Part 1

language: Finnish

SYNTI

Nelinäytöksinen draama

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

HENKILÖT:

Elias Kålk, kirkkoherra. Agnes, orpo. Leena Pirjetantytär Ismael, äpärä, edellisen poika. Taneli Öhrn, köyhäinhuoneen hoitaja. Geila, kirkkoherra-vainajan tytär. Laukkus, kirkkoväärti. Vänrikki Seidenberg, kuninkaan vouti. Jere, riivattu. Kyläläisiä, Veijareita ja teinejä.

Tapahtuu Suomessa noitavainojen aikana Valpurin-messun ja helluntain välillä.

Ensimmäinen näytös.

Köyhäinhuoneen yhteistupa. Oikealta taka-alalta vie ovi pihamaalle ja oikealla seinävieruspenkki sekä kaksi rinnakkaista ikkuna-aukkoa. Takaseinässä kaksi lähekkäin olevaa koppia — riivatun koppi lähellä ulko-ovea ja rangaistuskoppi vasemmanpuolisena — joiden ovissa on luukut sekä rautakanget ja teljet. Taka-alan vasemmanpuolisessa nurkassa harmaakivinen liesikiuas, jonka perustana on pari hirsikertaa ja jonka tulisijan päällys on laakeilla kivillä holvattu sekä mukulakivillä kateltu. Lähellä kiuasta matala jakkara. Vasemmalla on ovi köyhäinhuoneen hoitajan puolelle ja samalla seinällä etualalla pöytä penkkeineen. — Tuvan katto on pyöreähkön holvin muotoinen, joten sivuseinät ovat matalahkoja ja kiukaan yläpuolella olevasta räppänästä tulee valo viistosti tupaan. Uuninnurkalla törröttää karstainen päre. Pöydällä puisessa jalassa puoleksi palanut talikynttilä, koverrettu, lamppuna käytetty nauris sekä kaljatuoppi.

On lempeän kirkas Valpurin-messun aattoilta. Räppänästä ja ikkunoista tulvii runsaasti ilta-auringon punertavaa valoa.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

_Leena_ istuu rahilla lähellä oikeanpuolista seinäpenkkiä ja kehrää. Vieressä on kopassa lepeitä. Hän on heikkosilmäinen vanhahko nainen. Otsa on kurttuinen ja kovat kärsimysjuonteet suun ympärillä. Mutta tummanruskeat hiukset ovat vielä täydet ja puhtaat ja muistuttavat nuoruudenajan kiharaisesta tukasta. — Hänen yllään on sininen väljä röijy ja ruskehtava rynkkyhame.

_Ismael_, edellisen poika, on hintelä, pitkähkö nuorukainen, kasvoiltaan kalpea, silmänaluset tummat ja riutuneet. Mutta silmät ovat suuret ja puhtaat. Niiden ujo pelonalaisuus luo niihin alati väreilevän eloisuuden. Samaa todistavat herkät huulet ja nenän hieno muoto. Hänen hiuksensa ovat vaaleanruskeat ja pehmeänuntuvaiset, kuin kauan vuoteessa maanneen sairaan hiukset. Oikea jalka on nilkasta lievästi vaivainen, joten hän kulkee hieman onnahtaen ja käy ilman keppiä vain kotosalla liikkuessaan. — Pukuna on hänellä sinertävät, karkeasta kankaasta tehdyt housut ja punertava, haljastunut takki, joka on melkein kaulukseton, joten nuortea kaula on näkyvissä. Takissa on rivi tinanappeja kaulaan asti.

Ismael istuu oikeanpuolisella seinäpenkillä. Hänen vasemmalla puolellaan on hänen keppinsä penkkiä vastaan nojallaan ja penkillä juuri valmistuneet kehlo ja pieni pytty. Parhaillaan hän viimeistelee puukolla silitellen kauhaa. Hetken vaitiolo.

_Ismael_ (nostaen kauhaa, ihastellen). Äiti, katso, äiti, kevyt kuin lintu! Ja kuin västäräkin häntä sen keikkuu varsi.

_Leena_ (synkän väsyneesti). Aherrat turhaan, poika parka.

_Ismael_ (iloiten yhä omaa iloaan). Ja pytty ja kehlo! (Ottaa kehlon molemmin käsin.) Silkkaa katajapuuta! Sen pohja paistaa kuin kuutamon naama. Katso, äiti — — kuin keltainen kulta!

_Leena_ Vie kultasi piiloon, poloinen poika, tai itaroitsevat sen herrat itsellensä.

(Ismael vie kalut kiukaan taakse. Hetken vaitiolo.)

_Leena_ (Ismaelin hommatessa kiukaan luona). Ei ruunun vaivaisten pidä kerjäämän eikä hyötymän kättensä töistä, niin ovat vääräneuvoiset lain tehneet ja säänneet.

