Part 3

Nyt oli kello kaksitoista, ja Dollyn päivällinen piti olla valmisna ennen heidän kotiin tuloansa, jos vanha Oliver ei ollut sitä unhottanut. Tonysta oli se kuitenkin suuri vahinko heittää uusi työnsä niin aikaiseen. Useimmat sivukulkiat eivät tietysti olleet häntä huomaavinaan, mutta hän oli kuitenkin jo ansainnut monta lanttia rouvasväeltä, jotka olivat ulkona aamukävelyllä, ja Dolly oli oikein levollisena päiväpaisteessa. Tony omitti hänelle työskennellessään kaikkea huomaavaisuutta, miten vaan voi.

Nyt oli siis alku tehty. Luuta ja katu olivat hänen omansa, ja Tonyn sydän tykytti uljuudesta ja ilosta, kun hän kantoi pikku Dollya kotiin. Hän päätti jättää puolen aamusaaliistaan velkansa suoritukseksi Dollylle. Vai antaisiko hän hänelle kauniin nukin takaisin maksun asemesta; - sen nukin pitäisi olla puettu kuin todellinen prinsessa.

Kymmenes luku

Täti Charlotta tulee.

Juuri kun vanha Oliver istui ja nojautui tiskillensä aikoen kirjoittaa Charlotalle, seisoi kokonaan odottamatta sisar ihka elävänä hänen edessään. Hän oli, miten tavallisesti, puhtaasti ja hienosti puettu, ja kantoi käsivarrellaan pienen laukun, sisältävä muutamia tuoreita munia ja erilaisia, suorastansa maalta tuotuja talvihedelmiä. Oliver tervehti häntä tavallista suuremmalla mieltymyksellä ja vei hänet heti sisään pikku kammariinsa. Charlotan virkkusilmä keksi silmänräpäyksessä leikkikaluja ja lapsen vaatteita, ja ennenkun Oliver ennätti virkkaa sanaakaan, oli hänellä jo pikku hame käsissä, ja tarkasteli sitä suurimmalla kummastuksella ja epäluulolla.

"Veli James!" huudahti hän ja hänen kysyvä äänensä kirkasna tunkeutui ukon korvaan; "mitäs maailmassa tämä merkitsee?"

"Se on minun pienen Dollyni", vastasi vanhus nopeasti, "Susanna-raukan pikku-tytön; hän itse on seurannut miestänsä Indiaan, sillä nuori Raleigh on ruvennut sotapalvelukseen, ja he ovat jättäneet pikku tyttönsä minun, hänen äidinisänsä, huostaan. Tyttö tuli heti tänne sinun viime terveisillä olosi jälkeen."

"No, mitäs pitää sanoa!" huudahti sisar, laskeutuen tuolille ja pidellen vielä pientä hametta kädessään.

"Minä olen saanut kaksi kirjettä Susannalta", jatkoi veli vapisevalla äänellä. "Minä ne luen sinulle. Lapsi on oikein pikku lemmetyinen; hän on minulle rakkaampi kuin ruskein kulta, ja minä iloitsen sinun tänne tulostasi, sillä hänen vaatteensa tarvitsevat laittamista. Minä olin juuri kirjoittamaisillani sinulle kaikista näistä seikoista kun sinä tulit."

"Luulinpa sinun ottaneen luoksesi jonkun katupennun", sanoi Charlotta kevennetyllä huokauksella.

"Ei, ei! hän on oma pieni tyttäreni tytär. Sinä saat kuulla Susanna raukan kirjeet, ja silloin ymmärrät kaikki! Ennemmin luopuisin tuhannesta markasta, niin, ennemmin koko maailmasta kuin tästä lapsukaisesta."

Oliver osasi Susannan kirjeet ulkoakin ja ei siis tarvinnut lasisilmiä eikä selvää päivää lukeaksensa niitä. Charlotta kuunteli nyykytellen, tunnon-ilmaus kasvoilla, ihmettely huulilla.

"Se oli sangen älykkäästi Susannalta", muistutti hän, "kun sanoo, että täti Charlotta pitää vaarin lapsesta. Niinpä tosin teenkin, niin. Se oli sangen älykkäästi Susannalta. Kuka taitaa paremmin hoitaa lasta kuin minä, joka olen alin-omainen avunvara paikkakuntamme ylhäisimpäin tykönä. Kylläpä minä katson, ettei tyttö saa kasvaa hoidotta ja kuritta. Vaan missä se rakas lapsi on, James veikko?"

"Hän on saanut käydä vähän ulkona aamusilla, kun on ilma niin kaunis."

"Eihän se lie yksin luullakseni? Ken on hänen kansaansa? Viisi vuotiaan lapsen ei pitäisi koskaan mennä Lontoon kaduille, ei ainakaan yksin. Hän voipi tulla yliajetuksi tahi monella muulla tavalla vahingoitetuksi."

"Oh, se ei ole vaarallista tällä kertaa, sillä hänen kanssansa on joku, johon täydellisesti luotan", vastasi Oliver.

