Part 1

language: Finnish

RAUDUN TAISTELU

Kirj.

Simo Eronen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

Alkulause.

Joku aika sitten pidin Viipurin suojeluskunnan klubilla esitelmäsarjan Raudun taisteluista. Kun nämä esitelmäni saivat harvinaisen lämpimän vastaanoton, innostutti se minut tarttumaan kynään ja hiukan vielä täydentelemään esitelmäselostustani. Sillä tavoin on tämä kirja syntynyt. Koko joukon vaikeuksia on tuottanut yhtenäisen selostuksen laatimiselle se seikka, että taisteluraportit Raudun tapahtumista ovat yleensä hyvin puutteelliset. Raudussa ei näet jäänyt paljon aikaa raporttien laatimiseen, aika meni tyyten tarkoin tappelemiseen. Pääpiirteissään lienee kuitenkin laatimani yleiskuvaus oikea.

Teokseen liitetyt kartat ovat piiripäällikkö, kapteeni Karimon laatimat, ja lausun tästä avustuksesta hänelle lämpimät kiitokseni. Karttojen käytöstä huomautettakoon seuraavaa: »Kartta I» antaa yleiskuvan koko taistelualueesta sekä meikäläisten suuren hyökkäyksen alussa suoritetusta kiertoliikkeestä. »Kartta H» taas esittää Raudun aseman lähimpine ympäristöineen sekä taistelun loppuvaiheiden aikana sen ympärille kierretyn saartorenkaan, meikäläisten tykistön sijoituksen ja vihollisen läpimurron sille itselleen tuhoisine seurauksineen.

Raudun tapahtumia muistelee ylpeydellä Karjalan nuorison paras osa. Jos kirjaseni jaksaisi muuallakin herättää mielenkiintoa näihin muistoihin, olisin hyvin kiitollinen.

Viipurissa, marraskuulla 1919.

Simo Eronen.

Yleistilanne Karjalan rintamalla vapaussodan alkuviikkoina.

Ennenkuin käyn varsinaiseen aineeseeni, on tarpeen muutamin sanoin valaista vapaussodan alkuviikkoina Karjalan rintamalla vallinnutta sotilaallista yleistilannetta.

Se tilanne ei ollut suinkaan mikään kehuttava. Sotatoimet, jotka Pietisen tehtaalla Viipurissa sattuneiden, tapausten jouduttamina alkoivat Karjalassa viikkoa aikaisemmin kuin Pohjanmaalla, yllättivät Karjalan suojeluskunnat jotenkin valmistumattomina. Ei ollut juuri nimeksikään sotilaskiväärejä, vielä vähemmän ampumatarpeita. Tämän vuoksi lieneekin Pohjanmaalle muodostetussa suuressa päämajassa aluksi vakavasti epäilty, kyetäänkö n.s. Vuoksen linjaa ensinkään puolustamaan vai eikö olisi viisaampaa vetäytyä kauemmaksi pohjoiseen.

Niillä miehillä, jotka helmikuun alkupäivinä ottivat Antreassa asiainhoidon käsiinsä, ei kuitenkaan, ollut vähintäkään halua luonnon luoman Vuoksen linjan ja sen mukana koko Karjalan maakunnan jättämiseen hävittävien vihollislaumojen raiskattavaksi. Kun... oli tammik. 26. ja 27. onnistuttu rohkealla yllätyksellä kaappaamaan Antrean asemalla ja Vuoksenniskalla olleet ryssien ase- ja ammusvarastot — yhteensä muutamia satoja erimallisia sotilaskiväärejä, kymmenkunta osittain rikottua konekivääriä sekä 6 lukotonta 3-tuumaista tykkiä —, niin katsottiin oltavan kyllin voimallisia käymään sotaa Viipurin punikkilaumoja ja niihin yhtyneitä ryssiä; vieläpä Pietarista tulevia apujoukkojakin vastaan, vaikkei itsellä ollutkaan aluksi sanottavia toiveita minkäänlaisen avun saannista Pohjanmaalta. Siellä Pohjanmaallakin näet vasta odoteltiin aselähetystä ja jääkärejä Saksasta, odoteltiin ankarasti, mutta niiden saapuminen viivästyi monesta syystä.

Mutta vihollinen ei viivästynyt, se kävi päälle turkasen kiukkuisesti, ja niinpä ei auttanut muu kuin käydä tappelemaan niillä vehkeillä mitä käsillä oli. Kaikki pyssyn nimeä kantavat rautaputket annettiin tappelunhaluisten miesten kouriin sitä mukaa kuin näitä miehiä vähitellen kertyi maakunnan eri kulmilta Antreaan. Vielä he saivat taskuunsa muutamia panoksia, ja niin mars tulilinjoille sen parempaa harjoitusta tai muuta äksiisiä saamatta.

Mutta ei tyydytty vain siihen, että miehiä saatiin tulilinjoille; Päätettiin hommata näiden tueksi myöskin järeämpää aseistusta. Nuo Vuoksenniskalta saadut, ryssien lukottomiksi panemat tykit lähetettiin Sortavalaan Horsman konepajalle. Sen saavutuksista tykkiteollisuuden alalla ei kyllä siihen saakka oltu suuria kuultu, mutta yhtäkaikki se kävi siekailematta tehtäväänsä käsiksi sillä tuloksella, että ensimäiset tykit jo parin päivän perästä palasivat Antreaan täysin käyttökunnossa. Ne olivat lyhytpiippuisia, varustetut korkealla, raskaalla teräsjalustalla, ne kun olivat alkuaan aiotut laivatykeiksi Saimaan vartioaluksiin. Kaiken kaikkiaan ne muistuttivat suurenpuoleista lihamyllyä, mutta antoivat äkäisen, räsähtävän äänen, joka kai aluksi olikin pääasia. Kun vielä näiden tykkien alle oli tekaistu jalakset ja nimetty tykkipäälliköt, jotka sivumennen sanoen olivat tähänastisessa elämässään käsitelleet paljon vaarattomampia vehkeitä kuin tykkejä, niin oli Karjalan armeijakunnan tykistö valmis lähtemään tulilinjoille jakaakseen siellä jalkaväen vaivat ja kunnian.

