Part 2

"Oh! minä ymmärrän", sanoi Tony nyykäten. "Niin, jos en itse voi ostaa luutaa, aion minä rukoilla häntä. Hän tahtoneekin silloin, että minun pitää työskennellä hänelle, luullakseni? - Missä hän asuu?"

"Tahdonpa sinulle kertoa hänestä kaikki, kun vasta tulet minua tervehtimään."

"No, minä siis tulen vilkaisemaan tänne sisään jonakuna päivänä perjantain jälkeen, ja samalla kertaa kuulustan onko pienosen äiti tullut. Hyvästi, hyvästi, pikku neitinen."

Nyt rohkeni hän ottaa Dollyn käden käteensä, ja hän katseli sitä uteliaasti; se oli pienonen ruusunpunainen käsi, jonka vertaista hän ei ollut koskaan niin likeltä nähnyt. Tony tunsi mielessään niin ihmeellistä — hän oli itkuun tillahtaa; "niin pieni, niin pieni", kuiskasi hän itsekseen, hieroen sitä käsiensä välissä. Ainoastaan tämä käsi, ajatteli hän, saattaa minua takaisin tulemaan.

"Mutta hyvästi nyt! Kiitoksia aamiaisesta, hyvä herra Oliver. Minä tulen kohta takaisin, en kuitenkaan aamiaisen tähden."

Viides luku.

Uudestaan hylätty.

Kolmen seuraavan päivän aikana oli pelkkää iloa vanhalle Oliverille. Pienokainen oli niin lystikäs, että vanhus tuli kokonaan ihastuneeksi. Se juoksi hänen sivullansa keveillä hyppy-askelilla, kun hän varhain aamulla kävi noutamassa päivän sanomalehtiä. Se katseli kun ukko laittoi ruokaa, ja kun hän siivosi huonetta, koki tyttönen auttaa häntä puhdistamalla hänen molemmat tuolinsa. Kun taas ei ollut semmoisia askaroimisia, leikitteli hän alinomaa Bepon kanssa, löperteli yhdessä koiran tavalla, jotta Oliver välistä unhotti kaikki mitä käsillä oli, kuullaksensa vaan häntä. Leikittelipä hän usein vanhuksenkin kanssa pieniä hupaisia leikkiä, niinkuin "piilopettoista" ja sellaista, jolloin ukko tuli yhtä innokkaaksi kuin lapsikin; ottipa välistä äijän lasisilmät, nenäliinan tahi jonkun muun kappaleen — mitä milloinki sai — ja piiloitti ne. Usein kätki hän ukon omistamia kappaleita paikkaan, josta hänen oli ihan mahdoton löytää niitä. Ja kun silloin Oliver kysyi hänen piilopaikkaansa, ilmausi hänen kasvoilleen niin ilkamoinen ja samassa viaton hymy, että vanhuksen aina täytyi nauraa hänen vehkeillensä.

Mutta kohta oli perjantai tulossa.

Oliver ei oivaltanut itseänsä — hän alkoi tulla synkkämielisemmäksi, miten luuli. Mistähän se tuli? Hänen tyttärensä oli tuleva kotiin hänen luoksensa, ja hänen sydämensä oli täynnä sanomatonta iloa ja kiitollisuutta, mutta hän ei tajunnut miten heidän vast'edes pitäisi asettautua. Muutokset eivät olleet hänelle mieleen, mutta hänen nykyinen asuntonsa, johon oli muuttanut sittenkuin tytär oli hänet jättänyt, oli aivan pieni heille kaikille. Hän oli laatinut itselleen vuoteen tiskin alle puotiin ja tahtoi kernaasti antaa omansa Susannalle ja "lemmetyiselle", kuten hän Dollyn nimitti; mutta kysymys oli, sallisiko Susanna hänen tehdä tahtonsa mukaan niin tässä kuin monessa muussa asiassa.

Hän valmisti kunnon teetä ja koristi pöydän ruokalajilla kasviksista, jotka olivat ostetut naapurilta, ruokakauppiaalta.

Kaikki oli nyt kunnossa Susannan vastaanottamista varten. Mutta vaikka perjantai-ilta jo oli myöhään kulunut, ei mitään kuultu Susannasta. Odotettiin, maisteltiin ruoka-laitoksia, ja Dollya alkoi nukuttaa — turhaan! Susanna ei tullut.

