Part 3

JOHANNA (epäilevänä). Mitätön! Mitä tarkoitat?

KAARLE (näytellen iloista hurjuutta). Vain itseäni. Katsos, jos eilisen maljan täytän huomenna toiseen kertaan, ei ylihuomenna kivistä päätä. Ja mitä tulee Jehovan tuomiokirjaan, hän tuskin viitsii samaa syntiä merkitä kahteen kertaan. (Kumartaen salaisen ivallisesti.) Siis mitätön hinta nuoren ihmislapsen päästä. Sen halukkaasti maksan (salaisesti uhaten) ja täysin mitoin...

JOHANNA (yhä epäilevänä). Hämärää kieltä... Jos et olisi vannonut sielusi autuuden kautta...

KAARLE. Minkä vannoin, on totta kuolemaan saakka. Eikö se riitä?

JOHANNA (lähestyen). Jos saan suudelman sinetiksi!

KAARLE (taputtaen sivumennen Johannaa poskelle; riehakkaasti). Vaikka tuhannen... jos en seuraisi miesten tyhmää tapaa vain ottaa suudelmia enkä antaa...

JOHANNA (nauraen). Senkin... rikkiviisas hiustenhalkoja!

XII KOHTAUS.

Petrus tulee pilaristosta Kirja kainalossa.

PETRUS (Kaarlelle; haaveellisen innostuneesti). Uusi ilmestys on tapahtunut! (Siirtyen istumaan oikealle pöydän lähelle.) Se on jo tänne kirjaan kirjoitettu. (Avaa kirjan pitäen sitä polvillaan.) Kas tässä se on... Alkukirjaimet kuin Helluntain tuliset kielet ja sana sanan jälkeen kuin lentävät kaarneet... nokassa öljypuun oksa. — Ja se koskee Kaarle herraa...

KAARLE. Alimmaisessa kattilassa kai on taaskin nähty... tämä tuhlaajapoika?

PETRUS. Ei, ei... ei lainkaan. Viime yönä, aamuyöstä, oli Birgitta-rouva polvistunut rukoukseen, ja silloin taivaat aukenivat hänelle. Hän näki ihanassa valossa kuumottavan pilven, jonka palteella istui Neitsyt Maaria yksin, murheellisin kasvoin. Äkkiä hän nousee, verhoo koko ruumiinsa kullankirkkaisiin hiuksiinsa, lyyhistyy polvilleen, ja ikäänkuin kärsimyksen tumma huntu peittää hänet näkyvistä. — Katsoja kauhistuu. Hän tuntee sydänalansa kylmenevän ja äkkiä kuin synnytystuskain ruumistansa repivän. Hän sortuu permannolle. — Mutta silloin taivaallinen valovirta herättää hänet jälleen. Ja Pyhä Neitsyt seisoo ihanassa puhtaudessaan... vierellänsä sorjana seisova poika, poika, jonka ruumiista säteilevät Kristuksen hyveet. (Hurmioituneen hartaasti.) Hänen jäsenensä ojentuvat kuin tulen lieskat kohti avaruutta. Hänen hipiänsä on raikas kuin kukan terälehti. Ja hiuksillaan on lempeä valo kuin kaikkeuteen hukkuva meri. — Mutta pilven yläpuolella liikkuu kirkkaita kuvioita, jotka muodostuvat kirjaimiksi. Ja näkijä tavaa kirjaimet, hän sopertaa ja lukee vihdoin selkeästi sanat: "Minä synnytin hänet uudestaan. Tuhannen tuhatta kertaa minä synnytän hänet." — Tämän nähtyään tuli Birgitta-rouva luokseni ja kertoi kaiken minulle.

KAARLE (melankolisesti). Näky on kaunis. Mutta mitä kuuluu se minulle?

PETRUS. Juuri sinulle, Kaarle-herra. Kun äitisi tuli kammiooni, lausui hän ensi sanoikseen riemukkaalla äänellä: Poikani Kaarle on taivaan armoittama, hän on seuraava meitä. Tämän tiesi hän siitä, että Neitsyen pojan kasvot olivat näyssä sinun kasvojesi näköiset.

KAARLE (nauraa katkerasti). Oi, sinä veljeni aasi!

PETRUS (nousten; herttaisen hyväntuulisesti). Niin, niin... aasi maailmassa, taivaassa Salomon viisaus. — Mutta missä on Kaarin-neito? (Hyörien touhukkaana.) Hänen on saatava kuulla...

JOHANNA (viitaten vasemmalle). Tuollapäin, priori pieni.

PETRUS. Jaha, jaha... menen kertomaan hänellekin... (Menee vasemmanpuoliselle ovelle, palaa takaisin; itseään huvittavasti nauraen.) Tosiaankin aasi! Enkös unohtanutkin, että Birgitta-rouva on tulossa sanomaan hyvästit... (kumartaen kömpelösti) kuningattarelle, sillä tuuli puhaltaa nyt pohjoisesta, sieltä puhtaasta Pohjolasta. (Poistuu vasemmalle.)

JOHANNA (Kaarlelle). Mitä teet, jos äitisi vaatii sinua jatkamaan matkaa Pyhälle maalle?

KAARLE (kaksimielisesti). Minun pyhä maani ja sen hauta on täällä.

JOHANNA (rohkaisevan iloisesti). Täällä on kuningaskuntasi, ja voi sitä, joka aikoo riistää valtakunnalta sen hallitsijan, vaikka se olisi itse taivaan kuningatar... (Kääntyvät odottavina pilaristoa kohti.)

