Part 5

Huomispäivästä tulisi verinen, sen hän tiesi; mutta ei kuningatar, vaan vainolainen itse oli lankeava Kristiinaa vastaan kohottamaansa veitsenterään!

* * * * *

Aamupuhde oli myrskyinen ja sumea.

Kuningatar, joka einehti kello yhdeksältä, istui masentuneena akkunan ääreen ja silmäili taivaalla ajelehtivia pilviröykkiöitä, jotka ennustivat huonoa säätä.

— Kuinka ikävää, sillä iloitsin jo niin suuresti siitä, että pääsisin aamuratsastukselleni ensin tapani mukahan käveltyäni Galerie des Cerfissä.

Nyt ei siitä kuitenkaan näytä tulevan mitään, ja minun on tyydyttävä selailemaan Horatiusta ja kuuntelemaan, kuinka tuuli ulvoo huoneeni uunissa!

Magnus, joka istui häntä vastapäätä, puuttui hilpeänä puheeseen.

— Sää ei tule meitä haittaamaan, armahin. Ja vaikkapa meidän pitäisikin luopua ratsastusmatkastamme, vien sinut puistolammelle soutelemaan, kuten sinulle jo aikoja sitten lupasin. Sittenhän voit kyllä mennä tapasi mukaan kävelemään parvekkeelle, sillä sehän on katettu, niin ettei sää tuota sinulle mitään haittaa.

Kuningatar suostui riemumielin tuumaan, ja kotvasen kuluttua molemmat lähtivät huolellisesti kietoutuneina viittoihinsa puutarhaan, missä vielä vallitsi aamun tuntu.

Keveä sumu aallehti kasteesta kosteain nurmikkojen yllä; jossakin lauloi lintunen.

Kuin hunnun lävitse he erottivat metsäiset harjanteet, jotka saarsivat Fontainebleauta avarana kaarena.

— Tule, armahin! Terhenneidot kutovat tiheän hunnun onnemme vaiheille!

Keveänä Kristiina juoksi veneeseen, joka liukui sitten kaislikkosaarten lomaan Magnuksen käydessä voimakkaana airoihin.

Harmaa sumu kätki puiden latvat näkyvistä, ja lammen vesi hohti maidonkarvaisena pienen aluksen hiljakseen keinahdellessa sen kalvossa.

Kasvihuoneiden lähistölle saapui sillä välin muuan vaahtoisa ratsu. Monaldeschi kaikesta päättäen tunsi tulokkaan, sillä hän tervehti tätä jykeällä kädenlyönnillä, ja sitten syventyivät molemmat innokkaaseen keskusteluun.

Keinahdellen vene lipui, vehreäin rantakunnaiden lomaan.

Voitollinen aurinko oli karkoittanut sumun, viheriäiset puunlatvat loivat kuvajaisensa lammen laineisiin, ja veden liplattelu aluksen kokkaa vasten oli kuin salaperäistä satua, jota vihreäpartainen ahti kertoo pienille ihmislapsille.

Hankaimet natisivat ja vinkuivat, nyt karahti kokka hiekkaan.

Kristiina nousi veneestä ja astui Magnuksen keralla hämyisiä lehtokujia pitkin linnaan päin.

Lehvikko kahahteli ja humisi, siellä täällä pujahti päivänsäde korkeain puunrunkojen lomaan, pelästynyt pähkinähakkinen lenteli pensaikossa.

Pengermän luona Magnus sanoi hyvästit lemmityllensä.

— Sinun ei siis kuitenkaan tarvitse luopua aamukävelyistäsi parvekkeella, Kristiina, lausui hän myhäillen, — ja saat käyskennellä Horatius tai Sallutius kädessä viileässä holvikäytävässä. Muistelen sinua kaiken aikaa iloiten siitä, että iltapäivällä taas saan pusertaa kättäsi!

Galerie des Gerfs oli varjojen vallassa kuningattaren mennessä sinne yläterassilta.

Sitä rajoittava piha oli autio.

