Part 1

language: Finnish

KRISTIINA KUNINGATAR

Vuosisatansa merkillisin nainen

Kirj.

Adolf Borstendörfer

Suomennos saksankielestä

Helsingissä, Kustannus Oy Minerva, 1929.

1.

Kuninkaallisen linnan vahtisotilaat tekivät kunniaa. Upeapukuinen lakeija riensi nopsajalkaisena vetäisemään vaununoven syvään kumarrellen auki, ja hintelä, yksinkertaisessa asussa esiintyvä, pienikasvuinen mieshenkilö, herra Schering Rosenhane, Ruotsin valtiokansleri ja kuningataräiti Maria Eleonoora erikoinen suosikki, nousi tutajavin askelin komeisiin vaunuihin. Hän oli tänäänkin menossa leskikuningattaren pieneen, syrjäiseen linnaan, joka kohosi ankarana ja koruttomana Fyrisvallin lehtojen keskeltä.

Mitään hyvää viestiä hän ei varmaankaan tuonut Upsalasta ja kuninkaallisesta linnasta, sillä hänen pitkä nenänsä kuumotti entistä murhemielisemmän näköisenä hänen ryppyisistä kasvoistaan. Kun hän tervehti Kustaa Aadolfin leskeä, sujui kolminkertainen kumarrus häneltä niin onnettomasti, että kuningattarenkin ankarille, ilottomille kasvoille liukui hymyn varjo.

— Kas niin, mitä uutta teillä on kerrottavana tyttärestäni, herra kansleri? Onko hän vihdoinkin tehnyt päätöksensä?

Maria Eleonoora viittasi keveällä kädenliikkeellä vierastansa istumaan.

— Hän ei ole sitä tehnyt, majesteetti! Juuri siksihän alankin olla aivan neuvoton!

Avuttomasti huoahtaen kansleri sipaisi kädellään arveluttavasti harvenneita hiussuortuviaan ja jatkoi sitten puhettaan.

— Mutta kunpa siinä olisikin kaikki! Siinä tapauksessa asiasta kyllä selvittäisiin, jos hänen korkeutensa Kaarle Kustaa kerran ikävystyttää kuningatarta niin sanomattomasti! Miksikäpä pitäisikään juuri zweibrückeniläisen kerran joutua kantamaan Ruotsin kruunua.

— Armollinen majesteetti, jalo serkkunne Preussin vaaliruhtinas Freedrik Wilhelm on tuonnottain tiedustellut, saisiko hänen poikansa suosiota kosijana — sillä tavoinhan keinot kyllä keksittäisiin! Kauheinta on kuitenkin — ah, minä tuskin tohdin toistaa sanoja, jotka hän tiukkaan ja miesmäiseen tapaansa tänään minulle nakkasi — että hänen kuninkaallinen majesteettinsa Kristiina aikoo — —, hän nielaisi pari kertaa sekä löyhytteli hatullaan viileyttä kuumenneille kasvoilleen — aikoo suorastaan luopua kuninkuudesta!

— Mitä se tietää?

Maria Eleonoora oli kavahtanut seisaalleen ja mitteli perin kiihtyneenä huoneen lattiaa. Varomattomasti vanutteli hän hienoa pitsikudosta luisevissa käsissään ja heitti sen sitten menemään.

— Mitäkö se tietää? Ah, olen aivan suunniltani, kun olen joutunut tuomaan näin onnetonta viestiä teidän majesteetillenne! Mitä se tietää? Niin — hänen majesteettinsa Ruotsin kuningatar Kristiina aikoo — luopua valtaistuimestaan, aikoo vierittää kuninkuuden raskaan taakan ainaiseksi harteiltaan!

— Mitä? Sellainenko tosiaankin on Kustaa Aadolfin tytär, hallitsijan, joka pakotti koko maailman jalkainsa juureen?

Brandenburgittaren rumat kasvot kuvastivat tavatonta kiihkoa, ja hänen terävillä poskipäillänsä paloi kaksi vastenmielisen näköistä punaista täplää hänen alkaessaan uudelleen astella edestakaisin.

— Tuo pahantapainen lapsi on saatettava järkiinsä, hänelle on selitettävä, että kysymyksessä on paljon enemmän kuin hänen mielettömät oikkunsa! Teidän velvollisuutenne se on, herra kansleri.

— Aivan oikein, majesteetti! Suvaitkaa kuitenkin ottaa huomioon, että tuo pahantapainen lapsi — on parahiksi täyttänyt kahdeksankolmatta vuotta! Majesteetti, siinä iässä hänellä on oikeus toimia mielensä mukaan! Hänen majesteetillansa Kristiinalla on muuten miehekästä päättäväisyyttä siinä määrin, ettei minun kaikista suostutteluistani olisi suurtakaan apua. Yksi ainoa toivonsäde minulla vain on vielä, majesteetti!

— Ah, kaikki ei siis vielä ole hukassa, te siis vielä tiedätte keinon, jolla pahin on vältettävissä. Puhukaa, herra kansleri! Selittäkää se minulle! pyyteli kuningataräiti.

