Part 1

language: Finnish

KAKSI KUNINGATARTA

Kolminäytöksinen murhenäytelmä

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

HENKILÖT:

Johanna Anjoulainen. Birgitta Birgerintytär. Kaarle. Birger. Kaarin. Maisteri Petrus. Bianca Maria. Nuori Orsini. Nikolaus Orsini, Nolan kreivi. Esimaistaja. Eräs ritari. Trubaduuri. Muutamia hovilaisia.

Tapahtuu "mustan surman" viimeisinä aikoina Neapelin hovissa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Pienehkö linnansali Johanna-kuningattaren palatsissa. Se on arkkitehtuuriltaan gotiikan ajan hienointa tyyliä. Vain sen permantomattojen ja seinäverhojen upeudessa on jotain myöhäisgotiikan, "gothique flamboyantin", liikaloistoa.

Oikeanpuolisen takaseinän muodostaa rivi solakkoina kohoavia pilareita, jotka päättyvät ylhäällä mahtavasti kaareileviin koristeellisiin muotoihin siten, että nämä peittävät koko seinän yläosan. Pilaristo on pari porrasaskelmaa ylempänä muuta näyttämöä, ja sen takana on käytävä, joka näyttää avautuvan oikealle laajempia eteissaleja kohti. Taustan vasemman nurkkauksen peittää tumma verho.

Oikeanpuolisessa seinässä on ikkunoita. Vasemmalta etualalta vie ovi kuningattaren huoneisiin.

Vasemmalla on laaja, mutta matala koroke, jolla seisoo baldakiinin alla kuningatar-istuin. Tämän lähellä on matala jakkara. Oikealla etualalla on komea selkänojainen tuoli ja tämän lähellä värikkäin kankain päällystettyjä jakkaroita.

Kirkas iltapäivä valautuu huoneeseen korkeahkolla olevista akkunoista, mutta pilariston tausta on raskaassa hämärässä.

I KOHTAUS.

Vasemmalla taka-alalla ja oikealla etualalla keskustelee kuulumattomin sanoin ryhmä hovinaisia ja ritareita, joilla jälkimmäisillä ei ole kenelläkään miekkaa vyötäisillä, vaan siroja, koristeellisia tikareita. Ilmeisiä, eleistä ja naurahduksista näkee, että keskustelu sujuu notkeassa ja kaksimielisessä hovityylissä. Vain lyhyt tuokio.

II KOHTAUS.

Nikolaus Orsini, Nolan kreivi, keski-ikäinen ylimys, saapuu vasemmalta kasvoillaan harmistunut ilme.

KREIVI (äänten sorinan nopeasti lakattua; olkapäitään kohauttaen). Kuningattaren mieli on jälleen maassa. Turhaan se näyttää pyrkivän lentoon... (Hieman ironisesti.) Ei ole enää ilmaa siipien alla.

ERÄS RITARI. Tjaa, nelisenkymmentä vuotta ei ole vielä sinänsä mikään vaara. Mutta vaarallinen ikä naisen harteilla kykenee kyllä kasvattamaan, kun hyvin sattuu, vaikka petolinnun siivet. (Naiset kuhisevat ja hymyilevät.)

TRUBADUURI. Tai haukan ja haaskan vuorotellen, aina kuun kiertojen mukaan... (Naiset purskahtavat nauramaan, miehet hohottavat.)

ERÄS RITARI. Ja jos kasvavat anjoulaiseen malliin, niin ilmaa kyllä riittää, kun vain on saalis näkyvissä. Se on nähty Provencen kreivikunnissa, Unkarin valtaistuimella ja Neapelin palatseissa, missä ikinä he valtikkaa pitelevät.

KREIVI (itsekseen; painavasti). Liiaksikin nähty. (Kaikille.) Mutta... minulta ei riitä aikaa tänne. Kuningattaren ärtyisen mielen jätän teidän huoleksenne.

TRUBADUURI (on hypännyt taustan portaikolle; puoliksi laulaen; nopeasti ja nokkelasti).

Ei syytä huoleen! Joka miehenpuoleen hän kohta suuttuu tai kiinni juuttuu ja uudeks muuttuu.

(Naurua.)

KREIVI (aikoo poistua, lähtee pilaristoa kohti.)

III KOHTAUS.

Nauru lakkaa äkkiä, sillä vasemmalta tulee kuningatar Johanna, seurassaan B Bianca Maria ja eräs toinen hovinainen. — Johanna on neljänkymmenen iässä oleva nainen, mutta vieläkin lumoojatar koko olennoltaan. Hänen puvuissaan esiintyvät mieliväreinä milloin tummansininen ja karmosiinipunainen, milloin purppura ja kulta. — Bianca Maria on juuri naiseksi kypsynyt hovineito. Hänellä on tullessaan lehväseppele kädessään ja hän liittyy muitten hovineitojen parveen.

JOHANNA. No, minne kiire, Nolan kreivi?

KREIVI( pysähtyen; palaten takaisin). Ruttoa vastaan. Se on tullut — kuten suvainnette tietää — jo kolmannen kerran vieraaksemme. Ja kansa nääntyy kaduille ilman hoitoa ja suojaa...

JOHANNA (epäluuloisesti). Ja moitteenko kärki kielellä kuningatartasi vastaan? (Naurahtaen.) Ei, hyvä kreivi... (Siirtyy istuimelleen; täältä, ilakoivasti.) Kuolema ja lemmentanssi ovat muoteja nykyaikaan. Niitä ei saa vastustaa kumpaakaan. — Tulkaa tänne lähelleni, jakkaralle...