Mutta tiukalle se sittenkin otti. Miehiä tuli hitaasti rintamalle, ja aseistuksen sekä ampumatarpeiden puute alkoi tulla suorastaan huutavaksi. Kun Viipurissa liikkui huhuja Vuoksen taa kädenkäänteessä kokoontuneesta 8,000 miehen suuruisesta ja hyvin varustetusta armeijasta, niin todellisuudessa sen armeijan miesluku nousi muutamiin satoihin, ja varusteittensa kirjavuudessa se olisi voinut kilpailla minkä sattumalta sotapoluille joutuneen ryövärijoukon kera tahansa. Niinpä esim. panoksien lähettäminen joukko-osastoille tuotti sanomattomia vaikeuksia, kun samassa ryhmässäkin voi miehillä olla monenlaisia kiväärejä. Tästä oli seurauksena rintamalta yhtenään tulevat kiukkuiset haukkumiset, että on saatu »väärät patruunat», joita ei pirunkaan konstilla saada pyssyihinsä soveltumaan.

Tapella piti kuitenkin vuorokaudet läpeensä, ja yhtenään paisuivat vihollislaumat vain taajemmiksi, yhtenään tulivat niiden rynnistykset kiukkuisemmiksi.

Näissä oloissa, kun kaikki voimat täytyi ponnistaa vihollisen aisoissa pitämiseen Antrean rintamalla, jäi Ala-Vuoksen rintamaosan puolustus pakostakin hyvin puutteelliseksi. Ei siltä, ettei Antreassa olisi aivan hyvin käsitetty tämän rintamaosan tärkeätä merkitystä. Senhän käsittää kuka hyvänsä vilkaistuaan vain kerran Karjalan kannaksen kartalle. Näkeehän siltä kartalta jo ensi silmäyksellä, että Pietarin—Hiitolan rata on Venäjältä päin tulevan vihollisen käsissä hyvin vaarallinen sotatie Ylä-Vuoksen puolustuslinjan selkään.

Pietarissa oleva vihollisen sotilaallinen ylijohto ei voinutkaan tuota Pietarin—Hiitolan radan tarjoamaa houkutusta vastustaa. Hyvin pian alkoi Raudun rajalta saapua Antreaan hälyttäviä viestejä, että rajantakaisella Pietarin—Raasulin rataosalla vihollinen näytti elonmerkkejä. Huomattiin liikuskelevan sen junia ja pienempiä joukko-osastoja, joiden ilmeisenä tehtävänä oli tiedustelu pian alkavan hyökkäyksen varalta.

Niinpä siis täytyi jotakin tehdä meikäläistenkin puolella, ja tehtiin se mikä voitiin: Kiviniemeen muodostettiin harjoitusjoukko, joka sitten hiukan myöhemmin sai nimen Karjalan armeijakunnan 7:s pataljoona. Tämän joukon johtajaksi määrättiin jääkäri Veikko Läheniemi, ja oli hänen tehtävänään valvoa tapahtumain kehitystä tällä kolkalla sekä huoltaa koko Laatokan puoleisen rajan vartiointi. Aluksi ei tuo hänen komentoonsa uskottu joukko kohonnut täyteen komppaniaankaan, ja sen miesluku pääsi kasvamaan hyvin hitaasti, sillä ilmeisestä vaarasta huolimatta tuli rajapitäjien, Kivennavan, Valkjärven, Raudun ja Metsäpirtin miehinen väki alussa verrattain vastahakoisesti lippujen alle, ja muualta saapuvat apuvoimat tarvittiin viimeistä miestä myöten Antrean rintamalle.

Kaiken varoiksi annettiin Antreasta määräys, että Kiviniemen väliaikainen, puusta tehty rautatiesilta oli rikottava. Täten tahdottiin säästyä ainakin suoranaiselta yllätykseltä siltä taholta. Eihän näet vihollinen raskaine varustuksineen voisi ainakaan ensi puhaltamalla tulla Vuoksen yli ilman rautatietä.

Näemme siis pahimmassa tapauksessa valmistaudutun siihen, että rajapitäjät täytyisi Kivinientä ja Ala-Vuoksen linjaa myöten jättää vihollisen jalkoihin. Niinkään onnettomasti ei sentään käynyt.

Mutta hyvin pian saivat Kiviniemessä majailevat vartiojoukot tulikasteensa suorittaa. Helmikuun 20 päivän iltana saapui rajalla olevan Raasulin kylän parikymmenmiehiseltä suojeluskunnalta, joka, muiden pitäjäläisten nahjustellessa, esimerkiksi kelpaavalla valppaudella piti rajavartiota, hälyttävä viesti Kiviniemeen. Tämä viesti tiesi kertoa, että rajan Venäjänpuoleiselle Raasulin asemalle oli Pietarista saapunut kokonaista 40 vaunua käsittävä juna täynnä aseistettuja miehiä, pääasiallisesti venäläistä sotaväkeä, varustuksinaan m.m. useampia tykkejä ja suuri määrä konekiväärejä, joita kiireimmän kaupalla purettiin vaunuista ja järjestettiin taistelukuntoon. Pelätystä hyökkäysuhasta oli siis tulemassa tosi, ja täytyi parhaansa mukaan valmistautua sitä vastaanottamaan.