— Viimeisenä keinonani, armollisin majesteetti, on — — kreivi Tott! Tiedättehän, että viime juhlassa hän herätti hänen majesteettinsa Kristiinan erikoisen mieltymyksen. Kuningatar on osoittanut hänelle aivan erikoista suosiota ja lahjoittanut hänelle flandriaiaisen mielikkiratsunsa, suosionosoitus, joka on eittämättömästi harvinainen. Kreivi Tott miellyttää kuningatarta. Ja miksikäpä ei? Hän on kohtelias kavaljeeri, puhuu oivallisesti ranskaa sekä italiankieltä, tuntee klassikoita, laulaa, tanssii, soittaa ja on peloton miekkailija, kuten viimeksi pidetyssä juhlassa kävi ilmi. Kaiken kukkuraksi hän on ikivanhan suvun jälkeläinen. Hänestä voitaisiin tehdä herttua! Ehkäpä kuningatar suostuisi hänen tähtensä jättämään vallastaluopumissuunnitelmansa!

Maria Eleonoora oli astunut aivan kanslerin äärelle.

— Tarkoitatteko, että kreivi Tott tulisi, Kustaa Aadolfin perinnön vaalijaksi — — —

Lause jäi häneltä keskeneräiseksi. Hänen katseensa liukui etsivänä kautta koruttoman huoneen pysähtyen vaatimattomaan öljymaalaukseen, joka esitti hänen puolisoaan kuningas Kustaa Aadolfia ratsunsa selässä.

— Miksikä ei? Ainahan hän zweibrückeniläisen veroinen on, ja sitäpaitsi — — hän on kelpo luterilainen. Vain viittaus häneltä, ja Macedo etunenässänsä jesuiitat ennen pitkää kaikkoaisivat Upsalan hovista Roomaan. Hurskaiden isäin vaikutus — olkoon, että se kohdistuukin vain puhtaasti tieteellisiin kysymyksiin — hänen majesteettinsa Kristiinaan tuntuu minusta ylipäänsä perin turmiolliselta! Näin ollen minusta näyttää, että vain kreivi Tottin avulla kykenemme selviytymään pulasta! Entä teidän majesteettinne? Saanko lähtiessäni tästä linnasta mukaani armollisimman suostumuksenne ja myöntymyksenne?

— Kyllä, herra kansleri! Mitä suosiollisimmin Maria Eleonoora ojensi hänelle luisevan kätensä, jonka hän vei kunnioittavasti huulillensa. — Kaikki on siis päätetty! Jo iltapäivällä kutsun kreivin palatsiini ja keskustelen hänen kanssaan asiasta. Hänhän on suurenmoinen ihminen! Järkevä ja harkitseva mitä suurimmassa määrin.

— Hän ei varmaankaan tule kieltäytymään, jos näkee hyötyvänsä asiasta. Olen siitä vakuutettu!

— Toivokaamme sitä, herra kansleri! Älkääkä unohtako, että teidän on kokonaan jätettävä tyttäreni huomioonottamatta laatiessanne suunnitelmianne ja laskelmianne. Kysymyksessä ei ole kuningattaren etu, vaan valtakunnan etu. Valtio on kaikki, sanoi suuri isänikin aikoinaan, kansalainen ei mitään! Älkää unohtako, että Kristiinakin on vain kansalainen, jos kohta maan korkein! Päättäkää miten hyväksi näette, mutta älkää milloinkaan unohtako, että kysymyksessä on Kustaa Aadolfin perintö!

* * * * *

— Meibom, vaikka teillä olisikin kymmenesti etusija puheillepääsyyn — niin minun _täytyy_ saada puhutella kuningatarta ensiksi. Kuuletteko! Minun _täytyy!_

Kääpiömäinen oppinut, jonka rujoa vartta verhosi pitkä, musta kauhtana, mitteli paheksuvin katsein nuorta henkivartioston everstiä, joka halusi riistää häneltä etusijan. Jos kohta hänestä, Meibomista, ei ruumiinvoimiin ja ulkomuotoon nähden ollutkaan kreivi Magnuksen kilpailijaksi, jos kohta nuoren upseerin salamoiva haarniska miellyttikin kuningatarta enemmän kuin hänen kunnioitusta herättävä tiedemiehenviittansa, nautti hän hovissa sittenkin miltei yhtä suurta arvonantoa kuin toinenkin.

Olihan hän nuoren kuningattaren opettaja, ja tämä oli yhtä älykäs ja oppinut kuin mikä senaikainen oppiarvon saanut maisteri hyvänsä.

Ihan hiljattainkin oli Upsalan yliopiston holvikattoisessa aulassa pidetty henkinen voimanmittely, ja nuori kuningatar oli saanut väitöskirjallansa ensimmäisen palkinnon.

Ja hänenkö olisi pitänyt väistyä nuoren kreivin tieltä, joka ei. pystynyt muuhun kuin latelemaan Kristiinalle kohteliaisuuksia, joita tämä — Herra paratkoon — kaikeksi onnettomuudeksi kuunteli liiankin mielellään. Kamaripalvelija, jonka askeleita Praagin linnasta peräisin olevilla upeilla lattiamatoilla ei ollut lainkaan kuulunut, keskeytti hänen mietteensä.

— Kreivi Magnus Gabriel de la Gardie!

Nuori eversti suoristi ryhtihän.

— Älkää panko pahaksenne, oppinut herra — mutta koska kuningatar itse käskee!

Suupielet hymynkareessa hän katseli Meibomin suuttunutta ilmettä. Sitten hän seurasi kamaripalvelijaa, joka kunnioittavana avasi raskaan tammioven.

— Jätettäköön meidät kahden kesken ja muut odottavat eläkööt toivossa! Eversti ja kreivi Magnuksen selostus henkivartioston uusinnasta vienee aikaa kohtalaisen kauan! kuului Kristiinan ääni.

