Part 3

— Juuri se, kuningatar, kuuluu yllätykseen, jota olen huomiseksi valmistellut. Ettekä te suinkaan olisi minulle kiitollinen, jos ilmaisisin sen teille jo tänään.

5.

Innsbruckin linnan espanjalaisessa salissa oli huimat naamiohuvit.

Espanjalaiset hovisoittajat, joita johti maestro Juan des Ximenes, panivat parastaan. Heidän puhaltamisesta pulleat poskensa hehkuivat ja punottivat sulasta kiihtymyksestä ja ammatti-innosta; ja elleivät sinipukuiset maurilaiset olisi alituiseen kantaneet heille jäähdytettyä Falernon ja Brixenin viiniä, olisivat he — Luoja, tiesi — ennen pitkää antaneet musiikille palttua.

Yhdeksänsataaneljäkymmentä naamioitua tungeskeli tiroolilaisen linnan suojissa.

Ovenvartijain lukuisa joukko oli heidät laskenut, ja kolmekymmentä keisarillista hovivirkailijaa oli heidät rekisteröinyt, niinkuin kelpo virkamiesten tuli.

Satakahdeksankymmentä ompelijatarta, räätäliä, parturia, kähertäjää, komedianttia ja parfymoijaa näki vaivaa vieraiden asun viimeistelemisestä. Täällä poimuteltiin tuolla siirrettiin nappia, toisaalla käherrettiin itsepintaisia suortuvia siroille kiharoille, italialaiset näyttelijät hankasivat kulmakarvoja poltetuilla mantelinsydämillä niin että silmät saivat tulisen ilmeen, parfymoijat vihmoivat somista rubiininpunaisista lasipulloista Arabian hyviä tuoksuja siroille naishartioille, voitelivat tuoksuvin öljyin, salvoin ja unkarilaisin mehustein miesten partoja sekä tukkia, puhdistivat ja leikkasivat kynsiä, kiinnittelivät avaria pitsihihoja, laittoivat kaiken niin somaksi kuin mahdollista.

Vieraiden lomassa kuljettivat sinipukuiset maurilaispojat virvokkeita pyörivillä pöydillä kautta salin, somiin vanhanaikaisiin tiroolilaispukuihin puetut hovipojat kuuluttivat tarjolla olevia juomia: makealta tuoksuvia Tiroolin ja Dalmatian viinejä, ryydinmakuista muskatelliviiniä viheriäisestä Steiermarkista, suonissa tulena polttavaa tokaieria kesyttömästä Unkarinmaasta, punaista melnikeriä Böömin viljavilta viinimailta, nenässä kirpelöivää kuohuviiniä, jota Ranskan dauphin oli lahjoittanut arkkiherttualle, ryydein maustettua hunajaviiniä Persiasta ja Kaukaasiasta sekä polttavankirpelää alicantea helteisestä Espanjasta.

Naamioiduilla, jotka karkeloivat linnassa huimana pyörteenä, oli puvut, joiden hinnalla olisi voitu ravita suuren kaupungin nälkäiset enemmän kuin vuoden päivät. Kooltaan kyyhkysenmunan suuruisina kimmelsivät hohtokivet ja himmeästi loistelevat helmet niin hyvin miesten kuin naistenkin pää-, rinta- ja kaulakoruissa. Upeita pitsejä, joita oli säästelemättä käytetty kauluksiin, kaularöyhelöihin ja hihasomisteihin, olivat sadat nyplääjättäret valmistaneet silmäinsä uhalla. Varsinkin kolme naamioitua herätti erikoista huomiota.

Näistä ensimmäinen oli suursulttaanitar, jonka satumaisen kaunis puku viehätti niin hyvin naisia kuin miehiä, sitten tulenpunaiseen atlaspukuun puettu kavaljeeri, joka aivan silmiinpistävästi koetti palvella ihanaa sulttaanitarta, ja kolmantena musta ritari suljetuin silmikoin ja hopeakilvin, joka oli hienointa toledolaista työtä.

Parhaillaan soivat viulut erään italialaisen tanssin hivuttavaa loppusoittoa, ja naamioidut parit käyskentelivät hengästyneinä siroin, verkkaisin askelin pitkin peilikirkasta parkettilattiaa. Taaskin oli tulipunainen kavaljeeri lähestynyt sulttaanitarta, vähää ennen puoliääneen vaihdettuaan vaiteliaan mustan ritarin kanssa pari sanaa.

— Minun on puhuteltava teitä, kaunis naamio, kuiskasi hän kuumasti sulttaanittarelle. — Kunpa saisin pyytää teitä tulemaan puutarhapengermän takaiselle parvekkeelle! — Onhan minun toki lunastettava sanani, jonka eilen teille annoin!

— Jonka eilen minulle annoitte? Puhutte arvoituksellisesti, outo naamio, mutta, siitä huolimatta uskallan seurata teitä ja olen innokas kuulemaan, mitä salaista teillä on ilmaistavananne!

Sulttaanitar laski kätensä atlaspukuisen ritarin käsivarrelle ja lähti tämän keralla puutarhan hämäriin lehtokäytäviin.

Muiden huomaamatta musta ritari seurasi heitä. — — —

Juhlasaliin oli samaan aikaan kerääntynyt noin kuusi naamioitua käsittävä ryhmä, joka näkyi kuiskuttelevan keskenään sitä salamyhkäisemmin, mitä lähemmäksi kellonviisari siirtyi keskiyönhetkeä.

