Part 4

ESIMAISTAJA (saatuaan useimmat soihdut sytytetyksi). Vakuutan, jalot naiset ja ritari, tämä on hienoin ja kohteliain tapa päästää ihminen elämästä irti. Opin sen Cordovan kalifin etevimmiltä mestareilta... Katsokaas, näiden viimeksi sytytettyjen sydämet on kastettu arsenikkiin, senjälkeen... ne on taitavasti muokattu pyrethrum- ja akoniittijauhoin ja lopuksi uurteet ja uomat... elohopealla koristeltu. — Kun sydän on palanut kynnenmustukaisen verran, syntyy hetken leijaileva, näkymätön pilvi ja alkaa pienenpienten hiutaleitten nopea karnevaali. Ne liitävät, ne lentävät kuin haaraniekka pirut. Ne juuttuvat ihmisen hipiään ja riistävät siltä kyvyn tuntea tuskaa. Ne kutovat silmäterän ylle hämärtävän kaihen... Tämä tihenee ja kasvaa, kunnes painaa silmäluomet kiinni kuin raukea väsymys rakastetun sylissä. Ja äkkiä... suloiset soinnut alkavat väräjöidä korvan onteloissa. Ja huulten, sierainten kautta ne uuvuttavat hengittävät keuhkot muutamassa hetkessä kuoleman syliin. (Ryhtyy sytyttämään loput soihduista.)

BIANCA MARIA (syöksyen Johannan jalkojen juureen). Sallikaa meidän elää! Olemme liian nuoria elämästä luopumaan...

KAARLE. Älä rukoile häntä!

BIANCA MARIA (nousten, kääntyen Kaarlen puoleen; kauhusta väristen). Missä on hänen sydämensä?

JOHANNA. Te myrkytitte sen, ja nyt se palaa tuolla... teidän kuolemaksenne ja kostoksi vihollisilleni. Se on helvetin tulta Pyhälle Birgitalle, se on kiirastulta Orsineille ja uhman liekki durazzolaiselle vallananastajalle. Nyt taistelee kuningatar! (Poistuu.)

ESIMAISTAJA on saanut kaikki soihdut sytytetyksi, poistuu kumartaen, sulkee oven ja vääntää sen lukkoon.

KAARLE (joutuen tuskaan). Meitä ei pelasta mikään. Ja minä olen syyllinen sinun kuolemaasi!

BIANCA MARIA. Syyllinen on rakkaus, et sinä...

KAARLE. Minä vedin sinut kohtaloni onnettomaan pyörteeseen, minä tavoitin sinussa onnea itselleni, vaikka syntini eivät sitä olisi ansainneet. Minä, minä olen syyllinen! — Ja se painaa tänä hetkenä enemmän kuin tuhat kuolemaa.

BIANCA MARIA (lähestyen, hyväillen; melkein leikillisesti). Minä, rakkain, olen syyllinen... Sinähän etsit minua koko elämäsi ajan! Et voinut löytää, minä hupakko kun täällä etelän puutarhoissa, piilossa vuotin, ja sinä, parka, sait etsiä turhaan, ihan turhaan... kaikkialta...

KAARLE (jatkaen puoliksi itsekseen katkeraa ajatustaan). Nuo katkerat ja raskaat, nuo huimat ja ylpeät, lukemattomat penikulmat, ne päätyvät riemun kynnyksellä manalan oveen. (Siirtyen taka-alalle.) Kas siinä harmi, joka myrkyttää sieluni viimeisellä hetkellä!

BIANCA MARIA (lähestyen). Nyt kapinoit, Kaarle, armoa vastaan. Se leijailee täällä kuoleman pilvessä. Se kantaa meidät sylikkäin pilvestä pilveen, läpi puhtaan ilman, Pyhän Neitsyen tuoksuvaan tarhaan...

KAARLE (kuin alkaen ymmärtää). Neitsyt Maaria ja... vierellänsä poika...

BIANCA MARIA. Niin, ilman hänen armoansa olisimme saaneet kuolla sydän kauhistuneena ja ruumis häväistynä.