Kuningatar, joka nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja riensi ripein askelin everstiä vastaan, oli pituudeltaan tuskin keskimittainen. Hänen otsansa oli leveä, silmät kauniinmuotoiset ja tuliset. Nenän kaari oli jalo sekä rohkea, suu ennemminkin suuri kuin pieni, mutta hyvin viehättävä. Hänen äänensä helähti sointuvana hänen nyt kääntyessään everstin puoleen.

— Meibom kai oli taas joltisenkin mustankipeä, rakas Magnus! Miesparka ei yhä vieläkään käsitä, että nainen saattaa lukea Horatiusta sekä keskustella Platonin viisaustieteestä samalla kuin hänen silmänsä sekä sydämensä mieltyvät komeaan henkivartioston everstiin!

— Voi sinua!

Hämillään ja ryhdikkäänä Magnus seisoi hänen edessänsä vaaleahiuksinen pää painuneena kuin koulupojalla.

— Sinähän vain leikittelet minulla, Kristiina! Kuinka usein olenkaan istuessani yksinäisessä kammiossani sinua ajatellen sanonut itselleni: Magnus, olet aikamoinen aasi! Rakastat niin, että olet toisin ajoin rakkaudenkiihkosta aivan suunniltasi, mietit mitä ihanimpia sanoja, joita aiot sanoa rakastetullesi, kun taas saat katsoa hänen ihaniin silmiinsä — ja kun niin tapahtuu — seisot rakastamasi naisen ääressä ja — — ja — — —

— Ja olet kuitenkin aikamoinen jöröjukka, joka pystyy vain viisastelemaan sekä nurkumaan, niinhän?

Kristiinan kaunismuotoinen, suurehko käsi siveli hellästi hänen partaista poskeaan.

— Muut sinun sijassasi riemuitsisivat, Magnus, tietäisivätpä ehken myöskin, mikä kavaljeerin velvollisuus on!

— Kristiina!

Rajusti kietaisi toinen molemmat käsivartensa hennon kuningattaren hennoille uumille, pusersi häntä kuumasti rintaansa vasten.

— Kun tietäisin, että todellakin minua rakastat, että tämä ei ole vain oikkua, kanssani leikittelevän kuningattaren oikkua, niin — —

— Mitä sitten?

— Kristiina, manalaankin menisin tähtesi, jos minut sinne lähettäisit.

— Manalaanko? Niinkö todellakin, sinä jöröjukka?

Leppeänä hiveli kuningattaren katse toisen voimakasta olemusta. Sitten hänen äänensävynsä kokonaan muuttui, ja hän kävi vakavaksi.

— Istuhan, Magnus! Hän viittasi kirjoituspöydän äärellä olevaan tuoliin. Istuhan ja kuuntele, mitä minulla on sanottavana. Lausuit pelkääväsi, että — — mieltymykseni sinuun on vain kuningattaren oikkua. Voit rauhoittua! Vain muutamia päiviä vielä, enkä minä enää ole oleva kuningatar, ja silloin — —

— Mitä puhutkaan, Kristiina?

Nuori jättiläinen oli kavahtanut seisaalleen ja tuijotti kuningatarta tietämättä mitä ajatella.

— Sitä, että ensinnäkin on sinun käytävä taas istumaan! Ja kuuntelehan nyt rauhallisesti. Olen kyllästynyt hallitsemiseen. Olen perinpohjin väsynyt olemaan vain suuren isäni tytär, isän, jonka todellisesta suuruudesta Euroopassa sitäpaitsi toistaiseksi ollaan sangen erimielisiä. Sitäpaitsi — minulle tyrkytetään puolisoksi Kaarle Kustaata, tuota naurettavaa narria, jonka posliininsiniset silmät muistuttavat lammasta eikä suinkaan ihmistä. Brr — minua puistattaa ajatellessani, että hänen rakkautensa tulisi osakseni.

Kuten usein olen sinulle valitellut, tahtoisin avaraan maailmaan, tahtoisin tutustua henkilöihin, joille en ole pelkkä kuvatus ja kuningatar. Olen väsynyt hallitsemiseen enkä ole salannut asianlaitaa kansleriltakaan. Hän on kylläkin huikeasti ruikutellut sekä rukoillut vedoten manallemenneen herra, isäni kuvaan. Hyötynyt hän ei ole siitä. Ja käsitettyään, etten piittaa zweibrückeniläisestä lainkaan, on hän tarjonnut minulle toista sulhasmiestä!

— Ja hän on — — —?

Kreivin poskipäät punehtuivat arveluttavasti, kun hän teki ripeän kysymyksensä.

— Hän on — mutta suvaitkaa ensin hieman tyyntyä, jalo herra eversti, myhäili Kristiina. — Hän on — — ettehän te sitä kuitenkaan arvaa — kreivi Tott, eikä kukaan muu!

— Sitä ajattelinkin, puuskahti Magnus sanomaan vasten tahtoaan. — Puolisoksesi siis annettaisiin tuo naurettava narri, jolle osoitit viime juhlassa suosiotasi siinä määrin, että hän on siitä pitäen pitänyt nenäänsä monin verroin entistä pystympänä.

— Kanslerille, joka ryhtyi omasta alotteestaan kreivin puhemieheksi, olen ilmoittanut —

— Suostuvasi! puuskahti nuori eversti sanomaan nauliten katseensa kuningattaren keimailevasti hymyileviin kasvoihin ikäänkuin olisi toisen katseesta ollut luettavissa elämä tai kuolema.

