Part 4

_Jaska_ (joka muuten on luonteeltaan vilkas, tällä kertaa ynseällä tuulella). Piruja kans. Nykyisin se ei ole niinkään helppoa. Kustantaisitte edes paremmat vaatteet, että pääsisi ravintoloihin. Luuletteko, että kadulta niin vaan sulhasia saa?

_Karoliina_. Milläs tässä kustannat? Puhu akalle, sehän meistä enimmän tienaa.

_Jaska_. Akka ei uhraa penniäkään. Sanoo vaan, että te olette nuoria ja kykenette ansaitsemaan. Toista se on hänen vanhan ja vaivaisen.

_Karoliina_. Kyllä se vanha ja vaivainen jo on meitä tarpeeksi kyninyt. Saisi tässä niin paljon kokoon, että kykenisi itse hankkimaan laitoksen... No, löysitkö ketään?

_Jaska_. Kyllä, kolme herraa. Ne lupasivat tulla yhden jälkeen. Minä menen niitä vastaan ravintolan edustalle.

KOLMAS KOHTAUS.

_Ankeliiina_ (tulee oikealta). Poika on täällä jo. Saitko ketään verkkoosi?

_Jaska_. Pitäisi niitä tulla kolme kappaletta. Minä lähden tästä niitä vastaan. Mutta minä tahdon palkkani kans.

_Ankeliiina_. Eikö siinä ole tarpeeksi, kun saat ruokasi minulta. Ime herroilta lisää!

_Jaska_. Luuletteko, että ne ovat sen anteliaampia kuin tekään. Minä lähden tästä toiseen souviin, jolleivät hankkeet parane. Mistä sitten saatte minun veroiseni? Kuinka monta kuntia minä jo olen teille toimittanut? Ettekä te edes hommaa vaatteita päälleni.

_Ankeliiina_ (suostutellen). No, älä nyt intoile, poika, kyllä minä sinulle suoritan, kunhan liike rupeaa menemään paremmin. Nuo tytötkin ovat sellaisia vanhoja lutkia. Nyt kun tuli tämä uusi, rupeaa ehkä saamaan enemmän vieraita. Mene sinä nyt vaan, poikaseni. Kylläpähän sitten sovitaan.

_Jaska_ (nyrpeänä). Kyllä minä menen, mutta muistakaa, että tämä on viimeinen kerta, jollei leipä levene. (Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

_Karoliina_ (ärtyneenä). Vai vanhoja aletaan olla rouvan mielestä? Kuka pentele tässä nuorena pysyy, kun ei edes kunnon ruokaa saa. Mokoma vanha haaska, vielä kehtaa puhuakin. Sylkäisen minä tuommoisen perään!

_Ankeliiina_ (koettaen hillitä kiukkuaan). Ettet häpeä mokomaa puhua! Mihinkä sinä kelpaisit, jollen minä hyväntahtoisesti pitäisi sinua luonani. Joku juopunut täällä vielä sinuun suostuu, mutta kadulla olisit kohta poliisin hoivissa.

_Karoliina_ (yhä ärtyen). Itse te joutuisitte poliisin kynsiin, jos minä suuni aukaisisin. Keljunkonstilla olette koko elämänne läpäissyt. Sanoisinpa minä vain, miten te laitoksessa menettelitte. Emännöitsijä muka! Hyh! Meille sinne miehiä kuljetutti ja sitten itse tulot näpisti. Mikähän teidät siitäkin perisi?

_Ankeliiina_ (antaen hetkeksi kiivaudelleen vallan). Menepähän sanomaan. Itse olet pahemmin läikissä. Sinä siellä suuna päänä riehuit ja toisia hiljaisempia riivasit. Ja tämä muka sitten kielimään!

_Karoliina_. Vielä enemmänkin minä tiedän. Enkelinteosta teidät kiinni saan, jos haluan. Mitä te teitte Eevalle, joko olette sen unohtanut? Tappaa olitte tyttö raukan ja sitten loppujen lopuksi pyydystitte hänet tänne.

_Dora_ (joka tähän saakka on istunut sängyn laidalla omissa ajatuksissaan). Älkää viitsikö riidellä. Syytehän teillä on molemmilla. Turhaa on padan kattilaa soimata.

