Part 6

Kaikki käänsivät nyt katseensa kalpeaan prinssiin, joka nyt ryhtyi viimeiseen taisteluun. Hän puhalsi höyhenet ilmaan — mutta voi surkeutta — niistä ei syntynyt yhtään korppia, vaan ne hajosivat ja hävisivät kuin tuhka tuuleen. Samassa kurottautui tonttujen yli Kinkanokan kuiva käsi, tarttui prinssin niskaan ja nosti hänet luolan perälle. Siellä noita-akka avasi rautaristikolla varustetun vankikomeron ja paiskasi onnettoman sinne.

— Ahneus pettää viisaankin, nauroi noita ilkeästi — lisäten hetkistä myöhemmin:

— Nyt sinulla ei ole enää linnaakaan, vieraat siellä isännöivät. Tämä on nyt sinun linnasi.

Halmaheera raivostui moisesta kohtelusta ja ampui laukauksen ilkeää noitaa vastaan, mutta voimatonna putosi luoti noita-akan vaatteista tekemättä naarmuakaan hänen ihoonsa. Hetkistä myöhemmin kaatui prinssi pyörtyneenä luolan kivilattialle, ja juhlat jatkuivat Lumi-Lokan luolassa samaan tapaan kuin silloin, kun Uula oli niitä katsomassa.

Prinsessa Padnan matka.

Huolestuneena veljensä viipymisestä meni prinsessa Padna tiedustelemaan pylväspyhimys Nasarolta veljensä kohtalosta.

— Lahorin prinsessa, huusi pyhimys hänelle kaukaa, — älä lähesty tätä kärsimysten pylvästä, sillä liian loistava on vaatetuksesi, liian paljon helmikoristeita on kaulallasi, liian ylpeä on käytöksesi.

Prinsessa Padna palasi kotiinsa, pukeutui paimentytöksi ja meni uudestaan pyhimyksen puheille. Nasaro, joka oli kaukonäkijä, kertoi hänelle prinssin seikkailuista samoin, kuin me olemme niistä kuulleet. Silloin oli Halmaheera Vienanmerellä höyrypannun lämmittäjänä.

— Voi veljeäni! valitteli sisar.

Viikkoa myöhemmin meni prinsessa Padna uudestaan pyhimykseltä tiedustelemaan veljensä kohtalosta.

— Huonosti on käynyt veljellesi. Mammonan ja ahneuden haltijahenget ovat hänet vanginneet eikä hän heidän luolastaan milloinkaan pääse vapaaksi omin voimin.

Prinsessa vaipui maahan. Hän itki kauan veljensä surullista kohtaloa ja kuivasi kyyneleensä hiuksillaan.

— Sinä ehkä voisit hänet pelastaa raamatun ja ristin avulla, joita nämä jättiläiset pelkäävät. Lappalaisukko Uula Kero voi sinut opastaa jättiläisten luolalle.

— Minä tahdon pelastaa veljeni, rakkaan veljeni jättiläisten kynsistä!

Pyhimys antoi sitten prinsessalle mustan, rautaisen ristin ja ohjeita, miten oli hänen matkustettava Kuollanniemimaalle ja miten siellä on koetettava masentaa jättiläiset. Prinsessa Padna kiitti ja meni kotiaan valmistuakseen matkalle.

Hän kutsui kokoon hoviherrat ja valtakunnan viisaat neuvonantajat ja käski heidän hallita maata sill'aikaa, kun hän pelastaa prinssi Halmaheeran kaukaiselta maalta. Kaikki lupasivat kunnialla täyttää tehtävänsä toimittaen prinsessan pitkälle matkalle.

Prinsessa Padna pyhimyksen neuvoa seuraten ja paimentytöksi puettuna läksi läheisimmästä satamasta laivalla aikoen meritse Kuollanniemimaalle. Hän pani kallisarvoiseen lippaaseen raamatun ja rautaisen ristin — prinsessa näet oli kristitty — mutta varoiksi täytti hän toisen matka-arkkunsa kullalla ja jalokivillä.

Monta kuukautta kesti matka Intianmerta, Punaista merta, Välimerta, Atlanninmerta ja Pohjoista Jäämerta pitkin Kuollan kaupunkiin. Sill'aikaa oli jo kerinnyt tulla talvi pohjoisiin maihin ja Kuollaankin.

