Part 1

language: Finnish

ELÄINTEN OLYMPIALAISET JA MUITA SATUJA

Kirj.

Kaarlo Hänninen

Helsingissä, Osakeyhtiö Valistus, 1929.

SISÄLLYS:

Eläinten olympialaiset. Eläinten olympialaiset. Olympialaistoimikunta. Norsut raivaustöissä. Ajan ja matkan mittarit hankitaan. Mitä teitä ja miten eläimet matkustivat kilpailuihin. Vastaanotto. Kilpajuoksu. Hitauskilpailu. Toinen kilpailupäivä. Kirpun urotyö. Korkeuslento. Pituuslento. Pökkäyskilpailut. Puskusilla. Juhlat Tapiolassa. Uintikilpailut Petsamon vuonossa. Kun Suomen karhu voitti painimestaruuden. Kaksi jättiläistä. Lahorin prinssi. Koivu ja kuhankeittäjä.

ELÄINTEN OLYMPIALAISET.

Eläinten olympialaiset.

Tasalakinen tunturi metsäisen kiveliön keskellä, jota kesäinen aamupäiväaurinko valaisi. Taustalla näkyi korkeita Petsamon tuntureita lumilaikkurinteineen, sivuilla matalampia, köyryselkäisiä vaaroja, metsäisiä kankaita, soita ja järviä.

Tunturilla oli vilkasta liikettä ja hyörinää, sillä karhu, kiveliönkuningas, oli kutsunut Suomen eläimet tärkeään neuvotteluun. Karhuja, susia, ilveksiä, ahmoja ja kettuja parveili siellä hyvässä sovussa sonnien, lampaiden, hirvien ja jänisten kanssa; oravat kurahtelivat, kärpät puikkelehtivat ja mehiläiset, kärpäset ja paarmat surisivat; taivaalla leijaili lintuja, niitä istui myöskin maassa, missä vain tilaa oli. Korvia särkevä kirkuna, ammonta, määkinä, mörinä ja murina kuului eläinjoukosta.

Karhu nousi korkeimman kiven päälle, röyhisti rintaansa, kakisti kurkkuaan ja virkkoi:

— Kuuluttajat, julistakaa kokous alkaneeksi.

Viisi kurkea kohotti kaulansa suoraksi ja huusi:

— Kru'uu, kruu'uu, kruu'uu!

Senjälkeen karhu nousi kahdelle jalalle, röyhisti uudelleen rintaansa, kakisti kurkkuansa ja luki tuohilevystä:

— Minä kiveliönkuningas, ikuisten metsien majesteetti, susien, ahmojen ja ilvesten suuriruhtinas, kaikkien eläinten hallitsija y.m., y.m. teen tiettäväksi:

Ihminen, meidän kaikkien yhteinen vihollisemme, tulee päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Hän harjoittelee lakkaamatta ruumistaan tullakseen voimassa, nopeudessa ja kestävyydessä meidän vertaiseksemme (— — Oikein puhuttu, mylvivät eläimet). Joka neljäs vuosi ihmiset viettävät olympialaisia kisoja nähdäkseen, ketkä ihmisistä ovat vahvimmat, nopeimmat, kestävimmät ja taitavimmat. Näihin tilaisuuksiin tulee osanottajia kaikista maista. Vuosien kuluessa ihminen on tullut niin nopeaksi juoksemaan, että hän ottaa kilpajuoksussa suden kiinni (— — Uuuu, uuuu, ulvoivat sudet kauhistuneina); kohta hän painissa kaataa itsensä metsänkuninkaan (karhut vihelsivät ihmeissään), eikä kauan kulune, ennenkuin hän kiipeilee ja hyppii puissa yhtä keveästi kuin orava (— — Kurr, kurr, kurrrrrr, kurisivat oravat) ja ui vedessä kuin hylje.

Kun karhu vähän keskeytti puheensa, kuului eläinten joukosta:

— Ihminen meidät kohta surmaa sukupuuttoon! Korvia vihlova murina, marmatus, haukunta, ammuminen, vihellys ja piipitys kuului eläinryhmistä. Kaikki näyttivät olevan raivoissaan ihmiselle; karhu yksin säilytti mielenmalttinsa. Kiveliönkuningas jatkoi:

— Minä, metsien majesteetti ja kaikkien eläinten kuningas olen neuvotellut suurvisiirini suden ja salaneuvos ketun kanssa asioista ja olen päättänyt pitää eläinten olympialaiset kisat osittain tällä tunturilla, osittain Pummankivuonon rannalla Petsamossa; ne olkoot kuudentena päivänä tuohikuuta ensi vuonna. Lähettilääni vieköön tästä sanan kaikkiin maanosiin ja kaikille eläinluokille ja tärkeimmille lahkoille, että ne puolestaan lähettäisivät tänne edustajiaan. Muut alamaiseni menkööt kotiseuduilleen harjoittelemaan. Vain neuvonantajani ja lähettilääni jääkööt olympialaiskomiteaksi järjestelemään kisoja.

— Hyvä, hyvä, mylvivät eläimet. — Me vietämme täällä sellaiset juhlat, ettei milloinkaan ennen ole ollut kiveliössä. Ja ennen sitä me harjoittelemme niin, ettei ihminen enää milloinkaan meistä kostu!

— Kuuluttajani ilmoittakoot kokouksen loppuneeksi, lisäsi karhu.