Parhaillaan veivät soittajat viinistä kosteille huulilleen huilujaan, torviaan ja fagottejaan, notkeat tanssinopettajat juoksentelivat tanssijain rivien lomassa järjestääkseen nämä suurta paimenkarkeloa varten. Silloin syöksähti muuan hovivirkailija kauhusta kalpeana, harpaten neljä porrasta kerrallaan, arkkiherttuan korokkeelle vieville portaille.

Vastahakoisesti rypistellen matalaa otsaansa tuli ylin hovilakeija don Miguel Caraffa häntä vastaan.

— Häneen on kai mennyt horna, koska hän uskaltaa töminällänsä häiritä kaikkein korkeimpain seurustelua!

Hovivirkailija haukkoi suonenvedontapaisesti henkeään ja huitoi epävakaisesti vasemmalla kädellään.

— Siellä — — kilpa-ajoradalla — — — ainakin tuhannen hengen — — — suuruinen joukko, joka — — manailee kaameasti — — ruotsalaista majesteettia!

Don Miguel Caraffa valahti kalpeaksi ja tempoi vaistomaisesti kaulahuiviansa.

— Hän on kai erehtynyt. Alamaiset tahtovat osoittaa suosiotaan kuningattarelle — — luultavasti!

Samassa tunkeutui äskeinen kuusihenkinen naamioitujen ryhmä tanssijain rivien lomitse arkkiherttuan aition luokse. Sen johtajalla oli pergamenttirulla, jota hän kohotti korkealle muiden huutaessa:

— Alas ruotsalainen kuningatar, jonka isä on hyvinvointimme murskaaja Kustaa Aadolf!

Joukon tulo oli kaiketikin ennakolta sovittu merkki, sillä miltei samaan aikaan kaikuivat tuhatpäisen ihmisjoukon kiroushuudot kadulta.

Vieraat valtasi sanomaton pakokauhu. Kaikki ryntäsivät oville, kauhistuneet soittajat viskasivat soittokoneensa käsistänsä harpaten pöytäin ja nuottijalustain ylitse espanjalaiseen saliin. Kelmeät palvelijat, joiden otsilta valui hiki virtanaan, koettivat rauhoittaa vallasväkeä, linnanvouti kreivi Piccolomini juosta kaahotteli punaisena kuin kalkkuna pakenevien keskellä jaellen sekavia käskyjä. Silloin kajahti puutarhaan vievältä ovelta äkkiä huuto — pamahtaen kanuunankuulan lailla keskelle sekasortoa:

— Kuningatar on _murhattu_! Hän makaa verissään suurella puutarhaparvekkeella!

Salissa huudettiin kauhusta. Pyörtyneinä vaipui naisia lattiaan, miehet harppoivat mielettöminä pitkin huonetta, vääntelivät neuvottomina käsiään, keisarilliset kamaripalvelijat seisoivat pelokkaita haamuja muistuttaen seinävierillä ja vapisivat kuin haavanlehdet tuulessa. Silloin ryntäsi turkmenilaisen kauppiaan mahtava hahmo kauhistuneen joukon lomitse.

Hän oli kreivi Magnus Gabriel, joka nyt huusi kuuluvalla äänellä:

— Vartijat kaikille oville. Murhamies, joka on tehnyt sellaisen tihutyön, ei saa päästä pakoon.

Leveine hartioineen häikäilemättä raivaten tiensä läpi tungoksen hän heilautti itsensä toiselle puolen kaidetta, joka erotti salin puutarhasta. Siellä, leikattujen taksuspensaiden ja hiekkakiviveistosten lomassa, sametinpehmoisen nurmikon saartamana, kohosi parvekerakennus tähtitaivasta kohden.

Sen sisältä loisti valotäpliä, jotka silloin tällöin hehkuivat kirkkaammin sitten taas kadotakseen — tummia hahmoja, jotka kuutamossa näyttivät kumman haaveellisilta, hiipieli kuin jättiläismuurahaisia rakennusta ympäröivillä teillä. Nyt Magnus näki, että keisarillisen henkilääkärin Jessenius Birkin haudankaivajakasvot silmäilivät uteliaina puutarharakennuksen pylvässisäänkäytävästä.

Oitis oli Magnuskin ovella.

— Onko hän kuollut? huusi hän lääkärille niin kiihkeänä, että tämä kavahti parisen askelta kauemmaksi ennenkuin ennätti malttaa mielensä.

— Hän on kuollut — saanut kaksi tikariniskua, jotka ovat lävistäneet keuhkot ja sydämen, mutta kysymyksessä on — — —

Henkivartioston eversti oli kuullut vain lauseen ensimmäiset sanat. Hänen rintansa ympärille pusertui äkkiä rautainen rengas, hän olisi tahtonut huutaa tuskansa julki kuudanyön hiljaisuuteen, mutta vain käheä voihkaisu puhkesi hänen rinnastansa.

— Kristiina! — — —

Rakennuksen ainoassa huoneessa puuhailivat ihmiset lattialla lojuvan ruumiin ääressä.