— Tämä on kuoleman maata, jossa laaksotkin ovat verhoutuneet valkoisiin käärinliinoihin, huokasi prinsessa Padna astuessaan maihin.

Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt lunta. Häntä paleli hirveästi, vaikka hänellä oli paljon vaatetta yllään, sillä hänen maassaan on talvellakin kaksikymmentä astetta lämpöä. Hänen täytyi ostaa itselleen lappalainen puku: pehmeä poronnahkainen peski, poronkoipikengät ja lämmin poron vasikan nahkoista neulottu päähine. Niihin pukeuduttuaan oli hän kuin lappalaistyttö, mutta hienopiirteisempi, hennompi ja sielukkaampi. Hän oli kuin oikea Lapin prinsessa. Pahinta oli, että hän ei osannut maan kieltä. Hän kävi melkein joka talossa kyselemässä, kuka taitaisi puhua englantia tai ranskaa, joita eurooppalaisia kieliä prinsessa hyvin taisi, mutta ei löytänyt ketään sellaista. Viimein tuli hän takaisin laivarantaan ja kohtasi siellä vanhan kolttaukon, joka nuorena miehenä ollessaan oli ollut englantilaisen palveluksessa, ja hän lähti prinsessan tulkiksi ja oppaaksi.

Prinsessa Padna tuli kovin iloiseksi kuullessaan, että ukko oli monta kertaa eläissään käynyt Imandrajärvellä ja nähnyt satujen vuoren, korkean Hiipinän.

— Oletteko kuullut Hiipinän ihmeluolasta? kysyi prinsessa.

Oli ukko kuullut paljonkin. Uulan kertomus oli kaikille tunnettu. Ukko tiesi myöskin monta ylhäistä miestä uhmaten sinne menneen, mutta kukaan ei ollut sieltä palannut.

Ei kukaan Kuollankaupungissa voinut aavistaakaan, että ulkomaalainen lappalaisen pukuun puettu "nieda" (neiti) oli rikas prinsessa, kun hän kaupungin reunalla oppaansa kanssa osteli ajoporoja Imandran matkaa varten. Kukaan ei tiennyt, että hänen toisessa matka-arkussaan oli niin paljon kultaa ja jalokiviä, että hän olisi voinut ostaa koko kaupungin. Porokauppiaat vain ihmettelivät sitä, miksi hän aikoi matkustaa Hiipinän juurelle ja miksi hän kaikki ostoksensa maksoi puhtaassa kullassa.

Kolttaukko valjasti seuraavana aamuna kolme valkoista poroa syrjääniläisen saanikelkan eteen, istutti prinsessa Padnan taakseen ja itse istui eteen poroja ohjaamaan. Prinsessa ihmetteli, kuinka villin näköiset haarasarviset eläimet niin nöyrästi tottelivat ukon viittauksia, vaikka hänellä ei ollut hihnaa eikä suitsia; pitkällä kirjavaksi maalatulla vavalla ohjaili hän ajokkaitaan, miten tahtoi. Jos hän tahtoi eläimet laukkaamaan, nosti hän vavan pystyyn ja huusi: "haree, haree". Silloin nelistivät eläimet ja lumi pölisi pilvenä heidän ympärillään; jos hän tahtoi porot seisattumaan, heitti hän vavan lumelle. Ja kohta pysähtyivät ajokkaat; jos hän halusi kääntää kulkusuuntaa, viittasi hän vavalla siihen haluttuun suuntaan ja porot poikkesivat sinne.

Niin he matkustivat monta päivää, oikeastaan monta vuorokautta, sillä joulun aikana ei Kuollassa ole päivää ollenkaan. Vain muutamiksi tunneiksi he pysähtyivät lappalaisten turve- tai puumajoihin levähtämään ja syöttämään porojaan.

Tämä matka olisi toisissa olosuhteissa huvittanut etelän prinsessaa, mutta silloin vaivasi häntä suru veljensä kohtalosta ja epätietoisuus siitä, miten hän, heikko naishenkilö tulisi suoriutumaan tässä pelastustyössä.

