Part 4
Nuori poropaimen Uula Kero oli kerran Mikkelin päivän aattona vanhempiensa varoituksista huolimatta vienyt laumansa Hiipinälle. Pimeän tultua oli hän tehnyt pienen nuotiotulen koivunrisuista, kääriytynyt peskiinsä ja asettunut nukkumaan nuotion loisteeseen. Vielä kerran oli hän kohottanut päänsä kuulostamaan, mutta kun hän kuuli vain liekkien lipajamista, tunturituulen hiljaista huminaa varvikossa ja poron kellon kalkahtelua, niin kohta
paimen nukkui makehinta unta, vaikk' ol' alla jätin valtakunta. Heräs' yöllä jylinään ja pauhuun, mutt' ei tullut siitä pakokauhuun, vaan hän kohta nousi kuulostamaan, onko ehkä susi tullut laumaan...?
Porot polki jäkälien kukkaa, näkynyt ei ilvestä, ei hukkaa. Hiljentyi taas kaikki; tähdet paloi kirkkahasti, revontulet valoi tunturille ihmevaloansa, kuunkin sirppi siinti radaltansa. Vaiti istui loukussansa haukka... Uula: — Unta lienen nähnyt, houkka.
Hän painautui uudestaan sammalvuoteelleen, mutta hetken kuluttua nousi hän taas istualleen kuiskaten:
— Mitä tunnen? Täriseekö vuori, halkeileeko kallioiden kuori? Tunturissa jylisee ja jyskää. Suu nyt poikki, henget täällä ryskää. Kohinalla ukkosmyrsky tuulen pajan palkeet lietsovan ma kuulen.
Ihmeissään Uula istui ja kuuli edelleen, kuinka vuoreen halkesi rako aivankuin pakkasella heikkoon jääkuoreen. Siten auenneesta railosta heijastui taivaalle kirkas valo kuin palavasta pätsistä. Silmiänsä hieroen Uula nousi ja aikoi ottaa selon siitä, mistä valo loisti. Hiljaa, tuskin kuuluvin askelin konttasi hän kuilun reunalle, jonne päästyään puheli itsekseen:
— Vaiti suu ja sydän! Hiiden kuilun reunamalta katson alas, hullu! Mitä kuulen, mitä näen, siitä sanan takertavat kieleen kauhut manan. Näin hän kuiski, äyrähältä kurkki; jättiläisten mailta tiedot urkki.
Jättiläisen Lumi-Lokan luola loisti kaikessa komeudessaan. Minne vain silmänsä loi, näki kullan ja hopean hohdetta, timanttien tuiketta ja selittämättömän koreita värivivahduksia. Luolan keskiosa oli' laajin ja komein; siinä oli pajan sisustus: ahjo, jossa hirmuiset palkeet hehkuttivat hiiliä puhaltaen niihin myrskyn voimalla; lattialla oli suuri rautainen alasin ja sen vieressä hirmuisen suuri vasara, lisäksi oli siellä valtavan iso valinkauha täynnä sulaa kultaa, jota jättiläinen juuri kaateli rautaisiin muotteihin. Kilisten valuivat muotista kultarahat kuin loppumattomana virtana alasimen juurelle, josta ne kannettiin sivuluolien varastoholveihin.
Mutta jos työkalut olivat suuret, niin suuri oli käyttäjäkin. Jättiläinen oli ainakin keskikokoisen kirkontornin korkuinen. Hänellä oli kaksi saavinpohjan suuruista silmää, paria metriä pitkä nenä ja suu niin avara, että siitä varmaan lehmän hieho olisi luiskahtanut alas kuin muikku ihmisen kurkusta. Ja samassa mittasuhteessa olivat hänellä muutkin ruumiinosat kehittyneet. Jalkateräkin oli niin suuri, että tavallisen kokoinen mies olisi voinut jättiläisen kenkää käyttää sänkynään.
Uula ihmetteli, että jättiläinen ei ollut nokinen niinkuin sepät ja metallin valajat tavallisesti, vaan hänellä oli hohtavan valkoinen iho. Päässään kantoi hän kultaista, jalokivin koristettua kruunua, saman värinen oli haarniskakin, mutta säärystimet olivat hopeanhohtoiset. Sanalla sanoen, uljas oli Lumi-Lokka kuninkaallisissa varustuksissaan.
Hänen ympärillään hääri laumoittain punaviittaisia ja punahilkkaisia tonttuja, jotka pienillä koreilla kantoivat valmiit kultarahat varastoihin sekä valkoviittaisia maahisia, jotka yhtenään juoksuttivat raakaa malmia ulkoa ahjon viereen. Mutta palkeen vipuvarressa ponnisteli kuusi kalvakkaa prinssin pukuun puettua miestä. He raatoivat yhtenään kuin kaleeriorjat; hiki valui virtanaan heidän hiuksistaan ja syvälle kuoppiinsa painuneista silmistä hehkui voimaton viha, kun he välistä katsahtivat alasimen ääressä työskentelevää kiduttajaansa. Uulakin huomasi, että he eivät olleet alkuaan maanalaista väkeä, mutta miten olivat nuo prinssiparat luolaan joutuneet, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.
