Part 5

"Onhan niitä vielä pari, kolme lisäksi, vaan ne ovat etäällä, eivätkä ole näinkään suuret kuin tämä. Varmaankin ovat ne kaikki täpötäynnä. Tuskin luulen löytävän useampaa kuin sataviisikymmentä sairasvuodetta koko kaupungissa."

"Eiköhän siis ole missään sijaa pikku Dollyselleni?" sanoi hän.

Vastaamatta pudisteli nainen päätään ja peitti kasvonsa nenäliinallaan.

"Oi!" huudahti Oliver vaikeroiden, "en tiedä mitähän Herra sanonee tästä."

Hän viittasi Tonylle, että kotiin oli lähdettävä, ja poika nousi raskaalla mielellä. Vanha Oliver pani pois keppinsä, otti Dollyn syliinsä ja likisti häntä hellästi.

"Annas minä kannan häntä vähän matkaa, Tony", sanoi hän kääriessään vaatteita lapsen ympärille. "Hän on höyhenen kevyinen vanhalle äidinisällekin. Tahdonpa kantaa pienoistani kappaleen matkaa."

"Odottakaa vähän", sanoi rouvasihminen suudellen Dollya ennenkuin hän peitti hänen kalveat kasvonsa; "jos suvaitsette sanoa minulle asuinpaikkanne, puhun minä: tohtorille, kun hän tulee tänne. Hän on nyt ulkona, mutta minä rukoilen — häntä tulemaan teidän kotiinne. Ja minä luulen että hän ei kieltäydy tulemasta, sillä hän on hyvin siivo mies ja pitää paljon lapsista."

"Tuhannen kiitoksia, rouvaseni", vastasi Oliver. Ja holhojan sanat herättivät uuden toivon ukon sydämessä.

Mutta tämä hänen toivonsa ei ollut kauan kestävä.

Kun hän ja Tony uudestaan olivat ulkona kylmässä, pimeänä talvis-iltana ja, katsoen taakseen, näkivät valon välkkyvän sisällä ja ajattelivat lapsia, jotka olivat suojeltuna sekä vilulta että pimeydeltä, ja ukko tunsi Dollyn likistävän itseään yhä likemmäksi häntä — silloin loppui vanhan Oliverin miehuus. Hän hoiperteli kantaissaan keveää kuormaansa, mutta ei kuitenkaan saattanut jättää pienokaistansa Tonylle.

Niillä kaduilla, joilla he kulkivat, oli vähäinen liikenne, mutta molemmin puolin seisoi muhkeita huoneita, ja välistä kuultiin soitoin ja laulun säveliä kaikuvan niistä. Tony sai korvaansa silloin tällöin muutamia sanoja, joita vanhus puheli astuessaan edelleen.

"Rakas Herra", sanoi hän, "sijaa on ainoastaan seitsemällekymmenelle viidelle pikku karitsallesi, jotka pimeissä solukoissa oleskelevat taudin ja puutoksen vaivaamina. Mitähän sinun kansasi ajatelleekaan. Heillä itsellään on pienokaisia, jotka välistä ovat kipeänä huolimatta kaikesta heidän puuhastansa; he noudattavat lääkäriä ja tekevät kaikkea mahdollista tarvitsematta ajatellakaan kustannuksia. Mutta niiden terveenä ollessa eivät he koskaan ajattele niitä pienokais-raukkoja, jotka makavat kipeänä ja kuolemaisellaan, avutta ja hoidotta. Minä hoidan tätä pienokaista. Rakas, rakas Herra, suo minun pikku armaiseni elää! Kuitenkin, sinä tiedät mikä on paras ja sinä teet mikä paras on. Tapahtukoon sinun tahtosi! Sinä rakastat häntä enemmän kuin kukaan, enemmän kuin minä, ja katso Herra, hän on sangen kipeä."

Väsyneenä ja suruisella mielellä saapuivat he vihdoinkin kotiin. He panivat Dollyn vanhan Oliverin sänkyyn; hän oli nyt täydellisesti valveella ja näytti sangen levolliselta, hymyellen heille molemmille heidän kuuristuessaan hänen puoleensa. Tony tuijotti syvästi häntä silmiin ja kohtasi niissä katseen, mikä pani hänet vapisemaan. Hiljaan hiivi hän pimeälle vuoteelleen tiskin alle, jossa kätki kasvonsa päänalaiseen häkäyttääksensä niitä nyyhkimisiä, mitkä raivasivat tietänsä hänen rinnastaan ulos.

