Part 4

Kun he läksivät kotiin, vei holhoja heidät alakerrassa olevan tyttöjen asunnon kautta; hän näet tahtoi näyttää heille huoneitansa, sillä tytöt asuivat vielä komeammasti kuin pojat. Näissä suurissa ja korkeissa huoneissa ulottuivat ikkunat kattoon asti ja uunit olivat marmorista. Syyn, miksi huoneet olivat niin loistavasti laitettu, selitti holhoja: talo oli ennen ollut erään aatelismiehen omana. Uljaita pitoja ja loistavia tanssia oli silloin täällä pidetty, mutta ei koskaan ennen ole sellaista joukkoa, kun tämä, ollut näiden seinäin sisässä.

Ukko Oliver kulki sänkyin välillä, pikku lemmetyisensä sivullaan, ystävällisesti nyykäten jokaiselle hymyillevälle pikku muodolle, joka kääntyi heitä kohden. Muutamat lapsista nyykkäsivät iloisesti Dollylle, pyytäen häntä katsomaan heidän nukkiansa, tahi soittelivat hänelle pelirasioillansa. Mutta toiset makasivat ihan hiljaan tyynyillänsä, puolinukuksissa, ja kauniit kuvataulut riippuivat heidän päänsä kohdalla. Maalauksia oli Vapahtajasta, pienten lasten siunaajana, tahi Kristuksesta, kun hän herätti kuolluista nuoren tytön, sanoen hänelle: "Nouse ylös!" Kyynelet kohosivat vanhan Oliverin silmiin, ja kerran toisensa perästä pudisti hän valkoista päätänsä, kun hän ystävällisesti katsellen kulki sänkyrivien välissä.

"Minä ihmettelen, mitä Herra olisi sanonut", puhkesi hän, "jos hän olisi aikanansa löytänyt jonkun tälläisen paikan. Kylläpä olisi hän usein käynyt siellä. Hän tulee, sen kyllä tiedän, ja käypi edes ja takaisin täälläkin, kun pienokaiset nukkuvat, tahi pitkänänsä valvoen kärsivät kipua yökaudet; Hän siunaa kutakin heistä. Niin, Jumala siunatkoon näitä pienokaisia ja niitä hyviä ihmisiä, jotka ovat lapsille hankkineet tämmöisen turvapaikan. Jumala heitä siunatkoon!"

Oliverista tuntui, että hän viihtyi hyvästi tällä paikalla; hän olisi viipynyt kauemminkin, jos ei holhoja olisi ilmoittanut, että hänen läsnäoloansa nyt tarvittaisi toisessa kohden.

Heidän täytyi siis kääntäytyä kotiin; holhoja suuteli;, Dollya, pisti korpun hänen käteensä ja sanoi hänelle, että sairashuone oli avoinna siellä käviöille joka sunnuntai-iltapuolella. Hän saisi siis vastakin käydä siellä, jos tahtosi.

Oliver otti Dollya kädestä ja alkoi kotimatkan. Hitaisilla askelilla, monta pyörivää ajatusta mielessään kulki hän edelleen; Dolly seurasi vaiti hänen sivullansa.

Kotiin tultuansa puhui ukko koko illan hoidokkaallensa kaikesta, mitä olivat nähneet; miten kauniit ne korkeat salit olivat, miten onnellinen Tony oli "Lasten sairashuoneessa."

Viidestoista luku.

Tonyn tulevaisuuden toiveet.

Vanha Oliver ja Dolly kävivät Tonyn sairauden aikana useampia kertoja sairashuoneessa. Jokaisena sunnuntain iltapuolella olivat he siellä, ja kohta olikin suuri sisäänajoportti, leveät raput ja ystävällinen holhoja heille yhtä tuttuja, kuin heidän pimeä kotinsakin.

Tony parani nopeasti. Kuitenkin pysähtyi hän sinne muutamiksi viikoiksi, kunnes tohtori ilmoitti, että hän oli kyllin vahva menemään ulos kylmällä talvella. Parantumisensa aikana oppi hän paljon, josta hänelle sittemmin oli suurta hyötyä. Edellisenä päivänä kun hän terveenä uloskirjoitettiin sairashuoneesta, tuli herra Ross ja halusi saada puhutella Tonya. Häntä osoitettiin paranevain saliin, jossa hän näki Tonyn istuvan vaiti ja umpimielisenä nurkassa, katsellen miten toiset pojat leikkivät ja suottailivat. He olivat "vieraisilla", pitäen muutamia puulautasia pöytä-astioina ja kestittäin vieraitansa appelsiinin kuorilla ja korpuilla. Tony vaan katseli päältä, se poika raukka ei ollut koskaan oppinut leikkimään.

"Antony", sanoi herra Ross — herra Ross sanoi aina Tonyn nimen täydellisesti, josta Tony oli hyvin mielissään, sillä hän ikäänkun tunsi itsensä miehevämmäksi — "Antony, mitä sinä ai'ot toimittaa sairashuoneesta lähdettyäsi?"