Kurjet asettuivat taas riviin metsänkuninkaan eteen ja huusivat: Kruu'u, kruu'u...

Eläimet alkoivat sulassa sovinnossa laskeutua tunturilta hajaantuen eri suunnille.

Olympialaistoimikunta.

Kun tunturi oli tyhjentynyt, alkoi toimikunta työnsä. Siihen kuului paitsi puheenjohtajaa, kuningas karhua: susi, kettu, ilves, hirvi, jänis, orava, pässi ja sonni; sitäpaitsi kotka ja lähettiläslinnut: pääskynen, tervapääskynen, nuolihaukka, muutamia lokkilintuja ja kurkia; selkärangattomia edustivat heinäsirkka, kirppu ja etana.

— Meidän on nyt laadittava kilpailuohjelma. Se ei ole niinkään helppo tehtävä, sillä eläinkunnassakin on monta urheilunalaa ja monenlaisia taitureita. Omasta puolestani ehdotan painia tärkeimmäksi numeroksi. Paini on miesten urheilua. Olen synnynnäinen painimestari. Poikasena en paljon muuta tehnytkään kuin kellistelin nurin kasvinkumppaneitani, pikkuotsoja ja vieläpä aikamiehenäkin olen joskus käynyt käsirysyyn vertaisteni kanssa. Minulla on yhdeksän miehen voima. Muurahaiset, putkenjuuret ja metsämarjat, jotka ovat pääravintonani, kehittävät lihaksiini pelottavan voiman. Toisinaan käyn ihmisen karjaan, otan suurinta sonnia tai lehmää niskasta kiinni ja nujautan kuin tallukan maahan, puhui karhu.

— Muistat väärin, herra kuningas, toisinaan sonni lävistää sinut sarvillaan, huomautti kettu.

— Ei mitään keskeytyksiä! kivahti karhu. — Näillä töppösillä kellautan kumoon vaikka jalopeuran, joka siellä Afrikassa kerskailee voimistaan ja sanoo olevansa eläinten kuningas.

— Herra kuningas, tirskui pääskynen. — Minä näin viime talvena Sudanissa jalopeuran hyppäävän korkean aidan yli lehmänhieho suussa. Jalopeuralla on hirmuiset voimat. Mutta vielä väkevämpi on gorilla, jonka näin Kongojoen varsilla. Hänestä saa Teidän Majesteettinne oivallisen vastustajan varsinkin vapaassa painissa.

— Tulkoot vain gorillat, jalopeurat ja tiikerit kanssani rehelliseen suomalaiseen sylipainiin, sittenpä nähdään, kuka on oikea eläinten kuningas, murisi karhu. — Sittenpä nähdään!

— Minä ehdottaisin, että juoksu otettaisiin toiseksi numeroksi, sanoi susi. — Minä olen arojen ja aavojen tuntureiden juoksumestari. Näettehän sen jo pitkistä jaloistani, solakasta ruumiistani ja keveästä käynnistäni. Ruokanani on vain liha, jota hankin usein yhteistoimintaa käyttäen. Näkisittepäs, kuinka me pyydystämme poroja Lapin tuntureilla sekä lampaita ja hevosia Siperian aroilla; me asetumme ensin ketjuun ja ajamme laumaa niin kauan, että useimmat siitä joutuvat paistiksemme. Se on ainakin rehellistä ajojahtia eikä salakavalaa väijymistä, niinkuin kissojen ja ilvesten tapana on pyydystää. Toisinaan ajaa minua metsästäjä hiihtäen, mutta harvoin hän saa minun kalliin turkkini. Ihminen on minulle vihainen siitäkin, kun minä syön toisinaan pieniä lapsia, jotka ovat yksinään menneet metsään. Tahtoisin siis koetella, kuka on eläinkunnan nopein juoksija.

— Erehdytpä susi, jos luulet, että olet maailman nopein juoksija, sanoi kurki. — Viime syysmuuton aikana näin, kuinka kaksi kasakkaa Venäjän aroilla sutta metsästi. He seurasivat sitä nopeilla ratsuhevosillaan; heidän vinttikoiransa kiisivät suden perässä sellaista vauhtia, että saivat sen kiinni korvista ja pitelivät sitä, kunnes miehet ennättivät paikalle. Ja onpa Aasian ja Afrikankin aroilla hyviä juoksijoita: antilooppeja, kirahveja, kamelikurkia. Juoksusta tulee sentähden jännittävä kilpailu.

— Otetaan vain juoksu yhdeksi numeroksi, myönsi karhu.

— Pituushyppy on varmaankin eläinten hyödyllisin urheilu, sanoi orava kapsahtaen istumaan karhun eteen ja nostaen tuuhean häntänsä ylös. Pitkällä pituushypyllä olen minä usein pelastanut itseni varmasta kuolemasta. Olen oikea hyppymestari. Sinä, herra kuningas, olet monta kertaa huviksesi katsellut, kun minä puusta puuhun loikkailen ja hyppelen oksalta oksalle. Minä syön puiden silmuja ja siemeniä, siksi ovat lihakseni voimakkaat. Minä olen ensiluokkainen voimistelija, mutta kyllä minä harjoittelenkin ahkeraan aamusta iltaan. Toisinaan joudun ainaisen viholliseni mäntynäädän kanssa hirvittävään kilpailuun hyppimistaidossa. Silloin on henki kysymyksessä, sillä jos näätä tapaa minut, syö se minut kohta suuhunsa.

