Part 3

— Seis! kiljasi leijona. Täällä on ollut tapana esitellä kilpailijat arvoisalle yleisölle; ei kai tämänkään parin suhteen poiketa käytännöstä.

— Esittele omasi, minä omani, sanoi karhu.

— Kapinpuhveli elää Etelä-Afrikan ruohosavanneilla ja metsiköissä suurina laumoina. Se on pahasisuinen ja vahva eläin. Moni mustaihoinen neekeri ja valkoinenkin metsästäjä on sen sarvissa saanut heittää henkensä. Ja tunnustaa täytyy, että me leijonatkin kernaammin kierrämme sitä kuin käymme sen kanssa kamppailuun.

— Tämä sonni, vaikka onkin kasvanut ihmisen navetassa, ei ole kooltaan ja voimiltaan maatiaismullikoiden kaltainen, niiden, joiden lihalla minä välistä herkuttelen, sanoi karhu. — Tämä on oikea ayrshiresonni, joka on vasikkana tuotu Suomeen Skotlannista. Aika jukuripää se on ja teräväsarvinen. Koetelkoon nyt voimiaan villin puhvelin kanssa.

Karhu viittasi käpälällään.

Sonni alkoi möristä ja kuopia maata, mutta rajupäinen Kapinpuhveli ei välittänyt mitään niistä valmisteluista, vaan syöksyi koko voimallaan vastustajaansa kohti iskien sarvensa sonnin lapaan. Tämä sydämystyi moisesta menettelystä ja sysäsi sivuiskulla sarvensa puhvelin lapaan. Kumpikin koetti sarvillaan viiltää toisen lapalihaksia ja niitä tavoitellen joutuivat taistelijat paikallaan pyörimään kuin pyörremyrsky. Se oli töminää, jota satojen eläinten huudot säestivät.

— Afrikka vai Eurooppa? kuului susi ulvovan väliin.

Kapinpuhveli oli voimakkaampi ja rajumpi. Se iski sonnin kylkeen niin syviä haavoja, että verenvuodon heikentämänä sen täytyi keskeyttää ja antaa voitto puhvelille.

Silloin leijona kiljui äänensä käheäksi, ja norsut äänekkäin toitotuksin kehuivat Kapinpuhvelin urotyötä.

Hirvi huomasi vasta viimehetkessä, että sen sarvet olivat vielä pehmeät ja keskenkasvuiset, eivätkä vielä sopineet taisteluun. Sen tähden oli hirven luovuttava koko yrityksestä.

Mutta kahden voittajan välillä oli vielä ratkaistava, kumpi on väkevämpi, piisoniko vai Kapinpuhveli. Kun karhu käski niiden ratkaista välinsä, kävi humaus eläinten parvessa ja arveluita kuului puoleen ja toiseen. Harmaakarhu ja leijona olivat niin hermostuneina, että hyppäsivät alas kunniaistuimeltaan muiden eläinten sekaan ollakseen lähellä kilpailijoita.

Kapinpuhveli oli pitkän elämänsä aikana oppinut sen, että usein on parempi itse hyökätä vihollista vastaan kuin odottaa sen hyökkäystä. Sitä tapaa se nytkin käytti. Häntä suorana ja sarvet ojona se laukkasi piisonia kohti aikoen sen lävistää terävillä aseillaan. Mutta ensikerran eläessään lienee puhveli niin perinpohjin pettynyt. Heti ensi hyökkäyksellä tarttuivat sen sarvet käyriin piisonin sarviin niin lujasti, etteivät mitenkään päässeet irti. Pahinta oli, että piisoni, joka oli vahvempi, alkoi tanssittaa puhvelia aivan armottomasti; se vuoroon peräytti takaperin, vuoroon veti eteenpäin, välistä väänsi oikealle, välistä vasemmalle, toisinaan se nosti päätä ylös, toisinaan painoi maata kohti, miten milloinkin halusi.

Möyryten ja häntäänsä leiskuttaen koetti Kapinpuhveli seisauttaa sitä hoijakkaa, mutta turhaan; preerioiden valtias tanssitti sitä mielensä mukaan.

Harmaakarhu nauroi sille makeasti, mutta jalopeura huitoi vihaisesti häntäänsä.

Viimein Kapinpuhveli väsyi peräti ja lysähti maahan. Sen kiukku oli talttunut ja puhkuttaen, kieli ulkona se makasi voittajansa edessä, joka ei myöskään voinut voitostaan iloita, sillä sarvet olivat tarttuneet lujaan. Aina viisas salaneuvos kettu, mielevä Mikko Repolainen pelasti neuvokkuudellaan tämänkin tilanteen. Se kutsui avuksi kaksi norsua, jotka syöksyhampaillaan väänsivät sarvia yksi yhtäälle toinen toisaalle. Ja pian puhvelin sarvet nuljahtivat erilleen piisonin sarvista.

Silloin vasta amerikkalaiset nostivat aito intiaanikarjunnan, säestäjinään mölyapinat, jotka sanoivat olevansa voittajan kanssa saman mantereen asukkaita.

Piisoni oli päivänsankari ja amerikkalaisten ylpeys.

Juhlat Tapiolassa.