"Saattanenpa mennä takaisin kadulla ja alottaa lakaisemista", sanoi Tony suruisesti.

"Ei; minä luulen voivani hankkia sinulle jotakuta parempaa askaroimista. Minulla on sisar, joka asuu maalla, noin kymmenen peninkulmaa Lontoosta; hän haluaa poikaa, joka auttaisi puutarhuria ja juoksisi asioilla. Hän on luvannut hankkia sinulle kodin, vaatettaa sinut hyvästi ja pitää pari vuotta koulussa. Silloin sinä tulet noin kahdentoista-vuotiaaksi, sillä arvattavasti nyt olet noin kymmenen-vuotias. Sinä saat sitte määrätyn palkan."

Tony kuunteli tykyttävin sydämin ja kyynel-silmin. Hän ei saanut sanaa suustansa, kun herra Ross lopetti puheensa. Kuinka hyvä olisi vastaanottaa tarjousta! Mutta Dolly ja vanha Oliver!

"Niin", sanoi Tony, "tarjoomanne paikka on mainion etuisa, ja minä tekisin parastani täyttääkseni vaadittuja velvollisuuksia; mutta Dollya ja Oliveria en koskaan saata jättää. Dolly tulisi kokonaan lohduttomaksi, ja ukko on nykyään niin muistamaton, että unhottaisi syömisensäkin, jos se olisi mahdollista. Niinpä esimerkiksi, kun hän aamusilla noutaa sanomalehtiä, tuopi hän usein semmoisia, jotka ovat monta päivää vanhoja; ja jos ostaja tulee ja haluaa sitä tahi sitä sanomalehteä, ei sitä usein olekaan, sillä ukko oli ottanut ostettavansa kappaleet aivan samoja lehtiä. Mutta jos minä käyn sanomia hakemassa, määrään minä kuinka monta numeroa tahdon kutakin lehteä ja tarkoin luen ne sitte. Ennen tänne tulooni en osannut yhtään lukea, mutta kumminkin olin toki oppinut niitä eroittamaan. — Hänen ei ole ajattelemistakaan avata puotiansa aamusilla. Ei, minun täytyy pysähtyä heitä hiukan auttamaan. Mutta ainakin kiitän teitä sydämeni pohjasta."

Tony puhui niin vakaisesti ja järkähtämättömästi, että herra Ross näki mahdottomaksi saada häntä päätöksestänsä luopumaan; vieläkin tahtoi herra Ross ennen ehdotuksensa kumoamista tehdä Tonylle muutaman kysymyksen.

"Mitäs Oliver on tehnyt sinulle, Antony? Onko hän sukulaisesi?"

"Ah, ei", huudahti Tony, "minulla ei ole sukulaisia koko maailmassa; hän otti minut luoksensa rakkaudesta, hän valmisti minulle kelpo makuusijan tiskinsä alle, ett'en tarvinnut kadulla venyä; minä rakastan häntä, herra, ja entäs Dolly! Koko sydämeni on hänen omansa. Minä jään heidän luoksensa elin-ajakseni, vaikkapa täytyisin kadunlakaisemisella ansaita jokapäiväisen leipäni. Ilman sitä olen kuullut hänen usein puhuvan herrallensa minun edukseni, ja kukaties harvat sitä tekevät.

"Kenelle herralle?" kysyi herra Ross.

"Hänelle, joka istuu tuossa", vastasi Tony osottaen taulua, joka kuvasi Vapahtajaa, lapsia siunaamassa; hän puhuu aina Hänelle, niinkuin näkisi Hänet ja Herra sanoo hänelle kaikki. "Ei, parempi on jäädä hänen ja Dollyn luoksi ja jälleen palata kadulle, kuin lähteä pois heiltä, vaikkapa saisinkin koulutuksen, vaatetuksen, ravinnon ja asunnon ilmaiseksi."

"Niin, Antony, tee miten tahdot. Ole vaan vastakin siellä kunnes saisin sinulle jotakuta parempaa kuin katu. Sinä näytät nyt hyvin raittiilta ja terveeltä; onhan sinulla nyt lämmin ja hyvä pukukin, paljoa parempi niitä repaleita, jotka olivat päälläsi tänne tullessasi."

Nähtävästi olivat Tonyn vaatteet entuudestaan olleet merimiehellä, kenties oli ne sairashuoneelle lahjoittanut eräs äiti, jonka poika oli ne pienuuden vuoksi hylännyt, tahi oli muuttanut sinne, missä ei enään vaatteita tarvita. Puku oli karkea, mutta lämmin, ja soveltui Tonylle aivan hyvästi. Hän oli kasvanut suuresti sairautensa ajalla; hänen kasvonsa olivat tulleet valkeimmiksi ja hienommiksi, hiuksensa olivat leikatut ja riippuivat kauniisti kammattuina molemmin puolin päätä. Hän punastui tyytyväisyydestä, kun herra Ross silmäili häntä mieltymyksellä.