Luonto oli suuremmoinen. Valkeita tunturien köyryisiä selkiä kohosi kaikkialla minne silmänsä vain loi; niiden välissä koivumetsän verhoamia laaksoja, järviä ja jänkiä, joiden yli levisi salaperäinen keskitalven hämärä, joka rajoitti näköpiiriä. Taivaalla tuikkivat valjut tähdet, joiden valoa liekehtivät ja hulmahtelevat revontulet himmensivät. Niitä katseli prinsessa ihmeissään, samoin hienonhienoja kuurakukkasia peskinsä kauluksella, kun pohjan pakkanen oli hänelle antanut lisäkoristeita. Vihdoin tulivat he suurelle järvelle.

— Tämä on Imantero eli Imandra, Kuollanniemimaan suurin järvi, ja tuolla jo häämöittää Hiipinäkin, tuumi ukko.

— Siellä, siellä on veljeni, kuiskasi prinsessa tuskin kuuluvasti. — Tiedätköhän, että sisaresi tulee pelastamaan?

Vähitellen suurenivat ja selvenivät jättiläisten vuoren jylhät piirteet. Mutta kauan kesti ajaa, ennenkuin he saapuivat siihen kylään, jossa Uula asui.

Siitä oli jo kulunut monta kymmentä vuotta, kun Uula oli nähnyt ihmeluolan. Silloinen paimenpoika oli kasvanut täysimittaiseksi ja osittain jo vanhentunutkin. Pienenä mustapartaisena Lapin ukkona tervehti hän vieraita, kun prinsessa oppaineen hänen majansa eteen ajoi.

Ystävällisesti otti Uula vieraat vastaan, istutti prinsessan poron taljalle takkavalkean loisteeseen, keitätti teen ja poronlihaa sekä kestitsi parhaansa mukaan. Uula kertoi hänelle auliisti näkemiään ihmeluolalla ja mitä hän muilta oli kuullut. Hän tiesi, että Lokan luola on auki vain kaksi kertaa vuodessa, mikkelin ja pääsiäisen aikoina. Muulloin oli sinne turha yrittääkään.

Prinsessa Padna ei sitä uskonut, vaan jo seuraavana päivänä teki matkan tunturille löytämättä kuitenkaan mitään aukkoa vuoren rinteistä. Ei siis auttanut muu kuin jäädä odottamaan pääsiäistä.

Vaikea oli etelän rikkaan prinsessan asua niin vaatimattomassa asunnossa, kuin lappalaisen turvemaja on, mutta rakkaus antoi hänelle voimaa. Usein istui hän ulkona lumihangessa katselemassa jylhää vuorta ja talviyön taivasta. Joskus hän kuuli susilauman pitkän ulvonnan häiritsevän hiljaisuutta, välistä näki porolaumojen laukkaavan niiden edessä. Kun joulun jälkeen päivä alkoi sarastaa, teki hän poroillaan retkiä lähikyliin jaellen köyhille napaseutujen asukkaille tuomiaan aarteita. Hän paransi myös lääkkeillään monta sairasta. Kaiken tämän johdosta lappalaiset häntä rakastivat. He nimittivät hänet Revontulten prinsessaksi, koska hän aina öisin ihaili kauniita revontulia, joita ei etelässä nähdä.

Tulipa vihdoin pääsiäisen aatto, jolloin on jo hiukan kevättä ilmassa Kuollan Lapissakin. Kun Revontulten prinsessa valjasti poro-ajokkaitaan, tuli Uula häntä auttamaan ja sanoi:

— Nyt on aika hävittää Lumi-Lokan luola, sillä nyt se on auki samoinkuin muutkin luolat. Tänä iltana lähtevät kaikki noidat uuniluudilla ratsastaen etelään, sinne lähtee myös Kinkanokka apuriensa maahiaisten ja koirankuonolaisten kanssa. Vain jättiläinen tonttujen kanssa jää luolaan. Lähtisin mukaan, jollen tietäisi, että valloitus on yksin suoritettava.

Kun päivä oli mennyt mailleen, lähti prinsessa tunturille. Hän seisautti poronsa vähän alemmaksi ja kapusi hiihtäen sille paikalle, jossa luolan suu oli ollut. Kovin hän ihastui nähdessään edessään avonaisen luolan suun, mutta samalla kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä. Raamattu toisessa ja pyhimyksen lahjoittama risti toisessa kädessä astui hän aukosta sisään. Hän näki edessään saman kiiltomadoilla valaistun käytävän kuin veljensäkin, näki aarrekammiot ja itsensä Lumi-Lokan, joka huusi:

— Pakene, ihminen, tai olet kuoleman oma!