Vihollinen hyökkää rajan yli. — Raudun rautatieasema menetetään.

Suuren suuri ei se voima ollut, joka Kiviniemestä voitiin lähettää rajaa puolustamaan. Kaiken kaikkiaan se nousi 60 mieheen, ja oli sen johtajana räisäläläinen Antti Haikonen, joka vapaussodan edellisenä syksynä oli hyvällä menestyksellä toiminut Viipurin piirin suojeluskuntien harjoitusmestarina kierrellen maaseudulla ensimäisiä suojeluskunta-ituja kylvämässä. Kun rajalla oleva Raasulin suojeluskunta oli liittynyt Haikosen joukkoon, paisui sen miesluku yksin lukien 83 mieheen. Eikä tällä joukolla ollut edes ainuttakaan konekivääriä vihollisen kymmeniä samanlaisia vehkeitä ja lukuisaa tykistöä vastaan.

Pienuuttaan ja huonoa aseistustaan ei tämä joukko kuitenkaan pelännyt. Sisukkaasti asettui se seuraavana aamuna hämärissä ketjuun aivan rajalle, niinkuin isänmaansa maakamaraa ja kunniaa puolustamaan valmiiden miesten tuleekin tehdä.

Liian suuri oli kuitenkin heidän vastassaan ylivoima. Vihollisella oli arviolta noin 1000 miestä, ja se ryhtyi hyökkäykseen kiivaan tykki- ja konekivääritulen tukemana. Samalla se levitti hyökkäysketjunsa niin laajalle, että meikäläisten molemmat sivustat heti alussa joutuivat saartouhan alaisiksi. Hyvän aikaa kesti sentään tulista tappelua, ennenkuin meikäläiset antoivat perään ja läksivät yhä taistellen vetäytymään Raasulin kylästä. Sitä ennen ehdittiin se kuitenkin tyhjentää verrattain tarkoin, niin ettei ryöstönhaluinen vihollinen siitä suuriakaan hyötynyt.

Peräytyminen rajalta 9 km. matkan päässä olevalle Raudun rautatieasemalle saatiin suorittaa vihollisen sanottavasti häiritsemättä. Sillä näytti aluksi olevan muuta hommaa. Päästyään Raasulin kylän isännäksi; se varusti sinne päämajansa sekä levittäysi sitten toisia rajan lähettyvillä olevia kyliä ryöstämään.

Heti ensimäisen hälytysviestin tultua oli Antreasta pyydetty apuväkeä, ja saatiinkin jo 21 päivän iltana pienempi apujoukko, joka itsensä Läheniemen johdolla liittyi rajalta peräytyneisiin joukkoihin ja miehitti niiden kera Raudun aseman jääden siellä odottamaan vihollisen hyökkäystä.

Jo helmik. 22:sen iltapäivällä tekikin vihollinen ensimäisen Raudun aseman valtausyrityksen. Se oli maantietä pitkin edeten miehittänyt aseman lounaispuolella olevan Maanselän kylän ja teki rynnäkkönsä sieltä käsin.

Tämä ensimäinen rynnistys torjuttiin kuitenkin verrattain helposti, ja menestyksen rohkaisemana läksi seuraavana aamuna 40-miehinen joukko-osasto meikäläisiä Maanselän kylään häiritsemään vihollista. Kylän edustalla joutuivat he kuitenkin taisteluun vihollisen hyökkäysvalmiin ketjun kanssa ja oli heidän pakko lähteä peräytymismatkalle vihollisen seuratessa aivan kintereillä. Turvatakseen peräytymismatkan teki osa joukkueesta äkkihyökkäyksen päälletunkevaa vihollista vastaan, sai sen ketjun hajoitetuksi ja anasti konekiväärin varaosia ja ampumatarpeita kulettavan hevosen rekineen. Konekiväärinsä sai vihollinen kuitenkin pelastetuksi suureksi mielihaikeudeksi meikäläisille, joilla ei vielä ollut koko tällä rintamalla ainuttakaan sellaista asetta, kun siihen sijaan vihollisella oli niitä alustapitäen enemmän kuin se milloinkaan yhtaikaa voi taistelussa käyttää.

Mutta jo sinänsäkin meikäläisten tungettelevaisuus nostatti ryssien sisun kiehumaan, ja niinpä ne ryhtyivät oitis, meikäläisten patrullin miten kuten silmiltään hätistettyään, uuteen rynnäkköön Raudun asemaa vastaan.

Taistelusta tuli tällä kertaa ankara tosi. Vihollinen läheni Maanselästä sakean metsän suojassa, joka tällä puolen ulottuu aivan asema-alueelle asti. Tähän metsään asettui Läheniemikin miehineen ketjuun. Kaikkiaan oli hänellä käytettävissä noin 250 miestä, siihen luettuna sekin patrullijoukkue, joka oli käynyt Maanselässä vihollista härnäämässä. Vihollisen hyökkäys 16 ketju oli runsaasti 5 kilometriä pitkä ulottuen, sekä pohjoisen että etelän puolella hyvän matkaa asema-alueen ohi. Niinpä ei meikäläisten vähäinen joukko riittänytkään mihinkään sitä vastaan, ja tästä oli seurauksena, että molemmat sivustat joutuivat heti alussa saartouhan alaisiksi. Ensi kertoja tulessa olevat miehet tästä tietenkin pahasti hermostuivat, ja täytyi muiden tottuneiden johtajien puutteessa Läheniemen itsensä ehtimiseen kulkea pitkin ketjua edestakaisin miehiä rohkaisemassa.

