Part 2

_Leena_ (synkkänä ja uhkaavasti). Sairaaksi olen silmäni katsonut niihin. Mutta voi niitä, jotka pahentavat yhden näistä pienemmistä. Ja voi sitä sananpalvelijaa, joka päivällä Jerusalemia rakentaa, mutta yöllä Babylonin pitoja pitää, neitseet raiskaa ja himojansa palvelee — —

_Elias Kålk_ (nousten, tuimasti vihastuneena). Vaimo, sido kielesi kiinni. Se on hornan henki, se on messua mustaa. Mene pois täältä!

_Leena_ (avaten lähtiessään riivatun luukun). Saman on riivattu sanova. Jere! Herää ja nouse. Lain nuijalla pappi rusikoitse. (Poistuu oikealle.)

_Riivattu_ (painaen kasvonsa luukusta näkyviin). Rusikoitse — — rusikoitse. Tallasi pyhimmät tarhat, tahrasi tytärten aitat, hanhet Maarian halasi — — hahhahhah — —

_Elias Kålk_ (yhä seisoen vasemmalla etualalla). Sinä haudasta lähtenyt mies, mene hautaasi takaisin!

_Riivattu_ On saatana Jumalan apina — — pappi on apinan apina. — — hähhäh.

_Elias Kålk_ (syöksyy kohti luukkua ja lyö sen kiinni. Hetken vaitiolo. Kävelee synkkänä pöydänviereisen penkin luo ja lyyhistyy polvilleen sen viereen). Herra, sinä tiedät, että olen nääntyä kieltäymykseen, että olen pätsissä palanut. Sinä tiedät, että rakkauteni on hurja kuin Kalman pyörre ja sieluni totinen kuin kuoleman edessä. Muserra minut, jos väärin teen, nosta minut, jos olet sallinut riemua minulle.

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Vappukulkue tulee. Kuuluu läheltä raikuvia torven toitotuksia. Kålk vavahtaa, nousee vapautuneempana seisaalleen. Kulkueen esilaulaja laulaa ulkona, muun joukon toistaessa loppusäkeet:

Jo Jumala talven ja pimeän löi, ja maailma viheriöi. Nyt on Valpurin yö, nyt on riemujen yö ja riemuisa kristityn sielu.

Hei, humala kiertävi riukuaan, juo mettinen hunajataan. Nyt on Valpurin yö, nyt on riemujen yö ja riemuisa kristityn sielu.

Tulenpatsahat kummuilla hulmuaa ja ympäri tanssia saa. Nyt on Valpurin yö, nyt on riemujen yö ja riemuisa kristityn sielu.

Oi, kuningatar, tule kunniaan, tule, morsian, riemuitsemaan. Nyt on Valpurin yö, nyt on sulhasten yö ja riemuisa kristityn sielu.

_Elias Kålk_ (avaa laulun aikana vasemmanpuolista ovea.) Kiirehtikää. (Liikehtii laulun loputtua oikealle etualalle, riemukkaana lausuillen.) Nyt on Valpurin yö, nyt on riemujen yö — —

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

_Agnes_ tulee vasemmalta Vappu-morsiameksi puettuna: päässä kruunu, yllä helakkavuorinen turkiskauhtana ja uumilta pöyhistyvä juhlahame.

_Taneli Öhrn_ (kiirehtii Agneksen jäljessä keskinäyttämölle, hänen ympärillään häärien.) Myskiä ja hajuvettä on priiskoitettava vielä. (Kaataen pullosta.) Noin — — noin — — Ja manteliöljyä sormille hienoisille. (Kaataa toisesta pullosta hänen käsilleen. Katsellen työtään elehtien ja ihaillen.) Noin — noin — satanim — satanim — —! Oi, nainen, sinä toivottava onnettomuus — — oi, Haeresis Dea!

_Elias Kålk_ (ihaillen katseltuaan, vaimennetuin äänin, mutta intohimoisesti). Olet ihana nähdä.

_Agnes_ siirtyy vasemmalle.

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

_Vänrikki Seidenberg_, kuninkaanvuoti, suurikokoinen ja värikkään komeasti puettu mies tulee oikealla ja ovesta kurkistelee uteliaita kasvoja. Ulkoa remuamisia.

_Seidenberg_ (käyden rehevänä keskinäyttämölle). He — hei, kuulkaapas, mikä riemu ja remu! (Huomaa Agneksen, etääntyy oikealle, käsiään rennosti levittäen.) Ahaa — — tjaa — — totta jumaliste! Koko voutikauteni mehevin morsian siinä on pyntättynä. (Elias Kålkille.) Heheh, sinä herranpoika! Pannaanpas veikkaa sata sarkkaa olutta ja viinaa!

_Ääni ulkoa_ Morsian ulos! Morsian ulos! (Huuto sekaantuu remuun.)

_Seidenberg_ Morsian ulos! Kiire on pojilla. (Katsahdettuaan ikkunasta.) No, pentele, juhlariuku on nostettu pystyyn, ja samassa syttyy kummulla huikea kokko. (Viittaa Agnesta lähtemään.) Mars, mars! (Siirtyy vasemmalle.)

(Agnes lähtee Kålkiin katsoen ovea kohti.)