Jossakin loitompana, linnan taloussiipirakennuksen takana, takoi vaunuseppä pyöränrautaa.

Syviin mietteisiin vaipuneena Kristiina lueskeli kirjaansa.

Lainkaan hän ei huomannut, että hänen taaksensa hiipi muuan mies, jonka silmät paloivat salakavalasti, eikä hän liioin tiennyt, että oikealla kädellänsä mies puristi tikaria.

Tulijan varjo lankesi sitten kirjan lehdelle.

Hämmästyneenä kuningatar kääntyi ja näki tallirenkinsä seisovan edessänsä.

Hän näki miehen raivoista vääntyneet kasvot, näki veitsen kimmeltävän tämän kädessä.

Tukahtuneesti kirkaisten hän kohotti kättään suojukseen. Mies oli syöksähtämäisillään hänen kimppuunsa, mutta samassa kajahti laukaus. Monaldeschin ase vaipui, ja koristen hän lyyhistyi maahan.

Kauhusta kalpeana kuningatar horjahti loitommaksi, mutta samassa ehättivät vahvat käsivarret hänen tueksensa.

Hän näki ystävänsä Magnuksen kasvojen kumartuvan puoleensa.

— Kristiina! Magnuksen äänessä värähteli vieläkin äskeisen tuskanhetken tuntua. — Jumala on armossansa sallinut, että toisen kerran saan olla pelastajasi!

Olet vahingoittumaton, eikä sinun enää milloinkaan tarvitse pelätä mitään, mutta tuo murhamies, keveästi käännähtäen viittasi hän Monaldeschiin, joka vääntelehti hiljakseen ähkyen maassa, — on toivoakseni vielä ennen manalanmatkaansa ilmaiseva meille, kenen asioilla hän on ollut. Tunnusta, roisto, kuka on yllyttäjäsi!

Raju ivanilme liukui kuolevan kasvoille.

— Markiisi Monaldeschi ei kuolemankaan kasvojen edessä riko valaa, jonka hän on vannonut mestarillensa!

Kyselkää minulta niin paljon kuin suinkin mielitte, mutta huuleni pysyvät suljettuina, kunnes kuolema ne sinetöi!

Voihkaisten hän paino! kätensä raskaasti huokuvaa rintaansa vasten.

— Kerjäläisen te korjasitte tieltä, ylen älykäs rouva, ettekä kuitenkaan huomannut, että hän oli vastustajanne, joka väijyi teitä! Kuolemani kostetaan vielä; toisia, veljiä on astuva tilalleni.

Kuoleman viime kouristuksessa hän puolittain kohottautui, sitten hänen päänsä jyskähti kivilattiaa vasten.

Eksynyt auringonsäde osui kimmeltävään tikariin, joka oli hänen vieressänsä maassa.

Väristen Kristiina astui loitommaksi.

Ellei Magnus olisi rientänyt hänen avuksensa, olisi _hänen_ verensä nyt kostuttanut käytävän liuskakiviä.

Molemmin käsin hän tarttui rakastettunsa käteen.

— Olen suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle, Magnus, enkä milloinkaan ole unohtava tätä.

Mutta kerrohan, kuinka ennätit ajoissa estämään murhatyön?

Magnus kertoi nyt, kuinka hän sattumalta oli saanut juonesta vihiä.

— Jo alusta lähtien pidin kerjäläistä epäilyttävänä, Kristiina. Muistatko vielä, kuinka korjasit hänet tieltä? Ovatko mielessäsi sanat, jotka sokea juutalainen sinulle lausui. Minä painoin ne lujasti muistiini.

Hänen näkijänkatseensa tiesi etukäteen väijytyksestä katakombeissa, ja sitäpaitsi hän varoitti uudesta vaarasta.

— Mutta jo lähestyy kaameampi vaara, sanoi hän aikoinaan. — Varokaa kerjäläistä — varokaa kerjäläistä!

Hänen näkijälahjansa ei pettänyt siinäkään kohden. — Mutta annahan minun nyt tarkastaa vainajan taskut; ehkäpä niistä löytyy todisteita, joita tarvitsen paljastaakseni hänen avustajansa.