"Puvun olen saanut lainaksi", sanoi Tony, "ja saan sitä pitää, kunnes lähden sairashuoneesta." Tätä ajatellessa kohosi huokaus hänen rinnastansa. "Olisipa hauskaa, jos Dolly ja hänen tätinsä Charlotta. minut nyt näkisi, he luultavasti siitä hyvin ihastuisivat, kun näkisivät minut kerrankin siistinä; tuskin milloinkaan enään olen tälläisenä, sillä omista vaatteistani ei ole muuta kuin repaleet jälellä."

"Päälläsi olevat vaatteet ovat sinun omasi, Antony", sanoi herra Ross, "ja huomenna saat mennä ystäviesi luo."

Tämä oli Tonysta liikaa. Hän ei tahtonut luottaa herra Ross'in sanoihin, vaikkapa holhoja, joka vieressä istui ommellen, vakuutti hänelle, että herra Ross oli totta puhunut.

Koko päivän oli hän kokonaan liikutettuna ilosta; hän näytteli kauniita vaatteitaan kaikille lapsille, joita kohtasi, hän silitteli niitä, ikäänkun hyväillen niitä. Mitenkä hänen ystävänsä häntä katselisivat! Vanha Oliver, Dolly, täti Charlotta ja Beppo! Nythän ei kenkään saattanut sanoa, ett'ei Dollyn sopinut ulkona kävellä hänen seurassaan. Hän olisi niin hienosti puettuna kelvannut vaikka prinsessan palveliaksi. Mitäpä huolikaan hän nyt vanhoista saappaista, joiden katoamista hän oli niin katkerasti surkutellut sairastaessaan! Nykyiset saappaansa kiilsivät kuin peilin pinta. Holhoja lupasi tehdä hänelle myssyn ja parannella hänen vanhoja vaatteitansa; niitä sopisi hänen käyttää ulkona katua lakaistessansa.

"Kaksi vaatekertaa!" huudahti Tony ja tunsi itsensä yhtä rikkaaksi, kuin olisi hän äkkiä tullut suuren varallisuuden omistajaksi.

Mikä ilo astua taas Oliverin pimeään huoneesen! — Dolly alussa melkein pelkäsi tätä uutta Tonya, joka oli niin erilainen kun entinen, repaleinen Tony. Ei kuitenkaan kauan viipynyt, ennenkuin hän tutustui hänen somaan, siniseen pukuunsa ja sen kiiltäviin nappihin.

Kun Tony iltasella meni vuoteelle, näki hän sijansa tiskin alla hyvästi järjestettynä, kaikki rei'ät olivat tukitut, ja paperikasan asemesta oli hän täti Charlottan huolen kautta saanut matrassin alaisekseen. "Tässä makaan minä yhtä hyvästi kuin sairashuoneessakin", sanoi Tony itsekseen hetkisen venyttyään.

Kun Tony seuraavana aamuna herättyään ajatteli tulevaa työtänsä, tuli hän suruiselle mielelle. Hän tunsi itsensä hitaaksi ja veltoksi ajatellessaan kadun lakaisemista. Vanhat vaatteensa tuntuivat hänestä niin peräti viheliäisiltä, että hän tuskin saattoi niitä ottaa yllensä, kaikki sivukulkiat, jotka sattuisivat häntä katselemaan, ajaisivat hävyn-punastuksen hänen poskilleen.

Hänen yrityksellään ei ollutkaan toivottua menestystä, sillä nyt olivat kadut ja tiet puhtaanlaiset kauniin ilman vuoksi, ja harvat luulivat tarvitsevansa maksaa hänelle. Pahinta oli, että sukkela "Koira-Tommi" kerran tapasi hänet ja sitte kävi alituisesti hänen luonaan; välistä pilkkaili hän häntä surullisuudestaan ja typeryydestään, kun muka tyytyi niin huonoon työhön; välistä myös osotteli hänelle, mitä hän ansaitsisi ja kuinka hienosti hän saisi olla puettuna, jos tottelisi hänen neuvojansa.

Tonyn kiusaus oli suuri, sillä hänen työnsä oli sangen raskas ja vaivaloinen ja vähän tuottavainen. Lisäksi oli hän sairashuoneessa ollessaan tullut vieraantumaan kovasta työstä, kun hän siellä oli ihan joutilaana.

Mutta "Koira-Tommin" vetkallisen elämän ajatteleminen katosi häneltä heti illan tultua. Kotona oleva Dollynsa kuivasi kyynelet hänen poskiltansa; hänen iloinen, miellyttävä hymyilynsä kevensi hänen kuormaansa.

Vanha Oliver alkoi Tonya opettaa lukemaan ja kirjoittamaan ja hän edistyikin niin nopeasti, että hän kohta voitti Dollyn, joka alkoi yht'aikaa hänen kanssansa opetteleida. Dollyn jälkeen jäämisen syyksi selitti äidinsä, että Dolly piti kaikkea, mitä hyvänsä hän toimittelikin, leikkinä ja tämä leikki oli tullut väsyttävämmäksi kuin piilosilla oleminen. Ja seikka olikin todella, että Dollylla ei ollut halua työskennellä; mutta Oliver ja Tony eivät siitä pitäneet lukua, he pitivät kovin paljon lemmetyisestänsä eivätkä siis nähneet hänen vikojansa.