Miten olikaan käypä hänen Dollylleen? Mikähän saattoi hänen sydämensä pelosta värisemään katsellessaan Dollya silmiin. Mikä myrkkyinen tuuli oli suudellut hänen soreaa umpulaansa?

Yhdeksästoista, luku.

Kultainen kaupunki.

Tony makasi pimeydessä kokonaan tuskan ja pelon valtaamana, kunnes kuuli Oliverin heikosti huutavan hänen nimeänsä. Hän kiiruhti sisään ja löysi ukon Dollyn vuoteen vieressä. Vanhus oli riisunut häneltä enimmät vaatteet ja puettanut hänet vaikeaan yöpukuunsa, jotta hän lämpenisi, sillä hänen pikku kätensä tuntuivat kylmiltä ja kosteilta. Tuli oli sammunut heidän poissa ollessaan, ja liesi näytti aivan pimeältä. ja tylyltä. Huoneessa oli kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä ja kirkkaasti palava kaasu äikeästi valaisi niitä kaikkia.

Mutta Tony ei nähnyt muuta, kun Dollyn rakkaan muodon ja hänen kuumeesta hohtavat silmänsä. Beppo oli madellut lapsen viereen ja pistänyt kuononsa hänen laihaan käteensä, joka välistä heikosti yritteli häntä taputtelemaan. Vanha Oliver istui sängyn laidalla, lakkaamatta tarkastellen pienokaista, ja koko hänen ruumiinsa vapisi pikaisesti. Tony lankesi polvilleen ja kietoi kätensä Dollyn ympäri: ikäänkun temmaistakseen hänet pois siltä näkymättömältä voimalta, joka uhkasi ottaa hänet pois heiltä.

"Älä itke, äidinisä", sanoi lapsi hiljaan, "älä itke, älä itke, Tony. Kuolenko minä, äidinisä?"

"Kukaties, pikku armaiseni", sanoi Oliver itkien.

"Mihin minä sitte joudun?"

"Sinä menet hänen luokseen, joka on minun Mestarini ja Herrani, hänen luokseen, joka rakastaa pienokaisia, ja joka ei koskaan anna heidän murhehtia, ei sairastua eikä kuolla, sitte kun he kerran ovat tulleet hänen luokseen."

"Asuuko hän kauniissa paikassa?"

"Se on kauniimpi kuin voin selittääkään", vastasi vanha Oliver. "Herra Jesus antaa heille aurinkoa kirkkaamman valonsa, ja siellä on monta pientä lapsukaista, jotka aina näkevät Isänsä kasvoja."

"Dolly lähtee sinne", sanoi lapsi juhlallisesti. Hän hymyili hiukan ja piti Bepon korvia heikkoin sormiensa välissä, leikitellen niillä. Kyyneltulvan läpi katseli Tony Dollyn armaita kasvoja. Mitäpä hän tekisi? eiköhän löytynyt mitään apua?

"Herra, herra", huudahti hän, "jos herra Jesus on täällä, eikö hän taida, eikö hän tahdo pelastaa armastamme? kysykää häneltä, herra!"

Mutta Oliver ei huomannut hänen puhettaan, sillä ainoastaan siihen kuolevaan lapseen oli hän kiinnittänyt silmänsä ja korvansa; kaikki muu oli kadonnut hänen silmistään; Tonyn ääni ei ulottunut hänelle.

"Tuletko, äidinisä, sinne jälestä?" kuiskasi lapsi kuolevaisen äänellä.

"Tulen ennen pitkää", vastasi hän, ja heloittava naurahtelu, joka saattoi Dollynkin hymyilemään, valaisi hänen kasvojansa. "Kohta lemmetyiseni, kohta tulen minä perästä; sinä olet siellä minua vastaanottamassa, kun minä tulen."

"Dolly ottaa äidinisää vastaan", virkkoi hän vaivaloisesti, jotta sanat tuskin riittivät Tonyn korvaan; "ja Dolly katselee ovella odotellen Tonya, sillä Dollylle tulisi hyvin, hyvin ikävä, jos ei hänkin sinne tulisi."