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

_Ismael_ tulee vastaan ovesta. _Agnes_ perääntyy askelen säikähtyneenä.

_Ismael_ Agnes! (Painautuen ovipieleen, hiljaisesti.) Mitä ovat he sinulle tehneet?

_Agnes_ (katsomalla Ismaeliin, teennäisen iloisesti). He ovat minut — — vaatettaneet — —

_Ismael_ (siirtyen taka-alalle). Mihin vievät he sinua?

_Agnes_ Kokolle vain — — on kiire Valpurin-kokolle meillä. (Aikoo lähteä.)

_Ismael_ (asettuen ovelle Agneksen lähelle). Älä lähde! Älä lähde, Agnes.

_Seidenberg_ Mitäs se poika — — Pois tieltä!

_Ismael_ (suuressa hädässä). Älä lähde! Agnes!

_Seidenberg_ (kovasti ja raa'asti). Ovelta pois!

(Ismael painuu taka-alalle.)

(Agnes poistuu oikealle.)

_Seidenberg_ (lähtiessään jäljessä). Koppiin se penikka. (Poistuu. Ulkoa kuuluu tervehdyshuutoja morsiamelle.)

(Elias Kålk poistuu heti Seidenbergin jäljessä. Taneli Öhrn avaa rautatelkiä kolistellen rangaistuskopin ovea. Ulkoa kuuluu pari torventörähdystä. Kulkue lähtee.)

KUUDESTOISTA KOHTAUS.

_Leena_ (tulee oikealta, menee Ismaelin luo). Tule nukkumaan, poika — — tule siitä nukkumaan.

_Ismael_ Agnes — — Mitä he ovat hänelle tehneet?

_Leena_ Mikä lie Vappu-morsian — — kukaties piankin palannee — — (Jää kauhistuneena tuijottamaan kopin avattuun oveen.)

_Ismael_ Vappu-morsian? Minä tiedän, minä tiedän mitä se on. Se on synti! (Syöksähtää keskinäyttämölle päätänsä pidellen.) Tämä on synti Pyhää Henkeä vastaan! (Jää tuijottamaan.)

Väliverho.

Toinen näytös.

Kirkkoherran työhuone pappilassa. Oikealla seinämällä, etualalla, jäykkätekoinen, matalahko kirjoituspulpetti, jossa on laatikko ja pari lokeroa. Sen kannella on kirjoitusneuvoja. Ja sitä korkeampi kynttiläjalusta on sen vasemmalla puolella. Korkea selustainen, päällystetty nojatuoli on pulpetin edessä. Samalla seinällä, taka-alalla, on ovi, joka vie toisiin huoneisiin. Huoneen perällä on kirjavin peittein peitelty kokoonlykättävä vuode ja sen lähettyvillä raudoitettu, maalattu arkku sekä pari matkavakkaa. Taka-alan oikeanpuolisessa nurkassa on harmaakivinen uuni, jonka takka suippenee yläosaltaan ulkoilmaan johtavaksi savutorveksi. Taka-alan vasemmassa nurkassa on seinään korkeahkolle lyöty nurkkakaappi, josta ovea avatessa näkyy joukko kirjoja. Vasemmalla etualalla on seinävieruspenkki seinää peittävine ryijyineen. Taempana samalla seinällä on ovi eteiseen. Takaseinässä, lähellä katon rajaa, on lasi-ikkuna, joka on jaettu pieniin lyijypuitteisiin ikkunaruutuihin. Seiniä koristaa kaksi vaskipiirrosta, jotka kuvaavat Davidia ja Kustaa II Adolfia, sekä muotokuvamaalaus Geilan isästä: lempeäsilmäisestä harmaahapsisesta vanhuksesta. Ovet ovat matalia ja kynnykset korkeita. Lattialla raitaisia mattoja.

On kulunut Valpurin-messusta muutama päivä ja nyt on lauantai. Huoneessa on kirkkaan kevätiltapäivän valaistus. Mutta pieniruutuisen ikkunan tähden on vasemmanpuolisella seinällä ja nurkkapaikoissa varjoisa katve. Sensijaan on kirjoituspöytä nojatuoleineen ja vuoteen edusta sangen voimakkaasti valaistu.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

_Elias Kålk_ istuu nojatuolissa polvillaan suurikokoinen postilla. Hän on liivisillään, peräseinällä vuoteen pääpuolessa naulassa on hänen takkinsa.

_Elias Kålk_ (lukee). Niinkuin myös Pyhästä ehtoollisesta puhuu Armon Apostoli Paavali, joka Corinthiläisille näin sanoo: Minä olen sen Herralta saanut, jonka minä myös teille annoin — — (Lakkaa, lukemasta, lyhyen vaitiolon jälkeen kuin muistellen.) Niin — — Herralta sain minä vereni viinin ja voiman — — ja hänelle sen annoin. Hän otti sen vavisten kuin kyynelejuoman — — ja kuin pilvestä pisaroivan armon, niin otti hän sen — — niin nöyrästi autuaana. (Lukee edelleen, yhä riemullisempana.) Pyhä Bernhardus neuvoo meitä seuraavaisilla sanoilla: Ihminen, jos sinä tahdot jo maan päällä autuas olla, niin aina mielessäs pidä ne katkerat ja haikiat asiat, jotka sinun Lunastajas on kärsinyt sinunkin tähtes, ettäs sen hengellisen morsiamen kanssa taitaisit sanoa: Minun ystäväni on minun Mirrhami-Kimppuni, joka minun rinnoillani riippuu — — (Hetken vaitiolo; miettiväsi!) Jo maan päällä autuas olla — — (Innostuen.) Nyt senkin ymmärrän! Hän on minulle minun sydämeni sinetti, joka kaikki pahat aivoitukset lukitsee pois. (Nousten.) Sinä mirrhami-kimppu! Lujasti sinut rintaani painan ja sinut, koko seurakuntani Herralle hoidan. (Menee taka-alalle ja panee kirjan nurkkakaappiin.)