XIII KOHTAUS.

Birgitta tulee pilaristosta puettuna yksinkertaiseen, köyhään pukuun, ilman pyhiinvaeltajan viittaa. Myös Kaarin ja Petrus tulevat vasemmalta Birgitan ensimmäisen repliikin aikana, jääden oven lähettyville.

BIRGITTA. Poikani Kaarle, olen laulanut ylistyslauluja aamusta alkaen, sillä ilon kaste pisaroi minun sielustani. Et ole enää tuhlaajapoika, et kyynelten poika. Sinun osaksesi on tullut suuri armo.

JOHANNA (taistelunhaluisena; ivallisena). Niin, pyhä rouva, olemme kuulleet, että taivaallinen kuningatar on synnyttänyt hänet uudestaan. Mutta... se tiedä, vain Neapelin kuningatarta varten.

BIRGITTA (Johannalle). Sinä yönä, jolloin viettelit hänet syntiin ja petit antamasi lupauksen, näin sinut manalassa...

JOHANNA (keskeyttäen). Lupasin _ajatella_ matkaa Pyhälle maalle, en muuta. Se oli hetken oikku, tunnelma, joka muistutti nuoruuteni kaunista tapausta. Nyt minulla on nuoruus täällä, poikasi rinnalla.

BIRGITTA (jatkaen omaa näkemystään). Näin sinä yönä kulonpolttaman lakeuden, ja sen taivaana oli kitkerä sauhu. Siellä istuivat onnettomat naiset vuotavin silmin ja sukivat toivottomin käsin harvenneita hiuksiaan. Sinä seisoit heidän keskellään. Sinun silmäsi olivat painuneet syvälle päähän kuin satavuotiaan akan, ja sinun kädessäsi oli elonaikasi tiimalasi. Mutta siinä oli vain hivenen verran tuhkaa ja poroa. "Nämä ovat niitä, joita kauhistuu Puhtauden Herra!" — Niin minulle näyssä sanottiin.

JOHANNA. Viisaasti nähty ja kuultu. Mutta kysy pojaltasi, onko hän samaa mieltä.

BIRGITTA (riemulla). Näin viime yönä alastomana hänen sydämensä, ja se oli puhtaaksi pesty.

KAARLE (jännittyneenä). Äiti, koska lähtee laivamme satamasta?

BIRGITTA (iloisesti). Purjeita nostetaan. Kotimaan tuulet kiirehtivät meitä.

JOHANNA (nähdessään Kaarlen synkkenevän; vain hänelle). Muista... jos pojan heikkoudesta tai muusta syystä taivut äitisi tahtoon, on sekin minun silmissäni lemmenpetos.

BIRGITTA. Niinpä, poikani, me lähdemme tästä Isebelin talosta. (Kääntyy lähteäkseen.)

KAARLE (kuin parahtaen). Äiti! (Birgitan kääntyessä takaisin; tukahtuneesti.) En voi seurata sinua...

BIRGITTA (lempeästi). Ymmärrän sinua, poikani. Et jaksa uskoa, että syntisi on anteeksi annettu. Mutta minä sen tiedän, sillä viime yönä sinulle annettu armo on pyyhkäissyt sen pois kuin tuuli silmästäsi mitättömän raiskan... Älä siis epäile, poikani.

KAARLE. Olet nähnyt näkysi väärin. Usko minua! Älä vaadi minua lähtemään.

BIRGITTA. Nähnyt väärin? Tuon on kuiskannut korvaasi ruma henki tai... tuo nainen tuossa!

KAARLE (päättävästi). Ja kuitenkin... jään tänne.

BIRGITTA (kauhistuen; ankarasti). Niin oli sinunkin katumuksesi vain hetken oikku, mitättömän sielun vapisemista kuoleman kynnyksellä. Ja kun sairaus on tiessään, kiireesti, juoksemalla porton syliin!

JOHANNA (uhkaavasti). Kiitä jumalaasi, että olet poikasi äiti ja paavin suosiossa...

BIRGITTA (yhä kauhistuneempana). Niinkö kauhistava on haureuden voima, että suurin armo, mitä koskaan on langennut taivaasta maan päälle, vuotaa tyhjiin, olemattomiin kuin pisara helvetin pätsiin?

KAARIN (hädässä). Ei, ei... niin ei voi olla... Kaarle!

KAARLE (hurjasti). Ei taivaan armot eikä kadotuksen vaivat saa minua aiettani muuttamaan. (Hiljaisemmin.) Sillä minun haaveeni on kumpaakin ihmeellisempi.

JOHANNA. Ja huomenna saa kuulla koko Italia, että Kaarle Ulfinpoika on eronnut paavin suostumuksella entisestä aviostaan. — Se tietää häitä, Birgitta-rouva.

BIRGITTA (Kaarlelle; äärimmäisen vakavasti). Ken rikkoo avion, tekee kuolemansynnin. Mutta... ken tietensä hylkää korkeimman armon, hän on... kuolleena syntynyt.

KAARIN (Kaarlelle; lähestyen). Kaarle, pelasta sielusi... (Viitaten Johannaan.) Sano hänelle, ettet suostu tuohon avioon.