— Herra kuningas, sanoi jänis, kapsahtaen takajaloilleen ja heilutellen etukäpäliään kuin rumpupalikoita.

— Sukulaiseni orava kehuu itseään metsien parhaaksi hyppymestariksi. Minä olen lumihankien hyppelijä. Katsokaa minun käyriä takajalkojani, nehän ovat aivan kuin jouset. Luoja on luonut minut laukkoen kulkemaan. Helposti hyppään korkean aidan yli varsinkin silloin, kun ajokoira on kintereilläni. Kun talviaamuna palaan ruislaiholta tai heinäsuovalta syönnökseltä, hyppään polulta syrjään niin kauas, ettei ihminenkään huomaa, minkä kuusen juurelle olen loikannut. Toisinaan tiheässä katajikossa, kun en muuten saa selville, mitä on minun ympärilläni, loikkaan pystysuoraan ylös. Minä syön lehtiä, ruohoa ja jyrsin haavan kuorta, siksi jäseneni ovat voimakkaat. Salaneuvos kettu ja suurvisiiri susi kyllä todistavat, että olen ensiluokan vauhditon hyppääjä.

Karhu murisi hyvillä mielin:

— Mum, mum... minäkin olen huomannut, että te molemmat, orava ja jänis, olette hyppytaitureita. Otava edustakoon Suomea ja Eurooppaa pituushypyssä, jänis korkeushypyssä.

— Herra otso, sirisi heinäsirkka — minä luulen myös olevani hyppytaitoinen.

— Ja minä myös, ehätti kirppu.

— Viisainta on jättää kehumiset siksi, kun olette koetelleet ensin voimianne Austraalian kenkurujen, Afrikan antilooppien ja Alppien kemsien kanssa, puhui kurki.

— Kirppu ja heinäsirkka kilpailkoot omassa sarjassaan, julisti karhu.

Yhtäkkiä jänis ja orava tulivat hyvin hätäisiksi. Jänis työnsi päänsä pensaaseen, orava laukkasi sonnin vatsan alle, ja kurjetkin katselivat levottomina ylös.

— Mikä nyt tuli? kysyi karhu.

— Kotka tulee, kotka tulee, puputti jänis. — Sen edessä ei ehdi mikään pakoon.

— Tänä päivänä ja olympialaisjuhlien aikana ei mikään eläin saa tehdä pahaa toiselleen. Johan minä olen sen kuuluttanut.

Kotka laskeutui arvokkaasti liidellen karhun eteen ja sanoi sille:

— Sinä olet metsien majesteetti, minä ilmojen. Oikeastaan minun ei tarvitseisi totella maassa maleksijaa, mutta yhteisen asian tähden alistun noudattamaan käskyjäsi eläinten olympialaisissa. Minä lintujen ja kaikkien siivekkäiden puolesta tahtoisin, että olympialaisissa kilpaillaan myös lentonopeudessa ja korkeuslennossa. Me linnut olemme luodut lentämään. Sentähden on pukunamme höyhenpeite, sentähden ovat eturaajamme muuttuneet siiviksi, sentähden on ruumiimme käämin muotoinen. Ilma, vapaa ilma on meidän kulkutienämme.

— Salaneuvos, merkitse, lento ja korkeuslento, sanoi karhu.

Sillävälin oli etana kömpinyt varvulle metsän kuninkaan eteen.

— Herra tirehtööri, minäkin tahtoisin kilpailla.

— Hö, hö, höö... vai sinäkin! Mihin urheiluun muka sinäkin ottaisit osaa? kysyi karhu.

— En suinkaan kilpajuoksuun nopeudessa, vaan — hitaudessa. Kuka kauimmin viipyy määrätyllä matkalla, saakoon kultamitalin. "Ei ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi." Kun Jumala loi maailman, ei Hän puhunut kiireestä mitään, eikä Hän sitä ajatellut minua luodessaan. Minä olen maailman hitaimpia eläimiä, mutta silti en ole mistään myöhästynyt. Minulla on vain yksi jalka, jonka avulla luistan eteenpäin kuin suksella sitä mukaa, kuin ehdin rasvata tieni. Minunkin ruokanani ovat lehdet, joihin pitkällä kielelläni sahailen pyöreitä reikiä.

— Saakoon etanakin mieluisensa kilpailun, myönsi karhu. Totta on, että eräissä tapauksissa hitaus on parempi avu kuin nopeus. Eläintenkin pitäisi olla nopeat hyvällä, mutta hitaat kuin etana pahalla tiellä.

— Herra kuningas, sanoi pässi, minua ei ole luotu painikilpailuja enkä kilpajuoksuakaan varten, mutta minä olen ensiluokan kaksintaistelija. Katseleppas minun käyriä sarviani ja koettele lujaa otsaluutani. Minä kilpailisin mieluimmin pökkäämisessä.

— Ja minä puskemisessa, ehätti sonni.

— Jos minulla olisi sarvet, ottaisin osaa pökkäys- ja puskukilpailuihin, sanoi karhu.

— Ehdotetaanko vielä muita kilpailuja? lisäsi karhu.