— Tiehenne sieltä — — — tahdon itse hänet nähdä, ottaa hänet syliini — ainakin kuolemassa! Kristiina! — Kris — —

Hämmentyneenä hän hoiperteli loitommaksi. Vainaja, joka makasi lattialla suljetuin silmin, verhottuna turkkilaiseen, kukikkaaseen silkkivaippaan, hiuksissa veripunaisin rubiinein kirjottu otsakoriste, joka muistutti tukkaan takertunutta sädehtivää hyönteistä, ei ollut kuningatar. Säännölliset, somat kasvot, jotka hän kaiketi oli nähnyt ennenkin, mutta ei Kristiinan kasvot! — —

Hän tunsi, kuinka hänen olemuksessansa havahtui vieras tahto, jota vastaan hän ei kyennyt taistelemaan; hänen oli levitettävä kätensä, tahtoipa hän tahi ei.

Kellertäväin vahakynttiläin suipot liekit ja käryäväin soihtujen savuava katku loivat kummallisia varjoja vainajan kasvoille. Hiljaisuudessa, jonka kuoleman kita oli sylkäissyt piiloisalle parvekkeelle, kajahti äkkiä huuto, joka kumahti kipsikoristeista kattoa vasten torventoitotuksen tavoin. Tuo huuto oli puhjennut kreivi Magnuksen huulilta — tämän onnellisesti hymyilevät kasvot muistuttivat nyyhkyttävää lasta, joka odottamatta näkee äidin lähestyvän.

Sitten hän vielä tunsi, kuinka hänen otsansa peittyi vuolaisiin hikihelmiin, hän sai vielä riipaisseeksi rintaansa, jossa sydän takoi valtaisena väkivasarana, sitten sipaisi jättiläismäinen käsi hänen kasvojaan ja silmiään pyyhkäisten olemattomiin kaiken, mikä häntä ympäröi — valot, vainajan, hälisevät ihmiset, imelähkön vahantuoksun, kiireiset askeleet — olemattomiin, niinkuin opettaja pyyhkäisee märällä sienellä laskuesimerkin koulun taululta — — —

Herätessään ja yrittäessään avata silmiään hän tunsi niskassaan omituista, pistävää kipua. Myöskin tuntui huone pimeältä. Mutta sitten painui hellä käsi hänen kuumeesta palavalle otsallensa, ja tuttu, mutta ylen kauan kaivattu ääni kuiskasi hänelle:

— Sinun on maattava hiljaa, Magnus! Et saa kiihtyä, ettet uudelleen sairastu ilkeään hermokuumeeseen!

Silloin hän makasi hiljaa vuoteensa pehmeillä untuvapieluksilla. Ja raoittaessaan silmiään hän näki, että vuoteen ääressä istui muuan nainen, näki kasvot, joita saarsi kellervänkultaisen tukan ihana runsaus.

— Kristiina!

Kaihoten Magnus ojensi molempia käsiään ikäänkuin peläten, että kaikki oli vain unta, joka seuraavassa tuokiossa kenties jo katoaisi. Mutta kasvot eivät kadonneet, vaan kumartuivat hänen puoleensa.

— Minulla on paljon anteeksi pyydettävää sinulta, Magnus!

Taas silitteli kuningatar hänen hehkuvia kasvojaan.

— Ottaessani italialaisen palvelukseeni olin sokaistu! Näin vain hänen ulkomuotonsa, mutta en mustaa sielua, joka piili sen kätkössä.

— Hän tahtoi murhata sinut, Kristiina!

— Tiedän sen, Magnus. Luojan kiitos arvasin hänen hankkeensa ajoissa! Suursulttaanittaren puvussa esiintyi kamarineitini, en minä. Poloisen oli maksettava puvunvaihdos hengellänsä. Vastoin tarkoitustani! Aavistinhan, että jotakin konnuutta oli tekeillä, mutta en luullut, että luonani oli murhamies!

— Entä Sentinelli, missä hän on?

— Paennut, Magnus. Hän sekä hänen apurinsa, musta ritari, joka murhatyön teki!

— Entä sinä, Kristiina — — —?

— Minulla on paljon anteeksipyydettävää sinulta, Magnus, sanoinhan sen jo. Olin kiittämätön uskollisinta ystävääni kohtaan!

— Uskollisintako vain — — —?

— Ja rakkainta!

Hän kumartui painamaan hellän suudelman Magnuksen otsalle.

— Sinun on nyt tultava pian terveeksi, Magnus! Innsbruckin porvarit eivät pidä Kustaa Aadolfin tytärtä mielisuosiolla muuriensa suojassa. Ratsastamme ennen pitkää etelää kohden, Magnus — — rinnakkain!

— Rinnakkain!

Hän tarttui Kristiinan valkoiseen käteen ja vei sen huulilleen.

— Kuinka sinua rakastankaan, Kristiina, kuinka tahdonkaan sinua palvella. Entä minne matkamme käy, armahin?

— Roomaan, Magnus! Roomaan!

Toinen näki Kristiinan ihanain silmäin sädehtivän riemusta ja pakotti omat huulessakin iloiseen hymyyn. Mutta hänen sieluunsa kohosi tumma pilvi, joka oli kuin tulevan onnettomuuden aavistus!

* * * * *

Lähellä sirkus Maximusta, Aventinuksen ja Tiberin välissä, muinaisen Rooman kivikummitusten saartamana, joiden katkenneet pylväät olivat kuin pääkallon maatuneita hampaita, kohosi campaninilaisten kivenhakkaajien ja päiväpalkkalaisten rappeutuneiden majojen lomassa rakennus, joka ansaitsi huomiota ainakin jossain määrin, vaikka ajan hammas kenties olikin jättänyt jälkensä myöskin siihen.