Tony, joka piti Dollya sylissään, tunsi, miten hän äkkiä väännellehti sängyssä; hän näki hänen ojentavan pienet jäsenensä, ikäänkun olisi ollut kovin väsyksissä; hänen raukeat silmäluomansa sulkeutuivat hiljaan peittäen tummansinisen silmäparin. Hän huokasi syvään, miten lapsi, joka uinahtaa leikistä väsyneenä.

Hellästi laski vanha Oliver vapisevat kätensä lapsen pään päälle.

"Rakas Herra", sanoi hän, "ota minun armaiseni luoksesi, minä jätän hänet sinulle."

Näytti kuin syvä synkeys olisi sijoittunut pojan ympäri; olipa kuin olisi hän vajonnut pohjattomaan kuiluun, mihin päivän säteet eivät ikinä pääse. Mutta vähitellen tointui hän ja silloin havaitsi Oliverin polvillaan nyyhkyttämässä sängyn vieressä, ja Bepon nuolemassa Dollyn kättä, muristen, ikäänkun olisi tahtonut leikitellä hänen kanssansa. Mitään liikuntoa ei näkynyt Dollyn kasvoilla, paitsi niillä lepäävää taivaallista myhäilyä, jota Tony ei sietänyt katsella. Hän pani Dollyn kädet ristiin hänen rinnalleen, kohotti Bepon pois ja levitti lakanan Dollyn yli peittääkseen hänen myhäileviä kasvojansa.

"Herra", huudahti hän, "herra, onko hän poissa?" Vanha Oliver vastasi syvällä huokauksella, ja Tony tarttui käsin häneen, kohottaen häntä pystyyn. "Istukaa nojatuolille, herra", sanoi hän. Lapsen tavalla kääntyi Oliver Tonyn puoleen ja istuihe tuolille. Kuinka usein hän olikin siinä istunut katsellen leikkivää lapsukaista!

Tony pani piipun hänen sormiensa väliin, mutta ukko pudotti sen laattialle, johon se särkyi palaisiksi. Tony ei tiennyt mitä tehdä, tahi mistä apua hakea.

"Herra", huudahti hän, "jos Sinä todellisesti rakastat tätä vanhaa herraa, tee jotakin hänelle, sillä minä en tiedä mitä tekisin, kun pikku Dollykaan ei enään ole eleillä."

Hän istuihe vanhan arkun kannelle, toivotonna silmäillen milloin Oliveria, milloin liikkumatonta olentoa vuoteella. Hän tuskin uskoikaan tätä todeksi. Eihän siitä ollut kauan, kun hän, vapaudestansa ja aiotusta kävelystään ihastuneena, hyppäsi tiskin yli, ett'ei sekuntiakaan suotta viipyisi poissa rakastettuinsa seurasta.

Mutta hän ei istunut kauan, ennenkun kuuli kovan koputuksen puodin ovelle. Hän juoksi kiiruusti ulos katsomaan tuliaa.

"Antony", sanoi hyvin tuttu ääni, "minä tulen tänne tohtorin kanssa katsomaan, miten pikku Dolly jaksaa."

Iloisesti avasi Tony oven ja tuskin oli herra Ross tullut sisään, kun poika syleili häntä, peitti kasvonsa hänen rintaansa ja nyyhkytti katkerasti.

"Oi, te tulitte kovin myöhän!" huudahti hän, "te tulitte myöhän; Dolly on kuollut, ja minä luulen Oliverinkin menevän samaa tietä. Sairas-huoneessa ei ollut Dollylle sijaa, ja kotiin tultuamme hän kuoli."

Tohtori ja herra Ross kävivät huoneesen, ja Tony viittasi ääneti vuodetta, jossa Dolly makasi.

Vierasten äänen kuuluessa nousi Oliver ja, nojaten Tonyn käsivarteen, hoiperteli sängyn ääreen ja otti peiton lemmetyisensä myhäileviltä kasvoilta. "Minä en napise", sanoi hän, "Herran ja Mestarini ei voi tehdä vääryyttä. Hän kyllä tuleekin puhumaan minulle ja lohduttamaan minua; mutta juuri nyt olen kuuro ja sokea häntäkin kohtaan. Minä en ole hairanduksissa, mutta tehtävää on niin paljo; enkä taida edes ajatellakaan mitään jaksavani."