BIRGITTA (Kaarlen vaietessa; syvästi murheellisena). Kuolleena syntyneet eivät ole saaneet puhumisen lahjaa... Niin, Kaarle, synnytin sinut yhtä suurella kivulla kuin elävän lapsen, lämmitin sinua povellani, ruokin rukouksen maidolla... ja tein tuoreeksi tiesi... uupumattomalla itkulla. — Nyt jäät kaikkia näitä vaille. Sillä kuolleena syntyneet saavat osakseen vain... käärinliinat.

KAARLE (suuressa ahdistuksessa). Älä jatka, äiti! Rukoile ennemmin jumalalta itsellesi selkeyttä ja minulle... ihmettä, suurempaa ihmettä kuin ovat näyt ja ilmestykset...

BIRGITTA (keskeyttäen). Sinä pilkkaaja! Minä rukoilen vain sinun sieluttoman ruumiisi kuolemaa.

KAARLE (puoliksi itsekseen; masentuneena). He näkevät näkyjänsä, mutta silmät ovat yökön silmät...

BIRGITTA. Se kuulkaa kaikki! (Johannalle.) Ja ennen muita sinä, kadotuksen tytär. Laivamme purjeet riisutaan jälleen. Yötä ja päivää olen rukoileva Jumalalta viimeisenä armona, että hän sallisi minun ennemmin viedä poikani vainajana Pyhälle haudalle kuin jättää hänet tänne sinun käsiesi tahrattavaksi.

KAARIN peittää kasvonsa käsillään ja poistuu vasemmalle toivottomana, kuin jotain pakoon lähtien.

JOHANNA. Ja minä ennustan melkein samaa: Jos poikasi yrittääkin pestä itsensä puhtaaksi rakkauteni "tahrasta", olen minä auttava jumalaasi kuulemaan sinun rukouksesi.

BIRGITTA poistuu pilaristoon ja hänen jäljessään Petrus.

KAARLE (hetken vaitiolon jälkeen; käskevästi). Tahdon tänne kutsuttavaksi molemmat Orsinit ja viettää juhlan heidän kunniakseen. (Poistuu nopeasti vasemmalle.)

JOHANNA jää epätietoisena katsomaan hänen jälkeensä.

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Edellistä näyttämöä pienempi linnanhuone, tornikamari, joka on rakennettu siten, että takaseinä on kokonaisuudessaan kupera ja keskeltä jykevän, tumman oven katkaisema. Suunnilleen ovenkamanan korkeudella kiertää yli koko kuperan seinäpinnan rivi soihtuja, nyt sytyttämättömiä. Oikealla on korkealla oleva, kapea akkuna. Vasemmanpuolisessa seinässä täysin näkymätön salaovi. Ja molemmilla seinillä etualalla hopeanvärinen lamppu seinäpitimessä.

Oikealla neliskulmainen, matala pöytä jykevine tuoleineen. Vasemmalla upealla taljalla peitetty penkki.

Valaistukseltaan on näyttämö aluksi koleahko, ilta-auringon valaisema, ja paikka paikoin syvien varjojen tummentama; avonaisesta ovesta näkyvä porraskäytävä on pimeä.

1 KOHTAUS.

Nuori Orsini seisoo, puettuna tummaan katujanpukuun, liikkumattomana peräseinään nojautuneena; silmää ovelle; kiertää levottomana pöydän luo, kuulostelee käytävään päin, kiirehtii ovelle, kurkistaen sieltä pimeään porraskäytävään; asettuu oikealle, jääden nojaamaan peräseinään.

II KOHTAUS.

Kaarle tulee varovasti ovesta, vetää sen kiinni ja etenee keskinäyttämölle, huomaamatta Orsinia.

NUORI ORSINI (lähestyen). Kaarle...

KAARLE (tarttuen Orsinin käsivarteen). Missä hän on?

NUORI ORSINI. Rauhoitu, kaikki on valmiiksi järjestetty.

KAARLE. Missä hänen vankilansa on?

NUORI ORSINI. Tässä samassa tornissa. (Viitaten ylöspäin.) Ylimmässä kerroksessa.

KAARLE. Ja mikä on suunnitelma? Aikaa ei ole hukattava. Kuningatar käy hetki hetkeltä yhä epäluuloisemmaksi.

NUORI ORSINI. Linnan vahtipäällikkö on Nikolaus Orsinin miehiä ja hänelle ehdottoman uskollinen. Lisäksi olemme lahjoneet ne kaksi sotamiestä, jotka joutuvat vahtivuoroon seuraavassa kierrossa. Heidän vartionsa kestää puoliyöhön saakka. Siihen mennessä on pako suoritettava.

KAARLE. Hyvä. Onko vielä jotain muuta huomioon otettavaa?

NUORI ORSINI. Miekkaa et saa sitoa vyöllesi, se voisi herättää epäluuloja. Sotilailla on lyömäaseet, ja he pakenevat mukanasi. Muuten, käytävät ovat pimeitä, eivätkä vankia saattavat vahtimiehet herätä mitään huomiota. Ja portin ulkopuolella seisovat valmiina ratsut sekä teille että miehille.

KAARLE. Hyvin järjestetty. Pimeän tultua pakenemme. Nyt palaan kuningattaren suojiin näytelläkseni hetken vielä tätä rakastaja-narrin viheliäistä osaa. (Aikoo poistua; kääntyen jälleen Orsinin puoleen.) Missä tapaamme? (Näyttämö alkaa hämärtyä.)

NUORI ORSINI. Sisaresi Kaarin saapuu 'kohta tänne. Uskon, että saan saattaa hänet laivallemme morsiamenani. Ja sitten... odotan sinua kaupungin portilla.