Vihdoin onnistui vihollisen murtautua keskustassa läpi, ja alkoivat sen tiheät joukot tunkeutua meikäläisten ketjurippeiden väliin. Syntyi ankara, käsikähmää lähentelevä taistelu, joka kesti lähes 3 tuntia. Nuoret, parrattomat vapaaehtoisemme taistelivat, ensi hermostuksen mentyä ohi, kuin vanhat kokeneet sankarit. Jouduttuaan silmä silmää vasten päälletunkevan vihollisen kanssa, joka teki rynnäkköjään kovaa meteliä pitäen, kiihtyivät poikasemme aivan raivoon, eikä heitä enää tarvinnut kehotella vastaan iskemään.

Mutta mikään sankarius ei ajan pitkään auttanut.

Kun oikea sivustamme oli joutunut jo miltei täydellisesti saarroksiin, antoi Läheniemi sille määräyksen peräytyä metsästä asema-alueen reunaan. Peräytyminen suoritetuinkin täysin järjestyksessä, mutta kun Läheniemi tämän jälkeen läksi vasemmalle sivustalle, jossa tilanne taikoi muodostua yhtä uhkaavaksi, joutui hän keskustassa läpitunkeutuneiden vihollisten sekaan, ja nämä tietenkin kohdistivat häneen ryöppyävän kuulatuiskun. Lopulta pääsi hän sentään ehjin nahoin leikistä, mutta vain joutuakseen sivustalle pyrkiessään omien miesten tulen alaiseksi. Vihollisella oli näet myös käytännössä valkoisia lumipukuja, joten oli näin käsikähmässä otellessa enää vaikea erottaa ystävää ja vihollista toisistaan. Hyvän matkaa kaarrettuaan taaksepäin ja raivattuaan vielä kerran itselleen tien vihollisjoukkojen läpi onnistui kylmäverisen päällikön vihdoin päästä omiensa luo vasemmalle sivustalle.

Täällä saatiinkin rajusti päällekäyvä vihollinen kerran toisensa perästä lyödyksi takaisin, ja kaikki sen saartoyritykset raukesivat tyhjiin. Mutta kun keskustassa vihollinen alkoi vähitellen päästä aivan asema-alueelle, täytyi tämänkin sivustan alottaa peräytyminen, muuten olisi se jäänyt muista joukoista kokonaan eristetyksi. Asema-alueelle peräydyttyä saatiin kuitenkin vihollinen vielä kerran karkotetuksi sieltä ja korjattiin talteen kaikki puhelinaparaatit y.m. tarpeet, ennenkuin lähdettiin lopullisesti peräytymismatkalle pitkin radan vartta pohjoiseen päin. Ensin vetäydyttiin vihollisen kiivaan tulen alaisena aivan lähellä asemaa olevaan Haapakylään, mutta kun siinä aukean, tasaisen maanlaadun vuoksi ei ollut saatavissa kunnollisia puolustusasemia, jatkettiin peräytymismatkaa vielä seuraavaan, Mäkrän kylään asti.

Taistelu oli kestänyt koko päivän ja oli se maksanut meikäläisillekin useita uhreja, mutta monin kerroin suuremmat olivat vihollisen tappiot, kun se koko ajan oli hyökännyt sakeina joukkoina, niinkuin venäläisten tapa yleensä on. Taistelun jälkeen olivat meikäläiset joukot aivan näännyksissä, ja ampumatarpeetkin olivat ihan lopussa. Mutta tarpeensa näytti vihollinenkin saaneen siksi kertaa. Se ei jatkanut takaa-ajoa Mäkrälle asti, vaan jäi valtaamalleen asema-alueelle.

Tällä tavoin tuli Raudun rautatieaseman kohtalo ensi kerran ratkaistuksi, vihollinen sai sen oivalliseksi tukikohdakseen ja järjesti viipymättä junayhteyden tämän aseman ja Pietarin välille.

Vihollinen linnoittautuu Raudun asemalle.

Raudun rautatieasema tarjoaa puolustautujalle monta etua, jos vain on riittävästi väkeä asema-alueen miehittämiseen ja tarpeeksi aikaa sen varustamiseen. Meikäläisiltä puuttui kumpaistakin noista edellytyksistä. Rajalta peräydyttyään ennättivät he ennen vihollisen hyökkäystä pitää Raudun asemaa hallussaan ainoastaan yhden vuorokauden, eivätkä heidän 250 miestänsä riittäneet mihinkään niin suurella alalla.

Raudun asema on nimittäin hyvin suuri pinta-alaltaan. Se on aiottu Suomen tulliasemaksi valtavaliikenteiseksi suunnitellulla Pietarin—Vaasan oikoradalla, ja niinpä onkin sen avara ratapiha lähes kahta kilometriä pitkä. Samanmukaisesti on tullilaitosta sekä aseman virka- ja palvelusmiehistöä varten varattu suuri joukko tiilestä tehtyjä rakennuksia, jotka ovat enimmäkseen sijoitetut ratapihan Maanselän kylään päin antavalle länsisivustalle. Useita näistä rakennuksista oli Raudun taistelujen alkaessa jo valmiina, ja kun ne vielä olivat tällä puolen asema-alueelle asti ulottuvan metsikön sisässä, olivat ne aivan kuin vartavasten tehdyt asemalle linnoittautuvan vihollisen asumuksiksi, sairaaloiksi ja varastorakennuksiksi.