Vihdoin tuli kirjeenkantaja puotiin, ja hänen sisäänastuessaan alkoi Oliverin sydän kiivaammin tykyttää. Hän heitti kirjeen tiskille. Oliver otti sen, kiiruhti ovelle, silmäsi päällekirjoitusta ja tunsi Susannan käsialan. Vapisevalla kädellä mursi hän sinetin ja luki seuraavaisesti:

_Rakas, armas isäni!_

Sydämeni tahtoo pakahtua siitä vaikeasta valinnasta, joka minun nyt täytyy tehdä: Raleigh'in rykmentin pitää kohta täältä purjehtia, ja Överstin rouva on tarjonnut minulle sangen suuren palkan, jos minä tahtoisin seurata häntä kammaripalveliana (entinen oli, peläten mertä, viimeisessä silmänräpäyksessä luopunut palveluksestaan). Minä olisin kyllä sovelias tähän paikkaan, koska minä osaan ommella ja tehdä kaikkea, mitä kammaripalvelialta vaaditaan. Paitsi sitä sanoi Raleigh eilen minulle: "Minä lupaan sinulle, niin totta kun Jumala elää, että minä, jos sinä seuraat minua, en koskaan tästälähin juo enkä pidä säädytöntä elämää. Jos sinä et tule myötä, joudun minä tykkänään langenneeksi; sinä taidat pelastaa minut, sillä minä rakastan sinua, Susanna." Minä vastasin: "entäpä lapseni, minun Dollyni?" Överstinna sanoi silloin: "Onhan hän äidinisänsä luona, ja jos hän on hyvä mies, niinkuin sanot hänen olevan, pitää hän kyllä huolen hänestä. Minä annan sinulle kolme puntaa sterlingiä, jotka voit lähettää hänelle täältä ja sitte saatat enemmän lähettää Kalkutasta."

Näin suostuteltua minä vihdoin annoin myönnytykseni; ja nyt ei ole edes aikaa tulla Lontoosen, sillä me matkustamme muutaman tunnin kuluessa.

Armas isäni! Hoitanethan toki pientä lemmittyäni? Myöskin täti Charlotta tottukoon häntä rakastamaan. Minä lähetin rautatietä myöden hänelle vaatteita pikku arkussa, ja mitä muuta hän tarvitsee, kyllä täti Charlotta panee kuntoon. Suokoon Jumala, että Te voisitte tehdä rakkaan lapseni sieväksi ja tottelevaiseksi, kunnes minä tulen kotiin.

Oi, jospa vaan saisin nähdä sinua, hyvä isä, saisin kuulla sinun sanovan: "Susanna, rakas lapseni, minä annan anteeksi sinulle ja rakastan sinua niin kuin ennenkin!" Silloin matkustaisin — keveämmällä sydämellä, ja melkein iloitsisin siitä, että sain jättää lapseni sinun hoitoosi. Hän tulee olemaan sinulle iloksi ja huviksi, vaikka hän on niin pieni, siitä olen varma. Sano hänelle, että äiti rukoilee häntä olemaan aina sievänä tyttönä, kunnes äiti palajaa. Tuhansia suuteloita rakkaalle isälleni ja pikku tytölleni. Me palaudumme niin pian kuin taidamme; kauaksi Indiaan, en tiedä minkä kansakunnan maalle, tulemme suunnittamaan kulkuamme. Minä luulen että asianhaarain näin ollessa on velvollisuuteni seurata miestäni, ja minä olen käsittänyt, omantuntonikin pakoittavan minua niin tekemään. Rukoile Jumalaa suojelemaan meitä kaikkia!

Sinun rakkahainen ja murheellinen

tyttäresi Susanna.

P.S. Paljon terveisiä täti Charlottalle.

Kuudes luku.

Vanhan Oliverin huoli.

Runsas tunti kului, ennen kun Oliver täysin ymmärsi ajatuksen Susannan kirjeestä; kun hän viimeinkin sen käsitti, ei hän siitä tullut kovin mielipahoilleen. Tosin oli sekä suru että pettymys siitä, että hänen tyttärensä, sen sijaan kuin oli palautuva hänen luokseen, jo oli matkalla meren yli kaukaiseen maahan; mutta samassa tunsi hän suuren ilon, koska hän _yksinään_ saapi vartioida sitä aarretta, joka nyt oli jätetty hänen huostaansa. Dolly oli nyt hänen omansa; hän ja hänen hoidokkaansa voivat jatkaa elämäänsä samate kuin nyt kolmena viimeisenä päivänä. Jos Oliver olisi saanut valita, olisi hän varmaan toivonut Susannan palautumista heidän luokseen; mutta kun se ei käynyt laatuun, luuli hän nyt tulevansa toimeen yhtä hyvästi kuin jos hän olisi palautunut.

Hän laski Dollyn sänkyyn ja meni sitte puotia sulkemaan. Siinä toimiessaan kuuli hän itseään huudettavan aivan matalalla kuiskaavalla äänellä, ja huomasi silloin Tonyn, joka otti häneltä luukut, joita hän kantoi.

"Rouva kaiketi on tullut?" kysyi Tony osoittaen peukalollaan yli olkapäänsä puoliavattuun oveen päin.

"Ei", vastasi Oliver, "minä sain tänään häneltä kirjeen; hän on seurannut miestänsä Indiaan, ja sillä aikaa saa lapsukainen olla minun luonani."