TOINEN KOHTAUS

_Agnes_, jonka yllä on nyt soma keltainen kotipuku, tulee ovesta oikealta ja kiirehtii Elias Kålkin luo, joka on juuri kääntyneenä kaappiin päin.

_Agnes_ (tarttuu Kålkin käsivarteen). Minä pelkään siellä — — sinne tuli teinejä meluava joukko.

(Elias Kålk ottaa Agneksen käsivarsiensa väliin.)

_Agnes_ Ja mamselli Geila vartioi joka askeltani ja silmillänsä vainoo.

_Elias Kålk_ (vieden Agneksen keskinäyttämölle). Yhäkö pelkäät? Ja minun sieluni on taivaan holvi! Käy sateenkaari ja liitonmerkki sen rannasta rantaan ja alla on viherjä maa. (Vetää Agneksen puoleensa ja vie hänet nojatuolin luo polviensa eteen.) Sinä olet se viherjä maa — — Ken sinun kumpujasi aikoo häväistä, sen minä poroksi poltan.

_Agnes_ Mutta ethän Ismaelille pahaa tahdo? Nyt on lauantai ja tänään tulee hän talolta tietoja tuomaan. Ole hänelle hyvä.

_Elias Kålk_ Agnes, ne huolet minulle heitä. (Vetää Agneksen jälleen puoleensa.) Koko itsesi minulle heitä.

_Agnes_ (antautuvana). Kuin yrttikartanossa nämä päivät olen elänyt täällä. Tämä on ihmettä minulle. Ja sinä olet minulle herra. — —

_Elias Kålk_ (hyväillen). Noin — — noin voivu ja vaivu — — sinut suutelen hukkumaan. Sinun hipiäsi alla on siniset virrat — — ne tahdon jälleen nähdä! Noin, noin — — varjosta olkapään käy siniset virrat — — päin elämän kumpuja juoksevat harhaillen — — ja ympäri hämärä yö.

_Agnes_ (melkein ilakoiden). Sinä mahtava herra, miksi suu teletkin niin korkealta. Näin maasta ja alahalta ei vastustella voi — — (Suutelevat.)

_Elias Kålk_ Sinut nostan ja kannan! (Nousee ja kantaa Agneksen käsivarsillaan vuoteelle, vuoteen yli kumartuen ja aikoen suudella.) Agnes.

_Agnes_ (nousten istualleen). Ei, ei, he tulevat tänne! Siellä on silmiä pahoja — —

_Elias Kålk_ Pelko pois. Sinut suutelen lepoon ja tyyneyteen. (Kumartuu suutelemaan Agnesta otsalle.)

KOLMAS KOHTAUS.

_Geila_ tulee oikealta, pysähtyy ovelle. Kålk suoristautuu. Agnes nousee istualleen sängyssä, peittää käsillään kasvonsa ja painuu kokoon häpeästä ja pelosta. Vaitiolo, jolloin Kålk ottaa takkinsa naulasta ja vetää sen yllensä.

_Geila_ (etääntyen ovella, Agnekselle). Pois täältä! (Kålkille.) Elias Kålk, saata forsiasi ulos.

(Agnes on päässyt ylös ja pakenee oikealle.)

_Geila_ Näinkö kirkkoherra Kålk puhdistaa seurakuntansa tuomiopäivän tulemiseksi?

_Elias Kålk_ (itseänsä vaivoin hilliten). Minkä teit, se saattoi tapahtua vain siksi, että olemme kerran leikkineet voutilan ja pappilan pihamailla yhdessä.

_Geila_ Ja siksi on nyt meidän välillämme tehtävä tiliä. Muistatko, kun nuorukaisena läksit Turkuun, tahdoit tulla tämän kansan Gideoniksi, joka oli lyövä jumalattomat. Ja sinä inhosit isäsi elämää. Mutta nyt sinä harjoitat samaa jumalatonta haureutta.

_Elias Kålk_ Olen tekevä tiliä Jumalani kanssa, en sinun, joka kuohut vihaa. — Minäkin voisin muistella, että pappilan nuori Geila suuteli minua lähteissäni. Miten voivat nyt nuo samat huulet vääntyä vihasta?