Mutta prinsessa ei paennut, vaan lähestyi rohkeasti ristiä kohottaen. Ja sitä mukaa kuin hän eteni, himmeni kulta ja hopea hänen ympärillään muuttuen mustaksi rautamalmiksi. Parkuen pakenivat tontut luolan syvimpiin sokkeloihin, ja itse Lumi-Lokka jäykistyi kuolleeksi kivipatsaaksi, mutta kiiltomadot tuikkivat vielä niin kauan kuin prinsessa oli luolassa.

— Missä on veljeni, prinssi Halmaheera, huudahti hän kauhuissaan.

Luolan perältä kuului heikko ääni:

— Täällä minä olen, sisareni.

Luolan peränurkkauksessa makasi luurangoksi laihtunut mies ryysyisissä vaatteissa. Vaivoin tunsi prinsessa hänet veljekseen.

— Allah sinua siunatkoon, sanoi prinssi syleillessään sisartaan.

— Älä puhu Allahista. Kristittyjen Jumala on sinut pelastanut minun käteni kautta. — Missä ovat muut vangitut?

— Kuolleet ovat kaikki tässä inhoittavassa pesässä, kun eivät ole saaneet ruokaa kun kerran viikossa.

Sisareensa nojaten jaksoi prinssi Halmaheera hädin tuskin astua ulos luolasta. Sitä mukaa kuin he etenivät luolan suuta kohti, sammui kiiltomatojen valo ja luolan seinät lähenivät toisiaan. Ja kun he astuivat sieltä ulos, oli vuori jo siltä kohdalta taas jälleen eheä.

Päästyään tunturin rinteelle, vapaan taivaan alle kohottivat he kumpikin kätensä korkeutta kohti kiittäen taivaan Herraa pelastuksesta. Juuri silloin loistivat revontulet kirkkaimmillaan kaareutuen sädekehän tavoin heidän ylitsensä ja heittäen tunturille punakellertävää hohdetta.

Kesti kokonaisen kuukauden, ennenkuin prinssi Halmaheera oli sikäli toipunut, että kykeni sisarensa kanssa matkustamaan kotimaahan Intiaan.

Kun Kinkanokka palasi matkaltaan, oli luolan suu visusti kiinni eikä auennut, vaikka hän kuinka olisi tuhlannut taikasanojaan ja huudellut ukkoaan Lumi-Lokkaa. Kylään kuului koko yön hiljaista surinaa, kun hän levottomana lenteli luolan luona kuin sijaton sielu vaikertaen:

Hoi Lumi-Lokka, huu-huu, jo aukasemaan tuu, tuu.

Mutta Lumi-Lokka ei tullut eivätkä tontutkaan, sillä heidän korvansa olivat jo kivettyneet. Yksinäiseltä sudelta, joka tunturin rinteellä nuuski poron jälkiä, kuuli noita, että luola oli hävitetty. Ja kun lumelle luolan eteen oli jäänyt prinssin kahleen kappale ja raamatun lehti, jossa oli prinsessan nimi, arvasi Kinkanokka, kuka on käynyt hänen pesänsä hävittämässä. Kaikkien manan voimain, kaikkien raatelevien petojen ja myrkyllisten käärmeitten kautta vannoi hän kostavansa prinssille ja prinsessalle. Sen tähden hän läksi vihaisena lentämään Intiaan päin.

Lahorin linnassa.

Mutta nyt on meidän hiukan seurattava elämää Lahorin linnassa.

Prinsessa Padnan lähdön jälkeen alkoivat hoviherrat hävittää linnan aarteita ja kiistellä keskenään, kuka heistä on suurin. He varmasti luulivat, että Halmaheera ja Padna eivät milloinkaan palaa matkaltaan Lahorin linnaan. Ja kun Kinkanokka oli Persian lähettilääksi muuttuneena heille valehdellut, että linnanhaltijat ovat kuolleet kaukaisella maalla, uskoivat hoviherrat sen todeksi ja tulivat entistä ahneemmiksi. He jakoivat kaikki linnan kullan, jalokivet, huonekalut ja kaiken muunkin omaisuuden keskenään ja lopuksi riitelivät siitä, kuka tulee maan hallitsijaksi.