"Vaan mitäs herra sanonee siitä?"

"Kuka herra", kysyi Oliver.

"Hän — Herra Jesus Kristus. Mitäpä hän sanonee saatuansa tietää, että hän taaskin hylkäsi pienokaisen?"

"Hän sanoo, että vaimon pitää jättää isänsä ja äitinsä ja olla miehensä tykönä."

"Luullakseni hän teitä auttaa pienokaista hoitaissanne?"

"Niin varmaan hän tekeekin; minuakin hän hoitaa. Sinä et ole koskaan lukenut Uutta Testamenttia, luultavasti?"

"Lukea en osaa, tiedättehän; vaan mikäs se uusi testamentti on?"

"Eräs kirja, joka sisältää Herrasta Jesuksesta, mitä hän on tehnyt, tekee ja tahtoo tehdä ihmisille. Tule tänne jonakuna iltana, niin minä luen sitä sinun ja pienen lemmetyiseni kuullen. Hän kuuntelee levollisesti ja hiljaan kuin enkeli"..

"Kiitoksia pyynnöstänne, hyvä herra Oliver, minä tulen takaisin huomis-aamuna."

Tony läksi puodista, viivähti sen ulkopuolelle kunnes hän näki ukon sulkevan oven ja sammuttavan kaasun; sitte hiivittihe hän hiljaan pois Covent Garden'iin viettääksensä siellä yötä — jos poliisi sitä sallisi.

Vanha Oliver meni takaisin huoneesensa; siellä seisoi vielä teepöytä katettuna Susannan tervetuliaisiksi. Oliver antoi pöydän olla koskematta. Hänen silmänsä vettyivät katsellessaan niitä valmistuksia, joita oli tehnyt tyttärensä vastaan-ottamiseksi. Kaikki oli niin hienoa ja hauskaa; hänen pitää heti nähdä, oli ukko ajatellut, että se vanha vihankauna on unhotettu ja anteeksi annettu.

Hän sytytti piippunsa ja istuihe nojatuoliin; hänen ajatuksensa kiitivät takaisin menneesen aikaan, lapsuutensa päiviin; kuinka monta muutosta siitä pitäin! Miltä näytti nyt vanha koti! Kuka siinä asui! ja ystävät, joiden kanssa oli jakanut onnensa ja onnettomuutensa, missä olivat ne? Ah, kaikki olivat pois menneet, itse oli hän, vanha ja kivulias, yksinään jälelle jäänyt. Vanhuus painoi jo raskaasti hänen päätänsä; silmänsä valkeus oli heikontunut ja kuulonsa huononi päivä päivältä. Yöllä pakeni uni hänen vuodettaan, ja selkänsä oli nykyään liian heikko jonkun kuorman kantamiseen. Kuitenkin, kaikki tämä olisi mukiin mennyt, jos vaan muistonsa olisi ollut ennellään. Nyt oli se päinvastoin niin tylsynyt, että välistä luki neljäntoista päivän vanhoja sanomalehtiä huomaamatta erhetystään. Jokapäiväisten ostajainsa nimetki unhotti hän; hänen vanhain tuttuinsaki täytyi usein sanoa nimensä, ennen kuin hän muisti heidät. Ja nyt oli hän saanut tämän lapsen ajatellakseen, huolta-pitääkseen, varjellakseen! Kuinka ajattelemattomasti teki Susanna heittäessään pienosensa semmoisen vartian huostaan! Miten käyneekin Dollylle! Entäs jos hän tulisi niin kuuroksi, ettei kuulisikaan pienokaisen ääntä, kun hän jotain haluaisi! Jos hän ei näkisi hänen itkuansa, eikä voisi lohduttaa häntä! Se voipikin helposti tapahtua! Nyt ei ollut niin, kuin silloin koska hän vahvoilla käsivarsillaan kohotti pikku Susannaa kattoa kohden. Tuskin jaksoi hän pitää Dollya heikoilla polvillansa, hän ei kyennyt enään antamaan hänen "toussuttaa tammaa."

Vanha Oliver pani pois piippunsa ja nojasi väsyneen päänsä käsiinsä; verkalleen tulivat kyynelet hänen silmiinsä, nousivat runsaasti alas hänen kuihtuneita poskiansa myöden. Hänen ilonsa oli paennut; hänen sekoittamaton riemunsa oli tykkänään kadonnut. Hän oli sangen köyhä, sangen vanha mies. Ja hänen sivullansa vähäinen lapsi — miten käyneekin heille kummalleki, yksinäisinä Lontoossa?

Oliver ei tiennyt, oliko eräs ääni, joka puhui hänen sisällänsä, tahi sana, hellästi kuiskaavainen hänen korvassaan, vaan hän kuuli ihan vieressään matalan äänen sanovan:

Niin, minä kannan teitä vanhuuteen asti, ja siihen asti, kun harmaana olette; sen olen tekevä. Minä ylennän ja kannan ja autan. Ja vanha Oliver vastasi huo'aten: Amen.