"Kuka siis?"

"Eräs poika", vastasi Oliver jotenkin sekaisesti. "Eräs poika", matki sisar hirmua osoittelevalla äänellä. "Mikä eräs poika?"

"Hänen nimensä on Tony."

"Mistä hän on? Tiedätkö onko hän vakava ja säädyllinen?" jatkoi hän kiinnittäen silmänsä Oliveriin sillä tavalla, ettei ollut tyyntä toivominenkaan.

"Sitä en tiedä, rakkahani", vastasi Oliver heikolla äänellä.

"Mitäs sanot? Etkös tiedä missä poika asuu?"

"Hän asuu tässä", änkytti ukko; "kumminkin öillä; hän makaa tiskin alla, mutta hakee itselleen ravinnon kaduilta."

Charlotta jäi mykäksi kummastuksesta.

Hänen veljensä oli arvossa pidettävä mies, joka oli nähnyt parempia päiviä, ja jonka sisar oli ollut ompeliattarena etevimmissä perheissä, tämä veli oli kuitenkin niin välinpitämätön kaikissa sovitteluissa, että hän piti omassa huoneessansa halpaa katupoikaa, kerjäläistä, kukaties varasta, tahi muuta veitikkaa. Ja saman katon alla, kun tämä katupoika, piti Susannan pikku tytön oleskella. Se lapsi, jonka tapoja ja käytöstä hänen piti valvoa, eli alituisessa kumppanuudessa halvan ja paheellisen pojan kanssa.

Mitä Charlotta olisi sanonut saatuansa taas puheenlahjan, on tietämätöntä, sillä siinä tähdellisessä silmänräpäyksessä palasi Tony parka, Dolly ja uusi luuta käsivarrellaan.

"Äidinisä, äidinisä, mepä ostimme suuren, suuren luudan", huudahti Dolly juosten puotiin huomaamatta vieraan läsnäoloa, "ja Tonyn kanssa lakaisimme suurta katua ja saimme paljon, paljon rahaa."'

Hän vaikeni äkkiä, sillä hänen silmänsä kohtasivat vieraan; mutta täti Charlotta oli kuullut kyllin. Hän kohosi suurella arvoisuudella tuolilta ja aikoi kiivaasti puhua Tonylle, kun vanha Oliver keskeytti häntä.

"Charlotta", sanoi hän, "Tony on hyvä poika ja sangen avulias minulle; minä en voikaan lähettää häntä luotani. Hän on eräs Herran pienistä, jotka löytyvät levitettynä ympäri tätä suurta kaupunkia, isätönnä ja äititönnä, ja minun pitää tehdä kaikki mitä voin hänelle. Ei se paljon ole; ainoastaan vuode tiskin alla ja leipäpala silloin tällöin. Senpä hän maksaakin rakkaudellaan, jota osoittaa Dollylle. Tonyn tahdon pidättää luokseni, Charlotta."

Vanha Oliver puhui niin vakaisesti, että hänen sisarensa vaikeni. Hän otti pienokaisen Tonyn käsivarrelta ja katseli poikaa silmäyksellä, joka saattoi Oliverin aivan hämmille ja alakuloiseksi; mutta naisen silmät tulivat leppeämmiksi ja ankara tunnonilmaus hänen kasvoiltansa kohta katosi.

"Osaatko sinä lukea tahi kirjoittaa?" kysyi hän kiivaasti.

"En", vastasi Tony.

"Ja oletkohan oppinut hyviä tapoja? Ei sinulla ole kenkiä eikä hattua, sinä olet repaleinen ja taitamaton; siis ei sinun sovi olla yhdessä tämän pienen tytön kanssa. Jos hänen äitinsä näkisi hänet kulkevan ympäri paljasjalkaisen ja paljas-päisen pojan keralla, musertuisi hänen sydämensä, se, on varma. Jos sinä sentähden toivot pysyä täällä minun veljeni, herra Oliverin, ja tämän tyttösen, mamselli Dorothea Raleighin luona, täytyy sinun hankkia pukimet itsellesi. Sinun pitää oppia puhumaan hyvästi ja käyttäymään hyvästi. Minä tulen kuukausittain takaisin. Jos sinulla silloin ei ole mitään jaloissasi eikä päässäsi, otan minä pienen tytön kanssani maalle, asuntooni, ja sinä et saa koskaan häntä enään nähdä. Ymmärrätkö?"

"Kyllä", vastasi Tony kumartaen myöntävästi.

"No, nyt saat mennä", jatkoi pikainen, vanha nainen; "minä tosin en ole kovin ankara sinulle, mutta tämän pienokaisen on hänen äitinsä jättänyt minun hoitooni, ja sinä saat luvan tehdä niinkuin sanoin, muutoin otan tytön kanssani kotiini. Ota luutasi ja mene, ja älä ajattelekaan ottaa pienokaista kanssasi, kun menet ulos katuja lakaisemaan. — Eihän mokomaa ennen ole kuultu. — Noinikään, mene."