_Ankeliiina_ (leppyen). Dora on oikeassa. Mitäpä me tyhjän tautta riideltäisiin? Ainahan minä koetan teidän parastanne, vaikka te ette tahdo minua ymmärtää.

VIIDES KOHTAUS.

_Eeva_ (tulee sivuovesta väsyneenä ja alakuloisena). Täälläkö te yhä istutte? Minä taisin nukkua tuolla sisällä, mutta heräsin kovaääniseen puheluun. Oletteko te taas riidelleet? Kumma kun eivät ihmiset osaa elää sovussa. (Hiljaisuus, kaikki ikäänkuin kaihtavat Eevaa.) Voi, miten minä olen väsynyt! Pääni on raskas kuin lyijyharkko. Minä en totu tähän elämään, en koskaan. Minua kammottaa hiljaisuus täällä päivisin, mutta vielä enemmän pelkään minä öistä melua.

_Ankeliiina_. Mutta kultaseni, sinun täytyy koettaa tottua. Minähän olen ollut sinulle mahdollisimman hyvä. Olenko minä edes milloinkaan pakottanut sinua herrojen seuraan?

_Eeva_ (keskeyttäen). Oh, älkää puhuko siitä! Kyllähän minä tiedän, mitä varten minä täällä olen, mutta minä sittenkin häpeän joka kerta, kun te ilmoitatte, että minua tahdotaan seuraan. Minä tahtoisin karata jonnekin, mutta minnekäpä minä menisin...

_Ankeliiina_. Minnekäpäs sinä... Sinulla on ollut kompastuksesi elämässä, ja mihinkäpä kerran sortunut naisihminen menisi... Kiittäisit minua, että pahimmasta selvisit. Minne sinä onneton olisit lapsen kanssa joutunut?

_Eeva_ (tuskaisesti). Älkää muistuttako minua siitä! Se on muutenkin yhä vain mielessäni... Kannattaneeko minun teitä kiittääkään, sillä tuskinpa häpeäni olisi lapsenkaan kanssa ollut suurempi. Ehkä siitä päinvastoin olisi ollut iloa minulle synkkinä hetkinä.

_Karoliina_ (joka Doran kanssa on ollut syrjemmässä, keskeyttää). Ole hupsimatta. Etkö sinä itse ole sortunut juuri sen vuoksi, että olet yksinäinen penikka. Olisiko sinun vielä pitänyt jatkaa samaa onnetonta sukua? — Ankeliina, antakaa viiniä, maksua vastaan, ja juo sinäkin, Eeva, juo ja unohda! Sinä kuljet vain sitä tietä, jota olet määrätty kulkemaan.

_Ankeliiina_ (hyvitellen). Ehkä Eeva tosiaankin ottaisi lasin viiniä, se tekee hyvää.

_Eeva_ (joka on tuijottanut eteensä, kuin jostakin kaukaa). Antakaa sitten vaikka viiniäkin. Ehkä se kuuluu tähän elämään. Lievitystä se tuskin antaa. Voi, miksi minä tänne palasin!

_Ankeliiina_. Tietysti sinä palasit, lapsi kulta. Sinä olisit silloin jo voinut jäädä suorastaan, mutta sinä yritit uhmata kohtaloasi ja hakea työtä... ikäänkuin sinä mistään työtä saisit, sinä, joka olet ollut Huldstjärnan laitoksessa. Siellä meidät lopullisesti pilataan. Meistä tehdään leimattuja naisorjia, joille on vain yksi ura avoinna maailmassa. Ennen siinä laitoksessa oloamme me kenties vielä voisimme saada työtäkin oudolla paikkakunnalla, mutta emme sitten enää. Sanoinhan minä jo sinulle, että sinä kärsit äitisi syyn tähden. Olisi sinun vielä pitänyt hommata lapsi kärsimään samalla tavalla...

_Eeva_. Mutta sehän oli murha...

_Ankeliiina_. Mur... ole nyt! Älä toki leikilläsikään päästä sellaista sanaa suustasi... Kaikkea vielä, milläs hengettömän tappaa? Äläkä sinä näistä kenellekään hiisku, se on parasta meille molemmille.