_Ismael_ (tullen äitinsä luo, iloisena). Sinne piilotin kiukaan koloon. Ja sitten — — riihen alle ne vien. (Salaperäisen innostuneesti.) On mulla siellä varpuluudat ja vispilät valmiit, on kavetta ja kapinetta monta, on kätkössä lujassa. — Ja sitten — — kun lauvantaina sairaista ja maahanpantavista pappilaan vien sanaa, nöyrästi kumarran ja anon, että saisin ne kaupata kylällä. Sittenkös sinulle ostan — — rohtoja ostan ja — —

_Leena_ (keskeyttäen). Kirkkoherran käskystä on meidän herra kieltänyt vaivaistalolaiset kylää kiertämästä. Ano mitä anot, lupaa et saa.

_Ismael_ Sapatinaatto jok'ainoa sinne vienyt olen viikkoiset sanomat, ja alavainen on ollut kirkkoherra aina. Hopeakannusta kerran herraskaljoja juotti! Ruokaa on antanut Geila-mamselli monet kerrat, eikä ole siitä kirkkoherra sanalla moittinut — —. Miksikäs ei sallisi minun, vaivaisen pojan, moniaita äyrinlantteja ansaita äitini avitteeksi?

_Leena_ (syvällä katkeruudella). Minä tunnen Kolkit — — ne on ilvesten sukua.

TOINEN KOHTAUS.

_Riivattu_ takoo raivokkaasti nyrkillään koppinsa ovea.

_Leena_ (koko hahmoltaan kamalammaksi muuttuen, taaksensa katsomatta). Kuule, riivattu herää, kun kuulee Kolkista sanan. Aukaise luukku! Se taitaa virren ilveksistä.

(Ismael painuu pelästyneenä kiukaan luo.)

_Leena_ Avaa, poika!

_Ismael_ (kiukaan luota). Olet kamala, äiti!

_Riivattu_ (alkaa jälleen takoa oveen, epäselvästi jollottaen). Kolkin herra, kolkko miesi.

(Leena nousee, menee luukkua kohti ja tempaa sen auki.)

_Riivattu_ (käheästi nauraen). Kolkin herra, kolkko miesi — —

_Leena_ (astuu takaisin luukun luota pari askelta, uhmaten ja kovana). Anna, riivattu, palsamin valua!

_Riivattu_

Ilvesturkki, ilvesrinta, Peto ilvestä isompi.

_Leena_ (säkeissä edelle kiirehtien.) Tallasi pyhimmät tarhat — —

_Riivattu_

Tallasi pyhimmät tarhat, tahrasi tytärten aitat, hanhet Maarian halasi.

_Leena_ Vietteli viattomimmat — —

_Riivattu_ Vietteli viattomimmat. (Katoaa luukusta, joten ääni kuuluu seuraavassa kauempaa, mutta kaikuvasti.) Papin saatanat tulevat!

_Ismael_ (kauhuissaan). Kristuksen tähden! (Menee nopeasti ja lyö luukun kiinni; äitiänsä lähestyen.) On riivattu raivossa kamala. (Istuutuu penkille.)

_Leena_ Olkoon. Se on lääkettä katkeralle sielulle. — — Ja se riivaus on kirkkoherran synti ja syy! Joka saarna sen on synkkä kuin tuomionaatto. Lain moukarilla särkee järjet ja aivot. Ja kauhulla köyhien sydämet nääntää. Siitäkö lupia saisit — —

_Ismael_ Mutta eihän ole se laulu kirkkoherrasta tehty.

_Leena_ Ei, vaan sen isävainajasta, kuninkaan voudista. Mutta ilves se on poikakin luonnoltaan, jos liekin kaulassa liperit. (Vaitiolo.) Vai eikös ole minunkin päälleni tuomiota huutanut? — — Sinullekin lie omaa äitiäsi manannut, vaikka olet karttanut sitä minulle sanomasta? Sanopas suoraan.

_Ismael_ (väristen, säikähtäneenä). Älä kysy, älä kysy!

_Leena_ Kysyn mitä kysymän pitää. Noita-akaksi on äitiäsi syyttänyt, noidaksi on huutanut, katala. Poika, älä totuutta peitä.

_Ismael_ (yhä kiusaantuneempana). Se sana on katkerampi kuolemata — — Sitä älä haudasta kaiva!

_Leena_ Mutta manannut on kaikkinaista noituutta pelkäämään ja minuakin sillä tarkoittanut? Onko?

_Ismael_ (kuin tuskaisena huokauksena). On.

_Leena_ Siinä sekin kuultiin. Mutta turhaan pelkäät — — ei ne sellaiset maineet minua roviolla polta.

KOLMAS KOHTAUS.

_I teini_ (tulee reppu selässä oikealta). Rauha taloon. (Katselee hakevasti ympärilleen.)

_Ismael_ Rauha itsellesi.

_Leena_ Mistä vieras on?

_I teini_ (veijarimaisesti). Muusain kukkulalta tullaan, teinejä toiset ollaan, veijareita ja rakkareita ollaan toiset. Mutta Jerusalemin suutareita kaikki — — Onkos talossa Valpurin-kaljoja pantu?

_Leena_ Tämä on vaivaisten huone — —

_I teini_ (liioittelevin elein). Jota myös hospitaaliksi kutsua taitaan! (Menee vasemmalle pöydän hio ja ottaa käteensä kaljatuopin.) Oikein, pojat. Tuoppi on tyhjä kuin teinillä maha. Mutta — suojelusapostolimme Hazazelin kautta sen vannon — vielä tänäpänä olen minä ynnä veljeini kanssa viettävä Kaanaan häitä. Ergo?