Tony hiivi pois suruisena. Hän oli palautunut iloisena ja urheana, väsymyksestään huolimatta. Ja juuri silloin, suurimman ihastuksensa aikaan, nämät kovat sanat!

Luuta olalla meni hän hitaisilla askelilla jälleen työpaikallensa.

Katu oli täynnä käveliöitä — mutta Tony paralla ei ollut enään halua lakaisemiseen.

Yhdestoista luku.

Varkaiden seassa.

Yö tuli aikaiseen, sillä paksu sumu oli jo jälkeen puolisen asettautunut Lontoon kaduille ja torille. Tony laskeusi kadulle ja pani luudan päänsä alle. Juuri siinä, jossa hän nyt unta odotellen venyi, oli muudan tunti sitten Dolly istunut päiväpaisteessa ja katsellut häntä, kun hän lakasi. Kuinka toisin nyt! Tyttö oli häneltä iäksi päiväksi kadonnut, sillä hän ei aikonut mennä koskaan vanhan Oliverin huoneesen, eikä tavata sitä hirmuista vanhaa, naista. Hänellä ei ollut mitään muuta jälellä, kun mennä entiseen elämäänsä ja hakea vanhan pesäpaikkansa; hän kauhistui sitä ajatellessaan. Hänen paperiläjänsä tiskin alla, missä tuima tuuli ei häntä saavuttanut, leijoili hänen mielessään, ja kyynelet tulivat silmiinsä. Mutta tänä yönä ei hän kumminkaan tarvinnut ulkona maata, sillä hänellä oli muutamia lanttia säilössä ryysyisen taskunsa eheimmässä kulmassa. Hänellä oli varaa maksaa yösijasta, ja hän hyvin tiesi, mistä se oli saatava.

Noin kello kymmenen aikana ohjasi hän kulkunsa erääsen kellari-ravintolaan, jossa yökortteeri oli saatavana muutamalla pennillä. Sydämensä oli raskas, ja vihollisensa häntä harmitti. Hän ikävöi suuresti Dollya nähdäkseen. Kellarin ovella seisoi hän empien, mennäkö sisään vai ei, sillä hän ei ollut moneen aikaan majaillut semmoisessa paikassa, siis tunsi itsensä melkein vieraaksi siellä. Ilman sitä oli hän ennen potkittu, lyöty ja pois-ajettu sieltä, vieläpä oli usein tapellutkin siellä suurempain poikain kanssa. Nykyään oli hän outo semmoiseen kohtelemiseen.

Miten erilainen olikaan tämä asunto sitä tyyntä, rauhallista kotia vastaan, missä Dolly joka ilta taivutti polvensa äidinisänsä vieressä ja rukoili hänen edestään; hän mainitsi aina Tonynkin nimeä lapsellisissa rukouksissaan.

Hän ei koskaan, ei koskaan enään saa häntä kuulla; ei koskaan nähdä vanhaa Oliveria istumassa nojatuolissaan, polttamassa pitkällä piipullaan ja puhumassa kummalliselle näkymättömälle Herralleen. Ah, hän ei koskaan enään saa kuulla puhuttavan Kristuksesta, joka tahtoi olla hänenkin ystävänsä, sillä Herra Jesus Kristus ei milloinkaan voinut tulla niin huonoon paikkaan kuin tämä, mikä nyt oli hänen ainoana kotinansa. Herra oli varmaan antanut hänelle luudan ja kadun, saadaksensa työskennellä, mutta siinä kaikki. Hänen täytyi nyt hoitaa itseänsä ja kieltäytyä, jos mahdollista, pahuudesta, vaan jos ei sitä tainnut, olipa oiva tilaisuus tulla varkaaksi, ikäänkuin se näppärä "Koira-Tommi", joka kerran varasti kellon itse viskaaliltakin.

Tämä nuorukainen olikin ensimmäinen, joka tervehti Tonya, kun hän kauan mietittyään hiivi sisään, ja hän aikoi heti ottaa Tonya kädestä. Tony oli kuitenkin ylen suruinen siitä huolimaan tahi Tommin ystävällisyydestä lohdutusta nauttimaan. Hän mateli pimeimpään nurkkaan, minkä löysi ja ojentihe laattialle laitetulle ohuelle olkivuoteelle, mutta nukkua hän ei voinut. Pojat jupakoivat keskenään, ja vanhimmat niistä, jotka tahtoivat maata, kiroilivat ja riitelivät. Sitten seurasi niin kiivas taistelu, että kaikki kellariin keräytyneet henkilöt, paitsi Tony, kokoutuivat poikain ympäri, ilostuttivat heitä korkealla huudolla ja rähyllä. Melu kesti aina kauas aamuyöhön, ennenkun lepo ja hiljaisuus sai sijansa, ja silloin vaipui Tony herkkään ja levottomaan uneen. Hän uneksi vanhasta Oliverista ja Dollysta. Vihdoin heräsi hän kyyneltulva kasvoillansa. Hän nousi ennen muiden heräämistä ja meni ulos Joulukuun-aamun raittiisen ilmaan.