III KOHTAUS.

Kaarin tulee kasvoilla huntu.

KAARLE. Tuossa hän on... (Molemmille.) Kiirehtikää. Hämärän hetki on täällä lyhyt. (Poistuu.)

NUORI ORSINI. Katsokaa, olen täyttänyt tahtonne. Eikä se ollut minulle uhri, vaan juhlapukuun pukeutumista.

KAARIN. Olin heikko, asetin teidät liian pienelle koetukselle, ritari. — Vainajat eivät tyydy elämän pöydältä heitettyihin muruihin.

NUORI ORSINI (hieman kärsimättömänä). He ovat kukin jo osansa saaneet! (Pyytävästi.) Nyt on meidän vuoro.

KAARIN. Eghard tuli jälleen viime yönä. Hänen katseessansa paloi varoittava tuli. Se välähti kuin salama, ja samassa iski minuun ajatus: Hän rakastaa vähemmän sinun kuolematonta sieluasi kuin kasvojesi katoovaista valkeutta...

NUORI ORSINI (kiihkeästi). Ne ovat minulle kuolemattomat, sillä minä rakastan niitä ikuisesti.

KAARIN (uhkaavasti). Niihin voi tarttua rutto ja muuttaa ne hetkessä kelmeiksi ja rumiksi.

NUORI ORSINI. Mutta ei voi lakastua niiden paistava valo. (Kaarinin pudistaessa päätään.) Miten selittäisinkään? — Nyt muistan... veljenne kertomuksen Pohjolan kummallisesta kesäyöstä... Kuudan ei paista eikä aurinkokaan, ei ole pimeä eikä selkeä päivä. Mutta kaukaisista lähteistä tulviva valkeus koristaa metsät ja järvet... Kun kuulin tuon tarinan, tuntui kuin olisin astunut kasvojenne eteen. Samanlaista on teidän kasvojenne valkeus.

KAARIN. Jumala suokoon, että tuo puhe olisi enemmän kuin turha sana.

NUORI ORSINI. Olen kantava raskaimmankin uhrin. Älkää peljätkö sitä sanoa.

KAARIN. Niin, ritari, olen antanut tänä aamuna vainajille heidän osansa; juuri tuon... kasvojeni valkeuden.

NUORI ORSINI (jännittyneenä). Mitä... tarkoitatte?

KAARIN (torjuvasti). Odottakaa. — Myös veljeni Kaarle on tekooni osallinen. Kun näin hänen eilen, tuon jalon veljeni, sortuvan lihan orjuuteen...

NUORI ORSINI. Ei, ei... se on erehdystä!

KAARIN. Kun näin miten suuri on alhaisten himojen valta, pakenin kammiooni, kamppailin yön ja aamulla...

NUORI ORSINI (keskeyttäen). Ettekö kuule? Kaarle inhoaa tuota naista ja näytteli rakastunutta pelastaakseen nuoren naisen, Bianca Marian, kuningattaren kostolta.

KAARIN. Puhutteko totta?

NUORI ORSINI. Vakuutan sen. (Samassa alkaa kuulua alhaalta portaista raskasta astuntaa; askelet lähenevät. Upseeri ja kaksi sotamiestä, kummallakin soihtu kädessä, nousevat ylempään kerrokseen.)

NUORI ORSINI (vahtimiesten lähestyessä). Se on vahdinmuutto. Meidän täytyy kiirehtiä...

KAARIN (askelten vaiettua). Niinpä oli se Jumalan ja vainajien ansa minulle ja teille, ennen muita teille, ritari.

NUORI ORSINI (synkin aavistuksin). Mitä olette tehnyt?

KAARIN. Aamulla ostin esimaistajalta myrkyllistä lääkettä ja turmelin kasvojeni hipiän, koetellakseni, rakastatteko minussa vain ruumista ja hipiää. (Nostaa harsoa; Orsinin etääntyessä kauhistuneena; puolittain selin katsomoon, käskevästi.) Katsokaa. (Orsinin lähestyessä.) Tällä hinnalla Eghard antoi minut teille morsiameksi ja vaimoksi.

NUORI ORSINI (katsoo hetken, pakenee peittäen kädellä kasvonsa). Ei, ei... luonnotonta! Tuo on rikos elämää vastaan. Se on rakkauden murhaamista...

KAARIN. Sanoitte jaksavanne suurimmankin uhrin.

NUORI ORSINI (suuressa tuskassa). En jaksa katsoa suurimman kauneuteni irvikuvaa...

KAARIN (laskien jälleen harson kasvoilleen; kääntyen selin Orsiniin, katsomoon päin). Mene siis, rikas nuorukainen, ja etsi kauneuttasi.

NUORI ORSINI (lähestyen; epävarmasti). Saatan teidät... täältä.

KAARIN (jyrkästi; ylpeästi). Mene. Olen nousevan Vadstenan luostarin abbedissa. Älä lähesty. Mene.

NUORI ORSINI poistuu hiljalleen pää kumarassa.

KAARIN istuutuu kuin kuolemanväsyneenä vasemmalle; jää liikkumattomana tuijottamaan. — Yhä raskaampi hämärä peittää näyttämön.

IV KOHTAUS.

Esimaistaja tulee sytytin kädessä, ja sytyttää etualan lampun.

