Part 4

Myös Pietarissa meikäläisten odottamaton hyökkäykseen ryhtyminen vaikutti mieliin kerrassaan yllättävästi. Kaikki Kiviniemeen suuntautuvat venäläisten hyökkäysaikeet raukesivat, ja Pietarin punaisissa lehdissä alkoi näkyä hälyttäviä tietoja Rautuun kokoontuvista suurista valkoisten voimista. Sotapoluille noussut Karjala alkoi herättää kunnioitusta, vieläpä tuohon kunnioitukseen sekoittui pelkoakin, kun tuo nousuaalto kohosi jo aivan rajalla, melkein punaisen Pietarin nurkkajuurella.

Sellaiset olivat Raudussa annetun ensi iskun tulokset. Mutta sen iskun täytyi olla voimakas, kun mieli nuo tulokset saavuttaa, siihen täytyi meidän vähälukuisten, ilman tykistön tukea taistelevien joukkojemme panna kaikkensa ja kantaa raskaat uhrit. Ne uhrit kannettiinkin nurisematta, miehekkäästi. Kaikki joukko-osastot olivat nälästä, väsymyksestä ja paleltumisesta huolimatta taistelleet loppuun asti sankarien tavoin. Niin toteaa everstiluutnantti Elfvengren Antrean päämajaan lähettämässään taisteluraportissa.

Tuossa samaisessa raportissa tehdään muutamin sanoin selkoa taistelun mukanaan tuomasta edullisesta käänteestä sekä painostetaan sitä, että alotettu taistelu on saatettava voitokkaaseen loppuun niin pian kuin mahdollista. Muuten voisi vihollinen päästä ensi iskun huumauksesta tointumaan, ja silloin sen vastarinta olisi varmaan paljon ankarampi.

Meidän puolelle saadaan tykistöä ja apuväkeä. — Saartorengas suletaan täydellisesti. — Vihollinen menettää panssarijunansa.

Maaliskuun 27 ja 28 päivän pysyi meikäläisten vahva vahtiketju Raudun aseman ympärillä. Koko ajan jatkui kiihkeä laukaustenvaihto ja konekiväärituli, joka tietenkin hermostutti kovasti vihollista ja esti sen korjaamasta kaatuneitaan sekä paikkailemasta muita taistelun aikana kärsittyjä vaurioita.

Meidän puolella käytettiin nämä päivät taistelussa väsyneiden joukkojen lepoon sekä varastojen täydentelyyn ja muihin valmistustöihin alotetun taistelun saattamiseksi voitokkaaseen loppuun. Kaatuneen luutnantti Lindbergin tilalle nimitettiin III:nnen pataljoonan päälliköksi jääkärivänrikki Läheniemi, jonka jalkahaava alkoi sen verran parantua, että mies sauvan turvin pääsi jotenkuten liikkumaan. Samoin täytettiin muut kaatuneiden johtajien paikat uusilla, sikäli kuin miehiä oli saatavissa.

Vastaista taistelusuunnitelmaa muutettiin sikäli, että Palkealasta siirrettiin sinne kiertoliikettä varten kootut joukot takaisin Rautuun. Palkealaan jätettiin vain vahva vartiosto, jonka tehtäväksi jäi tiedustelujen toimittaminen rajalla ja vihollisen hommien silmälläpito rajan eteläpuolella särettyjen Sahajoen ja Viisjoen siltojen seutuvilla.

Palkealasta Rautuun siirretyt joukot käytettiin osittain reservien muodostamiseen, osittain Maanselän kylän miehittämiseen. Johtajiksi Maanselkään määrättiin rykmentin päällikön apulainen Seitola ja komppanian päällikkö Hynninen, joka samalla nimitettiin pataljoonan päällikön apulaiseksi. Maanselän joukkojen tehtäväksi tuli saartorenkaan täydentäminen ja lujittaminen lännen puolella. Samalla näiden joukkojen tuli pitää silmällä etelään päin Raasulin maantietä ja mikäli mahdollista estää sieltä Raudun asemalle pyrkivät vihollisen apuvoimat. Valitettavasti eivät nämä joukot mitenkään riittäneet saartorenkaan täydelliseen sulkemiseen etelän puolella. Siihen olisi tarvittu paljon enemmän väkeä, kun vihollisella olivat rajalla olevat Raasulin asema ja kylä edelleen hallussaan, joten meikäläiset Raudun ja Raasulin välillä olisivat joutuneet taistelemaan kahden tulen välissä sekä olisivat ainaisesti olleet alttiina vihollisen panssarijunan hyökkäyksille, joka yhtenään hankasi pitkin rataa edestakaisin.

Vaikeuttaakseen kuitenkin niin paljon kuin mahdollista vihollisen liikeyhteyttä Raudun ja Raasulin välillä tekivät meikäläiset tiedustelijat sekä kirkonkylän että Maanselän puolelta yhtenään äkkihyökkäyksiä radalle. Maalisk. 29 päivänä onnistuikin meikäläisten tällaisen yllättävän hyökkäyksen aikana räjäyttää 3 km Raudun asemalta etelään oleva pienen ojan poikki rakennettu alkovin tapainen — muuten ainoa sillan nimellinen koko Raudun ja Raasulin välisellä taipaleella. Räjähdyksessä syntyi rataan kymmenkunnan metrin pituinen ja useampia metrejä syvä kuoppa, mutta kun vihollisella oli Raudun asemalla, kuten jo aiemmin olemme maininneet, loppumattomat varastot rakennustarpeita sekä erittäin täydelliset työpajat, sai se jo samana päivänä panssarijunansa turvin rikotun radan korjatuksi.

