_Åkerman_. Mutta hän kieltäytyy...

_Huhtala_. Soo... Miten hän siis aikoo kysymyksen ratkaista?

_Åkerman_. Hän aikoo poistua minun luotani.

_Huhtala_. Taakkoineen?

_Åkerman_. Niin.

_Huhtala_. Hm! Entä sinä, mitä sinä neuvoit hänelle?

_Åkerman_. Minä tarjosin hänelle lääkettä ja käskin mennä jonkun vanhemman naishenkilön luokse — luultavasti hänellä on joku sellainen tuttava — ja sitten tervehdyttyään palata takaisin.

_Huhtala_. Ja hän ei suostunut?

_Åkerman_. Ei.

_Huhtala_. Koettakaamme hänelle vielä selittää.

_Åkerman_. Tuskinpa se maksaa vaivan. Minun luokseni hän ei missään tapauksessa enää palaa.

_Huhtala_. Onko se sinusta hyvin harmillinen juttu?

_Åkerman_. Ei suinkaan, mutta minä toivoisin hänen selviävän tästä ilman seurauksia. Hänen tulevaisuutensahan on kokonaan pilalla, jos hän saa lapsen.

_Huhtala_. Hän lähtee sinun luotasi kaikessa tapauksessa, sanot sinä. Olisiko sinulla mitään vastaan, jos hän siirtyisi minun luokseni?... Kun hän nyt kerran on sillä polulla... Jos hän vain selviää sinun perillisestäsi, niin ei minusta ole vaaraa. Sitäpaitsi ei minulla enää ole varaa kyllästyä häneen. Olenhan minä jo siinä iässä... Siis jos hän suostuisi?...

_Åkerman_ (naurahtaen hiukan väkinäisesti). Ole huoleti, en ole mustasukkainen... Mutta eikö ole sentään rikos tyttöä kohtaan kuljettaa häntä kädestä käteen?

_Huhtala_. Se seikka olisi pitänyt huomata ennen kuin sinä otit hänet tänne, tai ehkä vielä ennen, kuin hän tuli tätisi hoitolaan. Mutta antaa hänen itsensä valita.

_Åkerman_. Kuten tahdot, minä suostun.

_Huhtala_. Anna tänne lääke, ehkä hän ottaa sen minulta.

_Åkerman_. Minulla ei vielä sitä ole, mutta minä menen hankkimaan.

_Huhtala_. Hyvä on. Jätä minut kahdenkesken tytön kanssa ja odota »Astoriassa».

_Åkerman_ (valmistautuu lähtemään). Sovittu.

_Huhtala_. Jaa, tosiaankin, olin vallan unohtaa, mikäs tytön nimi on? Meikäläinen niin harvoin kiinnittää huomiota naisten nimiin. Tavallisesti ei heidän kanssaan joudu niin pitkällisiin tekemisiin.

_Åkerman_. Eeva.

_Huhtala_. Yhyh!

_Åkerman_. Toivotan onnea. (Menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

_Huhtala_ (ottaa taskupeilin ja sukii siihen katsoen muutaman kerran hiuksiaan, hymähtää itseivallisesti). Ei sinusta enää ole naisten hurmaajaksi. Hiero vain kauppaa ja selvitä asiasi mahdollisimman pian. (Painaa soittokelloa pöydällä.)

_Eeva_ (tulee vasemmalta, hän on itkettyneen näköinen. Hämmästyy nähdessään Huhtalan yksin).

_Huhtala_. Älkää peljästykö, ei ole syytä. Tohtori meni hiukan asialle ja jätti minut hetkeksi teille seuraa pitämään.

_Eeva_. Teidät... minulle...

_Huhtala_. Aivan niin. Minä olen tohtorin vanha ystävä ja otin tehtäväkseni auttaa häntä... Niin, käydäkseni suoraan asiaan... teille on sattunut pieni vahinko.

_Eeva_. Kuinka niin?

_Huhtala_. No, sellainen... joka on hyvin tavallinen... tavallinen nuorille ihmisille...