ESIMAISTAJA (aikoo siirtyä vasemmalle; huomaa Kaarinin). Hän läksi? — Tietenkin hän läksi. Kaduttaako? (Kaarinin yhä vaietessa.) Ehkä sentään. Indiassa sanotaan, että naisen lempi on kahdeksan kertaa raivokkaampi kuin miehen, mutta hän osaa sen peittää kahdeksan kertaa taitavammin. Muuten, voin parantaa ne entiselleen, jos suvaitsette... Vain seesam-jauhoa ja valkoista sinappia, antimonia hieman, ja jasmiinin tuoksu ja valkeus palaa niihin jälleen...

KAARIN (on noussut; tehden lähtöä). Kiitän sinua, olit Jumalan välikappale. (Kääntyy, menee hitaasti kohti ovea, poistuu.)

ESIMAISTAJA (seuraten Kaarinia ovelle). Tietenkin... jumalallista ammattia... (Kääntyen takaisin etunäyttämöä kohti.) Jos tarvitaan taivaaseen lisää enkeleitä, otan äkkiä tappavan myrkyn. Ja kuin tilauksesta... siipiniekka on valmis! Hitaasti surmaamalla teen kalpeanaamaisia marttyyreja. Ja viattomalla lääkkeellä syntisestä naisesta hurskaan pyhimyksen. (Kuivasti naurahtaen.) Välikappale... (Aikoo ryhtyä sytyttämään vasemmanpuolista etualan lamppua.)

V KOHTAUS.

Kaarle tulee äkkiä sisään.

KAARLE. Lurjus, mitä teet täällä?

ESIMAISTAJA. Sisarenne sanoi minua juuri Jumalan välikappaleeksi.

KAARLE (istuutuu pöydän luo). Poistu täältä.

ESIMAISTAJA (sytytettyään rauhallisesti lampun). Sittenkin... nuo erinäköiset arvonimet eivät ole ristiriidassa keskenään. Jumala on tuskin koskaan osannut käyttää muunlaisia välikappaleita kuin... lurjuksia: huikentelevaisia narreja, viettelijöitä, avionrikkojia ja muita, kaikenkarvaisia Juudaksia, mutta ennenkaikkea... myrkkymestareita...

VI KOHTAUS.

Johanna ilmestyy ovelle. Esimaistaja alkaa tehdä poislähtöä. Kaarle ponnahtaa seisaalleen, hillitsee samassa itsensä ja istuutuu, jääden nojaamaan rennosti pöytää vasten.

JOHANNA silmäilee tutkivasti ympärilleen; lähestyy Kaarlea.

ESIMAISTAJA katoaa ovesta.

JOHANNA (katsottuaan Kaarlea hetken vaieten; hitaasti, painavasti). Alan ymmärtää, kenelle vannoit eilen uskollisuutta.

KAARLE. Mietin tässä juuri naisen ymmärrystä. Levoton kuin hautova kana, sanoisivat Ulfåsan talonpojat.

JOHANNA. Turha jatkaa teeskentelyä. Jo viime yönä näyttelit huonosti. Olit juovinasi pohjaan jokaisen maljan etkä kuitenkaan juopunut. Orsinien kanssa kuiskailit salavihkaa komerossa ja toisessa. Ja minulle tuhlasit sanoja, mutta huulesi ja käsivartesi väistivät jokaisen hyväilyni.

KAARLE (huoahtaa teeskennellen). Tämä kuningas-ammatti käy raskaaksi, jos kuninkaan täytyy joka juhla maksaa aviosiippansa toralla. (Vartiosta päässeet vahtisotilaat ja upseeri kulkevat oven taitse portaita alas.)

JOHANNA (askelten alkaessa kuulua; uhkaavasti). Tiedätkö, mistä tulevat nuo sotamiehet?

KAARLE (on noussut; kuulostellen, koettaen peittää jännitystään). Astunta on hieman epävarmaa... siis maljoja kallistelemasta.

JOHANNA (sotamiesten ennätettyä oven ohitse). Ne tulivat kuolemaantuomitun luota. Eikä häntä nyt enää auta sattuma eikä armo, sillä aion puristaa vihdoinkin totuuden sinun valheellisilta huuliltasi.

KAARLE (siirtyy huolettomuutta teeskennellen oven luo; vetää sen kiinni, panee lukkoon ja ottaa avaimen itselleen; kokonaan muuttuneena). Hyvä. Nyt naamarit pois ja päätökseen tämä kurja karnevaali. — Miksi en juopunut sinun maljoistasi? —. Että en tahraisi juovuspäissäni ritarikilpeäni naisen verellä.

JOHANNA (kuin kasvoihin lyötynä). Kaarle...

KAARLE. Mitä puuhasin Orsinien kanssa? — Salaliittoa sinua vastaan. Ja nyt on pakotie kahdelle vangille auki. Vartiossa olevat sotamiehet ovat lahjotut, upseeri on puolellamme. Minun tarvitsee vain lähteä...

JOHANNA (rukoilevasti). Älä lähde, Kaarle, älä lähde!

KAARLE. Ja tiedätkö, minne ratsuni laukkaa? Durazzolaisen leiriin. Myyn hänelle miekkani ja pääni, puhdistaakseni ritarikilpeni siitä alennuksesta ja häpeästä, johon se täällä tahrautui.

JOHANNA (tuskassa). Et voi... et saata... En salli sinun jättää minua!

KAARLE. Neapelin kuningatar saa jäädä toistaiseksi tänne, vangiksi oman kuolemantorninsa tyrmään. — Etkö huomaa, sinun anjoulainen silkkiköytesi on poikki, ja hän, jolle ainoalle uskollisuuteni vannoin, on kohta vapaa.

