Part 2

Kun uskalsin heittäytyä teidän kuninkaallisen majesteettinne jalkain juureen, tapahtui se vain siksi, että olin suunniltani, siksi, että unohdin järjen äänen, jonka olisi tullut sanoa minulle: On mielettömyyttä, että lähestyt sitä ainoata, jonka katse sivuuttaa sinut ilman muuta! Tiedän kyllä, että mielettömyyttä se on, ja sittenkään — en voinut muuta!

Ajatuksiinsa vaipuneena Kristiina leikitteli helmillä, jotka valuivat kolminkertaisena ketjuna hänen valkoiselta joutsenkaulaltaan.

— Sananne ovat minulle outoja, kreivi! Kotimaassani miehet sovittavat sanansa painavammin kuin te! Puheenne kiihkeys yllättää minut, saa minut hämmennyksiin! En ole tottunut moisiin sanoihin. Ja sitäpaitsi saattaa olla niin, että ryytiviini on saanut teidät kuumenemaan, ja kun huume huomenna on haihduksissa, ette enää muistakaan maanneenne polvillanne ruotsalaisen kuningattaren jalkain juuressa!

Kreivi Sentinelli nousi verkalleen seisomaan. Suoristautuen hän sanoi hiljaa:

— Viidennestätoista ikävuodestani lähtien olen ollut sotilas. Olen otellut Suurturkkia vastaan ja ollut mukana suuressa sodassa taistelemassa unohtumatonta isäänne vastaan, jota silti pidän mitä suurimpana sotasankarina, vaikka taistelinkin Tillyn riveissä! Viisitoista kertaa olen haavoittunut, usean kerran miltei kuolettavastikin. Ainoakaan haava ei kuitenkaan ole vihlaissut minua niin kipeästi kuin teidän sananne, kuningatar! Sittenkin kykenen puolustautumaan. Kuunnelkaa minua!

Kuukausia sitten kuulin Roomassa nimenne ensi kerran. Kuulin kerrottavan, että Kustaa Aadolfin tytär, joka sulonsa ja kauneutensa puolesta muistuttaa enemmän enkeliä kuin maallista olentoa, aikoisi palata ainoaan oikeaan uskoon! Erään uutislehden puupiirroksesta näin kuvanne, kuningatar! Kömpelön ja karkeatekoisen vain, ja kauneutenne nyt virratessa olemukseeni tiedän, ettei se ollut näköisenne. Mutta sittenkin — kun kuvan näin, valtasi minut tunne, jonka kaltaista en ole kokenut milloinkaan! Sinun on nähtävä kuningatar, kajahti sielussani! Myin tilukseni Campaninassa, pyrin hänen pyhyytensä paavin puheille ja pyysin häneltä suosituskirjettä.

Hänen pyhyytensä on minulle sangen suosiollinen, sillä jo vuosisatain ajan on Sentinellin suku taistellut hänen viirinsä johtamana sotajoukkojen etummaisissa riveissä. Hän antoi minulle haluamani kirjeen, joka minun piti henkilökohtaisesti ojentaa teille, kuningatar. Tässä se on!

Kristiina tarttui sievästi rullalle käärittyyn pergamenttiin. Hartaana hän kohotti paavin sinetin huulilleen ja mursi sen sitten.

Tumma puna hulmahti hänen kasvoillensa.

Kirjeessä paavi kutsui häntä luoksensa Roomaan. Hän vakuutti "sangen rakkaalle tyttärellensä" erikoista suosiotansa ja suositteli hänelle kreivi Sentinelliä kunniallisena kavaljeerina ja hyvänä kristittynä. Lopuksi lähetti hän kuningattarelle kirjeellisen siunauksensa.

Sen jälkeen vaiettiin pitkään.

Yhä vain Kristiina tuijotti mietteissänsä avoimeen pergamenttirullaan, kreivin seistessä ristityin käsivarsin hänen edessänsä, enemmän muistuttaen kuvapatsasta kuin elävää ihmistä.

Kuningatar käänsi päänsä verkalleen häntä kohden.

— Teillä on hyvä suositus, conte Erminio, sanoi hän hiljaa. — Henkilö, jolla on suojelijana hänen pyhyytensä, on ehdottomasti hyvä kristitty. Ja kunniallista kavaljeeria saattaisin hyvin tarvita hovikunnassani! Sitä tosin johtelee minulle kreivi Magnus Gabriel de la Gardie, ruotsalaisen henkivartiostoni eversti. Hän on kuitenkin pohjoismaalainen jöröjukka ja vielä varsin tottumaton vieraiden hovien hovielämään.

Taas liukui hänen katseensa italialaisen norjaan olemukseen, ja hänen puolittain ummistuneisiin silmiinsä tuli ihmeellinen hohde.

— Kuitenkin — jos hän asettuisi poikkiteloin tiellenne — on teidän annettava hänen rauhassa murista, ettekä saa piitata asiasta sen enempää.

Onhan hänellä hyvä sydän, mutta hän ei pysty kuosikkaaseen keskusteluun. Hän astelee kuin sotilas eikä niinkuin hovimies, ja katujemme mukulakivet Tukholmassa ovat hänelle rakkaammat kuin jonkun juhlasalin parkettilattia. Olen teille suosiollinen, kreivi! Vastaanottakaa tämä kuningattaren vakuutus, mutta kaikki on tullut ylleni niin äärettömän valtavana — hänen rinnastansa kohosi kevyt huokaus — että minun on ensin perehdyttävä asiaan, mietittävä tätä kaikkea uutta. Varmaankin olisi mieluisaa lähteä teidän rinnallanne taivaltamaan kohti Roomaa, seitsemän kukkulan kaupunkia, mutta suokaa minulle aikaa huomiseen saakka! Silloin olen antava teille tarkan tiedon!