Niin kului päivä päivän, yö yön perästä. Tony perehtyi perehtymistään vanhain kumppaneinsa seassa. Hän alkoi tarkkaavaisesti kuunnella taidokkaan "Koira-Tommin" kertomuksia, joka opetti, että jos hän olisi ainoastaan kerkeä kädeltä, voisi hänellä olla hyvä ansio helposta työstä; hänen viaton muotonsa, sanoi Tommi, miellyttäisi tuomioistuinta ja saattaisi papin hänen puolellensa, niin että hänelle hyvin kävisi vankeudessakin.

Tony jatkoi kuitenkin vielä kadun lakaisemista ja ansaitsi jotenkin paljon. Sepä riittikin hankkia hänen halvan ravintonsa ja huonon yökortteerinsa kehnoin kumppanein seassa — mutta hän alkoi haluta jotakin muuta.

Jos hän ei voisi tulla hyväksi ja mennä takaisin vanhan Oliverin ja Dollyn luoksi, taitaisipa olla yhtä hyvä tulla varkaaksi, tulla Tommin kaltaiseksi, joka kulki hyvissä vaatteissa, eli oiva lailla, ja jota toiset pojat pitivät arvossa.

Viikko oli kulunut, kun hän jätti Oliverin huoneen. Hän aikoi juuri lopettaa lakaisemisensa ikipäiväksi, kun eräs herra kohtasi hänet ja katsoi terävästi häntä kasvoihin. "Kuules, poikani", huudahti hän, "sinä olet varmaan sama poika, jolle minä tuonain annoin hopearahan, kun pidit hevostani. Minä sanoin silloin, että sinun pitää käyttää sitä hyvästi; mitä sillä olet tehnyt?"

"Minä ja Dolly ostimme sillä luudan, jolla sille olen lakaissut tätä katua."

"Se oli älykkäästi tehty!" sanoi herra. "Kukas se Dolly on?"

"Se on eräs pieni tyttö, josta minä paljo pidän", vastasi Tony syvästi huo'aten.

Hänestä tuntui kun olisi niin pitkä aika kulunut siitä, kun hän puhui Dollystansa, että kaikki tyyni oli jotain kokonaan kadonnutta ajasta ja todellisuudesta. Kuitenkin oli hän raskaalla mielellä sitä ajatellessaan.

"No, tästä saat kolikon lisäksi", sanoi vieras herra. "Se on ihan uusi raha, jolla ei kukaan ole koskaan mitään ostanut. Kas, kuinka kiiltävä se on. Dolly mielistyy hyvin sitä nähdessään."

Pitkän tunnin, sittekun herra oli mennyt matkaansa, piti Tony rahaa kädessään. Hän tarkasteli sitä lampun valossa.

Oi, kuinka Dollyn silmät kirkastuisivat riemusta, jos hän sitä näkisi! Oikeastaan se onkin Dollyn, sillä olihan hän ensimäisenkin rahan hänelle antanut ja saanut siitä kaksikymmentä muiskua. Ja olipa tyttö antanut hänelle rahan takaisin ja pakoittanut häntä sillä luutaa ostamaan, eikä kertaakaan hän ollut saanut penniäkään hänen ansiostansa. Miten hauskaa olisikaan näyttää Dollylle tätä kaunista kolikkoa! Ja kuinka suloista tuntea hänen pienet käsivartensa kaulansa ympärillä, kun hän saa tietää sen tulevan hänen omakseen!

Tony tiesi hyvin, että hän joutuisi vaaraan ja menettäisi kauniin rahansa, jos hän viettäisi yönsä kellarissa; viekas Tommi kyllä tutkisi hänen taskunsa. Varkaalla ei ole ystävää.

Vaan mitä taisi Tony tehdä? Mihin ottaisi hän tiensä?

Kahdestoista luku.

Tonyn palautuminen ja vastaanotto.

Melkein tietämättänsä kävi Tony edelleen kadulla; äkkiä katsahti hän ylös ja huomasi silloin olevansa likellä Oliverin puotia — Dollyn kotia.

Hän tahtoi kumminkin mennä sivuitse, ja jos puodin ovi ei olisi sulettu, aikoi hän kietaista kauniin hopeakolikkonsa räsyyn ja heittää sen puotiin; he varmaan arvaisivat sekä tekiän että syyn tekoon.

Kadulla oli pimeä; ainoastaan eräs lyhty ja kaasuliekit ruokakauppiaan puodista valaisi sitä. Tony hiivi hiljaan edelleen varjossa. Dolly on sänkyyn käymäsillään, ajatteli hän, ja vanha Oliver on tietysti hänen kanssansa kammarissa. Tultuansa juuri vastapäätä ruokapuotia, sykähti hänen sydämensä ilosta: hän kuuli pienen kimeän ilo-huudon ja tunsi seuraavassa silmänräpäyksessä olevansa Dollyn käsivarsien syleiltävänä. Hänen täytyi seurata tyttöä puotiin.