Pakanuuden aikana se mahdollisesti oli ollut kylpymaja ja saattoi hyvinkin olla peräisin komeutta rakastavan keisarin päiviltä, sillä sisäänkäytävän äärellä kohoavain pylväiden marmori oli vielä nytkin valkoista ja virheetöntä.

Rakennukseen vievän pylväskäytävän kiviset patsaat olivat kylläkin jo aikoja sitten murskaantuneet ja jo vuosisatoja sitten peittyneet maankamaran ruskeaan multaan. Vihamielisinä tuijottivat tyhjät jalustat toiseksi vaihtuneen maailman syksyistä upeutta.

Talossa oli jo tiesi kuinka kauan asunut muuan vanha sokea juutalainen, jota naapurit nimittivät vain "sokeaksi Nathaniksi". Hänen todellista nimeään ei luultavasti ainoakaan koko kaupungissa tiennyt.

Sokea Nathan ei seurustellut kenenkään kanssa, lukuunottamatta erästä kyttyräselkäistä, hieman löylynlyömää levantiinilaista, joka hankki juutalaiselle elintarpeet sekä veden. Kukaan ei liioin tiennyt, mistä hän sai elatuksensa.

Olihan sokea Nathan kylläkin sangen viisas mies, kykenihän hän tähdistä lukemaan ihmisten kohtalot ja olihan hänellä ennustamisen harvinainen lahja, mutta lukuisat apuatarvitsevat, jotka tavallisesti iltapuhteessa kävivät hänen syrjäisessä kodissansa, selittivät yksimielisesti, ettei juutalainen ollut suostunut ottamaan minkäänlaista korvausta, vaikka olikin antanut heille hyviä neuvoja.

Saapuihan taloon kylläkin ylhäisiä herroja, jotka peittelivät kasvojansa arasti viittojensa liepeillä, aamupäivisin pysähtyi oven eteen komeita kantotuoleja, joista nousi tarkoin hunnutettuja naisia, ja kerran — jotkut naapurivaimot vannoivat asian todeksi, sillä he olivat nähneet tapauksen omin silmin — noudettiin Nathan kotoaan upeilla vaunuilla, joissa oli kardinaalin vaakuna, ja samat vaunut toivat hänet usean tunnin kuluttua takaisin.

Keskipäivä oli tulossa.

Kylmästä vuodenajasta huolimatta — olihan uusi vuosi ovella — paistoi aurinko kuumana Rooman kaduille.

Kaduilla ja toreilla leikittelivät vallattomat lapset, naiset torailivat arpajaisnumeroista, pitkät sipuliniput hartioille viskattuina kaupittelivat toskanalaiset talonpojat tavaroitansa kivitalojen epäsiisteillä pihoilla, polvenkorkuisissa kiiltosaappaissa ja metallisissa pyöröpäähineissä prameilevat paavin henkivartija-soturit kolkuttelivat uneliaita juomanlaskijoita hereille ja antoivat täyttää puiset kenttäpullonsa musteenkarvaisella apulialaisella viinillä, jota kapakanisännät säilyttivät umpeenneulotuissa vuohennahkasäkeissä, kunnianarvoisia pappismiehiä, violettipukuisia apotteja ametistikoristeiset paimensormukset kaidoissa sormissansa, mustaviittaisia ja poimupäähineisiä nunnia, kalvaita, ylhäisennäköisiä jesuiittoja pitkissä kauhtanoissansa ja nahkahihnoin nyöritetyin paljain jaloin vaelteli seitsemän kukkulan kaupungin kaikilla kujilla ja kaduilla.

Tähän aikaan pysähtyi kaksi vuokrattua kantotuolia sokean Nathanin talon eteen, ja niistä nousi huolellisesti hunnutettu nainen sekä tämän seuralainen, vaaleapartainen kavaljeeri.

— Ovi näyttää olevan auki, kuiskasi nainen seuralaisellensa. — Mene sinä edellä, Magnus, mutta älä ilmaise meidän kummankaan nimeä. Sillä välin maksan minä kantajat.

Kreivi nyökkäsi.

— Mielihyvin menen edellä, Kristiina, ja noudatan tarkoin kaikkia määräyksiäsi.

Oven avattuaan hän tunsi vastassansa kummallisen, ummehtuneen hajun, jossa oli jotain miltei haudanomaista. Kaita käytävä, jonka seinillä vielä näkyi muinaisroomalaisten freskojen jätteitä, vei oviaukkoon, jota peitti musta, runsaasti kullalla kirjottu verho.

Nyt kuului sisältä raskaita, laahustavia askeleita. Sitten vedettiin verho syrjään, ja sokea Nathan seisoi kynnyksellä. Hänen kookkaat hartiansa olivat tuskin lainkaan kumarassa, ja yllään hänellä oli kauhtanaa muistuttava sinipunainen silkkiviitta. Laihaa, jänteistä kaulaa kiersi kellastunut pitsiröyhelö.

Ja tämä kaula kannatti valtavaa päätä, jonka otsa kaartui korkeana ja jota sekasortoiset, lumivalkoiset hiussuortuvat reunustivat. Tuuheain kulmakarvain alta kuumottivat virvaliekkeinä hohtavat sokeat silmäterät, muistuttaen persialaisia opaaleja. Juutalaisen nenä kaartui jyrkän otsan varjosta terävänä kuin korppikotkalla miltei peittäen kieron, ohuen suun, ja ylähuulen varjosta häämötti kaksi kulmahammasta, luultavastikin ainoat jäljelläolevat.