Mutta tällä välin oli myöskin Antreassa ryhdytty ponteviin toimenpiteisiin tykistön ja lisävoimien hankkimiseksi Rautuun. Pohjanmaalta saatiinkin lupaan yksi raskas tykistöpatteri sekä saksalaisen majuri Schleutkerin johtama viisituumainen haubitsipatteri. Jo ennen näiden joutumista komennettiin Rautuun Ahvolan rintaman vasemmalle sivustalle Oran kylään sijoitettu joukkuepäällikkö Karimon (nykyisin kapteeni ja piiripäällikkö) johtama vuoritykki. Tämä saapui Rautuun maalisk. 28 päivänä ja yhdistettiin siellä ennestään toimineen samanlaisen tykin kera puolipatteriksi Karimon komentoon.

Maalisk. 29 päivänä, joka oli Pitkäperjantai, kuletettiin tykit Leinikkälän järven koillisrannalla olevaan niemeen, jossa ne sijoitettiin verrattain hyvin suojattuihin ja muutenkin erinomaisiin asemiin. Kun vielä seuraavana päivänä oli järjestetty hyvät tähystysasemat, voi puolipatteri jo maalisk. 30 päivän iltana alottaa järjestelmällisen vihollisen asemien ja varustusten pommituksen. Eihän näin keveiden tykkien tuli kylläkään voinut aiheuttaa vihollisen varustuksille niin laajalla alalla sanottavaa tuhoa, mutta joka tapauksessa oli päästy askel parempaan päin, ja se tietenkin oli omansa nostattamaan jalkaväen mielialaa, varsinkin kun samalla huomattiin vihollisen tykkitulen käyvän yhä laimeammaksi. Siltä alkoivat ammusvarastot vähetä, saarroksissa olon seuraukset rupesivat tuntumaan.

Vielä se kuitenkin teki jäykkää vastarintaa. Koko maaliskuun 30 ja vielä seuraavankin päivän jatkui aseman ympärillä yhtämittainen taistelu, jonka kestäessä vihollinen teki ehtimiseen raivokkaita uloshyökkäyksiä karkottaakseen meikäläiset kauemmas varustustensa edustalta ja päästäkseen siten rauhaan meikäläisten murhaavalta ristitulelta. Kaikki vihollisen uloshyökkäykset torjuttiin kuitenkin verisesti, vieläpä meikäläiset taistelun aikana tunkeutuivat useampia kertoja aivan asema-alueelle asti ahdistaen pahasti ryssiä näiden omissa, varustetuissa pesissä.

Koetti viholliselle maalisk. 31 päivänä tulla pienempiä apujoukkojakin Raasulista, mutta kuuman ottelun jälkeen lyötiin nämä joukot hajalleen, ennenkuin niiden onnistui yhtyä Raudun asemalta hyökkäilevien vihollisjoukkojen kanssa.

Hyvän sadon niitti näiden päivien taisteluissa vihollisen riveistä, meikäläisten hyvin tähdätty ristituli, ja kaikesta huomasi, että ryssät alkoivat pahasti hermostua. Näihin saakka olivat he jokaisen suuremman voimainmittelyn jälkeen vaihtaneet väsyneet joukkonsa uusiin, nytpä ei vaihtamisesta enää tullutkaan mitään. Samat joukot saivat olla vuorokaudet läpeensä tulessa, ja se tuli muodostui saartorenkaan yhä enemmän puristuessa pahaksi painajaiseksi. Ei voinut enää ensinkään vapaasti liikkua asema-alueella; kaikkialla vihelsi kuulia, kaikkialla vaani kuolema tehden tuhoisaa jälkeä suojattujen asumusten ja tiilivarustusten välisillä teillä, kun nääntyneitä joukkoja vaihdettiin uusiin.

Kaiken pahan lisäksi tuli meikäläisten tykkituli, joka kävi yhä tarkemmaksi sitä mukaa kuin tähystäjien ja meikäläisen jalkaväen huomioiden perustalla opittiin tuntemaan vihollisen varustusten arimmat kohdat. Niitä ahdistettiinkin sen jälkeen hellittämättä, ja pahaa hämminkiä huomattiin tulemme tämän tästä aiheuttavan vihollisen riveissä.

Raskaita uhreja vaati kyllä ylivoimaisen vihollisen uloshyökkäysten torjuminen meidänkin jalkaväeltä, mutta ne uhrit kannettiin nyt jo toivehikkain mielin, sillä huomattiinhan vihollisen vastarinnan vähitellen olevan murtumassa; varma yliote siirtyi yhä ratkaisevammin meikäläisten käsiin.

Pian alkoivat saapua luvatut apuvoimatkin. Jo maalisk. 31 päivänä joutui Mäkrälle majuri Pohjanheimon johtama kolme tykkiä käsittävä raskas kenttäpatteri. Vielä samana päivänä kuletettiin kaksi näistä tykeistä viimeisillään olevaa Leinikkälän järven jäätä myöten ja sijoitettiin ne vuoritykkien rinnalle asemiin sekä alotettiin viipymättä vihollisen varustusten pommitus.