— Eihän täällä ole vielä mitään mainittu merieläinten urheilusta, sanoi harmaa hylje, joka suurin ponnistuksin ja paljon aikaa kuluttaen oli tunturille kavunnut. Uinti, pituusuinti on meidän kilpailujamme. Näettehän kohta, etten ole kilpajuoksijaksi luotu. Raajani ovat lyhyet ja evämäiset, ruumiini sukkulan muotoinen, ettei se vastustaisi pahasti vedessä liikkumista, karvani on lyhyt, ettei sekään pidättäisi, ja koko olemukseni on suunniteltu vesielämää varten. Väärin tehtäisiin, jos ei meille hylkeille ja kaloille järjestettäisi mitään kilpailuja.

— Salaneuvos, merkitse ohjelmaan vielä lisäksi uintikilpailut. Ne pidetään Pummankivuonon rannalla, käski karhu jatkaen hetkisen vaitiolon jälkeen:

— Merkillisen monimuotoinen on eläinkunta! Toiset eläimet on luotu yksinomaan maalla liikkumaan, toiset vedessä elämään, ja paljon on niitä, jotka ovat ilmassakin kuin kotonaan. Mutta juuri siitä syystä tulevat eläinten olympialaiset olemaan hyvin monipuoliset. Meidän kaikkien on puolustettava Suomen värejä ja Euroopan mainetta. Puolustakoot aasialaiset, afrikkalaiset, austraalialaiset ja pohjois- ja eteläamerikkalaiset eläimet omia maanosiaan!

— Suomi ja Eurooppa voittoon! huusivat kaikki eläimet kuorossa. Ja kaiku vastasi ylt'ympäri tuntureista:

— Voittoon!

— Ja nyt, lisäsi kuningas, pääskyset, tervapääskyset, kotkat ja lokit viekööt tiedon tämän kokouksen päätöksistä kaikkiin maanosiin.

— Herra kuningas, sanoi kettu, minulla on vielä eräs asia. Ketkä raivaavat ja tasoittavat kilpailuradat? Kun minä viime kesänä kävin kaupungin laidassa, näin ihmisten juoksevan kilpaa vartavasten tehtyjä teitä pitkin.

— Afrikassa on hyviä tiemestareita, ehätti kurki. Viime syksynä näin, kuinka norsut raivasivat itselleen tietä aarniometsissä. Siitä oli leikki kaukana. — Amerikassa ja Aasiassa on myöskin raivaajaeläimiä, nimittäin majavia, joita myös voitaisiin käyttää apuna.

— Lähettilääni, käskekää tulemaan sata norsua ja viisikymmentä majavaa raivaus- ja tietöihin noin kaksi viikkoa ennen kilpailujen alkua. Minä voin myös heitä autella, sillä ei minullakaan ole peukalo keskellä kämmentä, varsinkin maankaivutöissä. — Menkää!

Karhu viittasi etukäpälällään linnuille.

Kaikki muut komitean jäsenet lähtivät tunturilta; ainoastaan suurvisiiri ja salaneuvos jäivät kuninkaan neuvonantajiksi.

Norsut raivaustöissä. Ajan ja matkan mittarit hankitaan.

Lähettiläät lensivät valtakunnasta valtakuntaan ja maanosasta toiseen kuuluttaen eläinten olympialaisten alkamisesta Petsamossa. Innostus oli kaikkialla suuri. Vain Saharan leijona ja Bengalin tiikeri vastustelivat, mutta päättivät hekin lähteä kilpasille kukistamaan uutta nousukasta, kiveliön karhua, joka niin julkeasti kehtasi julistautua eläinten kuninkaaksi.

— Minä pehmitän sen kanankaaliksi! marisi jalopeura.

— Minä syön sen uuden kuninkaan suuhuni, uhkasi tiikeri.

Mutta kuultuaan, että siellä kaikki eläimet sulassa sovinnossa harjoittelivat voimiaan voidakseen menestyksellä taistella ihmistä vastaan, rauhoittuivat vanhat eläinten kuninkaat jonkun verran.

Norsutkin estelivät ensin, että kuka sinne rengin töihin lähtee toiseen maanosaan. Myöntyivätpä nekin viimein, koska lopullisena tarkoituksena olivat toimenpiteet ihmistä vastaan.

Täsmälleen kaksi viikkoa ennen kilpailujen alkua, kun kiveliönkuningas neuvonantajineen käveli Jauritunturilla huolestuneena ja odotellen, kuului vuorenrinteeltä ryskettä ja jalkojen töminää. Karhu ensin kauhistui nähdessään noin sata suurta eläintä kärsät pystyssä juosta porhaltavan rinnettä ylös ja aikoi kiireen vilkkaa kiivetä honkaan, mutta huomasi sitten, ettei kuninkaan sovi alamaisiaan pelätä. Karhu rohkaisi luontonsa ja meni tulijoita vastaan. Kettu ja susi pitivät viisaimpana pysyä syrjemmällä ja tarkastelivat uteliaina norsuja.

— Tervetuloa, rakennusmestarini, sanoi karhu, odotimme teitä jo ikävöiden, kun meidän maanosassamme ei ole eläinten keskuudessa tiemestareita.

Norsut asettuivat piiriin karhun ympärille. Johtajanorsu nosti yksin kärsänsä ilmaan sanoen:

— Olemme käytettävissänne, Teidän Majesteettinne. Mutta ensin kaipaisimme lepoa, sillä matka Afrikasta tänne. Palestinan, Syyrian, Mesopotamian ja Armenian kautta, Kaukason yli ja Venäjän maan halki, ei ollut leikintekoa.

— Olkaa niinkuin kotonanne. Kun olette levänneet, alatte tehdä tietä tältä tunturilta tuolle toiselle. Kaikki puut, juuret ja kivet on tarkoin kannettava pois; muun tasoitustyön tehkööt majavat.