Sekasortoinen, kellahtavanvalkoinen juutalaisparta, kuopalle painuneiden poskien kohdalta hieman kiharainen, valui pitsiröyhelölle ja pitkän kauhtanan rinnalle. Luisevine käsineen, jotka muistuttivat väkeviä linnunkynsiä, piteli vanhus syrjäänvetämänsä oviverhon liepeistä. Ja sitten hän ryhtyi puhumaan.

— Jahve siunatkoon tulonne, jalo herra, niin teidän kuin kuningattarenkin, jonka askeleet lähestyvät oveani.

Magnus tuijotti hämmästyneenä juutalaisen kivettyneitä piirteitä. Mistä vanhus saattoi tietää hänen syntyperänsä; mistä hän tiesi, että Kristiina oli parhaillaan tulossa hänen ovellensa.

Vielä enemmän hän hämmästyi Nathanin viitatessa ovelle, joka samassa aukeni.

— Sieltä hän tulee, Ruotsinmaan herttainen kukka, sen miehen tytär, jonka tahto oli suuri, mutta joka vuodatti paljon verta pyrkiessään päämääräänsä. Alamaisin palvelijanne katsoo vieraansa erittäin tervetulleiksi, jos suvaitsette astua halpaan majaani!

Kristiina kuiskasi seuralaisellensa kiireesti pari sanaa ruotsiksi:

— Kuka kumma onkaan ilmaissut tuumamme juutalaiselle, sillä vain sinun kanssasihan olen siitä keskustellut paavin aikanaan mainittua Nathanin kyvyistä?

— Ei kukaan! Kristiina, hän on näkijä, joka tietää salatut asiat, vastasi hänelle Magnus.

Huone, johon he nyt astuivat, sai valonsa ainoastaan kattoon upotetusta maidonvalkeasta lasilevystä. Paremmin se muistutti rihkamakauppiaan myymälää kuin asuinhuonetta, sillä siellä oli hujanhajan huonekaluja, kallisarvoisia seinäverhoja, madonsyömiä kirjoja, pergamenttikääröjä, kalliita hopeaisia kynttilänjalkoja, tomuttuneita talouskaluja.

Juutalainen, joka liikkui lattialla, hujanhajan olevain esineiden lomassa taitavasti kuin näkevä ikään, työnsi vieraillensa kaksi pielustettua tuolia ja pyysi heitä istumaan.

Itse hän istui nahkaiselle istuimelle nojaten sen nojiin molemmin käsin ja liikkumattomana kuin kuvapatsas.

— Olette saapuneet luokseni, keskeytti hän painostavan hiljaisuuden, — kuullaksenne minulta, mitä tulevaisuus teille tuo helmassansa! Tiedän sen, älkää kysykö minulta mitään. Kaikki, jotka saapuvat luokseni, haluavat kuulla, mitä tällainen sokea vanhus näkee tulevista ajoista! Nimenne ilmaisitte minulle jo silloin, kun palatsi Farnesessa päätitte lähteä Nathan-vanhuksen luokse, sillä kristittyjen suuri rabbiini oli armossaan maininnut minusta poloisesta!

Sinä, kuningatar — hänen ilmeetön äänensä kävi äkkiä liikutetuksi ja lämpimäksi — olet vasta rikkaan elämäsi alkutaipaleessa! Näen kuitenkin jo vihamiehiä, jotka väijyvät sinua, vieläpä nytkin, vaikka eräs läheisiäsi heitti tähtesi henkensä. Loitolta he seuraavat vaellustasi ja odottavat hetkeä, jolloin voivat ajokoiran tavoin syöstä jalon hirven kimppuun. Antakaa Nathan-vanhukselle tuokion verran aikaa, niin että hän saa silmäillä tulevaisuuden helmaan.

Oikealla kädellänsä hän siveli maidonhohtoisia silmäteriänsä, ja hänen päänsä vaipui raskaana rintaa vastaan. Molemmat kuulijat miltei pidättivät henkeään, jotta eivät olisi havahduttaneet näkijävanhusta. ennen aikojaan. Vihdoinkin — lyhyet minuutit olivat tuntuneet heistä loppumattomain tiimain pituisilta — kulki kevyt värinä kautta juutalaisen olemuksen.

— Näen — näen, sanoi hän käheään ja hengästyneesti, — tuolla, on suuri tori! Yö sitä saartaa, eikä taivaalla ole ainuttakaan tähteä! Pälyileviä ihmisiä hiipii kuningattaren vaiheilla, joka on mies ja kuitenkin nainen! Minnekä hän nyt suuntaa askeleensa?

Voi, hänen ympärillänsä on äänetöntä ja pimeätä! Nyt hän on yksinään. Kuulen avaimen kirskahtaen kiertyvän lukossa. Kuningatar on yksinään eikä kuitenkaan yksinään! Mutta hänen seuralaisensa ovat mykkiä ja saavat kuningattaren kauhun valtaan. Kreivi Magnus, hän mainitsi tämän nimen ensimäistä kertaa, — jos mielitte pelastaa, kuningattaren, on teidän pidettävä kiirettä! Ja te pidätte kiirettä, kuningatar _pelastuu_. Mutta jo lähenee häntä uusi turma! Varokaa kerjäläistä — varokaa kerjäläistä! Sanon sen teille!

