Part 4

Ah, kuinka suuresti olenkaan iloitseva, kun hänen kuolinkellonsa soivat Pyhän Pietarin kirkosta ja te, kreivi Magnus, luotte murheellisena maahan siniset silmänne, joiden katse on järkähtämätön kuin kotiseutunne järvien viileä kalvo. Kenties noista uskollisista silmistä: virtaa kyyneleitä, ja Marozzia on naurava. Menkää nyt — jättäkää minut! En jaksa enää sietää läsnäoloanne!

Hän viittasi ojennetuin käsin ovea kohden.

Kreivin poskille kohosi lievä puna.

— Donna Marozzia, kädenviittaustanne ei olisi tässä kaivattu! Jokainen kavaljeeri tietää, ettei hänellä ole mitään etsittävää teidänlaisienne luota! Salatkaa asia vain minulta, yhtykää kostonhimoisena kuningattaren vihollisiin, ja sittenkin tulevat nämä toteamaan minut mieheksi, joka kykenee häntä suojelemaan, mieheksi, joka on hädän hetkellä valmis antamaan henkensäkin hänen edestänsä. Voisin vielä sanoa teille paljonkin hienojen naisten säädyllisyydestä ja tavoista, mutta unohdin, että olen — Italiassa!

Pää ylväästi pystyssä hän astui ovelle.

Marozzia katsoi hänen jälkeensä — pitkän kotvasen. Hänen kasvonsa olivat raivosta vääntyneet, ja hänen oikea kätensä pusertui nyrkkiin.

— Minulleko tämä! raivosi hän. — Ruotsalaisen herra kreivin laskelmat tulevat raukeamaan tyhjiin! Annan, apuni tuon hempeän vaaleatukkaisen jääneitseen murskaamiseen!

* * * * *

Oltiin juhla-aterialla, jonka paavi Aleksanteri VII antoi ruotsalaisen kuningattaren kunniaksi.

Paavi, joka oli rakastettavaisuudellaan hurmannut Florensin naiset ollessaan vielä kardinaali Fabio Chigi, pani tälläkin kertaa liikkeelle säihkyvän kaunopuheisuutensa sekä älykkäisyytensä parhaansa mukaan huvittaakseen pohjoismaista kuningatarta, jonka tietorikkaudesta hänelle oli niin paljon kerrottu.

Rooman klassikoista oli puhe johtunut Rooman kaupunkiin.

Kristiina oli lausunut haluavansa joskus päästä näkemään öisen kaupungin lumoa, Cirkus Maximuksen valtaisaa silhuettia, pylvästen sekasortoa ja rappioituneita kivipalatseja.

— Rakkaan vieraani tätä toivomusta en ikävä kyllä kykene täyttämään, niin mielelläni kuin tahtoisinkin. Vaarallista on naisen öiseen aikaan lähteä kaupunkimme kaduille.

Niin, jos olisitte mies, uskaltaisin antaa teidän jonkun upseerini seurassa ihailla kaupunkini ihanuutta. Naisena ette kuitenkaan missään nimessä, voi sitä tehdä.

Nämä sanat askarruttivat Kristiinaa yhä hänen joitakuita päiviä myöhemmin istuessaan katselemassa kaupungin vilinää huoneestaan, jossa hänellä oli tapana työskennellä ja opiskella puolikin päivää yhteen menoon.

Palazzo Farnesesta, missä hän asui, oli aava näköala yli seitsemän kukkulan kaupungin. Hänessä heräsi yhä suurempi kaipuu lähteä yölliselle kävelymatkalle kaikista varoituksista huolimatta. Mutta kuinka?

Kreivi Magnus oli ravistanut totisena ja torjuvan näköisenä päätään, kun hän, Kristiina, oli maininnut asiasta. Ainoakaan hänen seurueestaan tai hovilaisistansa ei lähtisi hänen kanssansa, sen hän tiesi. Yksinään hän ei kuitenkaan mitenkään uskaltanut lähteä seikkailemaan. Eikö tosiaankaan?

Hänen mieleensä muistui äkkiä, että hänen vaatteidensa joukossa oli yhä vielä ylioppilaanpuku, jota hän oli käyttänyt valepukunaan hiipiessään vuosikausia sitten Upsalan yliopiston anatomiassakin. Se hänen oli etsittävä vaatekirstustansa. Ylioppilaaksi pukeutuneena hän kyllä uskaltaisi lähteä matkaan, kaiken varalta otettuaan mukaansa ladatun italialaisen pistoolin. Näin ei öisen kaupungin tenho sittenkään jäisi häneltä näkemättä!

Oli illan kuudes tunti Kristiinan antaessa kamarineidollensa vapautta.

— Selailen vielä hiukan kirjojani, sanoi hän sivumennen, — ja sitten menen oitis makuulle. Voit vielä valmistaa minulle illallisen ja sitten saat lähteä. Tiedän kyllä, että kernaasti joskus viettäisit iltaa maanmiestesi seurassa. Lähellä sikstiiniläistä kappelia, pitää kapakoitsija Ihering ravintolaa, minne Roomassa asuvat alamaiseni kokoontuvat tarinoimaan ja tanssimaan. Tuossa on sinulle kultaraha; pidä hauskaa omalla tavallasi!

Palvelijatar kiitti suutelemalla valtijattarensa kättä.

Hän punastui ilosta, sillä vieraassa, oudossa kaupungissa hän tunsi itsensä perin yksinäiseksi.