Vielä ratkaisevammin muutti kuitenkin tilanteen meikäläisten eduksi Sortavalassa muodostetun ja harjoitetun, majuri Oeschin johtaman VIII:nnen jääkäripataljoonan saapuminen Rautuun. Alkuaan kyllä lienee ajateltu, ettei Itä-Suomessa muodostettuja jääkärijoukkoja tuotaisi rintamalle, ennenkuin yleinen hyökkäys Viipuria vastaan voitaisiin alottaa. Useampien Antreasta käsin tehtyjen pyyntöjen jälkeen suostui Pohjanmaalla oleva ylijohto kuitenkin lopulta majuri Oeschin johtaman pataljoonan Rautuun lähettämiseen. Oli näet tärkeätä saada Raudun taistelu päätökseen, ennenkuin vihollinen ennättäisi tointua siellä saamastaan ensi iskusta ja rupeaisi kulettamaan Raudun rajalle suurempia apuvoimia saarrettuja pelastamaan. Pietarista saapuvista viesteistä kävi selville, että siellä tosiaan jo touhuttiin apujoukkojen lähettämistä. Oli siis ennätettävä tehdä asia selväksi ennen niiden joutumista, muuten olisi tilanne voinut vielä viime tingassa muodostua meikäläisille varsin sekavaksi, kun vähäisin voimin olisi jouduttu taistelemaan kahden tulen välissä.

Jääkärejä kulettavat kaksi pitkää junaa saapuivat Kiviniemen ja Mäkrän väliselle Petäjärven asemalle myöhään maalisk. 31 päivän iltana. Sieltä marssivat pataljoonan ensimäinen ja toinen komppania varhain seuraavana aamuna Maanselän hoviin, josta viivyttelemättä jatkettiin matkaa Raudun aseman eteläpuolelle radalle. Sinne tultua muodosti osa joukoista ketjun eteläänpäin torjuakseen sieltä päin vihollisen avuksi yrittävien joukkojen hyökkäykset. Päävoimat taas asettuivat ketjuun kahden puolen rataa rintama pohjoiseen päin sulkien siten lopullisesti saartorenkaan.

Tuskin olivat jääkärit ennättäneet asettua asemiin, kun etelästä päin tulla puhkui pitkin rataa vihollisen panssarijuna. Sitä vastaan avattiin kiväärituli, ja ällistyneenä tästä vastaanotosta peräytyi juna lyhyen kahakan jälkeen takaisin. Kun voi kuitenkin milloin hyvänsä odottaa sen uudistuvia hyökkäyksiä, irrotettiin radasta muutamia kiskoja sekä katkottiin kaikki puhelin- ja lennätinjohdot, joten vihollisen kaikki yhteys Raasulin kanssa kävi mahdottomaksi.

Iltapäivällä saapuivat loputkin jääkärijoukoista Maanselkään, ja vietiin osa niistä lujittamaan aamupäivällä miehitettyjä asemia toisten jäädessä reserviin.

Jo samana iltana uudistikin vihollisen panssarijuna Raasulista käsin hyökkäyksensä. Taistelun kestäessä tunkeutui se kuitenkin vaaraa huomaamatta rikotulle rataosalle ja suistui kiskoilta. Turhan mieshukan välttämiseksi ei iltapimeällä ryhdytty junaa väkirynnäköllä valtaamaan, vaan jäätiin taisteluasentoon odottamaan aamun valkenemista. Yön pimeyden turvin hiipi kuitenkin junamiehistö pakoon jättäen junansa täysin käyttökunnossa ja runsaine kuormineen meikäläisten saaliiksi.

Htihtik. 2 päivänä klo 4 aamulla ottivat jääkärit junan huostaansa ja olivat juuri siitä saatua sotasaalista lajittelemassa, kun Raasulista hyökkäsi noin 300 miestä venäläisiä vallatakseen takaisin menettämänsä junan. Meikäläisten vähälukuinen junavartiosto oli jo vähällä joutua saarroksiin, mutta onneksi ennätti ajoissa apuväkeä ja verissäpäin lyötiin ryssät takaisin. Tässä ottelussa menettivät jääkärit ensimäiset uhrinsa: kaatuneita luutnantti Hakkila ja 4 sotilasta sekä 6 haavoittunutta. Siihen sijaan jäi ryssiltä taistelutantereelle noin 40 kaatunutta.

Panssarijunan menettäminen oli ankara isku viholliselle. Se oli lujasti rakennettu ja käsitti veturin lisäksi kokonaista 9 vaunua, joten siihen voi sijoittaa lukuisan varusväen, minkä turvin se muodostui erinomaiseksi taisteluaseeksi. Sen avulla olivatkin ryssät näihin saakka voineet ylläpitää Raudun ja Raasulin välillä säännöllistä yhteyttä koettaen Raasulista sinne Lempaalasta hevosilla vedettyjä elintarpeita ja ammuksia piiritetyille. Nyt oli se liikenne loppunut, vihollinen oli Raudun asemalla umpipussissa. Vain ilmatietä olisi se vielä voinut päästä punaisen Pietarin yhteyteen, mutta lentokoneita ei vihollisen käytettävissä ollut.

Panssarijunasta saatiin runsas sotasaalis. Siitä mainittakoon 5 konekivääriä, suurempi määrä täysinäisiä konekiväärivöitä, 1,000 kappaletta 7,5 cm kranaatteja, tykistön kiertokaukoputkia, kiikareja, 30 teurastettua lehmää, suuri määrä ryssänlimppuja, ryynejä sekä muita elintarpeita, jotka kaikki varmaan olisivat alkaneet olla Raudun asemalla hyvään tarpeeseen. Nyt ne kuitenkin menivät parempiin suihin, vihollinen sai vähitellen opetella paastoamaan.

Kun vielä huhtik. 2 päivänä oli Rautuun saapunut Pohjanmaalta majuri Schleutkerin johtama haubitsipatteri ja sekin saatu kuletetuksi asemiin toisten tykkien viereen, alettiin meidän puolella olla valmiit ratkaisevaan voimainmittelyyn Raudun aseman herruudesta.