KREIVI (jäykästi). Siihen ovat jalkani liian vanhat ja jäykät.

JOHANNA. Ylpeydestä jäykät! — Niin, te Rooman ja Neapelin Orsinit ette kykene unohtamaan, että autoin Pyhän isän vallastanne vapaaksi myymällä hänelle kauniin Avignonini uudeksi Pietarin istuimeksi. Ja ettekö luule minun tietävän, että toivotte tälle istuimelle sisarentyttäreni Margheritan ja hänen durazzolaisen puolisonsa? Mutta kätenne ovat sidotut, niin kauan kuin minulla on paavin suosio ja uskolliset trabanttini. — Siitäkö kiukku?

KREIVI. Lapset ja naiset kiukkuilevat. Minussa asuu vain murhe siitä, että Durazzon Kaarle löytää täältä anastusaikeilleen hyötyisän maaperän, sillä neapelilaiset vihaavat kuningatartaan ja — syystä. Juuri siihen luottaen hän rakentaa parhaillaan Adrian rannalle laivastoa...

JOHANNA (ponnahtaen istuimeltaan; keskeyttäen). Vahinko, että anjoulaisten kuuluisat myrkyt ovat alkaneet väljähtyä! Tuskin muistan niitä nimiltä enää. Täytynee kysyä mestari esimaistajaltani, joka osaa sekä maistaa että tarjota... pettureille.

KREIVI (rauhallisen varmasti). Ei ole petturuutta varjella kuningatartaan paljastamalla totuutta.

JOHANNA (painuen jälleen istuimelleen). Niin, niin... (Joutuen hätään; pyytävästi.) Mutta... Nikolaus Orsini, miksi houkuttelit muistin aivoistani ja veit sen kalmistoihin, joita pelkään. (Melkein kyyneltyen.) Etkö tiedä, että minunkin rintani on hauta, jota ei saa raastaa auki.

KREIVI (lämpimämmin). Valitan, että puhuin vakavista asioista sopimattomana hetkenä: nythän on juhlan aika. (Kumartaen.) Katumukseni näytteeksi jään jos sallitte — vielä hetkeksi seuranpitoon.

JOHANNA (viitaten kreivin istumaan). Sen ilokseni teet, varsinkin kun tiedän sinun puhuneen totta. Mutta... neapelilaiset minua vihatkoot, Provencen kansa minua rakastaa. Siellä sanottiin ennenmuinoin: Ken rakastaa Jumalaa, hän rakastaa kuningatar Johannaa. Ja siksipä juuri... kotimaani lemmenlauluin aloitamme tämäniltaisen juhlamme.

ERÄS RITARI (on katsellut akkunasta; ilostuneena). Taitaa tulla vieraita lisää! Satamaan laskee laiva pohjoisesta päin.

TRUBADUURI. Häitä se tietää! Roomassa kerrottiin, että Otto Braunsclhweigilainen rakentaa kosiolaivaa tullakseen Neapeliin.

JOHANNA. Mikä on lippu? Erotatteko keulavaakunan merkit tänne?

KREIVI (on noussut ja katsoo ikkunasta). Se on ristiretkeläisten laiva. Ristilippu on keulassa. Ja ylinnä suuri, punainen vaate, johon on kuvattu Neitsyt Maaria tai... pyhimyksistä joku...

JOHANNA (pettyneenä). Oh, jättäkää. Tuovat lisää ruttoa tai tulevat sitä hakemaan.

KREIVI. Siitä laivasta on otettava selko. En viivy kauvan. (Poistuu pilaristoon.)

JOHANNA (trubaduurille). No niin, tuo laulu laula.

BIANCA MARIA (joka on seisonut malttamattomana seppele kädessä, astuu niiaten esiin; melkein hengästyneenä). Ei vielä ole laulun aika, seppel ensin... Laurettan vuoro oli se täksi illaksi sitoa, mutta... kun äsken juoksin puutarhaan ja päivän helle muuttui kuultavaksi valoksi, unohduin sinne ja... siellä oli vasta hullua! Ruususarkain pitkät laivat halkoivat viininlehväin tummaa merta, ja oranssit seisoivat nurmikolla kuin hassunnäköiset ritarit rannalla... (Kuin säikähtäen omaa intoaan.) Niin, itsekin hassuna juoksin sopesta soppeen, kukan taitoin sieltä ja täältä, lehvät riivin ummessa silmin ja... siitä tuli seppel. Lauretta antoi luvan, että saan sen antaa juhlaseppeleeksi...

JOHANNA (puoliksi itsekseen). Tuo oli nuoruuden laulua, sen seppeleen otan. (Bianca Marian aikoessa lähestyä.) Ei, ei, niin vähällä et pääse. Saat ojentaa sen sille ritarille, jota eniten rakastat, hän vasta saa sen antaa minulle.

BIANCA MARIA. En rakasta ketään...

JOHANNA. Et ketään? Ja jo kaksi tai kolme vuotta sitten heitit lapsen kengät! — Sinun iässäsi... oli Artois'n Bertrand jo ollut lemmittyni ja saanut surman rakkautensa vuoksi. No, hyvä, saat antaa sen omin käsin. (Ottaa Bianca Marian niiatessa seppeleen ja panee sen päähänsä; trubaduurille.) Mitä viivyttelet? Laula.

TRUBADUURI (laulaa, säestäen luutullaan).

Apotti munkkeineen, ruukku maljoilleen ain' on yhtä pataa, paistaa taikka sataa.

— Tämän kertoi mulle mies, joka munkkein riemut ties.