"Jättäkää tämä kaikki meidän huostaan", sanoi herra Ross taluttaen ukkoa takaisin nojatuoliin. "Mutta eikö teillä ole jotain naapuria, jonka luona olisitte yötä.. Te olette vanha mies, eikä siis pitäisi valvoa koko yötä."

"Ei niin", vastasi Oliver päätänsä pudistaen. "Mieluisammin jään tänne omaan kotiini, vaikkapa olisikin sata naapuria, joiden luo saattaisin mennä.. Enhän minä pikku lemmetyistäni pelkää, en, en! Kun kaikki on tehty, mitä tehtävä on, laskeudun minä sänkyyn ja katselen häntä. Yksinäiseksi en tunne itseäni niin kauan, kun hän on täällä."

Tunnin kuluttua oli kaikki valmisna yötä varten. Pienoinen sija oli laitettu huoneen nurkkaan kuolleelle lapselle, missä hän makasi peitettynä valkoisella lakanalla, joka olikin viimeinen niistä, joita Oliverin vaimo oli laatinut nuoruudessaan. Vanhus oli luvannut käydä sänkyyn herra Ross'in ja tohtorin mentyä; hän makasi keveästi uinahtaen, kasvot pienosen päin. Himmeä lamppu paloi kaiken yötä huoneessa ja Tony, jota ei nukuttanut, istui nurkassa Beppo polvella. Sanomattoman syvä suru raskautti pojan mieltä.

Lapsukainen, joka muutama tunti sitten oli leikitellyt hänen kanssaan ja suudellut häntä, oli mennyt tuntemattomaan maailmaan, joka sillä hetkellä oli häntäkin niin likellä, ehkä se ennen hänestä oli näyttänyt kaukaiselta ja kolkalta. Se mahtoikin olla hyvin likellä, koska Dolly niin kiireesti ja pian oli puikahtanut sinne; oliko hänenkin mentävä sinne? tahtoiko hänkin sinne? Kaiketi! Olihan Dolly sanonut, että hän seisoo ovella ja odottaa hänen tuloansa.

Kahdeskymmenes luku.

Päivä koittaa.

Oliver ja Tony näkivät lemmetyisensä haudattavan kirkkomaahan, johon oli useampia virstoja heidän kodistaan. Surullisna ja murheellisna palasivat he sitte tyhjään, kolkkoon kotiinsa.

Aika kului ja vähitellen näytti Oliver unhottavan, että Dolly oli kuollut, sillä usein huusi hän vapisevalla äänellä hänen nimeänsä, tahi etsi häntä niistä lymypaikoista, joihin lapsi oli kätkeytynyt "piilosilla" ollessaan. Ruoka-aikoina asetti hän Dollyllekin lautasen ja erään maalatuilla kukkasilla koristetun kupin, jonka hän oli ostanut kasvatilleen. Ja iltasilla tupakoidessaan istui hän usein ihan ääneti, taikkapa toisteli hiljaan niitä rukouksia, mitä oli opettanut pikku vainajalle.

Tätä nykyä vietti Tony melkein koko aikansa ukon luona, sillä hänestä näytti nyt enemmän kuin koskaan ennen, että hänen oli mahdotonta jättää Oliveria ja puotia. "Minun täytyy luopua juoksu-pojan toimestani", oli hän sanonut herra Ross'ille, "sillä sen vanhan herran muisti huononee huononemistansa, siis minun pitää vointini mukaan hoitaa hänen puotiansa. Ei saata sanoa, että hän ei ole viisas mies, mutta häneen ei koskaan ole luottamista. Hän puhuttelee alituisesti Dollya, ikäänkuin se olisi hänen polvillaan; sillä hän puhuu niin hiljaan, ett'en sanojansa kuulekaan. Mutta minä pidän paljon hänestä, enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa, paitsi pientä Dollyani; olenpa päättänyt, että hänen Herransa on tuleva minunkin Herrakseni, ja hän on valmis aina puhumaan minulle kaikkea mitä tietää Hänestä. Muuten tulen toimeen ilman juoksupojan palvelustani; puotisaalis on kylläksi elättämään meitä molempia."