Silloin tällöin tuli kirjeitä Susannalta, täynnänsä kysymyksiä Dollysta ja hellimpiä varoituksia hänelle että hän olisi sievä ja kuuliainen, kunnes äiti tulee takaisin; vaan ei koskaan Susanna virkkanut milloin hän aikoi tulla.

Kerran tuli kirje, jossa mainittiin, että Dolly oli saanut pienen sisaren Indiassa; hän on Dollyn näköinen, sanottiin kirjeessä.

"Hän on Dollyn näköinen", sanoi Oliver ja Tony, "eihän Dollya ole useampaa kuin _yksi_."

Kuudestoista luku.

Kuihtunut umpula.

Vieläki kului yksi kesä pitkine, kuumine päivineen. Kävely puistoissa ja suuremmilla kaduilla, missä raitis tuuli aamuin, illoin leuhohteli oli kyllä, kaunista ja suloista, ja keveäin kesäpukuin omistajilla oli tilaisuus tehdä mieluista kävelyä. Mutta ahtaiden ja tiheästi rakettuin kortteerein välissä, missä tuhannen tuhansia ihmisiä oli koossa tukehduttavassa ja paikallaan seisovassa ilmassa, oltiin kuoliaaksi tukehtua polttavasta kuumuudesta.

Ukko Oliveria vaivasi kovasti ankara lämmin, vaan hän ei virkkanut siitä mitään; hän unhotti tavallisesti syynkin väsymiseensä ja heikkouteensa. Nykyään hän ei ollut koskaan selvillä, mikä viikon päivä milloinkin oli, tuskin mikä kuukausi tahi vuosi. Jos joku kuumimpana Heinäkuun päivänä olisi väittänyt, että se oli Huhtikuussa, olisi hän siihen ainoastaan vastannut, että se oli hyvin kirkas ja lämmin siksi vuoden ajaksi. Mutta jos ukolle puhuttiin menneestä ajasta, silloin oli hänellä muisti yhtä hyvä kuin ennenkin. Hän osasi kertoa pitkiä juttuja nuoruudestansa ja selittää luonnon kauneutta syntymäseudullaan niin kuvaavaisesti ja hilpeästi, että Tonylle, joka ei koskaan ollut käynyt maalla, ukon selitysten kautta syttyi halu nähdä niitä ketoja, metsiä ja niittyjä, joista vanhus puhui semmoisella ihastuksella.

Rakasta raamattuaan ei kuitenkaan Oliver unhottanut; hän kertaili sitä luku luvulta, kuvaellen Herransa ja Mestarinsa elämää yhdessä istuessaan hämärässä, joka nyt kesällä oli ainaisena vieraana puotikammarissa, sillä Oliverilla ei ollut varaa alati polttaa kaasua.

Tonyn toimi kadunlakaisiana oli nykyään lakannut, sillä kauniilla ilmoilla ei ollut kenkään palkinnot hänen vaivaansa. Herra Ross tuli juuri kuin auttaja hädässä, toimittaen hänelle juoksu-pojan paikan; tämä Tonyn toimitus kesti kello kahdeksasta aamulla seitsemään illalla. Tonylla oli siis hyvin aikaa avata puotia ja noutaa sanomalehtiä Oliverille ennen työhönsä menemistä, ja sulkea ovet ja panna luukut eteen kotiin tultuansa.

Juoksupojaksi tulo oli suuri askel edelleen Tonylle ja hän oli sangen tyytyväinen toimitukseensa. Hän ei nyt enään koskaan juossut paljain-päin ja paljainjaloin, miten oli tehnyt vuotta ennen, ja lukemisessa ja kirjoituksessa oli hän niin edistynyt, että hän jo osasi lukea vietäväinsä myttyjen päällekirjoitukset, kun ne vaan kerran hänelle luettiin. Nytpä hänellä ei ollut mitään kaunista säätä ja puhtaita katuja vastaan, joista hän ennen oli pahoillansa, kun kadunlakaisemisella henkeään elätteli; päin vastoin ilahutti häntä päivä-paiste ja hyvästi vaatetettu ihmisjoukko, joiden sekaan hän punastumatta taisi antautua, eikä tarvinnut maata kadun-ojissa ja etsiä appelsinin kuoria eineekseen. Nyt sen sijan potkieli hän niitä kadun-ojaan ajatellessaan sitä onnettomuutta, joka niiden syyn kautta oli häntä kohdannut — onnettomuutta, joka kääntyikin hänelle onneksi!

Jos Tony ja Oliver olisivat tarkastellen katselleet pientä Dollya, olisivat he kyllä havainneet hänessä tapahtuneen merkillisen muutoksen. Tämä muutos oli tapahtunut aivan hitaasti, niin ett'ei kenenkään muun kuin äidin silmä olisi huomannut sitä.

