Part 1

language: Finnish

YKSIN LONTOOSSA

Kirj.

Hesba Stretton

Suomentanut

Olli Wuorinen

Helsingissä, Hufvudstadsbladin kirjapainossa, 1876.

SISÄLTÖ:

1. Ei yksinänsä 2. Löytölapsi 3. Pieni rauhanrakentaja 4. Vanhan Oliverin Herra 5. Uudestaan hylätty 6. Vanhan Oliverin huoli 7. Elämän ruhtinas 8. Ei kukaan livertele ukolle 9. Uusi luuta 10. Täti Charlotta tulee 11. Varkaiden seassa 12. Tonyn palautuminen ja vastaanotto 13. Uudet saappaat 14. Sairashuoneessa 15. Tonyn tulevaisuuden toiveet 16. Kuihtunut umpula 17. Yömusta varjo 18. Ei sijaa pikku Dollylle 19. Kultainen kaupunki 20. Päivä koittaa 21. Polly

ENSIMÄINEN LUKU.

Ei yksinänsä.

Kuuma, helteinen päivä oli ollut ulkona maaseudullakin. Auringon noususta sen laskemiseen asti ei ollut tuulen henki liikuttanut viheriöitä lehtiä, ja lintusetkin olivat liian väsyneet virittään lauluansa.

Koko päivän oli polttava aurinko lähettänyt omia säteitänsä Lontoon kaduille, ja paljasjalkaiset lapset olivat tunteneet tomuisten kivien polttavan jalkainsa alla lähes yhtä kipeästi, kuin talvella jää oli kylmänyt heidän paljaita jalkojansa. Kävelypaikoilla ja torilla, erittäinki Charing-Cross'in viileäin vesilaitosten ympärillä lepäilivät ne, jotka välttivät ahtaita ja umpinaisia katusolukoita, tahi lojottelivat päivänpaisteessa, taikkapa etsivät jonkun nurkan saavuttaaksensa viileää varjoa.

Eräältä pieneltä kadulta Holborn'in ja Strand'in välillä lähtee vähäinen solukka; molemmin puolin sitä on korkeita rakennuksia, joiden kaikki alakerrat ovat avattuina pikku-puodeiksi. Sillä pienoisella kadulla on jommoinenki liikenne, koska se oikeastaan on oikotie kahden suuremman kadun välillä. Mainitut puodit ovat sangen pieniä ja vähäpätöisiä: ruokapuoti moniaine kasviksineen ja hedelmineen, välikauppias vanhoine vaatetavaroineen ja huonekaluineen, ja vihdoin nähtiin loitompana tungoksesta ja hälystä kadun tyynemmällä, osalla pienoinen puodin ikkuna, jossa riippui muutamia sanomalehtiä, vähän kullatuita paperia ja eräitä laulukirjoja. Oven päällä oli kirjoitus pienillä, huononlaisilla kirjaimilla: James Oliver, sanomalehden myyjä.

Itse puoti oli verrannollisesti vieläki pienempi, kuin ikkuna. Jos kaksi vierasta olisi yht'aikaa sisään tullut — mikä harvoin tapahtui — olisi sijan saanti kolmannelle ollut melkein mahdotonta...! Yhdellä äärellä oli pieni tiski eli kauppapöytä varustettu levyllä, joka aukaistiin asuinhuoneesen sisään mentäessä.

Tänä iltana oli levy alaslaskettuna; se oli varma merkki, että sanomalehden-myyjällä, James Oliverilla oli joku vieras luonansa, sillä muutoin ei olisi ollut mitään syytä vähentää sen pienen tiskin pituutta. Huoneen sisällä oli aivan pimeä, kovin pimeä niin aikaiseen päivällä; sillä vaikka ilta oli lähestymässä, ja aurinko laskeutumaisillaan, ei se kuitenkaan vielä ollut lakannut sitä suurta kaupunkia valaisemasta.

James Oliverin asunnossa oli kaasu jo sytytetty, ja tukehduttavan ilman vaikutuksesta kokonaan liikkumaton liekki lahjoitti huoneesen niukan valaistuksen. Todella löytyi yksi ikkuna, vaikka sitä ei ollut keveä heti huomata, se kun oli kaidan käytävän puolella, joka johdatti vieläki kuumempaan, sulettuun pihaan; tämä piha oli lukemattomain katujen keskuksena. Kun huoneet olivat neljä kertaisia, käsitetään helposti, kuinka vähän auringon paiste voi tunkeutua Oliverin huoneesen keskipäivälläkin.

Tämä huone oli kuitenkin suurempi kuin luultiinkaan, kun siinä oli useita pieniä ulkonemia, otettuna viereisistä huoneista, jotka kaikki ennenmuinon luultavasti olivat olleet yhtenä ainoana.

Tietty oli, ett'ei Oliverilla ollut tätä useampaa huonetta, sekä että hän yksinään asui siinä, sillä sen sisus osoitti jotain erakkoisuutta ja kolkkoutta, vaikka se oli puhdas ja siisti. Sammuneen takka-tulen sijalla olivat nyt hiilet mustana, ja teekattila seisoi jätettynä liedelle.