_Eeva_. Mitä te tarkoitatte?

_Huhtala_. Tiedättehän te sen itse. Teillä lienee hiljan ollut siitä puhetta tohtorin kanssa. Ellen erehdy, niin juuri tänä aamuna.

_Eeva_ (purskahtaen itkuun, parahtaen). Oh!

_Huhtala_. No, ei pidä ottaa asiaa niin sydämelleen. Pikku juttu, josta on helppo selvitä. Monellehan se sattuu nuoruudessaan sellainen kompastus. (Eeva yhä itkee nojaten ovenpieleen.) Rauhoittukaa toki! Eihän se mitään merkitse.

_Eeva_ (tointuu vähitellen ).

_Huhtala_. Kas niin, nyt voimme puhua järkevästi.

_Eeva_ (oudoksuttavan jyrkästi). Meillä ei ole siitä mitään puhuttavaa.

_Huhtala_. Kuinka niin? Olenhan minä...

_Eeva_ (puoleksi itsekseen). Miksi, miksi hän menetteli sillä tavoin!

_Huhtala_. Tällainen tapaushan on niin tavallinen suuressa maailmassa. Sanokaapa minulle, ihanko te tosissanne kieltäydyitte tohtorin ehdottamasta keinosta?

_Eeva_. Onko hän siitäkin puhunut teille?

_Huhtala_. Miksikäs ei, näin ystävien kesken.

_Eeva_ (tuskissaan). Kauheata! Kauheata!

_Huhtala_. Mitä joutavia. Asiahan on niin yksinkertainen. Minä neuvoisin teitä itsenne takia suostumaan tohtorin ehdotukseen.

_Eeva_ (vaikeroiden). En voi, en voi...

_Huhtala_. Muuten, sanokaapa, onko totta, että te aiotte muuttaa pois tohtori Åkermanilta.

_Eeva_. On.

_Huhtala_. Siinä tapauksessa teidän on etsittävä itsellenne uusi työpaikka. Mitenkähän olisi (Ankeliina näkyy pistävän päänsä vasemmasta ovesta, kumpikaan keskustelijoista ei häntä huomaa ja hän peräytyy kohta jälleen oven taakse, mutta ovi jää raolleen), jos te muuttaisitte minun luokseni. Minulla ei ole ennen ollut emännöitsijää, mutta teidän vuoksenne voisin järjestää... Taikka ehkä, jos te itse kernaammin haluatte, voisin ottaa teille asunnon jossakin toisessa paikassa, yksityisen huoneen... Minä tietysti maksaisin ylläpitonne...

_Eeva_. Mitä te tarkoitatte? Kuinka voi emännöitsijä asua toisessa paikassa ja kuinka...?

_Huhtala_. No, ehkä nyt ei Eevaa juuri voisi sanoa emännöitsijäksi, mutta sehän on samantekevää... Minä sitten pistäytyisin Eevan luona, tai Eeva minun luonani... kuten kulloinkin sopisi.

_Eeva_ (joka nyt vasta ymmärtää Huhtalan tarkoituksen, tuijottaen häneen kauhistuneena). Jos minä olen teidät oikein ymmärtänyt, niin ei minulla ole muuta vastausta kuin poistua heti paikalla (yrittää vasemmalle).

_Huhtala_. Odottakaa hetkinen! Tietysti teette kuten itse tahdotte, mutta jos sattuisitte muuttamaan mieltänne, niin voitte kääntyä puoleeni. Mutta luonnollisesti ainoastaan sillä ehdolla, että suostutte sitä ennen seuraamaan tohtorin neuvoa.

_Eeva_ (inholla). Menkää, menkää!

_Huhtala_. Siis näkemiin! (Pois perältä.)

NELJÄS KOHTAUS.

(Eevalta on viimeinen kohtaus vaatinut suunnatonta voimain ponnistusta, hän vaipuu väsyneenä nojatuoliin.)