Kun Lumi-Lokka oli kaatanut kaiken sulatetun metallin muotteihin, täytti hän kohta kauhansa uudestaan malmilohkareilla ja alkoi taas ahjossa sulattaa. Silloin Uula tarkasteli muita luolan osia.
Uula ei ollut aluksi huomannut, että keskiluolaa valaisivat paitsi hehkuva ahjo, myös seinustalla kultapatsaiden päihin kiinnitetyistä kupeista nousevat tulisoihdut, joita eräs pitkäpartainen, nokinaamainen tonttu hoiteli, kiipeillen milloin minkin kupin reunalle rautapuikolla hämmentämään palavaa ainetta.
Keskiosaan johti pitkä holvikäytävä, jonka kohdalla ei ollut katossa rakoa vuoren päälle. Holvi oli paljon hämärämpi kuin keski-osa, sillä sitä valaisivat vain tuhannet kiiltomadot, jotka pieninä tähtinä loistivat lattialla ja seinissä.
Uulan niitä ihmetellessä saapui käytävää pitkin toinen jättiläinen ajaen edellään raskaita taakkoja kantavia maahisia. Vaikka hän näytti lyhyemmältä kuin Lumi-Lokka, täytyi hänen kulkea kumarassa holvikäytävän kohdalla. Hänellä oli kädessään pitkä piiska, jolla hän huitoi nääntyneitä maahisia. Kun saattue tuli keskiluolaan kajahuttivat tontut kuorossa:
— Kinkanokka tulee, terve Kinkanokka!
Samassa lakkasivat kaikki muut työnsä paitsi lietsovat orjaprinssit. Lumi-Lokkakin jätti valinkauhansa hiillokselle ja suoriutui hetkeksi.
— Tervetuloa eukkoseni, sanoi hän jylisevin äänin. — Oletko saanut metallia kerätyksi?
— Etkö näe ukkoseni, etten tyhjänä tule, mutta enemmän ja enemmän pitäisi kuitenkin saada; se on ikuinen intohimoni. Vähän on meillä vielä kultaa kasassa.
Kinkanokka oli laiha, tihrusilmäinen, terävänenäinen akankääkkänä, joka isosti muistutti noita-akkaa. Hänellä oli kuivan luisevat sormet kuin petolinnulla ja niissä oli pitkät ja käyrät kynnet. Hänen pukunsa oli kuin kerjäläisen vaatetus: risainen, likainen, paikkailtu ja monivärinen. Tuskin tiesi minkälaista vaatetta se alkujaan oli ollut. Päässä oli hänellä poronkoivista tehty lakki ja jaloissa kallokkaat. — Hänen äänensä oli kuiva kuin ruisrääkän ja ruikuttava kuin itaran ihmisen, eikä hän näyttänyt ollenkaan pitävän hiljaisuudesta.
— Minusta näyttää, että täällä tuhlataan ja laiskotellaan! Mihin tämä mässäys johtaa? Tuolla prinssit, entiset kuninkaan kakarat ovat muka lietsovinaan, vaikka palkeista ei tule ilmaa enempää kuin kääpiön keuhkoista, mutta kyllä minä saan työnhalun teille, te laiskimukset.
Hän kohotti ilmaan pitkän piiskansa ja sivalteli sillä kalvakoita prinssejä, joiden kädet olivat palkeen tankoon kiinni sidotut. Ruoska vingahteli ilmassa niin ilkeästi, että Uulankin selkäpiitä karmi. Sitten kääntyi eukko tonttujen puoleen ja uhkaili:
— Samallaiset sivaukset saatte tekin, tontut, laiskuudestanne. Täällä on vielä varastoon kantamattomia kolikoita kasoittain, täällä on sulattamattomia malmimurusia lattia luokonaan. Mitä luulette tästä tulevan? Entäpä täällä — kynnen kokoinen leivän murunen ajelulla. Mikä tuhlaus ja mässäys! Minä näen, että te minun poissaollessani näpistelette ruokaakin. Ettekö muista, että varastoihin ei saa koskea, ennenkuin minä tulen jakamaan. Tästä saatte senkin itikat.
Hän nosti hirmuisen piiskansa ilmaan, mutta samalla lankesivat kääpiöt maahan kasvoilleen kuin yhtenä miehenä ruikuttaen:
— Armoa Kinkanokka, armoa!
— Älä lyö noita pikku raukkoja! kielsi Lumi-Lokka. He kyllä ovat parhaansa koettaneet. Eivät he itse ole ruokavaroissa käyneet, vaan minä annoin heille ja muillekin vähän ravintoa, kun viivyit niin kauvan eukkoseni. Me söimme täällä välipalan. Minäkin nielaisin kokonaisen poron, mutten muistanut, että sillä on sarvet. Tuntuvat pistelevän vatsassani.
— Olikohan se minun porojani, kuiskasi Uula kuilun reunalla.
Sillävälin purkivat maahiset kantamuksiaan lattialle ahjon viereen ja siihen kasaantui aikamoinen röykkiö kiiltävää malmia.