Sitä ennen jatkettiin kuitenkin koko huhtik. 3 päivän vastainen yö, huhtik. 3 päivä ja vielä seuraava yökin hellittämättä vihollisen asemien pommitusta. Tykkitulemme aiheuttikin asemalla huomattavia vaurioita: asemarakennuksen päähän laitettu vihollisen tähystystorni viottui, veturitalliin, jota vihollinen käytti konekivääriasemanaan, saatiin useampia täyssattumia ja asema-alueella syttyi parisen pienempää tulipaloa. Vihollisen tykistö vastasi enemmän laimeasti, nähtävästi se säästeli ammuksiaan, ja ehkä vihollinen sen lisäksi pelkäsi paljastaa meikäläisten tähystäjille tykistöasemiaan, jotka olivat asema-alueella verrattain suojaamattomilla paikoilla ja siis pahasti alttiina meikäläisten tykkitulelle.

Meidän tykistö siihen sijaan sai koko ajan toimia täysin rauhassa vihollisen tulelta. Vaikka tykistömme asemat olivat vain 3,200 metrin matkan päässä asema-alueen keskustasta ja vaikka vihollisen tykistö useampaan otteeseen niitä koetti haeskella, ei sen tuli tähystyksen puutteessa kertaakaan osunut edes tykistömme lähettyville.

Jalkaväen toiminta huhtik. 3 päivänä supistui parin vihollisen heikomman uloshyökkäysyrityksen torjumiseen sekä näiden loputtua meikäläisten puolelta tehtyyn puserrukseen, joka kuitenkin pian keskeytettiin, kun ratkaisevan hyökkäyksen oli määrä alkaa vasta seuraavana päivänä, ja sitä ennen piti kaikkien joukkojen saada kunnollisesti levätä.

Raudun viimeinen taistelu. — Vihollisen läpimurto ja tuho Maanselän rinteellä.

Ratkaisevan hyökkäyksen Raudun asemaa vastaan piti alkaa huhtik. 4 päivänä klo 5 iltapäivällä. Sitä ennen tehtiin kuitenkin meidän tykistön sijoitukseen seuraavat muutokset: Siihen saakka käyttämätönnä ollut majuri Pohjanheimon raskaan patterin kolmas tykki purettiin rautatievaunuista ja kuletettiin Raudun kirkolle, josta sillä voitiin ampua Raudun asemalle näkyvään maaliin. Samoin siirrettiin toinen kevyen vuoristopatterin tykeistä Haapakylän kohdalle meikäläisen jalkaväen ketjuun, josta oli Raudun asemalle matkaa ainoastaan vajaa kilometri, sekin aukeata niittyä ja peltoa, niin että tykkimme oli siitä mahdoton ampua harhaan ainuttakaan laukausta. Tosin oli siinä tykin miehistökin verrattain suojaton vihollisen tulta vastaan, mutta arveltiin, etteivät sen konekiväärit viime rytäkässä enää osaisi niin perin tarkkaa työtä tehdä.

Huhtik. 4 päivän aamuna jaettiin kaikille joukoille everstiluutnantti Elfvengrenin taistelumääräys, jossa sanotaan:

»Ilmoittakaa kaikille joukoillenne, että tänään klo 5 i.p. alkaa yleinen hyökkäys Raudun asemaa vastaan ja sitä varten käsken:

Haubitsit ja raskaat tykit alkavat ankaran tulen klo 12 päivällä ja pommittavat asemarakennuksia yhtämittaa klo 5:een saakka. Vuoritykki alkaa ankaran tulen klo 2 päivällä ja pommittaa pikatulella klo 4:stä — 5:een. Joukkojenne tulee alkaa edetä klo 2,30 ja liikkua niin, että klo 4,30 kaikki ovat asemissa, joista voidaan ryhtyä yleiseen hyökkäykseen, konekiväärit mukana. Merkki hyökkäykseen annetaan klo 5 kaikista tykeistä asemarakennukseen ammutulla yhteislaukauksella, jonka jälkeen tykkituli lakkaa.

Joukkojen järjestämisestä ja liikkumisesta on teidän huolehdittava. Jääkäripataljoona hyökkää etelän puolelta. Tunnusmerkkinä kaikilla hyökkääjillä on valkoinen nauha tai pieni lippu kivääriin kiinnitettynä. Hyökkäyksessä on ensin vallattava vihollisen konekiväärit ja tykit sekä, jos mahdollista, yksityiset rakennukset, joista käsin voisi auttaa tulella hyökkäystä. Ammuttava on vain vihollista tähdäten sekä enemmän alas, jotteivät omat joukot joutuisi oman tulen alaisiksi. Hyökkäykseen on käytävä eläköönhuudoin, niin että joka paikassa kuuluu, ja lähelle päästyä on käytettävä käsipommeja.

Terottakaa miehistön mieleen, että tänään on Raudun asema vihdoinkin ehdottomasti valloitettava, muuten voisi käydä niin, että vihollinen saapi suurempia apujoukkoja Venäjältä, ja silloin koko meidän pitkäaikainen, raskas ja verinen työ sekä paraimpien toveriemme sankarikuolema menevät hukkaan. Toivon, että me voimakkaalla yhteisellä ponnistuksella teemme tänään voitokkaan lopun Raudun taistelusta.

Ilmoittakaa tämä minun käskyni kaikille joukoille.»