_Ankeliina_ (pistää vähän ajan perästä jälleen päänsä ovenraosta ja huomattuaan, että vieras on mennyt, astuu sisään hiipivään tapaansa. Kuiskaten). Joko se haaska meni? (Eeva, joka ei ole huomannut Ankeliinan tuloa on vähällä syöksähtää pystyyn.) Älä säikähdä kyyhkyseni, minä se vain olen. Et suinkaan pane pahaksesi, vaikka vähän istahdan rupattelemaan kanssasi?

_Eeva_. En, en, Ankeliina, luulenpa melkein odottaneeni teitä. Minun täytyy saada puhua jonkun kanssa.

_Ankeliiina_ (ollen tietämättä mitään). No, jopa sinä nyt jotakin... entä herrasi?

_Eeva_. Minä en voi puhua hänen kanssaan enää.

_Ankeliiina_. No, johan nyt... Eikös hän ollut sinulle niin kovin ystävällinen?

_Eeva_. Oli... ennen...

_Ankeliiina_. Eikä muka enää. Mikäs ihme häneen on mennyt?

_Eeva_. Oh, Ankeliina. Kaikki on lopussa. Minä lähden täältä enkä palaja enää.

_Ankeliiina_. Älähän nyt mitä! Lähdet täältä ihan hyötähyviäsi? Oletko sinä aivan täydessä järjessäsi?

_Eeva_. Olen, olen... te ette tiedä, mitä täällä on tapahtunut.

_Ankeliiina_. Asiat eivät todellakaan näy olevan oikealla tolalla. Mutta mitä sitten on tapahtunut? Onko hän kenties lyönyt sinua?

_Eeva_. Ei, ei sellaista...

_Ankeliiina_. Sellaistakin kyllä saattaa tapahtua. He ovat olevinaan hienoja ja sivistyneitä, mutta eivät silti karta laskemasta kättään naisen päälle, varsinkin sellaisen, joka ei ole heidän vertaisensa. — Onko hän ehkä ajanut sinut pois?

_Eeva_. Ei, minä lähden itse.

_Ankeliiina_. Ja mitä varten sinä hankkiudut lähtemään?

_Eeva_. Ankeliina hyvä, minun on niin vaikeata sanoa sitä, semminkin kun hän aina on vakuuttanut minulle, etten minä kertoisi kenellekään meidän suhteistamme.

_Ankeliiina_. Luuletko sinä, että hän itse on ollut kertomatta?

_Eeva_ (kuin havahtuen). Ei, ei, hän on kertonut. Juuri teidän tulonne edellä minä sain siitä tiedon.

_Ankeliiina_. Kaikki hänen tuttavansa sen tietävät. Tällaiset asiat ovat niillä aina yhteisiä. Meistä keskustelevat he kuin tavarasta, jota ostetaan ja myydään miten haluttaa. (Eeva tuskissaan). Rauhoitu tyttöseni, täytyyhän sinun kuitenkin lopulta tietää totuus. No, ja miten on sinun laitasi?

_Eeva_ (hiljaa). Minä olen... minä olen... minun laitani ei ole oikein...

_Ankeliiina_. Yhyy, kyllä arvaan, sinä olet... Tietääkö hän siitä?

_Eeva_. Tietää, tänään sain sen sanotuksi hänelle.

_Ankeliiina_. Entä hän?

_Eeva_. Lupasi antaa jonkin lääkkeen, mutta minä kieltäydyin sitä ottamasta ja uhkasin lähteä pois.

_Ankeliiina_. Ehkä se on parasta. Mutta lääke sinun pitää ottaa.

_Eeva_. Minä en voi, se on rikos...

_Ankeliiina_. Rikos! Olkoon! Mutta mitä varten meikäläisen pitää välttää rikoksia, kun eivät hekään niitä karttele. Johan nyt, että sinä rupeaisit tuon heittiön lasta mukanasi laahaamaan. Ja mikä siitä tulisi? Sama kuin sinustakin, jos on tyttö. Ja pojasta myöskin katujen mittaaja ja lopulta kuritushuoneen asukas.

_Eeva_. Mutta onhan se kuitenkin minun lapseni.