Tätä yleistä sekasortoa hyväkseen käyttäen valloitti eräs naapurimaan rajah Lahorin maan, ja hoviherrat kaatuivat taistellessaan häntä vastaan. Rajah siirsi kalleudet omaan linnaansa.

Kun prinsessa Padna ja prinssi Halmaheera pitkän merimatkan jälkeen saapuivat valtakuntaansa, oli se vieraan hallitsijan käsissä ja linna ryöstetty. Mutta kun rajah oli kohdellut huonosti valloittamansa maan alamaisia, nousivat he heti kapinaan nähdessään prinsessa Padnan. Prinssi Halmaheera asettui päälliköksi ja urhoollinen soturi kun oli, ajoi hän vihollisen maastaan, mutta kaatui itse viimeisessä ratkaisevassa taistelussa maansa puolesta.

Prinsessa Padna hautautti veljensä Lahorin linnan puutarhaan lootuskukkasia kasvavan lammikon reunaan ja pystytti hänelle marmorisen patsaan, johon hän kaiverrutti kultakirjaimin:

Tässä lepää Lahorin prinssi Halmaheera, joka uskoi ihmisonnen olevan rikkaudessa, mutta joka ennen kuolemaansa huomasi elämänsä suuren erheen ja katui turhaan kulutettua elämäänsä.

Sen jälkeen prinsessa Padna hallitsi valtakuntaansa viisaasti alamaistensa rakastamana. Ikuinen nuoruus ja kauneus näytti pysähtyneen hänen kasvoillensa, sillä hänen silmistänsä heijasti revontulten hehkua, ja Pohjolan kesäyön unelmainen punerrus hohti hänen kasvoiltaan. Sentähden se prinssi, joka hänet näki, ei voinut häntä unhoittaa. Mutta kaikille kosijoilleen antoi hän rukkaset, sillä ei löytynyt ketään niin puhdassydämistä kuin hän. Kun hän viimein kuoli ja haudattiin veljensä viereen, muuttui hänen ruumiinsa lootuskukkaseksi.

KOIVU JA KUHANKEITTÄJÄ

Nuori koivu kasvoi kerran järvenrannikon rehevässä lehdossa. Sillä oli sametinhieno, valkea tuohi kuin neitosen hipiä, puhtaanvihreät lehdet, jotka etelätuulessa niin iloisesti lepattivat ja tuuhea lehvistö, joka tarjosi vilpoisan varjon sen juurella istuvalle. Ken sen näki, lausui ääneen ihastuksensa, että ihanampaa koivua ei ole koko metsässä, tuskin koko maassa. Ja koivu tiesi itsekin kauneutensa, sillä se oli usein kuvajastaan kurkistellut järven peilikirkkaasta pinnasta ja tullut siitä ylpeäksi ja hiukan tyytymättömäksi kohtaloonsa.

Minkä tähden lienee Luoja minua rankaissut, kun täytyy ikänsä seisoa tässä samassa paikassa, syrjäisen sydänmaan järven rannalla. Ei minua moni täällä kohtaa eikä näe kauneuttani, en tänne saa monesti tietojakaan muusta maailmasta. Vain muuttolinnut mulle joskus tarinoivat, ja etelätuuli haastelee lemmen salaisuuksiaan. Miksi ei Luoja luonut minua edes linnuksi! Olisi ihanaa liidellä taivaan korkeuksissa, nähdä laajalti maailmaa ja oppia tuntemaan paljon toisia puita sekä muita kasveja ja eläimiä. Toista se olisi kuin tämä ikuinen paikallaan seisominen. Mutta minkäpä sille teen, kun Luoja on minut ankkuroinut maahan, valitteli se kerran syksyllä.

Tuli sitten kevät, ja koivu oli juuri saanut lehtensä hiirenkorvalle. Uteliaana se katseli muuttolintujen paluuta, kun ne parvi parven perästä riensivät pohjoista kohti. Toiset laskeutuivat levähtämäänkin järven rantapuihin ja silloinkos oli riemua koivumme ympärillä. Silloin unohti koivukin hetkiseksi kalvavan ikävänsä.