_Geila_ (istuutuu vasemmalle seinäpenkille). Minä saatoin sinua matkalle kuin nuorta sankaria, ja minun oli suloista rukoilla sinun puolestasi. Mutta Turusta et käynyt kertaakaan kotona. Ja tietoa mitään antamatta matkasit yliopistoihin Saksanmaalle. Silloin minun sydämeni liekki lepatti tyhjää ilmaa, riutui vuosikaudet, kunnes kuulin, että olit astunut sotapapiksi kuninkaamme armeijaan. Silloin minä rukoilin itselleni vain sielun rauhaa ja sinulle iankaikkista elämää. Oliko tämäkin rukoukseni turha, vai myötkö senkin hekumaan?

_Elias Kålk_ (on istuutunut edellisen repliikin aikana nojatuoliin). Sen kaiken ajan sinä asuit minun rintani vuoren alla kuin pieni elävä siemen, joka vuotti itämisaikaa, ja sinä painoit paljon siinä päätöksessäni, että otin tuomiokapitulilta vastaan tämän seurakunnan. Mutta kun tulin, olit muuttunut ja kutistunut yhtä pieneksi kuin ympärilläsi nämä lukkarinlesket ja kartanoitten neitseet. Olit muuttunut liian paljon.

_Geila_ (syvästi loukattuna). Sinun tähtesi oli murheen myrsky minun kasvoni rusikoinut! Isket väärin! Miksi et antanut itsestäsi tietoa mitään?

_Elias Kålk_ Se siemen oli heikko. Ei ollut se elämään luotu. Nyt sen tiedän. Toisin on tahtonut elämä, ja toista, ihanampaa ja hurjempaa, on minun luontoni vaatinut aina.

_Geila_ (masentuen). Lienet oikeassa — — Tullessasi tänne en enää mitään itselleni toivonut enkä toivo. (Nousten penkiltä.) Mutta yhtä vaadin! En salli sitä nisupeltoa, jonka isäni (viitaten seinälle kuvaan), tämä lempeäsilmäinen vanhus, raivasi korpeen, en salli sitä rumennettavan riettauden ohdakkeilla, sillä tiedä: olen ollut vähäiseltä osaltani mukana sitä istuttamassa; se on minulle kallis ja ainoa perintö.

_Elias Kålk_ (terävästi). Tahdotko siis, että puetan itseni lammasnahkaliiviin ja sarkatakkiin, tarjoan pitäjän juopoille ryypyn kerrallaan ja kerään mielistellen lempeyden mainetta. Vai onko minun yökuntien isänniltä kerjättävä oravannahkoja puolen timperiä talolta, tynnyri olutta ja viljaa karpio kerrallaan. Sitten saarnastuolista kiiteltävä ja manttaalin mukaan siroteltava ruumissaarnaan koreita sanoja? Silloin kai olisin rahvaan mies, kuin oli arvoisa isäsi?

_Geila_ Luuletko tuhoavasi minulta uskon isäni työhön kuin tuhosit elämäni? Erehdyt!

_Elias Kålk_ Ryyppy paloviinaa ja annos löyhäpäistä evankeliumia särpimeksi — se on ollut tämän seurakunnan sielunhoitoa. Ja se oli kaikille mukava. Mutta nyt pitää tämän kansan pois kääntymän hengen velttoudesta ja laiskuudesta, sen tahdon.

NELJÄS KOHTAUS.

_Ismael_ tulee vasemmalta keppi kädessä, vaivalloisesti ja yhä riutuneempana.

_Geila_ (pidättäen vastauksensa Kålkille menee Ismaelia vastaan). Ismael, menepäs vielä kotvan ajaksi eteisen puolelle. — Onko äitisi mukana?

_Ismael_ On. Aitan portailla istuu.

_Geila_ (saattaessaan Ismaelia). Pian haen sinut sisään sieltä. (Tulee takaisin etualalle.) Nyt on minulla vain viimeinen kysymys: Lähetätkö Agneksen palvelukseen kirkkoväärtille, joka on valmis ottamaan hänet taloonsa, muuten on seurakunta nouseva sinua vastaan?

_Elias Kålk_ Siis salaliitto! Sitäkö varten, että sinun viraton veljesi saataisiin tänne vanhaa pappissukua ja vanhaa unimessua jatkamaan.

_Geila_ Hän on ottava takaisin perintönsä ja esikoisoikeutensa, jos Elias Kålk sen myö porton hekumasta. Mitä vastaat?

_Elias Kålk_ Sinun veljesi voi löytää papinpaikan Karjalan erämaista, ei täältä, hengen viljelyksen rintamailta.

_Geila_ Lähteekö Agnes tästä talosta vai ei?

_Elias Kålk_ (osoittaen ovea). Tästä talosta lähtee mamselli Geila ja ottaa muistoksi isänsä kuvan.

_Geila_ Näin irroittaa Herra sydämeni viimeisetkin juuret sinusta ja synnistä. (Poistuu vasemmalle.)

VIIDES KOHTAUS.

_Ismael_ tulee vasemmalta, Kålkin mennessä nojatuoliin ja jäädessä synkkänä tuijottamaan.

_Elias Kålk_ (Ismaelille, tämän jäädessä ovensuuhun). Käy tännemmäksi — — ja istumaan. (Nousee, menee oikealle ja kutsuu ovea avaten.) Agnes, Agnes.

KUUDES KOHTAUS.