_Leena_ Mitä villitty riekut ja raakut?

_I teini_ Ergo? (Osottaen vasemmanpuolista ovea.) Eikös kysyä sovi, mihin vie tämä ovi?

_Leena_ (ryhtyen kehräämään, välinpitämättömästi). Sinne ei sinun ole menemistä.

_I teini_ Niinmuodoin — — siis: Hospitaalin edesseisojan kamari?

_Ismael_ (nousten penkiltä, hätääntyneenä). Se on Taneli-herran huone — — ei ole kotosalla.

_I teini_ Vai Tanelin huone! Taneli? Mikäs sillä on liikanimi?

_Leena_ Öhrniksihän sitä sanovat.

_I teini_ Se Öhrnin Taneli? Se peruukkimaakari, käräjäniekka ja välskärinsälli, se Renttu-Taneli Turusta? Ergo! On talossa oltta ja viinaa. (Menee takaisin ulko-ovelle ja huijaa tovereilleen.) Hazazel!

_Äänet ulkoa_ Hazazel! Hazazel!

_I teini_ Silentium! (Tulee ovelta ja menee vasemmalle, ottaa pöydällä tuopin ja kumartaa pilaillen.) Cum permissu diaboli. (Poistuu vasemmalle.)

_Ismael_ (hätääntyneenä). Mitä se aikoo? Juoksenko hakemaan herraa tänne?

_Leena_ Ei kuulu meille. Ne on teinien metkut. Ja mistäpäs sen nyt löytäisit. Valpurin-messuja touhunnee — — lie Vappu-morsianta herrojen syötiksi hakemassa.

_Ismael_ (joka on edellisen repliikin aikana istuutunut, hetken vaitiolon jälkeen yhä levottomana.) Mutta sillä on aikeita pahoja. Se ottaa sieltä olutta ilman lupaa ja — —

_Leena_ Ottakoon. Eipähän meiltä ota. Ei nytkään ole koko päivänä kaljan tippaa tuoppiin pantu. Koko elämä vettä ja leipää, ei särvintä muuta kuin vaiva ja katkera mieli — —

_Ismael_ Miksi saan minä peljätä alati. Joka kulkuria pelkään — — riivatun raivo on minulle jokapäiväinen kauhu ja kammo, ja kylällä herjaavat meitä.

_Leena_ (liikutettuna, synkästi). Minun tähteni, poika parka — —

_Ismael_ (nousten ja syöksyen polvilleen äitinsä luo). Ei, ei! Kaikki ne kestän — — mutta lupaa, äiti, lupaa minulle: älä kalliisti lunastettua sieluasi vihalla katkeroita, vaan siunauksin se vihan alta virvota pois.

_Leena_ (puristaen poikaa syliinsä; hellän ja katkeran mielialan keskenään kamppaillessa). Sinua siunaan, poika! Joka hengenvedollani siunaan sinua. Itseäni kiroan, siitä synnistä kiroan, jonka tähden äpäränä synnyit tänne — — ja joka sinun hentoisan nilkkasi vaivaiseksi väänsi. Häpeän kauhusta sen väänsin syntymäsi hetkellä. Sinun edessäsi kaikki ovat syntiä tehneet. Mutta sinun ja minun se on yksin kärsittävä.

_Ismael_ (taistellen hellällä riemulla vastaan). Ihana, äiti, on itkun pikarista juopua meidän, kun yhdessä juoda saamme.

_Leena_ (Ismaelin hiuksia hyväillen). Se on ainoa lohtu, että sinun sielussasi ei virhettä ole — — Mutta puhtaan sydämesi tähden, ja äitisi tähden, he tulevat yhäti sinua lyömään ja tallaamaan.

_Ismael_ (nousten seisalleen). Herjatkoot, mutta eivät tallaa meitä. Minä tiedän: me lähdemme kauaksi pois ja unohdamme nämä nurjat nurmet. Olen nikkari taitava kyllä. Tehdä taidan kalua kaikenlaista. Maailmalle mennään ja herroiksi eletään.

_Leena_ Tulethan sinä sen puolesta toimeen vaikka maailmalla, sittenkun minussa, raihnaassa, ei enää taluttamista. Kyllin liekin jo kuoleman kouko sydänalassa kommerrellut — —

_Ismael_ Et kuolla saa — — yksin on kauheata olla.

_Leena_ Milläpäs tässä tervehtyisi. Ei ole sydämentipat eikä tinktuurat köyhän varalta välskärillä — —

_Ismael_ (äänessä tuskaa). Älä jatka, äiti! Usko minua. Rohtoja hankin, kaupatuksi saan tavarat kaikki. (Kuin varman pelastuksen löytäen.) Mansikat kypsyvät kohta. Niitä kun tuokkosin kannan, niin tottapa paranet — —

NELJÄS KOHTAUS.