James Oliver oli istuutunut avonaisen oven lähelle voidaksensa silmätä puotiin — tarpeeton varovaisuus, sillä tähän aikaan ei ollut tapana kenenkään ostajan saapua. Oliver oli vanha ja näytti sangen kituliaalta himmeässä huoneessaan. Hänellä oli kalvea, kuihtunut ulkonäkö, joka tavallisesti seuraa niukasta ravinnosta. Suu oli hampaaton, sisäänvajonnut ja ryppyjen ympäröimä; hän kävi kyyryssä ja näytti heikolta ja horjuvalta. Sitä vastoin oli hänen kasvonsa sangen miellyttävät: niissä ilmautui jotain iloista ja hellää, ja joskus valaisi hänen muotoaan vieno hymyily, ollen sitä iloisempi, kun se ani harvoin ilmausi.

Oliver vanhuksella oli tänä iltana terveisillä käymässä jokseenkin hänen näköisensä pieni, vilkas eukko. Se oli siivonnut hänen huoneensa, laittanut hänen vaatteitaan ja pani nyt neulan, rihman ja napit ompelu-koteloon, jota hän aina piti taskussaan, -ja aikoi juuri ottaa vanhan hattunsa ja kaulavaatteensa ylleen, ennen kun toivottaisi hyvää yötä.

"Ah Charlotta", sanoi Oliver vetäessään pitkän, syvän huokauksen, "mitäpä antaisinkaan ollakseni Wrekin'in kukkulalla iltasilla näkemässä auringon laskua! Kuinka monta kesäiltaa juoksentelimmekaan siellä, kun olimme nuorna ja kaikki sukulaisemme elivät. Muistatko, miten avara näköala avautui siellä, ja miten raitis tuulonen leuhahteli sen laajan kedon yli? Niin, eräänä iltana, kun aurinko laskeusi tavattoman kirkkaana, näin minä koko Snowdon'in, vaikka sinne on sieltä toistakymmentä peninkulmaa. Minä ajattelen aina Wrekin'in kukkulaa lukeissani, kuinka Moses nousi Pisgan vuorelle ja näki sieltä koko maan ylt'ympäri. Ah, vanha sisko, toisin on nyt sitä vastaan."

"Niinpä niin", sanoi eukko miettivästi nyykytellen päätään. "Useimmat niistä Astonin, Uppingtonin ja Overlehillin asukkaista, joille silloin ompelin, ovat nyt kuolleet. Toisin nyt, toisin ennen. Niinpä niin! Raskasta on joutua vanhaksi ja yksinäiseksi."

"Niin, yksinäiseksi, eikä kuitenkaan aivan yksinäiseksi", vastasi Oliver uneksivaisesti. "Silmäni alkaa himmetä, kuuloni kadota, voimani vähetä, vaan kuitenkin olen nyt onnellisempi, kuin nuoruudessani. Monena iltahetkenä olen näkevinäni ja kuulevinani Herraa Jesusta. Hän näyttää minusta vanhimman veljemme näköiseltä, joka kuoli meidän piennä ollessamme. Muistatko häntä, Charlotta? Niin kalvea, niin tyyni, kärsiväinen ja vienosti hymyileväinen ikään kuin päivä pilven takana. Niin, onko se vaan paljas uni sitä en tiedä; mutta minusta tuntuu, kuin eräs muoto silmäilisi minua hämärässä, ja silloin ajattelen: ehkä se on Herra Jesus itse, ja luulen kuulevan äänen sanovan: 'Oliver vanhus on niin yksinään tuolla alhaalla pimeydessä; minä tahdon näyttäytyä hänelle, ja niin tulee hän ja on luonani hetkisen'."

"Oi, se on vaan mielikuvatus ja tulee ihan varmaan siitä, kun sinä olet niin yksinäsi", sanoi Charlotta.

"Kenties, kenties", vastasi vanhus hiljaan huo'aten; "mutta minä tuntisin itseni vielä yksinäisemmäksi ilman tätä ilmestystä."

Oliver vaikeni; myöskin Charlotta oli ääneti ajatuksiin vaipuneena. Vihdoin, otettuaan hatun ja kaulavaatteen yllensä, kysäsi hän matalalla ja salamielisellä äänellä: "Susanna ei liene antanut itsestään tietoa, luullakseni?"

"Ei; en riviäkään ole saanut häneltä", vastasi Oliver suruisesti. "Ikävä on ajatella sitä seikkaa. Minä tiedän olleeni kovin kiivas, kovin pikainen häntä kohtaan."

"Niin, sinä hairahdut hyvin usein James", sanoi sisar.