— Huomiseen siis!

Intohimoisesti vei kreivi hänelle ojennetun käden huulilleen.

Kevyt väristys kävi kautta Kristiinan olemuksen, kun hän tunsi italialaisen polttavan suudelman kädellänsä.

— Huomiseen siis, kuningattarista kaunein!

Vielä kerran hänen tulinen katseensa sivusi Kristiinaa; seuraavassa silmänräpäyksessä pimeys nielaisi hänet helmaansa.

Kristiina siveli kädellään korkeata, marmorinvalkeata otsaansa.

— Mitä tästä kaikesta on tuleva? valitti hän hiljaa.

Puistosta kajahti pikarien kilinää ja kaukaista soittoa. Jossakin nyyhkytti viulu hiljakseen, puun oksalla lauloi satakieli hopeanheleätä unelmaa. Sen viserrys oli kuin hyvästijättöä.

Puistotien valkoiseen hiekkaan lankesi leveä varjo. Hänen edessään seisoi kreivi Magnus, hänen ruotsalaisen henkivartiostonsa eversti.

Toisen silmät olivat murheelliset ja moittivat, kun hän katsoi kuningattareen.

— Sinua jo kaivataan, Kristiina! sanoi hän hiljaa.

— Niinkö todellakin?

Hänen äänensä tuntui Magnuksesta vieraalta ja ärtyneeltä.

— Brysselin säädyt ovat toimeenpanneet tämän juhlan minun vuokseni; olen kuningatar, johon tämä ilonpito sekä nämä kunnianosoitukset kohdistuvat!

— Kunnianosoitukset!

Katkerana Magnus toisti tuon sanan.

— Kristiina — siitä pitäen kuin lähdimme isänmaastamme, en enää tunne sinua entiseksi. Upsalassa sain viimeistä kertaa hyväillä sinua, siellä siveli kätesi viimeistä kertaa hyväillen poskeani. Sanoit silloin, että minusta tulisi matkamarsalkkasi, joka saisi jakaa suuret ja pienet murheesi — — mutta kuinka on asianlaita tänään?

— Toistaiseksi — Luojan kiitos — ei ole esiintynyt huolia, joiden tähden olisin tarvinnut osanottoasi. Olet muuten niin omituinen, niin raskasmielinen, ystävä! Neuvoisinpa melkein, että etsisit mielen lämmikettä ranskalaisesta kuohuviinistä; ehkäpä se auttaa sinua saamaan kepeyttä, jota vailla Euroopan hoveissa kerta kaikkiaan ei tulla toimeen.

— Eikö siis Upsalan hovi ole sinusta eurooppalainen, Kristiina? Oletko yhden ainoan vuoden kuluessa kokonaan unohtanut isänmaasi, oletko jo luopunut ruotsalaisuudestasikin niinkuin olet luopunut isäisi uskosta?

Kuningattaren kasvoille tuli torjuva ilme.

— Tänä iltana en mielelläni puhuisi, sinun kanssasi niistä asioista, Magnus! Sinä et kenties kykene käsittämään, että ihmiset ovat täällä aivan toisenlaisia kuin meidän pohjoisen maamme jäätiköillä. Oletko Upsalassa tai Tukholmassa konsanaan nähnyt sellaista riemua vaeltaessani kaduilla kuin Brysselin asukkaiden tervehtiessä minua tänään?

— Onko Ruotsissa ainoakaan kulkuri tai seikkailija konsanaan uskaltanut mitellä kuningatarta julkein katsein niinkuin tänään italialainen, joka heitti kukkia jalkaisi juureen? Kristiina, niin tervehditään maassamme porttoja, jotka asuvat kaupunginmuurin liepeillä!

— Magnus! Pidän kiihtymyksesi hyvänäni! Mutta kavaljeeri, joka oli siksi kohtelias, että lähetti minulle suureksi ilokseni ruusutervehdyksen — kuuletko, Magnus, suureksi ilokseni — on niin korkeasäätyinen ja polveutuu siksi vanhasta aatelissuvusta, ettei herjauksesi ylety häneen.

Tiedän, että mustasukkaisuutesi saa sinut parjaamaan häntä! Siitä huolimatta on minun pyydettävä sinua tästä puoliin jonkun verran varomaan sanojasi. Hänen pyhyytensä paavi on suositellut kreivi Sentinelliä minulle mitä parhaiten. Olen päättänyt koettaa saada hänet hovikuntaani kavaljeerikseni ja seuralaisekseni!

— Entä minä, Kristiina?

— Kreivi Magnus Gabriel muistakoon aikoinaan tekemäämme sopimusta, jonka mukaan pidätin itselleni täyden toimintavapauden! Vaikka conte Erminio ratsastaakin oikealla puolellani, on kaartineversti Magnuksella silti oikeus ratsastaa vasemmalla puolellani!

— Minun on mukauduttava! Kreivin ääni soinnahti katkeralta ja masentuneelta. — Mutta vielä on koittava päivä, Kristiina, jolloin muistat tämän hetken ja sydäntäni viiltäneen katkeran loukkauksesi!