_I teini_ (tulee vasemmalta, toisessa kädessä katajainen viina-ankkuri, jonka laskee penkille kädestään, ja toisessa äskeinen tuoppi, nokkelasti.) Tulipas kerran taas näpsän verran. Bibemus in nomine Jesu! (Juo; kääntyen Leenan puoleen.) Tässähän tätä olisi muillekin vaivaisille. (Lähestyy Leenaa.)

_Ismael_ (hätäisenä). Älä juo, äiti! (Teinille.) Olet varastanut, mies.

_I teini_ Minä viinoja varastan ja viinalla kurkkua karastan! Tänä yönä noita-akatkin saatanan sapattia ryyppää. Älä viinaa karta, maitoparta — — (Tunkien lähelle Ismaelia.) Juo! Tai vievät sun noita-akat Valpurin-yönä, vievät luudanvarrella Kyöpeliin. Ja sielläkös pojan viinaan syljetään, sammakon päistä öylätti koreasti leivotaan ja sitten sakramentti nurinpäin pojalle juotetaan. Jaa, kuulepas, poika! Ihan munsööri pelsepuupin tapaan ne siellä suuta suikkaavat pakaraan ja napaan. Ja sitten vasta — kuulepas, tiitiäisen poika — sitten vasta nahkasi helvetin peräseinään naulitaan. Ja tävyksistä — — pienen pojan pikkaraisista tävyksistä siellä noitasalvat keitetään, joilla Luciferus kavionsa rasvaa ja voitaa ja muutkin sorkkansa paikkaa ja hoitaa, kuten »Malleus Maleficarum» oikein opettaa ja sanoo — — juo, ipatilli, juo Marjanpojan maksun päälle. (Tyrkyttää tuoppia Ismaelille.)

_Leena_ Herkeä jo siitä räkättämästä.

_I teini_ Ho-hoo — — siinä se taitaakin olla tämän kylän noita-akka paras — —

_Ismael_ (on siepannut keppinsä penkiltä, tällä kaikin voimin uhaten). Ihminen, älä kiusaa meitä! Etkö tiedä! Se sana on katkerampi kuolemaa — — Mene pois täältä!

_I teini_ (ikkunoihin päin hoilaten). Hazazel! (Jättää tuopin pöydälle, mutta vie mukanaan viina-ankkurin. Lähtee.)

_Äänet ulkoa_ (teinin avatessa ovea). Hazazel! (Ulkoa hetken meluamista.)

_Ismael_ (on jäänyt seisomaan tuohtuneessa mielentilassa ja nyt teinin mentyä istuutuu penkille, rukousta hokien). Ole kiitetty Jumala — — ole kiitetty Jumala, kunnioittu kuulu Jesus, pyhitetty Pyhä Henki — — (Jää katsomaan rauhoittuneempana. Vaitiolo.)

_Leena_ Missä on Agnes? (Ismaelin katse kirkastuu.) Hän vielä sinulle tänä iltana ilon hetket laittaa.

_Ismael_ (nousee, riemastuneena). Agnes! Agnes on varmaan jo lähteelle juossut. (Kuuluu kaukaa raikuva torventoitotus, ensin yhden, sitten yhdessä useamman torven. Ismael jännittyy joka jäseneltään.) Kuule, kuule! Voudin kartanosta ne soittavat Valpurin-torvet. Nyt on Vappu-morsian löytty. Ja nuoret herrat ja junkkarit sen sanoman kaikille toitottavat. (Jälleen kuuluvat raikuvat torvet.) Se on soitto kuin urkujen helinä — — nyt nuoret neitseet ja rouvat kauniit rastisiljit ja silkkiharsot harteille heittää ja Valpurin-kulkue alkaa. — Onpas tässä lentimin lentänyt aika. Kukaties on Agnes jo vuotellut kauan. Meidän lähteen se tyttö on koristellut varmaan, on sinisin vuokoin ja valkoisinkin, ja itse vierellä istuu. Sieltä me yhdessä katselemme kokkoa kaukaa ja ympäri maailma seisoo kuin Herran kaupunki tyynine virtoinensa.

_Leena_ (hymyillen). Mutta kiiruusti matkaan, poika. Keppi on penkillä.

_Ismael_ (tehden lähtöä). Nyt ei keppiä tarpeen. Helmassansa Agnes jalkaani lämmittää, lähteestä terveyttä juon, ja silloin en ole nilkasta rampa. (Salaperäisesti.) Siinä lähteessä taika on varma — —

_Leena_ Taitaapa olla. Ilostapa ihmiselle voimia kertyy.

_Ismael_ Se on pyhä lähde. Kun siitä sanaa sanomatta ja riemulla juo, niin ihmeitä tekee. Agneksen kädestä juon. Hyvästi, äiti. (Lähtee ovea kohti.)

VIIDES KOHTAUS.

_Geila_ tulee ulko-ovesta Ismaelia vastaan Hän on lähes 30-vuotias kaunisvartaloinen nainen. Mutta hänen kasvonsa: tarmokas leuka ja varsinkin korkea otsa, joka on kelmeästi päilyvä kuin öitä valvoneen ja paljon rukoilleen, eivät ole viehkeästi naiselliset, vaan ennen muuta selkeästi päättäväiset. — Hänen pukunsa on vaaleahko, mutta yksinkertainen. Hame on kupeilta vain lievästi pöyhistyvä.