Nunna hunnussaan, naikko kaiken maan yhtä juurta halaa, synnin tulta palaa. — Tämän kertoi mulle mies, joka nunnain riemut ties.

JOHANNA (keskeyttäen suuttuneena laulun). Lopeta. — Oletko aatelismies?

TRUBADUURI (kumartaen). Aateliskilpemme tunnetaan vanhastaan Forcalquier'ssa, teidän kreivikunnassanne, kuningatar.

JOHANNA. Ja laulat kuin markkinateatterissa ilveilijä?

TRUBADUURI. Sallinette... tämä tyyli on Ranskan hovin ja Avignonin kardinaalien viimeistä muotia. Nuo vanhat provencelaiset...

JOHANNA. Vaikene. (Puoliksi itsekseen.) Toisin lauloivat ennen aatelismiehet... (Nousee; innostuen.) Muistatteko miten lauloi Galeazzo ja minkälainen miekkamies hän oli! Ylistääkseen kauneuttani hän vaelsi maasta maahan ja lauloi kunniaani. Ken ei uskonut minua Euroopan kauneimmaksi naiseksi, sen hän vaati miekkasille ja surmasi erehtymättä. (Helähtäen raikkaaseen nauruun.) Vain kaksi hän säästi, hän toi ne vankeina nähtäväkseni ja minä pidin sekä ritarille että vangeille juhlat. (Kääntyen ritareitten puoleen.) Oletteko kuulleet? (Ritarien kumartaessa vaiteliaina; masentuneen halveksivasti.) Niin, te vain kumarratte. (Vaipuen itseensä.) Artois'n Bertrandin ja Mantovan Galeazzon kaltaisia miehiä ei ole enää olemassa, ei laulua, ei säihkyväistä miekkaa eikä... rakkautta.

BIANCA MARIA (lähestyen). Kuningatar, minä osaan laulaa paimenlaulun, joka on syntynyt Provencessa.

JOHANNA. Mene kammioosi, Bianca Maria. En siedä sinua nähdä. (Itsekseen.) Olet liian nuori.

BIANCA MARIA poistuu pilaristoon.

JOHANNA. Ja te muut, tuokaa viiniä tänne. (Istuutuen synkkänä oikealle nojatuoliin.)

IV KOHTAUS.

Perältä alkaa kuulua naurahtelua. Ryhmien keskitse lähestyy pieni, nuhruiseen hengellisen säädyn pukuun puettu mies, maisteri Petrus, kainalossa iso, nahkakantinen kirjanidos, lähestyy kuningatarta.

JOHANNA (nostaen katseensa huomaa Petruksen; purskahtaen nauruun). Ken on koroittanut narrimme Severinon hengelliseen säätyyn? Vai tottako, pieni herra? Oletteko pappi?

PETRUS. Olen Alvastran luostarin priori.

JOHANNA (puolileikillä). Ooho, ja jonkun kardinaalin lähettinäkö saavut hoviin?

PETRUS (hämillään nuhjaten; vaatimattomasti). Katsos, korkea rouva, kun alamaistesi kuolinhuokaukset nousivat pilvien tasalle, kääntyi tuuli pohjoisesta etelätuuleksi ja esti laivamme jatkamasta matkaa. Siitä tiesimme, että tänne oli meidän tuotava parantavaa lääkettä. Niinpä olemmekin taivaallisen kardinaalin sanansaattajia.

JOHANNA. Suurenmoista, ja miten pääsit, kunnianarvoisa priori, saattamatta sisään?

PETRUS. Jalo ritari ja Nolan kreivi käski päästämään minut.

JOHANNA (nauraen ja ottaen samalla maljan, jonka esimaistaja hänelle tuo tarjottimella). Onko vakaa kreivimme hullaantunut ja järjestänyt meille harvinaisten otusten näyttelyn!

PETRUS. Emäntäni, hänen kaksi poikaansa ja tyttärensä seisovat alhaalla kreivin seurassa ja pyytävät puheille-pääsyä.

JOHANNA. Ja ken on tuo emäntäsi?

PETRUS. Köyhä muukalainen, Jerusalemin-matkalainen, joka vaeltaa nöyryyden manttelissa. Niin käski hän minun, palvelijansa, itsestänsä sanoa.

JOHANNA (ojentaen maljan esimaistajalle; nousten). Hyvä, emäntäsi tulkoon ja poikansa ja tyttärensä ja vaikka koko Noakin arkki. (Siirtyy vasemmalle istuimelleen.)

PETRUS kumartaa nöyrästi ja kääntyy menemään.

ERÄS RITARI (Petrukselle, osoittaen tämän kirjaa; pilkaten). Saako kysyä, paavinko bulla vai ihanko taivaan kartta on arvon priorin kainalossa?

PETRUS (kuin suojellen suurinta aarrettaan; huomaamatta toisen pilkkaa, hartaasti). Tämä on universumin kartta, täynnänsä taivaan ja helvetin näkyjä. Tämä on taivaallisten ilmestysten kirja. Sen jokainen sivu on Herran verellä valettu. (Hyväillen kirjaansa.) Sen sanat ovat kirkkaammat kalleinta kristallia ja koreammat purppuraa ja korallia...

JOHANNA (keskeyttäen). No, priori pieni, nouda tuo emäntäsi.

PETRUS ikäänkuin hätääntyy ja poistuu kiireesti, hoviväen nauraessa.

JOHANNA (leikkiä laskien). Ettekö kuulleet? Neapelin Johannaa saapuu kosimaan kaksi prinssiä yht'aikaa.

ERÄS RITARI (nokkelasti). Ja anoppi valmiiksi mukana.