KAARLE (kuin uudessa maailmassa). Tällaistako... juuri tätäkö tarkoitti äitini ilmestys? — Neitsyt Maaria... olennoista puhtain, juuri hän johdatti sinut minun luokseni... (Painaen Bianca Marian rintaansa vasten.) Ja sinä, sinä olet Neitsyen nuorin tytär, joka synnyttää uudestaan onnettoman miehen...

BIANCA MARIA (kurkoittuen Kaarlen puoleen; hädässä). Katso minuun! Katso silmästä silmään... Näin... Kas noin! Nyt saivat ne itselleen sinun kasvojesi kuvan...

KAARLE. Niissä on syyttömän kärsimyksen ihana verho.

BIANCA MARIA (koskettaen päähänsä kuin pyörtymystä tuntien, irtautuu ja siirtyy vasemmalle penkin luo; Kaarlen aikoessa seurata). Ei, ei! Seiso siellä, näen sinut selvemmin soihtujen valossa. (Ihaillen.) Kuin tulen lieskat paistavat sinun jäsenesi... (Horjahtaa penkille; Kaarlen rientäessä hänen luokseen.) Ne himmenivät ja... saivatkin himmetä. (Jää lepäävään asentoon.)

KAARLE (suudeltuaan Bianca Marian sulkeutuvia silmiä; puoliksi itsekseen). Mutta... minähän näen, minä kuulen ja tunnen... Oletpa sitkeään juuttunut, elämän mato!

BIANCA MARIA (nousee puoliksi istualleen). Kuuletko äitini äänen? Laakealla meren rannalla soi hänen äänensä... raikkaasti kuin tuulessa huilu... (Hervahtaa, kuolee.)

KAARLE (kumartuen vainajan puoleen). Läksit nopsaan kuin lintu lentoon... (Katsellen ympärilleen.) Ja minä? Täälläkö yhä? (Kuin hamuillen.) Missä leijaat, kuoleman häkä? — (Kääntyen jälleen vainajaan päin.) Ei, ei, armas, älä luule, että olen hidas lähtemään. (Ojentautuen; päättävästi.) Tahdon matkalle myötä. (Tarttuu tikarinsa kahvaan; kuulostelee askeleita, jotka alkavat kuulua alhaalta päin; avaimen kääntyessä lukossa vetää tikarin ja surmaa itsensä; vaipuu vasemmalle vainajan jalkopäähän.)

XI KOHTAUS.

Johanna tulee ja hänen jäljessään Birgitta, jonka harmaat hiukset nyt ovat verhottomat.

JOHANNA. Pyhä Birgitta, katso. Rukoilit poikasi sieluttoman ruumiin kuolemaa. Kadotuksen tytär on ollut sinun jumalasi välikappaleena.

BIRGITTA (kiirehtii Kaarlen luo). Poikani! (Nostaa Kaarlen pään syliinsä.)

KAARLE (kuin heräten). "Ja hänen jäsenensä ojentuivat kuin tulen lieskat kohti avaruutta." — Katso, tässä on sinun ilmestyksesi, äiti. Näin syntyvät... armoitetuimmat... (Hervahtaa, kuolee.)

BIRGITTA. Nyt ymmärrän kaiken... Tämä oli Jumalan asettama ansa meitä kaikkia varten... Ja eritoten minulle, jotta ylpeyteni niskat viimeinkin taittuisivat maahan saakka. — Oikein sanoit, poikani, olen ollut yökköäkin sokeampi... (Jää maahan; pitää vainajan päätä sylissään ikäänkuin häntä tuudittaen.)

XII KOHTAUS.

Alhaalta kuuluu askelia, taajaan ja kuuluvasti kuin kokonaiset joukot liikkuisivat; ovesta häämöttää joukko miehiä; sisään astuu Birger.

BIRGER (Johannalle). Kuningatar Johanna, Durazzon Kaarle marssii tänä hetkenä kaupunkiin, kansa rientää häntä vastaan, ja linnaväki on heittänyt aseensa. Tämän petollisen surmanteon tähden me, Orsinit ja minä, vangitsemme teidät, luovuttaaksemme voittajan käsiin.

JOHANNA. Olette tervetulleita. Pyydän ainoastaan, että vankeuteni aika päätettäisiin nopeasti. (Painaen kädellä rintaansa.) Sillä täällä... vanhuuden onkalossa tihkuu seinistä vain... menneen elämän katkerat myrkyt.

Väliverho.