Viime tingassa muutettiin taistelumääräystä vielä sikäli, että vuoritykin tuli määrättiin alkavaksi vasta klo 4,30 iltapäivällä. Odotettuja lisäammuksia ei näet aamupäivällä saapunut, ja kun tykin käytettävissä oli vain noin 60 panosta, katsottiin tarpeettomaksi paljastaa tykin verrattain vaaranalaista asemaa ennen aikojaan.

Haubitsipatteri alotti ammuntansa jo aamusta päivin ja puolipäivän jälkeen kiihtyi sen tuli melko ankaraksi. Siihen sijaan pysyi raskaan patterin tuli koko päivän verrattain laimeana, sitäkin taisi vaivata jo ammuksien puute, tuo meikäläisen tykistön ainainen vitsaus Karjalan rintamalla.

Vuoritykin tuli oli lyhyen aikansa kiivasta, ja oli se, kun jälellä olevat ammukset olivat pääasiallisesti shrapnelleja, kohdistettu Mäkrän puoleisella aseman sivulla olevia vihollisen juoksuhautoja vastaan. Vihollisen asemien lähettyvillä rynnäkkömääräystä odottelevan jalkaväkemme vakuutuksen mukaan olikin tykkitulemme viime hetkinä sangen tehoisaa, aiheuttaen sekasortoa ja pakokauhua sekä vihollisen juoksuhaudoissa että myöskin veturitallin seutuvilla, johon haubitsipatterimme tuli sai taas muutamia täyssattumia, niin että rakennuksen ikkunat helisten karisivat alas ja pian alkoi ikkuna-aukoista ja ovista suoltua myös kauhun valtaan joutuneita vihollisen konekiväärimiehiä, joiden olo rakennuksen seinien sisällä rupesi käymään liian kuumaksi.

Valitettavasti ei jalkaväen hyökkäys alkanut minuutilleen klo 5, jolloin tykkituli lakkasi, vaan viivästyi joka taholla syystä tai toisesta melkein 15 minuuttia. Tämä viivykki koitui arvaamattoman kalliiksi ajanhukaksi meikäläisille. Vihollinen ehti näet sen aikana enimmäkseen tointua tykkitulemme aiheuttamasta hämmingistä, ja niin ottikin sen hyökkääjät joka puolella vastaan raivokkaalla kivääri-, konekivääri- ja kartessitulella.

Se taistelu, joka sinä iltana suoritettiin Raudun aseman ympärillä, oli rajumpi ja verisempi kuin yksikään tähänastisista. Vihollinen puolustausi epätoivon vimmalla. Nähtävästi ryssät arvelivat, ettei kaikkien niiden tuhojen jälkeen, joita ne olivat tarkoituksettomalla tykkitulellaan ympäristökylille aiheuttaneet, ollut mitään armoa odotettavissa, vaikka antauduttaisiinkin. Siksi eivät ne tahtoneet antautua, vaan mieluummin kaatua ase kädessä. Hyökkääjät taas olivat tällä kertaa päättäneet musertaa lopullisesti vihollisen vastarinnan. Se oli jo kestänyt tarpeeksi kauan ja vaatinut meikäläisiltä monta raskasta uhria.

Mäkrän puolella vei joukkoja rynnäkköön uusi pataljoonan päällikkö Veikko Läheniemi, joka jalkahaavastaan huolimatta tahtoi tänä ratkaisun päivänä ehdottomasti olla itse miestensä etunenässä. Sisukkaasti tappelivatkin pojat ihaillun päällikkönsä läsnäolon innostamina. Jo tunkeuduttiin vihollisen varustuksille, ja niille kerran päästyä ei väistytty, vaikka vihollinen olisi mitä tehnyt. Siinä oteltiin käsirysyssä, viholliset ja ystävät pyrkivät jo menemään aivan sekaisin, ja raivo oli kuvaamaton molemmin puolin.

Yhtä kuuma oli leikki etelän puolellakin. Siellä tunkeutuivat jääkärit ja niihin liittyvät vapaajoukot aivan veturitallin luo asti, onnistuipa jo muutamien miesten päästä sen sisäänkin. Tällä puolella oli kuitenkin aukean maanlaadun vuoksi vihollisen konekiväärituli niin tuhoisa, että oli mahdoton päästä tarpeeksi nopeasti eteenpäin. Mieshukka alkoi tulla liian suureksi, sekä jääkärijoukkoja että vapaaehtoisia kaatui rivittäin, ja niin loppujen lopuksi täytyi eteneminen pysähdyttää.

Kaikkein paraiten onnistui hyökkäys kirkonkylän ja Leinikkälän puolella. Meikäläisten onnistui Leinikkälän kohdalla murtaa leveä aukko vihollisen varustettuihin asemiin. Tämän aukon kautta tunkeutui pienempi joukko meikäläisiä sankarillisesti taistellen asema-alueelle ja miehitti sen koilliskulmassa olevan suuren varastosuojan. Täältä käsin alkoivat miehemme kiivaasti ampua asema-alueella sekaisin kihiseviä, silminnähtävästi jo pahasti epäjärjestykseen joutuneita vihollislaumoja odotellen vain apuväkeä hyvin alkaneen rynnäkkönsä jatkamiseen.

Mutta silloin saapui kiihkeästi odotettujen apujoukkojen sijasta, ties mistä väärinkäsityksestä johtunut määräys, jossa käskettiin vetäytyä takaisin varastorakennuksesta. Hyvin vastahakoisesti toteltiin tätä määräystä, joka sitten jälkeenpäin osottautuikin vääräksi. Ennen peräytymistään pistivät pojat kuitenkin kaikiksi varoiksi varastosuojan tuleen, ettei vihollinenkaan enää voisi sitä hyväkseen käyttää.