"Niin, mutta sillä kerralla oli se pahempi kuin koskaan", lisäsi vanhus hitaasti. "Minä sanoin hänelle, että jos hän menisi naimisiin nuoren Raleigh'in kanssa hän ei koskaan saisi tulla minun ovistani sisään. Hän otti sanani varteen; vaan olisipa hänen sittemmin pitänyt ymmärtää, että minä olin sen vihapäissä lausunut. Oi, Jumalani 'Älä tule ovistani sisään — niin kova sana isältä! Oi, kauniimpi kuin aurinko Wrekin'in kukkulalla, olisi nyt hänen lämmin sydämellinen hymyilynsä minulle!"

"No, noh, minusta olisi Susannan pitänyt olla vähän nöyrempi", sanoi Charlotta.. "Siitä on nyt jo kuusi vuotta, ja hänellä olisi pitänyt olla aikaa älytä hullutuksensa. Tiedätkö, missä hän nykyjään oleskelee?"

"Minä en tiedä hänestä mitään", vastasi vanhus päätänsä pudistaen. "Nuori Raleigh oli raivokas, sangen raivokas, sehän minulla oliki häntä vastaan; vaan enhän minä luullut Susannan ottavan sanaani varteen. Siis ei olisi minun pitänyt olla niin pikainen."

"Kuinka minua harmittaa muistaissani, että minäkin olin avullinen häntä kasvattamassa", huudahti vanha vaimo vihaisesti. "Susannalla olisi pitänyt olla enemmän hyötyä opistansa. Ajattelepa, mikä taitava ompeliatar hänestä olisi tullut! Mutta ei maksa puhua hänestä. Hyvää yötä, James veikko. Älä nyt enään rupea kuvittelemaan itsellesi minkäänlaisia tuhmuuksia nä'yistä ja sellaisista, se ei ole sinulle hyödyllinen!"

"Minä tuntisin itseni sangen yksinäiseksi sitä paitsi", vastasi Oliver suruisesti. "Hyvästi, Charlotta, hyvästi! Jumala siunatkoon sinua! Tule nyt takaisin niin kohta kuin joudut!"

Hän seurasi sisartansa ovelle ja seisoi kauan katsellen häntä, kun hän kävi edelleen pienoisella solalla. Vihdoin, kun sisar oli kadonnut näkyvistä, nyykkäsi hän vielä kerran jäähyväisiksi ja palasi hitaasti vähäiseen puotiinsa, laski levyn tiskille ja astui huoneesen. Niin lämmin kuin olikin sisällä, tuntui hänestä ilta viileältä, sentähden pani hän ylleen vanhan takkinsa, viskasi nenäliinan valkean päänsä yli ja istui sitte hämärässä tirkistellen ulos puotiin. Tukehduttavan kuumuuden raukaisemana ja enennetyn ihmissurun väsyttämänä uinahti hän ja nukkui hyvin kunnes äkkiä säpsähti ja katseli ympärilleen. Nyt oli huone aivan pimeä; kello löi yhdeksän ja puoti oli vielä sulkematta. Joutuisasti nousi hän ylös pannaksensa puodin luukkuja kiinni.

Toinen luku.

Löytölapsi.

Puodissa ei ollut kuitenkaan niin pimeä, ett'ei Oliver olisi löytänyt tietä luukkuinensa, jotka päivällä olivat paikallansa kammarin oven takana.

Hän kohotti tiskilevyn ja aikoi juuri asettaa luukut ikkunaan, kun heikko, vapiseva ääni, joka tuntui tulevan laattialta, ihan hänen jalkainsa juurelta, saattoi hänet äkkiä kääntäytymään.

"Pieni tyttö istuu täällä", sanoi ääni.

Kun Oliver kumartui laattiaan päin, näki hän epäselvästi haamoittavan lapsen, joka istui puodin laattialla koira polvella Sen kasvot tuntui pieneltä, kalvakoilta ja itkeneeltä, ja, vaikka hän ei sitä voinut nähdä, vierivät kyynelet sen silmistä.

"Kukas olet, tyttöseni?" kysyi vanhus melkein ujosti.

"Nimeni on Dolly", vastasi lapsi.

"Eikö sinulla ole mitään muuta nimeä?"

"Ainoastaan Vauva", sanoi hän. "Välistä sanotaan minua Dollyksi, välistä Vauvaksi; tämä on minun pieni koirani Beppo." Hän osoitti koiraa pistämällä sen kuonon ukon käteen, ja Beppo huiskutti suopeasti häntäänsä ja nuoleskeli vanhuksen rypistyneitä sormia.

"Mikä sinut on kulettanut puotiini, lapsukaiseni?" kysäsi Oliver.

"Äiti jätti minut tänne", virkkoi lapsi pikaan nyyhkyttäen. "Hän sanoi: 'juokse sisään, Dolly, ja pysy siellä kunnes äiti tulee takaisin, ja ole aina sievä, Dollyseni'. Olenko minä sievä?"

"Olet kyllä, ja äiti tulee ihan kohta takaisin. Tule, katselkaammepa häntä." Hän tarttui tytön pieneen laihaan käteen ja he seisoivat hetkisen katsellen kadulle.