_Agnes_ (oikealta, Kålkille). Hän pihan yli kulki kuin vainaja hiljaa. Hän jonnekin läksi?

_Elias Kålk_ Hän läksi tästä talosta pois.

_Agnes_ Jumalan kiitos. — — Ja Isma on tullut! (Ismaelia läheten.) Isma, rauha sinulle.

(Ismael avaa huulensa kuin vastatervehdystä sanoakseen, mutta sanoja ei kuulu.)

_Elias Kålk_ (Agnekselle). Hae juomista pojalle ja pane ruokaa tuvan puolelle.

_Agnes_ Ne teinit siellä tuvassa remuavat ja rettelöivät. Väen-väkisten tahtovat kirkkoherran puheille, vaikka sanoin, että oli odoteltava. (Ismaelille.) Istu, Isma, nopsasti juomat haen.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

I teini tulee oikealla kumarrellen. Agnes poistun oikealle. Elias Kålk siirtyy olkapäitä kohauttaen nojatuoliin.

_I teini_ (lähestyen, Kålkille). Virtuksen nimeen, arvon herra. Kuin nälkäkurjet erämaan santaa, niin saavat tätä pitäjätä kiertää Heliconin pojat. Nämä Jussit ja Junnut — paitsi kirkkoväärti ja moniaat syrjäkyläläiset — eivät niin kapakalan päätä pistä teinille pussiin, vaan vaativat kirkkoherran kerjuulupaa.

_Elias Kålk_ Sitä ette saa. Te vedätte mukananne silmänkääntäjiä, tempuntekijöitä ja veijareita ja alennatte kansan silmissä koko hengen työn ja hengenmiesten arvon. Kukin teistä lähteköön kotopitäjäänsä takaisin.

_I teini_ Mutta mitäs kotomatkalla maaruun pannaan, kun on aprakka lopussa?

_Elias Kålk_ Ja viime Valpurin-yönä oli teidän menonne villitty: Se oli viinan löyhkä ja rähinä. Pitäjästä pois tai jalkapuuhun häpeämään.

_I teini_ Ahaa, ei ole luultu, vaikka on paljonkin kuultu. On kuultu Kålkin herrasta korea veisu, ja nyt, nyt tehdään toinenkin veisu — — oikea arkkiveisu pitää kohta tästä papista laulettaman ympäri pitäjää — — _Agnes_ tulee oikealta hopeakannu kädessä, aikoo kohti Ismaelia.

_I teini_ (harppaa oikeanpuoliselle ovelle, Agnesta osoittaen). Ja papin Patseepasta! (Loilottaen.) Paapelin pappi ja Patseepa! (Katoo oikealle, josta alkaa samassa, kuulua hoilaamista ja meluamista.)

_Elias Kålk_ (natisee, vihan vimmassa). Ne rentut ja koirat! (Syöksyy oikealle, jossa lyhyen hetken kuluttua melu vaikenee.)

_Agnes_ (joka on painautunut taka-alalle, hiljaisuuden tultua Ismaelille). Isma, tässä on simaa — — oikein kyllälti juo.

_Ismael_ En tahdo juoda.

_Agnes_ (sisäistä hätäänsä peitellen). Mutta tupaan tulet? Yhdessä atrioimme!

_Ismael_ En tahdo syödä.

_Agnes_ (hädässä). Isma, oletko sinäkin vihainen? — — Hyvä olin sinulle sisar. Ja nyt olen parempi vielä! (Ottaa Ismaelia kädestä ja vetää häntä mukanaan etualalle.) Tule istumaan kanssani ja haastelemaan —

_Ismael_ (jääden seisomaan Agneksen istuessa seinäpenkillä.) Älä revittyä sydäntä paikkaa. Makeat simat ja kielesi hunaja ei ole lääkettä minulle, sillä minun rakkauteni on ristille lyöty. Koko Valpurin-yön ja Valpurin-päivän olen minä istunut pimeässä kopissa rautatelkien takana ja nähnyt pahan hengen. Se oli musta, siniset siivet sen harteilla lepatti ja vyöllä oli käyrät viikattimet. Se tuli kuin rosvo ja kavioilla ruhtoi maahan. Sitten — — se veti terävin kynsin selkärankaa pitkin edes ja takaisin — — se irvisti hampain. Ja sen naama oli kirkkoherran naama. Ja sinä — —

_Agnes_ (kauhistuneena). Se oli painajaisunta, ei valveilla nähty!

_Ismael_ (melkein huutaen). Se oli helvetin ruhtinas. Ja sinä itse! Sinä vieressä hekotit ja nauroit — —

_Agnes_ (nousee). Älä — — älä, älä jatka!

_Ismael_ Älä kiellä! Sen näin — — olit pahan hengen portto ja aljo! Ja minä olin uhriteuras — — (Astuu Agnesta kohti.)

_Agnes_ (paeten taka-alalle kauhussa). Kristuksen tähden! Hän on mielipuoli — —

_Ismael_ (lysähtää penkille). Minä olen kiusattu poika, jonka ytimistä lemmenjuomia keitellään. (Jää tuijottamaan eteensä.)