Ensimäisenä päivänä joka kuukaudessa, ainoana päivänä josta Oliverilla oli selko — sillä kuukauslehdet silloin tuotiin sisään — oli hänellä tapana asettaa pikku lemmetyisensä ovea vasten ja mitata hänen pituuttansa; ukko, näet, tahtoi nähdä, miten paljo lapsukainen oli kuukaudessa kasvanut, ja teki sentähden aina pienen viivan hänen kiharaisen päälakensa kohdalle. Hän tarkasteli usein näitä merkkiä, ja hymyeli aina nähdessään tyttösensä pitenevän pitenemistänsä.

Näitä viivoja ovessa näki Oliver sangen hyvästi; vaan jos ei huone olisi ollut niin pimeä ja hänen silmänsä niin himmeät olisi Oliver myöskin nähnyt miten ruusut hänen hoidokkaansa poskilta yhäti poistuivat, ikäänkun iltarusko katoaa auringon laskettua. Myöskin hänen sinisilmäinsä kiillon olisi hän nähnyt kadonneeksi; hän olisi havainnut, että nämä häntä katselevat silmät eivät säteilleet niin kirkkaasti kuin ennen. — Paitsi että ukon näkö oli heikko, oli huonekin liian pimeä selvästi näkemiseen; päivän kirkas, elähyttävä valo ei päässyt sisään ja päivä päivältä tuli Dolly yhä enemmin varjossa kasvavan istukkaan kaltaiseksi: ne elävät tosin ja kasvavat, mutta lehtensä ovat vaaleat ja umpulansa pienet. Vähitellen tuli Dolly aina äännettömämmäksi, ja hänen entinen ilomielisyytensä katosi, vaan vanha Oliver ei huomannut mitään muutosta; hän vaan rakasti häntä rakkaimpana aarteenansa. Mutta rakastaessaan Dollya ei hän unhottanut Herraansa ja taivaallista Isäänsä, ja kertomuksia hänen opistaan ja elämästään luki hän ahkerasti.

Dolly tuli yhä surullisemmaksi; usein istui hän tuntikausia kädet Bepon kaulassa, pienet, leppeät, nyt niin laihan kalpeat kasvonsa käännettyinä leimuavaa tulenvaloa kohden, Oliverin vaivaloisesti kuhniessa ympäri huonetta, unhottaen paljon, mutta aina valmisna hymyilemään ja hellästi haastelemaan tyttärensä tyttärelle.

Samoin kuin Oliver oli liian vanha tuntemaan jotain vaivaa olevan Dollylla samoin oli Tony liian nuori ajattelemaan sairautta ja kuolemaa.

Muutoin tuli Dolly aina iloisemmaksi, kun Tony jälkeen puolisen kotiin tultuansa kertoeli, mitä oli nähnyt ja mitä hänelle oli tapahtunut. Tony näytti tuottavan elämää ja voimaa muassaan, ja Dollya miellytti kiikkuen istua hänen polvellaan, sillä Tonya ei niin väsyttänyt kuin äidinisää. Ja Tony puolestansa oli niin kiintynyt kertomuksiinsa ja Dollyn kysymyksiin, että hän ei huomannut kuumeentapaista loistetta rakkaansa silmissä, eikä kuihtuneita ruusuja hänen poskiltansa. Mitenkä olisikaan Tony havainnut jotain puuttuvaisuutta Dollyssa? Milloinkaan ei Dolly valittanut vaivaansa, ja Tony oli iloinen, että hän oli niin tyyni ja hiljainen hänen läksyjä valmistaissansa.

Mutta kun kesä oli kulunut ja Marraskuun sumuja hajoitteli kova pakkanen joulun edellä, pakkanen, joka ei kulettanut kanssansa mitään kaunista, sinistä taivasta tahi kimmeltävää huurretta, vaan peitti, paarivaatteen lailla, kaupungin ja maan, ja tunkeusi jokaiseen asuntoon hyytä hengittäen, niin että ainoastaan vahvat ja terveet, lämpimästi vaatetetut ja hyvin ravitut ihmiset saattoivat olla sitä pelkäämättä, mutta kalveain, kivuloisten ja köyhäin piti vavista henkensä menettämisen pelosta — silloin pikku Dollykin oli mennyttä. Ukko Oliverinkin huonot korvat alkoivat kuulla heikkoa yskintää, joka tuntui tulevan niinkuin kaiku läheisestä haudasta. Ja kun hän veti pienen lemmetyisensä luokseen ja pani lasit nenälleen katsellakseen häntä, armainta näkyä hänelle tässä maailmassa, silloin äkkäsi hänenkin silmänsä jotain siitä kalvakkuudesta ja turmiosta, minkä salainen tauti oli tuottanut hänen rakkaalle lapselleen. Vanhus pelästyi kovasti, mutta ei tiennyt mitä tehdä. Hän osti karamellia huojentaaksensa hänen yskintäänsä ja ajatteli välistä neuvoa kysyä tohtoriltaki, mutta hän unhotti sen alituisesti. Hän ajatteli neuvotella sisarensa kanssa, kun hän tulisi häntä tervehtimään, mutta täti Charlotta makasi itse niin sairaana, ett'ei kyennyt tulemaan veljensä luoksi.