Läheisestä ruokapuodista loisti kaasu kirkkaasti ulos kadulle, mutta eivät he ketään vaimoa huomanneet; ainoa henkilö, jonka näkivät, oli ryysyinen, paljaspäinen ja paljasjalkainen poika, joka seisoi nojaten vastapäätä olevan huoneen ikkunan-pieleen, ja katseli Oliveria ja sitä pikku tyttöä nähtävällä tyydytyksellä ja miellytyksellä.

"Häntä ei näy missäkään", huudahti poika kadulta Oliverille. "Eikä hän tulekaan, siitä tahdon lyödä vetoa kanssanne. Te tirkistelette sen pikku tytön äitiä, — vai kuinka?"

"Niin", vastasi Oliver, "tiedätkö jotain hänestä, poikaseni?"

"En, en mitään", sanoi hän nauraen; "hänellä näytti olevan aikomus ruveta jotain tekemään, ja kun minulla ei ollut mitään erityistä tointa, kävin minä hänen perässään. Hän oli hiukan äitini näköinen, joka on kuollut: ei lihava eli punaposkinen; ja hänellä oli mustelma silmäkulmassa, ikään kun joku olisi lyönyt häntä. Minä luulin, että se pienokainen alkaisi hirveästi parkua, kun hän jätetään yksinään puotiin; siis pysähdin nähdäkseni, miten käypi. Vaimo juoksi, kuin olisi ollut poliisi perässään."

"Onko siitä jo kauan?" kysyi Oliver huolellisesti.

"Kello oli juuri lyönyt kahdeksan."

"Oh, onhan siitä jo koko tunti", sanoi vanhus, katsellen levottomana alas kadulle; "aika olisi jo hänen tulla noutamaan tyttöä."

Mutta ei mitään vaimoa näkynyt; lapsi seisoi liikkumatta hänen sivullaan, toinen käsi koiran päällä, toinen vielä Oliverin kädessä. Poika otti muutamia hyppyjä yhdellä jalalla pienen kadun poikki ja silmäili vanhan miehen kasvoja kirkkailla, vilkkailla silmillään.

"Kuulkaas", sanoi hän innokkaasti, "ettehän te aikone jättää häntä poliisille? Ne veisivät hänet laitokseen, jossa on pahempi kuin vankeudessa. Yhtä mielellänne voitte antaa tytön minulle; minä otan hänet hoitaakseni; ravinnon hankkiminen sellaiselle pienelle, kauniille vunukalle ei tulle vaikeaksi. Antakaa hänet minulle."

"Mikä on nimesi?" kysyi Oliver, pitäen tytön kättä lujemmasti omassaan; "mistä sinä tulet?"

"Mistäkö minä tulen? Oh, en juuri mistään; nimeni on lyhyesti ja hyvästi Antony eli Tony. Minulla oli tosin toinenki nimi; äiti sanoi sen kyllä minulle ennen kuolemistansa, vaan se on mennyt muistostani. Nyt sanotaan minua Tonyksi, ja siksi tekin voitte minua nimittää, jos tahdotte."

"Kuinka vanha sinä olet, Tony?" kysyi Oliver, viipyen vielä kynnyksellä ja heittäen ympärilleen tarkastavia silmäyksiä.

"Oh, mistäpä sen tietäisin? Minä olin tuskin suurempi tuota pientä tyttöä, kun äitini kuoli, ja jo siitä saakka olen hoitanut itseäni. Minulla ei ole ollutkaan isää."

"Hoitanut itseäsi!" sanoi ukko mietiskellen.

"Niin, ja se käypi kesällä kyllä laatuun. Silloin voin holhota sekä itseäni että tyttöä, sen lupaan. Mitään kotia minulla tietysti ei ole, mutta onhan tällä aikaa vuodesta huone jokaisessa pensaassa. Minä makaan milloin missäkin; toisinaan Covent Garden'issa, välistä jossakin puistossa, tahi missä muualla vaan poliisi antaa minun olla rauhassa. — Mutta ettehän te aikone jättää tyttöä poliisille; hän on niin kaunis?"

Hän puhui niin omituisella, rukoilevaisella äänellä, että Oliver rupesi häntä likemmin tarkastamaan. Poika oli kalvea ja laiha, ja vaikka hän vasta oli noin 9 eli 10 vuotinen, ilmausi hänen kasvoissaan tavaton vakavuus ja tarkkuus. Hänen kirkkaissa silmissään välkkyivät kyynelet, ja hänen vaaleat huulensa vapisivat. Ryysyisellä takkinsa hihalla pyyhki hän kyynelensä ja sanoi: "Minua ei ole koskaan ennen masentanut mikään lapsi, mutta tämä tyttönen on semmoinen pikku simasuu. Jos te ette pidä häntä, niin voittehan hänet antaa minulle, vai miten, tahdotteko sitä?"

"Minä otan hänet huostaan", vastasi Oliver, "kunnes äitinsä noutaa hänet. Kylläpä hän pian tullee, luullakseni; vaan mitäs, pienokainen tarvitseekin nyt illallista."

Oliver kyyristyi lapsen yli, joka pienillä, lämpimillä, pehmosilla sormillaan silitteli vanhuksen poskia.