JOHANNA (ritarille ). Sinä, ritari, käske valaisemaan soihdulla tuon "kuningattaren" tietä. (Ritarin poistuessa.) Ei, ei, kaksi, kolme soihtua! Ja nyt, ritarit, teidän on näyteltävä kosijaa... prinssien sisarelle. Älkää saattako hovini mainetta viettelytaidossa häpeään. Ja te, neidot, te saatte haastaa kanssani riitaa prinssien lemmestä. (Naurua.) Ei noin, järjestykää kunnioittavammin ja tehkää tietä "nöyryyden manttelille". — Kas noin. Nyt hiljaa kaikki...

V KOHTAUS.

Samassa alkaa pilariston takaa oikealta valo kajastaa. Kolme palvelijaa kantaa soihtuja kadoten vasemmalle. Soihdut heittävät nyt kirkkaan valaistuksen oikealta tulevia kohti. Ensimmäisenä saapuu Birgitta ja pysähtyy hetkeksi korokkeelle. Hänellä on yllään kulunut, karkeasta villakankaasta tehty viitta, jonka kaulusta reunustaa kuitenkin silkkinen päärme. Hänen päässään on "leskenliina", joka jättää vain kasvot paljaiksi. Kädessä on hänellä vaeltajan sauva. — Hänen jäljessään tulevat Kaarin, hänen tyttärensä, ja Birger, hänen poikansa, joilla myös on yllä pyhiinvaeltajan-viitat. Kaarinilla on viitan päähine vedetty pään yli, mutta Birgerillä se on alhaalla. — Nolan kreivi ja Eräs ritari palaavat heidän mukanaan.

BIRGITTA (tultuaan keskinäyttämölle). Sain käskyn tulla tervehtimään sinua, Johanna parka.

JOHANNA (ivamielellä). Terve tuloa, kuningatar parka. Tulit parhaiksi. Täällä vietetään "vanhenevan" Johannan rakkauden-peijaisia.

BIRGITTA. Tulin kaivamaan haudasta sinun lahoavan ruumiisi ja täyttämään sen katumuksella.

JOHANNA. Lisääkö haudankaivajia! Eikö Kristuksen haudassa enää riitä kaivamista?

BIRGITTA. Sen kalliosta puuttuvat vielä sinun polviesi jäljet.

JOHANNA. Ja hänen kalpeat jalkansa ovat vielä minun kyyneleilläni pesemättä ja hiuksillani kuivaamatta? Niinkö?

BIRGITTA. Johanna, pakene nöyryyteen ja käänny!

JOHANNA. Mikä vahinko. Luulin poikasi, tämän maantien-prinssin, tulleen kosimaan minua maalliseksi morsiamekseen...

BIRGITTA (kasvavalla kiihkolla). Etkö sitten tiedä, raiska, että Pyhän Jaakobin haudalla sanottiin minulle sinusta nämä sanat: Katso tätä apinaa; hän tuoksuu hajuja ja on sydämeltään myrkkyä. Hän käy kaula kenossa ja kruununansa kantaa likaista riekaletta. Mene ja näytä hänen alastomuutensa, ettei hän tekisi viimeistä turmelusta.

JOHANNA (suuttuen). Ja ken olet sinä, joka uskallat nähdä sellaisia näkyjä Neapelin kuningattaresta? Sinä tahdot näyttää minun alastomuuteni. (Nauraa.) No, hyvä, saman teen minä sinulle. Viekää hänet, riisukaa ja ruoskikaa.

KREIVI (astuen esiin). Valtiatar, ettekö tunne häntä? Pyhä isä sanoo häntä äidikseen, ja hän sanoo paavia pojakseen, eikä yksikään Euroopan ruhtinaista häntä loukkaa.

JOHANNA. Mutta hän näyttää kyllä osaavan sen taidon "nöyryyden manttelin" varjossa. — Ken olet?

Birgitta ojentaa sauvansa Nolan kreiville, joka myös auttaa viitan hänen yltään ja seisoo nyt puettuna tummaan kultareunusteiseen ylimysnaisen pukuun. Koko hoviväen ihmetellen supistessa hän viittaa myös Kaarinille ja Birgerille, jotka heittävät kaapunsa lähellä seisoville ritareille. Nyt nähdään Kaarin solakkana, vaaleana kaunottarena, joka on puettu kallisarvoiseen, yksinkertaiseen pukuun ja jonka ohimoilla on pienoiskruunu.

Birgerin yllä on tumma, hieno ritaripuku.

BIRGITTA (eräänlaisella ylpeydellä). Kysyit, ken olen. Olen ollut laamannin tytär ja laamannin puoliso, olen ollut autuaasti nukkuneen Ulf Gudmarinpojan nääntyvä leski ja Alvastran ja Ulfåsan rouva, Birgitta Birgerintytär.—(Kuin taistellen ylpeyttään vastaan.) Nyt en ole mitään näistä. Olen Neitsyt Maarian halvin tytär, joka kyyristelen kerjurien parvessa, vuodattaakseni maallisesta sydämestäni kuiviin ylpeyden veret.

JOHANNA (nousee; kohteliaasti). Ken on ystäväni ja liittolaiseni Gregorius XI:n pyhässä suosiossa, hänet otetaan vastaan Neapelin hovissa _cum magna solemnitate et gloria_. — Kuuluisa Rooman leski — kuten me täällä etelässä sinua nimitämme — istu istuimelleni, jota ei kukaan ennen sinua ole kyennyt minulta valloittamaan. (Viittaa myös Kaarinin ja Birgerin istumaan oikealle.)