Kuningatar oli kavahtanut seisaalleen ja pusersi kädellään seuralaisensa käsivartta.

Hänen katseensa oli nauliutunut puhujan huuliin. Tämän painunut rinta kohoili sihajavina tempauksina, kylmää hikeä valui hänen otsaltaan. Hänen suunsa kuiskasi kuulumattomia sanoja. Minuutit kuluivat, ja sitten Nathanin vartalo kävi jäntevämmäksi. Hänen kasvoillensa liukui havahtumisen ilme. Ollen unen ja valvetilan välimailla hän viittoili haparoiden vasemmalla kädellänsä.

— Henki on tänään jättänyt minut, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. — Oletteko käsittänyt, mitä se huulteni välityksellä teille ilmoitti?

Kristiina myönsi hiljaa.

— Sitten on kaikki hyvin!

Vanhus astui hapuillen kuningattaren luokse ja laski oikean kätensä painavasti tämän vaaleille palmikoille.

— Tässä päässä on paljon sellaista tietoa, mikä tekisi miehelle suurta, kunniaa! Paljon tietoa ja viisautta! Ja vielä kerran on koittava hetki, jolloin naisellinen sielu on voittava sen miehekkään rohkean hengen, joka kuningatarta vielä tällä hetkellä hallitsee. Jehova olkoon kanssanne, kuninkaallinen majesteetti, niin teidän kuin seuralaisennekin kanssa, jonka Jumala on johdattanut luoksenne suojaksenne, toiseksi silmäpariksenne, kilveksenne ja miekaksenne.

Teidän on käsitettävä minut oikein. Se ainoa, joka johdattaa kaikkien maailmoiden kohtaloita, se ainoa, joka ohjaa tomujyvänkin oikealle paikallensa, olkoon kanssanne.

Ei, ei, älkää antako rahaa Nathan-vanhukselle, keskeytti hän, sillä hänen herkkä korvansa oli tajunnut, että kuningatar laski pyöreälle pöydälle muutamia kultarahoja. — Antakaa minulle sensijaan vaatimaton sormus, joka on sormessanne — sormus sitoo minut teihin, vaikka olisitte tuhannen penikulman päässä täältä. Niin kauan kuin elän, tahdon olla apunanne! Menkää Jumalan kaitsemina, te molemmat!

* * * * *

Alkoi olla puolipäivä kreivi Magnuksen astuessa Via Appialle vieville portaille.

Rappeutuneiden kaiteiden ääressä kyhjötteli puolikasvuisia katupoikia, päiväpalkkalaisia, jotka söivät puolisekseen parisen suolattua sipulia huuhtoen kurkkunsa musteenpunaisella viinillä, noitia muistuttavia kerjäläisvaimoja ja viettelevän soreita, kiehtovakatseisia kukkaistyttöjä. Magnus kiinnitti yhtä, vähän huomiota katupoikain huutoihin kuin ruokalevolla istuskelevain työmiesten kirouksiin.

Kerjäläisnaisille hän viskasi pari scudia, kukkatyttöihin hän ei vilkaissutkaan. Hänellä oli varmaankin tekeillä jotain tärkeätä, koska hän kiirehti katua pitkin niin nopein askelin ja silmäili tuon tuostakin taskukelloaan, joka oli paavin arvokas lahja ja riippui kultaisista ketjuista hänen kaulassaan. Pienessä kirjelipussa, jota hän piteli oikeassa kämmenessänsä, oli varmaankin tärkeä viesti, kun hänellä oli niin kova kiire Colosseumia kohden.

Rappeutuneen rakennuksen jättiläismäiset ääriviivat kohosivat vihdoin heleänkultaisesta maisemasta, jota hedelmällisten viinimäkien leppoisat kunnaat kauniisti saarsivat. Hengästyneenä silmäili hän ympärilleen. Luojan kiitos — hän ei ollut tullut liian myöhään, sillä kantotuolia, jonka piti täällä häntä odottaa, ei vielä edes näkynytkään.

Vielä kerran hän silitti rypistyneen kirjelipun sileäksi, vielä kerran hän luki ne harvalukuiset rivit, jotka muuan lähetti oli edellisenä iltana tuonut hänelle palatsiin.

— Ruotsin kuningattaren vaaleatukkaiselle kavaljeerille! oli siihen kirjoitettu epäselvällä käsialalla.

— Muuan teille tuntematon nainen — hänellä lienee oikeus sanoa olevansa kaunis — ilmoittaa ruotsalaisen kuningattaren vaaleatukkaiselle kavaljeerille odottavansa tämän huomenna puolenpäivän aikaan saapuvan Colosseumin luokse tärkeän asian vuoksi, joka ei kylläkään koske häntä, vaan hänen korkeasyntyistä valtijatartaan.

Kantotuoli, jonka vaakunassa on kaksi ristiin laskettua miekkaa, on odottava häntä ja vievä hänet paikkaan, missä hän saa tilaisuuden puhutella näiden rivien lähettäjää. Jos kavaljeeri peläten tuntematonta naista — pohjoisen maan herrat tuntuvat olevan jääsydämisiä — ei saapuisi, niin tietäköön hän siten tekevänsä huonon palveluksen ruotsalaiselle majesteetille. Siis huomenna kello kahdentoista aikaan Colosseumille! — M.