"Beppokin tahtoo ruokaa", sanoi hän hopeanheleällä äänellä, jonka vähäkuuloinen Oliver helposti kuuli.

"Niin, Beppokin saapi vähän ruokaa. Minä panen luukut eteen, mutta jätän oven puoliauki ja kaasun palamaan, jotta äiti osaisi sisään, kun hän tulee takaisin. Ja jos äiti ei tänä iltana tulisi tänne, saapi pienokainen maata minun sängyssäni; eikö niin?"

"Dollyn pitää olla sievä kunnes äiti tulee takaisin", oli tytön kaipaava vastaus jolloin hän likistihe lähemmäksi koiraa.

"Antakaa minun panna luukut eteen", huudahti Tony innolla. "Sen voin mielelläni tehdä; huomen aamulla tulen taas katsomaan, miten olette; hän on semmoinen pieni, pikkuinen!"

Kun luukut olivat eteenpantuina, kumarsi Tony jäähyväisiksi ja silmäili viimein pitkään vanhusta ja lasta; hän ei halunnut antaa kättä, sillä kätensä olivat kaukana puhtaudesta. Hän estelihe siitä, sanoen: "Minä pesen itseni aamulla ennen kuin tulen tänne."

Tony otti vieläki jäähyväiset ja kiiruhti pois.

Oliver kävi sisään, jätti oven longallensa ja kaasun palamaan. Hän antoi sille nälkäiselle lapselle voileivän ja vähäisen maitotilkan, jonka oli ostanut illallisekseen. Sitte otti hän tytön ja Bepon polvillensa ja istui runsaan tunnin odotellen äitiä. Pienoinen nyykytti uneliaasti päätänsä, koettaen pysyttäidä valveella; mutta vihdoin pudotti hän koiran ja laski päänsä ukon rintaa vasten.

Kello löi nyt yksitoista, ja Oliver ymmärsi, että ei ketään enään ollut odottaminen sinä iltana. Hän päätti siis laskea lapsen sänkyyn; keveällä kädellä riisui hän hoidokkaansa ja pani sitte vuoteelle. Ainoan tyynynsä asetti hän hänen päänsä alle ja koki kaikin tavoin tehdä sitä vähävaraista makuusijaa niin mukavaksi kuin mahdollista pienelle nukkuvaiselle. Äkkiä säpsähti lapsi, istuutui sänkyyn ja katseli vanhusta oudostellen kyynelisillä silmillään. Varmaan hän oli peljästynyt. Mutta kun Oliver istui sängynlaidalle, lohdutteli häntä ja pyysi olemaan pelotta, sillä äiti kohta tulee hänen luokseen — silloin rohkasi hän taas mielensä, lankesi polvillensa, pani sormensa ristiin ja kuiskasi: "Dolly aina ensin lukee iltarukouksensa."

"Minkä rukouksen sinä silloin luet, pikku ystäväni?" kysyi Oliver.

"Ainoastaan: Jumala siunatkoon äidinisää, isää, äitiä ja Beppo-raukkaa, ja tehköön minua sieväksi tytöksi", mutisi pikku väsynyt — ja ummistettuaan silmänsä vaipui hän heti syvään uneen.

Kolmas luku.

Pieni rauhanrakentaja.

"Olihan se oikein omituista", sanoi ukko Oliver itsekseen, katsellen nukkuvaa lapsukaista.

Tapansa mukaan laskeusi hän vanhaan nojatuoliinsa, poltti piippua ja silmäili ympäri huonetta. Dollyn pienet pukimet olivat hajallansa laattialla, ja kun ei ketään niiden kokoiliaa ollut, täytyi hänen itsensä käydä ympäri ja poimia niitä. Kun hän siinä työskennellessään puisteli pikku hametta, putosi kirje sen taskusta. Oliver otti sen, ihmetellen keneltä ja kenelle se mahtoi olla.

Kirjeellä oli seuraava päällekirjoitus: Sanomalehdenmyyjä Herra James Oliver. Innokkaasti mursi hän -sinetin. Ensi silmäyksellä tunsi hän tyttärensä käsialan; kirje kuului:

_Rakas isäni!_

Kaikkea sitä surua ja murhetta, mitä olen kokenut, tehtyäni sinun vihaiseksi minulle, en voi sanoilla selittää. Meidän välimme täytyy tulla toisenlaiseksi. Pikku Dolly on kurjan Susannasi tytär, ja hänen pitää olla rauhanrakentajana meidän välillämme. Älä häntä sysää luotasi!

Minä menen nyt Portsmouth'iin saadakseni kohdata miestäni, joka viisi vuotta sitten pestausi sotamieheksi, ja on nyt valmis purjehtimaan Indiaan. Siitä syystä jätän minä sinun huostaasi lapseni — lapsenlapsesi. Joku sisällinen ääni sanoo minulle, että Dollyni pitää hillitä sinun vihasi; minä olen asettanut lapseni käsiin tulevaisuuteni. Onnistuisiko hän taivuttamaan sydämesi, niin asuisi ilo, rauha ja tyytyväisyys sinun tyttäresi kotona. Mieheni on hyvä minulle; ainoastaan kun hän on juonut — ja tämä tapahtuu harvoin — kuohuu hänen sisunsa.