— Kylläpä jöröjukkani osaa kiivastua! Enpä olisi moista uskonutkaan! Taas siveli Kristiina toisen vaaleita kiharoita. — Mutta rauhoituhan, Magnus, luonnollisesti olen antanut hänelle saman vastauksen kuin silloinkin, kun hän tarjosi minulle Kaarle Kustaata. Olen sanonut hänelle, että en ylipäänsä menekään naimisiin, vaan haluan noudattaa Englannin neitsytkuningattaren esimerkkiä. Ainoakaan mies ei ole ylpeilevä siitä, että on johdattanut minut alttarille.

— Enkö minäkään?

— Et sinäkään, ystäväni! Olen kuitenkin valinnut sinulle paljon paremman osan. Sinusta on tuleva matkamarsalkkani; kun lähden avaraan maailmaan, olet ratsastava rinnallani ja ainiaan jakava sekä suuret että pienet murheeni! Onko henkivartioston eversti Magnus Gabriel de la Gardie siihen suostuvainen?

Vastauksen asemasta jättiläinen hetkeksi nosti kuningatarta niin korkealle, että tämä oli miltei päänmitan häntä pitempi. Sitten hän pusersi Kristiinan rajusti rintaansa vasten.

— Olenko minä siihen suostuvainen, Kristiina! Olenko minä siihen suostuvainen! Kuinka ihanalta tuntuukaan, kun saa heittää vihatun hovietiketin kammitsat menemään! Päästä näkemään sinun kerallasi maailmaa! Sano, Kristiina, milloin asia ratkaistaan, niin että saan riemuita siitä!

— Ensimmäiseksikolmatta toukokuuta on valtiopäivät kutsuttu koolle Upsalaan, Magnus! Sen päivän jälkeen ei Ruotsin kruunu ole enää pusertava otsaani. Sitten käy matka Brysseliin, missä luovun isäini uskosta.

— Aiot — ruveta katolilaiseksi?

— Aion, Magnus! Älä kysy, minkä takia en enää tunne voivani hyvin luterilaisen kirkon helmassa. Riittää — niin on! Ota ajasta vaari täydentääksesi tietojasi espanjankielessä, sillä habsburgilaisen arkkiherttuan hovissa Brysselissä mainitaan vietettävän sangen iloista elämää! Ja jätä minut nyt yksin, Magnus! Minulla on vielä paljon huollettavanani, sillä hallitsijattaren velvollisuudet ovat vakavia. Suudelma vielä, kömpelö jöröjukkani, ja näkemiin valtiopäivillä! Kunhan ne vain ovat ohitse, tarvitsee minun enää — olla vain nainen!

2.

Toukokuun ensimmäinenkolmatta vuonna 1654 oli aurinkoinen kevätpäivä, ja koko Upsala sädehti heleässä päivänpaisteessa. Kaupungissa oli jo päiväkausia vallinnut kuumeinen kiihtymys, sillä valtiopäiväin avajaisethan olivat näytelmä, jonka näkemisestä Upsala ei saanut iloita kovinkaan useasti. Kaduilla tungeskeli ihmisiä, jotka ihmettelivät Göötanmaan herrain upeata asua, nauroivat kuollakseen vermlantilaisten nahkalakkeja ja tappelivat kultarahoista, joita muuan lihava ongermanlantilainen kauppaherra viskeli rahvaalle.

Ja peitsiniekkain airueiden ratsastaessa valkoisilla hevosillansa täyttä neliä kuninkaalliseen linnaan vievää jyrkkää katua pitkin oli innostus rajaton. Laulettiin, huudettiin, hurrattiin, nuoret tytöt heittivät uljaille ratsastajille lentosuudelmia, torailevat äidit pidättelivät tyttäriään vaaleista palmikoista pitäen, lapset kirkuivat joutuessaan väkijoukon jalkoihin. Uumajan lappalaiset kaupittelivat sokerihunajaansa, päihtyneet merimiehet tappelivat, sinipukuiset kaupunginvartijat erottivat riitaveikkoja ja veivät pahantekijöitä toruskelevan oikeudenpalvelijan pakinoille, koirat haukkuivat, sillä niistä ei piitattu, jäivätpä ne kiireessä vielä vaille ruokapalaakin, naurusuiset kapakoitsijat korjasivat taskuihinsa riikintaalereita, joita olutta janoava yleisö liiankin auliisti kantoi kapakoihin, professorit ja valtaherrat jauhoittivat kiharaisia tekotukkiaan vieläkin kerran, ennenkuin arvokkaasti asettivat ne päihinsä, sillä olihan valtiopäiväin sekä kuningattaren nähden toki esiinnyttävä kunnialla — — —

Kolme fanfaaria!

Koristeellisissa pinkokauluksissa upeilevat nuoret torvenpuhaltajat panivat parastansa. Sen näki heidän ankarasti punottavista poskistaan heidän laskiessaan torvensa huuliltaan. Kuninkaallisen linnan valtaistuinsaliin vievät raskaat tammiovet aukenivat jo. Verkalleen täyttivät juhlapukuiset valtiopäivämiehet salin.

Herrat jakautuivat juhlallisin askelin kahden puolen valtaistuinta.

Ruma Söödermanlannin herttua keskusteli kuiskaten holsteinilaisen herran keralla, joka arvoltaan oli Lyybekin piispa ja jonka ihraleuka tänään tärähteli kiihtymyksestä. Eräässä nurkassa seisoskeli nöyränä Sulim Pasha, Suur-turkin täysivaltainen edustaja, kun taas alituiseen tanssiaskelin liikkuva kreivi Tott oli kutsunut luokseen hovipojan, joka pyyhkieli viimeisetkin pölyt hänen korkeavartisista saappaistaan.