_Geila_ Jumalan siunausta teille.

_Ismael_ (kumartaen ja Leenan nyökätessä mukana). Nöyrä siunaus itsellenne, mamselli Geila. (Poistuu oikealle.)

_Geila_ (menee Leenan luo). Tulin ilmoittamaan raskaasta koettelemuksesta, joka nyt on sälytetty meidän harteillemme.

(Leena katsoo säikähtyneenä.)

_Geila_ Mihin oli Isma menossa?

_Leena_ Kolminaisuuden lähteellehän se — — Agnes kun siellä jo toveriksi vuotteli.

_Geila_ Agnes ei ole siellä. Voudin kartanosta saattaa häntä parhaillansa tänne Taneli Öhrn, vaatettaakseen tytön Vappu-morsiameksi, kaikkien tanssitettavaksi. Ja se on voudin ja kirkkoherran työtä.

_Leena_ Voi heitänsä, minkä tekivät! Mitä on Ismael sanova?

_Geila_ Minä aavistan: Tämän kaiken pohja ja lähde on papin itsensä syntinen himo.

_Leena_ (synkeästi). Polvesta polveen tekevät syntiä Kolkit. (Panee kopan penkin alle ja aikoo liikuttaa rukkia, Geila tulee avuksi ja vie sen kiukaan luo.) Kylläpäs ne nyt kuoleman pistokset kylkiluita repivätkin. (Istuutuu rahille.)

_Geila_ (palaten kiukaan luola). Kun Herran armopöytään valmistui Agnes ja kävi pappilassa moniaat kerrat, silloin näin minä Kålkin silmien palavan.— — Mutta tämän pahennuksen olen minä paljastava ja Elias Kålkin on minulle viimeinkin tehtävä tiliä. (Istuutuu peräpenkille. Kirkonkellot alkavat soida. Vaitiolo.)

_Leena_ (muistojensa vallassa). Pienellä kellolla aljetaan, mutta hätäkellolla päätetään. Kaksikymmentä ajastaikaa sitten olin Vappu-porttona minä ja synnytin voudille äpärän — —

_Geila_ Ne soittavat Vappukulkuetta lähtöön.

_Leena_ (nousee lähtöä tehden). Menen ja vuottelen Ismaa. En päästä poikaa tällaista kuulemaan. Ei tulisi ennenaikaista surua, jos hyvinkin saisitte vielä pannuksi esteen tytölle eteen.

KUUDES KOHTAUS.

_Agnes_ tulee vasemmalta. Hän on nuori tyttö, mutta muodoiltaan kypsä ja hekumallinen. Hänellä on pehmeä, ruskea tukka, ja kuperan otsan ohauksilla se kiertää heleinä kiharoina. Silmät, hiilakansiniset ja aurinkoiset, katsovat tahtomattaankin houkutellen, ovat ne sitten iloiset tai pelosta säikähtyneet. Ja hänen jäsentensä hipiä on kellervän ruskea. — Hänen sininen pukunsa on väriltään haalistunut ja kehno. Nyt on rinnan kohdalta pari nappia poissa, joten puku on kuin reväisty auki ja kaulalla näkyy helminen ketju.

Hän tulee ovesta hätäisenä, kuin jotakuta paeten, ja kiirehtii, vasen käsi rinnan suojaksi nostettuna, kohti oikeanpuolista ovea, mutta pelästyy vastassa seisovaa Leenaa, pakenee jälleen vasemmalle etualalle ja jää siihen värjymään. — Kirkonkellojen soitto lakkaa. Ilta alkaa hämärtyä.

_Leena_ Mihinkäs portolla kiire? Osaatpas hävetä!

_Geila_ (nousee). Etkö sinä tiedä, kurja, että yhden yön kestää Vappuheilakan he taleissa prameus, sen jälkeen ne syö äitelän katumuksen koi, sen jälkeen ne riekaleiksi revitään ylenkatsein ja pilkoin.

_Agnes_ Mikä olen minä vastaan seisomaan kuninkaan voutia, kirkkoherraa ja ylähäisiä muita — —

_Leena_ Etkö sinä muista, valehtelija, että Ismael sinua lähteellä vuottaa.

(Agnes painuu kuin iskusta kokoon.)

_Geila_ Kiertolaisten ja renkien kanssa saat tanssia helvetin polskaa, tulen yli renttujen kanssa käsikkäin hypellä, kunnes sitten — — sinun ruumiistasi juopuneet junkkarit heittävät arpaa.

_Agnes_ En ole arvottavissa. Huomisaamusta menen kirkkoherralle palvelukseen ja täältä hornan loukosta pois.

_Geila_ Enkös arvannutkin! Vielä suurempaan häpeään.

_Agnes_ Piika kuin piika — —

_Geila_ Ja jalkavaimo! (Istuutuu oikeanpuoliselle penkille lähelle ovea.)

_Agnes_(melkein itkien). Miksi te ruoskitte minua? — Kauniiksi sanoivat ja pyysivät — — kuningattareksi.