Tämän rehua y.m. tulenarkaa tavaraa sisältävän rakennuksen sakeaa savua tunkeva, suuri paloroihu valaisi pian kaamealla hohteellaan koko öisen taistelutantereen. Ilma oli raskas, pilvinen, ja sataa iskosti märkää suojalunta. Niinpä ei palavasta rakennuksesta kohoava savu päässyt ylöspäin, vaan levisi se ympäri asema-alueen kätkien pian sekä hyökkääjät että puolustautujat kitkerään vaippaansa. Siellä savun ja tulen keskellä rätisivät kiväärit, paukkuivat hyökkääjien käsipommit ja vihollisen kartessit. Siellä taistelivat Karjalan valkoiset sankarit kuolemaa halveksien ja vihollisen vimmatusta vastarinnasta yhä vain kiihtyen. Joka hetki kylmeni ainaiseksi nuoria elämiä, mutta siitä ei tällä kertaa enää välitetty, oli päätetty nujertaa vihollisen vastustus maksoi mitä maksoi. Mutta ystävät ja viholliset alkoivat tulen ja savun keskellä mennä kokonaan sekaisin. Mahdotonta oli enää sanoa, missä oli meidän mies missä ryssä. Omat kuulat voivat toisella puolen asema-aluetta tavata yhtä hyvin sieltä päin asemalle pyrkivän meikäläisen kuin vihollisenkin.

Siksi keskeytettiin klo 2 aamulla rynnäkkö päivän valkenemiseen saakka turhan mieshukan välttämiseksi. Joukoille annettiin määräys vetäytyä hiukan lepäämään, vaiti vahva vahtiketju jätettiin tiukasti aseman ympärille.

Vihollinen oli kuitenkin jo saanut tarpeensa eikä jäänyt enää odottamaan päivän valkenemista, vaan päätti tehdä viimeisen epätoivon kokeensa. Se kokosi taistelun päätyttyä kiireesti vielä taisteluun pystyvät voimansa, sekä kuormastoa sen, mikä eloon jääneillä hevosilla voitiin kulettaa. Asemalle jäävän tykistönsä se teki käyttökelvottomaksi piilottaen tai särkien tykkien lukko-osat. Samaa koetettiin tehdä myös konekivääreille, mikäli niitä ei voitu mukaan ottaa. Asemaraiteilla olevat junat, joissa oli vielä suuret määrät m.m. ammuksia sekä muita sotatarpeita, sytytettiin palamaan. Tämän jälkeen ryhtyi vihollinen klo 7 tienoissa huhtik. 5 päivän aamuna kaikkine voimineen uloshyökkäykseen Maanselän kylän puoleiselta aseman länsisivustalta.

Meikäläisten pariinsataan mieheen nouseva saartoketju ei kestänyt tiheinä massoina päälle tunkevan, kymmenkertaisen vihollisen painoa. Hetkisen vastarintaa tehtyään se murtui, ja ryssät luulivat jo itselleen auenneen ikävöidyn pelastuksen tien. Ne järjestäytyivät tiheiksi marssikolonniksi ja läksivät näin, kuormasto keskessä, samoamaan Maanselän kylää kohti.

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, jos mieli saada vihollisen karkumatka estetyksi. Murtuneesta ketjusta lennätettiin hätäviesti Maanselän kylään ja siellä olevat vähäiset voimat hälytettiin oitis vihollista vastaanottamaan. Kaiken kaikkiaan saatiin kokoon muutama kymmeninen vapaajoukkoihin kuuluvia sotilaita sekä kaksi kylässä lepäämässä olevaa jääkärien konekivääriä. Mutta ei ollut aikaa voimasuhteiden laskemiseen, jääkärivääpeli Kovero ja ratsuväen vahtimestari Trantman, jotka tällä kriitillisellä hetkellä osottivat erikoista kylmäverisyyttä ja neuvokkuutta, haalivat miehet ketjuun ja konekiväärit lennätettiin paikalle.

Etumaiset vihollisjoukot olivat ennättäneet jo lähelle Maanselän hovia, mutta siinä otettiin ne tuimalla tulella vastaan, aivan kuin tien sulkijoilla olisi ollut suurempikin voima takanaan. Kieltämättä olikin kylän puolustajille eduksi se, että vihollisen täytyi koko ajan nousta vastamäkeä, osittain vielä aukeita peltoja pitkin. Siinä niiden tiheät ketjut joutuivat oivalliseksi maaliksi meikäläisten tulelle. Ja kun eteenpäin meno alkoi seisattua, häiritsivät takaapäin tunkevat vihollislaumat ja tien täyttävä kuormasto pahasti järjestystä vihollisen riveissä.

Tiukalle kyllä sittenkin alussa otti, harvaan puolustusketjuun alkoi syntyä aukkoja, ja näytti olevan vain hetken kysymys sen lopullinen murtuminen. Hammasta purren pidettiin kuitenkin puolia, sillä pianhan voitiin odottaa muualta apuvoimia. Oli näet vihollisen läpimurrosta jo kiidätetty viesti Orjansaareen, ja muuallakin kai siitä vähitellen tieto leviäisi.