Isä! Anna anteeksi minulle Kristuksen tähden — jos minä olen arvoinen -käyttämään tätä kallista nimeä — ja hoida minun lastani. Perjantaina palaudun teidän molempain luoksi.

Sinun katuvainen ja kuuliainen tyttäresi

Susanna.

Kahdesti luki Oliver tämän kirjeen lävitse; kun hän oli lopettanut, täyttivät kyynelet hänen silmänsä.

Tämä rakastettava lapsi oli siis hänen oma pieni tyttärensä tytär; — hänen rakas vaimonsa, Dorothea, oli monta vuotta sitten kuollut, mutta vainaajan nimen, oman äitinsä nimen, oli varmaan Susanna antanut pienoselleen. Dolly oli lyhennys Dorotheasta, ja sitenpä hänkin usein nimitti vaimoansa nuoruutensa aikana.

Näin aprikoituaan sammutti Oliver kaasun, sytytti kynttilän ja lähestyi sänkyä, jossa pienokainen makasi. Hän kyyristyi katselemaan sitä nukkuvaa lasta. Ne hienot ja kukoistavat kasvot lepäsivät hänen tyynyllänsä, ja ne valkeat kiharat olivat joutuneet miellyttävään epäjärjestykseen. Oliverin silmät olivat kiiruusti himmenneet. Hänen lasisilmänsä olivat niin tummat ja sumuiset, että hänen piti kuivata niitä useampia kertoja, ennen kuin hän oikein taisi nähdä tyttärensä tyttären. Hyväiltyään hänen ruusuisia, kuopikkaita poskiaan kovilla sormillansa huokasi hän: "Jumala siunatkoon, suojelkoon ja varjelkoon häntä!" Kauan seisoi hän sängyn vieressä langenneena syviin ajatuksiin. Hän kääntyi taas tuolillensa vapisevaisempana kuin ennen, ja vasta kun hän sytytti piippunsa tuli hän ennelleen. Hän silmäili lakkaamatta sängyssä nukkuvaa.

"Hyvä Jumala!" sanoi hän puoliääneen, lähettäessään savupilven toisensa perään. "Hyvä Jumala! kuinka lemmekäs oletkin minua kohtaan! Olethan sanonutkin: Minä en tahdo jättää sinua ilman lohdutusta, minä tahdon tulla sinun tykösi! Minä tiedän, mitä tämä lupaus sisältää. Sinun nimesi olkoon ylistetty! Sinun hyvä henkesi on monta kertaa lohduttanut minua ja vahvistanut minun sydäntäni. Minä tiedän, että sinä et koskaan ole jättänyt minua yksinäiseksi, vaan alati ollut täällä, ja nyt olet lähettänyt minulle pikku tyttösen. Ne, jotka sanovat olevansa yksin eivät tunne sinua, Herra."

Kerran toisensa perästä puhui Oliver tyytyväisyydellä näitä sanoja.

Piippu oli nyt sammunut, ja Oliver valmistausi käymään sänkyyn. Mutta uni pakeni vanhuksen silmistä. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan; hän pelkäsi, että lapsi havahtuisi yö-sydämellä ja tarvitsisi jotakin. Ilma oli helteinen ja kuuma, ja silloin tällöin kuului ukkosen jyminä; mutta yliluonnollinen rauhallisuus oli valloittanut vanhuksen. Olihan lapsensa lapsi hänen luonansa, ja kolmen päivän sisällä oli hänen tyttärensä palautuva! Oi, kuinka hän olisikin tervetullut! Hän ei sallisi hänen sanaakaan virkkavan tottelemattomuudesta tahi pakenemisesta, eikä myöskään siitä pitkästä, julmasta huolimattomuudesta, ett'ei tytär ollut mitään tietoa antanut hänelle itsestään ja asuinpaikastaan. — Mutta se olikin muka hänen oma vikansa; hän oli ollut tyttärelleen liian ankara, liian pikainen ja kova. — Nyt piti kaikki tulla toisenlaiseksi.

Neljäs luku.

Vanhan Oliverin Herra.

Jo varhain aamulla, ennenkun vitkallinen päivänvalo tunkeutuikaan siihen pimeään huoneesen, oli Oliver noussut askaroimaan. Hänellä oli aina ollut tapana itse tehdä tehtävänsä, kun tyttärensä oli luopunut hänestä.

Kolmena seuraavana päivänä piti hänen saada uutta velvollisuutta harjoittaa.

Aina välistä hiipi hän sängyn luo silmätäksensä nukkuvaa lapsukaista, ja kun hän luuli hänen olevan heräämäisillään, nosti hän Bepon sänkyyn, jotta Dolly herättyään heti näkisi jonkun tunnetun esineen.