Kello kahdeksan tienoilla, kaupungin satalukuisten temppelien kellojen kutsuessa uskovaisia iltamessuun astui mahtavan renesanssipalatsin sivuportista sorea nuori ylioppilas, jolla oli yllään sievä saksalainen puku. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, kenenkään päähän ei olisi pälkähtänytkään, että ruotsalainen majesteetti piili noin poikamaisessa asussa.

Eikö kukaan tosiaankaan?

Neljää kerjäläistä, jotka oleilivat palatsin lähettyvillä hyvän matkan päässä toisistaan, kiinnosti tulija kaikesta päättäen koko lailla, joka tapauksessa lähti kaksi raajarikkoa johtajansa vihellyksen kuultuaan seuraamaan ylioppilasta niin nopeaan kuin rujot jäsenet suinkin sallivat. Ja ihmeellistä, mitä kauemmaksi he pääsivät, sitä nopeammiksi heidän askeleensa kävivät ja vähäisemmäksi heidän onnahtelunsa.

Kristiina, joka ei huomannut tästä kaikesta kerrassaan mitään, nautti kauan kaihotusta vapaudestaan täysin siemauksin. Hänestä tuntui miltei samalta kuin lapsuusaikoina, kun hän oli vastoin pitkäpiimäisten opettajainsa toivomusta kavunnut mitä hurjimpain ratsujen selkään, ammuskellut isänsä aseenkantajain keralla kaari pyssyllä ja temmannut arvon Meibomilta kerran tekotukan päästä voitettuaan hänet filosofisessa väittelyssä.

Aurinko laski aaltojen syliin hehkuvana ja nopeasti niinkuin se nouseekin etelän mailla. Siellä, missä äsken oli ollut täysi päivä, vallitsi äkkiä tähtinen yö. Janoisin katsein kuningatar joi lumoavaa maisemaa, joka levisi hänen eteensä.

Ravintoloista ja kapakoista kaikui venetsialaisten viulujen surunvoittoista soittoa, sointuvat miesäänet lauloivat haavemielistä laulua.

Tummasilmäiset immet nojailivat kaidoilla kujilla seinävieriin tarinoiden päivänpaahtamain nerviläisten kalastajaan kanssa, uutterat käsityöläiset tekivät vielä valmistuksiaan seuraavan päivän töitä varten ennenkuin sulkivat työpajansa ja menivät lähimpään osteriaan pelaamaan moraa sekä juomaan pikarillisen viiniä.

Hämärissä porttikäytävissä hiiviskeli pälyileviä kerjäläisiä, jotka tilaisuuden tullen ryntäsivät uhriensa kimppuun hellittämättä ennenkuin olivat "Kristuksen laupeuden tähden" saaneet kerjätyksi pari scudia. Kaksi heitukkaa, jotka keskustelivat naamioidun kavaljeerin kanssa, nauroi lyhyeen ja katkonaisesti niin että sivullista aivan hyyti; kadulla olevassa kuopassa lojui päihtynyt mies sätkytellen käsiään sekä jalkojaan.

Aikomattaan Kristiina oli joutunut yhä loitommalle vilkasliiikkeisiltä kaduilta. Etäällä hän jo näki Tiberin hopeanhohtoisen vyön, jonka reunoille saakka "alakaupunki" levisi. Silloin häh tunsi hihaansa tartuttavan. Kääntyessään katsomaan hän näki hampaattomat, likaiset kerjäläiskasvot, joiden omistaja viittoi likaisella kädellään talorivejä kohden.

— Älkää menikö sinne, armollinen herra! Noissa taloissa väijyy kuolema! Kauhea rutto nousee Campaninan soista, ja sen, johon se iskee okansa, on kuoltava samalla hetkellä!

Vastenmielisyyttä tuntien Kristiina riuhtasihe vapaaksi, avasi kukkaronsa ja heitti tungettelijan jalkojen juureen kultarahan. Kerjäläinen kiitti viitaten sinne päin, mistä Kristiina oli tullut.

— Jos armollinen herra haluaisi sattumalta nähdä sellaista, mikä ei Roomassa ole tuttua kaikille, ryhtyy Beppo kymmentä kultarahaa vastaan kernaasti opastamaan häntä Cirkus Maximukseen, Colosseumiin ja katakombeihin. Beppo voisi juosta edellä, niin ettei armollinen herran tarvitse hävetä. Ah, mikäpä onkaan kauniimpaa kuin kuutamoyö Cirkus Maximuksessa, jatkoi hän kasvojensa vetäytyessä omituiseen virneeseen.

Kuningatar mietti asiaa. Miehen tarjous oli hänen toiveittensa mukainen. Kuitenkin piili siinä jotakin, mikä ehkäisi häntä. Vaikka mies kuuluikin Roomaa kansoittaviin tuhansiin kerjäläisiin, oli hänen ulkomuotonsa sittenkin erikoisen kaamea. Mutta olihan hän itse ehdottanut, että menisi edellä, niin ettei hänestä olisi haittaa? Mitään vaaraa ei kaiketi ollut tarjolla, kun hän, Kristiina, kerran esiintyi miehenä, ja olihan hänellä sitäpaitsi taskussansa ladattu pistooli.

Seikkailu kutsui! Ja se ratkaisi asian!

— Otan tarjouksesi vastaan, kääntyi hän sanomaan kerjäläiselle. — Tässä on sinulle viisi kultarahaa käsirahaksi! Sinun on kuitenkin oltava hyvä opas ja näytettävä minulle kaikki katsomisen arvoinen! Oletko ymmärtänyt?