Karhusta oli mieluistakin päästä joksikin aikaa erilleen noista suurista eläimistä, joiden voimaa hän ei tuntenut. Hän ihmetteli, miten leijona saa tottelemaan tuollaisetkin jättiläiset.

— Taitaa sittenkin leijona olla vahva eläin, arveli karhu itsekseen. Mutta neuvoksilleen ei siitä mitään virkkanut, ei virkkanut, etteivät luulisi esimiestään pelkuriksi.

Norsut asettuivat ympyrään tunturin laelle ja nukkuivat seisaallaan päät vähän nuokuksissa. Kaukaa katsoen olisi niitä luullut kallioiksi. Yksi vain makasi kyljellään sammalikossa.

Kettu, joka on useimmiten lapsellisen utelias, päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen tutkiakseen tarkemmin noita outoja eläimiä. Se tulla sipsutteli aivan norsujen luo ihmettelemään niiden vahvoja töppöjalkoja, vahvaa löntterömäistä ruumista, vasikannahkan kokoisia korvia, suuria syöksyhampaita ja ennen kaikkea vahvaa, pehmeätä kärsää, joka riippui päästä kuin vahva makkara. Sen päässä oli pienempi lisäke ikäänkuin sormi tai nakkimakkara. Hyvin uteliaana tarkasteli kettu kyljellään makaavaa eläintä, joka ei vähääkään liikahtanut. — Onkohan se kuollut? tuumi repolainen itsekseen. Ja kun kettu on toisinaan herkkusuu, heräsi siinä halu maistaa norsun kärsälihaa. Tämän kettumaisen halunsa se heti tyydytti puraisten palasen sormimaisesta lisäkkeestä ja luikki sen kanssa tiehensä, kun huomasi pahasti erehtyneensä.

Norsu murahti vihaisesti ja löi sivujaan verisellä kärsällään. Siihen toisetkin heräsivät ja raivostuivat nähdessään toverinsa verissään. Vähällä oli koko lauma lähteä takaisin, mutta pitkien neuvottelujen jälkeen jäi, kun karhu lupasi ankarasti rangaista sitä, joka oli puraissut norsun kärsää. — Kukaan ei tiennyt, että se oli kettu.

Seuraavana päivänä norsut alkoivat työnsä. Ryskyen katkeilivat ja juurineen kaatuivat isoimmatkin männyt, kun yksikin norsu kietoi kärsänsä niiden ympäri ja kiskoi syrjään. Toiset työnsivät syöksyhampaansa kivien ja juurien alle ja vääntelivät niitä pois tieltä kuin vivuilla. Muutamat kantoivat kaadettuja puita kärsällään syrjään. Karhunkin täytyi tunnustaa, että norsut ovat oivia tientekijöitä.

Viikossa saivat norsut tien raivatuksi tunturien välille, vieläpä peratuksi suuren kentän hyppyharjoituksia ja painia varten. Majavat sitten niitä tasoittelivat toisen viikon taputellen leveillä hännillään ja nakertaen pois pienehköjä juuria, joita kaikkia norsut eivät olleet viitsineet poistaa. Ja hyvä siitä tulikin. Kun kiveliönkuningas suurvisiirinsä suden ja sihteerinsä, salaneuvos ketun kanssa tietä ja kenttää vähää ennen kilpailuja tarkasteli, kiitti hän norsuja ja majavia hyvästä työn suorituksesta.

Lisäksi karhu antoi rakentaa vielä kuusista kunniaportin tien toiseen päähän ja hongan juurista kunniaistuimen itselleen maaliviivan läheisyyteen.

— Kaikki on valmista, lausui karhu kämmeniään yhteen hieroskellen.

— Ei vielä, Herra Majesteetti. Eihän meillä ole vielä mitattu matkaakaan eikä ole kelloa, jolla mittaisimme aikaa niinkuin ihmiset. Jollemme saa niitä, niin emme voi merkitä ennätyksiä.

— Mistä saamme mitan ja kellon?

— Ei hätää, sanoi kettu, et ole turhan tähden minua salaneuvokseksesi ottanut. Minä hankin ne. Me emme välitä ihmisten mitoista ja kelloista, vaan teemme oman järjestelmämme. Matkoja mitatkoon kukko; sillä on aivan yhtä pitkät askeleet, kun se vapaudessaan marssii, vaikka se kyllä osaa harpatakin, varsinkin nähdessään minut kanatarhassa. Aikaa mitatkoon käki kukkumisellaan. Matkan pituuden mittana olkoon kukonaskel, ajan mittana käen kukahdusväli eli "kukkuu".

— Olkoon niin, sanoi karhu.

Mitä teitä ja miten eläimet matkustivat kilpailuihin.

Siitä alkaen kun lähettiläät olivat eri maissa julistaneet kiveliönkuninkaan kuulutuksen, vallitsi eläinkunnassa oikea olympialaiskuume. Missä kaksi tai kolme eläintä sattui yhteen, puhuttiin tulevista suurkilpailuista; niitä varten järjestettiin eri maanosissa ja eri eläinten kesken karsintakilpailuja, sillä vain parhaat kyvyt pääsivät koettelemaan. Eri maanosien mahdollisuuksista väiteltiin ja lyötiin vetoja. Muuttolinnut eivät aluksi olleet selvillä siitä, minkä maanosan värejä puolustaisivat: senkö, jossa talvet asuvat tai senkö, jossa olivat syntyneet. Viimein selvisi, että syntymämaan kunniaa on puolustettava. Kussakin maanosassa valittiin ylikomentaja, jonka huolena oli maanosan eläinjoukon johto ja ylin valvonta. Afrikassa oli leijona itseoikeutettu johtaja, Aasiassa tiikeri, Pohjois-Amerikassa harmaakarhu, Etelä-Amerikassa puuma, ja Austraalian eläimet valitsivat paremman puutteessa dingokoiran.