_Eeva_. Mutta minun tuntoani soimaa, minä en saa rauhaa, minä tunnen, että olen tehnyt väärin.

_Ankeliiina_. Joutavia! Eikö sinulle ole tehty suurempaa vääryyttä? Tehtiinkö siinä oikein, että sinut teljettiin sellaiseen laitokseen? Ja oliko se mielestäsi aivan kohdallaan, että sinut jätettiin sen nuoren tohtorin valtaan? Ja eikö siinä ollut mitään paheksuttavaa, että tuo mies itse antoi sinulle lääkkeen? Oletko sinä edes niinkään syyllinen kuin hän? (Lähtöä tehden.) Mietihän näitä asioita, niin aivosi selkenevät... Jos minä nyt lähden hakemaan sitä... (Ovelle koputetaan.) Kas, nyt tulee vieraita. Menepäs sinä, Eeva, tuonne sisälle. Minä tulen kohta ja otamme yhdessä pienet... Sinä, lapsi kulta, tarvitset, olet niin räätyneen näköinen. Mene nyt, minä järjestän ensin asiat täällä. (Eeva menee sivuhuoneeseen. Samalla uusi koputus ovelle.)... Tullaan, tullaan. Niiliäpä nyt on hätä. (Avaa ulko-oven, josta tulee sisälle kolme herraa, ovella näkyvät he suorittavan maksun Jaskalle, joka poistuu.)

KUUDES KOHTAUS.

(Åkerman, Huhtala ja Aunio ovat tulleet sisälle. He ovat, varsinkin Huhtala ja Aunio, hiukan hutikassa.)

_Åkerman_ (vielä ovella). Kas vaan poikaa, maksunpa sieppasi palveluksestaan.

_Huhtala_ (samoin). Tietysti. Otathan sinäkin maksun potilailtasi. Kukin elää ammatillaan.

_Ankeliiina_. Tarvitsevatko herrat jotakin?

_Huhtala_. Kyllä kai me jotakin tarvitsemme, mutta aluksi meillä on täällä itsellämme. (Vetää taskustaan konjakkipullon ja panee sen pöydälle.)

_Ankeliiina_. Sitten minä saanen poistua...

_Huhtala_ (kyynillisen kohteliaasti). Tehkää niin, arvoisa kaunotar.

_Ankeliiina_ (menee päätään keikauttaen ja väkinäisesti naurahtaen. Vaikka huoneessa on hämärää, on hän tuntenut herrat. Mutisee mennessään). Sekö nuo nyt tänne toi... Vaikka välipä tällä...

SEITSEMÄS KOHTAUS.

_Huhtala_ (joka on lähellä pöytää). Ehkä arvoisat neidit suvaitsevat tehdä meille seuraa tästä hiukan myöhäisestä hetkestä huolimatta?

_Karoliina_. Kyllä he suvaitsevat, mutta parasta on jättää leukailu omia naisianne varten. Täällä me ymmärrämme toisiamme ilman sellaisia metkuja.

_Huhtala_. No, no, mademoiselle, taidatte olla hiukan kielevä. Se ei sovi teidän naisellisuuteenne. Mutta kai tässä arvoisassa instituutissa on laseja.

_Dora_ (hakee kolme lasia). Tottahan toki meillä sellaiset välineet on.

_Huhtala_ (joka on riisunut päällystamineensa). Jääkäämme sitten taloksi — toistaiseksi. (Asettuu pöydän ääreen naisten kanssa.) Sallikaa minun kaataa teille tervetuliaismalja. (Kaataa konjakkia kaikkiin laseihin ja kuppeihin.) Mutta veljet, aiotteko edelleen pysyä liikekannalla, vai miksi ette riisu yltänne? Jaloista juomista ja kauniista naisista ei sovi nauttia palttoo päällä. (Aunio riisuu nopeasti päällysvaatteensa, Åkerman hidastellen.)

_Dora_. Kylläpä te, herra Huhtala, olette nyt imelä...

_Huhtala_. Mistä te minut tunnette? Tietääkseni olen tässä paikassa ensi kertaa.