Itse mahtava asemarakennus oli vielä keskeneräinen, mutta oli siinäkin tiilimuurausta jo siksi korkealti, että se erinomaisesti kelpasi puolustautujain suojapaikaksi, eikä kuitenkaan kelvannut hyökkääjän tykistön maalitauluksi, kun sitä oli vaikea erottaa kaikenlaista rojua ja vajoja täynnä olevalta asema-alueelta. Asema-alueen eteläpäässä oli täysin valmiina suuri veturitalli. Se oli kyllä näkyvä rakennus ja siis alttiina asema-alueelle suunnatulle tykkitulelle, mutta kun taistelujen alkuaikoina meikäläisillä ei Raudussa ollut ensinkään tykistöä, sopi veturitalli oivallisesti vihollisen konekivääriasemaksi. Siitä käsin voi vallita koko asema-alueen eteläpäätä ja tehdä tyhjäksi kaikki sieltä päin tapahtuvat lähenemisyritykset.

Asema-alueen puolustuskelpoisuutta lisäsi vielä se, että siitä pohjoiseen molemmin puolin rataa aukeavat Haapakylän pellot ja niityt, joilla hyökkääjä ei voinut saada minkäänlaista suojaa. Itäpuolella, Raudun kirkonkylästä tultaessa on kyllä metsää, mutta tällä puolen on melkein pitkin pituuttaan korkea ratapenger, joten täältäkin hyökkääjän oli vaikea päästä asemalle.

Ainoa puoli, jolla maanlaatu on tasaisempaa ja metsäistä aivan asema-alueelle asti, on jo mainittu Maanselän puoleinen länsisivusta, eli se puoli, jolla useimmat valmiit rakennukset sijaitsivat. Tämä puoli olikin asema-alueen puolustuksen heikoin kohta. Näimme jo edellä, että juuri tältä puolen vihollinenkin teki hyökkäyksensä asemalle, ja tuonnempana saamme nähdä, että tältä puolen meikäläisetkin vähäisistä voimistaan ja kehnosta aseistuksestaan huolimatta panivat monta kertaa vihollisen ahtaalle ja lamauttivat sen toisilla tahoilla tekemät rynnistykset.

Mutta edellä lueteltujen, valmiina tarjolla olevien etujen ja luonnon suoman puolustuskelpoisuuden lisäksi oli Raudun asemalla vihollisen käytettävinä vielä tavaton määrä muita apuneuvoja. Vapaussodan alkaessa olivat näet rakennustyöt asemalla parhaillaan meneillä, ja niiden suoritusta varten oli siellä monenlaatuisia työpajoja täydellisine teknillisine kalustoineen. Niinikään oli suuret määrät hiiliä ja polttopuita, kasottain ratakiskoja, suuret varastot rautaa ja teräslevyjä sekä vihdoin toista miljoonaa irtonaista rakennustiiltä. Koko tämän suunnattoman tiilimäärän ja muut irtonaiset rakennustarpeet käytti vihollinen viipymättä asemiensa lujittamiseen. Se varusti, varsinkin Maanselän puoleiselle sivustalle, lujat juoksuhaudat, jotka olivat kauttaaltaan reunustetut tiilisuojuksella ja joihin sen lisäksi aina vähän matkan päähän oli rakennettu lujia konekivääripesiä. Asema-alueella olevien puisten rakennusten ja työpajojen seinät vuorattiin niinikään miehen korkeudelta tiilellä. Vieläpä käytettiin tätä samaa menetelmää ratapihalla seisovien rautatievaunujenkin lujittamiseen, kun näitä vaunuja miehistön lukumäärän paisuessa suuremmaksi piti ottaa majoituspaikoiksi. Ja vihdoin ryhtyi vihollinen heti asemalle pesiydyttyään rakentamaan puolivalmiin asemarakennuksen toiseen päähän teräksistä tähystystornia, josta voi pitää silmällä laajalti ympäristöä ja ohjata tykkitulta siinäkin tapauksessa, että jouduttaisiin asema-alueelle täysin saarroksiin.

Kaikkien näiden varusteiden suoma turva olisi tietenkin ollut vain toisarvoista laatua, jos meikäläisillä olisi ollut käytettävissään kohtalainen määrä tykistöä. Mutta kun sitä ei ollut alussa ensinkään, ja kun vihollinen sen lisäksi kokemuksesta tiesi muunkin aseistuksemme olevan aivan alkeellisinta laatua, niin voikin se Raudun asemalle pesiydyttyään hyvällä syyllä pitää asemaansa siellä voittamattoman lujana.

Vanhustöissään Raudun asemalla teki vihollinen kuitenkin yhden virheen, joka loppujen lopuksi koitui sille kohtalokkaaksi. Tämä virhe oli siinä, ettei se heti meikäläisten Mäkrälle peräydyttyä tai edes seuraavana päivänä tullut perästä. Silloin olivat meidän vähäiset voimat miltei hajoamistilassa ja ilman ampumatarpeita, joten viholliselle ei olisi ollut konsti eikä mikään näiden väsyneiden miespoloisten karkottaminen Mäkrältä ja koko Raudun aseman lähistöltä. Ja silloin olisi viholliselle yhdellä iskulla auennut tie Kiviniemeen asti jotenkin selväksi. Se olisi voinut, Raudun asema oivallisena tukikohtanaan, ryhtyä sotatoimiin Ala-Vuoksen rintamalinjan murtamiseksi, ja ties miten silloin olisi käynyt.