JOHANNA (kuin oljenkorteen tarttuen). Päästän hänet... Hän saa lähteä Durazzon Kaarlen turviin. Ja saattajakseen saa hän Nikolaus Orsinin, jos vain lupaat jäädä...

KAARLE. Hauska kuulla: Vankina yhtä nöyrä kuin julma vanginvartijana.

JOHANNA. Ei, ei Kaarle... Sen piti olla sinulle vain lääkettä. Ja oma veljesi sen neuvoi. "Jos hänen läheltään riistetään tuo ajattelematon neito, on hän jo huomenna naurava omaa huikentelevaisuuttaan." Niin hän sanoi, ja minä uskoin.

KAARLE. Veljeni Birger? — Niinkö?... Hänkö tuon surmanaikeen keksi ja sinulle neuvomalla neuvoi?

JOHANNA. Juuri hän. Hän tunsi sinut ja tiesi, että hetken hulluus voi saattaa sinut ajattelemattomiin tekoihin.

KAARLE (tuskalla). Hyvin tunnettu. — Äidille kuolleena syntynyt, omalle veljelle astinlauta ja sisarille kai ventovieras... Sehän on parastakin parempaa! Suvuton maanpakolainen ei ole teoistaan velkaa kenellekään. — Hyvästi, Neapelin Johanna. (Aikoo lähteä.)

JOHANNA (takertuen Kaarlen käsivarteen). Elämäni sammuu, jos lähdet. Mistään et löydä minun rakkauteni veroista!

KAARLE (irtautuen; edeten etunäyttämölle). Sinun rakkautesi on eläin.

JOHANNA. Olkoon, mutta sillä on kantavat siivet. Älä luule, että ne ovat vielä murtuneet. — Tiedäthän... Durazzon prinssi on vaatinut minulta vain Margheritan julistamista kruununperilliseksi. Hyvä, tarjoan hänelle ja hänen puolisolleen koko Neapelin. Ja me lähdemme Provenceen! Siellä minua rakastetaan, siellä ei himmene kruununi loisto. Ja sinä olet minun provencelainen kuninkaani!

KAARLE. Sinun kruunusi on minulle mitättömämpi kuin pienen pieni soperrus hänen huuliltaan.

JOHANNA (vaipuen maahan Kaarlen jalkojen juureen). Armahda minua... (Hätäisen nopeasti.) Jos tahdot, rukoilen äidiltäsi luvan seurata häntä Pyhälle maalle; pysyn hiljaa syrjässä, vaellan paljasjaloin ja polvistun yksin haudan kaukaisimpaan varjoon. — Lähde kerallani äitisi luokse, näethän, että tyydyn muruihin.

KAARLE. Hänen elämänsä pöydältä ei riitä muruistakaan... hirttonuoran punojalle.

JOHANNA (kohottaen kasvonsa vilpittöminä ja anovina Kaarlea kohti). Katso minun kasvojani!

KAARLE (työntäen Johannan luotaan). Vaivaat minua. (Lyhyesti.) Unohda minut ja ajattele vanhuutesi rauhaa. Jää hyvästi. (Lähtee, avaa oven, vääntää sen lukkoon; nousee ylempään kerrokseen.)

JOHANNA jää polvilleen maahan, hän lyyhistyy yhä syvemmälle ja nyyhkyttää, mutta äkkiä nyyhkytys lakkaa ja hän on hetken hiljaa ja liikkumattomana; nyt hän kohentaiksen tuijottaen hetken suoraan eteensä, äkkiä hän näyttää muistavan jotain ja katsahtaa vasempaan seinään päin, sitten... hän nousee päättävästi, kuulostelee, tekee ikäänkuin lopullisen päätöksen ja kulkee vasemmalle, jossa painaa seinästä määrättyä kohtaa, jolloin salaovi kääntyy hitaasti saranoillaan ja avautuu näyttämölle päin; hän katoaa ovesta ja tämä painuu jälleen kiinni.

VII KOHTAUS.

Lyhyt vaitiolo; ylhäältä käytävästä alkaa kuulua askeleita, ne ennättävät oven taakse; samassa alkaa jostain alhaalta kuulua hälinää; avain vääntyy lukossa, ovi avautuu ja sisään tulee Kaarle ohjaten Bianca Mariaa kädestä.

KAARLE (jo tullessaan). Joku on hälyyttänyt. (Katsoo ympärilleen; hämmästyneenä.) Hän on poissa! Salaovi jossain tai... noituuden peliä. — Odota... (Katoaa porraskäytävään.)

BIANCA MARIA vetäytyy peloissaan oikealle; äkkiä alhaalta kuuluva hälinä lakkaa.

KAARLE (palaten; synkkänä). Meidät on yllätetty. Miehet vangittiin ja kuningatar jakelee käskyjä. — Älä pelkää. Minulla on tikari vielä, puolustan sinua.

BIANCA MARIA. Jätä minut, Kaarle. Sinut hän säästää, jos luovut minusta. Osaan kuolla iloisena, saat nähdä...

KAARLE. Rauhoitu, meillä on myöskin puolustajia. Hänen aikeensa ovat tulleet julki, Orsinit ja koko Neapelin kansa ovat häntä vastaan. Vain hänen ensi raivoltaan on minun sinua varjeltava. Sitten hän kyllä miettii, ennenkuin koskee meihin.

VIII KOHTAUS.