Seitsemäs luku.

Elämän ruhtinas.

Se uusi elämä, joka nyt alkoi Oliverille, tuli aivan sellaiseksi, kun itse oli aavistanut. Suureksi mielipahakseen älysi hän kohta, että hän usein unhotti toimitettavansa. Kun hän sisällä ollen leikitteli Dollyn kanssa tahi luki hänelle, unhotti hän tykkänään puodin, josta häntä voi muistuttaa ainoastaan joku ostajan korkea huuto. Toiselta puolen, kun hän istui tiskin takana ja haki uutisia Indiasta — uutisia, joihin hän jo oli sangen halustunut, vaikka Susanna tuskin vielä oli perille tullutkaan, — silloin vajosi hän niin siihen askaroimiseensa, että unhotti ajan kulun, joten sekä hän että hänen pikku lemmetyisensä olivat nälkäisinä, ennen kuin hän ajattelikaan ruoan laittamista. Hän koki kaikin tavoin teroittaa heikkoa muistoansa, vaan turhaan. Hän senkin unhotti, että oli muistamaton, ja kun Dolly laski leikkiä leperrellen hänen ympärillään, tuli ukko uudestaan lapseksi ja tunsi itsensä onnellisimmaksi mieheksi Lontoossa.

Se, joka varsinaisesti piti huolta ja murhetta Dollystä, oli Tony. Päivittäin kulki hän puodin sivuitse sinä aikana, kun Oliver nouti aamu-sanomalehtiä; ja jos sisällä ei vielä oltu valveella, ei hän lakannut koputtamasta ja naputtamasta puodin ovella, ennenkun omistaja näyttäytyi.

Samate tuli hän iltasilla, puodin sulkemisen aikana. Usein tapahtui myöskin, että poika oli siellä terveisillä iltasilla, ja siis saapuvilla luukkuja eteen pannakseen.

Tony oli vähän väliä puodissa tahi kumminkin sen lähistössä. Vaikka hän nuoren voimakkaalla aistilla hyvin tunsi ukon kituliaisuuden ja hänen löyhyytensä kauppatoimissaan, piti hän kuitenkin häntä suuressa kunniassa. Mikään ei ollut Tonylle mieluisampaa, kuin istua oven suussa olevan vanhan arkun kannella, pää käden nojassa, Oliverin kovasti lukiessa Dolly polvella; lapsen kihara hiukset ja hienot kasvot tekivät kummallisen erilaisuuden ukon valkeita hiuksia ja kuihtunutta muotoa vastaan.

Tony, joka ei koskaan ollut kokenut kenenkään rakkautta — paitsi muutamain lurjusten, joiden ystävyyden hän aina kadotti jonkun päivän perästä, — tunsi mielessään, kuin voisi hän mennä vaikka kuolemaan Oliverin ja Dollyn edestä. (Meidän tulee oivaltaa, että Beppokin usein sai huomata osoitteen hänen alttiudestaan).

Etevinnä lukemisen aineena oli heillä kertomuksia sen Herran elämästä, joka Oliver vanhukselle oli niin rakas. Suurella innolla tahtoi Tony tulla tuntemaan sitä suurta Ystävää, joka oli tehnyt niin paljon Oliverille, ja joka kenties eräänä päivänä mahtaa ruveta hänestäkin huolta pitämään, joll'ei hänen onnistuisi saada jotain katua lakaistakseen. Oliver oli kuusi vuotisen yksinäisyytensä aikana tullut vakuutetuksi, että hänen Herransa ei ollut kuollut eikä kaukana, piti häntä elävänä, läheisenä ystävänä, joka aina oli valmis kuuntelemaan hänen pienimpiäkin toivomisiansa ja lausumisiansa. Hän luuli ja aavisteli, että hänen uskonsa ei ollut aivan sellainen kuin toisten; myös vastaanotti hän nöyrällä kuuliaisuudella sisarensa nuhteita. Mutta kuitenkin puheli hän, ja rukoili Herraansa, yksin ollessaan, ja lapsille selitti hän häntä olennoksi, joka aina oli aivan likellä heitä.

"Luulenpa kyllä hänen pitävän pienistäkin lukua ja että hän huomaa lapsukaisenkin, koska hän vilkaisee sisään iltasilla välistä", sanoi Tony.

"Niin totisesti hän tekeekin", vastasi Oliver vakaisesti. "Poikaseni, hän rakastaa lapsia ikäänkun jokainen niistä olisi hänen omansa. Enkös minä lukenut sinulle illalla tästä, kuinka hän sanoi: 'Sallikaat lasten tulla minun tyköni, ja älkäät kieltäkö heitä.' Ja _kaikkein_ lasten pitääkin häntä rakastaa, joll' eivät he estele tutustumista hänen kanssaan."