Salin parvekkeella, jonne veivät leveät, leijonain vartioimat kiviportaat, istuivat naiset samettilavitsoilla. Vaaleat tukkansa, joiden runsaus muulloin antoi heille niin paljon vaivaa, olivat he tänään sirosti sidelleet tiheäsilmukkaisiin silkkiverkkoihin, joihin oli kirjottu turkkilaista kultarihmaa, ja leyhyttelivät afrikkalaisen strutsin höyhenistä valmistettuja jättiläisviuhkojaan, vaikka silkkisen hipiän keveä värinä ei suinkaan todistanut heidän olevan kuumissaan.

Mutta siihen aikaan oli viuhkakieli Upsalassa muotina, ja alhaalla salissa seisoskelevat komeapukuiset herrat ymmärsivät siroa merkkikieltä liiankin hyvin, vaikka he silmäilivätkin parvekkeelle vain salavihkaa silloin tällöin.

Henkivartiosto marssi nyt saliin kilisevin kannuksin. Parvekkeella istuvain naisten viuhkat vaipuivat, ja salaamatta ihastustaan he ihailivat värikästä näkyä. Erikoisesti kääntyivät kaikkien katseet eversti ja kreivi Magnuksen nuorekkaaseen, raikkaaseen olemukseen.

Maan valtaherrat rykäisivät vieläkin kerran ja pyyhkäisivät hansikoiduin käsin juhlapuvustaan viimeisen pölyhiukkasen, sillä henkivartioston saapuminen oli merkkinä kuningattaren pikaisesta tulosta. Taaskin kolme fanfaaria! Tällä kertaa äskeistä mahtavampana, juhlallisempana torventoitotuksena.

Kumaraisena saapui kansleri Schering Rosenhane saliin. Hänen raihnainen olemuksensa upeili loisteliaassa puvussa, joka painoi niin raskaana hänen hartioitansa, että hän kykeni pysyttelemään pystyssä vain nojautumalla kultaiseen kanslerinsauvaan.

Nyt hän seisoi keskellä salia, ja kunnioittavasti tervehtivät valtaherrat häntä. Hän löi sauvallaan kolmasti marmorilattiaan, johon oli tänään levitetty raskaita flandrialaisia mattoja, Praagin linnasta peräisin olevaa ryöstösaalista.

— Hänen majesteettinsa kuningatar! — Hänen kuninkaallinen korkeutensa Zweibrückenin perintöprinssi Kaarle Kustaa!

Taaskin kolme fanfaaria! Tällä kertaa riemukkaasti, liikutetusti helähtäen!

Ja sitten saapui Kristiina seurassansa perintöprinssi, jonka ilmeettömät, nukkemaiset kasvot näyttivät tänään huomattavasti entistäänkin persoonattomammilta. Sirostellen, pöyhkeilevästi pidellen serkkuansa kädestä hän johdatti kuningattaren valtaistuimelle.

Kristiina oli pukeutunut valkeaan silkkipukuun, jossa hänen vartalonsa näytti tavallista kookkaammalta ja suuremmalta. Hänen valkeilta olkapäiltänsä riippui raskas kuninkaallinen vaippa, jonka suunnatonta laahusta kaksi hovipoikaa kantoi. Hänen tuhkanvaaleat hiuksensa valuivat kaikessa runsaudessaan kuningasviitalle, ja hänen päässänsä oli kuninkaallinen kruunu, joka loi kalvaille kasvoille marttyyrin ilmeen. Oikeassa kädessänsä hän piteli valtikkaa, jonka päässä valtakunnanomena loisteli kultaisena pallona. Valtaistuimen ääreen saavuttuaan hän nousi sinne vievät askelmat verkkaisin, arvokkain askelin, sitten hän kääntyi seisaalleen jääden valtiosäätyjen puoleen:

— Jalot herrat, rakkaan isänmaamme neuvonantajat ja suojelijat! Kotikonnuiltanne, aurankurjesta ja peltosaraltanne olen kutsunut teidät tänne neuvotellakseni kanssanne maan asioista vielä kerran.

Astuessamme tänään eteenne haluamme julkituoda teille, etteivät heikon naisen voimat enää riitä johdattamaan rakkaan isänmaamme kohtaloita sillä tavoin kuin rakastetun isämme ja teidän unohtumattoman hallitsijanne kuningas Kustaa Aadolfin perintö velvoittaa. Siksi olemme päättäneet luopua kuninkaallisesta vallastamme jättäen sen ansiollisen kanslerimme Schering Rosenhanen käsiin, jonka kädestä sen aikoinaan vastaanotimme!

Tällä hetkellä en siis enää ole kuningattarenne, vaan ainoastaan valtakuntani kansalainen. Vallastaluopumukseni olen tehnyt teille tiettäväksi, ja niinmuodoin luovutan kuninkaalliset arvomerkkini käsistäni!

Hän astui saliin ja ojensi polvistuneelle kanslerille kruununsa, antoi raskaan kärpännahkaviitan valua hartioiltansa ja laski valtikan sekä valtakunnanomenan samettityynylle, jota polvistunut hovipoika piteli.

Sydänjuuriaan myöten liikutettuna kansleri ryhtyi vastaamaan hänelle:

— Jumala, joka johdattaa niin hyvin ihmisten kuin kansain kohtalot, on säätänyt niin, että rakastettu ja ansiollinen kuningattaremme Kristiina on luovuttanut valtikkansa käsistänsä.

Valtiosäädyt, joiden puolesta tänään puhun, kiittävät eroavaa kuningatarta hänen suuresta tarmostansa, hänen yli-inhimillisestä velvollisuudentunnostansa ja hänen kuninkaallisesta rakkaudestansa Ruotsin valtakuntaa kohtaan.