Kuten sanottu, ei vihollinen kuitenkaan seurannut heti perästä. Se innostui Raudun aseman herraksi päästyään noihin edellä kuvaamiimme vanhustöihin niin perinpohjin, että jätti meikäläiset pariksi kolmeksi päiväksi kokonaan rauhaan. Nämä kolme päivää olivat riittävän pitkä aika uhkaavan tilanteen pelastamiseksi.

Tällä välin olivat nimittäin Antrean päämajasta lähetetyt Kiviniemeen Raudun taisteluja johtamaan insinööri Kehvola ja jääkäriluutnantti, nykyisin kapteeni Strömberg. Niinikään oli sieltä ja täältä saatu haalituksi jonkun verran apuvoimia, jotka oitis toimitettiin Kiviniemestä Mäkrälle sikäläisiä, melkein hajoamistilassa olevia joukkoja tukemaan.

Eikä vain tyydytty Mäkrän miehityksen lujittamiseen. Sen lisäksi miehitettiin Leinikkälän järven eteläpäästä kaakkoon oleva Leinikkälän kylä sekä edelleen samassa linjassa oleva Raudun kirkonkylä, joten meikäläisten asemat tulivat kulkemaan kaaressa sulkien viholliselta kaikki Vuokselle päin johtavat tiet. Kun vielä oli lähetetty Mäkrältä vähäinen valiojoukko siitä lounaaseen olevaan Orjansaaren kyläänkin, niin huomaamme karttaa tarkatessamme, että meikäläisten asemat muodostivat jotenkin täydellisen puoliympyrän Raudun asemalle linnoittautuneen vihollisen eteen.

Jos meikäläisillä olisikin ollut voimia hiukan runsaammin, jotta kaikki nämä laajalla alalla olevat asemat olisi voitu miehittää ja varustaa kyllin vahvasti, niin olisi meidän asemamme Raudussa ollut horjumattoman luja. Meikäläisillä oli nimittäin se etu puolellamme, että oli runsaasti liikkuma-alaa, runsaasti takana olevia teitä, ja voimien siirtely paikasta toiseen siis verrattain helppoa.

Vihollisella ei Raudun asemalla mitään näitä etuja ollut. Runsaslukuisine tykistöineen ja muine raskaine varuksineen se oli jo sidottu rautatiehen, eikä sillä ollut edes käytettävissäänkään maanteitä, joiden turvin se olisi päässyt meikäläisten asemia kiertoliikkeellä uhkaamaan. Ilman hyviä teitä taas vihollinen, jonka päävoiman muodostivat paksulumisilla metsämailla liikkumiseen kokonaan tottumattomat venäläiset sotilaat, oli kykenemätön liikkumaan.

Viholliselle ei näin ollen jäänytkään muuta toimintamahdollisuutta kuin koettaa Raudun asemalta käsin tekemillään hyökkäyksillä murtaa meikäläisten puolustuslinjat Leinikkälän järven seudulla. Hyökkäystensä tukena sillä oli kyllä lujat asemansa ja runsas tykistönsä, mutta siltä puuttui liikuntavapautta, joten se ei kyennyt täydessä mitassaan käyttämään edukseen suurta ylivoimaansa. Se oli kuin olikin jo alusta pitäen joutunut Raudun asemalle säkin pohjalle, se oli kuin häkistään lentoon yrittelevä jättilintu, joka ahtaiden häkin seinien vuoksi ei saa tarpeeksi ilmaa siipiensä alle. Vain raa'alla ylivoimallaan ja suurilukuisella tykistöllään se voi panna meikäläisten puolustuskyvyn kovalle koetukselle, mutta se pani sen aina samoilla paikoilla kykenemättä tekemään juuri minkäänlaisia yllätyksiä.

Yksistään tämän ansioksi onkin luettava, että meikäläiset alkuaikoina vähälukuisine voimineen ja kehnoine varustuksineen kykenivät pitämään puolensa moninkertaista ja oivallisesti varustettua ylivoimaa vastaan.

Tiukalle se kyllä sittenkin otti monta monituista kertaa seuraavien kahden viikon aikana. Useasti näytti jo täydellinen perikato olevan edessä, mutta hammasta purren pinnistettiin viimeiset voimat ja aina sentään viime tingassa saatiin vihollisen hyökkäysvoima murretuksi.

Kaiken hyvän lisäksi täytyi meidän pian Raudun rintaman puolustusvoimat jakaa ja lähettää niistä huomattava osa Valkjärvelle, jonne vihollinen myös tulvasi Kivennavalta käsin helmikuun loppupäivinä. Tähän hyökkäykseensä ryhtyi vihollinen juuri sen vuoksi ettei se Pietarin—Raudun radalta käsin mitenkään päässyt kiertämään meikäläisten Raudussa olevia asemia. Se koetti silloin tehdä kiertoliikkeensä kauempaa ja muodostaa näin ollen Raudun sivustarintaman Valkjärvelle.

Tämä ei kuitenkaan oikein ottanut onnistuakseen, sillä Valkjärvelle tuovat vihollisen etappitiet olivat verrattain pitkät. Niiden lähtökohtana oli Pietarin— Viipurin rautatie ja täytyi sieltä hevosilla taivaltaa yli puolensadan kilometrin. Näin ollen jäikin Raudussa ja Valkjärvellä toimivien vihollisvoimien yhteys hyvin hölläksi ja enemmän satunnaiseksi. Pian myös jättivät venäläiset, jotka koko ajan muodostivat Raudussa taistelevien vihollisten ydinvoiman, Valkjärven rintamaosan melkein yksistään suomalaisten punikkien huostaan. Venäläiset kammoivat näet, kuten jo edellä huomautimme, pitkillä hevosteillä liikkumista.