"Mielelläni tahtoisin häntä kerran nähdä", jatkoi Tony miettiväisesti; "ja niitä toisia myöskin, Pietaria, Johannesta ja muita, jotka olivat hänen kanssansa. Minä uskon, että he nyt ovat hyvin vanhat, vai kuinka?"

"He ovat kuolleet", sanoi Oliver.

"Kaikki tyynikö?" kysäsi Tony.

"Niin, kaikki tyyni", toisteli ukko.

"Ah", huudahti poika välkkyvin silmin, "mitä, teki Herra, kun he kaikki kuolivat? Niin vastenmielistä hänestä! Hänelläpä oli siis monta murhetta läpikäytävänä!"

"Niinpä niin", vastasi Oliver vapisevalla äänellä; "Häntä sanotaankin surujen mieheksi, ja hänellä niitä olikin olalta. Ei kukaan maailmassa ole koskaan kantanut niin monta surua kun hän."

"Kuinka kauan sitten kuolivat hänen ystävänsä?"

"Minä en voi tarkoin sanoa sitä. Kerran kuulin siitä puhuttavan, mutta se on kokonaan mennyt muistostani; minä tiedän ainoastaan, että ne olivat kuolleet jo silloin kun olin lapsena, siis siitä lienee jo hyvin kauan."

"Jo silloin, kun olitte lapsena!" toisteli Tony epäilevällä äänellä. "Se tapahtui kauan sitten. Minä olen koko ajan luullut hänen vieläkin elävän."

"Niin hän tekeekin, niin hän tekeekin tosin!" puhkesi vanha Oliver innokkaasti. "Tästä kaikesta tulen lukemaan sinulle. Hän kuoletettiin, ristiinnaulitsemisella ja pantiin sitte kallioon hakattuun hautaan. Mutta hän on Elämän Ruhtinas, ja hän ylösnousi kolmantena päivänä ja nyt ei hän enään kuole. Hänen omat sanansa Johannekselle olivat: 'Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minun päälleni, hän elää vaikka hän kuolisikin, ja jokainen kuin elää ja uskoo minun päälleni, ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti.' Mitäs muuta tällä ymmärretään, kuin että Jesus nyt elää ja ei koskaan kuole uudestaan."

Tony ei vastannut.

Hän tirkisteli tuleen, jonka Oliver sytytti, sillä syksy oli tullut, ja ukko tunsi itseänsä vilustavan vanhoina päivinänsä.

Tähän asti oudot ajatukset heräsivät nuoren Tonyn mielessä; hän tunsi, että Oliverin "herra" mahtoi olla ihan toisenlainen olento, kun ne ihmiset, joita hän oli nähnyt. Tony oli oppinut häntä rakastamaan, häntä ajattelemaan, kuuntelemaan tarkasti sitä kirjaa, joka kertoi hänen elämästänsä; mutta häntä suretti huomattuaan, että hän ei saa nähdä häntä, eikä kuulla hänen ääntänsä, Oliverin lailla. Tonyn sydän oli raskas ja murheellinen.

"Minä en kaiketi saa häntä nähdäkkään siis", sanoi hän itsekseen.

"Et sillä tavalla kuin sinä näet muita ihmisiä", sanoi Oliver. "Välistä näyttää minusta, kun sitä ihmeellistä miestä ympäröisi sellainen tummuus, kuin siinä haudassa, johon hän pantiin kuoltuansa. Mutta hän näkee ja kuulee meitäkin, sen on hän luvannut, kun hän sanoi: 'Katso minä olen kanssanne jokapäivä.' En tiedä, mitenkä toimeen tulisin täällä pienoseni kanssa, jos en olisi varma, että Jesus on kanssamme."

"Minä sanon teille, mitä tahdon tehdä", sanoi Tony hetken ajateltuaan. "Minä rukoilee häneltä katua lakaistakseni, ja jos hän antaa sitä tointa, silloin olen varma, että hän kuulee minuakin. Olisipa hauskaa saada oma luuta ja oma katu! Ajatelkaapa, miten helposti silloin ansaitsisin elatukseni."

Tony oli tätä jutellessaan kääntänyt kasvonsa pois Oliverista. Vanhus tunsi itsensä liikutetuksi ja levottomaksi, jonka vuoksi hän aukasi Testamentin ja luki siitä korkealla äänellä, kunnes hän taas tuli levolliseksi, ja Tony kuunteli ihastuksella.

"Poikaseni", sanoi Oliver, kun Tony alkoi lähteä, "missä sinä makaat öillä?"

"Missä milloinkin, missä ei vaan tuule kovasti; kylmä on nyt öillä, hyvin kylmä. Mutta minun täytyy kestää vielä vähän aikaa; vakinaisen asunnon ottaminen tulee niin kalliiksi".