Kerjäläinen hyppäsi tasajalkaa ja heitti kuhmuisen hattunsa ilmaan siepaten sen sitten taitavasti lennosta.

— Ymmärsin, kaiken mainiosti, armollinen herra! Suvaitsetteko nyt seurata minua!

Varjon kaltaisena hän hiiviskeli pitkin katua mainiten kaikkien rakennusten nimet.

— Piazza del Monte Cavallo — Porta Pia — Fontana di Trevi — San Giovanni di Fiorentin palatsi, jos teidän armonne suvaitsee! Piazza Colonna — Fontana di Trevi — Antoniuksen pylväät, armollinen herra!

Varokaa, nousemme nyt noita portaita, ja kääntykää sitten vasemmalle, Ponte San Sistolle päin! Oitis olemme perillä! Erotatteko tuota hämärää rakennusta tuolla uinuvain viinimäkien keskellä. Se on päämäärämme. Menen edellä kolkuttamaan Hettoren valveille, jotta hän avaa meille portin sekä varustaa meidät soihduilla. Se maksaa teille toiset viisi kultarahaa, armollinen herra!

Kristiina antoi hänelle rahat. Pitkin, harppauksin kerjäläinen riensi menemään, ja ennenkuin Kristiina oli ennättänyt talon luokse, näki hän oppaansa jo keskustelevan kuiskaten terään harmaahapsisen, yrmeän näköisen miehen kanssa, joka ravisti parisen kertaa päätään tarmokkaasti. Hänen tullessaan lähemmäksi miehet hämmentyneinä vaikenivat.

— Hän ei ensin oikein tahtonut, tuo Hettore, ryhtyi kerjäläinen taas puhumaan, — hän pelkää menettävänsä yöunensa. Minun täytyi luvata hänelle, että emme viivy kovin kauan. Puoliyö on kohta käsissä. Suvaitkaa seurata minua!

Talon isäntä oli noutanut kaksi palavaa soihtua ja kulki nyt yrmeänä edellä. Hän pysähtyi raudoitetun, oven eteen, joka sijaitsi viiniköynnösten kiertämässä kiviholvissa, avain kirahti lukossa, ja sitten avautui heidän eteensä hämärä, musta aukko, josta kuluneet portaat veivät maan alle. Kerjäläinen astui ovesta ensimmäisenä.

— Armollinen herra, menen edellä, näyttääkseni teille valoa. Olkaa varovainen, sillä porrasaskelmat ovat kuluneet liukkaiksi! Muistakaa varoa askeleitanne! Teidän on pysyteltävä paremmin vasemmalla puolen; tässä kohden tekee porraskäytävä mutkan! Vielä kaksi porrasta, ja olemme perillä, teidän armonne! Näette katakombit! Hän kohotti soihtuaan korkealle.

Seinävierillä seisoi, istui, kyyristeli ja lojui mitä erilaisimmissa asennoissa, miehiä, naisia, Vanhuksia ja lapsia. Ruumiit eivät olleet lahonneita, muumiomaisesti käpristyneitä vain ja niiden kasvot olivat kuivettuneet nahkaa muistuttaviksi.

Soihtujen lepattavan valon luodessa kammioon epämääräistä, häipyvää valonkajastetta ne näyttivät ivallisen vääntyneiltä, kaamean eläviltä, ikäänkuin olisivat ne peittelemättä ivaansa katsoneet edessään seisovia ihmislapsia.

— Uskoisiko armollinen herra minulle nyt hetkeksi soihtunsa, sillä meidän on mentävä kaitaan käytävään, jota pitkin pääsemme kulkemaan vain ryömimällä.

Vasemmalle, teidän armonne, seuratkaa minua tarkoin. Suovathan molemmat soihdut teille riittävästi valoa? Ja nyt — —

Äkkiä katosi molempain soihtujen valo kuin maan nielemänä. Samassa silmänräpäyksessä Kristiina kuuli kolauksen, joka muistutti sulkeutuvan oven pamahdusta. Vielä saattoi hän kuulla kiireesti poistuvain askelten äänen.

Kaikki kävi niin yllättämällä, ettei kuningatar ensimmältä oikein tajunnutkaan, mitä oli tapahtunut.

Asemansa kaameus ja toivottomuus selveni hänelle vasta vähitellen.

Voimakkaat viholliset, jotka vihassansa vainosivat häntä, olivat ovelasti saaneet hänet valtoihinsa. Vankina kenties umpeen luhistuneessa sivukäytävässä katakombeissa, joita vanhan kaupungin alla oli kilometrimäärin, oli hänen kohtalonsa ihmissilmin katsoen ratkaistu. Päiväkausia hän saisi harhailla pimeissä hautakäytävissä, kunnes hän kykenisi yhä huonommin ja huonommin vastustamaan paikan kauhuja. Lopulta hän vaipuisi horroksiin unohtaen nälänkin, joka oli kalvava häntä lakkaamatta.

Entä Magnus? Ah, ensi päivinä tämä varmastikin panisi liikkeelle taivaan ja maan. Paavin käskyläiset samoaisivat kaupungin joka kolkan, kaikki sopet tutkittaisiin, viattomia vangittaisiin, epäiltyinä heitä kidutettaisiin ja lopulta heidät — — vapautettaisiin.

Magnus-parka!