Yhtäkaikki vaati Valkjärven rintamankin puolustaminen melkoista huomiota, vaikka siellä rehkivätkin vihollisen puolella suomalaiset oppipojat, itsensä venäläisten mestarien kohdistaessa koko ajan tarmonsa ja päähuomionsa Raudun rintaman murtamiseen. Meikäläisillä oli kuitenkin se etu puolellamme, että niin hyvin Raudun kuin Valkjärven taistelujakin voitiin mukavasti johtaa Kiviniemestä käsin, jossa molempien rintamaosien etappitiet yhtyivät.

Tässä selonteossa ei ole aikomukseni ruveta Valkjärven tapahtumia sen tarkemmin seuraamaan. Kajoan niihin vain silloin tällöin, mikäli varsinaisen aiheen käsittely sitä ehdottomasti vaatii. Mutta palatkaamme vihollisen hommiin Raudussa.

Vihollisen suuret hyökkäykset Raudun asemalta käsin.

Ensimäisen suuren hyökkäyksensä Raudun aseman miehityksen jälkeen tekivät venäläiset helmik. 27 päivänä. Hyökkäys kohdistui Raudun kirkonkylää vastaan, jonka vihollinen luonnollisesti tahtoi ensin saada valtaansa päästäkseen vapaaksi meikäläisten sivustapainostuksesta ja kääntääkseen sen jälkeen kaikki voimansa Mäkrällä olevia päävoimiamme vastaan.

Hyökkäyksen edellä kävi kiivas tykistövalmistelu, jonka päätyttyä tiheät hyökkäyskolonnat alkoivat lähestyä aseman, ja kirkonkylän välillä olevia meikäläisten asemia. Vastaanotto oli kuitenkin siksi lämmin, että hyökkäyskolonnat hajosivat jo melkein heti asemalta lähdettyään. Ainoastaan muutamien vihollisosastojen onnistui tunkeutua lähelle meikäläisten juoksuhautoja ja koettivat nämä suuriäänisesti toisiansa rohkaisten käydä pistinhyökkäykseen. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, uskaliaimmat rohkaisijat kepertyivät hangelle meidän poikien tarkan kivääritulen edessä, ja suuren mieshukan kärsittyään täytyi kauimmas päässeiden vihollisosastojen kiireimmän kaupalla laputtaa takaisin aseman lähistöllä olevien varustusten suojaan.

Eivät venäläiset ensimäisestä vastoinkäymisestään sentään lannistuneet, vaan uudistivat hetkisen perästä hyökkäyksensä vielä suuremmin voimin Leinikkälän kylää vastaan. Täällä yritti meikäläisten ketju aluksi pettää, sillä taistelun ensi vaiheen aikana oli sieltä osa meikäläisten joukkoja siirretty kirkolle sikäläisiä vähäisiä osastoja tukemaan. Kiirettä pitäen ennätettiin kuitenkin nämä joukot kulettaa takaisin, ennenkuin vihollinen ennätti käyttää Leinikkälässä syntynyttä hämminkiä hyväkseen.

Samaan aikaan antoi taistelua johtava insinööri Kehvola Mäkrällä olevalle Läheniemelle määräyksen ryhtyä Haapakylän ohi sivustahyökkäykseen Maanselän puolella olevia vihollisen asemia vastaan. Oli nimittäin huomattu vihollisen kulettavan tältä puolen apuvoimia Leinikkälää vastaan, joten voi odottaa sen joutuvan aikamoiseen hämminkiin, kun odottamatta iskettäisiin melkein takaapäin sen kintuille.

Tällöin käytettiin siis ensi kerran hyväksi yleisaseman meikäläisille suomia etuja ja niitä käytettiin menestyksellisesti. Läheniemi tunkeutui sisukkaasti vähäisine joukkoineen osittain Haapakylän läpi, osittain sen länsipuolitse ja pääsi jo parinsadan metrin päähän asema-alueen luoteispuolella olevasta metsiköstä. Siinä kävi hänen asemansa aukealla kentällä kyllä tukalaksi, kun hän ei ollut malttanut tehdä kyllin suurta kierrosta hakeakseen siten asema-alueen ja Maanselän kylän välisen metsän suojaa. Mutta joka tapauksessa oli ensimäinen tarkotus saavutettu. Vihollisen hyökkäysvoima Leinikkälän puolella heikkeni, sen täytyi vetää osa joukkojaan Lähenientä vastaan.

Tämän menestyksen rohkaisemina ryhtyivät meikäläiset vielä klo 2 yöllä myöskin kirkonkylän puolelta vastahyökkäykseen. Taistelualote temmattiin siis kesken rytäkän ryssien käsistä ja alettiin ahdistaa niitä lujissa, varustetuissa pesissään. Viholliselle täydellisenä yllätyksenä tullut kirkonkyläläisten hyökkäys onnistuikin aluksi oivallisesti. Meikäläiset pääsivät tunkeutumaan aivan asema-alueelle asti, jossa he avasivat kiivaan tulen sakeita, yön pimeydessä epäjärjestyksessä liikehtiviä vihollisjoukkoja vastaan niittäen näistä runsaan sadon. Kovan huudon ja valitusten kaikuessa alkoivat ryssät joka taholta paeta puolivalmiin asemarakennuksen muurien turviin. Sitäkin kohden ampuivat meikäläiset kyllä ankarasti, mutta oli rynnäkön yrittäminen sitä vastaan meidän vähälukuisille voimille ylivoimainen tehtävä, varsinkin kun vihollinen pian sai konekiväärinsä asemarakennuksessa taistelukuntoon. Sen lisäksi alkoi sille Haapakylän puolelta lappautua apuvoimia, kun Läheniemi sillä puolen oli pimeän turvin ja ensimäisen osan tehtävästään suoritettuaan alkanut vetäytyä takaisin.