Esimaistaja tulee ja tuo tarjottimella viinikannun ja kolme maljaa. Asettaa ne pöydälle.

KAARLE. Meitäkö varten?

ESIMAISTAJA (kumartaen). Vain alkajaisiksi.

IX KOHTAUS.

Johanna tulee peräovesta.

ESIMAISTAJA poistuu.

KAARLE on asettunut puolustavaan asentoon ja vetänyt tikarinsa esiin.

JOHANNA (iloisesti; melkein ilakoiden). No, mutta Kaarle! Miksi noin murhenäytelmällisen juhlallista? Heitä töki tikari pois...

KAARLE. Vaadin hänelle ja itselleni vapaata pääsyä linnasta. Vetoan liittolaisiini Orsineihin, jotka nostavat ennemmin kapinan kuin sallivat meitä loukata.

JOHANNA. Siinä tapauksessa olen jo edeltäpäin tappiolle joutunut. Olen luopunut taistelemasta nuoruutta vastaan.

KAARLE. Meidän sallitaan siis vapaasti lähteä?

JOHANNA. Jos nainen on joutunut tappiolle, ei silti kuningatar. Linnan jokaisessa varjossa seisoo sotamies. Portit ovat kolminkerroin miehitetyt ja läheiset kadut suljetut.

KAARLE. Ja mikä kuolintapa on määrätty meitä varten?

JOHANNA. Kuningatar pitää teidät vielä hetken vankeinaan, jotta nainen, Johanna-parka, voisi valmistaa teidän rakkaudellenne päättäjäisjuhlan.

KAARLE. Rakkauden päättäjäisjuhla... se merkitsee anjoulaisessa hovikielessä samaa kuin kuolema.

JOHANNA. Tarkoitin salaisen rakkautenne päättäjäisjuhlaa. (Bianca Marialle; äidillisen ystävällisesti.) Bianca Maria, tule luokseni... (Bianca Marian epäröidessä.) Olet vasta onnen kynnyksellä, minä tahdon saattaa sinut... alttarille saakka. Sitä varten olen kutsunut tänne Birgitta-rouvan noutamaan poikansa kotiin... uudestisyntyneenä ja paavin vahvistama erokirja taskussa. (Bianca Marian kiirehtiessä kiitollisena suutelemaan Johannan kättä; Kaarlelle.) Täytyyhän toki sulhasen olla vapaa hyljätyistä vaimoista.

KAARLE. Tarkoittaako kuningatar leikkiä nautinnokseen kissaa ja hiirtä? Jokainenhan tietää, että äitini ei ole koskaan hyväksyvä erokirjaa.

JOHANNA. Hän ei tiedä vielä, että paavi on valmis pieneksi vastalahjaksi — hyväksymään hänen luostarinsa perustamiskirjan. Ja kun hän saa nähdä, että hänen poikansa morsiamena ei ole enää tuo... kadotukseen tuomittu Isebel, vaan taivaallinen Beatrice...

KAARLE (keskeyttäen; tuimasti). Kuningatar, en luota sinuun.

JOHANNA (kaksimielisesti). Vannon yhdistäväni teidät toisiinne ikuisesti... vielä tänä iltana. Eikö se riitä?

BIANCA MARIA (lähestyen). Kaarle, älä epäile enää. Olen kuullut, että äitisi on parantumattomille peloittavan ankara, mutta nöyrtyneille kuin parhain äiti. Kaipaan hänen siunaustaan...

KAARLE. Hän on näkyjensä ja ylpeytensä sokaisema. Palkkasoturin miekka on rakkautemme ainoa turva. Sitä varten... kutsuttakoon tänne myöskin nuo molemmat Orsinit, jos toivotaan minun jatkavan keskustelua.

JOHANNA. Saat itse vapauttaa äsken vangitsemani sotilaat ja lähettää heidät Orsinien luokse.

KAARLE. Hyvä, teen sen oitis. (Poistuu.)

JOHANNA (nauraa Kaarlen mennessä kuin salaisesta nautinnosta; yhä kaksimielisesti ilakoiden). Näethän, tyttäreni, nuoruus lannistaa hyljätyt rakastajattaretkin, se on taivuttava myöskin anopin jäykät niskat. (Istuutuu, ojentaen kutsuvasti kätensä.) Mutta kerro minulle hänestä jotain... Mitä tunnet hänen lähellään, mitä ajattelet hänestä?

BIANCA MARIA (lähestyen; nojaten luottavasti Johannaan). En osaa paljon ajatella, mutta yhden tiedän: puutarhan kukat ovat ikäänkuin lakastuneet ja käyneet mitättömiksi. Ennen niitä suutelin ja hoidin. Ne olivat ihmemaasta tulleita kummanmuotoisia lapsia... Nyt olen itse kuin avuttomaksi kukaksi muuttunut. Minä värisen hänen kämmenellään, hänen hengityksensä polttaa, mutta hänen huulensa virvoittavat terälehteni kuin pisaroiva sade. Ja kun hän suutelemistaan suutelee, on ylläni sokaiseva mehiläisparvi, joka kerää hunajaa, vain hunajaa...

JOHANNA (nousten; keskeyttäen). Riittää!

BIANCA MARIA (hämmästyneenä ja pelästyneenä). Niin olen usein kuvitellut...

JOHANNA (katkerasti). Miesparat! He huolluttavat, luulen, hampaansa, vihertävillä raakileilla...

X KOHTAUS.