Eräänä aamuna laskeutui ilmasta kaksi koreata lintua nuoren koivun oksille. Toinen oli melkein kullankeltainen, siivet vain olivat mustat, toinen enemmän yksivärinen. Ne hyppivät oksalta oksalle, kierrellen ympäri ja näyttivät jotain etsivän. Viimein ne pysähtyivät erään oksan latvaan, ja se koreampi lintu kuului sanovan:

— Tähän rakennamme kotimme, armaani.

— Ihanampaa seutua ja komeampaa pesäpuuta tuskin löydämme. Kannatti lentää tänne saakka, sanoi toinen.

Linnut olivat kuhankeittäjiä. Ja se koreampi alkoi niin suloisesti vihellellä ja kujerrella, että koivu ihan värisi ihastuksesta, ja se toinenkin lintu liikutettuna kallisti päätään väristellen siipiään ja pyrstösulkiaan.

Sitten ryhtyivät linnut ahkeraan työhön. Ne kantoivat nokassaan naavoja, juuria ja jouhia, joista kutoivat koivunoksan haaraan sievän, padan muotoisen pesän. Ja koivu seurasi mielenkiinnolla niiden työtä, kun ne nokallaan neuloivat pesää, sovittelivat sen sisälle pehmikkeitä ja taputtelivat niitä jaloillaan. Koivu melkein unohti itsensä katsellessaan tämän lintuparin puuhia, ja se oli itsemielessään varma siitä, että onnellisempaa lintuparia ei ole maailmassa. Kun pesä oli valmis, lepäsi toinen lintu siinä yönsä, mutta toinen istui ylemmällä oksalla ja varsinkin illoin ja aamuin päästi se ilmoille sellaisen säveltulvan, että koivukin lumottuna sitä kuunteli. Se lauloi oman kodin ylistystä. Sen laulu lienee liikuttanut kalastajankin hellempiä tunteita, koskapa hän laskettuaan verkkonsa koivun kohdalle käänsi airot veneeseen ja istui kauan liikkumatta.

Koivu oli koko ajan tekeytynyt mykäksi, mutta nyt se ei enää voinut vaieta.

— Minä olen nähnyt, että te olette linnuista onnellisimmat. Mielelläni suon teille suojaa lehvistöni varjossa. Mutta yhtä teiltä pyytäisin. Tahtoisin tietää, että elättekö aina yhtä iloista elämää ja onko teillä koskaan huolia?

— Paljonkin, vastasi kuhankeittäjä. — Saat tänä kesänä itse nähdä, että elämämme ei ole aina ruusujen ja kukkaisten päällä käymistä, niinkuin laulustani voisi päätellä.

Ja koivu seurasi sitten tarkasti lintuparin elämää edelleen.

Eräänä aamuna, kun naaraslintu lensi pois pesästä ravintoa etsimään, näki koivu pesän pohjalla kirjavan munan, toisena aamuna kaksi, kolmantena kolme ja niin edelleen, kunnes pesässä oli niitä kuusi. Silloin asettui naaras niiden päälle levitetyin siivin ja makasi siinä täsmälleen kolme viikkoa; ainoastaan kerran päivässä se käväsi vettä noukkimassa. Toinen lauloi usein ylemmällä oksalla ja näytti siltä kuin lintupari olisi jotain odottanut. Ja kun lintuemo eräänä aamuna nousi pesänsä reunalle, olivat munat muuttuneet untuvapeitteisiksi poikasiksi. Tyhjät munankuoret nakkeli emo pois pesästä. Poikaset piipittivät ja aukoivat keltaisia suitaan. Ne tahtoivat ruokaa. Silloin molemmat linnut läksivät ruoanhakuun ja kun ne palasivat, oli niillä nokassa matoja ja hyönteisiä, joita ne pistelivät poikasten avattuihin suihin. Koivu huomasi, että sen jälkeen ei enää uroslintukaan joutanut laulamaan. Aika meni ravinnon haussa nälkäisille poikasille.

— Miksi ette enää laula? kysyi kerran koivu kuhankeittäjältä.

— Emme kerkiä. Näethän, että meillä on kiire, meillä on perhehuolia. Emme jouda itse syömäänkään.

Eikä siinä kyllin, että lintuvanhempien piti ruokkia lapsiaan, niitä täytyi myös suojella vihollisilta.