Kuka mahtoikaan kirjeen kirjoittaja olla, ja mitä; tärkeätä sanottavaa hänellä olikaan? Ehkäpä kaikki olikin loppujen lopuksi vain viekkautta, jolla hänet houkuteltiin loukkuun? Mutta siinä tapauksessa tuntematon nainen ei olisi noudattanut häntä kantotuolissaan ja vielä, keskipäivällä!

Sitäpaitsi — hän, Magnus, oli kätkenyt nuttunsa suojaan pistoolin ja tunsi olevansa varustautunut.

Samassa saapui kadunkulmauksesta raskas kantotuoli, jota neljä jättiläismäistä neekeriä kantoi.

Kantajat, joiden puvut olivat kirkuvan sinistä sekä kullanväristä, kangasta, laskivat taakkansa maahan sekä katselivat etsivästi ympärillensä.

Kreivi Magnus astui lähemmäksi. Ovessa näkyi selvästi vaakuna — kaksi ristiin laskettua miekkaa. Muuan neekereistäkin huomasi hänet nyt. Kunnioittavasti hän astui Magnuksen luokse.

— Oletteko kreivi de la Gardie, teidän armonne? kysyi hän nöyrästi. — Siinä tapauksessa pyydän teitä käymään tähän kantotuoliin, joka saattaa teidät illustrissiman luokse, jatkoi hän saatuaan myöntävän eleen vastaukseksi kysymykseensä.

Magnus painoi ikäänkuin ohimennen miehen käteen kultarahan.

— Kuka on valtijattaresi? kysäisi hän.

— Kukako valtijattaremme on?

Neekerin ilme kävi hyvin hämmästyneeksi.

— Eikö armollinen herra sitten tiedä, että tämä kantotuoli kuuluu armolliselle rouva Marozzialle, jonka palvelijoita olemme?

Marozzialle!

Olihan Magnus täällä Roomassa kuullut tuota nimeä mainittavan useastikin. Eikö tuo nainen ollutkin Tiberin kaupungin suurin kurtisaani, jonka suosiosta ylimykset ylpeilivät. Mitä ihmettä Marozzialla mahtoi olla sanottavana hänelle?

Mietteisiinsä vaipuneena hän nousi kantotuoliin, joka vei hänet kukoistavain viinitarhain„ reheväin puistojen ja kukkaniittyjen kautta maaseudulle erään uljaan, valkoisesta, marmorista rakennetun talon luokse, joka sijaitsi keskellä valtavaa, puistomaista puutarhaa.

Kaksi valkopukuista hovipoikaa riensi avaamaan kantotuolin ovea ja auttamaan häntä laskeutumaan maahan, kolmas kiiruhti hänen edellänsä mahtaville portaille, joiden vierustoilla upeili delfiinejä esittäviä, kummallisia veistoksia, kadoten korkeasta, valkoisesta ovesta. Oitis hän sitten vetäisi sen molemmat puoliskot auki kutsuen vierasta sisälle.

— Suonette anteeksi, armollinen herra, jos pyydän teitä hetkisen odottamaan, kunnes illustrissima kutsuu teidät puheillensa.

Hän viittasi raskasta samettiverhoa kohden, joka erotti huoneen viereisestä suojasta. Magnus astui akkunan ääreen. Siellä loitolla, keveän autereen verhossa, joka yötä ja päivää kattoi laaksoa kietoen verhoonsa kaupungin ääriviivat, oli Rooma, oli Palazzo Farnese, oli Kristiina!

Vain hänen tähtensä! Magnus oli noudattanut kummallista kutsua, vain hänen tähtensä hän oli syöksynyt tähän seikkailuun.

Sisältä kuului hiljaista harpunsoittoa. Keino, joka saa veren syöksähtämään sydämeen, kuten hänen oli tunnustettava. Mutta miten hänen oli tulkittava musiikki, joka kaikuili häntä vastaan täällä niin intohimoisena?

Näkymättömät kädet vetivät samettiverhon syrjään. Magnuksen katseelle avautui huone, jossa ei ollut ainoatakaan akkunaa ja johon vain leposohvan yllä palava veripunainen amppeli loi himmeätä valoa.

Leposohvalla loikoi nainen. Hänen vartaloaan verhosi valkoisena valahtava silkki, ja kallein hohtokivin kirjottu otsakoriste kruunasi hänen päätään. Huolimatta siitä, että hänen elämänsä kesäpäivät olivatkin jo miltei ohitse, saattoi hänen kasvojansa vieläkin sanoa kauneiksi, vaikka poskien pyöreydessä ei enää näkynytkään nuoruuden kimmoisuutta. Hänen tizianinpunainen, sankka tukkansa, oli koottu väljiksi kiharoiksi, joiden alta otsa loisteli alabasterinvalkoisena.

Ja tämä nainen hymyili niin tenhoavasti, että Magnuksen sydän kuumeni. Hymyili ja ojensi hänelle valkoiset, runsain sormuksin koristellut sormensa, jotka toinen vei kunnioittavasti huulilleen. Lumoavalla eleellä! hän viittasi vierasta istumaan taiteellisesti veistetylle jakkaralle leposohvan ääreen.

— Pohjoisen maan herra kavaljeeri on siis sentään siksi kohtelias, että täyttää naisen pyynnön. Niin paljon en oikeastaan osannut odottaakaan!