"Tony on tullut kotiin, äidinisä!" huusi Dolly kaikin voimin. "Dolly löysi Tonyn vihdoinkin!"

Dollyn ääni värisi liikutuksesta, ja hän alkoi itkeä pitäen kiinni Tonysta ett'ei hän menisi pois häneltä uudestaan.

Vanha Oliver itse tuli kiiruusti sisähuoneesta ja laski ystävällisesti kätensä pojan hartioille.

"Mintähden sinä olet ollut meiltä poissa niin kauan, Tony?" kysyi hän.

"Ah, herra", huudahti Tony, "minä olen ollut niin häijy ja niin onneton. Antakaa anteeksi, minä en taida muuta; ette kaiketi nyt antane minun maata tiskin alla, uskon minä."

"Tule sisään, tule sisään", vastasi Oliver hellästi työntäen häntä edellänsä huoneesen. "Minä ja tämä pikku lemmetyiseni olemme joka ilta odottaneet ja vartoneet sinua. Ei sinun niin pitänyt meitä kohdella, poikaseni; mutta nyt emme ilomme tähden torukaan sinua. Charlotta on pikainen, ja hän on hyvin arka huolimattomasta puheesta ja huonoista tavoista; vaan sinä et huoli senvuoksi luulla häntä - kelvottomaksi ihmiseksi; hän ei tunnekaan sinua. Kun minä puhuin, miten sinä jäit yksinäiseksi, ollessasi tämän pienokaiseni ikäisenä, kuinka sinun sitten täytyi omin voimin tulla toimeen, yksinäsi Lontoossa, isätönnä ja äititönnä, itki hän sääliväisyydestä. Niin, hän jätti suurimman munistansa illalliseksi sinulle ja käski sanomaan sinulle hänen sydämelliset terveisensä. Muna on tallella. Sinä saat sen illalliseksi. Dolly, tyttöseni, noudappas pannu."

"Minä en ole niin puhdas, kun toivoisin", sanoi Tony suruisesti. Hän oli ollut hoidotonna viimeisen viikon ja näytti melkeen siltä, kun ensi kerran kohdatessaan Oliveria ja hänen pientä tyttärensä tytärtä.

Pane vettä vatiin ja pese itsesi puodissa minun keittäissäni munaa. Dolly, toimitappas vähän saippuaa ja pyyheliina. Hänestäpä tulee äidinisälle pikku emännöitsiä.

Kun Tony vähän ajan perästä tuli taas huoneesen, näytti hän ihan toisenlaiselta; lika oli poissa, samoin synkkämielisyys ja suru.

Hänestä tuntui, kun olisi hän herännyt pitkästä, tuskallisesta unesta. Täällä oli vanha Oliver, joka himmeistä silmistään lähetti hänelle ystävällisiä silmäyksiä; täällä Dolly, joka leikitellen hyppäeli ympäri entisellään, ja Beppo lisäksi, joka lierutti häntäänsä, siten osoittaen hänelle tervetuliaisia.

Se vanha tuikka nainen ei siis ollutkaan hänen vihollisensa! Hän muisti hyvin hänen varoituksiensa ja päätti Dollyn ja vanhan Oliverin tähden niitä noudattaa.. Hän aikoi oppia lukemaan ja kirjoittamaan; hän aikoi säästää niin paljon kuin mahdollista, voidaksensa ostaa parempia vaatteita, kengät täytyi hänen saada jalkaansa ennen kaikkia, sillä sitä oli se vanha nainen _erityisesti_ hänelle sydämeen painanut. Kaikessa tapauksessa hän ei aikonut koskaan pois juosta tästä kodista, jossa häntä niin lemmittiin ja hoidettiin.

Oliver kertoi, miten Dolly oli häntä odottanut miten hän oli aina juossut ulos ja ovelta katsellut, luullen Tonyn kotiin palautuvan. Puhuipa myöskin, miten hänen Herransa ja Mestarinsa Jesus Kristus vielä enemmin ja hartaammasti odotti, että Tony tulisi hänen luoksensa.

Tony ei täydellisesti käsittänyt ukon sanoja, vaan epämääräinen tunne rakkaudesta, joka ylitsekäypi kaiken ymmärryksen, heräsi hänen sydämessään. Laskeuttuaan pienelle vuoteellensa tiskin alle, nukahti hän tänä iltana yhtä levollisesti kuin se, joka myrskyn mylvinästä ja vasta-tuulen vauriosta, viimeinkin saapuu ikävöityyn satamaan.

Kolmastoista luku.

Uudet saappaat.