Eroavan kuningattaren julkituotua minulle tahtonsa on minulla kanslerina velvollisuus johdattaa Ruotsinmaan uusi kuningas valtaistuimellensa. Vaasasuvun laki säätää niin, että Zweibrückenin perintöprinssistä Kaarle Kustaasta tulee eroavan kuningattaren seuraaja. Saman lain mukaan on uusi kuningas kruunattava vielä tänään iltapäivän toisella tiimalla. Tänne kokoontuneet valtiosäädyt, jotka ovat pyytäneet minua esiintuomaan eroavalle kuningattarelle isänmaan kiitoksen, yhtykööt kerallani julistamaan:

Kauan eläköön Kristiina, eroava kuningatar! Eläköön Ruotsinmaa!

Kanslerin sanat humahtivat kautta salin, ritarit kiskaisivat miekkansa huotristaan ja heiluttivat niitä korkealla ilmassa, hovinaiset viskasivat parvekkeelta tulipunaisia ruusuja, jotka putosivat Kristiinan jalkain juureen matoksi, jota pitkin entinen kuningatar lähti astumaan nopein askelin.

Kasvot hehkuen Kristiina kulki pää painuneena, kiihkeästi kohoilevin povin. Hänen katseensa etsi aaltoilevasta ihmisjoukosta vain yhtä ainoata, ja tämä ainoa kiitti häntä kumartamalla vaaleata päätään.

Kreivi Magnus, henkivartioston eversti, kaikkien kauniiden naisten suosikki, hymyili. Ketä mahtoikaan tuo hymy koskea, kuiskuttelivat kerkeäkieliset naiset. Vain muuan sen tiesi! Hänen katseestaan huokui turvallisuudentunnetta ja onnea, kun hän asteli armaansa ohitse.

* * * * *

Upsalan kaupungissa siinsi öinen taivas sinisenä, valaen kaduille ja turuille taikahohdettaan sekä karkoittaen aavemaisen hämärän loitolle salaisimmistakin sopukoista. Oli aika, jolloin kautta pohjoisen maan käy valtaisa aavistus kaiken heräämisestä, kun kevät laulaa sielläkin voitollista hymniänsä.

Linnassa helisivät janitsaarisoittokunnan säveleet. Päihtyneet miesäänet lauloivat uudelle kuninkaalle ikivanhoja loppukertoja, joita jo göötalaiset olivat laulaneet purjehtiessaan leveissä etelämaisissa aluksissaan Ruotsinmaan kallioisille rannoille.

Ihmetellen seisoskelivat upsalalaiset linnan ympärillä. Ken onneksensa pääsi vilahdukselta näkemään sisälle, kertoili siellä nähtävistä, kuultavista, maistettavista ja haistettavista ihanuuksista ällisteleville katsojille, jotka silkasta uteliaisuudesta painoivat nenänsä lysyyn linnanmuuria vasten.

Uuden hallituskauden alku tapahtui hurjan menon merkeissä.

* * * * *

Hämyisiä, piiloisia pylväskäytäviä myöten päästiin linnasta villiintyneeseen puistoon, jossa joutsenten kimakat huudot kaikuilivat öisin. Puiston helmassa piili salaperäisiä lampia, ja niiden kalvossa uiskentelivat lumpeenkukat muistuttaen lumottuja kuninkaanlapsia.

Päihtyneiden vieraiden pitäessä menoaan linnassa seisoi erään kallioluolan varjossa kaksi lujasti toisiinsa pusertunutta ihmistä.

— Kristiina, kuumasti kiitän sinua siitä, että heitit kuninkuutesi ollaksesi vain nainen, vain rakastava nainen! Kuuletko laulua ja soittoa? Noin juhlitaan uutta kuningasta, uskovat ihmishoukat! Meitä näin juhlitaan, Kristiina! Vapauttamme!

— Magnus, ei noin mielettömästi! Sinä aivan rusennat minät. Muista aina, että meillä on vielä edessämme suuri päämäärä ja että rakkaudellemme aukeaa avara maailma, torjui Kristiina. Muista, että vielä on voitettavanamme paljon vaikeuksia! Sinun ei kuitenkaan pidä olla huolissasi, jöröjukka! Enhän enää ole kuningatar, jonka oikkuja sinun on pelättävä, vaan heikko nainen, joka on liiankin suuresti tuen tarpeessa.

Tähtien karkelosta putosi äänettömänä tähti piirtäen tulisen juovan öisen taivaan lakeen.

— Olkoon tuo meille hyvän alun merkkinä, puhui Kristiina hiljaa.

— Sitä se on, armahin!

Silloin Kristiina painoi päänsä toisen olkapäätä vasten, ja hänen kuuma suudelmansa oli tämän vihkimyksenhetken pyhänä sinettinä.

3.

Brysselin muurit kumahtelivat kanuunanlaukauksista.

Nukkujat heräsivät niiden kuminaan hetkeksi säikähtyen, sillä heistä jo tuntui, että Alban herttuan verenjanoiset sotajoukot pommittivat taas kaupunkia.

Mutta sitten he hieraisivat unet silmistään, kiskaisivat yömyssyt päästänsä ja muistivat, että tämä aamutervehdys oli tarkoitettu Ruotsin entiselle kuningattarelle Kristiinalle, jonka dominikaanimunkki isä Guemes oli tänään Pyhän Mikaelin tuomiokirkossa ottava katolisen kirkon helmaan.