— Naisen toivomus on minulle aina käsky, semminkin jos täyttämällä sen samalla palvelen kuningatartani, jonka tähden olette käskenyt minut luoksenne, armollinen rouva!

Marozzian kasvoille häilähti keveä varjo — silmänräpäykseksi vain — sillä pian senjälkeen hän taas hymyili Magnukselle.

— Kas vain, on siis ollut perää siinä, että te, herra kreivi — niin miehevän kaunis kuin varreltanne ja kasvoiltanne olettekin ja naisille varsin mieluinen — palvelette vain valtijatartanne. Meistä roomattarista tuntuu kavaljeerin moinen uskollisuus kuitenkin — suokaa kova sanani minulle anteeksi — houkkamaiselta!

Älkää toki velvollisuuksianne täyttäessänne unohtako, herra kreivi, että on muitakin kuin yksi ainoa _Kristiina_; muutoin menetätte elämän ihanimmat riemut!

Marozzia oli noussut, ja puolittain suljettujen silmäluomien lomasta liukui hänen katseensa polttavana yli Magnuksen olemuksen.

Hänen povensa kohoili kiivaasti, kun hän puhui edelleen:

— Te vaikenette, herra kreivi, luotte katseenne maahan? Tajuatteko vihdoinkin, kuinka sokeana olette tähän saakka kulkenut; Haluatteko, että Marozzia — huulteni hymyäkin pitävät Rooman kavaljeerit kullan arvoisena, senhän tiedätte — avaa silmänne?

Hänen täyteläinen, valkoinen käsivartensa liukui esiin hihan pitsiröyhelöstä, kietoutui Magnuksen kaulaan, veti hänen päänsä kurtisaanin povea vasten.

— Ah, kuinka sinua rakastan, Magnus, kuinka palavasti olenkaan sinua kaihonnut siitä pitäen kuin näin sinut paavin juhlassa ensi kerran Kristiinan rinnalla!

Magnus oli kaiken aikaa ollut umpeassa hervottomuuden tilassa; hänestä tuntui kuin olisi hän turhaan turvannut aistimiinsa taistellakseen lamauttavaa painajaisunta vastaan.

Kurtisaanin nyt mainitessa Kristiinan nimen hän tunsi yhdellä, iskulla havahtuvansa ja viilenevänsä. Kiivaasti hän vapautui Marozzian käsivarsien puserruksesta.

— Roomattaret ja eritoten te, armollisin rouva, erehtyvät otaksuessaan kaksimielisillä sanoillaan ja selvillä viitteillään niin nopeasti huumaavansa pohjoisesta maastani peräisin olevan miehen.

Ellen erehdy, oli tarkoituksenanne kertoa minulle valtijatartani koskevista asioista, donna Marozzia. Olen tullut tänne kuullakseni noita tietoja — _yksinomaan_ noita tietoja!

— Niinkö, herra kavaljeerini?

Marozzian silmistä, leiskui vihaa.

— Kuulkaa siis — aioin niitä kertoa! Kuuletteko, sellainen aikomus minulla oli! Mutta sydämestänne uhoava jäinen kylmyys on minut hyytänyt — en enää tiedä, mistä teitä varoittaisin. Tiedän vain, että kuningatar on suuressa vaarassa, sillä mahtavat viholliset työskentelevät häntä vastaan.

Hän ei ole välttävä kohtaloaan, tuo ruotsalainen majesteetti — vahinko!

Mies, jolle tuonnottain annoin suosioni, oli mahtava herra ja kertoi minulle tarkoin tuuman kaikki yksityiskohdat. Panin kaiken muistiin, kunnes — — niin, kunnes kylmyytenne sai minut hämmennyksiin! _Nyt_ en enää kykene kertomaan teille kerrassaan mitään!

Marozzian käytöstä inhoten Magnus astui loitommalle. Hänen silmissänsä paloi suuttumuksen kirkas tuli, kun hän kääntyi toisen puoleen:

— Ette ole näinä tuokioina käyttäytynyt hienon naisen tavoin, donna Marozzia! Jos taas uskotte voivanne kiristämällä saada minut taipumaan puoleenne, erehdytte suuresti.

Vielä kerran teen teille erään kysymyksen: jos olette halukas ilmaisemaan minulle, millainen vaara kuningatarta uhkaa, niin puhukaa! Ellette, niin sallikaa minun poistua!

Marozzia nousi verkalleen leposohvalta.

Hänen silmistään, joiden alustat olivat maalatut mustiksi, loimusi kuluttavaa tulta, ja hänen sieraimensa värisivät, kun hän nyt ylähuuli ivallisesti koholla vastasi Magnukselle:

— Kenties olette oikeassa, herra kreivi, ja minä olen erehtynyt. Te olette halveksinut, minua, olette työntänyt Marozzian luotanne! Jos aikoisitte — tiedän kyllä, että niin ei ole — kertoa Rooman kavaljeereille tästä hetkestä, niin pitäisivät nämä teitä mielettömänä, kun olette menetellyt tällä tavoin.

Ja kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. En ilmaise teille, mikä turma kuningatarta uhkaa. Menköön hän perikatoansa kohden teidän, turhaan tähyillessänne, mistä käsin vaara häntä uhkaa! Aion yllyttää hänen vihollisensa panemaan kaikki voimansa liikkeelle! Sen teen! Ja minulla on siihen valta! Kuulkaa mitä sanon, herra kreivi, minulla _on_ siihen valta!