— Vai syöneet! jahkaili Kinkanokka laskien piiskansa maahan. — Ja me saamme vain nälkäisinä juosta pitkin Lapin tuntureita etsimässä vuorien aarteita. Nämäkin tuomiseni kaivoin Ivalojoen hiekkatörmistä; siellä on vieläkin kultaa. — Mutta onko kummempaa, luolan katto on taas auki (Kinkanokka killisteli railoa kohti) ja samalla vetäisi Uulakin päänsä pois kuilun reunalta, ettei noita näkisi häntä.
— Täytyyhän joskus luolaa tuuleuttaa ja laskea savun haiku pois. Minä tahdon elää terveenä.
— Ja tuhlata lämpöä taivaalle, lisäsi eukko yhä tirkistellen ylös ja sieraimet levällään nuuskien ilmaa. — Sieltä tuntuu tulevan ihmisen hajua, sanoi hän hetkisen kuluttua.
— Enpä tiedä Hiipinällä ihmisen käyneen moneen aikaan. Nenäsi valehtelee, vaikka onkin terävä.
Uulaa alkoi jo pelottaa, vaikka hän oli jo näkymättömissä kiven takana. Hän supatteli itsekseen:
— Mitä teen mä? Poisko hiljaa hiivin porokarjaan; sieltä tuulen siivin kiidän kotiin, pyydän taaton mukaan, näytän hälle mit' ei ennen kukaan nähnyt ole niemimaalla Kuolan, näytän hälle jättiläisen luolan.
Mutta Uulan uteliaisuus voitti hänen pelkonsa. Kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, veti häntä vastustamattomalla voimalla kuten kynttilän liekki kärpästä puoleensa. Ja hänen täytyi vaarasta välittämättä taas pistää päänsä kallion reunan yli kurkistelemaan.
Luolassa oli sillä välin tilanne muuttunut: tontut olivat nousseet maasta ja ryhmissä seisoen odottivat he jotakin; Lumi-Lokka ja Kinkanokka näyttivät hiljaa keskustelevan, mutta orjat lietsoivat vihan vimmassa, niin että hiilet ahjosta lentelivät ympäristöön.
Onnettomuudeksi irtautui Uulan kyynärpään alta kiven mukula ja putosi aivan jättiläisten eteen. Koko luolan väki kääntyi katsomaan ylös, että mikä sen kiven pudotti ja nähtyään vilaukselta ihmisen kasvot, Lumi-Lokka huusi, niin että luola tärisi:
— Ihminen, ihminen!
— Ihminen, kristitty ihminen, kertasi tonttujen joukko kuorossa.
Lumi-Lokka nenäänsä nyrpistellen:
— Nenässäni tuntuu tuore liha, rinnassani raivo, ihmisviha. Kinkanokka, kynnelläsi koukkaa tänne alas poikahoukka.
Kinkanokka:
— Sanoinhan mä äsken neuvon, kuoma, suljettava oisi luolan uoma. Joku kurkki äyrähällä koron, karhun haju ollut ei, ei poron. Sieraimeni äskettäin jo haisti, että siell' on oiva ihmispaisti.
Silloin Uula nousi ja alkoi pimeässä juosta, mutta jalat eivät tuntuneet kannattavan; polvet vapisivat, ja niistä tuntui tarmo vuotaneen pois. Hän lankeili sileällä tunturilla ja hänestä tuntui kuin luola olisi vetänyt häntä niinkuin magneetti rautaa puoleensa. Hän oli jo kuitenkin pääsemäisillään omalle nuotiolleen, kun kuuli suhinata ilmasta ja samalla tunsi hän koukkukynsien tarttuvan peskin kaulukseen. Ja kauhukseen hän näki takanaan Kinkanokan kipenöivät silmät. Läähättäen sanoi noita hänelle:
— Ken sä oot, mi äyrähältä kurkit? Mitä näit sä, sano, mitä urkit? Manalaanko ennen kuolemaasi halus on, sä pölkkypää ja aasi. Aarteheni näitkö? Koura niskaan, kuiluhun sun kohta täältä viskaan.
Ja niin lensi noita kuin suuri haukka varpunen kynsissään, ja ennenkuin Uula ennätti mitään ajatellakaan, seisoi hän jo luolan pohjalla jättiläisten edessä tonttujen ja maahisten ympäröimänä.
— Ken sa oot? karjui Lumi-Lokka.
— Paimen olen pienen porotokan, tiennyt en ma ennen luolaa Lokan.
— Kuinka uskallat tulla urkkimaan meidän luolaväen asioita? kysyi Kinkanokka.
— Korkeimman suojeluksess' olen siksi pelkäämättä vuorta polen. Armoa en sulta ano, noita musta; kirousta kylvät, etkä lohdutusta.
Lumi-Lokka nyrkkiään heristellen:
— Mikä röyhkeys ja mikä uhma? Etkö tiedä kuka oon, sa tuhma?