Hänen surunsa, olisi vilpitöntä, sen Kristiina tiesi. Kuinka usein hän olikaan leikitellyt Magnuksella, oikutellut hänelle! Huolimatta siitä, että tämä oli uskollisista uskollisin, huolimatta siitä, että hän, Kristiina, rakasti Magnusta! Hän tunsi, kuinka kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä, kuinka hänen sisimmässään havahtui sanomaton kaipaus kuulla Magnuksen äänen lämpöistä kaikua, nähdä hänen hyväin silmäinsä uskollista katsetta.

— Magnus!

Kristiinan huuto kajahti holvissa tukahtuen sen ahtaisiin seiniin. Jossakin karisi muurilaastia seinistä, hienoa hiekkaa, valui rasahdellen maahan, etäällä vinkaisi rotta. Toiset rotat vastasivat.

Kristiina tunsi sanomattoman elämäntahdon havahtuvan yhdellä iskulla sisimmässänsä. Sen miehen tähden, jota hän tänä ahdingon hetkenä tajusi rakastavansa niin äärettömästi ettei ainoatakaan muuta konsanaan, täytyi hänen tehdä kaikkensa pelastaakseen maanalaisesta vankilastansa. Ehkäpä hänen onnistuisi seiniä pitkin hapuilemalla päästä käytävän suulle, ja ehkäpä hän huutamalla saisi ihmisiä rientämään apuun!

Hän laskeutui polviensa varaan, jotta ei loukkaisi itseään ryömiessään takaisin ahtaaseen solaan. Oikealla kädellään hän hapuili korkeata seinää ponnistaen sen johdolla eteenpäin. Sitten hän tunsi kompastuvansa johonkin, mikä liukui poikittain hänen tiellensä. Hän luiskahti, hapuili tukea ja kaatui saaden ankaran täräyksen.

Kotvan aikaa hän makasi paikallaan huumaantuneena, sitten hän hieman kohottautui, hapuili kädellään ympärilleen. Kirkaisten hän kavahti poispäin — hänen kätensä oli osunut kuivettuneisiin vainajankasvoihin.

* * * * *

Kun kreivi Magnus illalla — iltapäivän hän oli viettänyt Englannin lähettilään luona, — saapui palatsiin, pyrki hän kuningattaren puheille.

Koska kamarirouva oli saanut vapautta, oli hänen odotettava pitkään, ennenkuin toinen palvelijatar tuli ilmoittamaan hänelle mitään.

— Valtijatarta ei ole linnassa, mutta hän ei ole myöskään ilmoittanut, minnekä hän on lähtenyt!

Hämmästyneenä Magnus kuuli uutisen.

Kristiina oli poistunut kotoa, vaikka paavi oli erikoisesti varoittanut häntä yöaikaan astumasta kaupungin kaduille. Asia oli perin kummallinen!

Eikä kukaan tiennyt mitään kuningattaren lähdöstä?

Se oli vieläkin kummallisempaa!

Niin kiireesti kuin suinkin Magnus riensi avaralle torille ja puhutteli ensimmäistä kerjäläistä, jonka tapasi nojaamasta, erääseen madonnanpatsaaseen.

Eikö tämä ollut nähnyt ylhäistä naista, joka oli jonkun aikaa sitten lähtenyt palatsista.

Ruvettunut kerjäläinen, ummisti viekkaasti toisen silmänsä sekä vastasi jotakin ylimalkaista.

Ei hän mitään osannut muistella, sillä hän oli hieman heikkopäinen ja ajattelisi asiaa ainoastaan siinä tapauksessa, että armollinen herra lupaa hänelle kuusi kultarahaa.

Magnus oivalsi asian.

Hän otti kukkarostansa neljä kultarahaa ja piteli niitä kerjäläisen avoimen silmän edessä.

— Nämä neljä kultakolikkoa saat pitää, jos vastaat minulle. Saat sitäpaitsi vielä kymmenen, jos autat minua löytämään naisen, sillä luulen, että hänet on väkivalloin laahattu jonnekin.

Mies kävi oitis puheliaaksi.

— Osuitte miltei asian ytimeen, armollinen herra! Tosin ei palatsin sivuportista noin tunti sitten tullut henkilö ollut mikään nainen, vaan sievännäköinen vaaleatukkainen ylioppilas.

Voisin kuitenkin panna pääni pantiksi siitä, että nuorukainen oli sama naishenkilö, jota etsitte. Ja tätä mieltä olivat minua paitsi myöskin Beppo, Jacopo ja Sardi, jotka lähtivät hiipimään nuoren herran jäljessä!

Minusta tuntuu siltä, että joku muukalainen oli yllyttänyt heidät käymään nuorukaisen kimppuun. Minne tämä vaelsi, en parhaimmalla tahdollanikaan kykene sanomaan, sillä näin vain, että hän kääntyi kulmauksesta.

Aprikoivana Magnus laski käsivartensa ristiin.

Olisiko Kristiina tosiaankin lähtenyt palatsista mieheksi pukeutuneena!

Ja minnekä?

Samassa hänen mieleensä juolahti keskustelu, joka kuningattarella oli hiljattain ollut paavin kanssa.

Eikö paavi ollutkin johdattanut tuuman hänen mieleensä sanoessaan:

— Niin, jos olisitte mies, voisitte uskaltaa lähteä yöaikaan kaupunkimme kaduille!

Ja Kristiina — olihan hän jo Upsalassa useamminkin kuin kerran pukeutunut mieheksi mennessään yliopiston julkisille luennoille, joihin naiset eivät päässeet.