_I teini_ (taustalta). Paapelin pappi ja Patseepa! (Melua. Pari kolme kiveä heitetään peräseinään ja yksi niistä särkee ikkunan.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

_Elias Kålk_ tulee oikealta melun vielä kuuluessa, mutta vähitellen hiljetessä.

_Agnes_ (itku kurkussa). Ne heittivät kivillä seinään ja ikkunankin rikki!

_Elias Kålk_ (puoliksi itsekseen). Minä aavistan: ne nousevat meitä vastaan kaikki. Tämä on vasta kielten myrkkyisten kähinä — — (Yltyen raivoon.) Mutta — sen vannon, te ulkokullatut — omaan myrkkyynne pitää teidän kuoleman.

_Agnes_ Minä pelkään — — minä pelkään. Isma on kuin vainaja kalvas. Sen on silmissä syytös! Ja sinulla — — sinä vannot kuolemaa.

_Elias Kålk_ (lempeästi). Sinä heikkouskoinen! Ymmärrä, tyttö, sinut tahdon pitää. Minä tahdon elää! Siksi on taistelu tarpeen. Ja sinä, sinä rauhassa emännöitse. Ennenkuin on yö, on ympäri hiljaisuus ja riemu meillä. Tule, sinut askareillesi saatan.

_Agnes_ (kuiskaten). Lupaa minulle: mitä ikänä pyytää Isma, salli hänelle. (Poistuvat oikealle.)

_Ismael_ (kavahtaa seisaalleen, katsellen pelokkaana ympärilleen ). He kuiskivat täällä — — he kiertävät varkain. (Istuutuu jälleen rahille. Vaitiolo.) On kuin olisi kiirastorstai-ilta. Niin on raskaan äänetöntä. Ei rukki pyöri, ei mylly käy, ei kierrä mikään ratas, ettei lisääntyisi Kristuksen piina. (Joutuu tuskaan, käsiään ojentaen.) Ja älköön kiertäkö konsaan, ettei liikahtaisi tuskien lähde minun rinnassani.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

_Taneli Öhrn_ tulee vasemmalla, kurkkailtuaan ympärilleen lähestyy Ismaelia.

_Ismael_ (ponnahtaa pystyyn, huomaamatta vielä Öhrniä) Minun tuskaini verinen lähde! Se oli päilyvä kerran — — nyt on se verinen kuoppa ja rannalla rutaa.

_Taneli Öhrn_ (koskettaa Ismaelia olkaan). Missä on pappi?

_Ismael_ (äkkiä). Mene pois minun tyköäni; syyttömästi minä pimeässä istuin. Minä lähden täältä. (Aikoo Öhrnin ohi.)

_Taneli Öhrn_ (painaa Ismaelia rahille istumaan). Soh-soh, syyttömästi ihan. Herrat sen tekivät. Minä olen ystävä paras. Kukas sinulle kirkkoväärtiltä hankki luvan kapineita myödä? Oletko sen jo papille sanonut?

_Ismael_ Miksi pitää minun se kirkkoherralle sanoman? En uskalla sanoa! — — Se on helvetin kuningas — — se ruhtoo ja silpoo — — (Yhä kauhistuneempana.) Tai äitini roviolle lyöttää!

_Taneli Öhrn_ Sanottavaksi sen tahtoo äitisikin. Ja poika, älä totuutta pelkää. Eikös ole sitä äitisi alati opettanut?

_Ismael_ (kirkastuen). Niin, et peljätä saa, vaan totuutta pitää sinun puhuman — —. Niin on sanonut äiti — —

_Taneli Öhrn_ Niin on sanonut — — ja sinuun, poika, pappi ei hevillä koske, kun saa kuulla, mitä olet sukua.

_Ismael_ (itsekseen, valoisasti). Nyt tunnen tien. Niinkuin Jumala sanat antaa, niin tahdon haastaa.

_Taneli Öhrn_ (liikehtien ja käsiään hykerrellen). Satanim — — satanim — —

KYMMENES KOHTAUS.

_Elias Kålk_ tulee oikealta.

_Taneli Öhrn_ (kumarrellen). Kunnian herra, nöyrimmästi — —

_Elias Kålk_ (mennen nojatuoliin). Asioitako?

_Taneli Öhrn_ Tulin kirkkoväärtin kautta, ja siellä seisoi suolapatsaana neitsyt Geila, ja nurkasta nurkkaan mittasi kirkkoväärti lattiaa. Löi viimein romuluisen nyrkkinsä pöytään ja lähti sonnustautumaan — luulen — vieraisille — — häh-häh — —

_Elias Kålk_ kääntyy Ismaelin puoleen.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Kirkkoväärti _Laukkus_ tulee seuraavan repliikin aikana vasemmalta. Hän on vanhus, hiuksilta karkea hakoniska ja harmaa. Harmaa on myös leukaperiä kiertävä parta. Mutta ylähuulessa ei ole partaa lainkaan, joten leveä ohuthuulinen suu ja jykevä leuka tulevat ilmeikkäästi näkyviin. Ruumiiltaan hän on jykevä. Puku talonpoikainen. — Hän astuu pari askelta keskemmälle. Mutta kun ei Kålk katsahdakaan tulijaan, jää hän paikalleen uhkaavana seisomaan.