Kiireesti he pukivat nutun ja housut yllensä, piittaamatta työstä, työpajoista ja virkahuoneista tämän taivaallista! Olihan toki riennettävä hyvissä ajoin, jos mieli nähdä suurta juhlakulkuetta, joka oli juhlamenojen jälkeen vaeltava läpi kaupungin. Brysselin ahtailla kaduilla tunkeili jo näin varhain suunnaton väenpaljous. Vain vanhukset ja synnyttäjät olivat nurkuen jääneet kotiin. Kuka suinkin kynnelle kykeni oli rientänyt kadulle juhlapukuisena tervehtimään ruotsalaista kuningatarta.

Kaupungin toreille nelistivät ratsumiehet Utrechtista ja Nymwegestä raskaissa panssaripaidoissansa. He olivat kyrassiereja, jotka olivat tällä erää kuningattaren henkivartiostona.

Leveähousuiset jalkasoturit marssivat raskain askelin pitkin brysseliläistä mukulakivitystä, kolautellen tahdikkaasti pyssyjensä periä kumajaviin katukiviin ja laulaen flaamilaista sotalaulua. Loisteliaat vaunut toinen toisensa jälkeen — kahdeksan ja kymmenenkin hevosen vetäminä — ajoivat tuomiokirkon sisäänkäytävän äärelle, espanjalaiset palvelijat levittivät kalleita mattoja kirkon portaille, jotta ylimysten ei tarvinnut astua kivipaasille, kerjäläiset, rujot, sokeat vanhukset, joita lapsenlapset taluttivat, tunkeutuivat lähemmäksi, ojensivat kerjäten päähineitään ja häipyivät laskemaan aarteitansa holvikaaren varjoon saatuaan ne täyteen kuparikolikoita.

Tuomiokirkon mahtavat kellot alkoivat kumahdella, ja toisten kirkkojen kellot yhtyivät kuoroon. Pyhän Jaakopin kirkosta kuului valtaisa pauhina, ja Sablonin kirkon heleät kellot kilahtelivat vanhasta Katariinankirkosta kajahtavan malmisen kuminan lomasta. Parvittain astelivat nunnat nopein askelin tuomiokirkkoa kohden. Toisilla oli yllään avarat, mustat puvut, jotka pullistuivat katuja pitkin humahtelevassa tuulessa mustina purjeina, toisilla ruskeat kaavut, joiden valkoiset siivekkäät hilkat muistuttivat aallokon yllä liiteleviä lokkeja.

Litteähattuisia jesuiittoja, jotka kumartelivat tervehdyksiään joka taholle, hiiviskeli kiireisinä talojen seinämillä, paljasjalkaisia kerjäläismunkkeja kulki ruskeissa, karvaisissa kaavuissansa, keltaiset, palavat vahakynttilät käsissä vakavin, arvokkain askelin ja nöyrästi painunein päin uteliaitten, riemuitsevien katsojain lomassa.

* * * * *

Saman vanhan talon seinämällä, missä kreivi Egmont tuskin vuosisataa aikaisemmin oli joutunut elämästä kuolemaan, nojasi seinäsyvennystä vasten muista katsojista erillään seurue, joka jo ulkonäkönsäkin puolesta erosi muusta rahvaasta.

Nämä viisi henkilöä, jotka seisoivat syvennyksen suojassa innokkaasti keskustellen, saattoivat olla joko aatelisia tai sitten hovimiehiä. Heistä kookkain, jota toiset puhuttelivat nimellä "conte", oli noin kolmikymmenvuotias mies. Kvitteninkeltainen iho, sysimustat säihkyvät silmät ja mustansininen tasattu parta, joka valui leveänä espanjalaiselle kaulukselle, leimasivat hänet heti italialaiseksi.

Roomasta kotoisin oleva kreivi Sentinelli oli itse asiassa rientänyt Brysseliin kuultuaan ruotsalaisen majesteetin tulosta ja toivoi nyt saavansa kuningattaren hovissa joko kavaljeerina tai hovimiehenä aseman, johon arvonsa hänet oikeutti. Taskussaan hänellä oli sinetöity pergamenttirulla, jonka hän toivoi saavansa ojentaa Kristiinalle tullessaan julkisesti hänelle esitellyksi. Pergamentti sisälsi hänen pyhyytensä paavi Aleksanteri VII:n suosituskirjelmän.

— Conte Erminio, olette siis kirkon uskollinen poika, kun kuljetatte mukananne hänen paavillisen pyhyytensä omakätistä kirjettä! puhui tanakka, pienikasvuinen mieshenkilö kuiskaten kreiville.

Sentinellin ohuilla huulilla karehti arvoituksellinen hymy.

— Ainakin hänen pyhyytensä paavi pitää minua sellaisena! Onhan salaisen seuramme kunnioitettava mestari opettanut meitä olemaan viekkaita tullessamme tekemisiin vihollisten kanssa. Mutta sanonpa teille vakavasti, ystäväni, että tästä näytelmästä on ehdottomasti tehtävä loppu mahdollisimman pian! Katsokaahan vain, kuinka rahvas töllistelee suljettuja kirkonovia, joista Kristiina, ruotsalainen majesteetti, ilmestyy näkyville luultavastikin tuossa tuokiossa. Kuningattaren nujertaminen tuntuu minusta houkuttelevalta tehtävältä, ja Schering Rosenhane, tuon pohjoisen maan kansleri, on palkitseva vaivani kilisevin dubloonein! Kunhan vain pääsen hänen palvelukseensa, ystäväiseni, niin saatte nähdä, kuinka pian pohjolan jäinen neitsyt on sulava syleilyssäni. Mutta kuulkaa — juhlamessu on lopussa, kuningatar on tulossa!