Seitsemästoista luku.

Yömusta varjo.

Joulu-viikko oli kulunut, ja uusi vuosi oli alkanut kylmällä ja pakkasella. Mutta Tony oli hyvin varustettu pahaa säätä vastaan ja oli melkein mielissään kylmästä ilmasta, sillä silloinpa hän sai juosta voimansa takaa myttyjä kulettaissansa.

Eräänä päivänä, kun hän oli vapaana puolen päivää, palasi hän puolipäivän ajalla kotiin, tuoden muassaan kolme torttua, jotka oli ostanut viettääksensä oikein jouten oloansa. Tony oli kauan odottanut tätä päivää ja itsekseen miettinyt sulkea puodin iltapuoleksi ja mennä Oliverin ja Dollyn seurassa pitemmälle kävelylle kadulle; ja nyt, koska kauan odotettu juhla-aika todellakin oli käsissä, nyt tunsi hän sydämensä niin keveäksi, niin hilpeäksi ja iloiseksi että hän ei hituistakaan huolinut kylmästä tuulesta, mikä häntä vastusti joka kulmassa. Dollya pitää verhota hyvästi, sanoi hän itsekseen, ja Oliverin pitää panna yllensä helminappinen suuri päällystakkinsa, jonka hän on tuonut muassaan maalta neljäkymmentä vuotta sitten.

Hän juoksi katua myöden ja tuli iloisasti viheltäen Oliverin puotiin; hänellä ei tuntunut olevan aikaa kohottaa tiskin-levyäkään, vaan hyppäsi sen yli ja seisoi samassa puotikammarissa. Tony hämmästyi äänettömäksi siitä näystä, mikä täällä kohtasi hänen silmiänsä. Oliver istui pikku Dolly polvilla, ja kyynelet vuosivat ukon ryppyisiä poskia myöden alas hänen rintaansa vasten nojaavan lapsen hennoille kiharoille. Beppo seisoi vieressä nuoleksien Dollyn kättä, joka rauenneena riippui hänen sivullansa. Hänen silmänsä olivat ummessa ja kasvonsa kuolon-kalveana. Haudan hiljaisuus vallitsi huoneessa. Mutta kun Tony kiljaisi mielikarvaudesta, nähdessään Dollya, aukaisi hän väsyneet silmänsä, ojensi häntä kohden laihan, valkean kätensä ja taputteli häntä poskelle: "Dolly on niin kipeä, Tony", sanoi hän vaivaloisesti, "Dolly on niin kipeä."

"En tiedä, miten on lemmetyiseni laita", sanoi vanhus matalalla, vapisevalla äänellä; "hän istui äsken arkun kannella leikitellen Bepon kanssa, kun hän äkkiä lankesi laattialle ja minä luulin hänet kuolleeksi. Nyt on hän, Jumalan kiitos! tointunut jotenkin. Vai miten, armaiseni, eikös sinulla nyt ole parempi ollaksesi?"

"On, äidinisä, Dolly voipi nyt paremmin", vastasi hän heikosti. "Antakaa hänet minulle, herra", sanoi Tony, jonka sydän sykki pikaisesti. "Minä jaksan pitää häntä kauemmin ja kenties paremminkin kuin te. Olettehan jo väsyksissä, ja teidän olisi tarpeellinen hankkia itsellenne vähän ruokaa, ettehän liene päivällistäkään syöneet. Tuleeko Dolly Tonylle?"

Tyttönen ojensi hänelle kätensä, ja Tony otti hänet hiljaan syliinsä ja istui nurkkaan arkun kannelle; hän likisti häntä hellästi ja kun hän ummisti silmänsä, ymmärsi Tony hänen keveästi uinailevan. Vaienneena käveli ukko edestakaisin huoneessa, välistä puhuen ääneen mielikarvautta ja vakaisuutta ilmaisevalla äänellä: "Oi, Herra, rakas Herra!"

Hetkisen perästä tuli hän ja kyyristyi niiden molempain ihmisvesain puoleen, piteli hiljaan Dollyn kättä kuihtuneiden käsiensä välissä, katseli häntä nyykytellen valkoista päätään.

"Kas miten laiha hän on, Tony, kas tätä pikku kättä", sanoi hän, "ah hän menee minulta, hän menee minulta. Niin olen nähnyt kaikki pienokaisen menevän pois, paitsi Susanna raukkaani. Mutta minä en taida mitään tehdä hänen pelastuksekseen."

"Niin", vastasi Tony päättäväisesti, likistäen lasta likemmäksi itseänsä. "Niin, sairashuoneessa hän helposti parannettaisi. Jumala varjelkoon, siellä löytyi pienokaisia, jotka olivat kymmenen kertaa häntä heikommat, ja ne parantuivat muutamassa viikossa. Kohta kun hän herää kannamme hänet sinne, ja hän paranee heti, sen minä lupaan, tohtori tuntee minut, ja minä tahdon puhua herra Ross'ille hänestä. Syökää päivällistä ja olkaa levollisna; lapsen herättyä lähtekäämme."