Iltapäivällä ei enää kilpailtu, sillä Mielikki metsän emäntä ja ukko Tapio olivat kutsuneet eläimet yhteiseen illanviettoon Tapion linnaan, jonka monitorninen harja näkyi Jauritunturille. Kun puskemiskilpailu oli päättynyt, kuului tunturilla niin sorea soitto, että kaikki eläimet, itse kuninkaatkin heristelivät korviaan ja katselivat ympärilleen saadakseen selville, mistä se kuului. Kukaan ei osannut aavistaakaan, että Tapiolan ihanat immet, metsän kautokenkäiset keijukaiset olivat kätkeytyneet kivien taa ja siellä simapilliään soittelivat herättääkseen huomiota. Silloin kuin kaikki oli pelkkänä korvana, nousi Nyyrikki, Tapion poika, suuren kiven päälle puhumaan näin:

— Tapio, minun isäni ja Mielikki, minun äitini, ovat monta päivää valmistaneet juhlia teitä varten. He tahtoisivat kerran nähdä kaikkien maanosien eläimiä luonaan ja kestitä vierainaan. Tulkaa siis heidän luokseen täksi illaksi.

— Me tulemme kaikin, huusivat eläimet kuorossa.

Ei näet kukaan tahtonut olla pahoissa väleissä metsänhaltiain kanssa, joilla oli suuri vaikutusvalta eläinten kohtaloihin, vaikka niillä olikin oma kuninkaansa. Oli myöskin paras aika yhteisten juhlien pitämiseksi, koska vielä oli ratkaisematta, kuka oli eläinten kuningas; sehän aiottiin ratkaista painimalla vasta seuraavana päivänä.

Suurena olympialaiskulkueena vaelsivat eläimet kuninkaiden johtamina Tapion linnalle, ei juhlallisen hiljaisena hautajaissaattueena, vaan iloisesti keskustellen, nauraen ja laulaen. Sini- ja punarintasatakielet, laulurastaat, leivoset, peipposet ja uunilinnut livertelivät parhaan taitonsa mukaan; käet kukkuivat ja väliin kurjet luikauttelivat. Mutta harakat, varikset, korpit ja räkättirastaat saivat pitää koreasti suunsa kiinni. Sellaista kulkuetta ei sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana oltu Lapin tuntureilla nähty.

Entäpä itse linna? Kuinka juhlallinen se oli sinä iltana! Kultaisena katto loisti, hopeaisena ikkuna hohti, ja ilta-auringon purppurapuna loi hohdettaan syvimpäänkin soppeen. Siitä näki, että metsänhaltiat olivat mielissään ja vieraat tervetulleita.

Tapio emäntänsä Mielikin ja tyttärensä Tellervon kanssa tuli portaille vieraita tervehtimään. Mielikin kasvot loistivat paljaana hymynä, ja Tapio nauraa hörähteli vanhanmiehen naurua kuninkaita tervehtiessään virkkaen:

— Olipa se meille suuri kunnia, että jalopeura, tiikeri, puuma, harmaakarhu ja muut vieraiden maiden kuuluisat eläimet ilahduttavat meitä läsnäolollaan. Olkaa niinkuin kotonanne: syökää, juokaa ja levätkää.

Tervehtiminen kesti kauan, niinkuin ainakin suurissa kutsuissa. Ja taisipa Mielikin kämmen heltyä kättelemisestä, Tellervon jalat kipeytyivät niijaamisesta, sillä kuka vain voi, se kättä käpsähytti; eivät kuitenkaan norsut, jotka vain kärsällään kättä koettelivat, eivätkä hevoset ja puhvelit, joilla on kovat kaviokynnet; viimemainitut vain päätään nyökäyttivät ja häntäänsä heilauttivat. Kun gorilla paiskasi leveän kämmenensä Tapion käteen ja sitä lämpimästi puristi, pääsi ukolta huuto:

— Elähän kuomaseni niin kovasti purista!

Kun oli ensin katseltu ja ihaeltu linnan eri huoneita ja komeroita, ja kun sinipiiat salaisesta kätköpaikastaan olivat soittaneet taikapillejään, joiden vaikutuksesta eläimet joutuivat hyvälle mielelle unohtaen kaikki riitansa, käski Nyyrikki vieraat aterialle.

Kullekin eläinlajille oli hankittu mieleistään ruokaa: petoeläimille saavittain lihaa, ruohoa syöville oli varattu makeita ruohoja, oraville kuusen ja männyn käpyjä, jäniksille haavan kuorta ja apinoille astioittain metsämarjoja mesimarjoista alkaen. Kirkkaissa puroissa porisi raikasta vettä, ja ammeittain oli simaa kannettu sammalpeitteiselle pihalle janoisten juotavaksi.

Eikä eläimiä tarvinnut kehoittaa syömään ja juomaan, sillä usealla oli näköä haittaava ja suolia kurniva nälkä, koska ne olivat saaneet melkein syömättä rehkiä.

— Mistä olet saanut näin makeata lihaa? kysyi leijona Tapiolta syödessään.

— Enhän minä itse tapa mitään eläintä, mutta taitamattomat metsästäjät haavoittavat niitä, sellaiset raanaeläimet kätken minä itselleni. Turhaan niitä metsästäjät hakevat; ne korjaan minä, kun ne kuolevat.

— Käypikö ihminen usein täällä kiveliössä?