_Ankeliina_. Vähät siitä! Meikäläisellä ei ole varaa laittaa lapsia, joitten kohtalo jo edeltäpäin on määrätty. Soisitko sinä oman tyttäresi samoille jäljille, joilla itse nyt olet ja joita sinun äitisikin jo on kulkenut?

_Eeva_. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!

_Ankeliiina_. Sellainen on totuus, joka meidän kaikkien täytyy ymmärtää. Sinulla on elämä alussa ja monta taistelua edessä, mutta niistä kyllä selviät, kunhan opit pitämään varasi.

_Eeva_. Mutta eiväthän kaikki miehet voi olla samanlaisia?

_Ankeliiina_. Ehkä eivät, mutta ne toisenlaiset eivät satu meidän tiellemme. Me olemme kauppatavaraa. Sinustakin jo tehdään kauppaa, ystävä myy ystävälleen. Etkö sinä huomannut, että tohtorisi on valmis luovuttamaan sinut Huhtalalle?

_Eeva_ (inholla). Huomasin, Ankeliina. (Hetken vaiti.) Mitä minun siis on tehtävä?

_Ankeliiina_. Tule minun luokseni.

_Eeva_. Laitokseenko? En koskaan!

_Ankeliiina_. Ai, tosiaankin, unohdin sanoa, etten minä enää ole siellä. Minulla on nyt oma asunto ja minun luonani ovat Karoliina ja Dora. Mennään yhdessä... mutta ota lääke tohtorilta. Suostutko?

_Eeva_ (hiljaa mutta varmasti). Suostun.

_Ankeliiina_. Menkäämme siis keittiöön odottamaan tohtorin tuloa. (Samassa kuuluu liikuntaa portaissa ja ovissa). Tohtori taitaa tulla. Minä odotan sinua. Ole nyt luja! (Menee keittiön ovesta. Eeva jää jäykkänä seisomaan.)

VIIDES KOHTAUS.

_Åkerman_ (joka on riisuutunut eteisessä, tulee sisälle ja huomaa tovin kuluttua jäykistyneen Eevan.) Onko sinulla minulle jotakin asiaa?

_Eeva_ (jäykästi ja kylmästi). On... Minä menen heti.

_Åkerman_. Etkö aio palata?

_Eeva_. En.

_Åkerman_. Kuten tahdot.

_Eeva_. Mutta antakaa lääke tänne. Se on minulle tarpeen.

_Åkerman_ (ottaa liivintaskustaan pienen, tumman pullon).

Väliverho.

NELJÄS NÄYTÖS.

(Vaillinaisesti kalustettu huone. Perällä ovi, joka johtaa porstuaan, samoin oikealla toiseen huoneeseen vievä. Peräoven vieressä ikkuna, joka on yksinkertaisella ruusunpunaisella verholla peitetty. Keskellä lattiaa, hieman sentään vasemman seinän puolella pöytä. Vasemmalla näyttämön yläsyrjässä peitteetön puusänky. Huoneessa epäjärjestys, naisten vaatekappaleita siellä täällä tuoleilla ja sängyn päässä.)

(Yö. Huonetta valaisee himmeästi kattolamppu, joka on verhottu punaisella paperilla. Sen valossa on vaikeata erottaa henkilöitten kasvoja. Pöydällä viinipullo, muutamia hedelmiä ja iso, leikkuuveitsen tapainen ase. Edellisen näytöksen toiminnasta on kulunut kaksi kuukautta.)

(Karoliina ja Dora istuvat pöydän ääressä maistellen viiniä ja hedelmiä, joita huolimattomasti kuoritaan isolla veitsellä. He ovat huolettomasti puettuja, ja viini on heihin jonkin verran vaikuttanut.)

_Dora_. Äsh... ikävä... ikävä!

_Karoliina_. Ota tuikku murheeseen, äläkä inise. On sinullakin metkut, mokomalla prinsessalla. Koskaan et ole tyytyväinen. Aina vain (matkien) ikävä, ikävä. Kiitä kauppojasi, että saat näin vapaana elää. Mitähän sitten mankuisit, kun ruununkyydillä kuljettaisivat Hämeen Heikkilään. Tämä elämä sentään kelpaa, sillä ämmä pitää huolen, että poliisi sulkee silmänsä.