BIRGITTA (istuuduttuaan kuningataristuimelle; Johannalle). Lähetä väkesi loitommaksi.

JOHANNA viittaa hoviväelle, joka poistuu.

BIRGITTA (Johannalle; viitaten jakkaraan). Istu tuohon, lähelleni.

JOHANNA epäröi hämmästyneenä; istuutuu.

BIRGITTA. Vielä ei ole ilmestykseni täytetty. Olet kumartanut vasta koreita vaatteita, et omantuntosi haamujen eteen.

JOHANNA (levottomana). Mitä tahdot?

BIRGITTA. Missä on ensimmäinen puolisosi, Unkarin Andreas?

JOHANNA (kuohahtaen). Tuoko käärme, joka ryömi esiin isoisäni Robert Viisaan ruumisarkusta, kuten itse Petrarca hänestä aikoinaan sanoi, tuo pöyhkeä mässääjä, jolle isoisäni minut viisaudessaan testamenttasi, hänkö tuntoani painaisi?

BIRGITTA. Olet syyllinen hänen kuolemaansa.

JOHANNA. Syylliset, muistaakseni, rangaistiin.

BIRGITTA. Miksi näivettyi kehtoonsa silloin synnyttämäsi poika? (Johannan painaessa päänsä alas.) Et osaa vastata. — Siksi, että se oli siitetty aviorikoksessa Artois'n Bertrandin kanssa, joka sinun tietesi kuristi laillisen puolisosi.

JOHANNA (kuin muistellen). Niihin aikoihin oli maanjäristys. Laavavirrat söivät kaiken elollisen ympäriltämme, ja näytti tulevan maailmanloppu. Mitä merkitsi meille silloin toisen tai itsemme kuolema? — Tahdoin kuolla rakastettuni sylissä vapaana ja hurjana. (Masentuneena.) Ja sainhan rangaistukseni: vihamieheni surmasivat nuoruuteni rakastetun, ja kuoli rakkauteni poika... (Pyytävästi.) Miksi tahdot ruoskia auki hipiäni polttavimmat arvet?

BIRGITTA. Ja mihin tautiin kuoli toinen puolisosi, Tarentin Ludvig?

JOHANNA. Jos kerran tiedät kaiken, muistanet, hän kuoli narrimaisen mustasukkaisuutensa raivoon. — Heikko varjo, ei kestänyt naisen rakkautta eikä omaa itseään.

BIRGITTA (hellittämättä). Ja kuitenkin myrkytit kolmannen puolisosi, Giacomo Aragonialaisen, juuri mustasukkaisuudesta! (Johannan vaietessa.) Etkös nyt näe, miten synnin nuorat kompastuttavat sinun jalkasi, jotka pakenevat katumusta?

JOHANNA. En näe mitään, olen väsynyt...

BIRGITTA (vaimentuneesti, mutta harvakseen, äärettömällä vakavuudella). Mutta minä näen. Näen sinun ruumiisi läpi, se on kehnompi elukan lihaa. Näen sinun luittesi lävitse, ne ovat hauraat, sillä keväät ja kesät, syksyt ja talvet olet maannut riettauden haudassa. (Melkein hädässä.) Ja katso, jos näkisit suontesi madot... ne ovat siinneet sinun patjojesi hekumasta.

JOHANNA (on noussut; puoliksi itsekseen). Ja sittenkin minä kaipaan, kaipaan ylpeätä ritaria ja ritarilta kruununi perillistä.

BIRGITTA. Tästä alkaen vanhenet päivässä enemmän kuin ennen vuodessa. Sinulla ei ole enää mitään kaivattavaa muuta kuin sovitus.

JOHANNA. Niin, vanhuus... se on kuin tulivuoren pohjalla kylmä pimeä onkalo, jonka seinistä tihkuu menneen elämän myrkky, mutta jonne ei pääse enää tulivirtojen voima. Sellainen se lienee... Mutta olkoon! En aio hitaasti vanhentua, vaan syöksyä sinne tulimeren kautta.

BIRGITTA. Ja voittaisit helvetin sielullesi! Ei, sen sijaan: ryömi nöyryyden porraspuulle ja hyväile Hänen jalkojaan, nouse piinan lavitsalle ja juo verta Hänen kylkensä haavasta. Ja siitä, siitä rakkauden siivin lennät suoraan Jumalan sydämeen...

JOHANNA (istuutuen). Puhut hämärästi. Jos nöyrtyisinkin, missä on tuo... piinan tie ja rakkauden askel?

BIRGITTA. Lähde kanssani Pyhälle haudalle. Siellä on Jumalan vaimoille sekä katkerin vaiva että rakkauden korkein armo.

JOHANNA. Paljain jaloin... Nyt muistan... Tuon maanjäristyksen aikana vaelsin hovinaisineni paljain jaloin kirkosta kirkkoon, ja se rauhoitti mieltäni. — (Hetkellisesti ihastuneena.) Neuvosi voi olla oikea. Harkitsen sitä. (Melkein nauraen.) Ja Italia on hämmästyvä tämän syntisen kääntymistä...

BIRGITTA. Jään odottamaan, tyttäreni. Kun tuuli kääntyy jälleen puhaltamaan pohjoisesta, on se Jumalan merkki lähtöön.

JOHANNA (kääntyen Kaarinin ja Birgerin puoleen). Birgitta-rouva, tyttäresi on kaunis.

BIRGITTA (lapsilleen). Tervehtikää kuningatarta hovitapaan.

JOHANNA (Kaarinin niiatessa ja suudellessa hänen kättään). Sinulla on soma kruunukin kulmallisillasi.