Valtamerien pinnalla näkyi myös liikehtimistä, kun valaat, hylkeet ja hait pitivät karsintakilpailujaan uinnissa.

Eläinten olympialaiset tulivat erittäin jännittäviksi senkin tähden, että oli päätetty painissa ratkaista, kuka on oikea eläinten kuningas.

Eläinkunnassa kyllä tapahtuu säännöllisiäkin joukkovaelluksia. Matkustaja-antioloopit tekevät tuhatlukuisiksi laumoiksi keräytyneinä pitkiä vaelluksia Kalaharissa, samoin peurat Pohjois-Amerikan arktisilla seuduilla, sopulit Europan pohjoisosissa ja heinäsirkat aroseuduilla; muuttolintujen syksyin keväin suorittamat matkat ovat myös joukkovaelluksia. Mutta ei milloinkaan ennen oltu Lapissa nähty eläinten vaeltavan sellaisessa kiihkossa ja sekaisin kuin näiden kilpailujen edellä. Se muistutti eläinten pakoa takana räiskyvän ja kintereillä kiitävän aronpalon edessä.

Austraalian eläimet olivat ensin kerääntyneet Austraalian mantereen pohjoisimpaan kohtaan, mutta siinä näytti nousevan tie pystyyn, kun meri tuli vastaan. Dingo käski albatrossien lentää Tyynelle merelle hakemaan salmen yli saattajia. Albatrossit toivatkin sieltä kymmenen pottivalasta, samanverran vasaravalaita ja lauman haikaloja laivoiksi. Kun puuha oli eläinkunnalle yhteinen, ei kenenkään sopinut kieltäytyä. Arafurameren rannalla kengurut, dingot, Austraalian strutsit ja pussihukat istuivat valaiden selkään — ja niin sitä mentiin salmen yli Timorsaareen, joka kuuluu Pieniin Sundasaariin. Monia eri saaria pitkin ja monen salmen yli äsken kerrotulla tavalla kuljettuaan seurue saapui Jaavalle; sieltä edelleen Sunda-salmen yli Sumatralle, josta Malakan salmen yli Malakan niemimaalle. Sen rannalla erosivat valaat ja haikalat maaeläimistä ja lähtivät uida porhaltamaan aikoen ehtiä meritietä Etelä-Kiinanmeren, Ison valtameren, Beringin salmen ja Pohjoisen jäämeren kautta Petsamoon yhtäaikaa edellisten kanssa.

Saaristosta oli seurueeseen liittynyt useita eläinlajeja: Uudesta Guineasta loistovärisiä paratiisilintuja ottaakseen osaa kauneuskilpailuihin, Borneosta oli tullut oranki eli metsäihminen aikoen painikilpailuihin muiden ihmisenmuotoisten apinain kanssa, Uudelta Guinealta oli tullut myös emu juoksukilpailuja varten ja monta eri lintulajia oli joukkoon yhtynyt siinä tarkoituksessa, että ottaisivat osaa nopeuslentoon. Joukossa nähtiin myös salangaaneja, joiden pesiä kiinalaiset syövät herkkunaan.

Brahmaputrajoen mutkaan oli tiikeri kerännyt kaikki kilpailuihin osaaottavat Aasian maanosan eläimet. Apinoita, villihevosia, aaseja, kameeleja, vuohia ja lampaita oli joukottain. Osa niistä oli kuitenkin eväsvaroiksi tarkoitettu, sillä tiikeri ei vielä tietänyt, että eläinkunnassa kilpailujen aikana oli täydellinen rauha, eikä toinen eläinlaji saanut silloin toisensa kimppuun hyökätä.

Tiikeri otti komentonsa alaiseksi myöskin Austraalian eläimet väittäen, että Austraalia on kerran ollut maayhteydessä Aasian kanssa ja silloin oli eläinkuntakin yhteinen. Dingo ei uskaltanut vastustella röyhkeää petoa, vaan totteli nöyrästi, kun tiikeri hänelle kiljahteli milloin mitäkin määräyksiä.

Kun oli mahdotonta päästä sellaisen seurueen kanssa maailman korkeimman lumi- ja jääpeitteisen vuoriston, Himalajan yli, oli tiikeri valinnut juuri Brahmaputran laakson kulkutieksi; sitä seuraten pääsivät eläimet korkealle Tibetin ylängölle, mutta kaljun ja korkean Kuenlunin yli oli kavuttava. Paljon helpommin sujui matka Gobin erämaassa ja Kirgiisien aroilla, joilla kuivien seutujen eläimet olivat kuin kotonaan. Mutta Venäjällä oli tämän vaeltavan lauman kuljettava suurien jokien yli. Kun eivät suuret merinisäkkäät enää olleet auttamassa, täytyi kenkurujen, antilooppien ja lampaidenkin koetella uimataitoaan. Huonosti olisi käynyt useille eläimille, elleivät toiset olisi auttaneet niitä.