Uula urhoolliseksi tekeytyneenä seisoi suorana kuin tikku jättiläisen edessä ja silmiin katsoen sanoi:
— Vaikka oletkin jättiläinen, voimasi ovat heikot väkevän rinnalla. Päästä minut porokarjaani, muuten peittoan selkäsi ja toimitan, että tämä koko luolasi häviää tomuksi. Valtaa sull' ei, ken ei itse anna, ken ei sua suosi, uhrit kanna.
Kinkanokka kynsiään heristellen kähisi Uulalle:
— Voimihisko luotat, miehen muru? Tässä aukee sulle kuolan kuru.
Uulan rohkeus kasvoi hetki hetkeltä. Hän tiesi, että hätätilassa pelko vain pahentaa tilannetta ja että parempi on silloin tekeytyä urhoolliseksi. Hän karjui Kinkanokalle minkä kurkusta läksi:
— Tuki suusi, taikka pilkka sattuu kohta omaan nilkkaan.
Siinä silmänräpäyksessä Lumi-Lokka tarrasi Uulan takinkaulukseen ja kantoi hänet erääseen luolan sivukomeroon, jossa oli ristikoilla varustettu ovi.
— Et ikinä pääse näiden seinien sisältä, sanoi jättiläinen. — Voisin sinut nyt syödä illallisekseni, mutta lietsojat alkavat jo väsyä ja tarvitsen uutta työvoimaa; siksi saat elää. — Ja onhan sinulla porokarja; siitä saan useamman illallisen, huomautti hän lopuksi.
— Porokarja on isäni, siihen ei saa koskea, ja minua syytöntä suojelevat korkeammat voimat.
Jättiläinen palasi ahjonsa luo. Uula käveli ensin levottomana häkissään miettien pelastuskeinoja, mutta kun niitä ei näyttänyt ilmaantuvan, alistui hän hetkeksi kohtaloonsa ja tarkasteli, mitä luolassa tapahtui. Siihen olikin hyvä tilaisuus, kun ristikkojen läpi näki selvästi luolan keskiosaan.
Tämän välikohtauksen jälkeen jatkui ahjon luona työ tulisella vauhdilla. Kauha toisensa perään sulatettiin ja valettiin. Ja Kinkanokka oli kaikkialla kiirehtimässä, milloin ruoskalla, milloin uhkauksilla. Mutta puoliyön tienoilla Lumi-Lokka heitti valinkauhansa ahjolle ja samalla muutkin lakkasivat työstään.
— Nyt juhlitaan tämä loppuyö, sanoi Lumi-Lokka käskevästi.
Vastahakoisesti näytti Kinkanokka siihen esitykseen taipuvan, mutta antoi kuitenkin käskyn tontuille ja maahisille alkaa juhlavalmistukset. Lattialta kannettiin pois valamaton malmi ja rahat, työkalut siirrettiin erityiseen komeroon, ahjo sammutettiin ja sen sijalle asetettiin soihtuja; orjaprinssit vapautettiin raskaasta työstään ja saivat mennä koppeihinsa levähtämään. Näiden valmistusten aikana pääsi Uula keskusteluun erään orjaprinssin kanssa, jonka asunto oli aivan hänen komeronsa vieressä.
Tervehdittyään valitti prinssi Uulan kovaa kohtaloa. Hänen mielestään ei Uula milloinkaan pääsisi ihmisten ilmoille, vaan häntä odottaisi ainainen orjan työ jättiläisten varastojen kartuttamiseksi. Mutta kuultuaan, että Uula oli vain uteliaisuutensa tähden luolaan joutunut, peruutti hän ennustuksensa ja sanoi Uulalla olevan eräissä tapauksissa karkaamisen mahdollisuuksia.
— Jos olisit tullut tänne ahneutesi tähden niinkuin me kuusi kuninkaallista prinssiä, niin ei olisi enää paljon toiveita. Et taida tietääkään, että jättiläisillä on toinenkin nimi: Kinkanokka on oikeastaan Ahneus ja Lumi-Lokka Mammona. Eivät he ole aina täällä, vaan vaeltelevat vuoron perään ympäri maailmaa. Varsinkin heidän lähettiläänsä ovat aina matkoilla etsimässä uusia uhreja. Näitä jättiläisiä jumaloidaan siellä maan päällä, mutta me tunnemme heidät tarkemmin.
— Ettekö voi neuvoa minulle mitään pelastuskeinoa? kysyi Uula.
— Tiedän ainakin yhden, mutta me emme ole saaneet välineitä siihen. Niinkuin näet, ulottuu luolan katossa oleva rako meidän koppimme kohdalle, sen läpi näkyy vähän vapaata taivasta, jota emme ole, kolmeenkymmeneen vuoteen nähneet kuin muutamia kertoja tuon saman raon kautta. Näethän sieltä tähden vilkuttavan meille. Jos olisi pitkä nuora, niin voisit heittää sen silmukan kuten lasson kiinni äyrämän reunaan ja kiivetä sen avulla ulos tästä rotanluolasta. Ja sitten voisit vetää meidätkin yksitellen ylös.
— Poromiehellä on aina suopunki eli lasso mukana, sanoi Uula vetäen sileän ja pitkän suopunkivyyhden peskinsä alta.