— Ei hyvin usein, eikä hän täältä mitään saa silloin, kun Mielikki kerää metsän eläimet suojiinsa. Me tapionväki olemme eläinten suojelijoita.

Syönnin jälkeen eläimet lepäsivät Tapiolan linnan tarjoamilla sammalvuoteilla. Käki kukkui, sadat laululinnut visertelivät linnan harjalla ja puissa merkiksi siitä, että eläinkunnassa ja Tapiolassa oli suloinen rauha ja sovinto.

Pieni välikohtaus keskeytti kuitenkin eläinten unen. Gorilla oli ahminut liiaksi Lapin lakkoja, mustikoita ja mesimarjoja, ja sen vatsa alkoi arveluttavasti turpua. Ähkien ja ruumistaan käännellen se makasi sammalikossa hampaitaan kiristellen, kun poltot vatsassa yhä lisääntyivät, eikä se oudossa ympäristössä tuntenut yhtään lääkekasvia. Mutta kun hätä on suurimmallaan, on useinkin apu lähinnä. Kun gorillan vatsa oli paisunut tynnyrin kokoiseksi, tekeytyi kettu lääkäriksi.

— Onko talossa nuoraa? kysyi kettu Nyyrikiltä.

Olihan linnassa juurista tehtyä köyttä. Sitä kettu kiersi gorillan vatsan ympärille ainakin kaksikymmentä kierrosta, asetti sitten puukalikan yhden kierroksen alle köyden mutkaan ja alkoi kalikkaa kiertäen kiristää gorillan vatsaa kuin vannehdittavaa astiaa. Se auttoi; illansuussa oli sairas jo jokseenkin terve.

Eläimet viettivät seuraavan yönkin Tapion linnassa kooten voimia seuraavan päivän kilpailuihin.

Uintikilpailut Petsamonvuonossa.

Seuraavana aamuna eläimet nousivat virkeinä ja iloisina pehmeiltä sammal- ja naavavuoteiltaan. Aamu oli säteilevän kirkas, tuskin poutapilven hattaraakaan taivaalla. Ilma oli lämpimämpi kuin edellisenä päivänä. Laululinnut tekivät parastaan huvittaakseen kaukaisia vieraita. Leivoset ja tunturileivoset kiirivät korkealla taivaan autereessa, josta ei niitä näkynyt, ääni vain kuului; sinirintasatakielet kilpailivat niiden kanssa metsikössä, laulurastaat ja uunilinnut Tapion linnan harjalla.

— Oi, jospa aina olisi luonnossa ja eläinkunnassa näin suloinen sopu ja rauha! huokasi peipponen. — Katsokaa, miten tuolla kotka istuu kyyhkysen ja leijona lampaan vieressä. Minä luulen, ettei tämä rauha enää kauan kestä.

— Nyt olisi katkottava haukoilta kynnet ja koukkuinen nokka, etteivät ne enää koskaan voisi tehdä meille pahaa, sanoi uunilintu.

— Ja ilveksiltä ja näädiltä olisi leikattava kynnet ja hampaat, lisäsi orava, joka oli kapsahtanut linnan katolle tanssimaan sukulaisensa lento-oravan kanssa.

Puheen keskeyttivät kurjet, jotka karhun käskystä kajauttivat ilmoille raikkaan aamutervehdyksensä kiveliön asukkaille, ja sen jälkeen mölyapinat nostivat niin kamalan karjunnan, että selkäpiitä karmi. Hännästään honganoksissa kiikkuen ja johtajansa viittauksia totellen parkuivat ne kuorossa, niin että Tapion linnan seinät tärisivät.

Mölyapinat olivat ainoat tyytymättömät, koska Lapin marjat huonosti sopivat heidän ravinnokseen, ja he muistelivat alinomaa herkkupöytiään Brasilian metsissä.

Karhu, harmaakarhu, jalopeura, puuma ja tiikeri tulivat Tapiolan takakamarista ulos, haukottelivat, venyttelivät jalkojaan ja köyristivät unen pois selkärangastaan. Sitten keräsi kukin johtaja karjansa ympärilleen. Kun karhu oli lyhyesti kiittänyt Tapion väkeä ystävällisestä kestityksestä, esitti leijona eläköönhuudon.

— Eläköön metsänhaltia Tapio perheineen!

Ei milloinkaan ennen oltu kiveliössä kuultu sellaista äänen pauhinaa, kun sadat eri eläimet yhtäaikaa kiristivät äänijänteitään. Kolttalappalainen, joka oli noin penikulman päässä järvellä kalastamassa, jätti pyydyksensä kokematta ja kiirehti kotiaan luullen maailmanlopun tulevan.

Sitten eläinten monimuotoiset laumat lähtivät liikkeelle ja suuntasivat kulkunsa Petsamonvuonoa kohti, sillä yhteisen päätöksen mukaan oli kilpailtava aamupäivällä pituusuinnissa ja iltapäivällä Jauritunturilla painissa.

Jääkarhu toimi oppaana, sillä kenelläkään muulla eläimellä eivät meriasiat eivätkä merenrantamaisemat olleet niin selvillä. Ei Nyyrikkikään, tuo tieto- ja taitoniekka Tapion poika viitsinyt lähteä alastomille tuntureille eikä viileään Jäämeren henkeen; Tellervo, Tapion tytär jäi niin ikään kotitanhuilleen kiveliöön.