Katsopa tätä kirjekääryä. Siinä on ruotsalainen sinetti, ja Schering Rosenhane itse on allekirjoittanut sen.

Hän luki. Äkkiä kävi hänen ilmeensä hyvin hämmästyneeksi.

— Kristiina, kansleri väijyi henkeäsi, koska murskasit hänen suunnitelmansa. Kas tässä, lue kirje, joka, paljastaa hänet sekä Mitrasveljet, joita hän käytti apureinansa.

Annan hänen valita, tahtooko hän luopua murhahankkeistaan tai vedetäänkö hänet oikeuteen. Salamurhaaja ei ole enää lähestyvä sinua, Kristiina, päiväsi tulevat tästä puoleen olemaan murheettomia!

— Niin minun kuin sinunkin, Magnus!

Kuningatar oli kallistanut päänsä Magnuksen rintaa vasten.

— Eroittumattomasti yhtykööt kohtalomme, armahin.

Hovielämä on tyhjää ja tympäisevää. Huuliltasi puhjennut sana, Magnus, uskollisten silmäisi katse, suusi suudelma on arvokkaampi kuningaskunnan kaikkea viehätystä.

Päättäessäni luopua valtaistuimesta kutsuin sinua matkamarsalkakseni, Magnus, tänään pyytää sydämeni sinua puolisokseni!

En tosin saa nimittää sinua siksi maailman silmissä, mutta mitäpä me enää piittaisimmekaan maailmasta. Rippi-isäni, kunnianarvoisa pater Stauffacher, vihkiköön meidät linnan kappelissa kenenkään tietämättä. Ja sitten, Magnus, aukeaa avara maailma kahdelle ihmislapselle, jotka rakastavat toisiaan, ja elämä on vielä edessämme.

Samoihin aikoihin, jolloin Monaldeschi, katala murhamies, suunnitteli murhayritystä kuningatarta vastaan, piteli kasvihuoneiden lähistöllä muuan ratsupalvelija kahta satuloitua hevosta.

Aika näytti tulevan hänelle odotellessa pitkäksi, sillä kärsimättömänä hän siirtelehti jalalta toiselle vihellellen bretagnelaista laulua.

Olisiko markiisia kohdannut kova onni?

Keneltä hänen oli mahdollista saada vastaus tähän kysymykseen?

Kysellessä oli joka tapauksessa meneteltävä varovaisesti, jotta ei kyselijä itsekin joutuisi hornan kattilaan.

Hän tunsi, että oli jo puolipäivä, sillä aurinko paistoi kohtisuoraan hänen niskaansa.

Nyt hänestä tuntui miltei varmalta, ettei markiisi saapuisi lainkaan.

Tuntia myöhemmin — molemmat ratsut pureskelivat hyvässä sovussa mehukasta ruohoa lainkaan kaipaamatta hänen vartiointiaan — maleksi hän muina miehinä ja viattoman näköisenä kuin karitsa linnan liepeillä.

Häntä vastaan tuli neljä palvelijaa, jotka kantoivat vaatteella verhottua ruumista. Hän aavisti kumppaninsa kohtalon ja oli jo ryntäämäisillään pensaikon suojaan.

Uteliaisuus oli kuitenkin siksi voimakas, että hän kysäisi valkotukkaiselta palvelijalta, joka sattui kulkemaan ohitse:

— Ketä tuolla kannetaan?

Hänelle annettiin seuraava vastaus:

— Kurjimusta siellä kannetaan, katalaa italialaista, joka yritti salamurhata hyvän kuningattaremme.

Herra kreivi ehätti kuitenkin estämään hänen konnankoukkunsa. Sinkautti hänen kylkiluittensa lomaan kuulan, niin että miekkoselta unohtui ylösnousemus. Tunnustamatta kuuluu roisto muuten menneen manalaan! Herra kreivi löysi kuitenkin hänen tavaroittensa joukosta todisteita — tiedän sen tallimestarilta, joka kertoi sen kamaripalvelijalle — joiden takia niiltä, jotka Monaldeschin palkkasivat kätyrikseen, koska itse olivat liian raukkamaisia, on menevä halu moisiin hankkeisiin! Schering Rosenhane — Ruotsinmaan kansleri, kuuletteko — on juonessa mukana!