Orjaprinssi ei ollut uskoa silmiään nähdessään nuoran, jota monta kymmentä vuotta oli toivonut.
— Pane piiloon, pane piiloon, vielä ei ole sopiva aika.
Ja Uula kätki nuoransa uudestaan peskinsä laskoksiin.
Luolassa alkoi juhla. Lumi-Lokka ja Kinkanokka asettuivat keskilattialle seisomaan ja tontut maahisten kera pyörivät piirissä heidän ympärillään laulaen. Säestyksestä huolehti käytävää pitkin humiseva tuuli, joka varsinkin kultapylväikössä valittavasti, mutta hiljakseen ulvahteli. Uula kuuli tonttujen kuoron laulavan:
Hei nyt, tontut, laulakaamme vuoren alla; juhlatanssit tanhutkaamme lattialla! Pyöri, pyöri piiri nopsa, kenkä kopsa! Riemun aik' ei riitä; nauttikaamme siitä. Kilvan Lumi-Lokkaa kiittäkäämme.
Tontut kultalankaa kerii vuoren alla; ihmiskunnan hukka perii kaikkialla; tuskaa kiertyy kultakankaan joka lankaan. Siispä riemuitkaamme, huomenna jo saamme alkaa taaskin työn jälkeen juhlayön. Riemumme on murhe ihmiselle.
Jättiläiset kertasivat kaksi viimeistä säettä käsiään hykerrellen:
— Ilomme on murhe ihmiselle.
Uula kuiskaili:
Laulu tuo on julma — eikö totta? Jättää sit' en voi ma huomiotta. Ihmisvihollisten luola, tämä, pahojen on voimain synnyttämä. Hengen kahlehia Lokka takoo ihmiselle. — Tässä paimen vakoo...
— Hiljaa, nuori mies! Jättiläisten juhlaa ei saa häiritä, muuten meille tulee siitä ikävyyttä. Et ole vielä tainnut maistaa Kinkanokan ruoskaa, jolla hän välistä kurittaa koko maailmaa. Minun selkääni kirvelevät vielä piiskan jäljet, puhui orjaprinssi ristikon läpi. — Meidän pitää hiljaa seurata tapahtumia suuriin syöminkeihin saakka, sitte saat koettaa onneasi. Nyt seuraa ohjelmassa aarteiden kirkastaminen. Muistan nämä seremoniat jo ulkoa, kun olen jo kolmenakymmenenä vuonna joka mikkelinyö niitä seurannut.
Tanssi taukosi. Kinkanokka viittasi kädellään nurkkaan päin, ja kohta kiiti sinne joukko tonttuja, jotka kantoivat sieltä suuren padan keskilattialle asettaen sen matalien patsaiden päälle. Muudan maahinen kaatoi siihen öljyä ja sytytti sen palamaan. Kohta kohosi padasta sinisenvihreä liekki niinkuin viinavalkea, jolloin luolan väki asettui piiriin padan ympärille. Lumi-Lokka viittasi kädellään varastoihin päin, ja sieltä tontut kohta kantoivat korillisen vanhoja vaski-, kulta- ja hopearahoja ja -kappaleita.
— Aarnitulet puhdistakoot pois kuonan ja ruosteen aarteistani, sanoi Lumi-Lokka heitellen lantteja milloin yksitellen, milloin kahmaloittain pataan.
Joukossa oli myös paljon muistorahoja ja -esineitä, joita jättiläinen hypisteli hetkisen käsissään selittäen niiden menneisyyttä.
— Tässä ovat ne hopeapenningit, joilla Juudas Iskariot möi mestarinsa — ja mies poloinen meni sitten ja hirtti itsensä, sanoi jättiläinen hymyillen.
— Tässä on se kultapuikko, joka kerran valettiin erään itämaisen kuninkaan kurkkuun. Oli nähty, että tämä kuningas halusi koota kultaa ja jotta hän kuollessaan saisi sitä tarpeeksi, sulattivat viholliset tämän metallimöhkäleen ja kaasivat valinkauhasta avattuun kitaan, jossa se varmaan kihisi ja puhisi ennenkuin se jähtyi tämmöiseksi. Pahaksi onneksi kuningas ei tietänyt, että Kuollan niemimaalla on Lumi-Lokan valtakunta, jossa on maailman suurin aarreaitta. Jos hän sen olisi tiennyt, niin olisi hän tehnyt sotaretken tänne ja nyt kauniisti istuisi tuolla rautahäkissä ja päivät lietsoisi palkeitani niinkuin prinssit, jotka ahneus myös ajoi tänne.
— Tässä taas on mitättömän näköinen hopearaha, mutta tämänkin tähden on mies lyönyt toverinsa kuoliaaksi. Tämäkin on veren hinta.
— Entäpä tämä, sanoi hän ottaen korista pienen jalokivillä varustetun sormuksen. Kadulla käyvää nuorukaista kiihoitti tämän kiilto kultasepän akkunasta niin, että hän seuraavana päivänä teki varkauden ja sai rautaiset renkaat kalvosimiinsa. Ihminen näet pyrkii kaikin voimin kantamaan kultakahleita, mutta saa usein rautaiset niiden sijaan, vaikka edelliset voivat usein olla yhtä tuskalliset.