Kun oli viisi tuntia kuljettu aukeita tuntureita tai koivikkoisia laaksokuruja, välkkyi edessä suuri meri, Pohjoinen jäämeri, jylhän alastoman kalliorannan alla. Peilikirkas, auringonkilon kirjailema ulappa levisi silmänkantamattomiin, taivaanrantaan sulautuen. Etäämpänä meren selällä ei näkynyt mitään elämää, mutta rannan lähellä, Petsamovuonon suulla, valaat suihkuttelivat korkeita höyrypatsaita; siellä leijaili myös merilintuja lukemattomin laumoin, ja kaikenlaisia hylkeensukuisia eläimiä loikoili ja kieriskeli rantakallioilla.

Merieläimet odottivat jännittyneinä uintikilpailua, josta valaat olivat kertoneet. Lähetit olivat meren eläimiäkin koolle kutsuneet, ja siksipä vuonossa oli semmoisiakin eläimiä, joita ei kukaan Jäämeren asukas ollut ennen nähnyt.

Kun maaeläimet olivat saapuneet rannalle, päästivät merieläimet ilmoille tervehdyshuutonsa: valaat mölisivät, mursut mylvivät kuin sata vihaista härkää ja hylkeet luikkasivat kurkun täydeltä.

Maaeläimet vastasivat samalla mitalla.

Jääkarhu komensi merieläimet riviin rannan lähelle; ja kun maaeläimetkin olivat asettuneet aivan rantaäyräälle, piti jääkarhu seuraavan puheen.

— Minä jääkenttien kuningas ja Jäämeren valtias olen kutsunut kansani koolle jaloon kilpailuun, nimittäin näyttämään näille maaeläimille miten meressä liikutaan ja näyttämään ihmisellekin, että vain merieläimet ovat oikeita uimareita. Näissä olympialaisuintikilpailuissa saatte näyttää nopeuttanne. Se on kilpailun voittaja, kuka ensin käypi täältä Heinäsaarella.. Kotkat ja kalasääsket seuratkoot ilmassa ja katsokoot, että jokainen kilpailuun ilmoittautunut käypi matkan perillä. Asettukoot siis kaikki kilpailijat tänne toiseen riviin.

Merenpintaan syntyi melkoinen aallokko, kun suuret vesieläimet heilauttelivat väkeviä pyrstöjään. Vain viisi kilpailijaa asettui jääkarhun eteen, nimittäin Grönlanninvalas, pottivalas, sinivalas, mursu ja sinihai.

Uteliaina katselivat maaeläimet näitä merien jättiläisiä, varsinkin valaita. Kaikilla niillä ruumiinmuoto ja raajat paljon poikkesivat maaeläinten vastaavista muodoista. Sukkulan muotoinen ruumis, lyhyet raajat, paljas tai hyvin lyhytkarvainen iho olivat niille kaikille ominaisia.

— Saanen luvan esitellä kilpailijat, virkkoi jääkarhu.

— Grönlanninvalas on suurin sekä maan että meren eläimistä; se vastaisi painossa kahtatuhatta ihmistä tai kahtasataa härkää; pituutta sillä on kaksikymmentäneljä metriä. Grönlanninvalas on mainio uimari. Senhän näkee jo ruumiinmuodostakin.

— Taitaa puhua loruja, tuo valkea jääkarhu; eihän sillä ole edes takaraajoja, epäili tiikeri.

— Eihän ihmisenkään laivoissa ole airoja, ainoastaan potkuri, mutta kovasti ne silti menevät. Onhan valaalla eviksi muuttuneet eturaajat, joilla se ohjaa kulkuaan ja viisi metriä leveä pyrstö, jolla se potkii eteenpäin nopeammin kuin ehkä mikään muu merieläin.

— Toinen kilpailijoista on pottivalas, kotoisin Tyynenmeren ja Atlannin ulapoilta. Se siis paremmin kuuluisi Austraalian, Afrikan ja Etelä-Amerikan eläinten kuninkaiden alamaisiin, mutta minä olen saanut tehtäväkseni esitellä kaikki merieläimet, sillä maaeläimillä on yleensä hyvin vähän tekemistä merieläinten kanssa.

— Pottivalas on lähes Grönlanninvalaan kokoinen, ainakin kaksikymmentä metriä pitkä. Se on hyvä uimari ja sukeltaja. Ihminen vainoaa sitä alinomaa kuten Grönlanninvalastakin, saadakseen kuoria sen nahkan alta vahvan ihrakerroksen ja ammentaa sen suurista pääonteloista kallista öljyä. Mutta pottivalas ei läheskään aina anna henkeään ilman taistelua. Toisinaan siinä ihminenkin häviää.

— Kuningas jääkarhu, saanko luvan kertoa erään kohtauksen pottivalaan ja ihmisen välisestä taistelusta? kysyi albatrossi.

— Kerro! kehoitti jääkarhu.