Raskaat kyynelhelmet valuivat hänen poskipäitään pitkin vierien hänen kiharaiseen partaansa.

— Olen ollut mukana taisteluissa ja saanut haavoja, jotka ehkä olisivat pusertaneet tuskanhuudon jonkun toisen huulilta; minä en ole milloinkaan itkenyt! Tänään itken, sillä tänään minulla on haava sydämessä, joka on kaikkina aikoina sykkinyt vain sinulle ja tulee edelleenkin sykkimään!

Hänen sanoistaan huokui katkeruutta, kun hän jatkoi:

— Tiedän, että juuri nyt tarvitset tukeani paremmin kuin ennen konsanaan! Ja minä tulen olemaan paikallani, voit luottaa siihen. Antakoon Jumala sinulle sitten voimaa, jotta voittaisit pettymyksen, jota kohden niin sokeana juokset!

Tänään sinulla ei enää liene mitään sanottavaa minulle, ja minä en halua ratsastaa, vasemmalla puolellasi, sillä synkkä muotonihan voisi temmata sinut taivaastasi. Hyvästi!

Lehvikössä nyyhkytti satakieli yhä. Se lauloi katkeransuloista lauluaan lemmenhurmasta ja lemmentuskasta.

* * * * *

Erään kaidan syrjäkadun varrella Upsalassa, siellä, missä kuninkaallisen yliopiston kirjastot lavenevat Ylätorille päin, oli vanha, miltei tyyten rappioitunut talorähjä, jonka omisti kaupunginkirjuri Jens Tödering.

Kirjuria, sangen oppinutta herraa, joka piittäsi enemmän kaikenkaltaisesta tieteestä kuin kotitalonsa huonosta kunnosta, pitivät naapurit varsin omituisena eläjänä.

Hänen pukunsa oli enemmänkin kuin yksinkertainen, ja mitättömiä olivat hänen ruokavelkansa kauppasaksa Uve Tensdalelle, jonka saatavat hän kuun ensimmäisenä päivänä aina tunnollisesti suoritti, — eipä olisi ollut syytä piitata herrasta suuriakaan, ellei olisi ollut muuatta seikkaa, jota naapurit kelpo lailla kummastelivat.

Jens Töderingin luokse saapui — etupäässä iltaisin ja tavallisesti joka kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina — kaulaa myöten verhoutuneita henkilöitä, kannettiinpa kantotuoleja toisinaan aina hänen matalan ovensa äärelle saakka.

Keitä olivat oudot vieraat, jotka niin kiirettä pitäen pujahtivat rappeutuneeseen taloon, ja mitä varten he sinne kokoontuivat?

Eräällä naapurilla — hänen kannattajansa nimittivät häntä kaikkitietäväksi — oli tapana tärkeän näköisenä painaa etusormensa viinasta punottavaa nenäänsä vasten ja selittää:

— He kai manaavat siellä henkiä.

Talo oli nimittäin hautausmaan aidan vierellä, minne haudattiin niiden ihmispoloisten ruumiit, jotka kuoltuaan joutuivat tiedonlähteiksi tohtorinaluille ja anatomian ylioppilaille, näiden leikellessä heitä terävine veitsineen.

Toiset taas uskoivat, että kysymyksessä oli salaista aarteiden kaivamista, toiset epäilivät peräti alkemiaa ja kullantekoa, kolmannet taas hillittömiä juominkeja.

Mutta oikeudenpalvelija, jota huoveilleen asian olisi pitänyt ennen kaikkea askarruttaa, kävi vain hämilleen, jos siitä sattui tulemaan puhetta, ja näin ollen oli kai salaperäisten vieraiden jokakuukautinen käynti viranomaisten tiedossa, ja sellainen seikka taas on kaikkina aikoina saanut uteliaat porvarismielet rauhoittumaan.

Yksisilmäinen yövartija lauloi taas kerran yhdeksättä tiimaa, taas vetivät perheenemännän huolekkaat kädet turkkilaisesta verasta tehdyt poimureunaiset uutimet talon rikkilyötyjen akkunain paikkailtujen ruutujen eteen, kun Jens Töderingin talon vinolle ovelle kiiruhti joukko mieshenkilöitä, joista toisilla näytti olevan kiire puikahtaa sisälle.

He eivät vilkaisseet oikealle eivätkä liioin vasemmalle, vaan yrittivät parhaansa mukaan kätkeytyä kohotettujen kauluksiensa ja viittojensa huppukaulusten suojaan.

Pitkässä etehisessä seisoi jo palvelija, joka auttoi, tulokkaiden ylle pitkät, mustat viitat, joihin kuului samanlainen huppukaulus, missä oli vain aukot silmiä, nenää ja suuta varten.

Toisissa näistä viitoista oli mustalla pohjalla omituisia kirjokuvioitakin, kaikenlaisia puuta myöten matavia kiemuraisia käärmeitä sekä omituisenmuotoisia kolmioita.

Pitkä torvenpuhallus — synkeä sekä aavemainen kuten valmistelut etehisessäkin olivat olleet — kutsui läsnäolijat leveään, matalaan kokoussuojaan, joka laveni kellariksi hautausmaan alle.

Suojassa oli goottilainen holvikatto, ja se oli katettu kiviliuskoilla sekä kalkittu kauttaaltaan harmaaksi.