Useampia viikkoja kului, ennenkuin Tony sai kokoon niin paljon rahaa, että taisi ajatella uusien kenkäin ostamista, vaikka hän säästi ja näki nälkää hellittämättä, todellisella kieltäytymisellä. Hän ei aikonut ostaa niitä kenkäpuodista; hän tiesi tarkoin mistä kohtuullisella hinnalla voi saada aivan hyviä, josko ei uusia kenkiä. Hän ei saanut olla kovin tarkka; vanhat, parannetut saappaat kelpaisi kyllä aluksi, kunhan vaan onnistuisi saamaan ne ennen kuin täti Charlotta tulee jälleen kaupunkiin. Hän oli sanonut tulevansa Tammikuun lopulle, ja samana päivänä, kun häntä odotettiin, lähti Tony tekemään kauppaansa.

Paikka, johon hän tässä tarkoituksessa meni, oli eräs pieni aukeama eli tori, mihin erityiset kauppiaat olivat asettaneet kaupusteltaviansa tuoleille, pöydille ja vieläpä pieniin laatikkoihinkin. Muutamat myivät romurautaa, eräs vanha vesisilmä eukko, jolla oli vanhoja vaatteita myytävänä, tinki yhden köyhän, laihan vaimon kanssa, joka piteli puolialastonta lasta kädestä. Sangen kylmä ja huikea pohjatuuli viuhkueli kaduilla ja torilla.

Tony meni kauppiaan luo, jolla oli suuri joukko vanhoja kenkiä; vaan vaikka kenkiä oli paljon, oli vaikea niitä pariksi sovittaa, jotta Tony olisi saanut siivon parin. Hän haeskeli ja koetteli; toiset olivat kovin suuria, toiset kovin pieniä, sattuipa pari, jonka oikean jalan kenkä oli sangen hienosta nahkasta, mutta vasemman jalan kenkä oli karkeasta kankaasta. Tony tahtoi kenkäparia, joka näytti jotenkin siistiltä, sillä Dollyn ankara täti oli vievä Dollyn Oliverilta, jos Tony ei olisi säädyllisesti vaatetettu.

Kauppiaan kehoituksesta mielistyi hän viimein erääsen pariin. Saappaat olivat tosin suurenlaiset ja jalat kiekahtelivat niissä suututtavaisesti; mutta mies vakuutti häntä, että "parempainkin ihmisten lapset" pitivät senlaisia, lisäksi niissä oli vielä "kasvamisen varaa." Pohjan keskellä oli toisessa paksu, epätasainen paikka, ja toisen korkko oli vino, mutta vähät siitä, olivathan jalat verhottu.

Kun Tony ei ollut tottunut pitämään mitään jalkineita, oli käynti nyt hänelle tuiki tukalaa; hänestä oli oikein vastus nostaa jalkojansa maasta, kuitenkin oli hän aivan ylpeä uudesta omaisuudestaan.

Olipa hyvin pitkä tie kotiin vanhan Oliverin kadulle, vaan hän ei kiiruhtanut, sillä hän toivoi, että he ennättäisivät juoda teetä ja olla iltaruualla ennen hänen tuloansa. Hän kuleskeli edelleen, uusien, kelvottomain jalkineittensa väsyttämänä, pysähtyen välistä jonkun kauniin puodinikkunan eteen. Hän katseli miten lyhtyjen sytyttäjät sytyttivät lyhtyjä ja miten kaasu valaisi puotia. Silloin kuuli hän äkkiä suuren tornikellon lyövän kuusi. Siis oli ruokaileminen vanhan Oliverin luona loppumaisillaan; joutuisasti pyörähti hän sentähden eräälle poikki-kadulle, joka lyhyempää tietä veisi hänet kaivattuun kotiinsa. Viimein alkoi hän juosta niin kovasti kuin vaan uudet, tavattomat jalkineensa sallivat. Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkun lankesi pahasti katuvierustalta; hän oli sattunut polkemaan appelsiinin kuorelle ja siltä luihkahtanut.

Vähäksi aikaa joutui hän tainnoksiin; sitte nousi hän istualleen ja alkoi hieroa otsaansa: Sillä takakadulla, jolla hän nyt oli, oli aivan hiljainen ja vähäinen liikenne, sillä sinne oli tiloitettu enimmäkseen makasiinia ja kauppatavarain säiliöitä, ja melkein kaikki ne huoneet olivat nyt suletut.

Tony nousi viimein seisoalleen jatkaaksensa matkaansa; mutta kimeä kiljahdus kivusta pääsi hänen huuliltansa ja kaikui korkeasti ja kamalasta siinä kolkossa solassa. Hän lankesi uudelleen kivitökselle tykkänään vapisevaisna ja raskautettuna, ja kylmä hiki kohosi hänen otsallensa. Mitä oli hänelle tapahtunut? Mistä tuli se ett'ei hän voinut astua? Hän riisui uudet saappaansa ja koetti kerran vieläkin, mutta seuraus ei ollut parempi. Hän tunsi tuskauttavan kivun koettaessaan nojata jalkaansa.

Kuitenkin pyrki hän eteenpäin. Jos ei hän menisi kotiin, luulisivat he hänen taas paenneen, peläten Dollyn tätiä.