Jotenkin lohdutettuna Tonyn sanoista meni vanha Oliver laittamaan kuntoon päivällistä itselleen ja Tonylle; hän pani pikku tortun uuniin koetellaksensa sillä Dollyn ruokahalua hänen herättyänsä. Mutta lapsi nukkui raskaasti koko iltapäivän, aina hämärään asti, jolloin lamput sytytettiin, silloin heräsi hän rauhatonna ja kovalla kuumeella. "Tahtoisitko, Dolly, lähteä siihen kauniisen paikkaan, jossa pienillä tytöillä oli nukkia ja soittolaatikoita?" kysyi Tony vapisevalla äänellä, ollen läkähtymäisillään kyynelistä; "tahdotko, Dolly, lähteä sairashuoneesen, missä minä tulin jälleen terveeksi ja missä sain uusia vaatteita? Kaikki olisivat siellä hyvin siivoja pienelle Dolly raukalle; tuletpa kotiin yhtä terveenä ja vahvana kuin minäkin."

"Niinpä, niin", huudahti Dolly innokkaasti, kietoen käsivartensa Tonyn kaulan ympäri, "se oli kaunis paikka, päivä paistoi niin kauniisti siellä, ja Dolly lähtee mielellään sinne. Mutta Dolly tulee sitte kotiin äidinisän luoksi."

Eipä kauan viipynytkään ennenkun he olivat valmisna lähtemään vaikka Dolly ei suostunut syömään lämmintä kaakkua eikä muutakaan. Vanha Oliver pukeusi paksuun päällystakkiinsa, ja sairas lapsi suojeltiin kylmää vastaan niin hyvästi kuin mahdollista. Hän puettiin lämpimimpiin vaatteisinsa, ja sitte kääri Tony paksun sinisen takkinsa hänen ympärilleen, kohotti hänet varovaisesti käsivarrellensa, ja nyt alkoivat he matkansa, Beppo juoksi perässä.

Ilta oli pitkältä kulunut ja pimeä oli jo joutunut, mutta kaduille paistoi kuitenki puodin-ikkunoista valoa; kansa-joukko riensi sinne, tänne sillä juhla-aatto oli. Mutta siitä elämästä ja liikunnosta, mikä rääpieli hänen ympärillään ei Oliver mitään huomannut. Horjuvin askelin kulki hän Tonyn sivulla ja keskusteli koko ajan jonkun kanssa, jota ei kukaan nähnyt eikä kuullut. Tavan takaa näki Tony surullisen hymyilyn karehtivan ukon huulilla, hän nyykkäsi ja kohotti kättään ikäänkun myönnyttäen jonkun puhetta.

Täten kulkivat he niillä kaduilla, joilla oli enemmän liikennettä, kunnes tulivat hiljaisimpaan korttieriin. Tässä yksinäisessä ja hiljaisessa kaupungin osassa löysivät he sen kodin, johon tahtoivat jättää armaansa.

Kahdeksastoista luku.

Ei sijaa pikku Dollylle.

Vanha Oliver tarttui kellonvetimeen ja soitti aivan hiljaan, sillä hän luuli Dollyn nukkuvan, koska hän tyynesti lepäsi Tonyn kylmästä kangistuneilla käsivarsilla. Oven avasi eräs portinvartia, jonka ulkonäkö oli vieras heille molemmille, sillä hän teki palvelusta tavallisen portinvartian sijassa, joka oli saanut virkalomaa päiväksi. Ukko Oliver astui esiin ja osoitti lapsensa lasta, jota Tony piti sylissään; vapisevalla äänellä virkkoi hän portinvartialle: "Me tuomme tänne meidä pientä tyttöstä, joka on hyvin kipeä, ja minä tahtoisin puhutella tohtoria."

"Täällä on huone täynnä nykyään", vastasi ovella seisova portinvartia. "Huone täynnä?" toisteli Oliver kysyväisesti.

"Niin, kaikki sängyt ovat käytettäviksi otetut. Aivan mahdotonta on valmistaa sijaa useammille.

"Meidän täytyi kieltää pääsy monelta jo tän aamuna, vaikka ne tulivat vastaanotoksi määrätyllä ajalla. Muutoin, mitä teihin tulee, on vastaanottotuntiki jo ohitse."

"Mutta minun tyttöseni on niin kipeä", jatkoi Oliver, "tämähän lienee lasten sairashuone, vai kuinka?"

"Niin, sehän tämä totisesti on, tämä on kyllä oikea paikka, mutta te olette tulleet kovin myöhään, sillä meillä ei ole sijaa useammalle sairaalle. Meidän on kuten sanottu, mahdotonta vastaanottaa, enempää. Mutta käykää sisään ja istukaa odotussalissa hetkinen, minä menen hakemaan jonkun rouvas-ihmisen."

Vanha Oliver ja Tony astuivat sisään ja laskeusivat penkille istumaan.

Täällä oli ne leveät raput mataloine astimineen, joita myöden Dollyn pikku jalat olivat juosseet niin keveästi. Nämä raput johdattivat ylös siihen valoisaan, lämpimään sairaskammioon, jossa pienokaiset parhaillaan olivat nukkumaisillaan.