"Minä olen ajatellut", sanoi Oliver, "että sinä saisit vuoteen minun tiskini alla; olisihan se paljoa parempi sinulle. Olen kuullut sanottavan, että yhteen syydetyt sanomalehdet ovat yhtä lämpimät kun peite, ja eipä haittaisi koetella sitä."

Tonyn makuusija oli pitkän laatikon näköinen; kaksi, kolme kovakuoriaista mateli hitaasti esiin, kun valo kohtasi heitä, ja tomuiset hämmähäkinverkot koristivat sen jokaista kulmaa. Mutta Tonystä oli se niin erinomainen makuusija, että hän tuskin uskoi kuulleensa oikein, kun Oliver tarjosi sitä hänelle. Hän katsoi ukon kasvoihin terävällä, kysyvällä silmäyksellä, sillä hän oli vakuutettu, että ukko ainoastaan suottaili hänen kanssansa. Mutta vanhus oli tarkoittanut täyttä totta, ja sanaakaan sanomatta kämpi Tony alas siihen hajotetulla paperikasalla, veti takkirepaleensa korvilleen ja käänsi päänsä ett'eivät hänen kyynelensä olisi näkyneet.

Muutaman minuutin kuluttua tunsi hän vanhan maton levitettävän peitoksensa; Tony vaikeni ja oli nukkuvinansa, sillä hän ei voinut löytää sanoja osoittaaksensa kiitollisuuttaan, ja Oliver ei kuullut niitä katkaistuja huokauksia ja nyyhkimisiä, jotka kohosivat pojan rinnasta, kunnes uni sulki hänen silmänsä.

Kahdeksas luku.

Ei kukaan livertele ukolle.

Jo oli muutamia viikkoja kulunut, eikä vieläkään Tony ollut saanut katua lakaistakseen; hän alkoi pelätä, että Oliverin herra pettääpi hänet. Koska hän edelleenkin makasi tiskin alla, kuuli hän usein ukon puhuvan ääneen näkymättömälle ystävälleen, kun hän istui poltellen piippuansa; joskus hiivi Tony hiljaan ovelle ja näki silloin, kuinka Oliver tupakoituaan lankesi polvillensa ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Mutta Tony ei ymmärtänyt tämän tarkoitusta, ja vaikka rukouksensa työnsaannista ei tullut kuulluksi, niin sitenkin hän, miten oli oppinut, seurasi Oliverin esimerkkiä ja lankesi polvillensa tiskin taakse, kuiskaellen alituisesti rukouksia työnsaannista. Tosin oli hänen elämänsä nyt suloisempi, kuin koskaan, sillä hän ei tarvinnut milloinkaan nälkäisenä nukkua jonkun kohtelemattoman koville rapuille; mutta se oli Oliver, joka tätä toimitti hänelle — eikä Oliverin Herra.

Sen verran kun Tony ymmärsi ja käsitti, ei Herra Jesus ollut hänestä pitänyt mitään lukua; ja vaikka hän ensin tunsi vihastuvansa siitä, lauhtui vähitellen hänen tunteinsa kärsiväiseksi suruksi, joka kuitenkin heti muuttui välinpitämättömyydeksi.

Oliverille oli suureksi hyödyksi, että oli tarjonnut sille yksinäiselle pojalle suojaa kodissansa. Tony heräsi aina varhain aamuilla, ja jos satoikin, juoksi hän noutamaan sanomalehtiä, ennen kun meni hankkimaan itselleen ravintoa kaduilta. Hän koki tavallisesti olla poissa Oliverin ruoka-aikana, sillä hän oli huomannut, että vanhuksen sisääntulot tuskin riittivät hänen itsensä ja Dollyn ylläpitämiseksi. Välistä näki Tony hänet seisovan tiskin laatikon ääressä ja miettiväisesti pudistellen päätään lukevan sisääntulojansa. Kerran kun Tony oli saanut hopearahan, äärettömän oivallisesta sattumuksesta, pudotti hän sen, melkein rikoksen tunnolla, tiskin läven läpi kassalaatikkoon. Mutta Oliver tuli niin hämmille löydettyään hopeakolikon vaskilanttien seasta, että Tonyn täytyi tunnustaa sen tulleen häneltä; "lämmin asunto äskeisillä kylmillä öillä olisi maksanut enemmänkin", sanoi Tony anoen anteeksi.

"Ei, ei! Tony", sanoi Oliver; "sinähän oletkin minulle suureksi hyödyksi; sinä noudat sanomalehteni ja kävelet ulkona kauniilla ilmalla pienen lemmetyiseni keralla; minun pitäisi maksaa sinulle."

"Tallettakaa sitä sitten Dolly", sanoi Tony häveliäästi ja pisti kolikon Dollyn pikku käteen.

"Kiitos, Tony", vastasi Dolly. "Tony saapi monta muiskua Dollylta."