Sen leveällä sivustalla oli pitkä, musta pöytä, jonka yli riippuvaan pöytäliinaan oli maalattu omituisia kabbalistisia merkkejä kuten pääkalloja, ristissä olevia luita ja Merkuriuksen käärmeitä.

Pöydällä oli kaksi seitsenhaaraista kynttilää, joissa paloi savuavia keltaisia vahakynttilöitä; samaten mustiin verhotulla pulpetilla oli avoin kirja, ja sen edessä vaalennut ihmisen pääkallo.

Pöydän takana istui viisi salaperäistä olentoa, joiden huppukaulukset olivat punaista verkaa eikä mustaa, niinkuin muiden vieraiden.

Puoliympyrässä tämän pöydän äärellä — täyttäen koko suojan — oli kolme riviä istuimia.

Ensimmäinen rivi oli matalia jakkaroita, sellaisia, joita tavallisesti vain lapset käyttävät, toinen rivi oli nojattomia, kömpelötekoisia lavitsoita, kolmas taas koristeellisesti veistettyjä tuoleja, joissa oli sekä käsi- että selkänojat.

Nyt kuului tukahtuneena — paksut kiviseinät estivät äänen kuulumasta — kaupungintornin kellon kymmenen kumeata lyöntiä, samassa silmänräpäyksessä nousi hintelä, punaiseen huppukaulukseen verhoutunut henkilö seisaalleen. Hän oli istunut keskimmäisenä ja soitti nyt omituista, kiemurakoristeista hopeakelloa ryhtyen sitten puhumaan.

— Kaikkivaltiaan Mitrasjärjestön rakkaat veljet! Illuminaatit! Niin oppipojat, kisällit kuin mestaritkin!

Maailmoiden rakennusmestari, joka lähetti valon sieluihimme ja antoi meille vapaan tahdon, olkoon kanssanne!

Veljet, olemme kokoontuneet tänne tuomitsemaan vihollisiamme!

Kaikkivoipa Mitrasjärjestömme, jota myöskin nimitetään illuminaattijärjestöksi, pitää ylhäisimpänä tehtävänään maailman puhdistamisen kaikesta siitä pimeydestä ja tietämättömyydestä, jota valtaistuimet ja kirkot aiheuttavat! Mutta jos haluamme edelleen jatkaa tätä tietä, on meidän poistettava esteet, joita tiellemme tulee.

Sen, joka on meitä vastaan, on kaaduttava! —

Näinmuodoin kutsun veli syyttäjää lausumaan ilmoituksensa.

Jos hän voi nimittää jonkun henkilön, olkoonpa tämä mies tai nainen, vanhus tai lapsi, joka työskentelee meitä vastaan, astukoon hän esiin!

Istuvain joukosta nousi muuan tuntematon sekä astui pöydän ääreen.

— Syytän Kristiina Vaasaa, Ruotsin valtakunnan entistä kuningatarta!

Kuulkaa sanojani:

Kieltäytyessään avioliitosta Zweibrückenin Kaarle Kustaan kanssa Kristiina Vaasa on tehnyt asiallemme suurta vahinkoa, sillä zweibrückeniläinen ylimys, kunnianarvoisa veljemme, on jäänyt naimattomaksi, koska hän yhä vielä kantaa Kristiina Vaasan kuvaa sydämessään.

Jos hän kuitenkin kuolee lapsettomana, joutuu kruunu suvun eräälle sivuhaaralle ja näinollen raukeavat tyhjiin kaikki hänen ponnistuksensa Euroopan valtaistuinten kaatamiseksi ja yhtenäisen Euroopan luomiseksi, Euroopan, jossa me olemme herroja, aivan niinkuin ijäiseen valoon menneen veljemme Henrik IV:n bourbonilaisen suunnitelmat olivat tuomitut raukeamaan tyhjiin.

Sitäpaitsi syytän Kristiina Vaasaa eräästä toisestakin rikoksesta:

Hän on ottanut uskotuikseen jesuiittoja, jotka taistelevat mitä ankarimmin niin hyvin meitä kuin kaikkia muitakin salaisia järjestöjä vastaan! Hän, joka ei aikaisemmin tuntenut muuta raamattua kuin filosofinsa, on muuttunut jumaliseksi ja on siten huonona esimerkkinä kaikille niille, jotka näkivät ja näkevät hänessä esikuvansa. Hän lujittaa, kirkon valtaa!

Siksi hän on ansainnut kuoleman! — Pyyhittäköön hänen nimensä elävien riveistä niinkuin minä hajoitan tuuliin hänen kuvansa tuhan!

Puhuja vaikeni tuokioksi ottaakseen kaapunsa taskusta kokoonkäärityn pergamenttirullan, joka osoittautui karkeatekoiseksi hiilipiirrokseksi ja jonka hän vei seitsenhaaraisen kynttiläjalan liekkeihin.

Punaiset liekkikielekkeet nuolivat tuossa tuokiossa kuvaa, iskeytyen tulisina kynsinä sen silmiin, otsaan ja suuhun. Hiiltyneet hiukkaset lennähtivät hopealautaselle, jota ensimmäinen puhuja piteli varovaisena kynttilän alla.

Hänen käsistään otti syyttäjä maljakon ja puhalsi hiiltyneeseen pergamenttiin, niin että tuhka lensi joka puolelle. Sitten hän jatkoi:

— Niinmuodoin vaadin minä kunnianarvoisaa veli suurmestaria sanomaan sanansa, jotta kokous sen kuulisi!