Ratsupalvelija oli kuullut tarpeeksi.

Viittä tuntia myöhemmin ajaa karautti hän sellaista vauhtia maantietä pitkin, että talonpojat ristivät silmiään nähdessään hänen huiman metsästäjän lailla nelistävän ohitse.

Tunsihan hän kaulansa seutuvilla ilkeätä kutkutusta ikäänkuin olisi hamppuisella köydellä ollut hyvä halu pujottautua hänen kaulaansa.

Lähellä Lyonia — hän erotti linnoitetun kauppakaupungin muurit — lakkiasi hevonen, jolla hän ratsasti, hengittämästä.

Hän irroitti siltä satulan ja nousi toisen hevosen selkään iskien kannukset sen kupeisiin niin lujasti, että sen kyljet puhkuivat kuin sepän palkeet. Vasta portinvartijan vetäessä puomia hänen tieltään hän pysähtyi.

Prokuraattori Estoilen komean talon edessä hän nousi satulasta, riuhtaisi soittokellon vedintä kellon helähtäessä soimaan niin että käytävä kaikui ja vanhan Margotin rynnätessä säikähtyneenä katsomaan, oliko itse manalan herra tulossa taloon.

Paholaista ei kuitenkaan näkynytkään, ryysyinen ratsupalvelija vain, joka lokaisine saappaineen tärveli hänen vastapestyt permantonsa.

— Armollinen herra! — Armollinen herra!

Pyylevä Estoile ryntäsi tulijaa vastaan.

— Missä Monaldeschi on? — Onko kaikki käynyt hyvin? kysyi lihava prokuraattori hengästyksissään.

— Helvetissä, sanon minä teille. Kreivi Magnus lähetti kuulan hänen kalloonsa! Ja kuningatar on elossa, että tiedätte — ja on jääväkin eloon — ja vainajan matkalaukusta on löytynyt kirjeitä, joista selviää, että Schering Rosenhane — niin kai tuo nimi oli — on kaiken takana. Ja kreivi tietää kaikki vehkeemme kirjeistä, joihin ne on kirjoitettu mustalla valkoista vasten!

Hän aikoi kavahtaa seisaalleen, mutta tavoitteli rintaansa äännähtäen käheään sekä korajavasti ja kaatua jymähti sitten säikähtyneen isäntänsä jalkain juureen, joissa oli kiiltonahkaiset toulousilaiset kengät.

* * * * *

Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä polvistui linnankirkon alttarin ääreen kaksi onnellista ihmistä.

Kunnianarvoisa vanhus, joka seisoi messukaapuun pukeutuneena heidän edessänsä, levitti siunaten kätensä heidän yllensä.

— Näin olette te yhtä sekä Jumalan että ihmisten edessä, älköön mikään muu kuin kuolema teitä erottako!

Kuningatar on avioliiton sitein liittynyt kreiviin ja on nyt hänen aviovaimonsa! Jumala katsoo häntä mielisuosiolla, sillä Kaikkivaltias riemuitsee enemmän hänestä naisena kuin kuningattarena! Olkoon Hänen armonsa teidän kanssanne kaikkena elinaikananne!

Lehteriltä kumpuilivat hiljakseen urkujen säveleet, nuorukaisäänet yhtyivät kuoroon virittäen voitollisen laulun.

Metsän siivekkäät laulajat visertelivät linnan puistossa, aurinko kutoi kultaista kiloansa yli kukkain, puiden ja pensaiden.

Kristiina ja Magnus käyskentelivät keskellä kesän ihanuutta.

He kulkivat käsi kädessä.

Heidän silmistään hymyili onnen aurinko, ihanuudessa kilpaillen kunniasta sen päivänkehrän keralla, joka loi lämmintä kajastettaan yli puiston ja linnan.