Ja juutalaisvanhuksen varoittavat sanat muistuivat hänen mieleensä:

— Näen suuren torin, oli tämä sanonut. — Yö saartaa, sitä. Pälyileviä ihmisiä hiiviskelee kuningattaren kintereillä, joka on mies ja sittenkin nainen! Minne käy hänen tiensä?

Voi, hänen ympärillänsä on äänetöntä ja pimeätä! Nyt hän on yksinään! Kuulen avaimen kirskahtaen kiertyvän lukossa. Kuningatar on yksinään — eikä hän kuitenkaan ole yksinään! Mutta hänen seuralaisensa ovat mykkiä ja kauhistavat kuningatarta.

Kreivi Magnus, jos mielitte pelastaa kuningattaren, on teidän pidettävä kiirettä!

Niin oli sokea Nathan puhunut aikoinaan. Ah, olihan hän pannut merkille vanhuksen sanat! Mutta kuka pystyi tulkitsemaan niiden hämärän sisällön? — Kerjäläinen, joka pelkäsi jäävänsä kolikoittansa, yskäisi.

— Jos teidän armonne suvaitsisi vielä käyttää kaksikymmentä kultarahaa — hänen äänensä painui araksi kuiskeeksi — jättäen ennen kaikkea asian ilmoittamatta paavin poliisikunnalle, luulisin kyllä löytäväni rouvashenkilön.

Toverini auttaisivat minua, mutta kaksikymmentä kultakolikkoa siihen kyllä menisi, lisäsi hän epäröiden.

Kreivi Magnus nyökkäsi suostumustaan.

— Tulkaa siinä tapauksessa mukaan, armollinen herra!

Kerjäläinen tarttui rohkeasti hänen käsivarteensa, ja hän salli sen tapahtua.

Eräässä kadunkulmauksessa hänen seuralaisensa vihelsi kummallisen pitkään — kaameannäköinen jalkapuoli olento seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä heidän edessään kuin taivaasta tipahtaneena.

Ammattiveljet vaihtoivat parisen sanaa — nopeaan ja hämmentävästi elehtien.

— Hän on mennyt etelänpuoleiseen kaupunginosaan, huokasi kerjäläinen. — Taipaleesta tulee pitkä. Beppo kuljetti häntä!

Matkaa jatkettiin mutkikkaita kujia pitkin.

Taaskin kerjäläinen vihelsi äskeiseen omituiseen tapaansa, taaskin ilmestyi lähimmän piiloisan porttikäytävän varjosta olento, joka oli lihaa ja verta. Pimeydessä välähteli katkonaisia sanoja.

Tässä se koira häntä puhutteli, armollinen herra!

Piazza del Monte Cavallo!

Känsäinen, luiseva käsi viittaa nurkan toiselle puolen.

Porta Pia! Fontana di Trevi! Piazza Colonna!

Hiisi vieköön, mies on raahannut Itänet Tiberin ylitse! Antoniuksen patsaat! Varokaa kuluneita portaita, armollinen herra!

Ponte San Sisto!

Uusi vihellys! Risainen ryysykimppu, joka ei lainkaan muistuta ihmisolentoa, ryömii esiin, kähisee _yhden ainoan_ sanan!

Yhden ainoan sanan vain, mutta se saa kerjäläisenkin hätkähtämään.

— Teidän on rohkaistava mielenne, armollinen herra, ette saa menettää malttianne, ette saa ajatella pahaa Rooman kerjäläisistä, vaikka näistä yksi onkin peto — donna, jota etsitte, armollinen herra, on katakombeissa!

— Missä?

— Katakombeissa, joihin ensimmäiset kristityt hautasivat vainajansa!

Magnus tuntee herpaisevan kauhuntunnun hiipivän jäseniinsä, hänen sormensa pusertuvat niin lujasti kerjäläisen oikeaan olkapäähän, että tämä kiljaisee kuin koira, jota on polkaistu.

— Lieneeköhän hän vielä hengissä meidän ennättäessämme sinne? sanoo hän käheästi.

— Suokoon madonna hänelle voimaa kestämään manalan kauhuja!

Kerjäläinen ristii arkana silmänsä.

— Mutta meidän on riennettävä, armollinen herra, silmänräpäyksenkin viivyttely merkitsee hänelle kuolemaa!

Kapakanisäntä Hettore murahtelee ja manailee Magnuksen ja kerjäläisen kotvasta myöhemmin kolkuttaessa hänet hereille. Murahtelee, manailee ja valehtelee.

Vannoo kaikkien pyhimysten ja de Campo Santon madonnan kautta, ettei hän ole nähnytkään mitään nuorta herraa sekä kerjäläistä.

Vannoskelee näin vielä, vaikka kreivi uhkailee häntä hirsipuulla, ja käy epävarmaksi vasta nähdessään toisen kämmenellä kolme kultarahaa.

Vihdoin hän saa ilmaisseeksi, että hän kylläkin päästi molemmat katakombeihin, mutta muistelee vain kerjäläisen palanneen tuomaan hänelle avainta.

Murahtelee yhä vieläkin, mutta avaa lopulta katakombeihin vievän oven ja sytyttää kaksi soihtua.

Homeen ja lahoamisen katku uhoaa heitä vastaan.

Magnus tahtoisi syöksähtää ensimmäisenä, mutta kerjäläinen pidättää häntä.