Ettei kuitenkaan venäläisten saama löyly jäisi keskeneräiseksi, sai Läheniemi vielä klo 5 aamulla määräyksen hyökätä uudestaan, enemmän kierrosta tehden, Maanselän puoleisesta metsästä vihollisen selkään. Tämä hyökkäys häiritsikin vihollisen oloa asemalla niin pahasti, että kirkolta päin asemalle tunkeutuneet meikäläiset pääsivät sen turvin onnellisesti takaisin. Innostuksessaan meni Läheniemi sakeassa metsässä kuitenkin liian kauas miestensä edelle ja oli vähällä joutua elävänä ryssien käsiin. Joka puolella niitä kihisi jo hänen ympärillään, mutta tyhjentäen kylmäverisesti mauserinsa sai hän itselleen peräytymistien raivatuksi haavoittuen kuitenkin lievästi käteen.

Taistelu taukosi vasta aamun valetessa. Ryssät olivat sen alottaneet, mutta meikäläiset sen lopettivat ahdistaen vihollista tiukasti sekä idän että lännen puolelta. Saikin kiittää vihollinen vain lujia varustuksiaan, muuten olisi sille käynyt luultavasti vielä hullummin.

Useita uhreja oli kyllä taistelu vienyt meikäläisiltäkin, mutta vihollisen mieshukka oli monin kerroin suurempi, kun se koko ajan liikkui tiheinä laumoina, joissa meikäläisten hyvin tähdättyjen kuulien oli miltei mahdoton väärään osua. Olisipa vain meidän pojilla ollutkin kohtalainen määrä konekiväärejä, niin puhdasta olisi tullut jälkeä. Niitä oli kuitenkin vain muutama kappale, sillekin niukanpuoleisesti panoksia, kun siihen sijaan venäläisillä lauloivat koko taistelun ajan sekä konekiväärit että myöskin tykit niin ankarasti, että ensi kertoja tällaisessa leikissä mukana olevat meidän poikamme olivat vähällä kuulonsa menettää.

Juuri tuo aseistuksensa ylivoimaisuus kai kannustikin venäläisiä jatkamaan hellittämättä taistelua. Niinpä he levähtivät vain muutamia tunteja ja alottivat jo klo 2 päivällä uuden rytäkän, tälläkin kertaa Raudun kirkonkylä rynnäkköjensä päämaalina. Seurasi perättäin 4 raivokasta rynnistystä, joiden kestäessä ryssät tälläkin kertaa koettivat päästä pistinotteluun, mutta hyökkäysjoukot hajosivat joka kerran noin 50 metrin päässä meikäläisten juoksuhaudoista.

Suorien hyökkäystensä ohella ryhtyivät venäläiset tällä kertaa myös kiertoliikkeeseen kirkonkylästä etelään olevan Vakkilan kylän kautta. Kiertoliikettä suorittavat vihollisosastot joutuivat kuitenkin parahiksi meikäläisten konekiväärin eteen ja saivat niin lämpimän vastaanoton, että laputtivat suinpäin takaisin lähtöasemilleen.

Jo venäläisten hyökkäyksen alettua kirkonkylää vastaan oli Mäkrällä oleva Läheniemi saanut määräyksen ahdistaa eilistä menetelmää noudattaen vihollista Maanselän puoleiselta sivustalta. Mutta hänen joukkojensa avuksi kutsuttiin vielä kiireimmän kaupalla Valkjärveltä yksi komppania apuväkeä. Tämä samosi, johtajanaan sortavalalainen Nissinen, oikoteitä Orjan saareen ja sieltä suoraa päätä ryssien niskaan joutuen taistelun tuoksinaan klo 9 tienoissa illalla. Tämä viholliselle yllätyksenä tulleiden apuvoimien ilmestyminen pelasti meikäläisten aseman. Vihollisen täytyi kääntää huomattava osa joukoistaan Lähenientä ja Nissistä vastaan, jotka uhkasivat jo pahasti asema-aluetta, ja näin ollen kirkonkylän puolella taistelu itsestään heikkeni.

Koko tämänkin taistelun ajan paahtoi vihollisen tykistö hellittämättä, ja oli sen tuli suunnattu pääasiallisesti kirkonkylää vastaan, jossa se aiheutti suuria vaurioita, kun useimmat kirkonkylän rakennukset hyvin näkyivät vihollisen tähystäjille. Niinpä syttyi taistelun kuumimmillaan riehuessa Raudun kirkko palamaan, ja täytyi meikäläisten parhaasta nujakasta vetää osa miehistöä paloa sammuttamaan. Kirkko saatiinkin vielä sillä kertaa pelastetuksi, ja jäi se ryssien kiusaksi kaukaa katsoen aivan eheän näköisenä paikallaan törröttämään. Itse asiassa sen seinät olivat kyllä jo aivan seulaksi ammutut, niin ettei siitä enää korjaamisella eikä millään olisi kalua saanut. Mutta meikäläisiä pakottivat tärkeät syyt suojelemaan viimeiseen asti temppelirähjää palolta. Se oli näet oivallinen tähystystorni, paras koko taistelualueella. Ei sitä mitenkään kannattanut vielä menettää.