Tämä näytti Tonysta olevan aivan suuri palkinto; hän lankesi polvilleen tytön eteen vastaanottamaan palkintoansa. Hän ei ollut saanut yhtään muiskua keneltäkään äitinsä kuoltua. Mutta Oliver ei ollut vaihtoon tyytyväinen, vaikka hän hellästi veti pois Dollya ja salli rahan olla hänen kädessään.

"Sinä voit ostaa itsellesi sillä luudan, Tony", sanoi hän.

"Oh, minä olen luopunut sitä rukoilemasta", vastasi Tony nulosti, "eipä hän ole koskaan kuullut rukouksiani, tahi, jos hän on niitä kuullut, ei hän ole niistä vähintäkään pitänyt lukua; siis ei se maksa enään puuhata sitä."

"Mutta ehkäpä sinä juuri olet saanut tämän rahan ostaaksesi itsellesi luudan, ja jos kuulustelet, ehkäpä saat kadunkin puhdistaaksesi. Ethän sinä milloinkaan ole saanut niin paljon rahaa kerrallaan, vai kuinka?"

"En, en milloinkaan", vastasi Tony. "Eräs pitkä, vakavan näköinen herra antoi minulle hopea-rahan, kuin pidin hänelle hevosta raastuvan luona. Hän sanoi, että minun pitää se käyttää hyvästi; kyllä minä hänet kohta tuntisin, jos näkisin."

"Sinun pitää siis ostaa sillä luuta", sanoi ukko katsellen Dollyn kovasti ummistettua kättä.

"Älkää ottako rahaa häneltä", huudahti Tony; "antakaa olla, saanhan minä toisen; minä en koskaan luullut teidän Herranne sillä tavalla minulle lautaa antavan. Minä ajattelin sen tulevan oikopäätä."

"No", sanoi Oliver hetkisen mietittyään, "minä annan sinulle rahaa luutaa varten. Minun tarvitsee vaan jättää tupakoimiseni muutamaksi illaksi, siinä kaikki. Se ei tee mitään, Tony."

Tonyn mielestä tämä ei ollut mikään erinomainen kieltäytyminen, sillä hänellä ei ollut mitään ajatusta tupakoimisen hauskuudesta; mutta illalla maata pantuaan kuuli hän Oliverin puhuvan itsekseen sisällä; hän nousi sentähden ylös ja hiivittihe ovelle katsomaan vanhusta. Ukko istui nojatuolissaan piippu hampaissa, mutta siinä ei ollut tupakkaa, ja hän puhui innokkaammasti kuin muulloin näkymättömälle seuralaiselleen.

"Rakas Herra!" sanoi hän. "Minä tahdon mieluisasti tehdä kymmenen kertaa enemmän sinulle. Sinä olet sanonut: 'Mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen te teette myös minulle.' Tony on eräs sinun pieniäsi. Ah, Herra! anna hänelle työtä ja opeta häntä tuntemaan itseäsi. Kuule rukoukseni!"

Tony ei kuullut enempää, hän hiivi takaisin vuoteellensa ja uusi toivo täytti hänen mielensä. Hän uneksi hopeakolikosta, jonka hän sai, ja herrasta, joka antoi sen hänelle, ja Dollystä, joka osti ihmeellisen luudan, mikä lakasi itsekseen.

Vanha Oliver istui vieläkin pitkän tunnin puhuen puoli-ääneensä, sillä tavallinen väsymisensä ei tullutkaan hänelle tänä iltana. Lähes viisi kuukautta oli nyt kulunut siitä, kun Dolly tuli hänen luokseen, ja hän tunsi, miten näkönsä ja kuulonsa heikkoni heikkonemistaan. Hänen kituliaisuutensa ei ollut vielä niin suuri, että hän joutuisi muille kuormaksi; kuitenkin oli sekin aika tuleva, siitä oli hän vakuutettu. Dollyn vaatteet huononi huononemistaan; hänellä oli tuskin ainoatakaan eheää vaatepukua. Ja ei hän eikä Dolly voineet mitenkään sitä auttaa. Sisarensa Charlotta oli ollut kauan käymättä hänen luonaan; hän puolestansa oli, iällisyyden tavallisesta hitaisuudesta, päivästä päivään lykännyt kirjoittamisen hänelle Susannan matkasta ja Dollystä, joka oli jätetty hänen huostaansa.

"Minun täytyy huomenna kirjoittaa", sanoi Oliver sänkyyn käydessään.

Yhdeksäs luku.

Uusi luuta.