Ja Tonyn toivo ei pettänyt. Kauppa kävi sangen hyvästi; herra Ross kävi joka viikko heidän luonaan ja antoi hyviä neuvoja asioimistoimiin. Suruisesti ja oudonlaisesti kuluivat kuitenkin päivät; kulkeva aika totutteli kumminkin heitä olemaan Dollytta. Joka sunnuntai-iltapuolella kävivät Oliver ja Tony "Lasten sairashuoneella." He eivät milloinkaan menneet sairashuoneesen, vaan ainoastaan portille, jonka ulkopuolella he aina hetkisen viipyivät. Näissä tiloissa kohtasi usein Oliveria äkillinen levottomuus, ja välistä kuiskaili hän valittavalla äänellä: "rakas Herra, täällä ei ollut sijaa pikku lemmetyiselleni, mutta sinulla oli sija hänelle."

Tonyn suru Dollyn kuolemasta uudistettiin vieläkin, kun täti Charlotta, taudista parattuansa, tuli tervehtimään Oliveria ja sai tietää Dollyn kuolleeksi, eikä nähnyt hänestä muuta kun muiston jälellä, ja hänen pikku vaatteensa järjestykseen ladottuna laatikkoon, missä Oliver säilytti muutamia muisto-kapineita vaimovainaastansa. Hän sai myöskin kuulla että Oliver ei ollut Susannalle kirjoittanut, sillä hänen kätensä oli tullut kovin vapisevaiseksi kynän pitämiseen. Charlotta kirjoitti siis itse, mutta hänen kirjeessä ei tullut Kalkuttaan, ennenkun Susanna ja hänen miehensä jo olivat lähteneet kotimatkalle.

Kaksi vuotta oli vierryt siitä, kun Susanna Raleigh jätti pikku tyttösensä Oliverin puotiin, rukoillen häntä olemaan sievänä tyttönä äidin palajamisen asti. Susanna oli silloin sanonut Dollylle poissa olevansa kaksi päivää.

Nyt oli sen sijaan kaksi vuotta kulunut, kun muutamana kesäiltana eräs pitkäkasvuinen mies, sotilaan puvussa, mutta tyhjä hiha kiinnitetty rinnalle, astui puotiin. Tony oli tiskin takana sanomalehtiä asettelemassa, ja sisään astuva sotilas katseli tutkistellen häntä.

"Hyvää päivää, poikani, mikä on nimesi?" kysyi hän kummastuksella, mikä tuntui hänen äänestäänkin.

"Nimeni on Tony Oliver", vastasi Tony, sillä hän oli joku aika sitten päättänyt ottaa itselleen herransa nimen.

"Antony Oliver", toisteli vieras, "enpä ole ennen kuullut puhuttavan sinusta."

"Niin, oikeastaan sanotaan minua ainoastaan Tonyksi", vastasi hän, "mutta minä asun nykyään vanhan herran Oliverin luona ja sanon häntä vaarikseni. Se on hänen tahtonsa, ja se ilahuttaa minua. Se tuntuu juuri kuin joku olisi minun ja minä jonkun oma."

"Kuinka kauan olet häntä vaariksesi nimittänyt?" kysyi taas sotilas.

"Siitä asti kun pieni Dollymme kuoli", vastasi Tony matalalla äänellä.

"Dolly kuollut!" katkaisi mies ponnahtaen takaisin; hän kalveni ja nojautui tiskiä vasten. "Oi! Susanna raukkaani! pikku tyttö raukkaani! Mitenkä tohtinen puhua tästä vaimolleni, se on kauhistava!"

"Kukas te olette!" huudahti Tony. "Oletteko Dollyn isä? Niinpä niin, Dolly on kuollut, hän kuoli viime Tammikuussa, ja te ette voi ajatellakaan miten me häntä ikävöimme."

"Anna minun nähdä Susanna raukan isää,” sanoi suruisesti Raleigh, sillä hän se oli.