Kerran eräänä heinäkuun iltana, kun oli jo vähän hämärä, istui koivun latvaan suurisilmäinen lintu, pöllö, joka ahnaasti katseli ympärilleen keksiäkseen saalista. Emo makasi hiljaa pesässä poikasiaan lämmittämässä oman ruumiinsa lämmöllä, kun huomasi vaaran ja hypähti aivan pöllön eteen. Se suurisilmäinen kummitus alkoi emoa tavoitella terävin kynsin mutta emo väisti iskut ja vietteli vihollisen perässään kauas poikasien lähettyviltä. Henkeä pidättäen seurasi koivu kuhankeittäjäemon notkeita väistöjä ja vihollisen harhaan osuneita iskuja. Tuntui oikein hyvältä, kun emo jonkun ajan perästä tuli vahingoittumattomana takaisin.

Toisen kerran nuolihaukka koetti tavoitella koreahöyhenistä koiraslintua, mutta sekin hyökkäys meni hukkaan. Kovin hengästyneenä ja peloissaan palasi se pesäänsä.

— Minä en haluaisi olla lintu, tunnusti silloin koivu kuhankeittäjälle.

— Ei tämä vielä mitään ole niihin vaaroihin verraten, joita meillä on muuttomatkoilla. Harva meistä sieltä takaisin tulee.

— Mutta miksi te lähdette muuttomatkoille?

— Etkö sitä tiedä? Nälkä ja kylmä ajavat meidät pois, kun täällä ei ole talvella toukkia syödäksemme. Jos eläisimme siemenistä kuin nuo käpylinnut, niin tänne jäisimme talveksikin, sillä ei ole meistä kauniimpaa maata kuin tämä Suomi on eikä kauniimpaa pesäpuuta kuin sinä, koivuista sorein. Älä tule itserakkaaksi jos sanon, että niin valkokuorista puuta kuin sinä olet, en nähnyt matkoillani.

Alkoi tulla syksypuoli. Kuhankeittäjän pojat olivat saaneet kasvaa rauhassa pesässään, kun koivun tuuheat lehvät suojelivat niitä vihollisen silmältä. Niistä oli tullut iloisia vekkuleita. Jo uskalsivat ne nousta pesän reunalle istumaan siipiään räpyttelemään ja tarkastelemaan ympäristöä. Koivunkin täytyi niitä lehvillään hosua, kun vanhemmat olivat ruokaa hakemassa ja varoittaa, että pysykäähän vielä kotona. Ja poikaset tottelivat vielä vähän aikaa, vaikka niitä kovasti halutti maailmalle. Mutta eräänä aamuna ne kaikki pyrähtelivät emonsa perässä lentoon. Puusta puuhun ne ensin lentelivät, mutta sitten uskalsivat nousta ylemmäksikin, ja koivu kuuli niiden haastelevan ylhäältä.

— Ah, kuinka suuri ja ihana onkaan tämä maailma, ah, kuinka tuntuu hauskalta päästä itse liikkumaan ja näkemään ja tuntemaan.

Nämä iloiset pikku kuhankeittäjät eivät olleet ennen aavistaneetkaan, että maailma on niin monipuolinen.

Ja koivulle tuli taas ikävä, kun ei päässyt sinne korkeuksiin. Mutta sen ei tarvinnut kauan istua, kun ilmasta kuului suhinata, aivankuin pieni tuulispää olisi lähestynyt.

— Herra varjele, mitä nyt on kuhankeittäjille tapahtunut, kerkisi koivu sanoa kun samassa syöksyi koko kuhankeittäjän poikue sen lehvistöön turvaa hakemaan, Samassa syöksyi ilmasta se suurisilmäinen pöllö ja nappasi kynsiinsä pienimmän, joka ei kyllin nopeasti kerinnyt lehvien varjoon. Se kerkisi vain pari kertaa piipittää, kun pedon terävät, koukkuiset kynnet puristivat sen kuoliaaksi.

Kuhankeittäjän perhe oli pakahtua surusta, ja koivustakin tuntui niin pahalta semmoinen petomaisuus.

Kun koivun lehdet jo olivat kellastuneet, jättivät kuhankeittäjät hyvästit ystävälliselle pesäpuulleen ja liittyivät suureen muuttoparveen, jonka koivu näki katoavan eteläisen taivaanrannan taakse.