Suurmestari — sama henkilö, joka oli avannut looshikokouksen — nousi vaivalloisesti seisaalleen ja tuki itseään molemmin käsin pöydän levyyn.

— Rakkaat veljet! Illuminaatit, niin oppipojat, kisällit kuin mestaritkin!

Kaikki olette kuulleet veli syyttäjän sanat! Tuntemattoman veljen pääkallon edessä hän on lausunut syytöksensä ja polttanut syytetyn kuvan siroittaen sen tuhan tuuliin, niin ettei ainoakaan tuhkahiukkanen enää toista tapaisi!

Kristiina Vaasa, jota jo kauan olemme katselleet epäilyksellä — senvuoksi annoimme jo Brysselissä hänen seuralaiseksensa erään veljen — _on_ vikapää kuolemanrangaistukseen, johon kaikkivaltiaan veljeskuntamme kokous hänet täten tuomitsee!

Tämän kirjan kautta — hän löi oikealla kädellään pergamenttikantista kirjaa, — joka on sinetöity Salomonin sinetillä ja joka sisältää kaikkivoivan veljeskuntamme lait, olkoon se vannottu!

Älköön veljeskuntamme käsi kirvotko hänen yltänsä, ennenkuin hänet on kaadettu! Jos kaikkeinrakkaimmat veljet, niin hyvin oppipojat, kisällit kuin mestaritkin, ovat samaa mieltä, niin odotan heiltä merkkiä!

Mykkinä kaikki kolmekymmentä nousivat ja veivät kätensä kaulalleen ikäänkuin olisivat leikanneet sen näkymättömällä veitsellä.

Taaskin puhuja soitti hopeakelloa.

— Kiitän veljiä! Kokous on päättynyt! — Pyydän kuitenkin veljiä tuomion täytäntöönpanijaa sekä tuomaria luokseni neuvotellakseni heidän kanssansa tähdellisistä asioista.

4.

Siellä, missä Hohensattelin ryhmyiset kalkkikiviharjanteet kallistuvat mahtavina Innsbruckin kaupunkia kohden Tiroolissa, seisoi eräänä heleänä kesäpäivänä vuonna 1655 eräs hintelä mieshenkilö, jonka olemusta olisi miltei voitu sanoa kääpiömäiseksi.

Hän oli talonpoikaispuvussa, päässä hänellä oli leveälierinen tirolilaishattu komeine teerensulkineen, ja ankarasta helteestä huolimatta hänellä oli vaippa toisella hartiallansa.

Miehen kasvot olivat kellahtavat ja hiutuneet. Matalan otsan varjosta nousi terävä nenä valtavana, miltei hipoen luisevia, ulkonevia poskipäitä. Tuuheiden, ylöspäin kaartuvain kulmakarvain alla liekehti pikimusta, luihu silmäpari tähyillen pahanilkisenä ja hiuduttavana kesäpäivän ihanuutta.

Tämä eriskummallinen miekkonen odotti kaikesta päättäen jotakuta, sillä tuontuostakin hän kaivoi lyhyen, vihreän nuttunsa taskusta kallisarvoisen kellon, "Nyrnbergin munan", jolla nimellä hovikelloseppä Vitzalter oli tuonut kellot käytäntöön Praagista.

Pikkumies astuskeli uupumattomana edestakaisin. Hänen leveästä, pöhöttyneestä suustansa kuului käsittämätöntä muminaa, joka ei varmastikaan ollut mitään siunausta, ja kiihtyneenä hän huitoi lyhytsormisia käsiään. Vihdoin hän totesi, että Brandjochilta päin lähestyi tomupilvi, ja ennen pitkää hän jo erotti miehenkin, joka ratsasti mustalla hevosella Hohensattelin solaan. Vain jokunen minuutti, ja ratsastaja oli ennättänyt hänen luoksensa.

Tulijan asu oli upea ja ylhäinen, mutta niin hyvin nuttu kuin saappaatkin olivat valkean pölykerroksen peittämät — merkkinä siitä, että hänellä oli ankara ratsastusmatka takanansa.

— Oletteko veli Jakobus Eisenlohr, keisarillisen Innsbruckin kaupungin kaupunginkirjuri?

Kitukasvuinen otti vaieten hatun päästänsä ja yritti kumarruksentapaista.

— Antakaa minulle siinä tapauksessa merkki ja tunnussana.

Taas kohotti kitukasvuinen oikeata kättään, painoi sen ensin matalaa rintaansa vasten ja asetti sitten sormensa haralleen.

— Tunnussanan on kaikkien maailmoiden rakennusmestari kirjoittanut näkeväin sydämiin, kähisi hän hiljakseen.

— Hyvä! Kuulkaa siis kunnianarvoisan mestarin käsky: Ruotsin kuningatar Kristiina lähestyy seurueineen ja hovilaisineen keisarin kaupunkia lausuakseen uskontunnustuksensa hampurilaiselle Luukas Holsteinille. Tehän tiedätte, minkä vuoksi salainen veljeskuntamme on ryhtynyt taistelemaan tuota kuninkaallista houkkaa vastaan! Vapaan ihmisyyden hän tahtoo pusertaa pakkopaitaan, niin ettei kehitykselle jää tilaa lainkaan. Korkea mestari on sitäpaitsi päättänyt, että hänet on raivattava tieltä! Kuitenkin niin, ettei veljeskunnan ylle lankea epäilyksen varjoakaan. Tuomio on pantava täytäntöön jo Innsbruckissa, mikäli tilaisuus sallii! Oletteko ymmärtänyt?