_Dora_. Ehkä... Mutta eräässä toisessa paikassa olemme kyllä tavanneet...

_Karoliina_ (jatkaen). ... vaikka siellä me olimme hiukan toisessa asemassa.

_Huhtala_ (muistaen). Ai saakeli!... Tulehan tänne lähemmäksi, Bengt. Katsokaapa, arvoisat virkaveljet ja siveyden apostolit, meidän työmme on kantanut hyviä hedelmiä. (Auniolle, joka on istunut pöytään.) Sinä, kynäritari, et ole suotta teräksistä peistäsi heilutellut...

_Aunio_ (keskeyttäen). Ole vaiti!

_Huhtala_. Voitko vielä suurempaa kiitosta toivoa... (Nousee ylös ja hakee estelevän Åkermanin lähemmäksi.) Sinun tädin laitokselle laatimaasi ruokalistaan ei muistaakseni kuulunut konjakki, mutta voithan toki sinä ottaa lasin yhteisten kasvattiemme kunniaksi.

_Åkerman_ (tarttuu hermostuneena lasiinsa ja kumoaa sen pohjaan, toiset samoin). Älä tunge turmeltunutta viisasteluasi joka paikkaan, Lennart! Minua se jo kyllästyttää, samoin kuin tämä tällainen elämä.

_Huhtala_. Herra varjelkoon, sinusta taitaa tulla ihan uskonpuhdistaja. (Hoitelee »edeskäyväm» virkaa. Åkerman vetäytyy sivulle ja liikehtii siellä.) Me kai olemme kuitenkin yhtä mieltä siitä, ettei ryypyn ääreen saa vanheta... (Nautiskelevat hiljalleen, naiset ilakoivat.) ... Tohtorista on tullut filosoofi, hän kiertää ikuista ympyrää... Harrastakaamme mekin filosofiaa, elämän filosofiaa, jonka oleellisena osana on tämän aineen viljeleminen. Kippis! (Maistavat). ... Mitä, eikö kipeitten kaitsijalle todellakaan maistu?

_Åkerman_. Minä olen täällä liikaa, sananmukaisesti viidentenä pyöränä vaunussa.

_Karoliina_. Eikö mitä, kyllä tänne sopii. Älkääkä peljätkö, me emme kerro vieraistamme. Siinä suhteessa me olemme kai maailman rehellisimpiä naisia. (Muistaen äkkiä.) ... Mutta jos te haluatte, niin... meillä on vielä yksi...

_Åkerman_. Ei ole väliä.

_Karoliina_. Kyllä, kyllä toki. (Toisille.) Poistukaamme toiselle puolelle!

_Aunio_. Kuinka vaan, mutta meidänhän on täällä hyvä olla.

_Karoliina_. Siellä on yhtä hyvä. Menkäämme, niin tohtori saa omansa, (Viimeisessä sanassa omituinen paino, jota kuitenkaan kukaan ei huomaa.)

_Aunio_. Samapa tuo minun puolestani. (Nousee lähteäkseen.)

_Huhtala_. Tämä ihmisen elämä on yhtämittaista tulemista ja menemistä. (Menevät kaikki neljä pulloineen sivuovesta. Mennessään Åkermanille.) Näkemiin ja onnea vaan!

KAHDEKSAS KOHTAUS.

(Aluksi Åkerman yksin, sitten Eeva sivuovesta. Huoneessa vallitsevan hämäryyden vuoksi ei kauempana seisova Åkerman heti voi tuntea Eevaa, joka jää seisomaan ovelle keveästi pihtipieleen nojaten. Pitempi vaitiolo.)

_Åkerman_ (puoleksi itsekseen). Minkähänlainen kana tuo mahtaa olla?... Miksi minä tänne lähdinkään?... Tulkaa lähemmäksi!

_Eeva_ (joka ei ole tuntenut Åkermanin tavallista erilaisempaa ääntä). Kuka käskee!

_Åkerman_ (jossa ääni on herättänyt ikäänkuin epäselvän muiston, puoleksi itsekseen). Mitä ihmettä... Ei, kai se on erehdys. (Tavallisella äänellään.) Ettekö te täällä ole tottuneet kuulemaan käskyjä?