Mutta Maanselän alla olevassa notkossa tuli tungos yhä ankarammaksi, ja kun jälkipäässä tulevat viholliskolonnat näkivät tämän pakotien uhkaavan nousta pystyyn, alkoivat ne levitä tien eteläpuolella olevaan metsään pyrkiäkseen sen kautta Maanselän ja siitä etelään olevan Pöllänmäen rinteitä pitkin Raasulin maantielle ja sitä myöten rajalle. Pian kuhisi koko metsä täynnä syvässä lumessa urrivia vihollisjoukkoja; ja ensimäiset näistä alkoivat jo ennättää Raasulin tielle.

Hiukan etelämpänä tämän tien ja radan varrella oli, kuten aiemmin on mainittu, jääkärien kenttävahdit rintama etelään torjuakseen rajalta päin Raudun asemalle yrittävien vihollisjoukkojen hyökkäyksiä. Kun nämä kenttävahdit huomasivat vihollisen pyrkivän pakoon Raasulin tietä pitkin, käänsivät he oitis rintamansa takaapäin metsän täydeltä tulvivia vihollislaumoja vastaan. Siinä tuokiossa alkoivat täälläkin rätistä pakolaisten nenän edessä konekiväärit, ainoastaan etumaiset, arviolta noin 160 miestä, olivat ennättäneet livahtaa kenttävahtien ohitse käpälämäkeen; Yrittivät kyllä jälessä tulevistakin kylmäverisimmät vielä murtautua jääkärien ketjun läpi Raasulin tielle, mutta pian näkivät he tämän yrityksensä turhaksi, ja silloin syntyi tällä taholla täydellinen sekasorto. Toiset alkoivat pyrkiä metsää myöten takaisin Maanselän tielle, toiset tarpoivat sakeana ryöppyävässä kuulasateessa tietämättä enää itsekään, minne päin heidän pitäisi yrittää.

Tällä välin olivat aseman etelä- ja itäpuolella olevat meikäläisten ketjut alkaneet tunkeutua asemalle, jonka ne pian miehittivät ryhtyen ensi töikseen sammuttamaan ratapihalla palavia junia. Pitkistä, tulessa olevista vaunuriveistä saatiinkin suuri osa pelastetuiksi siten, että junat katkottiin ja vielä syttymättömät vaunut lykättiin kauemmas palopaikalta. Ainoastaan kovalla rätinällä palavat ampumatarvevaunut sekä joukko muita pahimmin palaneita täytyi jättää oman onnensa nojaan.

Toisten sammutellessa paloa kiiruhtivat toiset asema-alueen läpi karkuun lähteneen vihollisen jälkeen ryhtyäkseen takaa-ajoon. Ei heidän huolinutkaan pitkää matkaa samota, kun jo tapasivat lähellä asemaa olevasta tienristeyksestä Maanselkään päin epäjärjestyksessä kuhisevat vihollisen jälkijoukot. Neuvottomina koettivat nämä pyrkiä vielä eteenpäin, vaikka kuulivat jo sekä edestään Maanselän rinteiltä että myöskin etelästä päin sivultaan ankaran konekiväärien rätinän. Mutta nyt alkoi heidän takanaankin sama laulu, ja pian joutuivat leikkiin myös Mäkrän joukot rynnistäen kilvan asemalta tulevien kanssa pakenevien selkään. Vihollinen oli joka puolelta saarrettu.

Kuvaamaton syntyi nyt sekasorto Maanselän alla olevassa notkossa. Joka suunnalta meikäläisten tulen ahdistamina sulloutuivat vihollisjoukot siinä yhä ahtaammalle alalle. Ajajiensa hoputtamina pillastuivat kuormahevoset, kun ei päästy eteen- eikä taaksepäin. Ne heittäytyivät ahtaalta tieltä syvään upottavaan hankeen, tai sortuivat tielle kuulien tapaamana vetäen kukkuraiset kuormansa mukanaan kumoon. Miehiä kaatui rivittäin, lopulta kolonnittain hirvittävässä ristitulessa. Tiellä, tien varsilla, metsässä, joka paikassa makasi jo melkein toinen toisessaan kiinni kuolleita tai henkitoreissaan vaikeroivia, ja elossa olevat tarpoivat siinä päällä tallaten kuolevia ja haavoittuneita; kompastellen ruumiskasoihin. Toiset yrittelivät vielä vastarintaa, ampuivat umpimähkään minne päin sattui, toiset kirosivat tai huusivat itkien ja vaikeroiden avukseen Jumalaa ja kaikkia avaran Venäjänmaan pyhimyksiä. Mutta apua ei mistään päin tullut, jumalat ja pyhimykset näyttivät tämän joukon hyljänneen, antoivat sen vastata raskaista teoistaan, poltetuista kylistä, raiskatuista kodeista ja tuhaksi pannusta temppelistä. Pelastuksensa tieksi olivat ryssät tämän tien kuvitelleet, mutta se muuttui »kuoleman tieksi».

Ja vihdoin uskoi vihollinen leikin loppuneen. Se armeija oli ollut punainen, mutta nyt ilmestyi valkoista. Puiden oksille, aidan seipäisiin kohotettiin valkoisia rääsyjä antautumisen merkiksi, ja kaikkialla kohosi ylöspäin ojennettuja käsiä.

Silloin lopetettiin tuli ja alkoi henkiin jääneiden aseista riisuminen. Se vei hyvän aikaa, sillä vielä oli vihollisjoukkojen jätteitä tuhatkunta asekuntoista miestä sekä siihen lisäksi vielä joku määrä siviiliväkeä, enimmäkseen naisia, jotka olivat olleet vihollisarmeijan mukana kaikenlaisissa hommissa ja saivat nyt pakomatkalla jakaa aseissa olleiden kohtalon.