— Ette saa kiirehtiä noin, armollinen herra. Portaat ovat liukkaat ja soihtumme voivat sammua liiankin helposti.

He ovat perillä.

Vainajien luut, pääkallot, jotka aikoinaan vaipuivat filosofisesti omistajiensa olkia vasten, silmäilevät rauhanhäiritsijöitä oudon vilkuilevin katsein, tervehtivät maan päältä tulevia.

— Kristiina!

Jättiläispommin lailla kiirii huuto pitkin kajahtelevia käytäviä ja pamahtaa pääkalloihin niin että näiden hammasrivit loksahtavat kauhusta toisiaan vasten.

— Kristiina!

Punasilmäinen rotta vinkaisee jossakin sopessa vastauksen. Jalka hapuilee karstaantuneessa homekerroksessa, jähmettyneissä lahoamisjätteissä.

— Jos tahdotte etsiä häntä, on meneteltävä varovaisesti! Kaikki käytävät on meidän tarkastettava, kaikkia sivukäytäviä on meidän valaistava.

— Kristiina!

Magnuksen äänen kaiku kiirii taas toivottomana pitkin holvien seinämiä.

Pelästynyt rotta vinkaisee taaskin!

Hauraita luita murskaantuu heidän kantapäittensä alla.

— Varokaa, teidän on kumarruttava, armollinen herra. Tässä on käytävä, jota pitkin tuskin pääsee kulkemaan. Kirottua! Soihdut käryävät, niin että silmistä vuotaa vesi kuin viimeisellä tuomiolla.

Santa Madonna! Tuolla hän makaa, hän, jota etsimme! Jumala paratkoon, nainen hän on, sillä vaaleat hiukset valuvat hänen harteillensa! Ei noin rajusti, armollinen herra! Kyllä hän on elossa — hän on vain pyörtynyt! Mutta ellette menettele varovaisemmin donnaa virvoitellessanne, katkeaa hänen elämänlankansa käsissänne!

Magnus oli kohottanut Kristiinan pään syliinsä ja silitteli hyväillen hänen hiuksiansa.

— Armahin!

Hänen huulensa sopersivat kuumasti Kristiinan nimeä.

Rajuin, anelevin suudelmin hän peitti tämän otsan ja huulet.

— Herää, herää, ainokaiseni! kuiskaili hän rukoilevasti ja pelokkaasti. — Elämäni on hukassa, ellet sinä elä!

Ja todellakin!

Hänen kuuma lempensä voitti kuoleman hyisen kouristuksen, joka tänä yönä oli tavoittanut Kristiinan sydäntä.

Kristiina avasi silmänsä.

— Missä olen? kuiskasi hän.

— Sylissäni! riemuitsi Magnus. — Meidän on riennettävä pois täältä. Elämä kutsuu!

Colosseumin varjossa seisoi toisiinsa puristuneina kaksi ihmistä. Mykkinä sekä liikutettuina he katselivat tähtitaivaan ihanaa kantta, joka muodosti valtavan rakennuksen ikuisesti saavuttamattoman holvikaton.

— Ikuinen kuin taivas on rakkauteni sinuun, sanoi Magnus hiljaa.

Unelmoiden kallisti Kristiina silloin päänsä hänen rintaansa vasten.

Hitaasti ja verkalleen levisi taivaalle aamua ennustavan ruskon ensimmäinen hauras hohto, ja sen valossa havahtuivat aavemaiset jumalten patsaat ihanaan elämään. Iäisen rakkauden jumala hymyili villiviinin saartamasta nurkkauksestansa hellän suojelevasti ja samalla houkuttelevasti molemmille ihmislapsille. Loitolla lauloi riemuitseva paimenhuilu tervehdystä havahtuvalle auringolle!

6.

Kesällä vuonna 1665 vallitsi suorastaan harvinainen, sietämätön helle.

Vilja kuivui pelloille, linnut vaikenivat uupumuksesta ja janosta.

Janoava maa repeili.

Pitkä vaunujono taivalsi tällaisena elokuun päivänä uupuneesti Arlesista Aixiin vievää maantietä pitkin.

Vaunujen äärellä oli ratsastajia», jotka nelistivät edellä katsomaan, eivätkö Aixin tornit jo kohta ilmestyneet näkyviin.

Silloin ensimmäiset vaunut pysähtyivät, ja koko jono seisahtui.

Kuningatar Kristiina, sillä hän se oli hovikuntineen matkalla Fontainebleauhin, kumartui huutamaan erästä seurueeseensa kuuluvaa herraa vierellensä.

— Mistä tämä häiriö johtuu?

— Löysimme tieltä puolikuolleen kerjäläisen, majesteetti!

— Virvoitettakoon häntä, ja kun hän on tointunut, istukoon hän tavarakärryihin ja jatkakoon matkaa kerallamme.

Ainahan hänelle työtä löytyy. Älköön kukaan sanoko, että Ruotsin Kristiina on evännyt apunsa hädässä olevalta ihmispoloiselta!

Menkää, tehkää mitä olen käskenyt ja kertokaa minulle asiasta myöhemmin.

Kotvasen kuluttua kerjäläinen saatetaan kuningattaren luokse.

Helle vaivaa häntä vieläkin ankarasti, ja vain hämmentyneesti mumisten hän kykenee kiittämään pelastajaansa.

Hänen hiutuneista kasvoistaan hohtaa tumma silmäpari.

Magnus, joka ratsastaa kuningattaren vieressä, ei oikein pidä noista silmistä, mutta Kristiina ei siitä piittaa.