Seuraavana päivänä hajotti suopea joulukuun aurinko niitä sumuja, jotka kauan aikaa olivat sijoittuneet sen suuren kaupungin yli. Kauniin ilman tähden ehdoitteli Tony, että hän ja Dolly menisivät hetkeksi ulos kävelemään, ja ukko sangen mieluisasti tyydytti heidän halunsa, kun hän sitte luuli saavansa häiritsemättömässä hiljaisuudessa kirjoittaa sisarelleen. Mutta Dolly ei ollut niin iloinen kuin tavallisesti; päinvastoin oli hän vakava ja ääneti, ja kun Tony luuli häntä väsyttävän, istuutui hän eräälle rapulle, otti tytön polvellensa puhuakseen hänelle sitä ihmeellistä unta, jota oli nähnyt itsekseen lakaisevasta luudasta. Sittekin oli Dolly yhtä äänetönnä ja umpimielisenä ja istui hetken, pieni päänsä käden nojassa, ja tarkasteli kihinää kadulla.

"Dolly tahtoo ostaa luudan", sanoi hän viimein, "suuren, suuren luudan, ja äidinisän pitää taas polttaa piippuansa iltasilla. Dolly on kohta iso tyttö ja pitää olla sievä tyttö kunnes äiti tulee takaisin. Tule, ostakaamme iso luuta, Tony."

Tony koetti tosin saada häntä päätöstänsä muuttamaan, vaan turhaan. Hän osoitteli hänelle nukkiakin puodin ikkunassa, mutta tyttö pysyi järkähtämättömänä. Vihdoin täytyi Tonyn myöntyä hänen tahtoonsa.

Dolly oli nyt taas ilosa ja tyytyväinen ja hyppeli keveästi Tonyn sivulla, kun he kävivät edelleen kadulla etsien puotia, jossa luutia löytyisi myytäväksi.

Runsaan tunnin kulkivat he ympäri kaduilla löytämättä mitä etsivät, ja siten vähitellen poikistuivat niiltä kaduilta, joilla pidettiin enemmän liikennettä. Viimein tulivat he suurelle, avoimelle paikalle, jossa joukko ihmisiä, kauniin aamun viehättämiä, käveli edestakaisin. Tony keksi heti erään luutapuodin. Pienen seuralaisensa kanssa menivät he sisään, ja Tony osti ison luudan, oikein aika hyvän luudan, kuten luuli, sillä hän valitsi tarkoin ja huolellisesti ennenkun kauppa syntyi. Riemastuneena viskasi hän luudan olalleen ja suunnitti matkan kotiinpäin.

Kun molemmat lapset vilkkaasti keskustellen astuivat edelleen, huomasi Tony pienen tyttösen, noin yhden ikäsen Dollyn kanssa, joka veti puoleensa hänen tarkkaavaisuuttansa.

Lapsi ja eräs vanhanpuolinen rouvasihminen, luultavasti hänen äitinsä, seisoivat kadunkulmassa ja silmäilivät suruisesti toiselle puolelle leveää, eilisen päivän runsaasta sateesta likautunutta katua. He olivat hyvästi puettuja, ja pikku tytöllä oli uudet pieksut jalassa, joiden likautumista hän nähtävästi pelkäsi.

Vähän aikaa katseli Tony heitä, mutta sitten meni kohta heidän luokseen, taluttaen Dollya kädestä.

"Jos Te, rouva, katsotte hoidokastani", sanoi hän, "minä kannan sen pienen tyttösen kadun ylitse. Älkää pelätkö, minulla on vaan jalat likaiset, ja tytön minä kannan varuisasti."

Sekä rouva että lapsi silmäilivät kysyväisesti Tonya. Hänen kasvonsa olivat kalveat ja laihat, mutta niissä ilmausi suloinen hymyily, ja hän katseli suopeasti molempia lapsia.

Vallasnainen otti Dollya kädestä ja nyykkäsi pikku tytölleen, Tonyn sitä kantaissa kadun poikki; hän odotti kunnes poika tuli takaisin Dollyn luo. Sitte otti hän kukkaronsa ja pisti lantin hänen käteensä.

"Minä kiitän teitä, rouva", sanoi Tony, "vaan enhän minä sen vuoksi sitä tehnyt; olen ainoastaan hakenut katua, lakaistakseni sitä puhtaaksi kulkevaisia varten. Minä ja Dolly ostimme sen vuoksi tämän luudan, ja nyt juuri katselen sopivaa paikkaa lakaistakseni."

"Silloin pitäisi sinun pysähtyä aivan tähän", sanoi rouvasihminen.

Se näytti todellakin olevan hyvä paikka puhdistettavaksi. Siinä oli katuristeys, ja hyyrivaunujen asemapaikka sitä lähellä. Paljon ihmisiä kulki tässä edestakaisin, ja tie oli sangen likainen. Tony pyysi eräältä ajurilta pienen heinätukon Dollyn istumasijaksi; itse työskenteli hän ahkerasti melkein iloisena siitä, ett'ei luuta lakaissut itsekseen, miten oli uneksinut. Pian oli hän lakaissut käytävät niiden likaisten katujen poikki, ja piti sitte niitä puhtaana pari tuntia.