"Tulkaa sisään", sanoi Tony kohottaen tiskin levyä, jonka alla Dolly niin usein oli ollut piilosilla. "Hän on ihan entisen näköinen, mutta hänen muistonsa on mennyt. Kuitenkin voinhan minäkin, yhtä hyvin kuin Oliverkin, antaa teille tietoja Dollysta, sillä hän oli yhtä rakas minulle kuin hänellekin. Olkaa niin hyvä ja astukaa!"

Raleigh astui huoneesen ja näki Oliverin istuvan nojatuolillaan, piippu kädessä ja hiljainen hymyily ryppyisillä kasvoillansa. Kaasun valo heijastui takaisin sotilaan välkkyvistä epoleteista ja valkeasta vyöstä, ja vanhus loi häneen terävän, kysyvän silmäyksen.

"Tunnetteko minua vielä, isä?" huudahti Raleigh, tuskin saaden sanaakaan sanotuksi. "Minä olen teidän Susanna raukan mies ja Dollyn isä."

"Dollyn isäkö!" toisteli Oliver nousten tuolilta ja laskien kätensä Raleighin olkapäälle.

"Tiedätkö, että rakas taivaallinen Herra on ottanut hänet luokseen?"

"Kyllä sen tiedän", sanoi Raleigh huo'aten. Hän painoi hiljaan vanhuksen jälleen tuolille ja istui itse hänen sivullansa. Muutaman minuutin istuttuansa otti Oliver Raleighin tyhjän takin hihan käteensä.

"Sinä olet menettänyt käsivartesi", sanoi hän sääliväisesti.

"Niin, överstiämme vastaan ryntäsi tiikeri viidakossa, ja minä pelastin hänet; mutta peto repäisi rikki käsivarteni ja musersi kynkkäluunki hampaittensa välissä. Minä tulin silloin kelvottomaksi sotilaaksi."

"Vai niin, mutta Herra tiesi kaiken senkin."

"Niin hän tekikin, ja hän on opettanut minut tuntemaan itseänsä enemmän kuin ennen tiesin. Hänen sotamiehekseen en ole kelvoton. Mutta vieläkään en paljo tiedä siitä palveluksesta, ja sinun pitäisi opettaa minulle siitä, isä. Salli minun kutsua sinua isäksi Susanna raukan tähden; tandotko sitä?"

"Kyllä, kyllä lapseni", sanoi Oliver pitäen kädessään Raleighin tyhjää hihaa.

"No niin, isä", lisäsi hän, "koska minä en voi olla armeijassa ja koska överstikin on haavoitettu, olemme kaikki tulleet kotiin. Mutta Susanna pienen tyttömme kanssa seurasi överstinnaa ja lähetti minut Lontoosen katsomaan Dollya ja sinua."

"Sinun pikku tyttösi?" sanoi Oliver kysyväisesti.

"Niin", sanoi Raleigh, "hän syntyi Indiassa. Hän kastettiin Mariaksi, mutta me nimitämme häntä Pollyksi. Siellä kaukana oleskellessamme oli hän alituinen muistutus Susannalle täällä kotona olevasta Dollysta. Ah, mitenkä voinen puhua hänelle Dollyn kuolemasta?"

Molemmat vaipuivat äänettömyyteen, ja Tony jätti heidät, sillä aika oli sulkea puoti.

"Susannan mies Oliverin luona", ajatteli Tony itsekseen. "Susannan mies; kuinka hyvästi muistan sen illan, jolloin seurasin Susannaa ja sitä pikku tyttöä nähdäkseni, miten tapahtuisi äidin jätettyä lapsensa puotiin. Kuinka ihmeellistä! Silloin olin ryysyinen, paljasjalkainen, ei ollut kotia, ei ketään jota rakastin, eikä ketään, joka rakasti minua. — Niin ihan tässä seisoi Oliver sinä iltana ja katsasteli lapsen äitiä! Se oli Susanna, joka meni pois lastansa sen enempää näkemättä."

Surulliset muistot pyörivät Tonyn mielessä; hän tahtoi karkoittaa niitä, alkaen viheltää iloisaa säveltä, mutta se ei tahtonut auttaa, hän oli itkuun pakahtumaisillaan. Lopetettuaan työnsä puodissa palasi hän Oliverin ja Raleighin luoksi.