Taas kähisi kitukasvuinen hiljaisen myöntymyksensä.

— Kuningattaren hovikuntaan on lähetetty muuan veli, jonka mielipiteet teidän on tarkoin otettava huomioon! Hänen kanssansa voitte keskustella kaikista tähdellisistä seikoista. Onko asia selvä!

— Olen kuullut käskynne!

— Sitten on kaikki hyvin! Matkustan nyt kuningattaren luokse, niin ettei poissaoloni vaikuta silmiinpistävältä. Kaikkien maailmoiden rakennusmestari suojelkoon teitä!

— Olkoon hän niin teidän kuin kaikkien muidenkin veljien kanssa!

Vieras oli jo heilauttanut itsensä ratsunsa selkään.

Kannusten painallus vain — ja hän kiiti jo sinne, mistä oli tullutkin. Mutta kitukasvuinen kietoutui entistä paremmin vaippaansa.

— Katsotaanpa, eikö tämä kuninkaallinen vieraskäynti vihdoinkin tuota niitä kiliseviä guldeneita, joita kirjuri Jakobus Eisenlohr niin kipeästi tarvitsee? mumisi hän itsekseen.

* * * * *

Innsbruckilaiset olivat kovapäistä väkeä, eikä heidän kalloihinsa juuri tahtonut mahtua sellaista, mitä he eivät voineet käsittää. Suhtautuen juhlimiseen vastahakoisesti he seisoskelivat nyreinä kaupungin kaidoilla kaduilla katsellen muurareita, jotka laittoivat riemuportteja kaikille toreille ja kadunristeyksiin ruotsalaisen majesteetin varalta.

— Maksaa taas kauniit rahat — — — ja me, kuiviin imetyt porvarit, joudumme suorittamaan laskut, mellasti punakkana muuan kunniallinen käsityöläismestari, joka tuli parhaillaan "Mustasta Karhusta".

— Ja mitä varten — mitä varten tämä kaikki? puuttui puheeseen muuan rento räätäli. — Koska joku luterilainen on palannut ainoaan oikeaan uskoon. Sehän on vain oikein ja kohtuullista eikä kaipaa minkäänlaista palkitsemista!

— Aivan oikein, herrat! — — Mutta uskaltakaapa vain esittää valituksianne keisarillisen hovikanslian herroille. — Kylläpä saisitte korvillenne! Sanon sen teille — ja kaupunginkirjurina olen asioista perillä!

— Ah — tehän siinä olettekin, herra sihteeri Eisenlohr? — Aivan oikein — tehän sen tosiaan tiedätte! Mutta mitä tässä mahtaisi, mihinkä voisimme ryhtyä?

— Mihinkäkö voisitte ryhtyä, kysytte!

Kaupunginkirjuri oli hypännyt ketteränä istumaan kaivon kividelfiinin selkään ja heilutteli hämähäkkimäisen laihoja jalkojaan ilmassa.

— Kuulkaahan! Te tiedätte, että arkkiherttua toimeenpanee ylihuomenna ruotsalaiselle kuningattarelle linnassa naamiojuhlan, josta pitäisi tulla suurenmoinen. Kuudelle päättäväiselle miehelle kykenen hankkimaan pääsyn juhlaan. — Kokoontukoot innsbruckilaiset sitäpaitsi juhlapaikan porttien ääreen. Sillä aikaa kuin nuo kuusi — minä huolehdin kyllä hyvistä naamioista — esittävät juhlasalissa vastalauseensa kuningattaren käynnin pitkittymisen johdosta, huutavat porvarit torilla yhteen ääneen: "Alas ruotsalainen kuningatar, hyvinvointimme hävittäjän Kustaa Adolfin tytär!" Saatte nähdä, hyvät ihmiset, miten nopeasti hän on matkustava matkoihinsa, tuo jäämaan neitsyt! — Ja te — te voitte sitten tyytyväisinä hieroskella kämmeniänne, sillä eihän teidän enää tarvitse maksella hopeaguldeneita, jotta ruotsalainen majesteetti saisi pitää iloa kustannuksellanne!

Myöntymyksen kohinasta, näkyi, että kaupunginkirjurin tuumaan suhtauduttiin myötämielisesti. Kuulijain ryhmä oli sillä välin niin kasvanut, että katu oli miltei sulkeuksissa. Uteliaita työntyi lähemmäksi yhä enemmän ja enemmän, lihamarkkinoilta tulevat tyytymättömän näköiset vaimot jäivät seisomaan ja nyökkäilivät myöntymystään.

— Oikeassa olette, miehet! Älkää unohtako, että ruotsalainen on huseerannut Itävallan maassa pirun lailla. Jos kerran mieheni täytyi antaa henkensä taistellessaan Tillyn joukoissa Kustaa Aadolfia vastaan, ei tyttären pidä täällä juhliman. Lähteköön hän kaupungista, jolle hänen isänsä on tuottanut niin suurta kurjuutta!

— Lähteköön hän kaupungista! innostui väkijoukko huutamaan.