Hetken aikaa esiteltyään ja kerrottuaan vanhoja muistoja kaatoi Lokka koko korin sisällyksen pataan. Siitä hulmahti silloin korkealle luolan kattoon yltävä vihreä liekki. Vähän perästä näki hän taas tonttujen kauhalla ammentavan padasta kirkkaita rahoja ja kantavan takaisin varastoihin.
— Nyt alkakoon ateria. Tuolla vuoren rinteellä on lappalaisen porokarja ja sen paimen on tuolla kopissa. Tontut ajakoot sisälle kymmenen parasta porohärkää, vähempi ei riitä, ja maahiset valmistakoot niistä aterian.
— Minä menen mukaan, sanoi Kinkanokka ottaen seinustalta piiskansa.
Sill'aikaa kun porojen noutajat olivat ulkona, siivottiin lattia, ja pata siirrettiin pois. Hetken perästä kuului luolan suulta melua ja poronkavioiden raksutusta. Läähättäen laukkasi käytävää pitkin kymmenen lihavaa porohärkää tonttujen juostessa kintereillä ja Kinkanokan huitoessa ilmaa hirmupiiskallaan. Kauhistuneena näki Uula, että hänen lempiajokkaansa Päevi tuli edellä aivan jättiläisen eteen. Uula ei malttanut vaieten sitä katsella.
— Päevi, Päevi, sanoi hän kuuluvasti.
Kuultuaan äänen Päevi ryntäsi Uulan häkin luo ja hetken ajan kerkisivät ystävykset katsella toisiaan oven rautaristikkojen läpi ihmetellen kumpikin, että olivat joutuneet sellaiseen paikkaan. Kyyneleet kihosivat Uulan silmiin nähdessään lumivalkean ja viisaan lemmikkinsä vapisevan pelosta ja tietäessään. että se hetken kuluttua joutuu jättiläisten herkkupaloiksi. Mutta tässä suuressa hädässä selkeni hänelle salaman nopeudella eräs keino, mitä hän heti koetteli pelastaakseen lempiajokkaansa; hän sivalsi kaulastaan kultaisen ristin, pujotti sen Päevin sarveen huudahtaen:
— Kotiin, kotiin... haree, haree...!
Samassa ajokas syöksyi huimin laukoin jättiläisten välistä ja ennen kuin ne mitään kerkisivät tehdä, kiiti se käytävää pitkin luolan suulle kaataen mennessään puolitusinaa tonttuja ja maahisen, joka koetti sitä pidättää. Eivätkä tontut ulkonakaan saaneet vangituksi raisua poroa, joka suoraa päätä nelisti isäntänsä kotiin.
Luolassa syntyi semmoinen melu ja hälinä, että korvat oli mennä lukkoon. Jättiläiset syyttelivät ensin toisiaan ja sitten tonttuja moisesta varomattomuudesta, ja Kinkanokka tuli viimein Uulan kopin ovelle ja huusi:
— Senkin heittiö, sinä se ajoit poron täältä, mutta odotahan, kyllä tulet saamaan siitä rangaistuksen. Täältä ei ole ennen yksikään elävä päässyt pakoon.
Vähitellen meteli tyyntyi. Maahiset teurastivat porot ja keittivät lihaa suuressa padassa. Kun keitos oli kypsynyt, alkoi ateria, jonka aikana tuotiin lientä prinsseillekin pienillä kupeilla, mutta Uulalle ei annettu mitään. Juuri kun jättiläiset nieleskelivät suuria liharaajoja, viittasi viereisessä kopissa majaileva orjaprinssi Uulalle merkin ja Uula kohta käsitti, että nyt oli koetettava pelastautua.
Uula viihtesi nopeasti suopunkinsa aivan kuin aikoessaan heittää sen poron sarviin ja singautti nuoran sellaisella vauhdilla ylöspäin luolan katossa olevan raon kautta, että silmukka lensi halkeaman äyrään yli vuoren rinteelle ja tarttui siellä kiven särmään. Prinssit seurasivat heittoa vapisevin jäsenin, koska hekin toivoivat Uulan kautta pelastuvansa.
— Kiipeä heti, heti! kiirehtivät he kuiskaten.
Uula koetti kiivetä, mutta nuora oli liian ohut ja Sileä; se luisti kourissa, ja luolan seinämässä ei ollut kylliksi ulkonemia, joista olisi voinut ponnistaa jaloin. Kymmeniä kertoja turhaan yritettyään väsyi Uula viimein ja jäi hengästyneenä istumaan luolan lattialle nuoran jäädessä riippumaan raon reunalta aina luolan pohjalle saakka.