_Leena_ (katkeralla ivalla). Vai kuningattareksi! Uhri sinä olet! Uhraavat köyhän, kun eivät muita saa. Ja ensi juhannusyönä pojat tuovat risut ja raaskut sen kuningattaren ikkunalaudalle.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

_Taneli Öhrn_ tulee vasemmalta. Hän on keski-ikäinen, ränsistynyt mies. Naama parraton ja rokonarpinen, ennen aikojansa vanhentunut. Tukka ohut ja ruosteenkarvainen. — Yllä säätyläispuku ja paidankaulus röyhellelty. Multa koko puku on nukkavieru ja kulunut, kotoisin jonkun aatelisen vanhasta vaatevarastosta. Päässä on suuri hattu.

_Taneli Öhrn_ (ovesta tullessaan). Isaacaron et Lucifer! Akkakos täällä noituu. Hamua siitä hornan tuuttiin!

_Leena_ Mitäpäs minä tässä. Mutta itsellensä papille olen minä totuuden sanova. (Poistuu oikealle.)

_Taneli Öhrn_ (panee hattunsa pöydälle, palavissaan puhkuen). Huh — huh — — Satanim — — satanim — kylläpäs sinä juoksutit. Sopiikos se kuningattarelle? Harakka nauroi ja pienet pirut aidanseipäissä yski, kun variksensaappaissa — häh-häh — — kuningatar lippas. Sopiikos se semmoinen? — — Ja sopiikos tämä tämmöinen Egyptin pimeys, kun on ylkä jo tulossa. (Ryhtyy sytyttämään valoja.) Ja nyt ei polteta pärettä, vaan sytytettiinpä naurislamppu. (Viedessään sytytettyä naurislamppua uuninkorvalle.) He-he — — nyt suitsuta kupuas ja napaas — —. (Pieni vaitiolo.) Kun minun morsiameni kerran voudin hempukaksi puetettiin, niin sepäs oli toista maata. Kuin paholaisnainen, kuin Haeresis Dea — — se suoliansa väänteli ja heitteli häntää; se laahusta nosti, kenossa kaula ja kiilussa silmät se asteli tietä. Minä maantien varrella ojassa ja raivosta itkin. (Vaitiolo. Tuoksahtaa lähelle Agnesta.) Onko sulia tietoa, tyttö, mitä on raivosta itkeä? Se on nuoren ihmisen parku siitä, että oikeus kaikki on valhetta väärää, että on raiskattu sydän ja murhattu sielu. Se on nuoren ihmisen haaksirikko, se on iankaikkisen kadotuksen alku. — Soh-soh — — älä pelkää, tyttö. Tämä on hienoin näytös, mitä olen konsa maailmalla nähnyt. Ja katsos, juhlavaloja lisää — — (Sytyttää kynttilän.) Talikynttilä taivaan! — — Se on kainolle morsiamelle. Mitäs sanot? Hääsali hieno kuin Babylonin palatsi! — Mutta alta vaivaisryysyt pois! Ne on tämän talon omaa. Kaikki pois, apposen alasti. (Agneksen paetessa taka-alalle.) So-soh, so-soh, älä pelkää, sulhasen lahjat päälle pannaan, kuningatar-vaatteet. Käyn hakemassa.

(Agnes lyyhistyy jakkaralle.)

_Geila_ (nousten penkiltä). Onko vaivaisten hoitaja Taneli Öhrn ryhtynyt kirjurin ja välskärin ammatin lisäksi myöskin parittajaksi?

_Taneli Öhrn_ (hetken hämmästyneenä, mutta nokkelasti selviten). Jaha, jaha — — säätyläisvieraita — — kunnia meille — —

_Geila_ Etkö häpeä aiettasi?

_Taneli Öhrn_ Eikös mamselli Geila häpeä sairastaa mustasukkaisuutta? Tosin on perin kummallista, että nuori kirkkoherra ei nai pappivainajan ainoata tytärtä, vaikka tapa senkaltainen on polvesta polveen ollut järki luonnollinen ja luonnolle sopiva.

_Geila_ Minä olen paljastava tämän pahennuksen.

_Taneli Öhrn_ Satanim — — sepäs sattui. Ja aatelkaas, jos seurakunta nousee rietasta pappia vastaan, voi teidän viraton veljenne herra pastori saada papinpaikan tässä jalossa pitäjässä, ja te pääsette kyyristelemästä liian kauniin Elias Kålkin kynnyksellä. Jos sitä haluatte — —?

_Geila_ Minä haluan Elias Kålkin puhtaana elävän. Kuitenkin: turha puhua, minä lähden. Mutta muista, että tytöstä sinun on tili tehtävä tämän talon kaitsijalle kirkkoväärti Laukkukselle.

_Taneli Öhrn_ Ja tämän talon ylimmäiselle kaitsijalle kirkkoherra Kålkille.

_Geila_ (lähtiessään, pilotiksi itselleen). Niin, kirkkoväärtin luokse lähden.

_Agnes_ (ottaa helmet kaulastansa ja ojentaa niitä Öhrnille). Herra ottakaa nämä, herra päästäkää minut. — — Ismael on lähteellä yksin. Sillä on itku ja hätä — — minut päästäkää.