_Elias Kålk_ (Ismaelille). Niin, kuolema ei liene tällä viikolla käynyt taloja. Mutta mitä on sairautta ollut, siitä nyt olisi sinun tieto annettava.

_Ismael_ (jääden se isälleen). Viime Valpurin-aamuna varhain täältä pois temmattiin Maalina Laurintytär, vanha vaimo, joka halusi sielunsa lunastukseksi viimeistä rippiä ja Pyhää ehtoollista, mutta ei saanut, koska kirkkoherra vietti Valpurin-juhlaa.

_Elias Kålk_ (kavahtaa seisalleen, mutta hillitsee itsensä ja istuutuu jälleen, lyhyesti). Mitä muuta?

_Ismael_ Jere, riivattu, on ennestäänkin raivokkaampi. Väänsi toissapäivänä hoitajan käden, joka ojensi luukusta ruokaa — — väänsi sen sijoiltaan. Ja sitten — — se on yötä päivää henkien riivaama, huutaa useasti kirkkoherran nimeä ja manaa (ikäänkuin omana syytöksenään singoten) iankaikkiseen kadotukseen.

_Elias Kålk_ Se pitää lyötämän rautoihin ja kytkettämän seinään kiinni.

_Ismael_ Minun äitini on sairaana valvoskellut. Mutta kun möin nikkaroimani kapistukset — — kirkkoväärtin luvalla — —

_Elias Kålk_ Kirkkoväärtin luvalla?

_Laukkus_ (jäykästi). Niin, minun luvallani.

_Ismael_ Ja ostin prinssin keltaisia tippoja ja pyysin kirkkoväärtin emännältä rieskaleipää, on vaiva lievittynyt.

_Elias Kålk_ Etkö tietänyt, että minun käskystäni olisi Taneli-herra antanut lääkkeet?

_Ismael_ (katsoen Öhrniin). Sitä en tietänyt. (Siirtyy seuraavan keskustelun aikana lähelle ulko-ovea.)

_Taneli Öhrn_ (johon Kålk katsoo kysyvästi). Ei ole ollut sellaista tapana näihin asti.

_Elias Kålk_ Se on ja on oleva tapana. Armollisen kuninkaamme asetukset tässä suhteessa olen lukenut köyhäinhuoneen hoitajalle ja teille, kirkkoväärti. Tonttiäyreillä ja kolehtituloilla on kaikkinainen ylläpito ja hoito annettava vaivaisille. Mutta — se teidän on tiedettävä — kerjuu, ihmisen alennus ja häpeä, kuin myöskin kaupustelu on ankarasti kielletty. Kirkkoväärti on sallinut kerjuuta omassa talossaan ja antanut lupia, jotka kuuluvat yksin kirkkoherralle.

_Laukkus_ (järeästi). Ei ole tämän pitäjän yhteinen kansa nostanut vielä ketään kirkkoherrakseen.

_Elias Kålk_ (katsoo kummastuneena). Tämä on öykkärin kieltä! Te tiedätte, että tuomiokapitulin virkakirjan ovat pitäjän miehet vanhan kristillisen tavan mukaan oikeaksi tunnustaneet.

_Laukkus_ Niin tekivät siinä uskossa, että naimisliiton kautta olisi jatkuva meidän keskuudessamme vaikuttanut pappissuku. Mutta pianpa paljasti karvansa Ilves-Kolkin poika: Petti nuoruudenkihlattunsa ja potki talostaan kuin kulkukoiran.

_Elias Kålk_ (ylpeästi). Talonpoika ei ole minun sydämeni herra.

_Laukkus_ Mutta meillä on tapa, että vasta sitten on pappi oikeaksi kirkkoherraksemme tunnustettu, kun kirkkoväärti ja kuudennusmiehet ovat hänet kättä lyömällä ja Pyhän kolminaisuuden nimeen keskuuteemme ottaneet. Minä olen kirkkoväärti ja kuudennusmiehistä vanhin, mutta en ole kuorissa Elias Kålkille kättäni tarjonnut. Eikä ole anottukaan.

_Elias Kålk_ (nousten jäntevästä paikaltaan). Eikä anota vastakaan, vaan hengen ruoska minun kädessäni on teidät nöyryyttävä.

_Laukkus_ Oikein. Ruoska oli isäsikin herruuden merkki. Niin istukin istuimellasi, istu kuin ruhtinas koreissa vaatteissa vääryyden kukkulalla. Mutta tiedä: kohta riepoitamme sinut istuimeltasi alas! Rikoksen ryönää on kertynytkin jo karpio täyteen.

_Elias Kålk_ (hurjistuu, mittaa pitkin askelin huonetta oikealle ja sieltä jälleen vasemmalle). Vai niin! Niinkö mittaa talonpoika minun henkeäni karpiolla ja kapalla. (Tulee Ismaelin eteen, töykeästi.) Mitä seisot, poika, täällä?

_Ismael_ (sanoja haparoiden). Piti pyytämäni — — huomispäiväksi äitiäni Pyhälle ehtoolliselle — —

_Elias Kålk_ (lyhyesti). Siitä puhun erikseen äitisi kanssa. (Öhrnille.) Vie poika kotiin ja katso, että minun tahtoni talossa tapahtuu.