Ei kerinnyt Uula uudestaan koettaa, sillä aamun sarastus oli heittänyt ensimmäiset valon säteet Hiipinän huipulle ja sieltä lienee jokunen heijastanut alas Lumi-Lokan luolaankin, koska luolan katossa oleva rako äkkiä sulkeutui; luolan väki korjasi kiireesti aterian tähteet varastokomeroihin ja sammutti kaikki soihtuvalot. Jokunen kiiltomato vain siellä täällä tuikehti ja niiden heikossa valossa asettautuivat luolan asukkaat levolle suoristautuen kylmälle kivialustalle. Kinkanokka oli viimeiseksi jalkeilla ja hänen silmänsä hehkuivat kuin kissan silmät, kun hän komero komerolta tarkasteli vankejansa katsahtaen sivumennen Uulaakin. Hetkistä myöhemmin nukkuivat kaikki muut paitsi Uula, jonka aivot olivat liiaksi kiihtyneet yön elämyksistä, ja orjaprinssit, jotka toivoivat hänen avullaan pääsevänsä vapaiksi.
Aivan haudanhiljaisuutta ei luolaan kuitenkaan tullut, sillä sivulta kuului maanalaisen puron solina ja jättiläisten kumea kuorsaus.
Kovasti säikähtivät Uulan vanhemmat Mikkelin päivän aamuna nähdessään porokarjansa ilman paimenta ja Päevi etunenässä laukkaavan vuorelta alas ja ahtautuvan tiheäksi rykelmäksi kodan ympärille. Mutta vielä suuremmaksi tuli heidän hämmästyksensä, kun Keron ukko löysi ajokkaan sarvista Uulan kultaristin.
— Voi poloista poikaa, vaikeroi hän — varmaankin on hänelle tullut joku onnettomuus.
— Niinpähän kävi kuin ennustin, lisäsi muori. — Miksikä hän vei porot Hiipinälle, vaikka kielsin.
Mutta vaikeroiminen ei auttanut; sen tiesivät Keron vanhukset entisistä kokemuksistaan. Erämaa on armoton; se vie miehen, jolla ei ole pelastajaa ja vielä armottomampi on Hiipinän väki, jonka uhreiksi perintätietojen mukaan oli joutunut useita ihmisiä, vielä enemmän poroja. Siksipä ukko otti pyssyn olalleen sekä suopungin olkaukseen ja lähti tunturille poikaansa etsimään uskollinen ja viisas koiransa Killi kumppaninaan.
Hyvin tiesi ukko Hiipinän jäkälämaat; suoraan meni porojen yöllisille olinpaikoille ja tarkkanenäinen Killi vainusi heti suopungin silmukan, joka oli kiinni tuskin sormen levyisen halkeaman reunassa.
— Tämä on Uulan suopunki, mutta missä on mies. Suopunki ja mies kuuluvat yhteen. Mutta mitä ihmettä, suopunki on kuin pujottautunut vuoren halkeamaan.
Lappalainen koetti sitä vetää, mutta se ei tullut, se oli kuin kiinni naulattu.
Ukko teki ristinmerkin, kumartui maahan, asetti suunsa nuoran lähelle ja puhui puoliääneen:
— Uula, Uula, missä sinä olet?
— Täällä vuoren halkeamassa, täällä jättiläisen luolassa, kuului heikkoääninen vastaus. — Pelasta minut, isä, minä olen uteliaisuuteni tähden tänne joutunut.
— Mistä sinne pääsen?
— Et mistään päivällä. Mene kiireesti kotiin ja tule ensi yönä, silloin tämä railo on auki. Tule varovasti ja vedä minut täältä.
Isä palasi kotiin surren poikaansa ja miettien hänen pelastustaan. Uula mietti samaa asiaa koko päivän neuvotellen väliin orjaprinssien kanssa pilkkopimeässä, sillä luolaan ei yksikään päivänsäde ulottunut. On sanomattakin selvää, että Uula ei milloinkaan ollut viettänyt niin ikävää sunnuntaita. Iltapuoleen kasvoi jännitys, sillä jättiläiset herättelivät jo väkeään öiseen työhönsä.
Tuskin oli luolan katto jälleen auennut ja Lumi-Lokka alkanut työnsä ahjon ääressä, kun Uula tunsi nuoran värähtävän. Kun hän katsahti ylös, näki hän käden ylhäällä kuilun reunalla antavan merkkejä. Uula sitaisi köyden vyötäisilleen ja antoi vastamerkin, ja isä alkoi nopeasti vetää poikaansa ylös kuilusta. Ja tuossa tuokiossa Uula tunsi taas hengittävänsä raikasta ilmaa vapaan taivaan alla.
Ei kerinnyt Uula kiittämäänkään isäänsä pelastuksesta, sillä kiireesti lähtivät he juoksemaan tunturilta kotiaan kohti. He olivat jo kerinneet lähelle kotiaan, kun vuoresta alkoi kuulua kova jyrinä aivankuin ukkosilmalla.
— Jättiläiset siellä metelöivät, kun meni hukkaan hyvä lietsoja.
Lappalainen virkkoi: — Kumma juttu, vaikka vanhastaan on taru tuttu: Hiipinästä hiiden valtakuntaan tie on suorin kautta kultaluolan.