_Taneli Öhrn_ (lähelle mennen, houkutellen). Entäs nuori kirkkoherra? Se on kaunis ja komea — — kuin ruhtinas — —

_Agnes_ Kirkkoherra — — se on kaiken herra. Sen on harteilla hopeainen risti. Kun kasvonsa kääntää pois hän alttaritauluun, on ylpeä olka — — ja seurakunta kuin karitsain joukko. Sen rintaristi on kultaa silkkaa, sitä ei silmillä katsoa saata — —

_Taneli Öhrn_ Ja sen silmät — — ne on taivasta ja tulta — —

_Agnes_ Ne polttavat alinomaa. Mutta unessa vain ne nähnyt olen.

_Taneli Öhrn_ Hä-häh — — vai jo vieressä makasi! (Tapulista alkaa suurikello soida.) Se on suuri kello! Pappi on tulossa. Riisu, tyttö! Haen morsiusvaatteet. (Poistuu vasemmalle.)

_Agnes_ (yksin hädässä). Mitä teen minä, mitä teen minä? (Avaa riipaisten pari nappia. Kauhistuu, painaa käsivartensa rinnoilleen ja lyyhistyy jakkaralle jälleen.) Mitä on minun tekeminen?

KAHDEKSAS KOHTAUS.

_Elias Kålk_ tulee oikealta. Hän on noin 30-vuotias mies. Kasvoilta kalpea, silmillä tumma ja kulmilta musta. Ruskea tukka aaltoaa pitkinä kiharoina. — Korkea näädännahkalakki on hänellä päässä. Hartioilla on hieno samettipäärmeinen kauhtana, jonka vuori on ilveksennahasta. Komeasti röyhelletty hollantilainen paidankaulus pursuaa liiveistä. Koko vaatetus eroaa ylimyspuvusta vain siinä, että se on papillisen tumma.

_Elias Kålk_ (katsoen lähellä Agnesta, tämän kasvoja ja olkaa, jolta hänen ohjaava kätensä on vetänyt vaatteita alemmaksi, hurmautuen). Minä tahdon nähdä sinut. Ja nyt minä näen — — Nyt minä näen sinun rintasi hipiän! (Painaa Agneksen syliinsä.) Ensi kerran, sinä öitteni tuska ja vaiva. (Suutelee, sen jälkeen hieman loitontuen.) Mitä aavistin, sen näen minä ihanampana vielä. (Lähestyy Agnesta, joka kuin haparoiden painuu pöydänviereiselle penkille.) Älä pakene multa! Olet rieska ja hunaja — —

_Agnes_ Herra, tämä on synti — —

_Elias Kålk_ (suoristaa itsensä, kuin totuutena singoten). Sinä olet synti, jonka Herra on sallinut minulle. (Kääntyen jälleen Agneksen puoleen.) Hän nosti sinut ryysyjen alta minun silmäini eteen, kun olin ruoskinut turhaan tätä ruumista kauan. — Kun olin turhaan valvonut yöt ja rukoellut Herran nasiirin puhdasta voimaa, silloin kun olin matona maassa, tulit noustessa päivän Pyhälle ehtoolliselle valmistaumaan. Olit silmiltä puhdas, olit hipiältä kuin kellervä aamu ja ohimollasi sininen suoni kuin lapsella viattomalla. Ja kuitenkin, kuin vaimo, kuin Bathseba itseänsä pesevä, niin olit ihana nähdä ja vietteleväinen. — Sen aamun jälkeen vieläkin kiduin epäilyksen tähden. Mutta kun viime juhannuksena sinulle sakramentin annoin, silloin — — oman ruumiini sinulle syötin ja oman vereni juotin.

_Agnes_ (kuin pyhän pilkkaa kauhistuen). Se oli Herran Jesuksen totista ruumista ja pyhää verta korkeassa alttarin sakramentissa!

_Elias Kålk_ Olet Herralta armo. Sen tunsin silloin, hetkessä pyhässä. (Riemullisesti katsoen Agnekseen.) Ja nyt tiedän: sinut itseeni vihkinyt jo olen, sinä synneistä puhtain.

_Agnes_ Olen halpa ja taitamaton, senkaltaista en taida ymmärtää — —

_Elias Kålk_ Olet ymmärtävä. Nyt kuin uskovainen usko. Ja olen vievä riemuun sinut, mun itse vihkimäni.

_Agnes_ He sanovat sitä lankeemukseksi. Ja he peljättivät vihaisin sanoin.

_Elias Kålk_ Ketkä peljättivät?

_Agnes_ Leena Pirjetantytär ja mamselli Geila.