"Ja Susanna ja minä saamme asunnon överstin puistossa", sanoi Raleigh, "ja minä tulen muiden palveliain ja puutarhan työmiesten peräänkatsojaksi. Rakennus on kaunis, useilla asuinhuoneilla. Sieltä on laaja ja kaunis näköala; näkyypä Wrekin'in kukkulain huiputkin, joiden välillä järvet siintää. Jotenkin lähellä överstin kartanoa on lapsuutesi koti; sinne saatamme mennä, milloin vaan tahdot. Kun överstinna puheli, missä kartano oli, huudahti Susanna innokkaasti: 'Sehän on oiva paikka isälle'! Tandotko vaan mielelläsi tulla asumaan oman Susannasi luoksi sinun omaan kotiisi, vai kuinka isä?"

"Tahdon kyllä, vähäksi aikaa", vastasi vanha. Oliver hymyten.

Tony tunsi kummallisen tuskan ahdistavan sydäntänsä näitä sanoja kuullessaan. Jos vanhus menisi asumaan tyttärensä luo, silloinhan tämä koti katoaisi Tonylta, ja hänen täytyisi taas kuleksia kaduilla. Nyt taitaisi hän hyvin ansaita elatuksensa, eikä tarvinnut pelätä jotta olisi pakko maata Coventgarden'issa tahi jonkun sillan alla; mutta hän jäisi taas yksinäiseksi, ja kaikki siteet, jotka kiinnittivät häntä Dollyyn ja vanhaan Oliveriin, murtuisivat. Häntä ihmetytti sallisiko Herra Jesus sitä.

"Mutta minä _en_ voi jättää Tonya", huudahti vanhus kiirusesti. "Jumala siunatkoon poikaa, hän on ollut kuin oma lapseni! Hän nimittää minua vaariksi, ja se oli hän, joka miellytteli minua surun ajalla. Herra antoi hänet minulle samana iltana, kun hän pikku Dollynki luokseni lähetti. En, en! Ja Dolly rakasti Tonya; käyköön Susanna täällä minua tervehtimässä. En, minä en voi jättää poikaani."

Oliver oli laskenut käsivartensa Tonyn ympäri ja puhuessaan vetänyt häntä yhä likemmäksi itseänsä, niin että ukon kuihtunut poski vihdoin koski pojan otsaan. Dollyn kuoltua eivät he milloinkaan olleet niin onnelliset kuin nyt.

"Niin, mutta siitä pitää överstinnan ja överstin saada tietoa rakas Tonyni", sanoi Raleigh, kun Oliver oli puhunut niistä toimista ja ystävyyden näytteistä, mitä Tony oli hänelle osoittanut. "Mutta hyvästi nyt." — Ja sotilas puristi Tonyn kättä niin voimakkaasti, että hänen sormiansa kirvelsi.

Mutta Tony ei sitä tuntenut, sillä hänen sydämensä kovin sykähteli ilosta.

Yhdeskolmatta luku.

Polly.

Kaltevan mäen rinteessä, jonka kukkulalle överstin loistava linna oli rakettu, oli Raleighin perheen asunto. Ylt'ympäri sitä somasti rakennettua huonetta oli pylväistö, soreasti koristettu köynnöskasveilla ja kukkasilla. Pylväistöstä oli viehättävä näköala; siitä näkyi lavea tasanko kunnaineen ja laaksoineen. Kaukana taivaanrannassa näkyi vuori, jonka kukkulat katosivat pilviin ja tasankoa myöden kulki edelleen moni mutkainen Severn, jonka aallot väikkyivät päiväpaisteessa. Korkeasti ja majesteetillisesti kohosi etäällä Oliverin rakas vuori, Wrekin. Sen huiput kimmelsivät iltaruskossa, ja selvästi näkyi senkin kallion kärki, jota pakanuuden päivinä pidettiin alttarina tulen jumalalle.

Susanna oli koko päivän ollut ahkerassa toimessa. Hän oli valmistanut kaikki isänsä vastaanottamista varten ja opettanut pientä, kahdeksantoista kuukautista tyttöänsä sanomaan: äidinisä.

Hän silmäili vähän väliä maantielle nähdäkseen vaunut, missä Oliver, Tony ja hänen miehensä olivat tulossa.