Mikaelinkirkon molemmista torneista puhalsivat tulipunaisiin pukuihin pukeutuneet torvensoittajat kolme mahtavaa fanfaaria.

Tuomiokirkon ovi aukeni.

Ensimmäisenä hengellinen herra loisteliaassa messukaavussansa, jonka hohtokivin kirjottu kudos kimmelsi ja säihkyi aamuauringossa, niin että katsojat luulivat aivan heittävänsä henkensä ihmetyksestä, sitten kardinaali piispansauvoineen ja -päähineineen, ja vihdoin kultakankaaseen puettujen nuorten hovipoikain kantaman katoksen alla kuningatar Kristiina.

Hänen jalot kasvonsa, joita vaaleat, runsaat kiharat reunustivat, olivat tänään hänen juhlapukunsa silkkiäkin valkoisemmat. Hänen päänsä oli kumarassa, ja hän tuskin huomasikaan tervehdyksiä ja riemuhuutoja, joita kohisi häntä vastaan joka puolelta. Kreivi Sentinelli tunkeutui häikäilemättömänä esiin hälisevän joukon lomitse. Hänen kaidoilla huulillaan karehti voitollinen hymy, kun hän viskasi Kristiinan jalkain juureen heleän kukkavihon. Veripunaisia olivat ruusut, joiden terälehdet lennähtivät kuningattaren jalkain juureen.

Tahtomattaankin tämä hetkeksi pysähtyi. Hänen katseensa liukui yli kukkain, nauliutui pelottomasti lähemmäksi tunkeutuneen kreivin kasvoihin. Kaksi tulista hiiltä, jotka paloivat kvitteninkeltaisissa kasvoissa, upposi tuokioiden ajaksi Kristiinan sinisiin silmäteriin.

Sitten riisti aallehtiva kansanjoukko kreivin mukaansa. Muuan oli kyllä huomannut italialaisen. Kreivi Magnus, kuningattaren seuralainen, hänen henkivartiostonsa entinen eversti, tunsi kuuman punan valahtavan poskipäillensä. Mielihalusta hän olisi syössyt iskemään maahan tuon julkean roiston, joka oli rohkeine katseineen suorastaan ahminut kuningatarta. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä. Eihän hän ollut Ruotsissa, missä noudatettiin ankaria tapoja ja ankaraa kuria, vaan Espanjan Alankomaiden pääkaupungissa.

Ilma täällä oli niin kosteata ja painostavaa, että sitä tuskin saattoi hengittää. Ja yhtä painostavia olivat ihmisetkin. Entä kuningatar? Hänkin oli muuttunut Brysseliin tultuaan, habsburgilaisen arkkiherttuan kuihtuneen, sinisuonisen käden johdatettua hänet kaupungintaloon, jonka upeat suojat oli luovutettu hänen asunnoksensa.

Saihan hän, Magnus, kyllä vielä silloin tällöin katseen noista sinisistä silmistä, jotka toivat mieleen kotimaan keväisen taivaan, mutta viime päivinä kuningatar oli muuttunut. Melkeinpä kreivi rehellisyydessänsä häpesi sanoa asiaa suoraan: kuningatar oli muukalaistunut!

* * * * *

Laveassa kaupungintalon puistossa, joka ulottui tuntimäärien matkan aina Senneen asti, vietti Brysselin kaupunki illalla juhlaa. Puista riippui italialaisia paperilyhtyjä, joita peloton maailmanmatkaaja Marco Polo oli tuonut kaukaa murjaanien maasta, piiloisista puistikoista kaikuili huilun tai tirolilaisviulun valittavia säveleitä kohden öistä taivasta.

Hiljakseen hiipiväin parien varjokuvat piirtyivät valaistuja puutarhamuureja vasten silloin tällöin, kadotakseen sitten ikäänkuin maan nieleminä.

Brabanttilaisiksi talonpoikaistytöiksi puetut hovipojat tarjoilivat makeata, ryyditettyä muskatelliviiniä, Antwerpenin herkullisia hunajasämpylöitä ja virvoittavaa sorbettia, juomaa, jonka Suurturkin lähettiläs oli tuonut Brysseliin.

Tunnelma kävi vähitellen yhä huimemmaksi ja hillittömämmäksi. Ranskalainen juovuttava viini, joka kihahteli kielellä niin miellyttävästi, alkoi vaikuttaa. Miesten katseet kävivät rohkeammiksi ja naisten raukeammiksi, alistuvammiksi. Eräässä kohden puistoa seisoi kuningatar, jonka hahmo kuvastui selvästi öistä taivasta vasten. Hänen poskipäillensä oli kohonnut vieno puna, ja hänen katseensa oli riemullisempi kuin koko päivänä.

Kreivi Sentinelli oli polvistunut hänen eteensä painaen oikeata kättänsä sydäntään vasten.

— Minun on tunnustettava teille, että rohkeutenne on saanut minut hämilleni! Kristiinan ääni kaikui epävarmana sekä hiljaisena, kun hän kääntyi polvistuneen puoleen — Pohjoisessa maassamme emme ole tottuneet sellaiseen! Puhukaa, mikä on saanut teidät lähestymään minua?

— Mikäkö minut on siihen saanut? Ah, teidän majesteettinne kysymys käy minuun kipeästi, sillä siitähän huokuu peittelemätöntä ivaa! Vai eikö kuningattarista kaunein tietäisi tänään viehkeydellään ja sulollaan vieneensä voiton kaikista Brysselin naisista?