Mikä hänen nimensä sekä ammattinsa on, tiedustelee kuningatar,

Kerjäläinen käy entistä masentuneemmaksi sanoessaan nimensä.

— Monaldeschi — Nicolo Monaldeschi!

Ja sitten hän kertoo kohtalonsa.

Kerkein kielin hän kertoo olevansa peräisin hyvästä kodista. Hänen pyhyytensä paavin joukoissa hän oli otellut turkkilaisia ja venetsialaisia vastaan, ja kolmasti hän oli haavoittunut. Kun sitten solmittiin rauha, sai hän mennä matkoihinsa.

Kurjat elämänehdot, vehkeileviä sukulaisia, jotka anastivat hänen perintönsä ja antoivat hänen vajota vajoomistaan, kunnes hän lopulta rupesi kiertäväksi ratsastuksenopettajaksi, ja vähitellen joutui maantielle.

Kuningatar nyökkäsi lyhyeen.

— Voitte ilmoittautua tallimestarilleni. Otan teidät tallirengiksi!

Kerjäläinen tahtoisi syöksyä suutelemaan hänen käsiänsä, mutta Kristiina viittaa torjuvasti.

Hän huutaa seuralaisillensa pari sanaa, vaunu jono lähtee taas liikkeelle.

* * * * *

Fontainebleau!

Satulinna merenvihreine kuparikattoineen, jonka harjalla lemmenjumalat, vedenhaltijat ja delfiinit lyövät leikkiään, jonka puutarha houkuttelee tuhansin kukkaihmein, piiloisin lehtikujin, pensastoin, keilaradoin, haavemaisin hiekkakiviluolin ja tummin sypressein.

Tämän kaiken ihanuuden lomasta kohoaa ihme, jonka mukaan linna sai nimensä: suihkukaivo, jonka laatimisesta yli sata kaivonkaivajaa neuvotteli kuuden vuoden ajan, jonka taiteilijan sielu suunnitteli ja taiteilijan kädet loivat.

On ilta!

Puiston tuhansilta poluilta, pensastoista, lehtikujilta ja nurmikoilta puhkeaa valomeri.

Kiinalaiset paperilyhdyt syttyvät, pronssimaljakoista syöksähtää punaisena suitsevia tulikielekkeitä yötaivasta kohden.

Sirot gondoolit liukuvat puistolampien peilikirkkailla kalvoilla, nukkuvain ankkain opaalivihreäin höyhenten hohtaessa kaislikkorannoilta.

Näkymättömien soittoniekkain sävelet kaikuvat hurmaavina illassa, kiiltomadot kahajavat huumaantuneina lehvikoissa.

Linnan pengermältä helähtelee vieraiden hilpeätä naurua.

Muotopuoli kääpiö, kuninkaan hovinarri, hyppelee huimasti, juoksee sitten yhdellä harppauksella kuningattaren luokse kätkeytyen tämän puvun poimuihin kuin sylikoira.

Kristiina keskustelee vilkkaasti hovinaisten keralla.

Hänen älykkyytensä, hänen tietorikkautensa, hänen loistava joustavuutensa tulee vasta täällä — Euroopan hoveista hienostuneimmassa kaikin puolin näkyviin.

Hän panee merkille, että kun hän puhuu, naulitsee nuori, tuskin kaksikymmenvuotias kuningas mitäänsanomattoman katseensa häneen, ja Kristiinan on pakostakin hymyiltävä viuhkansa suojassa.

Jos Magnus olisi läsnä — hän on tällä haavaa Pariisissa huolehtimassa ostoksista — niin mahtaisiko hän olla mustasukkainen kuninkaalliselle majesteetille? —

Parhaillaan ryhtyvät soittajat soittamaan turkkilaista tanssia.

Naiset ja kavaljeerit nousevat, asettuvat pareiksi.

Ludvig on astunut Kristiinan luokse ja pyytää kunnioittavasti tätä tanssipariksensa.

— Tanssitte kuin keijukainen, kuninkaallinen sisar, sanoo hän vihdoinkin keskeyttäen painostavan hiljaisuuden.

— Tosiaankin sopisi kadehtia miestä, jonka rinnalla te tanssitte läpi elämän.

Kristiinan katse on painunut maahan, keveä puna kohoaa hänen kasvoillensa.

— Minua sanotaan kadehdittavaksi Ludvigiksi, jatkaa kuningas. — Valtakuntani on suuri, ja kuninkuudelleni annetaan arvoa kautta Euroopan. Ja sittenkin: yhtä minulta vielä puuttuu, puolisoa, joka jakaa suruni ja iloni.

Olen köyhä, sillä olen yksinäinen. Hovini, ministerini Mazarin, kanslerini, jopa harvalukuiset ystävänikin näkevät minussa vain kuninkaan, ihmistä ei milloinkaan. Minulla ei ole ketään, jolle voisin avata sydämeni.

Vastausta anellen hän katsoo Kristiinan kasvoihin, mutta tavuakaan ei puhkea tämän huulilta.

Silloin hän murhemielisenä jatkaa:

— Entä te, kuninkaallinen sisar, eikö teitäkin kalva sama kaiho, ettekö tekin kaipaa ihmistä, joka teitä rakastaa, joka täyttää jokaisen toivomuksen, minkä hän katseestanne lukee.

Täytyykö minun puhua; vieläkin suorasukaisempia sanoja? Kruununi painaa raskaana hartioitani, autatteko minua kantamaan sen taakkaa?