KAARIN. Olen saanut sen sukulaiseltani Katariina Gislentyttäreltä perinnöksi. Se on vain maallista koreutta, ja ensikertaa sitä kannan. Mutta minulla on oikeus siihen, sillä olemme synnyltä kuninkaallista verta.

JOHANNA. Sinun jalo muotosi, neito, todistaa sen parhaiten. — Ja tämä on veljesi?

BIRGITTA (nousee; äidin ylpeydellä). Hän on poikani Birger, joka lyödään Pyhällä maalla hengellisen ritarikunnan jäseneksi.

BIRGER polvistuu ja suutelee Johannan kättä.

JOHANNA (Birgitalle). Mutta kuulin puhuttavan kahdesta pojastasi. Missä viipyy nuorista ritareista toinen?

KAARIN (välittömästi). Veljemme Kaarle on märkä kuin koira. Hän on sellainen huimapää...

BIRGITTA (hymyillen). Hän on kaikista tuhlaajapojista iloisin ja parhain.

BIRGER (tuimasti). Hän ei ole koskaan osannut ajatella järkevästi.

JOHANNA (ymmällä; iloisesti). Järjetön, tuhlaajapoika ja märkä kuin koira?

KAARIN. Hän hyppäsi satamassa laivasta mereen!

JOHANNA. Miksi, miten hänen kävi?

KAARIN. Hän oli kuullut tarinoita Neapelista ja sen kuningattaresta —. Laivan kääntyessä satamaan hän seisoi malttamattomana sen keulassa. Aiotko taas valloittaa kuningaskunnan, pilkkasi Birger...

BIRGITTA (keskeyttäen). Kaarle-poikani on vielä kiinni maallisissa haaveissa, mutta Jumalalla on kyllä ansoja hänen varaltaan.

JOHANNA (Kaarinille). Kerro, neito, mitä vastasi veljesi Birger-ritarille.

KAARIN. "Joko valtakunnan tai sen kuningattaren!" Niin hän vastasi ja syöksyi mereen.

VI KOHTAUS.

Nolan kreivi ilmestyy pilariston luo.

KREIVI. Ritari Kaarle Ulfinpoika tahtoo tavata sisartansa Kaarinia.

JOHANNA (innokkaasti). Saattakaa ritari tänne. — Sepä vasta nuorukainen!

KREIVI poistuu.

BIRGITTA. Ei aivan nuorukainenkaan. Hänellä on kotona kartanossaan nuori emäntä, joka jäi odottamaan... kruununtuojaa.

JOHANNA (siirtyy, viitattuaan Birgittaa istumaan oikealle, istuimelleen). Sellainen teko ansaitsee palkinnon. Uhkapäiset ritariteot ovat harvinaisia tähän aikaan.

VII KOHTAUS.

Kaarle, kaunismuotoinen ritari, jonka ruskeat hiukset vivahtavat punaiselta, tulee taustalta. Nolan kreivi seuraa häntä.

KAARLE (katsomatta muihin kiirehtii suoraan oikealle istuutuneen Kaarinin luo; innokkaasti). Sisar, nuori Orsini on ratsastanut Roomasta yhtärintaa laivamme kanssa...

KREIVI (sekaantuen keskusteluun). Kuinka? Veljeni poikako Neapelissa?

KAARLE. Niin, hän seisoo linnanpihalla.

KREIVI. Se ei ole sopiva paikka Latino Orsinin pojalle. (Poistuu.)

KAARLE (edelleen Kaarinille). Hän seisoo ruttoisen kansanjoukon seassa nähdäkseen sinua edes vilahdukselta, mutta uskaltamatta tulla kasvojesi eteen.

KAARIN (on noussut; syvästi loukatuin ilmein, vaimentunein äänin). Niinpä seisokoon siellä viikon tai ratsastakoon yli Välimeren, jos aikoo minua puhutella.

KAARLE (yltyen nauramaan). Oletpa kuin huurteinen koivu Vetterin rantojen jäätyessä...

BIRGITTA (moittivasti). Mutta, Kaarle-poikani, etkö näe, kenen edessä seisot?

KAARLE (huomaa Johannan; menettämättä lainkaan malttiaan). Katsos, äitimuori, kun tulee liian lähelle aurinkoa, menettää näkönsä.

BIRGITTA (opettavasti). Suutele kuningatarta, kuten tapa vaatii.

KAARLE (katsoen hetken Johannaa). Suutelen, kuten tarinain kuningatarta on suudeltava! (Menee ja suutelee Johannaa suotaan suulle.)

KAARIN (kauhistuneena). Kaarle!

BIRGITTA. Sinä kehno poika...

BIRGER (melkein hammasta purren). Mitä täällä ajatellaan sukumme käyttäytymistaidosta, jos esiinnyt kuin halonvetäjät Alvastrassa.

KAARLE (nauraen). Luuletko, veli, että Tiundalandin halonhakkaajat osaavat suudella kuningattaria?

JOHANNA (sekä hämmästyneenä, että ihastuneena; kuin koetellakseen). Ritari, tiedätkö, että hovimieheni ovat Italian parhaita miekkailijoita?

KAARLE (kohteliaan itsetietoisesti). En, kuningatar, minun tarvitsee tuntea vain oman miekkani terävyys.

JOHANNA (yhä ihastuneempana). Älkää pelästykö, hyvät vieraat. Hän kyllä näyttää vastaavan sekä päästään että sydämestään.

VIII KOHTAUS.

Nolan kreivi ja Nuori Orsini saapuvat. Soihtujen valo lisääntyy taustalla.