— Seurailin kerran norjalaista valaanpyyntilaivaa. Laivan kapteeni näki kaukoputkellaan, kuinka pottivalasperhe sukelteli suoraan edessä. Laiva alkoi niitä seurata ja kun se pääsi lähelle, ammuttiin laivasta omituisella kanuunalla köyteen sidottu väkäkeihäs eli harppuuni valasemon selkään.. Silloin valaat sukelsivat syvyyteen, mutta laivasta juokseva nuora merkitsi sitä, että keihäs oli lujasti kiinni valaan selässä. Jonkun ajan perästä täytyi valaiden nousta hengittämään meren pinnalle. Sitä odotellessa laivasta laskettiin vene mereen, ja kaksi miestä oli siinä keihäät ojossa valmiina antamaan valaalle surmaniskun. Mutta kuinkas kävi? Kiukustunut ja haavoittunut eläin puraisi veneen mäsäksi, ja miehet hukkuivat. Harppuunista valas ei kuitenkaan päässyt irti, vaikka toinen valas auttaakseen toveriaan puski turvallaan laivan kylkeen niin kovasti, että siihen tuli paha vuoto. Hetkistä myöhemmin, kun lentelin laivan ympärillä, näin kuinka muutamat laivamiehet tappoivat väsyneen valaan ja kuinka he kappaleiksi silvottuna nostivat sen laivaansa.

— Ihminen on pahin pedoista! huudahti hirvi.

— Niin on, todistivat toiset eläimet.

— Kolmas kilpailija on sinivalas. Se on täällä Jäämerellä kotonaan, sillä täällä se on syntynyt ja kasvanut. Se on nykyisin maailman, pisin eläin, noin kolmenkymmenen metrin mittainen, mutta painossa se ei voita Grönlanninvalasta. Suiposta, sukkulamaisesta muodosta päättäen pitäisi sinivalaan tulla uinnissa maailmanmestariksi. Saa nähdä, miten käy?

— Neljäs on — — —

Nyt vasta jääkarhu huomasi, että kilpailijain riviin oli tullut kömpelöruumiinen ja hidas eläin, mursu, sentähden lause keskeytyi.

— Mitä sinä, mursu, ajattelet, kun tulet muka kilpailemaan nopeusuinnissa. Sinähän olet kuokkamies, merenpohjan tonkija, etkä ennätysmies. Kilpauinti on toista kuin jäälautoilla auringonpaisteessa makaileminen.

— Mies on hävinnytkin, sanoi mursu. — Minä edustan hylkeitä.

Jääkarhu ei viitsinyt kinastella, vaan antoi kilpailla tuon tuhatviisisataa kiloa painavan köntyksen, jolla on kaksi suurta torahammasta yläleuassa, eikä ole siis ulkomuodoltaankaan pikauimarin näköinen.

— Viides ja viimeinen on sinihai, kotoisin lämpimistä meristä. Sitä sanotaan myös ihmishaiksi, koska se mielellään parvissa seuraa laivoja ja haukkaa suuhunsa ihmisiäkin, jos he sattuvat mereen putoamaan tai menevät uhkarohkeasti uimaan liian kauas rannasta. Suikea muoto ja joustava, vahva pyrstö osoittavat, että se on vesieläimistä nopeimpia.

— Anna jo lähtömerkki niille "kaloillesi", kiljui tiikeri, jota kylmä Jäämeren ilma oli alkanut värisyttää.

— Etkö, hölmö, vielä tiedä, että ainoastaan sinihai on kala, valaat ja mursu ovat lämminverisiä, eläviä poikasia synnyttäviä nisäkkäitä, oikaisi jääkarhu.

Kun kaikki kilpailijat olivat rivissä valmiina, löi jääkarhu kämmeniään yhteen lähtömerkiksi, ja samassa porhalsivat uimarit matkaan. Kuin sotalaivojen suikeat torpeedot ne lähtivät halkomaan merta: ensin pintaa pitkin, niin että vesi edessä vaahtosi, ja valtavat sivuaallot levisivät kunkin kyljistä saattaen tyynen merenpinnan karehtimaan, etäämpänä painuen syvemmälle näkymättömiin. Pitkien väliaikojen perästä nousivat valaat ja mursu huokaisemaan ilmaa, ja silloin vahva vesihöyrysuihku kohosi ilmaan.

Rannalla maaeläinten keskuudessa syntyi levotonta liikehtimistä, sillä karhu muisti, että eihän siellä Heinäsaarilla ole ketään, kuka panisi merkille, käyvätkö kaikki perillä. Jääkarhukin hätääntyi sitä kuullessaan, mutta Mikko Repolaisen taas pelasti tottumattoman kilpailunjärjestäjän pahasta pälkähästä.

— Lokit lentäkööt heti Heinäsaarille, istukoot rantakalliolla niin kauan, että kaikki viisi kilpailijaa käyvät näyttäytymässä saaren rannalla ja tulkoot sitten suoraan tänne.

— Menkää, menkää, lokit! kiirehti jääkarhu.

Kirkuen lähtivät lokit, tiirat ja raiskat lentää lekuttelemaan albatrossin johdolla samaan suuntaan kuin uimarit olivat menneet. Mutta rannalla ja vuonon perällä meressä odottavat eläimet ihmetellen katselivat toisiaan. Merieläimet ihmettelivät maaeläinten rumaa ja lyhyen löntterömäistä ruumista, pitkiä raajoja ja karvapeitettä. Enimmän oli ihmettelemistä valkealaikkuisella Grönlanninhylkeellä, joka oli syntynyt pohjoisnavan yli leviävän jääkentän reunalla. Kukapa siellä olisi nähnyt maaeläimiä, jossa oli vain jäätä ja merta.