Kaarle palaa takaisin voitonriemuisen näköisenä; heti hänen jälkeensä tulee Esimaistaja.

JOHANNA (Kaarlen tullessa; ironisesti). Bianca Maria lauloi juuri minulle pienen paimenlaulun rakkaudestaan... (Siirtyy pöydän luo ja ryhtyy kaatamaan viiniä maljoihin.)

ESIMAISTAJA ryhtyy samoihin aikoihin sytyttämään seinällä olevaa soihturiviä, mutta sytyttää vain joka toisen soihdun, jotka palavat pienellä kynttilänomaisella liekillä; jää sen jälkeen taka-alalle odottamaan.

KAARLE (voitostaan varmana). Kuningatar, sinun on aika heittää paimenlaulut syrjään ja miettiä kiireellistä Provencenmatkaa. Tuolla alhaalla kiertää huhu, että Durazzon Kaarle on jättänyt leirinsä ja marssii Neapelia kohti. Vain luottamus Nikolai Orsinin päällikkötaitoon pitää enää joukkosi koossa.

JOHANNA (nauraen hurjasti). Siis vieraita lisää ja vieläpä sukulaisia! Tarvitaan enää vain taivaalle pyrstökkäät tähdet ja maailmanloppu, jotta vastaanottoni olisi arvoni mukainen. — Ettekö näe, mestarini sytyttää jo juhlasoihtuja, ja me juomme maljan (viitaten Bianca Mariaan) hänen paimenlaulunsa kauneudelle. (Kaataessaan viiniä.) Minä voin tarjota sen rinnalle vain satavuotiasta, mutta siksi juuri väkevää ja ylpeätä viiniä... (Huomatessaan Kaarlen ja Bianca Marian katsovan epäillen viinimaljoihin.) Oh, älkää peljätkö nuorta henkeänne. Toimitan itse esimaistajan virkaa. (Tarjoten yhden maljoista, maistettuaan siitä ensin itse, Bianca Marialle.) Tässä sinulle suloisen neitsyytesi viimeinen malja. (Ottaen Kaarlen maljan, maistettuaan siitäkin hitaasti ja pitkään.) Ja sinulle, Kaarle, kolmannen hääyösi malja. (Uhkaavasti.) Tällä kertaa saat juoda sen pohjaan saakka. (Nostaen oman maljansa.) Siispä, rakkaat vankini, teille rakkauden ja minulle... koston malja. (Juo yksin; toisille.) Mitä? Eikö nuoruus uskalla juoda enää edes rakkautensa maljaa?

BIANCA MARIA. Kuningatar, sananne peloittavat minua...

JOHANNA (kuin väsähtyen). Älä pelkää, tyttäreni, tarkoitin kai kostoa itselleni... pahoista töistäni. Se tulee parhaillaan. Se on tuijottanut jo kauan Nikolaus Orsinin kulmien alta. Nyt se kumahtelee Via Appian laavalaattoja vasten. Se välkehtii Durazzon prinssin kypärässä. Ja katurahvas huutaa sen kohta julki...

BIANCA MARIA (lähestyen Johannaa; tarkoittaen lohduttaa). Kuningattareni, älkää joutuko epätoivoon... Meidänhän piti viettää iloista juhlaa!

JOHANNA (työntäen Bianca Marian luotaan; muuttuneena). Tosiaankin! Vieraathan lähestyvät... (Esimaistajalle.) Mestari, katso, ovatko trabanttini pysyneet minulle uskollisina.

ESIMAISTAJA poistuu.

JOHANNA. Tiedättekö, miksi hän on sytyttänyt vain joka toisen soihdun eikä kaikkia? Ette tietenkään. Se on juhlamestarimme suuri salaisuus.

KAARLE. Aavistan, että aiot jotain turmantyötä. Tee se pian, jos aiot ennättää kostosi perille.

JOHANNA. Me ennätämme kyllä ajoissa...

ESIMAISTAJA (palaten). Trabantit odottavat valmiina.

JOHANNA. Etkö kuullut? Nyt saavat ansaitun osansa sekä nuoret että vanhat. (Viittaa Esimaistajalle, joka ryhtyy sytyttämään loputkin soihduista; hyökkäävästi.) Muistatteko, mitä äsken teille vannoin?

BIANCA MARIA (lähestyen Kaarlea). Vannoitte antavanne meidät toisillemme...

JOHANNA. Ikuisesti! Unohdit tärkeimmän sanan, joka on aina merkinnyt kuolemaa.

KAARLE. Mikä alhainen kataluus!

JOHANNA. Ei sen alhaisempaa kuin sinun toissapäiväinen valasi, jonka sanat olivat uskollisuutta, mutta sydän petturin sydän.

KAARLE (ottaa Bianca Mariaa kädestä). Paetkaamme!

JOHANNA. Turhaa. Teillä on valittavana kahdesta kuolemasta toinen.

KAARLE pysähtyy.

JOHANNA. Portaissa ovat vastassanne trabantit, jotka halkaisevat lyömämiekoillaan sinulta pään ja saavat palkakseen morsiamelta sekä... ruumiin että hengen. — No, haluttaako lähteä? (Viitaten soihtuihin.) Mutta täällä... vihkialttarinne kynttilät sytytetään, ja saatte kuolla sylikkäin, lemmen hurmiossa... Katsokaas, nuo soihdut, jotka nyt syttyvät toinen toisensa jälkeen, ovat suuren taikurin tekoa. — No, mestari, paljasta meille hieman taiteesi salaisuuksia.