_Eeva_ (hätkähtäen äänen kuullessaan). En minä... (Syöksähtää pöytää kohti, jota Åkerman on myöskin lähennyt).

_Åkerman_. Eeva! (Pitkä sanattomuus.) Oletko... sinä... täällä?...

_Eeva_. Täällä... kuten sinäkin.

_Åkerman_ (hetken perästä). Minä en olisi odottanut... Kuinka se on mahdollista?

_Eeva_. Kysytkö sinä sitä minulta?... Kysyisit tädiltäsi, joka sulki minut laitokseensa... Oliko se muka tämän parempi paikka?... Ei, huonompi vielä, sillä täällä ei toki teeskennellä. Ja kysyisit itseltäsi... Nyt minä vasta ymmärrän kaiken... nyt minä ymmärrän...

_Åkerman_. Ei, Eeva... minä en olisi uskonut, että sinä vaivut näin alas.

_Eeva_. Alas!... Olenko minä sen alempana kuin sinäkään?... Minä olen täältä lähtenyt... ja palannut jälleen kotiini... Sinä olet huonompi minua... Sinä olisit voinut kulkea toista tietä, mutta sinäkin tulet tänne. Minä olen taistellut, mutta sinä antaudut vapaaehtoisesti.

_Åkerman_ (koettaen tarttua Eevan sanoihin kuin oljenkorteen). Oletko sinä etsinyt kunniallista työtä?

_Eeva_ (hysteerisesti naurahtaen). Kunniallista työtä!... Meikäläiselle ei ole olemassa kunniallista työtä... Sinä annoit minulle työtä, mutta se juuri vei minun kunniani... Ja koko kunnia on valhetta. Se lankeaa sille, joka kykenee maksamaan. (Puhjeten itkuun ja lyhistyen tuolille pöytää vasten.) Me emme siihen milloinkaan pysty, me syntymästä leimatut naiset... Mutta mitä varten tämä taakka on annettu juuri minulle... ja miksi sinä kohtelit minua sillä tavoin?...

_Åkerman_. Itsehän sinä lähdit luotani, Eeva.

_Eeva_ (nostaen päänsä, mutta edelleen pöytää vasten). Niin, minä lähdin, mutta mitä olet sinä tehnyt minulle?... Kuka on murskannut minun elämäni, tahrannut nuoruuteni... surmannut minun lapseni?... Sinä sen olet tehnyt, sinä!... (Kiihtyen yhä enemmän.) Oletko sinä nyt valmis tilille?... Ymmärrätkö, että sinä olet velkaa kahdesta elämästä?... (Hänen kätensä sattuu pöydällä olevaan suureen veitseen.) Siispä suorita velkasi! (Nostaa veistä Åkermannia kohti, joka kohottaa hitaasti päätään ikäänkuin valmiina vastaanottamaan iskua.) Ei, mitä tyhjää! (Raukeaa voimattomuuteen ja veitsi putoaa pöydälle. Hiljaa.) Ei se sillä olisi maksettu.

_Åkerman_ (vaitiolon jälkeen). Miksi sinä et iskenyt Eeva? Se olisi ollut ratkaisu.

_Eeva_ (joka on täydellisesti voittanut itsensä, hitaasti ja vakavasti). Eikö mitä. Sinun tuhosi ei riitä... Sukupolvien vääryyttä ei korvata yhdellä elämällä... Kaikki teidät pitäisi tuhota, teidät ja teidän maailmanne.

_Åkerman_. Minä olen syyllinen...

_Eeva_. Olet kyllä... mutta ellet sinä, niin joku toinen... Se on meitä synnystä seuraava rautainen laki. Se kuuluu kirjoittamattomana osana teidän maailmanne oikeusjärjestykseen.

_Åkerman_. Mutta onhan toki sovitus. Miten minä voin sen saada?

_Eeva_. Ainoastaan auttamalla oman maailmasi häviötä!

(Keskustelu on tapahtunut hyvin hitaasti. Sen kestäessä Eeva ikäänkuin suurtuu ja kirkastuu. Åkerman painuu ja musertuu.)

Väliverho.