Tony ei saanut vanhuksesta erota, niin oli sanonut sekä översti että överstinna, kun saivat kuulla hänestä puhuttavan; hänen tulee olla juoksu-poikana ja välillä työskennellä puutarhassa. Hänen pitää asua yhdessä vanhan Oliverin kanssa.

Susannan silmät olivat veriset, sillä hän oli paljon itkenyt pikku tytärtänsä. Mutta hän ei ollut aikonut vuodattaa ainoatakaan kyyneltä isänsä tultua, ett'ei siten häiritsisi vanhuksen iloa.

Vihdoin saapui vaunut; Raleigh ja Tony hyppäsivät alas auttamaan vanhaa Oliveria ulos, ja Susanna pani pikku Pollynsa maahan istumaan, riensi isäänsä vastaan ja syleili häntä. Vanhus parka oli ihan vaiti. Hän ei ollut puhunut sanaakaan vanhan kotinsa jätettyä; hän vaan katseli ympärilleen, kun he ajoivat kaunista tietä myöden. Hänen mielensä näytti olevan tavattoman levotonna. Kun hän ensiksi loi silmänsä Wrekin'in kukkulaan, kohotti hän hatun valkoisesta, tutisevasta päästään ikäänkun tervehdykseksi rakkaalle ystävälleen, jonka hän monta vuotta poissa oltuaan uudestaan oli kohdannut. Nyt seisoi hän hiljaan portilla, nojautuen Susannan käsivarteen ja silmäili ympärilleen hellästi, mutta surumielisesti hymyellen.

Täällä oli ilma raitis ja puhdas; aurinko valaisi kaikkia, puutarhan kukkasia ja kukkulain jalavia. Hän tarttui Tonyn käteen ja osoittaen laskeutuvaa aurinkoa, kuiskasi suruisesti: "Ah, jos pikku lemmetyiseni olisi saanut rahdunkaan semmoisesta päiväpaisteesta."

Tuskin oli hän saanut nämä sanat sanotuksi, kun kuuli vähäisen kimeän äänen takanaan, niin Dollyn moisen, että sekä Oliver että Tony äkkiä kääntyivät sinne päin. Se lapsi, jonka äänen he kuulivat, ei ollut Dolly, sillä se oli vielä häntäkin vähäisempi; mutta kun Polly tuli juosten käytävää myöden, näkivät he hänellä olevan samanlaiset valkoiset kiharat, samanlaiset siniset silmät ja ruusuiset posket kun heidän lemmetyiselläänkin oli ollut kaksi vuotta sitten. Hän juoksi ja piiloittihe äitinsä leningin taakse, mutta Susanna kohotti hänet ja vei vanhalle Oliverille.

"Sano: äidinisä ja anna hänelle muisku, Polly", sanoi äiti mielitellen.

Pienokainen kainosteli ja ujosteli, mutta viimein rohkaisi mielensä, ja taputtaen ukon poskia suuteli häntä ja huudahteli heleällä äänellään: "äidinisä, äidinisä."

"Isä, ällös nyt olko kauemmin ulkona", sanoi Susanna, "Raleigh odottaa sisällä."

Sisään tultuansa näki ukko nojatuolissa jo järjestyksessä kakluunin vieressä. Susanna oli pannut huoneen lämmitä, jotta ukko lämpenisi matkustuksen perästä, ja Polly istui ensin ukon sitte Tonyn polvilla, eivätkä he saattaneet vieroittaa silmiänsä hänestä.

Mutta ah! Polly ei ollut Dolly, ei se lemmetyinen, joka oli tehnyt heidän pimeän kotinsa Lontoossa niin valoisaksi ja iloisaksi. Hän oli mennyt kotiinsa taivaallisen isänsä huoneesen ja nyt odotteli heitä sinne. Tony oli vielä kauan, ennenkuin hän pääsi ainaisesti yhteen lemmetyisensä kanssa, mutta vanha Oliver erosi kohta täältä.

Kun hän hiljaan ja tyytyväisesti suloisena kesäiltana istui lastensa ja ystäväinsä keskellä ja Susanna lauloi Pollya nukuttaaksensa, kuuli Tony hänen puoliääneen sanovan, miten tavallisesti: "vähän ajan perästä tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, ja missä minä olen, siellä pitää teidänkin oleman. — Niin, tapahtukoon siten, rakas Herra Jesus!"