Näissä ajatuksissa alkoi hän ryömiä edelleen käsillään ja polvillaan, äännähdellen kivusta ja vetäen jalkaansa perässään. Hän huomasi kuitenkin ei voivansa kauas tulla sillä tavalla. Entä jos hänen pitäisi maata koko yön kovalla, kylmällä kadulla. Sehän oli hyvin mahdollista, sillä hän muisteli ei koskaan nähneensä poliisia näillä taka-kaduilla, ja että joku muu kävelisi siellä, oli tuskin luultava.

Häntä alkoi vilustaa, sillä aurinko oli jo laskeutunut, kun hän ryömi purskuvassa liassa. Jäisikö hän ulos koko yöksi, sortuisi hän kivusta ja kylmästä.

Mutta jos se oli totta, mitä vanha Oliver niin usein sanoi, että Herra Jesus Kristus rakasti häntä, ja että hän aina oli rakastettuinsa kanssa, ei hän silloin ollutkaan yksin ja avutonna, eipä tällä kolkolla kadullakaan, kylmän, pimeyden ja talvis-illan kamaluuden piirittämänä. Oi! jospa hän vaan tuntisi Kristuksen käden koskettavan itseänsä, kuulisi hiljaisimmankaan kuiskauksen häneltä, keksisi pienemmänkään vilahduksen hänen kasvoistansa. Vaan ehkäpä se olikin hän, joka autti häntä ryömimään edelleen enemmän käytäville kaduille, joita hän näki loitompana, vaikka tuska pani hänet melkein huumeuksiin.

Viimein tuli kipunsa tykkänään kärsimättömäksi, hän vetäysi erään suuren portin varjoon, ryömi nurkan alle ja huutaen ristissä käsin: "Oi, Herra Jesus Kristus, Herra Jesus Kristus!" vaipui hän maahan uupuneena. Hänen jäsenensä, jäykistyivät, silmänsä sammuivat.

Silloin kuuli hän kiiruisia askeleita, ja eräs, jota hänen vettyneet silmänsä eivät nähneet, pysähtyi hänen kohdallensa, kyyristyi ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Oh", sanoi ääni, joka hänestä tuntui ennen kuullulta, "sinähän se oletkin minun pieni kolikkopoikani, joten nimitän sinua; miksi istut täällä kylmässä yössä?"

"Minä olen lankennut ja loukannut itseni", vastasi Tony heikosti.

"Mikä sinulta on loukkautunut?" kysyi vieras. "Sääreni."

Tuntematon kyyristyi ja koetteli Tonyn säärtä. "Taittunut", sanoi hän itsekseen.

"Poikaseni, missä on kotisi?"

"Minulla ei olekaan omaa kotia", vastasi Tony vielä hiljemmin kuin ennen.

Hän tunsi eriskummaisesti kangistuvansa ja tuli kielettömäksi.

Herra riisui päällystakkinsa, kääri sen hänen ympärilleen ja asetti hänet niin, ett'ei hänen tarvinnut nojautua vahingoitetulle säärelleen. Sitte juoksi hän kadulle, etsi hyyrivaunut ja nosti Tonyn niihin. Itse istuihe hän sen sairaan pojan viereen, ja aika kyytiä vierivät vaunut pois.

Neljästoista luku.

Sairashuoneessa.

Tony kipua kärsiessään tuskin tiesi mitä oli hänelle tapahtunut. Hän tiesi vaan joutuneensa suureen saliin, ja että pari, kolme henkilöä, joiden kanssa hänen uusi ystävänsä innokkaasti keskusteli, tuli häntä katsomaan.

"Minä, tiedän, ett'ei teidän tarvitse tämänlaisiin tapaturmiin käydä käsin; vaan mitäpä tekisin pienokaiselle, kun hän ainoastaan kykeni sanomaan, että hänellä ei ole kotia ensinkään? Onhan teillä, näen mä, muutamia sänkyjä joutilaana, ja minä maksaisin kaksinkertaisesti — jos olisi tarvis — mieluisammin, kuin pois veisin hänet. Sanotteko, tohtori, ett'ette toki epää sairaani vastaanottamista?"

"En epää, herra Ross", vastasi hyvänsävyinen ääni; "vaan saattakaamme poika sänkyyn."

Tony tunsi itseään kannettavan rappuja ylös suureen huoneesen, missä oli useita sänkyjä ja jokaisella sänkytyynyllä pienet kalveat kasvot. Kauempana huoneessa oli eräs joutilas sänky, johon Tony pantiin, sittekun hänen siniseksi paleltunutta ruumistansa verhoomat repaleet oli riisuttu. Hänen vasta-ostetut saappaansa olivat poissa; ne oli hän unhottanut makasiinin rapuille, mistä herra Ross hänet löysi. Kätensä ja polvensa olivat rikkinäisinä, koska hän, astumiseen kykenemättömänä, ryömi kylmällä epätasaisella kivitöksellä.