Viimeisessä, onnettomassa taistelussa kaatuneiden tai loppurytäkässä hengettömiksi tallattujen luku arvioitiin jälkeenpäin 1,000 — 1,200 mieheksi. Kesti näet monta päivää, ennenkuin kaikki taistelussa tuhoutuneet oli saatu metsistä kerätyiksi.

Vangit marssitettiin tiheissä kolonnissa Mäkrän kylään, jossa muun suojan puutteessa, kun koko kylä oli majoitettu täyteen meidän omia miehiä, täytyi muodostaa tilapäinen vankileiri avaralle pellolle. Siihen sytytettiin roviot ja pantiin vahtiketju ympärille. Ja pian nukkuivat nuo loppuun nääntyneet joukot rovioiden ympärillä taivasalla, nukkuivat hämärän laskiessa ja hiljaisen, märän lumisateen tulla tuhertaessa, nukkuivat nähtävästi ensi kerran viikkokauden valvomisen perästä.

Raudun taistelu oli taisteltu loppuun.

Raudun asemalta saatu sotasaalis. — Raudun voiton merkitys.

Kun meikäläiset joukot tunkeutuivat Raudun asemalle, vallitsi siellä vihollisen kiireisen paon jälkeen kuvaamaton sekasorto. Useat rakennuksista olivat enemmän tai vähemmän rikki ammuttuja, vielä kytivät yöllisen taistelun aikana meikäläisten sytyttämän varastorakennuksen rauniot, ja ratapihalla paloivat parhaillaan suurta rätinää pitäen vihollisen lähtiessään tuleen panemat sotatarvevaunut. Kaikkialla ympäri koko asema-alueen virui maassa viime päivien taisteluissa kaatuneita. Oli niitä myös koetettu talteen korjata, vajoissa oli suuria ruumiskasoja, samoin useissa muissa suojissa. Koko asema-alue näytti yhdeltä ainoalta avonaiselta kalmistolta.

Mutta miltei vielä runsaammin oli hajalleen kylvettyjä ampumatarpeita. Niitä oli ryssien ampuma-asemilla, niitä oli teiden varsilla, niitä oli halkopinojen vierillä, pihamailla, joka paikassa. Niitä oli laatikoissa, irrallaan ja suurina röykkiöinä, niin ettei toisin paikoin niiltä liikkumaan tahtonut päästä. Melkein sadulta tuntui meidän pojista tuo loputon yltäkylläisyys. Meidän puolella oli pitkin talvea saatu käytellä ampumatarpeita äärimmäisen säästeliäästi. Taisteluun lähtiessä ja taistelun kestäessä oli aina kuulunut varotus: käytä säästäen ampumavaroja! — Ja niitä oli säästetty, mutta monasti ne sittenkin olivat pyrkineet kesken loppumaan juuri tulisimmassa menossa.

Täällä, täällä ei niitä siihen sijaan oltu säästetty. Suoranaiselta synniltä tuntui mokoma kalliin tavaran tuhlaileminen. Näki hyvin, että ryssä oli täällä ollut sekä tappelemassa että johtamassa. Eihän kukaan muu viitsisi moista siivoa ympärillään nähdä.

Aikansa ihmeteltyään ryhdyttiin kuitenkin sotasaalista talteen korjaamaan ja luetteloimaan. Mainitsen tässä niistä luetteloista vain huomattavimmat erät:

Tykkejä 15 kpl, niistä useimmat aivan uusia, konekiväärejä 43 kpl, kiväärejä useita tuhansia, 4 miinanheittäjää, muutamia satoja tykinammuksia, paljon täysinäisiä konekiväärivöitä, noin 3 milj. kiväärinpanosta, 4,000 käsipommia, suuri määrä tykistövaljaita ja kärryjä, kuormastorattaita, sairasvaunuja, satuloita, sidetarpeita ja lääkkeitä y.m. Ratapihalla oli useiden veturien lisäksi satoihin nouseva määrä rautatievaunuja, suuret joukot niistä vielä täynnä mitä erilaatuisinta tavaraa, enimmäkseen muonavaroja ja sotilaiden vaatetustarpeita.

Tyhjiä tykinammushylssyjä oli talojen korkuiset vuoret kaikkien tykkiasemien vieressä, samoin oli tunkioittain kiväärinpanoshylssyjä juoksuhaudoissa ja konekivääripesien ympärillä. Kaikkiaan lienee Raudun taistelualueelta korjattu tuota tavaraa talteen likipitäin 100,000 kiloa, puhumattakaan niistä tavattomista määristä,-mitä sotilaat ja muut taistelualueelle joukottain virtailevat katselijat niitä kulettivat mukanaan.

Vihollisen mieshukasta viimeisten suurten taistelujen aikana on vaikea sanoa aivan varmoja numeroita. Asema-alueelta korjattiin kyllä useita satoja ruumiita, mutta suurimman osan niistä olivat kai ryssät koettaneet pois, kun junayhteys Raasuliin pysyi avoinna melkein viimeisiin päiviin asti. Niinikään vakuutettiin venäläisten pakomatkalle lähtiessään sytyttäneen useita täysinäisiä ruumisvaunuja tuleen. Miten tuon jutun laita lieneekin, kalliiksi joka tapauksessa voi Raudun retken sanoa ryssille tulleen. Piirityksen alkaessa laskettiin heidän voimansa Raudussa ja Raasulissa yhteensä noin 4,000 mieheen. Näistä jäi Raudun asemalle saarroksiin vähintäin 3,000 miestä, joista viime taistelun aikana pääsi pakenemaan noin 160 miestä.