_Dora_. Kylläpä hän siitä hyvästä osaa meiltä maksunkin ottaa.

_Karoliina_. Kukapa nyt ei omaa etuansa katsoisi? Mutta jäähän sinulle sentään omiin menoihisi, eikä viinistä ole ollut puutetta.

_Dora_. Entä kun tulee vanhuus?

_Karoliina_ (purskahtaa rentoon nauruun ). Kappas tanttia, kun jo vanhuuttaan pelkää! Enhän tässä vielä minäkään voivottele, vaikka olen useammat tuulet soutanut. Kylläpähän pitävät huolen. Taikka peritään ämmän ammatti ja otetaan nuorempia täysihoitoon.

_Dora_. Ei ole kaikista siihenkään virkaan.

_Karoliina_. No, ei kai tuohon nyt kovin suuria kouluja tarvita. (Maistaa viiniä.) Juo sinäkin, äläkä murjota!

_Dora_ (torjuen). Anna olla, ei maita nyt... ikävä...

_Karoliina_. Mitä sinulla nyt sitten on ikävä?

_Dora_. Väliin muistuu mieleen entinen elämä... Se oli niin kaunis ja helläluontoinen nuori ylioppilas, ja se osasi puhua niin mukavasti ja minä pidin siitä niin paljon. Missähän lie nyt se poika? Se toisinaan itki ja vakuutteli...

_Karoliina_. Niin ne kaikki tekevät, nuoret ylioppilaat varsinkin. Ne aina itkevät ja poraavat meidän surkeuttamme, mutta älä silti usko, että ne jättävät meidät käyttämättä.

_Dora_. Niin, mutta se minun ylioppilaani oli nuori ja puhdas...

_Karoliina_. Tietysti, niinhän ne ovat kaikki. Olen minäkin niitten kanssa ennen itkeä tihustanut, mutta enpä itke enää. Tehköön tehtävänsä ja maksakoon, siinä kaikki... Jätä se ylioppilaasi, ei niistä ole vieraaksi muuta kuin syksyllä, kun ne tänne kodeistaan saapuvat. Silloin niillä on edes rahaa.

_Dora_ (melkein vihaisesti). Ole vaiti ja anna toki ihmisen muistella parempia päiviään. En minä silloin rahaa kysellyt, minä rakastin...

_Karoliina_. Niinhän se on, ensi kerta aina menee polusta.

_Dora_ (kimmahtaen). Sinä et semmoisia asioita ymmärrä, lutka!

_Karoliina_ (päästäen leveän naurun). Mikäs sinä itse sitten olet? Äläpähän tätä, kun noin suuttuu ylioppilaansa puolesta. Eipä luulisi kannattavan. Vedä naamaasi tuosta kupillinen, se on parasta lääkettä. Jos ei yksi auta, niin laita toinen perään, mutta älä vanhoja asioita jauha!

_Dora_. Niinpä taitaa olla, ei kannata menneitä muistella. (Pieni vaitiolo. Dora juo kupistaan.) Hiljaistapa taas on tänään. Missähän se poikakin viipyy, tokkohan lie saanut ketään permeensä?

_Karoliina_. Mene tiedä, huono on aika. Vaikka tuo ämmä tuleekin niin kalliiksi, ei ole varaa valita. Niillä on kuulemma nykyään niin ankarat lait, jotta kadulta joutuisi helposti koukun kynsiin. (Peräovelta kuuluu kolinaa.) Jaska varmaankin.

TOINEN KOHTAUS.

(Jaska tulee. Hän on keskenkasvuinen, huonosti puettu, tukka otsalla ja kaulaan solmulle sitaistu liina, tavallinen esikaupunkien katutyyppi.)

_Karoliina_. No, onko sinulla edes hyviä uutisia? Saitko kiinni ketään?