— Aivan niin, ihmiskullat! — Muistakaa aina sitä, kuinka vilja on kallistunut suuren sodan jälkeen, kuinka lihanhinnat ovat kavunneet niin korkealle, että sunnuntainakin voitte keittää vain kuivia maaomenoita, joita meille on tuotu Amerikan maasta. — Mutta enpä halua kiihoittaa teitä tekoihin, joista ette itse vastaisi. Toimikaa niinkuin hyväksi näette! Jos kuitenkin punnitsette sanojani ja miellytte niihin, on teidän tarkoin niistä vaiettava! Mutta kaupunginkirjuri Jakobus Eisenlohria voitte puhutella joka päivä auringonlaskun jälkeen Puukupin kapakassa!

* * * * *

Innsbruckin linnassa työhuoneessaan, jonne hän lyhyen käyntinsäkin ajaksi oli koonnut latinalaisia ja kreikkalaisia klassikoita, oppineita kirkkoisiä ja muita kirjailijoita käsittävän huomattavan kirjaston, istui Kristiina iltapuhteella silmäillen miettiväisenä polvillansa olevaa pergamenttia. Upsalasta lähetetty hovikuriiri oli tuonut sen samana aamuna, ja sen sisällys oli kuningattaresta kaikesta päättäen tärkeä, sillä hän luki sitä yhä uudelleen ja uudelleen.

— Rakas kuningatar Kristiina, oli siihen kirjoitettu vapisevalla vanhuksen käsialalla, — vai saako vanha opettajasi entisten aikain tapaan sinutella sinua, hyvä, uljas lapseni? — Siitä pitäen kuin lähdit luotamme ja luovuit isäisi uskosta on kovakouraisesti käyty käsiksi iäkkääseen opettajaasi Johannes Matthieehen. — Älä kuitenkaan uskokaan vanhan opettajasi sentähden olevan sinuun vihastunut! Olenhan kaiken aikaa tuossa kauheassa sodassa, jonka sain elää miltei kauttaaltaan, alituiseen rukoillut Jumalaa yhdistämään kristikunnan! Ja koska raihnainen ruumiini ei enää tunnu vainoojaini mielestä heidän kostosuunnitelmiinsa soveliaalta, olen viime viikkoina saanut olla rauhassa! Mutta, sinulle he ovat aivan erikoisesti vihoissaan, hyvä, uljas lapseni! Ja hanhensulkani miltei kieltäytyy kirjoittamasta sanojani: he suunnittelevat sinulle turmiota!

Meibom, jonka: kyllä hyvästi muistat, kertoi salaa minulle asiasta, hiljattain. Hän on kummallinen eläjä, mutta vilppiä hänessä ei ole. Kaiketi tiedät, että hän kuuluu Mitras-järjestön mahtavaan, salaiseen veljeskuntaan, jonka päämiehenä on Schering Rosenhane, mies, joka on peräti arvoton Ruotsinmaan kansleriksi! Tämä järjestö, joka on levinnyt kautta maailman, on nyt päättänyt perikatosi! Kaiken takana on Rosenhane, siitä panen harmaan pääni pantiksi!

Meibom tuli asian johdosta pidetyn kokouksen jälkeen perin kiihtyneenä vaatimattomaan majaani ja ilmaisi minulle asian. Miesparan oli vannottava kymmenin kaamein valoin, ettei hän ilmaisisi mitään kokouksessa näkemästään tai kuulemastaan. Ja sinun tähtesi hän rikkoi valansa, Kristiina! Mietihän toki!

Ah, ihanaa on saada lähimmäisiltään osakseen sellaista rakkautta, kuin sinä saat!

Mutta, kuule minua nyt tarkoin:

Meibom on ilmaissut minulle tämänkin. Hovikuntaasi on varmastikin pujahtanut vihamiehiä, jotka etsivät turmiotasi. Ole senvuoksi varuillasii, Kristiina, ja muista aina varoitustani! Onhan sinulla kylläkin Magnus luonasi, ja se rauhoittaa minua! Lausu hänelle sydämelliset terveiset, valvokoon hän sinua valppaasti!

Monet hartaat terveiset sinulle itsellesi vilpittömältä ja uskolliselta opettajaltasi.

Johannes Matthielta.

Raskaasti huoahtaen Kristiina laski pergamenttilehden kädestänsä. Mikäli hänen, vanhan opettajansa sanat olivat tosia — eikä hän sitä epäillytkään — oli hän vihollisten ympäröimä!

Mutta kuka mahtoi tahtoa hänelle pahaa? Kuka oli mies, jonka salainen veljeskunta oli valinnut aseeksensa?

Hän muisti äkkiä varoituksen sanat, jotka kreivi Magnus oli kuukausia sitten hänelle lausunut. Siitä pitäen hän, Kristiina, oli yhä enemmän laiminlyönyt entistä ystäväänsä, oli kaikkina näinä pitkinä kuukausina, tuskin suonut hänelle katsettakaan.

Italialaisen katseet paloivat paljon kuumemmin kuin hänen ruotsalaisen ystävänsä uskolliset silmät, ja kreivi Magnuksen kyetessä sopertamaan vain raskasmielisiä sanoja sai conte Erminion siro, tulinen puhetaito hänen sielunsa kuumenemaan.

Conte Erminio!

Olisiko tämä lopultakin vihamies, joka vainosi hänen henkeänsä? Kristiina tunsi sydämensä hetkeksi taukoavan lyömästä. Mutta oitis senjälkeen hän moitiskeli itseänsä houkaksi! Olisiko hänen pyhyytensä paavi suositellut conte Erminiota, ellei hän olisi tiennyt, että kreivi oli vilpittömästi kiintynyt heihin molempiin? Ja eikö tuomioherra Luukas Holstein, jolle hän oli tehnyt uuden uskontunnustuksensa, ollutkin suuresti ylistänyt italialaista?