7.

Kolmekymmentä vuotta on kulunut.

Ruotsin entinen kuningatar Kristiina on käynyt monessa maassa, ja valtakunnassa siitä pitäen kuin hän Fontainebleaun linnankirkossa liittyi Magnukseen avioliiton sitein.

Suuri maailma ei kylläkään tiennyt tästä liitosta mitään ja ihmetteli ensimmältä suuresti, kun kaunis Kristiina pysyi niin kauan naimattomana..

Kosiomiehiä matkusteli vieraista hoveista häntä tapaamaan, yrittäen saada häntä suostutetuksi suunnitelmiinsa, ylistäen milloin mitäkin kuninkaallista sulhasmiestä mitä hehkuvimmin kuvauksin. Kristiina, suhtautui aina vain torjuvasti hymyillen heidän välityspuuhiinsa.

Ajan oloon alettiin kuningattaren naimattomuutta pitää itsestään selvänä tosiasiana. Kun hänestä tuli puhe, kohauteltiin sääliväisesti olkapäitä ja sanottiin, että hän oli "vuosisatansa merkillisin nainen".

Tämä ei kylläkään estänyt valtakuntia pyytelemästä häntä hallitsijakseen. Ruotsi kutsui hänet takaisin, kylläkin vain muutamiksi kuukausiksi.

Kuningas oli heikonlainen, valtiovallan peräsin luisui yhä enemmän ja enemmän hänen voimattomista käsistään.

Kristiina matkusti Tukholmaan, tarttui väkevin käsin ohjaksiin, palautti epäjärjestykseen menneet hallitusasiat taas oikealle tolalle ja antoi sitten ohjakset takaisin hallitusneuvostolle. Häntä koetettiin pidättää maassa — turhaan.

* * * * *

Palazzo Corsinin edessä Roomassa seisoskelee valtaisa, väkijoukko, joka tähyilee huolestuneesti ensimmäisen kerroksen verhottuihin akkunoihin.

Muuan muukalainen kyselee syytä väenpaljouteen, ja joka puolelta ryhdytään antamaan hänelle selitystä.

— Hyvänen aika, herra, ettekö tiedä, että tässä palatsissa asuu Ruotsinmaan kuningatar Kristiina? Kuka hän on, sitäkö haluatte tietää, herra?

Onhan elämä lyhyttä, ja se, mikä oli uutta kolmekymmentä vuotta sitten, on nyt vanhaa. Jos siis ette vielä tietäisi, niin kuulkaa, että noiden muurien takana asuu _Rooman enkeli_.

Ah herra, eipä ole ainoatakaan kerjäläistä, sairasta tai tarvitsevaa, jota, hän ei olisi auttanut näinä pitkinä vuosina! Hän ja hänen ainainen seuralaisensa kreivi Magnus, jalosyntyinen herra hänen isänmaastansa. Siunattakoon Jumala ijäisesti noiden molempain elämää!

Ja nyt kuningatar on sairastunut — äkilliseen kuumetautiin. Lääkärit, joiden kantotuoleja kannetaan tästä ohitse tuontuostakin, ravistelevat epäilevän näköisinä valkoisia irtotukkiaan.

Korkean rouvan laita lienee sangen huonosti!

Ja saatuaan tämän kuulla ovat Rooman kerjäläiset, sairaat ja tarvitsevaiset kokoontuneet rukoilemaan hänen puolestansa!

Suokoon Luoja, että vielä kauan saisimme pitää _enkelimme!_

Mutta sairashuoneessa, jonka verhotuista akkunoista ei valo pääse häiritsemään nukkujaa, vallitsee hämärä.

Kuumeen kourissa heikoksi ja uupuneeksi käynyt kuningatar nukkuu nyt rauhallisesti.

Hengitys on säännöllistä, niin että häntä voisi miltei luulla terveeksi.

Hänen kaidoissa, kalvaissa kasvoissansa on kuitenkin outo ilme, joka herättää sairaan jalkopäässä istuvassa Magnuksessa tuskaa ja pelkoa.