Pelkkiä ystävällisiä kasvoja, jotka säälien silmäilivät häntä, oli Tonyn vuoteen ympärillä, ja se herra, joka hänet sinne saattoi, puhui sydämellisesti ja lohduttavaisesti hänelle: "Poikaseni", sanoi hän, "sinä olet taittanut sääresi langetessasi; vaan tämä tohtori, minun ystäväni, auttaa sinua. Hänen täytyy nyt lastoittaa sääresi, ja se koskee kipeästi vähän aikaa; mutta sinä kyllä kärsit sitä kuin mies, tiedän minä."

"Niin teen", mutisi Tony, "mutta saankohan astua sitte?"

"Sitä et saata, vaikkapa sinulle luvattaiskin", vastasi herra Ross hymyten. "Muutamia viikkoja viipyy ennenkun tulet niin terveeksi, jotta saatat astua. Mutta älä ikävöitse, täällä tulet toimeen kuin prinssi."

"Mutta minun täytyy mennä, herra, minun täytyy", huudahti Tony nousten seisoalle — ja lankesi taas kiljahtaen kivusta.

"Kotona ovat nyt Dolly ja herra Oliver, ne luulevat, että minä uudestaan pakenin; ja minä kokisin kaiken maailman tähden tulla takaisin! He odottavat minua, he ovat rauhattomat minun tähteni. Ah, Dolly, Dollyseni!"

Tony puhui niin hätäisesti, että herra Ross'in hymyily kokonaan katosi, ja taputtaen häntä päähän sanoi hän vakaisesti: "Jos sinä sanot minulle, missä tuttusi asuvat, toimitan minä heille tiedon tästä tapauksesta; he saavat tulla huomenna tervehtimään sinua jos siksi paranisit, että jaksaisit puhua heidän kanssansa."

Tony antoi hänelle sangen tarkan selityksen kadusta, jonka varrella Oliver asui.

Kun herra Ross oli saanut kaikki tahtonsa toimeen, pyysi hän Tonya nöyryydellä ja kärsiväisyydellä kestämään sitä kipua, joka oli välttämätön seuraus luun-rikkontumisesta. Sitte otti hän jäähyväiset Tonylta, joka kohta syvästi nukahti.

Sunnuntai-iltapuoli oli, kun vanha Oliver ja Dolly astuivat lasten sairashuoneen porstuaan ja kysyivät Tonya. Heitä neuvottiin menemään ylös toiseen kertaan, jossa saisivat hänestä tietoa. Mihin vaan menivät vastaanotettiin heität ystävällisesti ja hyvänsuontoisesti; olipa jotakin vanhan Oliverin ulkomuodossa ja sen iloisan lapsen sulo-silmäyksissä, mikä viehätti kaikkia, jotka heitä näkivät. Eräs holhoja, joka kohtasi heitä rapuilla, kääntyi, Oliverin kysyttyä Tonya, takaisin ylös, ja kädestä taluttaen vei Dollyn Tonyn huoneesen.

Siinä oli paljon ikkunoita, ja aurinko, joka ei koskaan vieraillut heidän asunnossaan, valaisi iloisesti sitä suurta huonetta. Kaikki sängyt olivat katetut valkeilla peitoilla, ja useimmat niistä pikku sairaista, jotka olivat yöllä maanneet, valvoivat ja istuivat nyt vuoteillansa pienten pöytäinsä ääressä, joita he saattoivat lykätä edes ja takaisin pitkin sänkyinsä sivua. Ei lääkkeitä eikä mitään, mikä muistutti sairashuoneesta, näkynyt — paitsi niitä kalveita lasten kasvoja.

Mutta Oliverilla ja Dollylla ei ollut aikaa muita näkemään, kuin Tonya, ja he riensivät siihen huoneen nurkkaan, jossa hän makasi. Hän oli hyvin kalvea, silmät olivat ummessa, ja hänen kasvoillansa näkyi kovan kärsimisen ilmaus, ikäänkun olisi kipu vieläki ollut yhtä suuri.

Oliver ja Dolly lähestyivät sänkyä; Tony ei heitä huomannut. Dolly laski kätensä hänen kalvealle otsalleen; Tony säikähti, aukasi silmänsä ja äkkäsi molemmat rakastettunsa. Se alakuloisuus, joka äsken oli luettavana hänen kasvoissaan, katosi; hänen silmänsä loistivat riemusta, ja äänensä vapisi ilosta, kun hän huudahti: "Dolly! Dollyn ei tarvitse olla huolellisna Tonyn vuoksi tällä kertaa."

"Vaan Dollypa on huolellisna Tonyn vuoksi, kunnes hän paranee", sanoi hän tarttuen pojan käteen.

"Ei, ei!" sanoi vanha Oliver. "Dollyn pitää olla sievä tyttö ja auttaa äidinisää puotitoimissa, kunnes Tony paranee."

Oliver istui sängyn laidalle ja otti Dollyn polvelleen, jotta Tony saattoi nähdä heitä molempia. He eivät paljon puhuneet, sillä eräs hoitajista oli sanonut, että Tonyn ei pitäisi vaivata itseänsä.