Monta kertaa tiikeriä nauratti makeasti, kun venäläiset pakokauhun valtaamina pakenivat lauman edestä. Sammen kalastajat Volgan rantamilla jättivät veneensä ja pyydyksensä veteen ja juoksivat tiehensä nähdessään oudon kulkueen. Kun lauma sattui kylään, piilottautuivat asukkaat majoihinsa päätellen, että maailmanloppu on käsissä. Ja tiikeri lisäsi heidän pelkoaan kiljaisten talojen kohdalla.

Afrikan eläimet vaelsivat kuningas leijonan opastamina melkein samaa tietä, jota norsut olivat käyttäneet. Se joukkue oli vielä kirjavampi kuin edellinen. Jalopeurojen, leopardien, gorillain, simpanssien ja marakattien seassa nähtiin seebroja, kvaggoja ja useita antilooppilajeja. Omana joukkueenaan kulkivat kamelikurjet, jotka uskoivat saavansa ensi palkinnon juoksukilpailuissa.

Etelä- ja Pohjois-Amerikan eläimet olivat kulkeneet omia maanosiaan pitkin ja kerääntyneet Alaskaan miettimään miten pääsisivät Beringin salmen yli Vanhan mantereen puolelle. Edellisestä maanosasta oli puuma, joka oli sen maanosan eläinten johtaja, tuonut mölyapinoita, joita aiottiin käyttää ammattihuutajina kiihoittamaan urheilijoita, lisäksi laamaeläimiä, jäniksiä, kamelikurkia, kondoorikotkia ja koreahöyhenisiä kolibreja; viimemainitut tulivat kauneuskilpailuja varten. Mielipahakseen oli puuma huomannut jo kilpailijoita koetellessaan, että hänen maanosassaan on vähän kykyjä. Eihän esimerkiksi laiskiaisista, kilpikonnista ja käärmeistä ollut kilpailijoiksi missään ottelulajissa. — Pohjois-Amerikan joukkue oli jo monipuolisempi ja hyvin harjoitettu. Mustia ja harmaita karhuja, susia, piisonihärkiä, hirviä, peuroja ja antilooppeja oli lähtenyt maataan edustamaan, lisäksi useita lintulajeja.

Beringin salmen rannalla eläimet tapasivat ajelehtivan jäävuoren, jonka päälle ne asettuivat ja joka tuulen ja merivirtain kannattamana kulkeutui Aasian rannalle. Vaivalloinen oli amerikkalaisten eläinten matka Aasian tundroillakin, kun niiden piti uida kaikkien Jäämereen laskevien jokien yli.

Kun Lappiin oli tulossa myös Intianmeren ja Atlantin eläimiä sekä napaseutujen edustajia meriteitse, voimme jossain määrin kuvitella sitä eläinten paljoutta ja niitä valtavia laumoja, jotka silloin eri puolilta lähestyivät Petsamoa.

Vastaanotto.

Eipä liene ihmistenkään olympialaisissa monesti valmistettu vieraiden maiden edustajille juhlallisempaa vastaanottoa kuin oli Jauritunturilla kilpailupäivän aamuna. Kiveliönkuningas tahtoi näyttää, että osataan sitä Lapissakin komeilla. Hän laittoi havuportin eteen valtavan kunniakujan asettaen tien molemmille sivustoille riveihin norsut, hirvet, peurat, jääkarhut, sudet ja ketut; hän käski vieraiden saapuessa kotkien, haukkojen, kurkien ja joutsenten leijailla ilmalaivueina tunturin yläpuolella, ja ketun neuvosta hän oli pitänyt myös musiikkipuolesta huolta.

Etujoukkojen ilmaantuessa tielle nousi kiveliönkuningas kunniaistuimelleen ja viittasi käpälällään. Norsut nostivat kärsänsä, sonnit ja hirvet turpansa ja petoeläimet kuononsa ylös ja tervehdyssoiton sijasta mörisi, ammui tai ulvoi kukin voimiensa mukaan. Tulijat vastasivat samalla tavoin, niin että kaiku vastasi seitsemästä tunturista. Kotkat ja haukat kirkuivat, joutsenet joikuivat ja hanhet tatattivat korkeudessa. Pienempien lintujen ääntä ei erottanut, ei kukonkaan, jonka kettu oli vartavasten hankkinut matkojen mittaajaksi, ei käenkään, joka koetti ylläpitää edes jonkinlaista tahtia.

Etujoukkona tulivat amerikkalaiset eläimet pää pystyssä ja koppavin elein. — Johtaja, harmaakarhu tuskin huomattavasti nyökäytti päätään tervehdykseksi marssiessaan kiveliönkuninkaan sivu, sillä omahyväiset amerikkalaiset pitävät kaikkien muiden maanosien asukkaita alempina luontokappaleina.

Karhusta se oli paha merkki, ja hänessä syntyi jo pahoja aavistuksia.

Toisena ryhmänä tulivat Afrikan edustajat, leijona etunenässä. Harjaansa puistellen ja hännällään vihaisesti kylkeään pieksäen, samalla syrjäsilmin kyräten karhua, asteli se ohitse ylevin askelin osoittaen jo käytöksellään halveksimista korvenkuningasta kohtaan.

— Mikähän tästä tulee, jupisi karhu itsekseen paha-enteisenä.

— Näetkö, kuinka jalopeura on kiukkuinen; se kynii sinut vielä, kuiskasi kettu.