_Taneli Öhrn_ (kumarrellen). Lähdetään, lähdetään. (Teeskennellen liikutusta.) Nöyrät terveiseni rakkaalle tyttärelleni, neitsyt Agnekselle — — hehheh.

_Elias Kålk_ Mene. (Tulee Laukkuksen eteen; rintaansa lyöden.) Tämä kestää. Käykää kiinni miestä rinnuksiin.

_Laukkus_ Polvesta polveen ovat tämän pitäjän papit saarnanneet Valpurin saatanan-messuja vastaan. Sinä renttuilit mukana.

_Elias Kålk_ Ovat saarnanneet, mutta turhaan. Minä, minä astun juhlijain joukkoon ja puhdistan heidän menonsa. Minä tahdon näyttää teille, te riemulle saidat, että taivaan perillisten pitää jo täällä ajassa heleästi riemuitseman.

_Laukkus_ Muille tuomiota, itsellesi evankeliumia.

_Elias Kålk_ Evankeliumi on vain nöyrille luotu — Muuten: Viime Valpurin-yönä ainoastaan teinit ja eräät aateliset junkkarit herättivät pahennusta. Mitä muuta?

_Laukkus_ (astuu ulko-ovelle, sinkoo sieltä hetken vaitiolon jälkeen). Olet huorintekijä! Se riittää.

_Elias Kålk_ (harvakseen, kylmästi). Ja riitti keskustelu. Nyt alkaa teko. Huomisaamuna astuessanne kirkkoväärtin penkkiin olette näkevä, että paavillinen epäjumalan kuva, Neitsyt Maarian kuva, jonka eteen ukot ja akat kumarrellen ja niiaten uhrilahjoja kantavat, on poissa — —

_Laukkus_ Se kuva on kansalle pyhä!

_Elias Kålk_ Tänä iltana minä sen murskaan. Niin on paavillinen villitys lopussa. Samoin myöskin kaikki taikurit ja noidat joutuvat oitis tilille minun edessäni. Ja varokaa astumasta tielleni, sillä maallinen esivalta, kuninkaan vouti, on minun rinnallani.

_Laukkus_ Herrojen huovit eivät ole ennenkään meidän niskojamme taivuttaneet. (Lähtee vasemmalle.)

_Elias Kålk_ (Laukkuksen jälkeen). Mutta ovat taittaneet!

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

_Agnes_ (tulee oikealta, rientäen Kålkin luo). Kuulin kaikki — — Minne minä menen ja minne minä vaivun!

_Elias Kålk_ (painaa Agneksen hurjana syliinsä). Minun syliini vaivu. Mitä tuimempi pään päällä helle ja salama, sitä huimempi vereni kierto. (Suutelee.) Hullunruohoa syönyt olen sinun parmailtasi — — joka yö tulen hullummaksi. (Vähän loitoten, hellästi.) Ja joka päivä tulet minulle kalliimmaksi.

_Agnes_ Miksi he vainoovat meitä!

_Elias Kålk_ Minä voitan heidät. Ja tiedä. Kun sitten anteeksiantoni virran heidän ylitsensä vuodatan, silloin sinut kaikkien kuullen kuulutan vaimokseni. Eikä kukaan ole sinua vähäksyvä.

KOLMASTOISTA KOHTAUS

_Leena_ tulee vasemmalta.

_Leena_ (ovelta, ankarasti). Kielletäänkö minua astumasta Herran armopöytään?

(Agnes väistyy oikeanpuoliselle ovelle.)

_Elias Kålk_ (kävelee oikealle etualalle, kärsimättömänä puuskahtaen ). Täällä ollaanko markkinoilla! (Agnekselle.) Hae viittani tänne, lähden voudin luo.

(Agnes poistuu oikealle.)

_Leena_ Vai tehdäänkö minulle kuin tehtiin Maalina Laurintyttärelle?

_Elias Kålk_ Vaimo! Noidat naulitsevat itsellensä tuomion. Siksi on sinulta ollut kiellettynä jo ennen minua Pyhä ehtoollinen.

(Agnes tuo Kålkin viitan ja hatun ja auttaa viittaa hänen harteillensa.)

_Leena_ (Kålkin itseänsä hitaasti vaatehtiessa). Ei ollut minulla maksaa viinirahoja kirkon säkkiin, siksi se minulta kiellettiin. Nyt on köyhälläkin ropo, vieläpä äyrinlantti lukkarille kouraan.

_Elias Kålk_ Myönnän sinulle armonvälineet vasta sitten, jos tutkinto osoittaa sinut syyttömäksi noituuteen.

_Leena_ (kamalan raivoisasti). Voi teitänne, herjaajat! Eikö ole sinulla, Kolkin poika, jo kylliksi päälläsi rikosta. Sinä murhasit poikani sielun ja oman rippilapsesi veit Herran ehtoollisella huoruuteen.

(Agnes pakenee pois oikealle.)

_Elias Kålk_ Lähde pois, ettet enempi Herran kalkkia häpäise!

_Leena_ Syljen minä sinun kalkkiisi, sioille heitän minä sinun öylättisi. Itse olet ne tahrannut.

_Elias Kålk_ Oma suusi ryöhää julki, ettäs olet noita ja noidista kamalin!