Mutta jo ennen silmäinsä aukasemista ojensi Dolly pienen kätensä ja tarttui- koiran pörheään päähän. Oliver seurasi hänen liikunnoitaan äänettömällä ihastuksella. Vihdoin katseli tyttönen varuisasti häntä ja kääntyi Beppoon päin kysyen: "Miten pitää minun nimittää tätä vanhusta?"

"Minä olen sinun äidinisäsi, lemmetyiseni", sanoi Oliver hellästi.

"Oletko sinä se äidinisä, jonka edestä minä rukoilen?" kysyi Dolly nousten tyynyltä ja tarkkaavaisesti katsellen vanhaa Oliveria.

"Niin, se olen, lapseni", vastasi ukko ja silmäili levottomasti häntä.

"Dolly ymmärtää nyt", sanoi hän lukien sormiansa, "niitä on: isä, äiti, Beppo ja sinä olet äidinisä. Dolly tahtoo jo nousta."

Äkkiä löi hän käsivartensa ukon kaulan ympäri ja suuteli häntä; vanhus vapisi sisällisestä ilosta.

Olipa todellakin hauskaa nähdä, miten hyväntahtoisesti vanhus oli avullisena pikku Dollyn pukemisessa, sydämellisesti hekottaen naurettaville erhetyksilleen, joita hän teki toisen toisensa perään kääntämällä takaperin useampia pukuimia. Dolly ujosteli vähän alussa; mutta kun Oliver vakuutti hänelle, että äiti kohta tulee takaisin, tuli hän niin tyytyväiseksi, että hän ei ollenkaan pitänyt lukua vanhuksen kömpelyydestä pukemisessa.

Puoti ja mitä sitä koski, oli tykkänään mennyt Oliverin muistosta. Sen juohdutti hänelle mieleen vasta oveen naputus, juuri kun hän laittoi Dollylle aamiaista. Suureksi hämmästyksekseen uomasi hän unhottaneensa ottaa luukut pois, vaikka se aika oli kulunut, jolloin hänen paraat ostajansa kävivät ohitse.

Naputtaja ei ollut kukaan muu kun Tony, joka pitkällä vihellyksellä ja vakavalla, nuhtelevalla silmäyksellä tervehti vanhusta puodin ulkopuolella.

"Ei", huudahti Tony, "tämä ei kelpaa; asiat ennen kaikkia! Niitä ei saa unhottaa. Tulinpa oikein pelästyneeksi nähdessäni luukut ikkunain edessä; kuinkas pienonen jaksaa?"

"Kiitos, poikaseni, hyvästi hän voipi", sanoi Oliver lempeästi.

"Rouva ei luultavasti ole kotona?"

"Ei; hän tulee perjantaina."

Tony nyykkäsi ja näytti miettiväiseltä, mutta ei virkkanut mitään, ennen kun luukut olivat sijallansa. Sitte katsoi hän päällensä ilmeisellä mielihyvällä. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat puhtaat, ja valkea iho pilkoitti hänen ryysyjensä reijistä; jalkansakin olivat jotensakin valkeat ja puhtaat. Hänen takkinsa ja housunsa näyttivät kenties ryysyisemmiltä kuin illalla, mutta niissäkin havaittiin pesemisen jälkiä.

"Pesin itseäni varhain tän' aamuna, ennen nuuskiain ulostulemista", sanoi Tony, "juuri Charing Cross'in juoksukaivoissa; mutta minulla ei ollut aikaa saada rääsyjäni järjestykseen, niin niitä täytyi minun sitten kastella sillan alla, pako-veden tultua. Enkös ole paljoa puhtaampi tänään, kuin eilis-iltana?"

"Olet kyllä", vastasi Oliver. "Tule sisään, poikani, saat syödä aamiaista yhdessä Dollyn ja minun kanssa."

"Teillä kaiketi ei liene saatuna päivän sanomalehtiä, vai kuinka?" kysäsi Tony mahtavalla katsannolla.

"Ei täänpäiväisiä."

"Niinhän minä luulinkin. Te ehkä makasitte yli aikanne? Minä en kysele sentähden, että itse niitä lukisin — sillä sitä en taida, enkä tahdo; - mutta kansaa kulkee ohitse, jotka luultavasti tahtoisivat uusia sanomalehtiä. Juoksenko minä niitä noutamaan?"

Oliver rahoja antaessaan tutkien tarkasteli poikaa, joka vastasi hänen silmäilyksiinsä suoralla, selkeällä katsannolla. Epäilys juolahti vanhuksen mieleen Tonyn rehellisyydestä, mutta hän unhotti sen pian käännyttyään aamiaispöytään.

Pikemmin kuin luultiinkaan palasi Tony tuoden oikeita sanomalehtiä. Muutamain minuuttien kuluttua istuutui Tony vanhan arkun kannelle pöydän luo, jonka ääressä Oliver istui lapsensa lapsen kanssa. Pöydällä seisoi kahvikannu ja suuri pala leipää, oli vanhuksen polvella, ja Beppo vainueli hänen ympärillään halukkaasti. Dolly ujosteli tässä tavattomassa seurassa, hän söi aamiaisensa kainolla vakaisuudella, joka pani hänen seuransa häntä ihmetellen ja kummastellen katselemaan.