Kolmantena joukkueena tulivat aasialiset eläimet, joiden kärjessä tiikeri kulki joustavin askelin ja itsekseen maristen suomatta katsettakaan karhulle tervehdykseksi.

Neljäntenä saapuivat etelä-amerikkalaiset ja viidentenä austraalialaiset. Niiden johtajat puuma ja dingo nyökäyttivät sentään päätään karhulle.

Kun kaikki eläinryhmät olivat asettuneet niille osoitetuille paikoille, ja kurjet huutaneet tavanmukaisen tervehdyshuutonsa, suoristtautui karhu juhlalliseen asentoon pitäen seuraavan puheen:

— Minä kiveliön kuningas, metsien majesteetti, kaikkien eläinten kuningas (— — Valehtelet! ärjäsivät leijona ja tiikeri), minä olen kutsunut teidät kaikkien maiden etevimmät eläimet jaloon kilpailuun, suuriin olympialaiskisoihin näyttämään kuntoanne. Näinä päivinä täällä ratkaistaan, mikä on paras urheilumaa maailmassa. Meidän eläinten pitäisi kehittyä nopeammiksi, voimakkaammiksi ja taitavimmaksi kuin ihminen, joka myös pitää tällaisia kisoja.

(— — Hyvä, hyvä! huusivat eläimet.) Julistan nämä ensimmäiset eläinten olympialaiset kisat avatuiksi ja kehoitan kunkin maanosan edustajia valitsemaan palkintotuomarinsa.

— Johtajat palkintotuomareiksi! huusivat eläimet kuin yhdestä suusta.

Kettu pyysi kohteliaasti palkintotuomareita paikoillensa kuninkaan istuimen sivulle, mutta jalopeura, tiikeri ja harmaakarhu nousivat kunniaistuimelle kiveliönkuninkaan viereen eikä viimemainittu uskaltanut estellä. Puuma ja dingo jäivät alas, sillä lavalle ei enempää mahtunut.

Vaikka ketun kirjoittamassa ohjelmassa paini oli ensimmäisenä, päätettiin se yhteisestä sopimuksesta jättää viimeiseksi, koska siinä etupäässä kilpailtiin siitä, kuka on oikea eläinten kuningas, ja sen kilpailun ratkaisu olisi jo alussa tehnyt kilpailijat riitaisiksi.

Kilpajuoksu.

— Juoksijat esille, huusi karhu, kun oli päästy ohjelmasta selville.

Tielle ryntäsi paljon eläimiä eri ryhmistä. Kettu ja susi asettivat ne riveihin, viisi rinnakkain mitaten rivien väliksi kaksikymmentä kukon askelta. Kukin maanosa sai asettaa viisi edustajaa eli yhden rivin, ja rivit seurasivat aakkosjärjestyksessä. Ensimmäiseksi tulivat Aasian edustajat: villihevonen, peura, maralhirvi, saiga-antilooppi ja kulaani eli aroaasi.

— Huomio, huomio! huusi tiikeri niin käskevästi, että hälinä eläinten parissa lakkasi kuin suulle lyödyillä. — Aasian suunnattomat erämaat ja aroaavikot ovat eläinkunnalle kasvattaneet hyviä juoksijoita. Niistä näette tässä muutamia edustajia. Ensimmäisenä on tarpaani eli villihevonen, aito juoksijan esikuva. Katselkaa sen siroja, yksikavioisia jalkoja, jotka ovat vain juoksemista varten kehittyneet, sen solakkaa pyöreätä vartaloa, kaarevaa kaulaa ja pientä päätä. Toiset väittävät, että tarpaani olisi kaikkien ihmisten kesyttämien hevosten esi-isä.

Toinen edustajamme, aroaasi eli kulaani, on ruumiinrakenteeltaan edellisen kaltainen. Molemmat ovat kotoisin Keski-Aasian aroseuduilta.

Tuo haarasarvinen, harmaa eläin on villipeura, kotoisin tundra-alueelta. Hyvä juoksija sekin, vaikka sillä on joka jalassa neljä kaviota.

Neljäs on edellisen sukulainen, maral-hirvi, kotoisin Keski-Aasian vuoristoista.

Viides on saiga-antilooppi, kotoisin Länsi-Aasiasta.

— Eläköön Aasian eläimet! huusivat kaikki eläimet.

— -köön, — — - köön! vastasi kaiku tuntureista.

— Afrikan juoksijat esiin! huusi kettu. Riviin tuli viisi eläintä.

— Hei, hei! huusi leijona niin kimakasti, että selkäpiitä karmi. — Afrikan juoksijoilla on kyllä vanhastaan hyvä maine, mutta tämän päivän kilpailu saa varmaan näyttää kaikille eläimille, minkälaisia menijöitä Saharan erämaa sekä Sudanin ja Kalaharin lakeudet kasvattavat.

Kirahvi, lähes kuuden metrin korkuinen, pitkäkaulainen eläin puolustaa Sudania ja Itä-Afrikkaa. Se on hyvä juoksija, vaikka se painaakin lähes viisisataa kiloa.

Nuo juovikkaat eläimet, seepra ja kvagga, ovat hevosen sukulaisia ja kotoisin samoilta seuduilta.

Neljäs edustaja, matkustaja-antilooppi on kotoisin Kalaharin reuna-alueilta. Nimikin osoittaa, että se on hyvä juoksija.