Usein sarastaissa syksyaamun näkyy Hiipinällä valkohaamu. Monesti on minun muiston aikaan poropaimen kadonnut kuin hautaan; luun ei murenetta koommin nähty. Maako nieli, taikka suohon lietty?
Viel' on ennustettu, että Herran voima hävittää sen luolan kerran.
LAHORLN PRINSSI.
Eräänä leppoisana talvi-iltana vähän sen jälkeen, kun olimme kuulleet sadun ihmeluolasta, istui vaari taas takkatulen loisteessa verkkoa paikkaamassa. Me, nuoriväki, kehimme hänet kohta keskellemme ja pyysimme:
"Vaari, kerro taas meille satu."
"Mistäpä minä aina uusia muistaisin. Luuletteko niitä olevan kuin lankaa kerällä, josta voi milloin hyvänsä keriä ja keriä, loppumattomiin. Ei, lapset; satujen lähteetkin kuivuvat."
"Kerro niistä jättiläisistä lisää. Miten kävi Lumi-Lokalle ja Kinkanokalle, miten kävi sille komealle ihmeluolalle?"
Vaari kohenteli ensin tervaksisella säröksellä takkatulta ja heitti sen sitten liekkeihin, jotka ahnaasti alkoivat nuoleskella siitä tihkuvaa pihkaa.
— Tulkaa tänne lähemmäksi, niin koetan muistella. — Tämän sadun jatko vie meidät ensin kauas pakkasen mailta lämpimän ja rikkaan Intian maille; se johtaa meidät kelmeän kuutamon lumilta helteiseen etelän hehkuun ja kuurakukkasien maasta ikivihantiin lehtoihin, mutta kuljettaa meidät sitten sieltä takaisin. Kerron teille tarinan Lahorin prinssistä ja Revontulten prinssessasta; se kuuluu läheisesti edelliseen.
Näin se kuuluu:
Lahorin kaupungissa, rikkaassa Intiassa, eli kerran rohkea ja rikas prinssi, nimeltä Halmaheera. Hän oli sisarensa prinsessa Padnan kanssa perinyt isältään niin suuren omaisuuden, että hän olisi ollut maailman rikkain mies, jollei Haiderabadin maharadja olisi ollut vielä rikkaampi, juuri siinä seikassa piili hänen onnettomuutensa, ja se oli syynä hänen kansansa kärsimyksiin. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä tahtonut tulla maailman rikkaimmaksi. Mutta minkä hän sille voi, että maharadja oli perinyt isältään enemmän: viisikymmentä arkullista jalokiviä — hän itse vain kolmekymmentä — kaksikymmentä elehvantin kantamusta kultaa — hän itse vain viisitoista. Ei hän sillekään mitään mahtanut, että Haiderabadin maharadjalla oli suurempi valtakunta ja enemmän alamaisia, jotka maksoivat sille enemmän veroja kuin mitä hän sai köyhiltä alamaisiltaan.
Halmaheera oli kuvankaunis mies: tummatukkainen, tummasilmäinen, solakka ja notkea kuin vuorikauris eikä liene lähimailla ollut häntä urhoollisempaa soturia. Hänen mieliurheilunaan oli tiikerien metsästys. Valkoisen norsun selässä ajaen ja alkuasukkaiden avulla hän ajoi pedot rautaverkkoaitauksiin ja pisti ne kuoliaaksi keihäällään. Huimaan metsästykseen tahtoi hän hukuttaa sielunsa kalvavan tuskan ja himon tulla maailman rikkaimmaksi, mutta mikään ei voinut antaa rauhaa. Hänellä oli loistava, marmorikivestä tehty linna, upean puutarhan ympäröimänä, ja sen pihalla solisivat suihkukaivot. Hän piti siellä usein suuria juhlia, joihin kutsui muita rikkaita ruhtinaita ja prinssejä. Mutta niistä ei ollut hänelle itselleen iloa. Päinvastoin kuuli hän usein vieraidensa kertovan kuin kiusaa tehden maharadjan satumaisista aarteista, kuuli mainittavan hänen vielä upeammasta linnastaan ja suuremmista verotuloistaan. Silloin kateus hänen sydäntään kipeästi kouristi. Ja juhlien jälkeen hän istui aina synkkänä suihkukaivollaan miettien, miten hän voisi tulla maailman rikkaimmaksi ja mahtavimmaksi hallitsijaksi. Usein hän sellaisten juhlien jälkeen kutsui kokoon neuvonantajansa, valtakunnan viisaimmat miehet ja kysyi heiltä neuvoa. Toiset kehoittivat häntä suurempaan säästäväisyyteen, mutta useimmat neuvoivat häntä korottamaan alamaistensa veroja kaksin-kolminkertaisiksi. Ja sen hän aina huomasi viisaimmaksi. Hän käski voutiensa kiskoa kansalta yhä suurempia veroja. Aluksi hän sai tosin enemmän kuin ennen, mutta sitä mukaa kuin kansa köyhtyi, vähenivät tulot vielä entisestään. Alamaiset tuskastuivat hänen hirmuhallitukseensa ja nousivat eri tahoilla kapinoimaan. Viimein hänen aikansa kului kapinain kukistamiseen.