Lähenevän kuoleman tuntu kuvastuu hänen piirteistänsä. Magnus tietää sen, sillä taistelukentällä hän on sen nähnyt useammin kuin sadasti.

Huoneeseen saapuu Dominicus Sforza, lääkäri.

Pitkään ja tarkkaavaisesti katsoo Sforza nukkuvan kasvoja, tunnustelee hänen valtimoaan, ravistaa sitten epäilevästi päätään, niin että irtotukan kutrit lyövät kovitettua liinaista kaularöyhelöä vasten.

— Mistä pitäen majesteetti nukkuu? kysyy hän sitten.

— Varhaisesta aamusta lähtien jo. Viime yön jälkeen eivät kuumekohtaukset ole uusiintuneet!

Kreivin katse on tuskallisena nauliutunut lääkärin kasvoihin. Hän tietää — päätös on nyt lankeava!

Toinen lykkää perusteellisena sarvisankaiset silmälasinsa leveälle otsallensa.

— Oletteko hänen majesteettinsa sukulainen, herra kreivi? Tarkoitan vain, kun olette niin suuressa määrin hänen uskottunsa! Jos niin on, niin valmistautukaa kuulemaan pahinta: kuningatar ei ole elävä huomiseen!

Magnus horjahtaa.

Hänen rinnastansa puhkeaa raskas nyyhkäisy.

— Eikö Kristiinalle ole enää mitään apua?

— Ei mitään! Asia käy teihin hyvin kipeästi, mahdollisesti olette läheisemmässä suhteessa kuolevaan kuin yleensä tiedetäänkään!

Kuulkaa tarkoin mitä sanon: annan nyt kuningattarelle lääkettä, joka havahduttaa hänet lyhyeksi tuokioksi.

Saatte puhua hänelle, ja hän on tunteva teidät. Lähestyvästä kuolemasta ette kuitenkaan saa hänelle puhua, sillä siitä voisi vain aiheutua hänelle tarpeettomia tuskia.

Jos teillä on jotakin tärkeätä puhuttavaa keskenänne, niin muistakaa, että ennenkuin tuntiakaan on kulunut, vaipuu hän taas tajuttomuudentilaan, mistä hän ei enää herää.

Oletteko käsittänyt sanani, herra kreivi? Menen siis ilmoittamaan asiasta papille, niin että hän valmistaa pyhän sakramentin!

Tämä koskee teihin kipeästi, herra kreivi, ja niin minuunkin, sillä kuningatar oli hyvä ihminen. Ainakin kuolevan silmäin edessä on teidän hillittävä itsenne!

Lääkäri on poistunut.

Tuskaisin mielin Magnus katsoo sairaan kasvoja.

Onko lääkärin lääke havahduttava Kristiinan — vaikkapa vain lyhykäisten minuuttien ajaksi — vai onko hän nukkuen siirtyvä tuonpuoleiseen elämään, suomatta hänelle, Magnukselle, viimeistä katsetta.

Silloin — Magnus pidättää hengitystään — kuolevan kasvoille kohoaa kevyt punerrus, hänen hengityksensä käy kuuluvammaksi, hiljainen huokaus kumpuaa hänen rinnastansa, hän avaa silmänsä.

— Magnus! Hänen kutsunsa on vaimea niinkuin sairaan linnun siipien havina.

— Näin ihmeellistä unta, armahin! Olin kanssasi autiolla saarella. Ympärillämme myrskysi meri, mutta en pelännyt, sillä olinhan sinun väkeväin käsivarsiesi syleilyssä.

Silloin kaareili ilmassa päittemme päällä suunnaton, musta lintu, joka äkkiä syöksähti minua kohden.

Sinä katosit, ja minä seisoin kallioriutalla, raivoisain kuohujen keskellä. Tiedän, mitä tämä uni merkitsee: minä kuolen, ystäväni!

— Sinä elät, Kristiina, minun tähteni ja niiden monien tuhansien tähden, jotka tuolla ulkona anovat Luojalta parantumistasi!