_Elias Kålk_ Heitä älä pelkää. Heidän vihansa ja kaiken vihan alta olen minä sinut virvoittava. (Levittäen käsivartensa.) Tule käsivartteni suojaan! Minä tahdon: tule itse kuin karitsa paimenen turviin — —

_Agnes_ (nousee penkiltä, mutta tuska hänet pidättää). Herra — — niin on vaikea olo — — niin on pyörryttävää — — (Varjostaa silmiä kädellään, katsoo kuin häikäistyneenä.) En katsoa saata, en nähdä voi — —

_Elias Kålk_ Ja kuitenkin: noin sopertamalla sen selkeästi sanot. Nyt tiedän sen: olet minulle, Agnes, olet minulle Herran verellä valettu. (Aikoo lähestyä Agnesta.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

_Taneli Öhrn_ (vasemmalta, oikealla käsivarrellaan värikkäitä juhlavaatteita ja vasemmassa kädessä morsiuskruunu). Ja lisäksi herrain kruunulla kruunattava. Se tosin on katinkultaa. Mutta jalot Böömin kivet sen vanteessa kiiltää — — teidän autuaasti nukkuneen isävainajanne lahjoittamat. Nähkääs — — esikoisoikeus syntiin-miten sanoisin — jus primae noctis — oli siihen aikaan kuninkaan voudilla, vaan ei papilla, joka saarnasi Valpurin-messuja vastaan — —

_Elias Kålk_ Kiirehdi. Mene tyttö vaatettamaan. (Kävellen kärsimättömänä oikealle.)

_Taneli Öhrn_ Katsokaas — jos sallitte jatkoa sanan — kirkkaitten kivien luku: se on kaksi kertaa kolmetoista. Niin monta Valpurinheilaa — nähkääs — hän armonajassa ennätti halata ja kunkin kunniaksi liitti kiven. Mikä harmonia! (Vavahtaa, tulee kasvoiltaan kamalan näköiseksi, käheästi.) Ja tuo yhdeksäs kivi. Se on silmä saatanan päästä! Kun se kiinni juotettiin, minä läksin muille maille. Tulin parturiksi, tulin välskäriksi, sitä ennen parittajaksi ja sen jälkeen — — parittajaksi.

_Elias Kålk_ Vaikene! Tee tehtäväsi.

_Taneli Öhrn_ (Agnekselle). Katsos, morsian, Hollannin kangasta kauhtana hieno, Intian silkkiä punainen vuori. Ja entäs: kärpännahkapäärmeet — — (Katsoo Kålkiin ja lisää kiirehtien.) Käydäänpäs tänne.

_Agnes_ (torjuen). En tahdo niitä! He sanovat: saan tanssia kaikkien kanssa ja kaikki he koskevat minuun.

_Elias Kålk_ Kenkään ei ole koskeva sinuun. Et askelta tanssi. Vain kunniapaikalla istut. Nyt on muuttuva juhlan vietto. Mene, älä pelkää. (Itsekseen.) Kuin sadussa kuningatar olet sinä minulle tuleva.

KYMMENES KOHTAUS.

Oikeanpuolisen oven takaa alkaa kuulua ääniä.

_Ismael_ Missä on Agnes?

_Agnes_ (kauhistuen.) Ismael — — (Pakenee vasemmalle Taneli Öhrnin ohjaamana.)

_Leena_ (Ismaelin avatessa ovea). Älä mene sinne — — älä mene!

_Ismael_ Älä estele, äiti — — (Tullessaan sisään.) Missä on Agnes?

Elias Kålk (istuutuen penkille vasemmalle). Mitä Agneksesta, poika?

_Ismael_ Ei lähteellä ollutkaan — — en juoda voinut — — se ei tautiin auta, kun ei Agnesta lähellä. Ja sitten — — harakka nauroi ja ennusti surua — —

_Elias Kålk_ (tyynesti). Poika, pakanainko lähteestä parannusta etsit?

_Ismael_ Se on pyhä lähde, Pyhän Kolminaisuuden lähde. Se taatusti auttaa, kun sanaa sanomatta ja riemulla juo — — Mutta — — Agnesta olen haussa — — jos lie mitä askareita tullut herran luona — — (Aikoo kiireesti vasemmalle.)

_Elias Kålk_ Sinne älä mene. Kuka on sinulle senkaltaista opettanut, että on lähteessä taika?

_Ismael_ Sen on sanonut äiti — — kaikki sen sanovat. Ja vuodesta vuoteen on jalka sen voimasta vahvistunut.

_Elias Kålk_ Etkö tiedä, että kaikkinainen noituus on pahasta hengestä?

_Ismael_ (käyden hämilleen ja pelästyen). Tiedän — — se on saarnassa sanottu.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

_Leena_ (tulee vasemmalta, jää oven luo seisomaan). Kuulin oven taakse, mitä kirkkoherra puhui, ja tulin sanomaan, että poika on jätettävä rauhaan syytöksiltä ja manauksilta. (Ismaelille.) Hae kotvan aikaa Agnesta vielä — — jos olisi riihen luona tai kaivolla näkyisi.

(Ismael poistuu oikealle.)

_Elias Kålk_ Vaimo, sinussa on riivauksen henki.

_Leena_ Ja tuolla kopissa on riivattu, jonka teki mielipuoleksi kirkkoherran alinomainen saarna tuomiosta ja helvetin piinasta. Niin, täällä ollaan riivatuita, mutta muissa on riivauksen syy.

_Elias Kålk_ Älä etsiskele muiden vikoja, vaan omiasi katsele ja muista.