Toiset merien asukkaat näyttelivät "maanmoukille" konstejaan ja voimistelutemppujaan ajankuluksi. Mustan- ja valkeankirjavat, noin viiden metrin pituiset miekkavalaat kimmahtelivat ilmaan kuin salakat kuturannalla, ja silloin maiskahti vesi kuin laudalla olisi sitä lyöty. Mutta mahtavimman aallon nosti kuitenkin suuri uurteisvalas, posauttaessaan vettä leveällä pyrstöllään.

Kalaa kaikennäköistä parveili rantavesillä rauhallisesti uiden ja hopeisia kylkiään välkähytellen. Siinä merilohen venkaleita, turskia, sillejä, suurisilmäisiä meriahvenia, vihaisia merikissoja, latteamuotoisia paltaita sekä maariankaloja, villakuoreita ja — minkä nimellisiä lienevät oudommat olleetkaan.

Vesilinnut olivat kerääntyneet tiheiksi parviksi. Oli haahkoja, merimetsoja, meriteeriä, koisoja, hanhia ja joutsenia; oli alleja, jotka vuoronperään hokivat "a, a, aalli, a, a, aalli", oli myöskin kyömynokkaisia lunneja ja piikkinokkaisia kiisloja eri parvina.

— Katsopa veliseni, mikä on tuo valkea pilvi, tuolla vuonon suulla? sanoi maakarhu jääkarhulle — se väliin nousee ja väliin laskee lähelle merenpintaa, toisinaan se laajenee, toisinaan kapenee ja minä olen kuulevinani siitä melua.

— Jo tulevat! huudahti jääkarhu, jolla on kauas kantavat silmät. — Lokkiparvi seuraa ilmassa etumaisen kohdalla.

Eikä kauan tarvinnut katselijain odottaa, ennenkuin sinivalas tulla porhalsi maaliin nostattaen jälkeensä korkeat aallot. Aivan sen vanavedessä tuli Grönlanninvalas ja hiukan jäljempänä pottivalas ja sinihai, mutta mursua ei vielä näkynyt eikä kuulunut.

Eläköönhuudot, valtavammat Imatran pauhinaa tärisyttivät ilmaa. Äänen pauhina ja meteli oli niin voimakas, että pienemmiltä eläimiltä korvat menivät lukkoon. Ja ken olisi innostukseltaan voinut panna merkille, hän olisi kyllä huomannut, että merieläimet eivät paljoa äänen voimassa jääneet jälkeen maaeläimistä. Suuriäänisimmät niistä olivat mursut, nuo "jäämeren mölyapinat", jotka mylvivät vallan kamalasti, kun heidän kotiseutujensa kasvatit veivät voiton. Karhu alkoi juuri pitämään kiitospuhetta nopeille meren jättiläisille, kun eläimet yllätti ihmeellinen näky. Vuonon keskelle nousi merenpohjasta suuri punakattoinen, lasista tehty linna, suurempi kuin Olavin linna, ja muodoiltaan vielä kauniimpi. Sen ympärillä sateenkaaren värit loistivat utuisessa ilmassa. Ja linnan portaille astui vedenhaltija, itse Ahti puolisonsa Vellamon keralla. Tulivatpa linnasta myöskin vaaleapukuiset vedenneitoset ja istuivat alimmille portaille sitomaan seppeleitä vihreistä merilevistä. Kun ne olivat valmiit, otti Ahti taikakanteleen poikkipuolin polvilleen ja soitteli niin ihanasti, että kaikki eläimet henkeään pidättäen kuuntelivat.

Kun hän lopetti soittonsa, kutsui hän kaikkia meren eläimiä luokseen linnansa edustalle katsomaan, kuinka voittajat seppelöidään. Heti tyhjenikin vuonon perä, kun kaikki vesieläimet kilvan riensivät kristallilinnalle asettuen siellä kauniiseen kaareen. Jääkarhukin ui sinne muiden mukana ja asettui Ahdin jalkojen juureen kuin uskollinen koira.

Rannalle ei näkynyt, miten voittajat seppelöitiin, sillä heti merieläinten lähdettyä sakea sumu täytti vuonon perän. Se pakotti maaeläimet heti paluumatkalle; ja kiirekin alkoi jo olla, koska vielä viimeinen ja tärkein ohjelmannumero, paini, oli suorittamatta.

Kun Suomen karhu voitti painimestaruuden ja tuli eläintenkuninkaaksi.

Jauritunturille palattuaan eläimet lepäsivät hetkisen auringonpuoleisilla rinteillä aivastellen sieraimistaan pois Jäämeren kylmänkostean ilman vaikutuksia. Pahin nuha oli tullut orangille, tuolle Borneossa, päiväntasaajan kohdalla kasvaneelle metsäeläimelle, joka oli hartaasti odottanut painia antaakseen Afrikan gorillalle "päihin". Sen täytyi nyt kuumeen tähden luopua kilpailusta. Ei ollut leijonakaan aivan terve, mutta sillä kova sisu voitti sairauden.