— Niinkö he tekevät?

Kristiina kohotti päätään pielusten varasta.

— Voi, miten hyviä he ovat! Kiitän Luojaani siitä, että sain auttaa heitä. On ihanaa kyetä auttamaan, Magnus!

Hänen kalvas, läpikuultava kätensä tarttui Magnuksen käteen.

— Sinä, Magnus, olet myöskin aina ollut niitä, jotka alituiseen auttavat muita ihmisiä! Olit minulle uskollinen kaikkina pitkinä vuosina, vaikka en useasti palkinnutkaan rakkauttasi niinkuin minun olisi, pitänyt!

Suuret kyynelhelmet vierivät kalvaille poskille.

— Sinun ei ole soimattava minua siitä, armahin; kun olen mullan alla, on sinun aina muistettava, että rakastin vain sinua!

Hurjassa tuskassaan Magnus antoi päänsä vaipua sairaan kätten varaan. Mieletön nyyhkytys vavisutti häntä.

— Et saa itkeä, Magnus! Sinun on aina muistettava, että kohtalomme oli hyvä ja yhdisti meidät kolmeksi vuosikymmeneksi! Puolisoiden on monasti erottava paljon ennemminkin! Kuolemani ei liioin ole tuskallinen, tunnen sammuvani verkkaisesti!

Huoneen ulkopuolelta kuuluvasta kilinästä päätellen oli: kirkonpalvelija tulossa. Pappi saapui jakamaan kuolevalle pyhää ehtoollista.

Kristiina kuuli sen, ja riemullinen punerrus kohosi hänen kasvoilleen.

— Saan siis ennen kuolemaani tehdä sovinnon Luojani kanssa, kuiskasi hän hiljaa.

— Ah, Jumala on suuri ja armollinen! Sinun on liitettävä rukouksesi rukouksiini!

* * * * *

— Kuningatar on vastaanottanut pyhän sakramentin. Hän haluaa vielä kerran nähdä teitä, herra kreivi!

Harmaantunut pappi seisoi kynnyksellä.

— Hän on uskonut minulle kaikki kohtalonsa; tiedän, että hän oli Jumalan edessä aviopuolisonne. Astukaa hänen vuoteensa ääreen lausumaan hyvästit hänelle, joka entistä enemmän kantaa Vapahtajaa sydämessänsä!

Kristiina makasi pieluksiinsa vaipuneena. Hänen kasvonsa olivat palttinanvalkeat. Niistä hohti ylimaallista taivaallisen riemun tuntua.

Magnuksen tullessa sisälle hän ojensi tälle oikeata kättään.

— Hyvästi, Magnus, sanoi hän sammuvalla äänellä, — olen rakastanut sinua suuresti!

Mykkänä Magnus ojensi hänelle kätensä, vielä kerran heidän katseensa, yhtyivät. Huokaus vielä, ja Ruotsin Kristiina makasi vainajana.

— Hän on lähtenyt luotamme! sanoi pappi laskien kuihtuneen kätensä lohduttavasti kreivin olalle. Polvistukaa kerallani rukoilemaan vainajan sielun puolesta.

Mielettömästi parahtaen Magnus heittäytyi vainajan ääreen.

Hänen päänsä, joka oli näinä viime päivinä käynyt harmaaksi, pujahti Kristiinan käsien väliin ikäänkuin olisi lapsi paennut äidin turviin.

Tuhantinen väkijoukko seisoi ulkona kunnioittavasti vaieten.

Se tiesi, että "enkeli" kamppaili kuoleman puserruksessa, eikä halunnut äänekkäin sanoin häiritä hetken pyhyyttä.

Silloin astui pappi väkijoukkoon.

— Kuningatar on kuollut, sanoi hän hiljaa.

Ikuisen kaupungin kerjäläiset, sairaat ja tarvitsevaiset kuulivat viestin.

Mykkinä he vaipuivat polvillensa, ojensivat laihat käsivartensa taivasta kohden ja rukoilivat kuningattaren puolesta, joka oli ollut enkeli heitä kohtaan.