Ja sitten: conte Erminio _rakasti_ häntä. Rakasti häntä etelämaisen sydämensä koko hehkulla ja intohimolla. Italialaisen rakkaus tosin oli rohkeata, tunkeilevaa; hän, Kristiina, tunsi olevansa kuin palvelustyttö toisin hetkin, kun hänen oli pakostakin painettava katseensa maahan noiden hehkuvain katseiden tieltä. Ja sittenkin, huomispäivän suurissa tanssiaisissa oli kreivi luvannut valmistaa hänelle aivan erikoisen yllätyksen! Mikä tämä yllätys sitten mahtoi olla?

Miettiväisenä hän nojasi päätään kättään vasten. Samassa kajahti käytävästä miesmäisten askelten ääntä, ovet temmattiin auki, ja kynnyksellä seisoi italialainen kreivi.

— Niin ajatuksiinsa vaipuneenako, kuningattarista kaunein?

Hieman keimailevasti Kristiina katsahti tulijaan. Tämän äänessä oli lumoava soinnahdus, jonka tenhoa Kristiina ei milloinkaan täysin kyennyt vastustamaan.

— Mietin yllätystä, jonka kavaljeerini on huomenna minulle luvannut!

— Ja minä olen saapunut kysymään naisista viehkeimmältä, millaisessa naamiopuvussa hän ihanuudessa vie huomenna voiton kaikista muista naisista?

— Se on vastoin sopimusta, conte Erminio! Tiedättehän sangen hyvin, että se on salaisuus, jota ainoakaan nainen ei ilmaise kavaljeerillensa ja suosikillensa. Teidän on etsittävä minut, kreivi, ja jos niin on kuten minulle liiankin usein vakuuttelette, että askeleistani, vartalostani, tukkani väristä voisitte tuntea minut tuhannen joukosta, voitte huomenna todistaa sananne tosiksi!

Sentinellin tummien kulmain väliin uurtui silmänräpäyksen ajaksi poikittainen, ärtymystä todistava ryppy. Oitis karehti hänen suupielissään kuitenkin taas hurmaava hymy.

— Huomenna toivon voivani antaa teille todisteen siitä, että tuntisin teidät tuhansien joukosta; sen vuoksi en ole kysynyt! Ellette kuitenkaan etukäteen ilmaise minulle naamiopukuanne, on yllätyksen suhteen antamani lupauksen täyttäminen käyvä minulle vaikeaksi! Sepä vahinko, sillä olin jo iloinnut siitä niin kovin! Se olisi koroittanut teidät tuona iltana kaikkia muita naisia korkeammalle.

Hän oli astunut niin lähelle kuningatarta, että hänen kuuma hengityksensä hipoi tämän poskea.

— Ja siitä olisitte nähnyt, kuinka teitä rakastan, kuinka nääntyen sydämeni teitä kaipaa!

Hämmentyneenä oli Kristiina astunut hieman tuonnemmaksi. Hän alistui siihen, että toinen tarttui hänen käteensä vieden sen huulilleen ja tempasi hänet sitten rajusti syleilyynsä.

— Milloinka on rakkauteni saava palkintonsa? kuiskasi hän kuumasti.

Kuningatar tahtoi vastata, mutta kykeni vain sopertamaan.

— Teidän on annettava minulle vielä aikaa! Ensin on teidän näytettävä toteen rakkautenne!

— Näytettävä toteen!

Toisen suupieliin tuli uhmaisa ilme.

— Kuningattarellani on oikeus vaatia todisteita!

Selveten huumauksestaan hän siveli sankkaa, silkinmustaa tukkaansa.

— Unohdimme, mistä oli puhe! Tarkoituksenanne oli selittää minulle naamiopukunne, kuningatar!

— Aivan oikein!

Kristiinan katse liukui arvioiden kreivin kvitteninkeltaisten kasvojen yli nauliutuen tämän hehkuviin silmiin. Hänessä heräsi selittämätöntä epäluuloa.

Minkä vuoksi toinen niin välttämättä halusi saada selville hänen naamiopukunsa? Miksikä hänen oli saatava siitä selko näin aivan ennen aikojaan?

Taas muistui hänen mieleensä vanhan opettajan lähettämä varoitus.

— Koska olette noin myrskyisä, herra kavaljeerini, on minun naispoloisen kai alistuttava. Kuunnelkaa siis tarkoin;

Tulen juhlaan suursulttaanittareksi pukeutuneena. Ylläni on raskas, kukikas viitta kiinalaisesta silkistä, ja päässäni minulla on kahdellatoista rubiinilla kirjottu kultainen otsakoriste, johon on kiinnitetty kasvot verhoava brabanttilainen pitsihuntu. Oletteko käsittänyt sanani, conte Erminio?

— Täydelleen! — Ja pukunne jokaisen yksityiskohdan olen tarkoin painava mieleeni, naisista ihanaisin!

— Entä te, herra kreivi? — — Kun nyt olen ilmaissut tämän, niin eikö ole oikeus ja kohtuus, että kerrotte, saavutteko te sattumalta Suurturkin puvussa?

Sentinelli hymyili jäisesti.