Eläimet olivat hiukan levottomia tulevasta ratkaisusta. Salavihkaa kuiskailtiin ja ennusteltiin, kuka tuli suoriutumaan painissa Voittajana. Orava oli varma siitä, että karhu voittaa mutta jänis epäillen pudisteli pitkiä korviaan. Norsut olivat niin varmoja leijonansa voitosta, että olisivat lyöneet sen puolesta kuinka suuren vedon hyvänsä. Piisoni taas oli harmaankarhun voitosta varsin vakuutettu. Mutta kukaan ei uskaltanut lujasti, kaikkien kuullen lausua arvostelujaan.

Mikko Repolainen nykäsi karhua karvoista pyytäen tulemaan vähän syrjemmälle.

— Kuulehan, kuomaseni, kun nyt lähestyy ratkaiseva hetki, jolloin Euroopan ja Suomen maine on kysymyksessä, niin nämä loppukilpailut olisivat viisaasti järjestettävät, puheli kettu. — Kun sinä olet näiden kilpailujen järjestäjänä, niin anna muiden maanosien kuninkaiden ensin keskenään kilpailla ja väsyttää toisensa ja käy sitten sinä viimeisen voittajan kanssa kamppailemaan.

— Se on viisas neuvo, minä seuraan sitä tarkalleen, sanoi karhu ketulle silmää iskien.

Kun kurjet olivat huutaa helähyttäneet tavanmukaisen alkajaishuutonsa, nousi karhu kahdella jalalla kivelle lausuen:

— Arvoisat olympialaiskisojen osanottajat! Viimeinen kilpailu on käsissä. Nyt käyvät kuninkaat keskenään kilpailemaan painissa, suomalaisessa sylipainissa. Kuka siinä voittaa, hän olkoon kaikkien maanosien eläintenkuningas.

— Hän olkoon kaikkien maiden eläintenkuningas, kertasi eläinten kuoro.

Karhu kuulutti edelleen:

— Kilpailujärjestys on seuraava: Ensin painivat parina leijona ja gorilla, joka välttämättömästi haluaa olla voimamiesten joukossa, toisena parina harmaakarhu ja tiikeri; näiden kilpailujen voittajat ratkaisevat sitten välinsä, sekä voittaja käy viimein minun kanssani otteluun voiton seppeleestä. — Hyväksytäänkö ehdotus?

— Hyväksytään, hyväksytään! huusivat eläimet.

Katsojat kerääntyivät raivatun kentän ympärille, suuremmat lähemmäksi, pienemmät taakse, mutta osa pikkueläimistä kapusi isompien selkään ikäänkuin olisivat olleet ratsumiehiä. Niinpä ahma istui kaikessa rauhassa hirven selässä, orava ilveksen, kärppä karhun ja apinat norsujen "lautasilla".

— Ensimmäinen pari esiin! huusi karhu.

Gorilla ja leijona lähestyivät toisiaan varovin, hitain askelin, kumpikin vastustajaansa epäluuloisesti kyräten. Gorilla käveli kahdella jalalla melkein suorana lyöden silloin tällöin hirmuisilla nyrkeillään rintaansa ikäänkuin se olisi ollut rumpu; leijona hiipi matalana ja pitkänä kuin kissa vaaniessaan. Sen silmät iskivät tulta, mutta jonkunmoista epävarmuutta oli kuitenkin liikkeissä, mikä lienee johtunut siitä, että leijona ja gorilla kotimaassaan karttavat toisiaan. Lähelle päästyään leijona kapsahti takajaloilleen ja kiersi käpälänsä gorillan lanteiden ympäri; samoin gorilla kiersi pitkät eturaajansa leijonan ympäri.

Leijona on luonteeltaan tulinen, silloin kuin tosi on edessä. Vallan vimmatusti se reuhtoi gorillaa puoleen ja toiseen kiljaisten välistä sen korvaan. Taisipa painin tuoksinassa sen kynnetkin painautua liian syvälle vastustajan selkälihaksiin, koska gorilla irvisti pahasti, murahti vihaisesti ja puristi sitten petoa niin kovasti, että leijonan silmät pullistuivat ja hengitys oli salpautua.

— Kas niin, gorilla! Näytä sille ryövärille, että et ole linnunluista ja sammakon kudusta kokoonpantu, huusi leopardi, jolla oli leijonalle vanhaa kaunaa.

Gorilla koetti keikauttaa leijonaa taapäin, mutta ei saanut kumoon. Päinvastoin ote siinä löyhtyi ja leijona sai paremman asennon. Seuraavassa tuokiossa leijona tanssitti vastustajaa niin armottomasti ja pitkään, että apinan jalat väsyivät ja se keikahti kumoon aivan selälleen leijonan alle.

— Eläköön leijona! huusivat eläimet.

Harjaansa pudistellen ja mahtavin askelin käveli voittaja kunniaistuimelle.

— Toinen pari esiin, kuulutti karhu.

Tiikeri ja harmaakarhu astuivat ympyrään. Vaikka tiikeri Intian viidakoissa ja harmaakarhu Pohjois-Amerikan metsissä ovat kruunaamattomia itsevaltiaita ja tekevät mitä tahtovat, tuntui niistä kummastakin oudolta käydä otteluun, kun ei tuntenut vastustajan voimia. Varovasti nekin lähestyivät toisiaan, mutta tiikerin raju luonto heräsi, kun se näki vastustajansa kiukkuisen katseen. Pitkällä loikkauksella se hyppäsi harmaankarhun eteen, kiersi käpälänsä sen vahvan ruumiin ympäri ja koetti kaikin voimin keikauttaa otson kumoon, mutta pahaksi onneksi luiskahti jalka kiveltä, ja tiikeri lankesi omaan heittoonsa. Harmaankarhun voitto oli näin ollen liian helppo.