JOHANNA (nousten). Tulette parhaiksi, jalot Orsinit. On aika siirtyä pitopöytään..- Kreivi tarjonnee käsivartensa kunnianarvoiselle äidillemme ja nuori Orsini hänen tyttärelleen. Orsinit ja ruotsalaisethan ovat, jos muistan oikein, liittolaisia: kummatkin vaativat Gregorius parkaa Avignonin Baabelista "onnelliseen" Roomaan.

BIRGITTA. En seuraa sinua. Tuomion sanat toivat kielelleni katkeran maun. Se on poltettavissa pois vain karvain lääkkein.

JOHANNA (Kaarlelle). Sinä, nuori ystäväni, olet tehnyt tänään kaksi rohkeata tekoa. Ensimmäisen palkinnoksi saat minut saatettavaksesi. (Tarttuen Kaarlen käsivarteen; viettelevästi.) Toisesta ansaitset pitopöydässä päästäni... seppeleen. (Lähtevät pilaristoa kohti.)

BIRGITTA. Johanna, odotan lupauksesi täyttämistä.

JOHANNA (pysähtyen; kaksimielisesti). Siihenhän on aikaa, kunnes kääntyy taas... tämä etelätuuli. (Lähtevät jälleen kohti taustaa.)

BIRGITTA. Kaarle, varo riivattua sydäntäsi. Rukoilen sen puolesta kivisellä permannolla.

KAARLE (kunnioittavasti). Tee se, äitimuori. (Poistuvat, jäljessään Nolan kreivi ja Birger.)

KAARIN auttaa Birgitan viittauksesta viitan tämän harteille.

IX KOHTAUS.

Maisteri Petrus saapuu.

PETRUS (Birgitalle). Sisar ja rouva, tulostasi on tieto levinnyt kuolinlavitsalta toiselle. He odottavat parantavaa ihmettä kauttasi. — Vai onko taivaallinen lahjasi hukkunut koreihin vaatteisiisi, joita kielsin sinua käyttämästä?

BIRGITTA. Rippi-isä, luulen kirjasi sivun täyttyvän tältäkin päivältä. Lähtekäämme! (Ottaa Kaarinilta sauvan ja poistuu Petrus jäljessään.)

NUORI ORSINI epäröi lähestyä Kaarinia.

KAARIN seisoo kasvot poispäin käännettyinä.

NUORI ORSINI (katkaisten hiljaisuuden). Ettekö tahdo näyttää minulle kasvojanne, neito? (Kaarinin vaietessa; kiihkeästi.) Oletteko tunnoton marmorikuva? — Vai oletteko lemmensurun tähden tai... kiusaukset välttääksenne antanut vaitiololupauksen? (Kaarinin raskaasti huoatessa.) Huokaatte syvään ja raskaasti? Onko suljettujen huultenne salaisuus niin kammottava tai... niin pyörryttävän kaunis, että siihen riittää vain huokausten ylimaallinen kieli?

KAARIN (tukahtuneesti; kärsien). Menkää, ritari, menkää...

NUORI ORSINI. Tottelisin, jos olisi äänenne soinnuton ja kylmä. Mutta... sehän vavahtaa ja kiirehtii kuin pelkäisi paljastaa levotonta sydäntä...

KAARIN (kovasti). Äitini on jo kirjeessään tuominnut teidän rikoksenne. Minulla ei ole siihen mitään lisättävää. (Istuutuu.)

NUORI ORSINI (istuutuen Kaarinin lähelle). Etteikö muista, kun näin teidät ensikerran Kooman kadulla, seisoitte kerjäläisten joukossa ja kärsitte rahvaan pilkkaa? En nähnyt teissä rikkautta ja arvoa, en sukuperää, en muotojenne jaloutta, näin vain kasvojenne valkeuden, joka oli kuin väsyneen kalpeutta ja kuitenkin kuin ennennäkemätön tähti. — Loukkasinko teitä silloin? En, vain katsoin, sillä ihmeeseen ei voi olla katsomatta. Kokonaiset viikot etsin teitä, nähdäkseni jälleen. Sitten... kuultavassa illassa, iloisessa seurassa tulin vastaanne yht'äkkiä. Lähestyin, otin kädestä, tahdoin puhutella. Oli kuin olisin tavoitellut kuollutta rakastettuani, jonka ihme oli tietämättäni pelastanut. — Tätä sanoo nuhdekirjeessään ankara äitinne rikokseksi, ja se oli vain rakkauteni ensimmäinen liekki.

KAARIN. Te yrititte ryövätä toiselle kuuluvan viinitarhan karkealla väkivallalla.

NUORI ORSINI. Toiselle? Olettehan neito ja...

KAARIN. Tahdotteko kuulla arvoituksen?

NUORI ORSINI. Suurempaa ette voi sanoa kuin mitä itse olette.

KAARIN. Kuulkaa siis: Olen neito ja... leski.

NUORI ORSINI. Leski ja... neitsyt?

KAARIN. Niin. Eräs kotimaani ritari, Eghard oli hänen nimensä, otti minut puolisokseen. Äitiämme totellen elimme kieltäymyksen aviossa. Hän nääntyi kaipauksesta minuun. Mutta suuressa rakkaudessaan hän pakotti lihallisen sydämensä vaikenemaan. Hän kalpeni kalpenemistaan. Ja minä onneton luulin hänen kasvavan hengessä päivä päivältä. Vihdoin, seuratakseni äitiäni, otin vaellussauvan ja jätin hänet kotiin... yksin. Se oli hänen kuolemansa, hän raukeni hautaan. Sain siitä viestin vasta sitten, kun kaikki oli jo myöhäistä. — Nyt näette, että minulla ei ole oikeutta kuunnella maallisen rakkauden sanoja. Sehän olisi ilkkuvaa häväistystä vainajalle, joka säilytti puhtauteni henkensä hinnalla, vaikka olisi voinut sen tahrata. Sillä minulla oli lihan puhtaus, mutta ei yhtä paljon siveyttä. Sen ymmärrän nyt, kun viettelykset ovat jälleen tulleet...