Tony ei käsittänyt, minkä tähden tilaa ei ollut hänen lemmetyiselleen, joka niin innokkaasti oli halunnut päästä Tonyn rakkaasen sairashuoneesen. Hänen rinnastaan kohosi tuskan huokaus, joka melkein herätti Dollyn, sillä lapsi täristeli itseään pikaisesti ja kääntäysi sinne tänne hänen sylissään.

Oliver laski kätensä kepin päähän, nojasi valkoisen päänsä sitä vastaan ja istui kunnes keveitä askelia kuului rapuilta; tulia oli sairasten holhoja.

"Tässä lienee joku erehdys tapahtunut, rouvaseni", sanoi Oliver silmäillen ympärilleen huoneessa.

"Tämähän on sairashuone lapsille, ja minä toin tänne pikku tyttöni, joka totisesti on pahoin kipeä, ja kun minä anoin apua hänelle, vastattiin minulle, ett'ei löydy sijaa hänelle. Sehän lienee ainoastaan erehdys?"

"Ei", sanoi rouvasihminen, "ei se ole mikään erehdys; täällä on todellakin kaikki ylösotettuna, eikä ole sijaa ainoallekaan enään. Meidän on täytynyt lähettää luotamme useampia sisään pyrkiviä tänään. Keneltä teillä on puoltosana?"

"Puoltosana, sitä en luullut tarvittavan", vastasi Oliver suruisesti; "tyttö on sangen kipeä, ja te voisitte parannella häntä täällä ja vaalia häntä paremmin kuin Tony ja minä. Tässä luulisin olevan kyllin puoltosanaksi. Mistäpä muutoin sitä saisinkaan?"

"Herra Ross'ilta", sanoi Tony innolla.

"Niin, vaikkapa teillä olisi puoltosanakin, emme voisi häntä vastaanottaa, ennenkun joku sänky joutuu tyhjäksi", vastasi rouvasihminen.

"Te ette tunne minua", keskeytti häntä Tony vilkkaasti, "mutta kun minä vuosi sitten lanketessani kadulle vahingoitin sääreni, toi minut tänne herra Ross; täällä tulin terveeksi, tulinpa entistä vahvemmaksikin, ja koska minä täällä ollessani nautin niin suurta hyväntahtoisuutta ja niin hellää hoitoa, en empinyt, kun tämä tyttönen, josta minä paljo pidän, tuli sairaaksi, täällä etsiä turvapaikkaa hänellekin. Jospa vaan tietäisivät täällä sairashuoneessa, että Dolly on sairaana, kohta joutuisi joku sänky tyhjäksi, siitä olen varma. Sillä, näette, minun sairaana ollessani kävi Dolly täällä minua katsomassa, ja kaikki, jotka häntä näkivät mielistyivät häneen. Ah, rouvaseni, sanokaa heille, että Tony on tullut tänne saadaksensa sija Dollylle."

Ihmetellen Dollyn innokasta puolustajaa, vastasi rouvasihminen: "minä vakuutan, että me vastaanottaisimme Dollyn, jos se kävisi laatuun. Hänelle nyt sijaa valmistaissa, olisimme pakoitetut pois lähettämään jonkun nyt jo sisällä olevista lapsista, ja sitä ei käy tekeminen semminkään iltasilla. Tulkaa aamulla takaisin! Kukaties on silloin joku niin terve, jotta saatetaan täältä ulos-kirjoittaa. Saanko minä nähdä sitä lapsi raukkaa!"

Nainen kohotti Tonyn suuren takin kaulasta, joka peitti Dollyn kasvoja, ja katseli sääliväisesti lasta. Dolly oli hyvin kalvea, laiha ja kuihtunut, ja hänen suurissa, tummansinisissä silmissään kimmelteli ylönluonnollinen loisto. Hän ojensi kätensä rouvasihmistä vastaan ja koki heikosti hymyellä.

"Pankaa Dolly kauniisen sänkyyn", kuiskutti hän, "pankaa siihen saliin, missä päivä paistaa niin ihanasti, ja Dolly kohta tulee terveeksi ja palaja äidinisän luo."

"Mitähän minä tehnen", sanoi rouvasihminen kyynel silmin. "Huone on täynnä, enkä siis voi ottaa ketään vastaan, en ainoatakaan. Mutta tulkaa aamulla takaisin, me koemme tehdä mitä voimme."

"Kuinka monta lasta täällä on?" kysyi Oliver.

"Meillä on ainoastaan 75 sänkyä, ja näin kovalla talvella ovat aina kaikki käytettävinä."

"Ainoastaan 75", toisteli vanhus surullisesti. "Ainoastaan 75, ja tässä suuressa kaupungissa löytyy satoja pieniä lapsia. Ne ovat aina sairaana semmoisissa kodissa kuin meillä, niihin ei päivä pääse. Eikös muuta sairashuonetta ole, mihin veisin pienen lemmetyiseni?"