Pohjois-Amerikan eläimet huusivat äänensä sorruksiin.

Karhu ei antanut aikaa levähdykseen, vaan komensi heti voittajat matolle. Silloin leijona ja harmaakarhu kävivät käsirysyyn. Leijona koetti aluksi vanhaa temppuaan, nimittäin vastustajansa väsyttämistä. Se väänsi vuoroon sivulle, vuoroon koetti nostaa ilmaan, mutta harmaakarhu oli kuin maahan iskeytynyt tervasjuurikka.

— Näytä sille amerikkalaiselle, että olet Afrikasta kotoisin, mylvi Kapinpuhveli; — näytä, että yksin sinä olet oikea eläinten kuningas.

Mutta toisin kävi. Harmaakarhu sai vastustajastaan hyvän otteen ja löi leijonan maahan, niin että tanner tömähti.

Eläimet eivät uskaltaneet iloita entisen eläintenkuninkaan häviölle. Amerikan eläimet vain jonkunverran hurrasivat.

Vihaisesti häntäänsä punoen ja häpeissään meni leijona norsulaumaan katsahtamatta ympärilleen.

— Meidän välimme on vielä ratkaisematta, huusi karhu voittajalle.

Suomatta hengähdysaikaa tarttui otso samassa harrnaankarhun vyötäisille ja hyökkäsi rajusti eteenpäin; sitä ei harmaakarhu voinut kestää, vaan kellahti kumoon muutamassa sekunnissa.

Euroopan eläimet nostivat hirveän intiaanikarjunnan.

— Eläköön karhu, eläinten kuningas! kuului joka taholta.

Mutta tiikeri, leijona, harmaakarhu, puuma ja dingo eivät tahtoneet kauan olla pörrökarvaisen pohjolan karhun hallittavina, vaan kokosivat laumansa ja lähtivät paluumatkalle tyytymättöminä koko olympialaisiin kisoihin ja varsinkin karhun edesottamisiin.

Eikä sen koommin ole pidetty eläinten olympialaisia. Vain ihmiset niitä viettävät.

KAKSI JÄTTILÄISTÄ

Vaari, kerroppa minulle jännittävä satu!

Tämän pyynnön tein taas eräänä tuiskuisena talvi-iltana, kun olin jo läksyni lukenut enkä tiennyt, miten saisin ajan nopeimmin kulumaan. Saman pyynnön olin hänelle tehnyt satoja kertoja ennen milloin paremmalla, milloin huonommalla tuloksella. Ja minä olin vähitellen kehittynyt huomaamaan, koska ukko oli kertomatuulella, koska hän herkimmin aukaisi satulippaansa, josta loppumattomat tarujen langat juoksivat?- ainakin meidän lasten mielestä loppumattomat, sillä meillä oli se käsitys, että vaari olisi voinut hyvin päästä sadunkertojaksi itse Harun-ar-Rashidin hoviin, jos siihen aikaan olisi elänyt.

Vaari oli juuri nuottaa kutomassa takkavalkean loisteessa. Hän kiinnitti kävyn kudokseensa, otti lankavyyhdin verkkopöydän laatikosta ja virkahti hymyillen:

— Jos tulet vyyhteä pitämään, niin olkoon menneeksi. Istahdamme vain satuvenhoon ja viilettelemme ensin vaikkapa Hiipinätunturille; sieltä nyt alkavat tarujen langat juosta kilvan tämän kerittävän rihman kanssa.

— Missä on Hiipinä?

— Kuollan niemimaalla, Imandra-järven itäpuolella. Se on kohtalaisen salamyhkäinen satujen vuori, jota he kunnioittavat ja kammoavat. Poropaimen ei mielellään jää yksin sen liepeille ja sivuuttaessaan tuon mahtavan, kesälläkin lumilakisen tunturin, tekee hän ristinmerkin. Ja Imandraa porolla ajellessaan, varsinkin pimeällä, katsahtelee hän huolestuneena aavemaista tunturia ikäänkuin odottaen sieltä jonkun tulevan.

— Miksikä he sitä pelkäävät?

— Syynä lienee eräs tarina vanhoilta ajoilta, joka on siellä kulkenut polvesta polveen ja kodasta kotaan. Kerron sen tässä illan kuluksi: — Hiipinässä oli muinoin suuri, moniosainen luola, jonka käytävä johti erääseen syvään rotkoon; mutta muutamina syysöinä aukeni sen kattoon myös leveä rako aina tunturin laelle saakka. Sen reunalta näkyi silloin kaikki luolan osat kummallisine asukkaineen ja satumaisine rikkauksineen, mutta aamun ensimmäisten valonsäteiden langetessa tunturille sulkeutui railo, ja suuret kivilohkareet siirtyivät kuin näkymättömien käsien kuljettamina luolan suulle, niin että kulkija ei siinä nähnyt vuoren rinnettä kummempaa.

Mutta kerran, kerran saatiin kuitenkin luolan salaisuus selville aivan sattumalta.