Ruoalta päästyä otti Oliver tyttärensä kirjeen taskustaan ja luki sen Tonyn kuullen, joka kuunteli jännitetyllä tarkkuudella.

"Niin muodoin on hän teidän oma pienokaisenne", sanoi hän huo'aten toivon pettämisestä. "Te ette koskaan jätä häntä minulle, kun teille on huvitusta hänestä, — mutta ei poliisillekaan", lisäsi hän iloisella katsannolla.

"En", vastasi Oliver vakaisesti. "Minä en tahdo jättää tyttöä luotani, vaikka maailma annettaisi. Jumala häntä siunatkoon!"

"Ja isä on pestaunnut sotamieheksi", huokasi Tony kadehtivalla äänellä. "Minua ne vielä ei ottaisi vastaan kohtakaan, josko tarjoutuisinkin. Mutta kenestä hän puhuu sanoessaan: 'Kristuksen tähden — jos minä olen arvoinen mainitsemaan hänen nimeänsä.' Kuka se on?"

"Etkös sitä tiedä?"

"En koskaan ennen ole kuullut puhuttavan hänestä. Onko se joku teidän ystävistänne?" [Lienee tarpeellinen muistuttaa, että tämmöinen tietämättömyys ei suinkaan ole liioiteltua. "Kaupungin lähetyssaarnaaja" ja muut samallaiset lehdet näyttävät, paha kyllä, useita semmoisia tositapauksia. Kirjoittajan muist.]

"On; hän on minun ainoa ystäväni — paras ystäväni ja paitsi sitä hän on minun Herran."

"Ja te luulette, että hän tulisi pahoilleen, jos te ajaisitte ulos pikku tytön?" jatkoi Tony.

"Niinpä, niin, hän tulisi hyvin murheelliseksi siitä", sanoi ukko miettiväisesti; "se kirveltäisi hyvin häntä. Hän, näet, alati rakastaa pieniä, eikä koskaan kehoita heitä pois luotansa. Ei, ei, rakas Herra! Sinä näet sydämeni ja tiedät, että minä rakkaudesta sinuun tahdon hoitaa tätä lasta."

Oliver esitteli näitä sanoja ikään kun olisi hän puhutellut jotakin, jota Tony ei voinut nähdä. Muutaman minuutin istui poika vaiti — hän mietiskeli.

"Kuinka kauan olette työskennelleet sen Herran palveluksessa?" kysyi hän lopuksi.

"Enpä juuri kauan", vastasi Oliver suruisesti. "Useana vuotena luulin työskenteleväni hänen palveluksessaan, mutta ah! se olikin erehdys, ja nyt en minä voi paljoa toimittaa. Mutta hän tietää myöskin, että minä olen niin vanha, eikä Hän huolikaan niin paljo muusta, kunhan vaan rakastaa häntä, ja sitä teen minä, Tony."

"Kyllä minäkin sen uskon", sanoi poika, vaipuen uudestaan syviin ajatuksiin. Hetkisen istuttuaan nousi hän äkkiä arkulta, työnteli sormiaan märkään tukkaansa ja kysäsi: "Huoliiko hän todellakin pienistä lapsista?"

"Oikein paljon."

"Mutta minua hän ei kuitenkaan ottane vastaan miehen vertaisena! Se tahtoo sanoa, hän ei taida maksaa minulle yhtä paljoa kun aikamiehelle? Ja kukaties, kun kaikki käy ympäri, minä en tahdokaan työskennellä hänen luonaan. Mieluisemmin tahdon lakaista katua ja olla oma herrani; mutta jos se käypi minulle vaikeaksi, ehkäpä hän huolinee minusta, jos te puhutte sanasen puolestani".

"Onko se aivan totta, että sinä et tiedä mitään Jesuksesta?" kysyi Oliver.

"On, se on ihan totta, mistäpä hänet tuntisin? Luuletteko minun tuntevan kaikki Lontoon suuret herrasväet, vaikkapa olen nähnyt niitä monta monituista kertaa kulkevan ympäri komeissa vaunuissaan. Kuten jo sanoin teille, en minä ollut paljoa suurempi tuota tyttöä, kun äitini kuoli; ja siitä pitäin olen hakenut elatustani mistä milloinkin kaduilla, ja toiset pojat ovat minua auttaneet, kunnes minä nyt voin auttaa heitä. Katupojan eläke ei paljoa maksa; ei tarvitse ostaa puuta eikä maksaa vuokraa. Ainoastaan vähän ruokaa silloin tällöin. Nyt halajan ainoastaan luutaa katua lakaistakseni; saisinko sen, tulisin hyvin toimeen; mutta mistäpä sen saanen?"

"Kenties Herra Jesus tahtoo antaa sen sinulle, jos rukoilet häntä", sanoi Oliver vakaisesti.

"Kuka se on?" kysyi Tony innokkaasti.

"Hän — Kristus on hänen toinen nimensä, poikaseni!"