Taaskin hän katsoo ahdistetusti Kristiinan marmorivalkeiksi valahtaneihin kasvoihin.

Huomaamattaan he olivat etääntyneet tanssijain joukosta ja totesivat joutuneensa autiolle nurmikolle.

Kristiina on nyt hillinnyt mielensä.

Suurin, sinisin silmäterin hän nyt katsoo kuningasta.

— Sire, — hänen äänensä helähti lämpimänä, — niin hyvin vilpittömyyttänne kuin kosintaanne katson suureksi kunniakseni. Kun siitä huolimatta annan siihen epäävän vastauksen — ymmärtäkää minua oikein — ei se tapahdu siitä syystä, että en käsittäisi, millainen kunnia on päästä Ranskan kuningattareksi. Sydämeni ei kuitenkaan enää ole vapaa! Minä rakastan jo! Rakastan miestä, joka on arvoltaan minua paljon alhaisempi ja jonka puolisoa minusta siitä syystä ei milloinkaan voi tulla. Siitä huolimatta rakastan häntä! Olen teiltä kohtaan vilpitön, Sire, kenties vilpittömämpi kuin hovitavat sallivatkaan! Toivon kuitenkin, että osaatte suhtautua vilpittömyyteeni arvonannolla. Luotan vaiteliaisuuteenne, Sire!

Kuninkaan pää oli painunut.

Hänen äänensä kaiku oli hiljainen ja verhoutunut, kun hän nyt vastasi Kristiinalle:

— Vilpittömyytenne on minulle kunniaksi, kuninkaallinen sisar, vaikka se riistääkin minulta kaiken toivon! Kiitän kuiteinkin teitä siitä, että olitte niin vilpitön minua kohtaan ja vastustitte houkutusta ojentaa, ulkonaisen mahdin takia kätenne Ranskan kuninkaalle, joka ei voinut saada sydäntänne.

Kunnioittavasti hän vei Kristiinan oikean käden huulillensa.

Tarjoten hänelle käsivartensa, hän sitten jatkoi:

— Sallikaa, että nyt saatan teidät muiden vieraiden luokse. Meitä on jo voitu kaivata, ja Ranskan hovissa ollaan sangen teräväkielisiä!

Illan kahdeksas tunti saattoi olla käsissä kreivi Magnuksen palatessa vaahtoisella ratsullansa Pariisista.

Hän oli ostanut hovia sekä palvelijoita varten elintarpeita, joita pienessä Fontainebleaussa oli vaikea saada, ja pukeuduttuaan hän riensi puutarhajuhlaan, jonka kuningas oli toimeenpannut Kristiinan kunniaksi.

Astuessaan esipihalle vievästä portista hän jäi hämmästyneenä seisomaan.

Mitä ihmeen tähdellistä asiaa saattoikaan kavaljeerilla, joka puhui niin innokkaasti Monaldeschille, olla tallirengille?

Ja kuka vieras sitten oikein olikaan?

Hiljaa, jotta eivät puhetoverit kuulisi, hän hiipi pihaa kiertävän jokseenkin korkean parvekkeen kaiteen suojassa lähemmäksi.

— Tunnen kuningattaren tavat varsin tarkoin, kuuli hän Monaldeschin sanovan. — Hänellä on tapana aamun kymmenennellä tunnilla käyskennellä kirjojaan lukien Galerie des Cerfiä pitkin. Ketään ei hänellä ole seuralaisenansa!

— Sitä parempi! Vieras nauroi lyhyeen ja ivallisesti.

— Veljeskunta on palkitseva teidät kilisevällä kullalla, markiisi, kun suunnitelmamme tähden rupesitte kurjaksi kerjäläiseksi ja olette nyt tallirenkinä!

Käydessänne toimeen on teidän joka tapauksessa noudatettava mitä suurinta varovaisuutta, sillä serkkunne Sentinelli oli vähällä menettää henkensä uhkarohkeutensa tähden.

Monaldeschi torjui hymyillen.

— Olkaa aivan huoletta, kuningatar on kaatuva tikarini iskusta! Miksikä hänen pitikään luopua isäinsä uskosta ja käydä vastustamaan Ruotsinmaan kanslerin suunnitelmia. Työni suoritus ei huolestuta minua lainkaan, kunhan vain hankitte kelpo ratsun, joka teidän on toimitettava kasvihuoneen luokse, niin että pääsen rivakasti pakenemaan Lyoniin. Ruotsalaisen majesteetin lippu lasketaan huomenna puolitankoon Fontainebleaun linnassa; voitte luottaa Monaldeschiin!

Magnusta puistatti.

Kuningatarta vastaan suunniteltiin taas uutta konnankoukkua! Hänen henkensä oli siis taas vaarassa.

Rynnätäkö roiston kimppuun ja iskeäkö hänet hengiltä?

Mutta hyödyttikö se Kristiinaa?

Murhasuunnitelma olisi kylläkin sillä erää rauennut tyhjiin, mutta vihamiehet lähettäisivät uusia vainolaisia lepäämättä ennenkuin verityö oli tehty.

Ei, oli meneteltävä viisaammin!

Murhamiesten tekoset oli estettävä, ja sitäpaitsi oli heidät vielä paljastettavaan.

Kuningatarta ei saanut varoittaa, hänen oli huomenna mentävä kävelyllensä kuten aina, mutta hänen, Magnuksen, oli oltava valmiina asettumaan tikarin tielle.