Seuraavana päivänä puhkesi rankkasade ja rajuilma, joka puisteli koivusta kaikki lehdet. Koivu ihan värisi kylmästä kun pohjoisviima piiskasi ilmaa sen hienoilla virvoilla. Vain muutamia kuivia ja kellastuneita lehtiä jäi sen latvaan. Kun järvi sen jälkeen tyyntyi, tuo solakka solkikoivu ei tahtonut tuntea kuvajastaan omakseen, niin paljon se oli muuttunut. Koivu ei kehdannut sitä kauan katsoakaan.

— Oletpa sinä nyt kaunis! ilkkui sille teeri syysaamuna makeasti nauraen, mutta sen pulleat, nuoret urvut kelpasivat sille aamiaiseksi.

— Ilkeä lintu, ajatteli koivu. — Kostaisin mielelläni tuolle lyyräpyrstölle, jos voisin.

Ja koivun mieli kävi entistä apeammaksi. Sen oksista hikoili öisin kirkkaita kyyneleitä, jotka aamuisin putosivat maahan.

Talvi oli sentään vähän onnellisempaa aikaa, sillä pakkanen hyysi mahlan sen suoniin, jäykistytti oksat tunnottomiksi ja koristeli ne kuurakukkasin. Eikä sitä tuulikaan monesti muokannut, eivät myöskään eläimet sen oksia ravistelleet. Vain kerran kävi valkea metsäkana sen urpuja maistelemassa ja joskus pakkastiainen heikolla nokallaan hakkasi kuorta. Mutta lauhalla ilmalla aavisteli se jo kevättä ja alkoi odotella kuhankeittäjien paluuta.

Vihdoin taittui talvi ja vaihtui kevääksi. Mahla alkoi virrata koivun suonissa notkeana kuin nuori veri, etelätuuli toi sille terveisiä lämpimämmiltä mailta tanssittaen sen notkeita ritvoja kevään iloisissa karkeissa, ja katso, kohta alkoivat urvut aueta niissä hiirenkorvalle.

Usein katsoi koivu taivaalle, että eivätkö ne jo tule.

— Ovatkohan ne menneet toisiin metsiin, tehneet pesänsä toisiin puihin ja pettäneet lupauksensa? — — Niin käy usein maailmassa.

— Eivät, eivät, huudahti koivu hetken perästä vastaten omaan kysymykseensä.

Sillä ilmasta laskeutui koivun lehville kolme koreata lintua, kolme kuhankeittäjää. Sitä iloa, sitä jälleennäkemisen riemua on vaikea kuvailla. Linnut toivat terveisiä kaukaisilta mailta, ja koivu taas kertoi kokemuksiaan ja omia elämyksiään. Ja linnut virittivät sitten hymnin Suomen keväälle ja valkotuohiselle koivulle, jonka vertaista ne turhaan olivat etsineet etelän aarniometsistä. Väleen siinä kului kirkas keväinen ilta ja yökin laulaessa.

Kalastaja-ukko laski taas ruuhensa koivun alle, istui purtensa perälle ja alkoi onkia. Mutta ahvenet saivat iltikseen vedellä hänen kohojaan, sillä mies istui syvissä mietteissään muistellen omaa nuoruuttaan ja kuunnellen kuhankeittäjän sulosäveleitä.

— Minne ovat joutuneet sinun toiset poikasesi, kun vain yksi palasi muuttomatkalta, kysyi koivu kuhankeittäjältä seuraavana päivänä.

— Se on surullinen tarina, älä muistuta minua koskaan siitä enää, mutta nyt voin tässä kertoa sydämeni suuren surun:

— Toiset poikaseni kuolivat, lausui lintuemo huokaisten. — Ensimmäisen tappoi haukka menomatkalla Liivinmaalla, toinen lensi metsästäjän verkkoon Italiassa ja minun piti katsoa kuinka julmuri käänsi lapseltani niskat nurin, kolmannen nieli myrkyllinen käärme Atlasvuorilla ja neljäs lensi sumussa sähkölankoihin paluumatkalla.

— Onhan siinä surua yhden vuoden osalle.

— Minä en tahtoisi olla lintu, sanoi koivu ottaen osaa lintuemon suruun. — Mieluimmin olen koivu ja tyydyn kohtalooni.

Sen jälkeen ei koivu koskaan valittanut kohtalonsa kovuutta. Sen ja kuhankeittäjäin välit tulivat entistä lämpimämmiksi.