NUORI ORSINI (voitollisesti). Tämä on totisen rakkauden viettelys. Ja sydämenne on heikko sen houkutuksille. — Ei, ei, älkää sitä kieltäkö, tai tulette oman sydämenne pettäjäksi.

KAARIN. Pettää maallinen sydämensä on taivaallisen voitto, se on Birgitan ilmestysten korkein ajatus. Ja ettekö muista? "Heidän perillisensä ja lapsensa eivät saaneet mitään iloa siitä ryöstetystä puutarhasta." Niin seisoo myöskin äitini kirjeessä teille. Se on enemmän kuin tuomio...

NUORI ORSINI. Olette elänyt äitinne ankaran tahdon luonnottomassa vankilassa. Minä pelastan teidät sieltä ja kannan palatsiini valtiattareksi!

KAARIN (nousten; kooten voimansa). Tekö, katujen häiritsijä, naisrauhan rikkoja, te, joka tarjoatte palatseja Eghardin antaessa elämänsä?

NUORI ORSINI (polvistuen Kaarinin eteen). Määrätkää minulle sovitusteko. Olen sen täyttävä, vaikka sitä varten vaadittaisiin minunkin nuori elämäni.

KAARIN (hetken vaitiolo; koskettaen Orsinin hiuksia; läheisesti). Lyöttäkää kilpeenne ja kiinnittäkää myöskin olkaan... ristiretkeläisen merkki. Ja sitten... seuratkaa meitä. Mutta vain kaukaa, kaukaa...

NUORI ORSINI (nousten; onnellisena). Jo tänään olen sen tekevä. (Poistuu.)

X KOHTAUS.

Kaarle tulee taustalta, seppel päässä ja viinistä hieman humaltuneena.

KAARLE. Sisar, missä on ankara äitimme, tuo Birgitta-rouva, jonka piti rukoilla.

KAARIN. Hän on linnanpihalla hoitamassa sairaita.

KAARLE. Kutsu hänet tänne.

KAARIN. Miksi?

KAARLE. Luulen, hän on rukoillut huonosti, sillä vereni hurjistuu eikä taltu... Täällä on kummallisia viinejä, sisar. Niissä on naisen tuoksua ja kuoleman unta. — Kutsu hänet, tai kohta en takaa, miten käy haalean puolisoni siellä kotona.

KAARIN. Veljeni, hillitse itsesi...

KAARLE. Muistatko, sisar, isämme juomakannua, sitä kaikkein suurinta, jolla oli nimenä Peikonkita? — Tuntuu kuin olisin juonut sen pohjaan. Ja kuitenkin olen maistanut vain kuningattaren maljan.

KAARIN. Äitimme vihastuu ja saat tehdä katumusta, jos et oitis malta mieltäsi, Kaarle.

KAARLE. Mutta sinä et tiedä, sisar, millainen nainen on tämä Neapelin Johanna. Hän on joko Bathseban tytär tai Salomen tyttärentytär, en tiedä kumpi. Ja hän lupaa minulle kuningaskunnasta puolet.

KAARIN (lähestyen). Lähde mukaani, paetkaamme näistä pidoista!

KAARLE. Ei, sisar, minun pitää näyttää sille Herodiaan tyttärelle, että laamanninpojat pohjolasta ovat viikinkien pojanpoikia...

XI KOHTAUS.

Johanna saapuu Kaarlea etsien.

JOHANNA (iloisesti). Pyhä Valentinus, rakastavaisten suojeluspyhimys, näyttää hoitavan huonosti asiansa.

NEITO. Kaarinin ritari on poissa, ja minun ritarini karkaa...

KAARIN (hätäisenä). Äitini tarvinnee minua laupeudentyössään. (Poistuu pilaristoon.)

JOHANNA (tarttuen Kaarlen käsivarteen). Kylmyyttäsikö karkaat, vai riemunko ajamana mielettömänä harhailet paikasta paikkaan? Kumman vuoksi, tunnusta...

KAARLE. Jos tämä on kylmyyttä, on tuo tulivuorikin vain jäätä ja lunta.

JOHANNA. Niinpä noidun sinut taikalinnani saleihin kuninkaaksi. (Osoittaen vasemmalle taustalle.) Katso! (Takaseinän vasemmanpuolinen verho siirtyy syrjään, tulee näkyviin häikäisevän kirkkaaksi valaistu käytävä, joka näyttää kaartuvan vasemmalle.) Älä hämmästy. Siellä on minun asuntoni. Kun tuosta käännymme vasemmalle, tulemme Ruusukamariin, missä myskinlemu yrittää turhaan surmata ruusujen punaisia sydämiä. Ja sieltä, sieltä käännymme Laulujen majaan. Esi-isieni jahtitorvet riippuvat mykkinä sen seinillä, huilut nukkuvat koteloissaan, ja harput ja sitrat helähtelevät itsekseen. — Tuletko, tahdotko tulla?

KAARLE. Tulen, mutta varo, etten hajoita linnaasi isiesi jahtitorvella, sillä olen ankara metsämies ja osaan toitottaa kuin Roland Pyreneitten solissa.